Pääosissa: Jackson White, Forrest Goodluck, Natalie Alyn Lind, Isabella Star LaBlanc, Jack Mulhern, Henry Thomas, David Duchovny, Samantha Mathis ja Pam Grier
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: 16
Stephen Kingin kirjaan perustuva kauhuelokuva Uinu, uinu lemmikkini(Pet Sematary - 2019) oli ailahtelevista arvosteluistaan huolimatta taloudellinen menestys. Elokuvan tuottaja Lorenzo di Bonaventura ei halunnut jättää leffaa yksittäiseksi menestykseksi, vaan hän halusi tehdä elokuvan, jossa perehdyttäisiin kirotun lemmikkien hautausmaan syntyyn. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja lopulta Pet Sematary: Bloodlines, eli suomalaisittain Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat julkaistiin Paramount+ -suoratoistopalvelussa lokakuussa 2023. Suomeen elokuva ei kuitenkaan saapunut SkyShowtime-palvelun kautta, kuten Paramount+ -tuotannot yleensä, joten päätin lopulta vuokrata elokuvan ja katsoa, onko se mistään kotoisin.
Vuonna 1969 pienessä Ludlow'ssa asuva nuori Jud Crandall selvittää kaupunkia koskevan synkän salaisuuden, kun hänen sodassa kaatunut ystävänsä herää henkiin hautaamisensa jälkeen ja hyökkää ihmisten kimppuun.
Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat keskittyy vuoden 2019 elokuvassa John Lithgow'n näyttelemän, naapurissa asuvan Jud Crandallin nuoruuteen. Lähes 80-vuotias Lithgow ei tietenkään voi näytellä samaa hahmoa parikymppisenä, joten hänen sijaan nuorta Judia esittää elokuvassa Jackson White, joka on varsinainen puupökkelö roolissa. White tekee tylsää ja mitäänsanomatonta työtä Judina, jonka on vaikea uskoa varttuvan Lithgow'n esittämäksi hahmoksi. Jud haaveilee muuttavansa pois pienestä ja tunkkaisesta Ludlow'n kaupungista, mutta kun kaupungin suuri ja hirvittävä salaisuus paljastuu, hänen täytyy jäädä korjaamaan tilanne.
Elokuvassa nähdään myös Natalie Alyn Lind Judin tyttöystävänä Normana, Henry Thomas ja Samantha Mathis Judin vanhempina Danina ja Kathyna, Jack Mulhern riivatulta vaikuttavana Timmynä ja David Duchovny tämän isänä Billinä, Forrest Goodluck Judin ja Timmyn kaverina Mannyna ja Isabella Star LaBlanc tämän siskona Donnana. Näyttelijäkaartista kukaan ei tee kummoista työtä, eivät edes viime vuosikymmenen aikana kykyjään kauhuosastolla esitellyt E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) lapsitähti Henry Thomas tai Salaisista kansioista (The X-Files - 1993-2018) tuttu Duchovny. Erityisen kehno on Mulhern kuolleista heränneenä Timmynä, joka on pikemminkin koominen yrityksissään olla pelottava.
"Joidenkin asioiden on parempi pysyä kuolleena" on toiminut Uinu, uinu lemmikkini -tarinan mottona siitä asti, kun Stephen Kingin alkuperäiskirja julkaistiin vuonna 1983. On sääli, ettei Hollywoodissa ole ymmärretty tätä, vaan Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat on täydellinen esimerkki siitä, että joskus olisi vain parempi, jos kuollutta elokuvasarjaa ei lähdettäisi sorkkimaan enempää. Elokuva on kuin ne poloiset sielut, jotka haudataan Ludlow'n kirotulle hautausmaalle ja heräävät henkiin pelkkinä tyhjinä kuorina. Vuoden 2019 elokuvaversio ei ollut kovin ihmeellinen, mutta sitä voisi luonnehtia likimain mestariteokseksi tähän turhaakin turhempaan esiosaan verrattuna.
Oikein tehtynä tekijöillä olisi voinut olla käsissään potentiaalisesti mielenkiintoinen taustatarina, joka perehtyisi lemmikkien leposian syntyyn. Tältä osin leffa on kuitenkin pelkkä pintaraapaisu. Kaiken kaikkiaan toteutus on kömpelö, suorastaan pöyristyttävän amatöörimäiseltä tuntuva räpellys. Vuoden 2019 elokuvan käsikirjoittaneen Jeff Buhlerin ja ensimmäistä leffaansa ohjaavan Lindsey Anderson Beerin teksti tuntuu parissa tunnissa hutaistulta, vailla minkäänlaista dramaturgian tai soljuvuuden tajua. Käsikirjoituksen rakenne on outo sotku, josta tuntuu välillä jopa puuttuvan tarpeellisia palasia. Elokuva toisaalta rakentaa mysteeriä, mutta samalla kuitenkin luottaa siihen, että katsojalla on jo tiedossa, kuinka kirottu hautausmaa toimii. Hahmot ovat tylsiä ja yksiulotteisia, eikä heidän kohtaloistaan jaksa kiinnostua. Beerin ensikertalaisuus myös paistaa läpi lopputuloksesta ja etenkin kauhupuoli on niin naurettavaa toilailua kovaäänisten äkkisäikyttelyjen kanssa. Ohi ajavaa rekkaa käytetään useammankin kerran - lähinnä herättämään katsojaa puoliunesta, sillä Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat on niin tuskastuttavan tylsä leffa.
Elokuvan teknisiäkään ansioita ei voi kehua. Kuvaus on parhaimmillaan kelvollista, mutta esimerkiksi henkiin herätetyn koiran hyökkäys on niin laiskasti kuvattu ja leikattu kasaan, että kohtauksen immersio kärsii saman tien. Leikkaus on muutenkin hutiloitua, eikä auta tunteessa, että seasta puuttuu kohtauksia. Valaisu on naurettavan surkeaa. Öiset kohtaukset ovat niin pimeitä, ettei niistä saa lähes mitään selvää. Etenkin pilkkopimeässä tapahtuva loppuhuipennus on pääasiassa vain turhauttavaa katseltavaa. Lavasteet ovat sentään oivalliset, samoin asut ja maskeeraukset. Äänimaailma luottaa liikaa kliseisiin pelottelupamauksiin ja etäältä hahmoja seuraavan Timmyn raskaaseen huohotukseen. Brandon Roberts ei saa mitään mielenkiintoista aikaiseksi musiikeillaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pet Sematary: Bloodlines, 2023, Paramount Pictures, Di Bonaventura Pictures, Paramount Players
Ohjaus: Martin Scorsese Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Daniel Day-Lewis, Cameron Diaz, Henry Thomas, Jim Broadbent, Brendan Gleeson, John C. Reilly, Stephen Graham, Eddie Marsan, Gary Lewis, Lawrence Gilliard Jr. ja Liam Neeson Genre: rikos, draama Kesto: 2 tuntia 47 minuuttia Ikäraja: 16
Gangs of New York perustuu Herbert Asburyn kirjaan The Gangs of New York: An Informal History of the Underworld vuodelta 1927. Ohjaaja Martin Scorsese luki kirjan 1970-luvulla ja kasvettuaan New Yorkissa ja oltuaan kiinnostunut kaupungin historiasta, hän alkoi pohtia mahdollisuutta kääntää kirja elokuvan muotoon ja hankkikin kirjan elokuvaoikeudet. Siihen aikaan Scorsese oli kuitenkin vasta nouseva nimi elokuva-alalla, eikä hän millään saanut rahoitusta hurjalle idealleen. Vasta vuonna 1999 hän sai tuottaja Harvey Weinsteinin kiinnostumaan projektista ja tarttumaan siihen. Vaikka Scorsese ja Weinstein olivatkin aluksi yhteisymmärryksessä, he riitelivät vähän väliä, kun kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2000. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Gangs of New York sai maailmanensi-iltansa 9. joulukuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai mm. kymmenen Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, leikkaus, ääni ja laulu), viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miespääosa ja naissivuosa), joista se voitti parhaan ohjauksen ja laulun palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus, leikkaus, ääni, musiikki ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Gangs of New Yorkia, vaikka se on kiinnostanut minua jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja myös arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Vuonna 1846 nuori Amsterdam näkee, kun jengiläinen William "Teurastaja" Cutting tappaa hänen pappi-isänsä keskellä jengisotaa. Vuosia myöhemmin aikuiseksi kasvanut Amsterdam palaa lapsuutensa kotiseuduille New Yorkiin, aikeinaan kostaa isänsä kuolema.
Pääroolissa kostonhimoisena Amsterdam Vallonina nähdään Leonardo DiCaprio. Lapsena Amsterdam joutui näkemään isänsä (Liam Neeson) kuoleman jengisodan tiimellyksessä ja nyt Amsterdam on valmis antamaan samalla mitalla takaisin syylliselle. DiCaprio on nappivalinta rooliin, tulkiten taidokkaasti hahmonsa suuttuneita tuntemuksia. Amsterdam ei kuitenkaan päätä pahkaa syöksy tappopuuhiin, vaan hänellä on pidemmän luokan suunnitelma mielessään, jonka avautumista on mielenkiintoista seurata. Katsoja on alusta asti Amsterdamin puolella, janoten itsekin kostoa. Sillä eihän Neesonia pistetä hengiltä ja päästä pälkähästä!
Amsterdamin isän murhaajaa, William "Teurastaja" Cuttingia taas näyttelee upea ja karismaattinen Daniel Day-Lewis, joka voitti roolityöstään BAFTA:n ja oli ehdolla myös Oscarista ja Golden Globesta. Day-Lewis oikein herkuttelee niljakkaan hahmonsa kanssa, tehden hänestä niin vihattavan kuin myös kiehtovan ja vangitsevan. Teurastaja on onnistunut nousemaan korkealle jengisotien tiimellyksessä ja johtaa pelon voimalla. Day-Lewis uhkuu arvokkuutta, mutta samalla hän osaa olla myös hieman pelottava, hahmonsa arvaamattoman luonteen takia.
Elokuvassa nähdään myös Cameron Diaz taskuvaras Jennynä, Henry Thomas Amsterdamin kaverina Johnnynä, Jim Broadbent poliitikko Boss Tweedinä, John C. Reilly poliisi Mulraneyna, sekä Brendan Gleeson hiljaisena munkkina, joka tarkkailee katujen menoa. Ohjaaja Martin Scorsesen voi bongata nopeasti esittämässä rikkaan perheen isää, jolta Diazin näyttelemä Jenny käy vohkimassa arvotavaroita. Diaz on roolissaan mainio ja hyvää työtä tekevät kaikki muutkin. Jopa Neeson tekee väkevää työtä lyhyellä ruutuajallaan.
Gangs of New York osoittautui varsin hienoksi historialliseksi eeposelokuvaksi, joka ei edes tunnu niin pitkältä kuin se onkaan. Kestoa on varttia vaille kolme tuntia, mutta Scorsese on onnistunut rytmittämään mielenkiintoisen kostokertomuksensa niin mainiosti, että teos tuntuu ainakin puoli tuntia todellisuutta lyhyemmältä. Elokuva tekee niin hyvää työtä uppoutuessaan tämän ajanjakson New Yorkin katujengien kiistoihin ja tämän alamaailman menoon, että aika kuluu kuin siivillä. Itse asiassa filmiä voisi jäädä seuraamaan pidemmäksikin aikaa. Alun perin Scorsesella oli käsissään yli kolmituntinen teos, ennen kuin Weinstein pakotti hänet tiivistämään sitä ja katsoisin ihan mielelläni sen alkuperäisen leikkausversion.
Elokuvan tunnelma on erinomaisesti rakennettu, mikä vaikuttaa myös siihen, että leffa tuntuu kulkevan vauhdikkaasti. Ensimmäinen puolituntinen on erittäin tiivistunnelmainen aloitus filmille, pitäessään sisällään kahden jengin taistelun, jonka seurauksena Amsterdamin isä kuolee ja pieni poika ryhtyy vannomaan kostoa Teurastajaa kohtaan. Vaikuttavan avauksen myötä katsoja todella on aikuistuvan Amsterdamin puolella ja tätä kostotarinaa jämähtää seuraamaan. Oletettavien jännittävien hetkien lisäksi elokuva onnistuu olemaan yllättävän hupaisakin. Seasta löytyy myös niin herkkää draamaa kuin hempeää romantiikkaakin, rikastuttaen kokonaisuutta. Odotukset palkitaan voimakkaalla loppuhuipennuksella, joka on teemaltaan iskevä ja vie kertomuksen hienosti päätökseensä.
Myös tekniseltä puoleltaan Gangs of New York on vahva paketti. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Laajoilla kuvilla esitellään oikein kunnolla filmin häikäisevän hienoja lavasteita (New Yorkin 1800-luvun puolen välin ajan taloja ja katuja rakennettiin studiolle usean korttelin verran), toinen toistaan upeampia asuja ja taidokkaasti tehtyjä maskeerauksia. Hyvää kuvausta tukee myös hyvä valaisu, sekä leikkaus. Muutamat leikkaukset ovat hassun hyppiviä, mutta pääasiassa editointi on sulavaa. Erikoistehosteet ovat mainiot ja äänimaailma iskevästi rakennettu efektejä ja Howard Shoren musiikkeja myöten. Parhaiten musiikeista jää kuitenkin mieleen U2:n The Hands That Built America -kappale, joka voitti ihan Golden Globen.
Yhteenveto: Gangs of New York on hieno kostokertomus, joka pitää koukussaan läpi kolmituntisen keston. Elokuva käynnistyy vaikuttavalla taistelukohtauksella, minkä myötä katsoja on täysillä päähahmo Amsterdamin puolella. Leonardo DiCaprio tulkitsee vakuuttavasti kostonhimoisen hahmonsa matkaa. Muutkin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan mallikkaasti, mutta parhaan suorituksen tarjoaa lopulta Daniel Day-Lewis häijyn Teurastajan osassa. Elokuva on oivallisesti käsikirjoitettu ja sitäkin paremmin ohjattu. Martin Scorsese pitää tunnelmaa korkealla ja katsojaa otteessaan. Meno on jännittävää, mutta sekaan mahtuu myös komediaa ja ripaus romantiikkaakin. Kaikki johtaa iskevään loppuhuipennukseen ja lopputekstien aikana soiva U2:n mainio The Hands That Built America toimii hyvänä kirsikkana kakun päällä. Visuaalisesti filmi on komeaa katsottavaa tyylikästä kameratyöskentelyä ja näyttäviä puitteita myöten. Gangs of New York on väkevä draamaelokuva, jonka katselua suosittelen lämpimästi historiallisten elokuvien, rikosdraamojen, hyvien näyttelijäsuoritusten ja ohjaaja Scorsesen ystäville. Scorsese on vähän aikaa sitten paljastanut työstävänsä Asburyn kirjan pohjalta televisiosarjasovitusta. Saas nähdä, kuinka Gangs of New York kääntyy pienen ruudun puolelle.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Gangs of New York, 2002, Miramax, Initial Entertainment Group, Alberto Grimaldi Productions
Ohjaus: Mike Flanagan Pääosissa: Ewan McGregor, Rebecca Ferguson, Kyliegh Curran, Carl Lumby, Cliff Curtis, Zahn McClarnon, Emily Alyn Lind, Bruce Greenwood, Jacob Tremblay, Carel Struycken, Alex Essoe ja Henry Thomas Genre: kauhu, draama Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia Ikäraja: 16
Doctor Sleep perustuu Stephen Kingin kirjaan "Tohtori Uni" ("Doctor Sleep" - 2013), joka on jatkoa Kingin kirjalle "Hohto" ("The Shining" - 1977). "Hohto"-kirjan pohjalta Stanley Kubrick teki vuonna 1980 samannimisen elokuvan, joka on noussut yhdeksi kaikkien aikojen arvostetuimmaksi kauhuelokuvaksi, vaikka King itse onkin kritisoinut Kubrickin työtä voimakkaasti. Kingin kiukku Kubrickin elokuvaa kohtaan meni jopa niin pitkälle, että hän työsti minisarjan, joka vieläpä nimettiin Stephen Kingin Hohdoksi (Stephen King's The Shining - 1997), painottamaan sitä, että tämä on hänen teoksensa. Minisarja otettiin kuitenkin heikommin vastaan kuin Kubrickin leffa. King oli jo pidemmän aikaa pohtinut jatkavansa "Hohdon" tarinaa ja lopulta 2009 päättikin ryhtyä tuumasta toimeen, kun hän oli kysynyt faneilta, minkä kirjan he haluaisivat seuraavaksi lukea häneltä. "Tohtori Uni" julkaistiin vuonna 2013 ja samantien Warner Bros. -yhtiö hankki kirjan elokuvaoikeudet. Warner Bros. oli joitain vuosia yrittänyt tehdä esiosaa Hohdolle nimeltä "Overlook Hotel", mutta projekti oli päätetty pistää jäihin. Yhtiö aloitti innoissaan tekemään jatko-osafilmiä, etenkin kun yhtiön julkaisema, Kingin "Se"-kirjaan ("It" - 1986) perustunut elokuva Se(It - 2017) oli osoittautunut megahitiksi ja kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018. Nyt jostain syystä suomentamatta jätetty Doctor Sleep -elokuva saa ensi-iltansa ja itse olin järkyttynyt, kun kuulin leffan olevan tulossa. En ollut tiennyt, että King oli kirjoittanut "Hohdolle" jatkoa ja olin miettinyt, että kyseisestä tarinaa ei edes sopisi jatkaa. En ole Kingin kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt Kubrickin Hohto-elokuvan useaan otteeseen ja se on yksi kauhuleffasuosikeistani. Rakastan elokuvan mystisyyttä ja sitä, kuinka moni asia jätetään katsojan tulkinnan varaan - mukaan lukien se, mitä filmin päätyttyä tapahtuu. Doctor Sleepin trailerit eivät saaneet minua vakuuttuneeksi ja meninkin todella vähäisin odotuksin katsomaan elokuvaa yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.
Lähes 40 vuotta Overlook-hotellin karmivien tapahtumien jälkeen aikuiseksi kasvanut Danny Torrance päättää auttaa hohtavaa tyttöä, Abraa, jota jahtaa hohdolla itseään ruokkiva kultti.
Ewan McGregor nähdään aikuistuneena Dan Torrancena, jota yhä kummittelevat Hohdon tapahtumat, vaikka tämä onkin yrittänyt vuosikaudet sysätä niitä syrjään mielestään ja lopettaa hohtamisen. Dannysta on tullut traumojen seurauksena alkoholisti, mistä saisikin helposti revittyä irti paljon mielenkiintoisia puolia ja rakentaa niiden kautta Dannylle kiinnostavaa kaarta. Näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan Danny jää aika tylsäksi hahmoksi. Vaikka McGregor on tuttuun tapaansa hyvä näyttelijä, ei hänkään voi paljoa tehdä, jos hänen hahmoaan ei ole kirjoitettu mielenkiintoisesti. Lisäksi McGregor ei koskaan tunnu samalta Danny-hahmolta Hohdosta. Hahmo on tietty aikuistunut, mikä tarkoittaa muutoksia, mutta McGregor ei saa vakuutettua, että hänen hahmonsa olisi joskus ollut se karmiva pikkupoika. Huomattavasti kiinnostavampi onkin uusi hohtajalapsi Abra, jota näyttelee Kyliegh Curran ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Abra on hoksannut kykynsä eri tavalla kuin Danny ja onkin veikeää nähdä, kuinka hän testailee voimiaan läpi leffan - välillä kuin mikäkin supersankari. Curran on yllättävänkin hyvä osassaan. Jos hän ei toimisi roolissa, elokuva lässähtäisi kokonaan, sillä Abra on niin merkittävässä osassa ja paljon ruudulla. Sen sijaan Rebecca Ferguson ei oikein vakuuta hohtoa ravintonaan käyttävän Tosi Solmu -kultin (kyllä, se on elokuvan pahisjoukon nimitys) johtajana, hattu-Rosena (kyllä, se on hänen nimensä). Ferguson ei onnistu olemaan uhkaava, eikä hänen hahmonsa herätä kovin suurta mielenkiintoa. Muutkaan Tosi Solmun jäsenistä, kuten Rosen oikea käsi Varis-Isi (Zahn McClarnon), ikivanha Flick (Carel Struycken) tai Käärmeenpurema-Andi (Emily Alyn Lind) eivät tee erityistä vaikutusta.
Kuten jo alussa sanoin, Kubrickin Hohto-elokuva on yksi kauhusuosikeistani. En ole varma, onko se listallani ykköspaikalla, mutta leffa löytyy ainakin viiden parhaan joukosta. En ole Kingin kirjaa lukenut, joten en voi sanoa, mitä kaikkea Kubrick teki toisin ja mikä sai Kingin niin suuttumaan tämän näkemyksestä. Itse rakastan Kubrickin työtä Hohdossa. Elokuvan aavemaisuus, Overlook-hotellin kammottavat käytävät ja Dannyn pyöräilyt niitä pitkin, selkäpiitä karmivat hetket, joissa joku kohtaa jotain todella häiriintynyttä, Jack Nicholsonin pelottava roolisuoritus, Shelley Duvallin välittämä syvä tuska, sekä tietty se, kuinka monet asiat jätetään katsojan mielikuvituksen varaan... ai että, minä rakastan Hohtoa! En näe mitään syytä sille, että tarinaa pitäisi jatkaa ja nyt Doctor Sleepin jälkeen mietin yhä samaa. Kyseessä on täysin turha tekele, josta puuttuu kaikki se, mikä teki Kubrickin filmistä niin upean. Leffasta ei löydy samaa mysteerisyyttä, vaan se selittää liikaakin asioita katsojalle. Elokuva ei ole piinaava ja ahdistava, vaan enemmänkin pitkästyttävä. Leffalla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, mihin mahtuu tyhjäkäyntiä, turhaa kertausta ja aivan liian pitkiksi venytettyjä tylsiä kohtauksia.
Mutta eipä elokuvan tiivistäminen siitä hyvää tekisi. Itse tarinaa täytyisi jo lähtökohtaisesti muuttaa, sillä se on paikoitellen jopa aika hölmö. Tosi Solmu -ryhmän puuhat ovat muutamassa kohtaa tahattoman koomisia, eikä leffa onnistu rakentamaan kummoista jännitettä. Pari ihan tehokasta äkkisäikäytystä elokuvasta löytyy, mutta muuten kauhupuoli jättää paljon toivomisen varaan. Ainoa oikeasti karmiva juttu on huone 237:n kylpyammeessa mädäntynyt nainen ja häntäkin käytetään kyllästymiseen asti. Hohtamisesta tehdään enemmänkin supervoima, mikä saa filmin muistuttamaan välillä M. Night Shyamalanin supersankaritrilogiaa Unbreakable - särkymätön(Unbreakable - 2000), Split(2016) ja Glass(2019). Iso ja pakollinen Shyamalan-twisti vain on se, että leffa onkin jatkoa Hohdolle. Kahden tunnin ajan tarina hakee ja hakee itseään, yrittäen olla oma kertomuksensa, kunnes se viimeisen puolen tunnin aikana luovuttaa ja päättää vain tuoda kaiken Hohdossa nähdyn takaisin. Parhaimmillaan leffa onkin, kun se kopioi Kubrickin työtä, mutta eipä se ole kovin hyvä merkki. Samalla tavalla kuin Tosi Solmu -kulttilaiset herkuttelevat hohtajilla, monet katsojat tulevat nauttimaan loppuhuipennuksen nostalgiahuuruista.
Elokuvan on ohjannut Mike Flanagan, joka yrittää sekoittaa omaa tyyliään Kubrickin taiteellisuuteen. Harmi vain, että tämä tuntuu lähinnä pelokkaalta yritykseltä miellyttää Hohdon faneja. Flanagan on kyllä osaava tekijä - sen näytti hänen tekemänsä upea Netflix-sarja The Haunting of Hill House (2018) - mutta tässä on tainnut olla liian isot paineet jatkaa Kubrickin mestarillista työtä. Flanagan on hyvä, mutta ei hän Kubrick ole, eikä hän saa luotua edes murto-osaa siitä tunteesta, minkä Hohto tarjoaa. Flanaganin puolustukseksi täytyy kuitenkin sanoa, että ongelma on enemmän Kingin "Tohtori Uni" -kirjassa, jota Flanaganin on pitänyt noudattaa. King ei itse hoksannut Kubrickin neroutta, eikä sitä, kuinka tarina olisi ollut parasta jättää yhteen osaan ja sen huomaa tästä jatkotarinasta. Sentään Doctor Sleep näyttää todella hyvältä. Se on teknisesti hienosti tehty elokuva, joskin leikkauksessa leffa tarvitsisi tiivistystä. Mukana on paljon upeita kuvia ja Flanaganin tyylittelemä ankea värimaailma ja valaisu ovat tyylikkäät. Overlook-hotellin ränsistyneet lavasteet ovat fantastisesti rakennetut ja maskeeraajatkin pääsevät välillä leikittelemään. Efektit ovat pääasiassa mainiot ja pidin kovasti siitä, että tietyt jutut olivat käytännön tehosteita ja maskeerauksia, eivätkä digiefektejä. Äänimaailma on ihan onnistunut, vaikkakin jatkuvat basso-sydämentykytykset kävivät jossain kohtaa hermoille. Newtonin veljesten työtä musiikkien parissa on vaikea kehua, sillä pääasiassa leffa vain kierrättää Kubrickin Hohdon sävellyksiä.
Yhteenveto:Doctor Sleep on turha ja laimea jatko-osa yhdelle kaikkien aikojen hienoimmista kauhuelokuvista. Uusi tarina tuntuu väkisin väännetyltä, eikä se erityisemmin herätä mielenkiintoa. Juonessa on pöhköjä puolia, kuten pahisporukka Tosi Solmu ja tarina leviää vähän joka suuntaan, toisin kuin mestarillisen tiivis Hohto. Elokuva on aivan liian pitkä ja siihen mahtuu paljon tyhjäkäyntiä. Hidas tarinan ja tunnelman rakentaminen ei onnistu, kun tarina ei kiinnosta, eikä tunnelma iske. Kahden tunnin ajan leffa yrittää säätää oman kertomuksensa kanssa, kunnes se lopulta luovuttaa ja iskee mukaan kaiken tutun Hohdosta. Itse unohdin nostalgiakakkulani kotiin, joten itseäni vain ärsytti, millaiseksi Kubrickin kopioimiseksi loppupää muuttuu. Mike Flanagan on taitava tekijä, mutta häneltä puuttuu paljon Kubrickin nerokkuudesta, jolloin hänen työnsä tuntuu vain varjolta siitä, mihin todellinen maestro pystyy. Ewan McGregor on oiva näyttelijä, muttei hän saa myytyä ajatusta, että kyseessä on aikuiseksi kasvanut Danny Hohdosta. Rebecca Ferguson taas tuntuu kuuluvan täysin eri elokuvaan. Yllättäen parhaan roolityön tekee nuori Kyliegh Curran esikoisroolissaan. Rooli vaatii Curranilta paljon, mutta hän onnistuu siinä hienosti. Harmi, ettei samaa voi sanoa itse elokuvasta. Kyllä tähän hyviäkin juttuja mahtuu, mutta pääasiassa en pitänyt Doctor Sleepistä. Tästä huolimatta, jos elokuva kiinnostaa ja olette Kingin tai Kubrickin Hohdon faneja, suosittelen katsomaan leffan joskus. Itse en tästä pitänyt, mutta Filmikelaa kirjoittava, Kingiä fanittava ystäväni piti tästä paljon. Hänen huomattavasti positiivisemman arvion löydätte tästä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Doctor Sleep, 2019, Warner Bros., Vertigo Entertainment, Intrepid Pictures
Ohjaus: Steven Spielberg Pääosissa: Henry Thomas, Robert MacNaughton, Drew Barrymore, Dee Wallace, Peter Coyote, K.C. Martel, Sean Frye, Tom Howell ja Pat Welsh Genre: scifi, seikkailu Kesto: 1 tunti 55 minuuttia / Director's Cut: 2 tuntia Ikäraja: 7
Steven Spielbergin ohjaama E.T. the Extra-Terrestrial, eli yleisemmin tunnettuna pelkkä E.T., oli lähtökohdiltaan synkempi scifiteos, jota Spielberg mietti tekevänsä scifielokuvansa Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind - 1977) jälkeen. Kuitenkin ajan kuluessa teemat muuttuivat valoisammiksi ja elokuvan idea alkoi muistuttaa perheleffaa. E.T. sai lopulta ensi-iltansa vuonna 1982. Elokuva oli jättimäinen menestys ja se ohittikin Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) kaikkien aikojen menestyneimpänä elokuvana. Leffa oli myös erittäin arvostettu kriitikoiden keskuudessa, minkä lisäksi monet rakastuivat sen tarinaan. Itse näin elokuvan jo lapsena. Muistan, että omistimme VHS-version elokuvasta, jossa oli sekä alkuperäinen että suomeksi dubattu versio mukana, jolloin kun elokuva täytyi kelata alkuun, saattoi välillä mennä liian pitkälle ja päätyä toiseen versioon. Katsoin E.T:n lapsena useaan otteeseen, mutta sitten kesti useampi vuosi ennen kuin näin sen jälleen, jouluna 2012. Sen jälkeen olen katsonut leffan kerran, ennen kuin katsoin sen arvostelun kirjoittamista varten. Kun mietin, mitä arvosteluja tekisin alkupuoliskolle vuodesta 2018, monet Steven Spielbergin elokuvat putkahtivat mieleeni, E.T. tietenkin muiden joukossa. Innolla katsoin elokuvan uudelleen - itse asiassa päivä sen jälkeen, kun olin katsonut Spielbergin Tappajahain (Jaws - 1975).
Yksinäisen Elliott-pojan elämä muuttuu, kun hän kohtaa takapihallaan avaruusolennon. Olio osoittautuu mukavaksi ja uteliaaksi, ja kaksikko alkaa tutustua toisiinsa. E.T:ksi nimettyä olentoa pitää kuitenkin piilotella, sillä on eräitä, jotka eivät välttämättä olisi kovin ystävällisiä häntä kohtaan. Elliott alkaa myös huomaamaan, että jotenkin hänen ja E.T:n mielet ovat alkaneet sulautua toisiinsa.
Elliottia näyttelee Henry Thomas, joka saattaa aluksi vaikuttaa erittäin ärsyttävältä. Elokuvan alussa Elliott puhuu kovaan ääneen ja Thomasilla ei ole vielä äänenmurros alkanut, jolloin hänen äänensä on korkea ja ottaa välillä korviin. Aluksi Elliott voi myös hahmona tuntua hieman ärsyttävältä, sillä hän lähinnä valittaa kaikesta. Tälle löytyy kuitenkin nopeasti syy, sillä hän on keskimmäinen lapsi, joka ei selvästi saa samanlaista huomiota kuin kaksi muuta perheen kakaraa. Koskaan leffan aikana ei näytetä, että Elliottilla olisi kavereita ja katsojana voi itse tehdä johtopäätöksiä, haluaako Elliott olla keskenään, vai onko hän kiusattu. Kun E.T. ilmestyy hänen elämäänsä, Elliott kokee vihdoin löytäneensä ystävän - jonkun joka ymmärtää häntä. Vaikka Thomas onkin välillä hieman rasittava, eikä hän ole vielä erityisen lahjakas, suoriutuu hän roolistaan tarpeeksi hyvin, jotta katsojana välittää hänestä. Elokuvan nimikkohenkilö E.T. - mikä on tosiaan lyhenne Extra-Terrestrialista, joka tarkoittaa yli maanpäällistä - on alussa erittäin ujo, mutta myös todella utelias ja tottuessaan Elliottiin, hän alkaa innostua ihmisten teknologiasta ja tavoista. E.T. on sympaattinen tapaus, josta alkaa pitämään nopeasti. E.T:llä on lyhyet jalat, hieman pulska torso, pitkät kädet, joissa on pitkät luisevat sormet, sekä venyvä kaula, jonka päässä on lättänä pää. Tavallaan E.T:tä voi pitää jokseenkin rumana, mutta omalla tavallaan hän on todella suloinen. Hahmo on myös välillä hassu, mikä lisää tykättävyyttä. E.T. puhuu elokuvan aikana hieman ja hänen äänenään kuullaan Pat Welsh. Elliottilla on isoveli nimeltä Michael (Robert MacNaughton) ja pikkusisko nimeltä Gertie (Drew Barrymore). Michael kiusoittelee Elliottia elokuvan alussa, mikä on yksi syy Elliottin valittamiseen. Hän ei kuitenkaan uskalla nousta isoveljeään vastaan. E.T:n saapuessa veljesten erimielisyydet kuitenkin alkavat kadota ja Michael alkaa ymmärtää, miten hänen pitäisi hoitaa isoveliroolinsa. MacNaughton on mainio roolissaan. Gertie pelkää aluksi E.T:tä, mutta kun hän tajuaa, ettei E.T:ssä ole mitään pelättävää, hän innostuu olennosta ja välillä tuntuu siltä kuin hän haluaisi pitää E.T:n heidän lemmikkinään. Barrymore on välillä hieman rasittava, mutta suoriutuu osastaan kuitenkin toimivasti. Sisarukset asuvat yhdessä äitinsä Maryn (Dee Wallace) kanssa. Lasten isää ei leffassa koskaan nähdä, mutta siinä kerrotaan, että vanhemmat ovat eronneet ja isä on tällä hetkellä Meksikossa toisen naisen kanssa. Wallace on hyvä roolissaan, mutta hahmo ei ole hyvä äitiroolissaan. Hän ei nimittäin tunnu huomaavan sitä, että Michael kiusaa Elliottia, eikä hän yhtään huomioi Gertietä, kun tämä yrittää kertoa hänelle E.T:stä. Onneksi Mary kuitenkin näyttää rakastavansa lapsiaan, jolloin katsojana ei pidä häntä täysin kehnona vanhempana. Muita hahmoja elokuvassa ovat mysteeriset tutkijat, jotka huomaavat, kun E.T:n alus laskeutuu Maahan ja yrittävät saada E.T:n tutkittavaksi, sekä Michaelin kaverit, jotka myös kiusaavat Elliottia. Tutkijoista tärkeimmässä roolissa on Peter Coyoten näyttelemä Keys, jolla on jonkinlaista historiaa avaruusolentojen kanssa. Michaelin ystäviä on kolme: Greg (K.C. Martel), Steve (Sean Frye) ja Tyler (Tom Howell). Hahmoille ei ole luotu erityisiä luonteenpiirteitä, eivätkä he erityisemmin jää mieleen, jos ei lasketa Gregiä, josta tulee nykypäivänä mieleen Stranger Things -sarjan (2016-) Dustin-poika, pitkien kiharoiden hiustensa, lippiksensä ja polkupyöränsä takia. E.T. the Extra-Terrestrialista huomaa muutenkin, että sillä on ollut vaikutusta kyseiseen sarjaan.
Elokuva alkaa avaruusolentojen aluksen laskeutumisella Maahan ja olennot lähtevät lyhyelle tutkimusretkelle. Valitettavasti, kun muut palaavat retkeltä, yksi olennoista jää jälkeen. Ei kestäkään kauaa, kun Elliott jo törmää häneen. Aluksi erikoinen olio tietty pelästyttää Elliottin, mutta huomatessaan, ettei olento ole vaarallinen, Elliott ottaa hänet asumaan huoneeseensa ja yrittää pitää hänet piilossa. Tämä ei kuitenkaan täysin onnistu, sillä Elliottin täytyy lähes joka päivä käydä koulussa, jolloin hän ei voi aina olla vahtimassa erittäin uteliasta E.T:tä. Elliott ymmärtää, että E.T. haluaa löytää keinon päästäkseen kotiinsa ja haluaa auttaa häntä siinä. Tämä on kuitenkin erittäin vaikeaa Elliottille, sillä E.T:stä on muodostunut hänelle äärimmäisen tärkeä ystävä, eikä hän haluaisi E.T:n lähtevän. Elokuvassa onkin vahvasti kyse ystävyydestä. Ei sellaisesta helposta kaveruudesta, mitä Michaelin ja hänen kavereidensa välillä on, vaan todellisesta ystävyydestä, joka on elintärkeää päähahmoille. Sellaisesta, jonka vuoksi tekee mitä tahansa ja tietää toisen tekevän samoin, vaikka ei olisikaan millään lailla tullut samoista lähtökohdista. Sellainen, jonka on tarkoitus kestää ikuisuuden, mutta jonka muut yrittävät traagisesti tuhota. E.T. the Extra-Terrestrial onkin kaunis ja koskettava elokuva erilaisesta ystävyydestä. Elliottin ja E.T:n tutustuminen tuntuu tapahtuvan luonnollisesti. Elokuvaa voi pitää vahvana vertauksena siitä, että kaksi henkilöä voivat kuulua täysin eri kulttuureihin ja heidän ystävyytensä on niin tärkeä, ettei sillä ole heille oikeastaan väliä, mitä taustoja he edustavat. Lapsille tämä on siis tärkeää näyttää. He oppivat hienon asian, samalla kun pääsevät katsomaan pojan ja avaruusolennon seikkailuja. Elokuvassa on nimittäin vahva seikkailuhenki. Se imaisee katsojan heti alussa mukaansa, eikä irrota otettaan. Siitä tosiaan löytyy kauniita kohtia, kuten myös koskettavia. Herkimpien kannattaa ottaa nenäliinat mukaan, sillä kyynelriski voi olla suuri. Onneksi E.T:stä löytyy myös paljon huumoria. Jotkut hauskuudet syntyvät hahmojen repliikeistä, kun taas jotkut syntyvät hahmojen tekemisistä. E.T:n toiminta on paikoitellen koomista katsottavaa, esimerkiksi kun hän löytää jääkaapista olutta ja päättää tutkia, mitä se sellainen on. Myös jännitystä on mukana, sillä sitä hyvät seikkailut tarvitsevat, kuten myös taianomaisuutta, mitä löytyy useasta kohtauksesta - varsinkin erittäin monien tuntemasta kohdasta, jossa Elliott ja E.T. lentävät polkupyörällä täysikuun edestä. Vaikka ei tietäisi, mistä se kohta on, mitä luultavimmin on silti nähnyt sen joskus. Kuva siitä on myös leffan julisteissa, joista yhden voi nähdä tuossa ylempänä. Kohtauksessa on jotain erittäin maagista ja kaunista.
Erilaisuuden hyväksymisen lisäksi leffasta löytyy myös uskonnollisia teemoja ja viittausta ylösnousemukseen, mitä voi joko pitää hienona tai sille voi kohotella kulmiaan. Itse pidin sitä hienona... kohotellen kulmiani samanaikaisesti. Muutamia ongelmia elokuvasta tietty löytyy, mutta ne eivät kokonaisuutta erityisemmin häiritse. Kokonaisuutena E.T. the Extra-Terrestrial on erinomainen scifiseikkailukertomus koko perheelle - jopa parempi kuin muistin. Todella pienille lapsille tämä voi olla paikoitellen liian hurja, mutta pääasiassa elokuva on lapsiystävällinen. Vaikka mukana on pari hieman liian hidasta kohtaa, ei tunnelma kärsi, varsinkin kun mukana on monia upeita kohtauksia. Elliottin ja E.T:n ystävyys on myös niin hienosti rakennettu, että katsojana haluaa pakosti tietää, mitä sille tulee tapahtumaan. Monesti voi tulla erikoinen halu itsekin löytää hassu avaruusolio pihalta ja ystävystyä häneen. Itse ainakin haaveilin, että näin kävisi.
Elokuvasta huomaa, että Star Wars (1977-) on ollut järjettömän kova juttu, kun tätä on tehty. Leffan teko alkoi, kun Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) oli ilmestynyt teattereihin. Scifiseikkailujen suosio oli siis nousussa. On hienoa, ettei E.T. the Extra-Terrestrialista tehty Star Wars -kopiota ja tapahtumat sijoittuvat kokonaan Maahan ja se on muutenkin maanläheisempi. Leffassa on kuitenkin useita viittauksia Star Warsiin, eivätkä ne todellakaan ole hienovaraisia. Elliott nimittäin esittelee E.T:lle Star Wars -lelujaan ja hänen huoneessaan nähdään vielä lisää sarjan oheistuotteita. Halloweenkohtauksessa eräs kaupungin asukkaista on pukeutunut vihreäksi jedimestari Yodaksi. Vuosien aikana monet fanit ovat tehneet johtopäätöksiä, että E.T. ja Star Wars sijoittuvat samaan universumiin, sillä E.T. näyttäisi tunnistavan Yodan, minkä lisäksi Tähtien sota: Episodi I - Pimeässä uhkassa (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) nähdään E.T:n lajin edustajia lyhyesti. Vaikka teoria on mielestäni hauska, en oikein jaksa uskoa sen olevan totta, vaan kyse on siitä, että Star Warsin luoja George Lucas ja E.T:n ohjaaja Steven Spielberg ovat hyvät ystävät.
E.T. the Extra-Terrestrialin hienosta ystävyystarinasta ja upeasta seikkailuhengestä voikin kiittää ohjaaja Spielbergiä. Hän todella tietää, kuinka kunnon seikkailutunnelma saadaan aikaiseksi, minkä huomasi myös hänen edellisestä teoksestaan, Kadonneen aarteen metsästäjistä (Raiders of the Lost Ark - 1981). Kuten olen jo ennen sanonut, mielestäni on suuri sääli, ettei Spielberg enää tee tällaisia teoksia. Käsikirjoituksesta vastaa Melissa Mathison, joka on tehnyt mainiota työtä, vaikka tämä onkin vasta hänen toinen käsikirjoituksensa, joka tehtiin elokuvaksi. E.T. on kuvattu hyvin, vaikka muutamia heikompia kuvia on mukana. Leikkaus on tehty hyvin. Osa visuaalisista tehosteista toimii edelleen, mutta osa taas ei. Nukkena sekä pukuna toteutettu E.T. toimivat mielettömän hienosti. Hahmon kasvoille on saatu erittäin paljon tunnetta ja hänen silmänsä ovat täynnä elämää. Valitettavasti vihreän taustakankaan käytön huomaa todella selkeästi ja se hieman häiritsee kohtauksessa, jossa hahmot lentävät polkupyörillään. Äänitehosteet ovat mainioita. Musiikista vastaa muutaman aiemman Spielberg-elokuvan tavoin mestarillinen John Williams, joka on tehnyt jälleen huikeaa työtä. E.T:ssä kuultavat sävellykset ovat hienoja ja taianomaisia, sekä saavat katsojan toivomaan, että nykypäivänä leffoissa kuultaisiin yhtä muistettavaa musiikkia kuin aikoinaan.
Elokuvasta on olemassa viisi minuuttia pidempi versio, joka sisältää pari uutta kohtausta, sekä digitaalisesti toteutetun E.T:n. Siihen on myös tehty muutamia parannuksia tehosteiden osalta, sekä yhdessä kohtauksessa on vaihdettu poliisin haulikko digitaalisesti radiopuhelimeen, jotta elokuva olisi lapsiystävällisempi. Itse näin alkuperäisen teatteriversion elokuvasta.
Yhteenveto: E.T. the Extra-Terrestrial on todella erinomainen, kaunis ja koskettava kertomus pojan ja avaruusolennon ystävyydestä. Vaikka Elliottia näyttelevä Henry Thomas on paikoitellen ärsyttävä, hoitaa hän roolinsa toimivasti. Itse E.T. on suloinen hahmo, josta alkaa samantien välittämään. Hahmo on myös toteutettu erittäin hienosti. Valitettavasti muuten erikoistehosteet ovat eläneet parhaat päivänsä, eivätkä näytä kovin hyviltä enää nykypäivänä. Onneksi se ei häiritse katselukokemusta, sillä elokuvan seikkailuhenki on niin hienosti toteutettu. Leffasta löytyy taianomaisuutta, jännitystä ja huumoria, jolloin se pitää otteessaan koko kestonsa ajan. Tästä voi kiittää ohjaaja Steven Spielbergiä, joka taitaa tunnelman luomisen. Vaikka perheen pienimmille tämä voi olla hieman liian jännittävä välillä, suosittelen silti E.T. the Extra-Terrestrialia perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Mukana on erittäin mainioita teemoja, jotka lasten kuuluu oppia - jos uskonnollisia viittauksia ei lasketa mukaan. Elokuvalle oli suunnitteilla jatko-osa nimeltä "E.T. II: Nocturnal Fears", mutta onneksi se ei koskaan käynyt toteen, sillä teos toimii täydellisesti yksinään. Toivon myös, ettei elokuvasta tehdä uusintaversiota 2000-luvulla. Minulle riittää se, että aiemmin mainitsemassani Stranger Thingsissa on tästä vaikutteita, kuten myös loistavassa Super 8 -elokuvassa (2011).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
E.T. the Extra-Terrestrial, 1982, Universal Pictures, Amblin Entertainment
Ohjaus: Mike Flanagan Pääosissa: Elizabeth Reaser, Annalise Basso, Lulu Wilson, Henry Thomas, Parker Mack ja Doug Jones Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 39 minuuttia Ikäraja: 16
Ouija on lauta, jolla voi kommunikoida henkimaailman, eli kuolleiden kanssa. Jotkut tosissaan uskovat Ouija-laudan voimaan, eivätkä uskalla edes koskea sellaista, kun taas jotkut pitävät koko hommaa höpönlöpönä ja ajattelevat sitä leluna. Sellaisena sitä myös myydään: leluna, jonka oikeudet omistaa Hasbro. Lelun pohjalta tehtiin kauhuelokuva nimeltä Ouija, joka ilmestyi vuonna 2014. Elokuva oli suuresti haukuttu ja inhottu, mutta se tuotti budjettinsa niin moninkertaisesti takaisin, että jatkoahan sille seurasi. Jatko ilmoitettiin esiosaksi, mikä huolestutti monia, sillä yleensä esiosat ovat huonompia kuin alkuperäiset elokuvat. Esiosan työstäminen alkoi vuonna 2015 ja Ouija: Origin of Evil sai ensi-iltansa syksyllä 2016. Elokuva oli menestys, minkä lisäksi monet, jopa kriitikot kehuivat, että se oli paljon parempi kuin edeltäjänsä. Itse en kuitenkaan mennyt katsomaan elokuvaa, sillä en ollut nähnyt Ouijaa, koska se ei kiinnostanut minua. Vasta kun kuulin esiosan saamat kehut, leffat alkoivat kiinnostaa minua ja päätin katsoa ja arvostella ne joskus. Katsoinkin Ouijan huhtikuussa, mutta jostain syystä en vain katsonut Origin of Eviliä. Syyskuun alussa sain sen lainaan yhdessä Trolls-animaation (2016) kanssa ja katsoin sen heti samana päivänä. HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Ouija!
Huijariennustaja Alice Zander ja hänen tyttärensä kokeilevat Ouija-lautaa keskustellakseen kuolleiden kanssa. Valitettavasti laudan kautta perhettä saapuu riivaamaan demoni.
Elizabeth Reaser näyttelee Zanderin perheen äitiä, Alicea, joka esittää olevansa kuolleisiin yhteyden saava ennustaja. Hän uskoo kuitenkin koko henkimaailman olevan huuhaata ja pelästyykin suuresti, kun tajuaa Ouija-laudan oikeasti toimivan. Alice ei ole onneksi niitä aikuishahmoja, jotka eivät usko ollenkaan, mitä heidän lapsensa kertovat, jolloin hän ei koskaan ole ärsyttävä. Reaser on läpi elokuvan hyvä, vaikka - yllättävää kyllä - jääkin lapsinäyttelijöiden varjoon. Alicen tyttäriä näyttelevät Annalise Basso ja Lulu Wilson ovat nimittäin erinomaiset valinnat rooleihinsa, varsinkin Wilson, joka oli vasta kymmenen elokuvaa kuvatessaan. Hän on nuorempi, hiljainen tytär Doris, jota kiusataan koulussa hänen äitinsä ammatin vuoksi. Basso taas on vanhempi tytär Paulina, joka haluaisi jo tapailla poikia ja juhlia ystävien kanssa, mutta hänen äitinsä ei siihen suostu. Ouija-lauta vaikuttaa toiseen näistä tyttäristä tietty huomattavasti voimakkaammin, eikä ole yhtään vaikea arvata kumpaan. Kauhuelokuvat ovat osoittaneet usein, että pikkutytöt voivat olla ihan helvetin karmivia ja niin käy myös tässä. Onkin hämmästyttävää, miten taidokkaasti Wilson hoitaa hommansa, jolloin hän ei ole kertaakaan epäuskottava tai huonolla tavalla huvittava roolissaan. Elokuvassa nähdään myösE.T. the Extra-Terrestrialin (1982) pikkupoikaa esittänyt Henry Thomas tyttöjen koulun rehtoripappina ja Parker Mack Paulinan ihastuksen kohteena. Oli todella hauska nähdä Thomas näyttelemässä, sillä en ole nähnyt häntä missään muussa leffassa kuin E.T.:ssä, jota tehdessään hän oli kymmenen, eli paljon nuorempi kuin nykyään. Hän suoriutuukin roolistaan pääasiassa hyvin, kuten myös Mack, jonka hahmo ei onneksi ole täysin unohdettava tapaus.
Ouija: Origin of Evilin hahmot eivät muutenkaan ole unohdettavia, vaan niihin on oikeasti panostettu, jolloin jokainen hahmo päähenkilön lisäksi ei tunnu vain uhrilta. Ja kun elokuva vielä keskittyy täysillä koko perheeseen, ei siinä ole selkeää päähenkilöä, jonka selviytymisen voisi arvata ... paitsi jos on nähnyt alkuperäisen Ouija-leffan. Origin of Evil tosiaan on esiosa ja elokuvan perhe on juurikin se sama, joka kummitteli laudan kautta Ouijassa. Sen nähneet tietävät siis heti alussa, mitä perheenjäsenille tulee käymään. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä leffa lähtee käyntiin mainiosti ja se tosiaan on parempi kuin alkuperäinen teos. Tämä ei ole mikään äkkisäikäyttelyleffa teineille, vaan tätä on tehty sillä ajatuksella, että nyt tehdään ihan kunnon filmiä, jossa tarina ja sen hahmot tulevat ensin, sitten vasta kauhu - eli juuri toisinpäin kuin edellisessä osassa. Elokuva antaa myös paljon paremman ja uskottavamman syyn Ouija-laudan kokeiluun kuin alkuperäinen leffa. Tässä sitä ei testata ihan vain hauskuuden takia, vaan koska perhe uskoo, että se voisi olla oikeasti hyödyllinen heidän huijaustyössään. Harmi, ettei lauta ole huijausta, sillä asiat menevät nopeasti karmiviksi.
Elokuva onnistuu onneksi luomaan pelkoa ilman tarpeettomia äkkisäikäytyksiä, vaikka niitäkin on valitettavasti päätynyt mukaan. Leffan alkupäässä on karmiva yökohtaus, jossa nähdään muutamia pelottavia asioita, mutta ne tapahtuvat ihan hiljaa, jolloin ne tuntuvat vielä ällöttävämmiltä. Tunnin ajan filmi tuntuu yllättävän hyvältä kauhuteokselta, mutta valitettavasti kun perheelle selitetään, mikä sitä riivaa, taso alkaa laskea. Viimeisestä puolesta tunnista huomaa, että ohjaaja Mike Flanagan olisi halunnut tehdä kokonaan oman tarinansa, mutta leffan on täytynyt yhdistyä alkuperäiseen Ouijaan, joten Flanagan on tehnyt yhdistämisen vähän siihen suuntaan. Loppu on kyllä karmiva, mutta se alkaa tuntua liikaa sarjan edelliseltä osalta, eikä siltä mitä siihen mennessä leffassa on nähty. Äkkisäikäytyksiä on enemmän ja katsojaa alkaa turhauttaa, kun huipennus kiertää ympyrää lyhyen ajan siten, että joku herää, tähyilee ympärilleen, tapahtuu jotain pelottavaa ja ruutu menee mustaksi, kunnes joku taas herää. Lopussa on tehty oudon hölmöjä ratkaisuja, jotka eivät istu elokuvaan ja sen pari viimeistä kohtausta ovat valitettavan kehnoja. Elokuvan jälkeen jää lähinnä harmittamaan, että se päättyy niin tönkösti. Loppua lukuunottamatta Flanagan hoitaa ohjaajan pestinsä taidokkaasti. Hän on luonut elokuvalle hauskan kekseliään visuaalisen ilmeen, joka saa leffan tuntumaan siltä kuin se olisi tehty 1960-luvulla, jolloin se myös tapahtuu. Universal Picturesin logo on vanhempi, elokuvan oma logo on tyylitelty vanhahtavaksi ja sen alla lukee ilmestymisvuosi roomalaisin numeroin, minkä lisäksi aina välillä ruudun oikeassa yläkulmassa välähtää pieni ympyrä, joka aikoinaan tarkoitti sitä, että leffateattereissa koneenkäyttäjien täytyi vaihtaa filmikela. Harmillisesti visuaalisesta ilmeestä puuttuu viimeiset silaukset, jotta se toimisi hienosti. Kuvanlaatu on tietty liian tarkka ja siihen olisi voinut pistää mukaan pientä kohinaa, minkä lisäksi pariin otteeseen näkyvät digimöröt vievät vanhan tunnelman kokonaan pois. Alunperin mörköjä esitti Doug Jones mustassa puvussa, mutta tietokoneella on korostettu olentoja liikaa, jolloin ne näyttävät liian nykyaikaisilta. Tai no, enemmänkin 2000-luvun alun digimöröiltä, sillä efektit eivät ole parhaasta päästä. Elokuva on kuitenkin kuvattu erinomaisesti, minkä lisäksi leikkaus on pääasiassa todella sujuvaa. Varsinkin kohtaukset, joissa perheen talossa hahmot keskustelevat samaan aikaan, kun toisella puolella taloa tapahtuu jotain karmivaa, ovat leikattu taidokkaasti. The Newton Borthersin säveltämät musiikit tuovat oivaa lisätunnelmaa, mutteivät jää mitenkään mieleen.
Yhteenveto:Ouija: Origin of Evil on edeltäjäänsä parempi elokuva, muttei silti kovin ihmeellinen. Leffan ensimmäinen tunti on jopa yllättävän mainio, eikä se todellakaan ole samaa teinisäikäyttelyä kuin edellinen filmi. Elokuvassa on panostettu enemmän tarinaan ja sen hahmoihin, jolloin katsojana välittää niistä, joille pahoja asioita tapahtuu. Näyttelijät ovat todella hyviä, etenkin Lulu Wilson karmivana pikkutyttönä. Leffaan luotu tyyli saa filmin lähestulkoon tuntumaan 1960-luvun elokuvalta aina alkuteksteistä ruudun yläkulmassa välähtäviin rinkuloihin asti. Harmillisesti kun tarinan täytyy kulkea siihen suuntaan, että se yhdistyisi alkuperäiseen Ouijaan, voi huomata, että ohjaaja Flanagan olisi halunnut tehdä kokonaan oman teoksensa, eikä häntä kiinnosta yhdistäminen. Huipennus tarjoaa pelottavia hetkiä, mutta se latistaa oivallista tunnelmaa ja pari viimeistä kohtausta ovat kehnoja. Myös digihirviöt ovat huonosti toteutetut ja vievät pois leffan luomasta 1960-luvun hengestä. Suosittelen kuitenkin katsomaan Ouija: Origin of Evilin, sillä suurimmaksi osaksi se on kelpo kauhuteos ja selvästi parempi kuin Ouija. Kavereiden kanssa vietettävään leffailtaan tämä on oiva valinta, jos säikäyttelyä kaipaatte. Vaikka yleensä olen sitä mieltä, että sarjasta katsotaan alkuperäinen elokuva ennen jälkikäteen tehtyä esiosaa, niin tässä tapauksessa kannattaa tehdä juuri toisinpäin, sillä siten perheen kohtalo ei ole selvillä alusta alkaen. Ouijan voi toisaalta jättää kokonaan katsomatta, mutta sitten voi jäädä ihmetyttämään lopun viittaukset siihen leffaan. Esimerkiksi lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt pätkä, jonka tapahtumat sijoittuvat alkuperäisen Ouijan puoleen väliin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ouija: Origin of Evil, 2016, Universal Pictures, Platinum Dunes, Allspark Pictures, Blumhouse Productions, Dentsu, Fuji Television Network, Hasbro, Intrepid Pictures, Perfect World Pictures
