Outcome (2026) - elokuva-arvostelu

OUTCOME

Ohjaus: Jonah Hill

Näyttelijät: Keanu Reeves, Jonah Hill, Cameron Diaz, Matt Bomer, Martin Scorsese, Cary Christopher, David Spade, Laverne Cox, Kaia Gerber, Roy Wood Jr. ja Drew Barrymore

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Outcome on Jonah Hillin ohjaama ja käsikirjoittama komedia. Hill työsti tekstin Ezra Woodsin kanssa ja sai Apple Studiosin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024, heti kun päätähti Keanu Reeves oli saanut edellisen leffansa, Good Fortunen (2025) kuvattua ja nyt Outcome on julkaistu Apple TV:ssä. Itse kiinnostuin heti, kun näin mainoksen Hillin ohjaamasta ja Reevesin tähdittämästä komediasta. Pidinkin julkaisuviikonloppuna Keanu Reeves -päivän ja katsoin Suomeen vasta nyt saapuneen Good Fortunen ja Outcomen putkeen.

Kun Hollywoodin mukavimpana näyttelijänä pidettyä Reef Hawkia kiristetään paljastusvideolla, Reef lähtee anteeksipyyntökierrokselle, selvittääkseen kuka häntä kiristää.

Outcomea tähdittää tosiaan Keanu Reeves, joka näyttelee elokuvassa tietynlaista metaversiota itsestään. Reevesiä pidetään usein Hollywoodin kilteimpänä näyttelijänä, joka on aina ystävällinen ja huomaavainen kaikille, sekä muistaa aina tilaisuuden tullen osoittaa kiitoksensa faneilleen. Reef Hawk on samanlainen tyyppi... julkisuudessa. Elokuva kuitenkin paljastaa nopeasti, että kulisseissa Reef on päihdeongelman kanssa kamppaillut narsisti, joka on puskenut ihmiset pois lähipiiristään, kun heistä ei ole enää hyötyä. Reeves on paperilla nappivalinta rooliin ja on kiva nähdä hänet esittämässä niin ylimukavaa heppua kuin myös ikävämpää tyyppiä, kun kamerat eivät enää kuvaa... joskin mielestäni leffa olisi voinut mennä aavistuksen pidemmälle ja näyttää enemmän Reefin huonoa käytöstä, sen sijaan että hahmot lähinnä puhuvat siitä, millainen hän on ollut.

     Elokuvassa nähdään myös ohjaaja-käsikirjoittaja Jonah Hill Reefin kriisimanageri Irana, Cameron Diaz ja Matt Bomer Reefin ystävinä Kylena ja Xanderina, David Spade Reefin naapurina Buddyna, Laverne Cox asianajaja Virginiana, Susan Lucci Reefin äitinä Dinahina, sekä Martin Scorsese Reefin entisenä agenttina Redinä. Sivunäyttelijät ovat muuten ihan hyviä rooleissaan, mutta Hill tekee uransa surkeimman roolityön eksentrisenä kriisimanagerina, jonka röyhkeä käytös muuttuu nopeasti jopa raivostuttavaksi. Hill yrittää varastaa kaikki kohtauksensa, mutta hänen yliampuva esiintymisensä on alusta asti vaivaannuttavaa, muuttuen hetki hetkeltä vain ärsyttävämmäksi. Ja tietäen, että Hill oli myös leffan ohjaaja, hänen näyttelijätyönsä heijastelee yksinomaan hänen visiotaan.

Outcome vaikutti etukäteen lupaavalta. Hillin esikoisohjaus Mid90s (2018) oli erittäin hyvä, Reeves istuu tosiaan oman maineensa puolesta täydellisesti tällaiseen metatason rooliin ja lähtökohdiltaan elokuvan tarinakin on oivallinen. Hollywoodin kultapoju, jonka mahtava imago onkin pelkkää kulissia ja todellisuudessa hahmo on aikamoinen mulkvisti, jonka oikea käytös saattaa vihdoin vuotaa julkisuuteen. Tässä olisi ainekset erittäin hyvään ja itsetietoiseen komediaan, mutta Outcome onkin pitkästyttävä egotrippi, jonka huumoriosasto jättää täysin kylmäksi.

Sen sijaan, että leffa olisikin hupaisa leikittely Reevesin imagon kustannuksella, elokuva tuntuu Hillin kömpelöltä yritykseltä pahoitella omaa uraansa viime vuosina varjostaneita ikäviä tekoja. Kommentaari cancel-kulttuurista jää todella löyhäksi ja leffan satiiri ylipäätään aiheuttaa lähinnä myötähäpeää, eikä ovelia oivalluksia. Anteeksipyytelykohtaukset eivät aiheuta toivottuja tunnereaktioita, oli kyse sitten nauruista, haikeudesta tai sydämellisyydestä ja kaikki kohtaukset Ira-hahmon kanssa pistävät lähinnä pyörittelemään silmiä. Vaikka kestoa on alle puolitoista tuntia, Outcome ehtii outoa kyllä jopa tylsistyttämään, eikä lopulta varsinainen huipennus tunnu odotuksen ja rakentelun arvoiselta.

Outcome ei ole edes visuaalisesti erityisen miellyttävä teos. Kameratyöskentely on kelvollista ja lavasteet, asut  ja maskeeraukset ovat oivalliset, mitä nyt Iran tyyli on tarkoituksellisen kiusallinen ja hänen toimistonsa seiniä koristavat taulut esimerkiksi Kanye Westistä ja Kevin Spaceysta ovat huutavat varoitusmerkit, että Reefin kannattaisi ehkä vaihtaa kriisimanageriaan. Visuaalisuuden viaksi muodostuu kuitenkin omituinen valaisu, missä lähes jokainen kohtaus on päätetty esittää kuin isoista ikkunoista paistaisi sisään kirkkaan oranssina hohkaava auringonlasku. Kun tähän kikkaan kiinnittää huomiota, on sitä mahdotonta olla huomaamatta loppuleffan ajan. Myös toisinaan päivänselvät taustakankaan käytöt häiritsevät. Jon Brionin säveltämät musiikitkin särähtävät ajoittain korvaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Outcome, Yhdysvallat, 2026, Apple Original Films, Apple Studios, Strong Baby

Arvostelu: The Mask - naamio (The Mask - 1994)

THE MASK - NAAMIO

THE MASK

Ohjaus: Chuck Russell

Pääosissa: Jim Carrey, Peter Greene, Cameron Diaz, Richard Jeni, Peter Riegert, Jim Doughan, Amy Yasbeck, Orestes Matacena, Jeremy Roberts, Ben Stein, Reg E. Cathey ja Ivory Ocean

Genre: komedia, rikos

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

The Mask - naamio perustuu Dark Horse Comicsin samannimiseen sarjakuvaan, jota on julkaistu epäsäännöllisestä vuodesta 1991 lähtien. Jo ennen kuin ensimmäistä numeroa oli edes julkaistu, sarjakuvafirmalle työskentelevät Mike Richardson ja Todd Moyer alkoivat kaupitella sarjakuvan elokuvaoikeuksia. New Line Cinema tarttui projektiin, mutta elokuvan suunnitteluprosessi kesti ajateltua kauemmin. Aluksi elokuvasovituksen oli tarkoitus olla synkkä kuin sarjakuva ja jossain kohtaa suunnitteilla oli kauhuleffa, kunnes ohjaajaksi valittu Chuck Russell päätti viedä filmatisoinnin kevyempään suuntaan. Päärooliin suunniteltiin Rick Moranista, Robin Williamsia ja Martin Shortia, kunnes roolin nappasi tuohon aikaan lähes tuntematon Jim Carrey. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1993 ja lopulta The Mask - naamio sai maailmanensi-iltansa 28. heinäkuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli jättimäinen menestys, jopa ilmestymisvuotensa neljänneksi menestynein leffa, joka keräsi kehuja kriitikoiltakin, minkä lisäksi elokuva sai parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden ja parhaiden erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin The Mask - naamion vasta vajaa kymmenen vuotta sitten Netflixistä ja pidin sitä hauskana hömppänä. Pitkän metsästyksen jälkeen onnistuin löytämään hyllyyni elokuvan kotimaisen Blu-ray -julkaisun, yhden harvinaisimmista Suomessa ja olen pitkään pohtinut leffan uudelleenkatselua. Kun huomasin The Mask - naamion täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja samalla arvostella sen!

Stanley Ipkiss saa haltuunsa eriskummallisen vihreän naamion, joka kasvoille puettuna muuttaa tästä epävarmasta ja epäonnisesta pankkivirkailijasta riehakkaan ja supervoimaisen veijarin. Stanley joutuu ongelmiin, kun hänen uusi yöllinen alter egonsa sekaantuu paikallisen rikollisorganisaation bisneksiin.

Vielä vuonna 1993 Jim Carrey oli lähes tuntematon koomikonalku, joka tiedettiin lähinnä In Loving Color -ohjelmasta (1990-1994). Seuraavan vuoden helmikuussa Carrey nousi kuuluisaksi komediallaan Ace Ventura - lemmikkidekkari (Ace Ventura: Pet Detective - 1994). Koomikosta innostuneiden ei tarvinnut kauaa odottaa Carreyn uutta leffaa, sillä The Mask - naamio ilmestyi jo puoli vuotta myöhemmin ja se oli jättihitti. Carrey on täydellinen valinta elokuvan päärooliin Stanley Ipkissiksi. Siis niin täydellinen, että on täysi mahdottomuus kuvitella ketään muuta rooliin. Hän taitaa oivallisesti hönön reppanan osan, Stanleyn ollessa varsinainen epäonnen ja epävarmuuden lähettiläs. Kuitenkin kun mystinen vihreä naamio saapuu kuvioihin, Stanley muuttaa itsensä sen avulla hyperenergiseksi ja räävittömäksi sekopääksi, jota ei pidättele mikään ja joka pystyy oikeastaan kaikkeen - vain Stanleyn oma mielikuvitus on rajana. Ace Venturassa Carrey osoitti riehakkaat lahjansa naaman, äänen ja koko kehon vääntelyssä ja hän vie tämän vielä pidemmälle Stanleyn uutena alter egona, Naamiona. Jos siis Carrey kutitteli enemmän ärsytys- kuin nauruhermoja lemmikkidekkarina, on turha odottaa, että hän voittaa puolelleen Stanleynä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Richard Jeni Stanleyn turhan itsevarmana työkaverina Charliena, Peter Riegert komisario Kellawayna, Amy Yasbeck journalisti Peggynä, Peter Greene gangsteri Dorian Tyrellinä, joka suunnittelee kaappaavansa vallan pomoltaan, mafioso Nikolta (Orestes Matacena), sekä Cameron Diaz ihka ensimmäisessä elokuvaroolissaan Dorianin tyttöystävänä Tinana, joka laulaa Nikon klubilla ja johon Stanley iskee silmänsä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti, joskin kaikki jäävät Carreyn räväkän show'n varjoon. Debyyttirooliksi Diaz hoitaa hommansa erityisen mainiosti.

Nykyään sarjakuviin perustuvat elokuvat ovat yksi Hollywoodin moderneista peruspilareista ja niitä pusketaan teattereihin suunnilleen joka toinen kuukausi. 1990-luvun puolessa välissä sarjakuvasovituksia oli kuitenkin vain kourallinen, niistä tunnetuimpina DC Comicsin ikonisimmista hahmoista tehdyt Teräsmies (Superman - 1978) ja Batman (1989), sekä niiden ailahtelevan vastaanoton saaneet jatko-osat. Näiden perässä, mutta muutamia vuosia ennen kuin sarjakuvaleffojen suosio räjähti, ilmestyi The Mask - naamio, joka on edelleen yksi vekkuleimmista tapauksista genressään. Vaikka filmatisointi on lukemani perusteella huomattavasti kepeämpi ja perheystävällisempi kuin synkkää huumoria ja roisia väkivaltaa sisältävä lähdemateriaali, lopputulos on silti ilahduttava ja elokuva jaksaa viihdyttää makeasti yhä kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Leffa lähtee vielä aika rauhallisesti liikkeelle, esitellen hyvän tovin Stanleyn elämää ja rakentaen mysteeriä vihreän naamion ympärille. Kun Stanley vihdoin pistää maskin naamalleen, nupit väännetään saman tien kaakkoon ja lähes koko loppuelokuva onkin sitten hurjaa tykitystä. Osaamattomissa käsissä elokuva voisi lässähtää pahasti, mutta ohjaaja Chuck Russell hoitaa tonttinsa mallikkaasti. Hän yhdistelee veikeästi totisempaa gangsterimeininkiä Looney Tunesia kopioiviin kohelluksiin. Piinkovat roistot yliherkkien liipaisinsormien kanssa kohtaavat Naamio-Stanleyn, joka pystyy täysin älyttömiin ihmetekoihin. Kontrasti on hauska ja Naamion kohtaukset pitävät hymyä huulilla, vaikka toisinaan hahmo meneekin liian pitkälle estottoman käytöksensä kanssa. Loppuhuipennus ei ole kaiken jälkeen täysi napakymppi, vaikka se sisältääkin hyvät hetkensä. Siitä huolimatta kokonaisuus riemastuttaa.

Pitkän prosessin jälkeen Mike Werb kirjoitti käsikirjoituksen, joka päätyi tuotantoon. Werbin teksti on kelvollinen pohja, josta Russell ja Carrey kumppaneineen ovat voineet ammentaa suorituksiinsa. The Mask - naamio on myös oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat pääasiassa mainiot, joskin ihan alun vedenalainen kohtaus ei näytä kovin uskottavalta merenpohjalta. Puvustus- ja maskeeraustiimit tekevät hyvää työtä Carreyn kanssa, tehdessään Stanleystä harmaan arkisen ja Naamiosta värikkään ja hullunkurisen. Elokuvan digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta toisaalta juuri hieman kököt efektit lisäävät filmin viehätystä ja piirroselokuvamaisuutta. Äänimaailma hyödyntää myös paljon looneytunesmaisia tehosteita ja säveltäjä Randy Edelman tunnelmoi menevästi musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Mask, 1994, New Line Cinema, Dark Horse Entertainment

Arvostelu: Gangs of New York (2002)

GANGS OF NEW YORK

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Daniel Day-Lewis, Cameron Diaz, Henry Thomas, Jim Broadbent, Brendan Gleeson, John C. Reilly, Stephen Graham, Eddie Marsan, Gary Lewis, Lawrence Gilliard Jr. ja Liam Neeson
Genre: rikos, draama
Kesto: 2 tuntia 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Gangs of New York perustuu Herbert Asburyn kirjaan The Gangs of New York: An Informal History of the Underworld vuodelta 1927. Ohjaaja Martin Scorsese luki kirjan 1970-luvulla ja kasvettuaan New Yorkissa ja oltuaan kiinnostunut kaupungin historiasta, hän alkoi pohtia mahdollisuutta kääntää kirja elokuvan muotoon ja hankkikin kirjan elokuvaoikeudet. Siihen aikaan Scorsese oli kuitenkin vasta nouseva nimi elokuva-alalla, eikä hän millään saanut rahoitusta hurjalle idealleen. Vasta vuonna 1999 hän sai tuottaja Harvey Weinsteinin kiinnostumaan projektista ja tarttumaan siihen. Vaikka Scorsese ja Weinstein olivatkin aluksi yhteisymmärryksessä, he riitelivät vähän väliä, kun kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2000. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Gangs of New York sai maailmanensi-iltansa 9. joulukuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai mm. kymmenen Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, leikkaus, ääni ja laulu), viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miespääosa ja naissivuosa), joista se voitti parhaan ohjauksen ja laulun palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus, leikkaus, ääni, musiikki ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Gangs of New Yorkia, vaikka se on kiinnostanut minua jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja myös arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1846 nuori Amsterdam näkee, kun jengiläinen William "Teurastaja" Cutting tappaa hänen pappi-isänsä keskellä jengisotaa. Vuosia myöhemmin aikuiseksi kasvanut Amsterdam palaa lapsuutensa kotiseuduille New Yorkiin, aikeinaan kostaa isänsä kuolema.

Pääroolissa kostonhimoisena Amsterdam Vallonina nähdään Leonardo DiCaprio. Lapsena Amsterdam joutui näkemään isänsä (Liam Neeson) kuoleman jengisodan tiimellyksessä ja nyt Amsterdam on valmis antamaan samalla mitalla takaisin syylliselle. DiCaprio on nappivalinta rooliin, tulkiten taidokkaasti hahmonsa suuttuneita tuntemuksia. Amsterdam ei kuitenkaan päätä pahkaa syöksy tappopuuhiin, vaan hänellä on pidemmän luokan suunnitelma mielessään, jonka avautumista on mielenkiintoista seurata. Katsoja on alusta asti Amsterdamin puolella, janoten itsekin kostoa. Sillä eihän Neesonia pistetä hengiltä ja päästä pälkähästä!

     Amsterdamin isän murhaajaa, William "Teurastaja" Cuttingia taas näyttelee upea ja karismaattinen Daniel Day-Lewis, joka voitti roolityöstään BAFTA:n ja oli ehdolla myös Oscarista ja Golden Globesta. Day-Lewis oikein herkuttelee niljakkaan hahmonsa kanssa, tehden hänestä niin vihattavan kuin myös kiehtovan ja vangitsevan. Teurastaja on onnistunut nousemaan korkealle jengisotien tiimellyksessä ja johtaa pelon voimalla. Day-Lewis uhkuu arvokkuutta, mutta samalla hän osaa olla myös hieman pelottava, hahmonsa arvaamattoman luonteen takia.

Elokuvassa nähdään myös Cameron Diaz taskuvaras Jennynä, Henry Thomas Amsterdamin kaverina Johnnynä, Jim Broadbent poliitikko Boss Tweedinä, John C. Reilly poliisi Mulraneyna, sekä Brendan Gleeson hiljaisena munkkina, joka tarkkailee katujen menoa. Ohjaaja Martin Scorsesen voi bongata nopeasti esittämässä rikkaan perheen isää, jolta Diazin näyttelemä Jenny käy vohkimassa arvotavaroita. Diaz on roolissaan mainio ja hyvää työtä tekevät kaikki muutkin. Jopa Neeson tekee väkevää työtä lyhyellä ruutuajallaan.

Gangs of New York osoittautui varsin hienoksi historialliseksi eeposelokuvaksi, joka ei edes tunnu niin pitkältä kuin se onkaan. Kestoa on varttia vaille kolme tuntia, mutta Scorsese on onnistunut rytmittämään mielenkiintoisen kostokertomuksensa niin mainiosti, että teos tuntuu ainakin puoli tuntia todellisuutta lyhyemmältä. Elokuva tekee niin hyvää työtä uppoutuessaan tämän ajanjakson New Yorkin katujengien kiistoihin ja tämän alamaailman menoon, että aika kuluu kuin siivillä. Itse asiassa filmiä voisi jäädä seuraamaan pidemmäksikin aikaa. Alun perin Scorsesella oli käsissään yli kolmituntinen teos, ennen kuin Weinstein pakotti hänet tiivistämään sitä ja katsoisin ihan mielelläni sen alkuperäisen leikkausversion.

Elokuvan tunnelma on erinomaisesti rakennettu, mikä vaikuttaa myös siihen, että leffa tuntuu kulkevan vauhdikkaasti. Ensimmäinen puolituntinen on erittäin tiivistunnelmainen aloitus filmille, pitäessään sisällään kahden jengin taistelun, jonka seurauksena Amsterdamin isä kuolee ja pieni poika ryhtyy vannomaan kostoa Teurastajaa kohtaan. Vaikuttavan avauksen myötä katsoja todella on aikuistuvan Amsterdamin puolella ja tätä kostotarinaa jämähtää seuraamaan. Oletettavien jännittävien hetkien lisäksi elokuva onnistuu olemaan yllättävän hupaisakin. Seasta löytyy myös niin herkkää draamaa kuin hempeää romantiikkaakin, rikastuttaen kokonaisuutta. Odotukset palkitaan voimakkaalla loppuhuipennuksella, joka on teemaltaan iskevä ja vie kertomuksen hienosti päätökseensä.

Myös tekniseltä puoleltaan Gangs of New York on vahva paketti. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Laajoilla kuvilla esitellään oikein kunnolla filmin häikäisevän hienoja lavasteita (New Yorkin 1800-luvun puolen välin ajan taloja ja katuja rakennettiin studiolle usean korttelin verran), toinen toistaan upeampia asuja ja taidokkaasti tehtyjä maskeerauksia. Hyvää kuvausta tukee myös hyvä valaisu, sekä leikkaus. Muutamat leikkaukset ovat hassun hyppiviä, mutta pääasiassa editointi on sulavaa. Erikoistehosteet ovat mainiot ja äänimaailma iskevästi rakennettu efektejä ja Howard Shoren musiikkeja myöten. Parhaiten musiikeista jää kuitenkin mieleen U2:n The Hands That Built America -kappale, joka voitti ihan Golden Globen.

Yhteenveto: Gangs of New York on hieno kostokertomus, joka pitää koukussaan läpi kolmituntisen keston. Elokuva käynnistyy vaikuttavalla taistelukohtauksella, minkä myötä katsoja on täysillä päähahmo Amsterdamin puolella. Leonardo DiCaprio tulkitsee vakuuttavasti kostonhimoisen hahmonsa matkaa. Muutkin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan mallikkaasti, mutta parhaan suorituksen tarjoaa lopulta Daniel Day-Lewis häijyn Teurastajan osassa. Elokuva on oivallisesti käsikirjoitettu ja sitäkin paremmin ohjattu. Martin Scorsese pitää tunnelmaa korkealla ja katsojaa otteessaan. Meno on jännittävää, mutta sekaan mahtuu myös komediaa ja ripaus romantiikkaakin. Kaikki johtaa iskevään loppuhuipennukseen ja lopputekstien aikana soiva U2:n mainio The Hands That Built America toimii hyvänä kirsikkana kakun päällä. Visuaalisesti filmi on komeaa katsottavaa tyylikästä kameratyöskentelyä ja näyttäviä puitteita myöten. Gangs of New York on väkevä draamaelokuva, jonka katselua suosittelen lämpimästi historiallisten elokuvien, rikosdraamojen, hyvien näyttelijäsuoritusten ja ohjaaja Scorsesen ystäville. Scorsese on vähän aikaa sitten paljastanut työstävänsä Asburyn kirjan pohjalta televisiosarjasovitusta. Saas nähdä, kuinka Gangs of New York kääntyy pienen ruudun puolelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Gangs of New York, 2002, Miramax, Initial Entertainment Group, Alberto Grimaldi Productions

Arvostelu: Shrek ja ikuinen onni (Shrek Forever After - 2010)

SHREK JA IKUINEN ONNI

SHREK FOREVER AFTER

Ohjaus: Mike Mitchell
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, Antonio Banderas, Walt Dohrn, Jon Hamm, Craig Robinson, Jane Lynch, Conrad Vernon, Cody Cameron, Jeremy Steig, Julie Andrews ja John Cleese
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

William Steigin lastenkirjaan Shrek! (1990) perustuva samanniminen elokuva (2001) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Shrek 2 (2004) oli vielä suurempi hitti - jopa ilmestymisvuotensa menestynein elokuva! DreamWorks päättikin heti tehdä jopa kolme jatko-osaa lisää. Shrek kolmas (Shrek the Third - 2007) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta kuin kehutut kaksi aiempaa osaa, mutta sekin oli niin valtava menestys lippuluukuilla, että neljännen osan teko lähti pian liikkeelle. Tässä kohtaa DreamWorks päätti kuitenkin, että neljäs elokuva tulisi olemaan päätösosa ja aluksi suunniteltu viides elokuva muuttuikin lisäosaleffaksi Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011). Lopulta Shrek Forever After (jota kuitenkin mainostettiin nimellä "Shrek: The Final Chapter"), eli suomalaisittain Shrek ja ikuinen onni sai ensi-iltansa keväällä 2010. Elokuva sai ristiriitaiset arviot, mutta se oli edeltäjiensä tavoin varsinainen kassamagneetti, tuottaen yli 750 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Itse kävin katsomassa Shrek ja ikuisen onnen, kun se ilmestyi Suomen teattereihin ja pidin sitä kolmososaa parempana. Olen katsonut leffan kerran tai kaksi uudestaan ja kun päätin arvostella koko elokuvasarjan läpi, alkuperäisen Shrekin 20-vuotisjuhlan kunniaksi, oli aika katsoa Shrek ja ikuinen onni taas kerran. Katsoinkin leffan noin kaksi kuukautta Shrek kolmannen jälkeen.

Shrek on kyllästynyt elämäänsä koti-isänä ja toivoo, että voisi palata takaisin aikaan, jolloin hän oli yksinäinen jätti, jota kaikki pelkäsivät. Ilkikurinen Tittelintuure kuulee tämän ja tarjoaa Shrekille mahdollisuuden toteuttaa haaveensa. Tittelintuure jättää kuitenkin kertomatta sopimukseensa liittyvät katalat ja pienellä printatut ehdot...

Vihreä jätti Shrek (äänenä jälleen Mike Myers) palaa tältä erää viimeistä kertaa seikkailemaan. Shrek kolmannessa hahmon suurin pelko oli tulla isäksi, mutta lopulta perhe-elämä ei olekaan kenties sinänsä pelottavaa, vaan lähinnä samaa toistavaa ja tylsää. Shrek kaipaa elämäänsä jännitystä ja onkin siksi jopa valmis uuteen seikkailuun. Hän ei tosin tiedä, mitä tuleman pitää... Hahmon kehityskaari läpi leffan on toisaalta mainio, mutta samalla se tuntuu toistavan samaa kuin jokainen edellisistäkin osista. Jokaisen elokuvan lopussa Shrekin sydän pehmenee ja hän arvostaa ystäviä ja rakastaan enemmän, mutta aina seuraavan filmin alussa hän on äksy jääräpää.
     Shrekin vaimo Fiona (Cameron Diaz), sekä eläinystävykset Aasi (Eddie Murphy) ja Saapasjalkakissa (Antonio Banderas) ovat tietty mukana, mutta eivät kuitenkaan sellaisina, minä heidät on totuttu näkemään, kun Shrekin uusi seikkailu alkaa. Vaihtoehtoiset versiot rakastetuista hahmoista ovat veikeät - etenkin pulskistunut Saapasjalkakissa, joka on nyt oikeastaan pelkkä puhuva katti. Fiona on jo aiemmin osoittanut taistelutaitojaan, mutta pääsee niissä oikeuksiinsa parhaiten nyt, sillä vaihtoehtoinen Fiona on hurja soturi, joka itse karkasi lohikäärmeen vartioimasta tornista.
     Tämän leffan pahis on Shrekille vaihtoehtotodellisuuden tarjoava Tittelintuure (Walt Dohrn), joka on parannus kolmososan tylsän prinssi Uljaan jälkeen, mutta samalla myös hieman ärsyttävä vastus. Hahmon kyvyt ja aikomukset ovat oivallisen häijyt lasten seikkailuleffaan, mutta jokin Tittelintuuren persoonassa tökkii rasittavasti. Siitä huolimatta hän ajaa asiansa ja sopii oikein passelisti viholliseksi.

Shrek ja ikuinen onni ei pääse lähellekään kahden ensimmäisen Shrek-leffan mahtavaa tasoa, mutta on se sentään parannus keskinkertaisen Shrek kolmannen jälkeen. Kaukaisen maan seikkailujen jälkeen leffa vie hahmot takaisin tutulle suolle ja aloittaa uuden tarinan esittelemällä jättien perhettä. Shrek kuitenkin kaipaisi toisenlaista jännitystä elämäänsä kuin vaippojen vaihtamista ja jättien ja aasi-lohikäärme-mutanttivauvojen leikkihetkiä, ja suostuukin Tittelintuuren diiliin. Pian vaihtoehtotodellisuudessa hän sitten hoksaakin, että hänellä oikeasti oli jo kaikki, mitä hän tarvitsi. Seikkailu vaihtoehtoisessa maailmassa, missä Shrek ei ole koskaan syntynyt, eikä kukaan tunne häntä, on veikeä idea ja leffa pitääkin ihan menevästi mukanaan, vaikka siitä löytyy välillä samaa väsynyttä henkeä kuin edellisestä elokuvasta. Kertomukseltaan elokuva tuntuu kuitenkin tarpeeksi tuoreelta, jolloin ei ihan niin pahasti häiritse, että kahden ensimmäisen filmin aito nerokkuus on kadonnut.

Vaihtoehtoiset Aasi ja Saapasjalkakissa tarjoavat pari hassua hetkeä, mutta sen kummemmin elokuva ei ole kovinkaan hauska. Alussa tosin naurahdin aika kovaankin ääneen turistiryhmälle, joka saapuu Shrekin ja Fionan suolle, mutta muuten komedia ei ole elokuvan vahva puoli. Pientä seikkailuhenkeä siitä löytyy, eikä aika käy pitkäksi puolentoista tunnin keston aikana. Toimintakohtauksista puuttuu tietty isku, mikä kahdesta ensimmäisestä osasta löytyi, mutta loppuhuipennus on kuitenkin onneksi tarpeeksi menevä. Lopusta löytyy myös aitoa sympaattisuutta ja jopa pientä koskettavuuttakin. Jos tämä nyt on Shrekin ja kumppaneiden tarinan päätös, millaiseksi DreamWorks tämän tarkoitti (eihän tämä oikeasti mikään loppu ole, viides osa on ollut suunnitteilla jo vuosia), on se sellaisena mainio.

Animaatiolaadultaan taso on kuitenkin pysynyt ennallaan tai kenties jopa parantunut aiempiin osiin verrattuna. Maisemat metsineen ja linnoineen ovat upean näköiset ja filmi on loistokkaan värikäs. Hahmot ovat visuaalisesti pääasiassa tutut itsensä, mutta vaihtoehtotodellisuuden uudet ilmeet luovat hauskan erilaisia piirteitä. Myös äänimaailma on oivallinen ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat taas kerran mainiot. Josh Klausnerin ja Darren Lemken käsikirjoitus kaipaisi kuitenkin tiettyä potkua hyvistä ideoista huolimatta. Uusi ohjaaja Mike Mitchell ei myöskään ole yhtä hyvä tekijä kuin esimerkiksi kahta ensimmäistä osaa ohjannut Andrew Adamson, mutta ajaa asiansa.

Yhteenveto: Shrek ja ikuinen onni on askel parempaan suuntaan keskinkertaisen Shrek kolmas -leffan jälkeen, mutta vieläkään ei päästä takaisin kahden ensimmäisen elokuvan hienouteen. Seikkailu vaihtoehtoisessa todellisuudessa on veikeä idea ja on kiinnostavaa nähdä, millainen maailma olisi ollut ilman Shrekiä. Erityistä mukaansatempaavaa seikkailun henkeä ei kuitenkaan löydy ja huumoripuoleltaan filmi jää pienesti vaisuksi, muutamista tähtihetkistään huolimatta. Tittelintuure on asiansa ajava pahishahmo, mutta hänestä löytyy ärsyttävät puolensa. Animaation laatu on kehittynyt jälleen ja elokuva on visuaalisesti näyttävä. Käsikirjoitus ei kuitenkaan pääse niin lennokkaaseen vauhtiin kuin voisi toivoa. Heikkouksistaan huolimatta leffa on kelpo fantasia-animaatio koko perheelle. Jos elokuva ihan oikeasti huipentaa Shrekin ja kumppaneiden tarinan, toimii se finaalina oivallisesti. DreamWorks on jo pitkään ollut työstämässä viidettä Shrekiä, mutta saa nähdä, tapahtuuko se oikeasti koskaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek Forever After, 2010, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Shrek kolmas (Shrek the Third - 2007)

SHREK KOLMAS

SHREK THE THIRD

Ohjaus: Chris Miller ja Raman Hui
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, Antonio Banderas, Rupert Everett, Justin Timberlake, Julie Andrews, Eric Idle, Conrad Vernon, Cody Cameron, Christopher Knights, Larry King, Amy Poehler, Maya Rudolph, Amy Sedaris, Aron Warner, Cheri Oteri, Ian McShane, Seth Rogen, John Krasinski ja John Cleese
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

William Steigin lastenkirjaan Shrek! (1990) perustuva elokuva Shrek (2001) oli valtava hitti, mikä vieläpä voitti ensimmäisenä leffana ikinä parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Shrek 2 (2004) oli vielä suurempi menestys - jopa ilmestymisvuotensa eniten rahaa tahkonnut elokuva! Tekijät ilmoittivatkin suoraan tekevänsä vielä kolme elokuvaa jättihahmosta. Kaksi ensimmäistä elokuvaa ohjannut Andrew Adamson ei ehtinyt tekemään kolmatta osaa, sillä hän oli työstämässä Narnian tarinat: Velhoa ja leijonaa (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005), joten hänet korvattiin Chris Millerillä, joka oli toiminut visuaalisella puolella edellisissä leffoissa. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2006, mutta koska tekijät halusivat maksimoida tuotot, Shrek kolmas päätettiinkin julkaista keväällä 2007, jotta sen voisi julkaista DVD:lle joulusesongin aikaan. Tämäkin leffa oli megahitti lippuluukuilla (ilmestymisvuotensa neljänneksi menestynein elokuva), muttei saanut läheskään yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta kuin sarjan aiemmat osat. Itse näin Shrek kolmannen elokuvateattereissa isäni kanssa ja muistan sen erittäin hyvin, sillä kyseessä saattoi olla huonoin leffateatterikokemukseni ikinä. Meidän edessämme istui kaksi lasta, jotka leikkivät koko elokuvan ajan Transformers-leluilla, eikä heillä ollut huoltajaa mukana. Lisäksi silloin Finnkinolle tulivat uudet irtokarkkimukit, minkälaisen innoissani tietty täytin... vain vahingossa pudottaakseni sen lattialle jo elokuvan alkupäässä. Kokemusta pilasi entisestään se, että pitkän odotuksen jälkeen Shrek kolmas oli osoittautunut pettymykseksi. Olen siitä huolimatta vuosien varrella katsonut leffan parikin kertaa uudestaan. Kun katsoin ja arvostelin ensimmäisen Shrekin sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin katsoa ja arvioida loputkin elokuvat sarjasta. Noin kuukausi Shrek 2:n jälkeen katsoin Shrek kolmannen.

Kaukaisen maan kuningas Harold kuolee ja valta siirtyy prinsessa Fionalle ja Shrekille. Shrek ei kuitenkaan ole valmis ryhtymään kuninkaaksi, vaan haluaa päästä takaisin suolleen. Kun hän saa tietää Fionan kaukaisesta serkusta Arthurista, hän, Aasi ja Saapasjalkakissa lähtevät etsimään tätä Kaukaisen maan uudeksi kuninkaaksi.

Shrek (äänenä Mike Myers) on yhä aika pitkälti sama äksyilijä kuin aiemmin, mutta hänestä löytyy myös pehmoakin puolta, sekä epävarmuutta moneen asiaan liittyen. Hahmo joutuu jatkuvasti menemään mukavuusalueensa ulkopuolelle erilaisten seikkailujen, hahmojen ja arvojen vuoksi, kun hän vain haluaisi olla rauhassa omalla suollaan prinsessa Fionan (Cameron Diaz) kanssa. Prinsessa Fiona ei taaskaan lähde seikkailuun mukaan, mutta hän pääsee silti osoittamaan, ettei ole mikään pelastavaa prinssiä kaipaava hento neito ja pääseekin johtamaan Kaukaisen maan prinsessoja.
     Fanisuosikit Aasi (Eddie Murphy) ja Saapasjalkakissa (Antonio Banderas) lähtevät tietty Shrekin matkaan ja tarjoavat jälleen hauskoja hetkiä. Aasi onnistuu vieläkin olemaan ärsyttämättä ja Saapasjalkakissa pysyy suosikkinani, sekoittaessaan hurjaa taistelijaa ja suloista kattia.
     Monet muutkin vanhat tutut palaavat toistamiseen. Fionan isä, sammakkokuningas Harold (John Cleese) ehtii olla mukana yhden kohtauksen verran, kun taas kuningatar Lillian (Julie Andrews) pääsee ylpeänä seuraamaan tyttärensä toimia uuden vaaran uhatessa Kaukaista maata. Äitinsä kuolemasta suuttunut ja kostoa himoitseva prinssi Uljas (Rupert Everett) on nimittäin kerännyt satuhahmoista, kuten kapteeni Koukusta (Ian McShane), kirotuista puista, kykloopeista ja noidista oman armeijansa, jonka avulla hän aikoo anastaa vallan. Prinssi Uljas toimi kaikessa ylimielisyydessään toissijaisena pahiksena Shrek 2:ssa, mutta pääpahikseksi hän ei oikein istu. Häijyyden, julmuuden tai uhkaavuuden sijaan prinssi Uljas on lähinnä ärsyttävä vastus sankareille.

Uusina hahmoina taas esitellään mm. Fionan serkku Arthur (Justin Timberlake), joka ei ole ihan sitä, mitä Shrek odottaa ja toivoo, sekä Arthurin tarinaan tietysti kuuluva velho Merlin (Eric Idle). Ideana Arthurin ja Merlinin tuominen mukaan Shrekin tarinaan kuulostaa erinomaiselta, mutta toteutus jää latteaksi. Merlin on lähinnä myötähäpeällinen hörhö, kun taas Arthur on todella mitäänsanomaton. Hahmolle kirjoitettu kasvutarina nössöstä sankariksi on vaisu.

Vaisuksi ja latteaksi voi kutsua myös itse elokuvaa. Shrek kolmas alkaa vielä oikein mainiosti, jos kuningas Haroldin hautajaisten aikana soivaa, todella oudosti valittua Live and Let Die -kappaletta ei lasketa mukaan. Live and Let Die on mahtava biisi ja yksi suosikeistani James Bond -tunnuslaulujen joukosta, mutta surulliseksi tarkoitetussa hautajaiskohtauksessa se vain rikkoo tunnelman. Muuten elokuvan alku toimii hyvin. On hauska seurata, kuinka Shrek ja Fiona yrittävät totutella kuninkaalliseen elämään, ennen kuin Shrek päättää etsiä Arthurin ottamaan kruunun. Etenkin Shrekin yritys lyödä joku ritariksi naurattaa kaikessa kieroudessaan. Mutta kun uusi seikkailu alkaa, lähtee elokuva pikkuhiljaa alamäkeen. Arthurin koulu jaksaa vielä huvittaa keskiaikaistetuilla versioilla nykyteinien elämästä, mutta sen jälkeen elokuva tarjoaa enää vain pari hassua juttua. Kun katsoja ei välitä Arthurista, on vaikea välittää siitäkään, että hänet pitäisi saada uudeksi kuninkaaksi.

Yksi Shrekin ja Shrek 2:n vahvuuksista oli huikea tapa tasapainotella huumoria jokaiseen makuun. Leffoista pystyi nauttimaan minkä ikäinen tahansa. Shrek kolmas tuntuu jopa tavoittelevan komediapuolellaan enemmän aikuiskatsojia. Tämä tietty riemastuttaa aikuisia... tiettyyn pisteeseen asti. Lapsille kokemus saattaa olla jopa erittäin tylsä, kun suuri osa vitseistä menee täysin ohi. Vitsien vähentyessä ja tarinan osoittautuessa yhdentekeväksi, elokuvan toista puoliskoa lähinnä vain tuijottaa, ilman että se herättää sen kummempia tunteita. Tuttujen hahmojen vuoksi katsojasta löytyy sentään jonkinlaista mielenkiintoa siihen, miten hommassa lopulta käy. Loppuhuipennus ei silti säväytä ja kun elokuva päättyy, unohtaa nähdyn hyvinkin nopeasti. Alkunsa puolesta Shrek kolmas onnistuu lopulta olemaan edes keskinkertainen, mutta kahteen ensimmäiseen, aivan mahtavaan teokseen verrattuna tämä on suuri pettymys.

Chris Millerin ensikertalaisuus ohjaajana on harmillisen selvää elokuvaa katsoessa. Hän ei saa leffaan samaa sydäntä ja sielua, mitkä vallitsivat edellisissä osissa, eikä tuo muutenkaan sen kummempia tunteita. Ongelmia tuottaa myös hänen, Jeffrey Pricen, Peter S. Seamanin ja Aron Warnerin työstämä käsikirjoitus, mikä keskittyy liikaakin aikuiskatsojien miellyttämiseen ja unohtaa olevansa koko perheen fantasiaseikkailu. Lisäksi he ovat tunkeneet mukaan hieman turhan paljon juonikuvioita, eivätkä osaa käsitellä niitä niiden arvoisella tavalla. Etenkin Shrekiin ja Fionaan liittyvä merkittävä juonikuvio jää hieman kömpelöksi. Sentään Shrek kolmas on upeasti animoitu. Visuaalisesti leffaa on erittäin miellyttävää katsoa ja se on täynnä hienoja yksityiskohtia. Äänimaailmakin on vaikuttavasti luotu ja sarjan säveltäjä Harry Gregson-Williams tekee kolmatta kertaa hyvää työtä musiikkien kanssa. Hän on jopa tuonut mukaan veikeän version ensimmäisen leffan internetmeemiksi nousseesta Smash Mouthin All Star -kappaleesta.

Yhteenveto: Shrek kolmas on harmillisen keskinkertainen animaatioseikkailu kahden edellisen, aivan mahtavan filmin jälkeen. Elokuva lähtee hyvin liikkeelle, mutta menettää tehonsa nopeasti, kun itse seikkailu alkaa. Hahmojen etsimä Arthur on harmillisen tylsä tyyppi, jolloin häneen liittyvä kertomus ei jaksa innostaa. Pääpahikseksi nostettu prinssi Uljas ei toimi näin isossa roolissa, eikä tarjoa toivottua uhkaa sankareille. Tutut hahmot Shrekistä prinsessa Fionaan ja Aasista Saapasjalkakissaan toimivat yhä vallan mainiosti ja he ovatkin isoin syy, miksi filmi ei täysin lässähdä. Lisäksi leffasta löytyy joitain hauskoja hetkiä, mutta huomattavasti pienemmässä määrin kuin edellisistä. Tekijät eivät myöskään osaa huumorin kanssa tasapainotella niin, että hauskuutta olisi oikeasti kaikenikäisille. Animaatiojälki on kuitenkin laadukasta ja visuaalisesti elokuvaa on miellyttävä katsoa. Muuten Shrek kolmas on valitettava pettymys.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek the Third, 2007, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Shrek 2 (2004)

SHREK 2

Ohjaus: Andrew Adamson, Kelly Asbury ja Conrad Vernon
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, John Cleese, Julie Andrews, Antonio Banderas, Jennifer Saunders, Rupert Everett, Larry King, Aron Warner, Cody Cameron, Conrad Vernon ja Chris Miller
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

William Steigin lastenkirjaan Shrek! perustuva animaatioelokuva Shrek (2001) oli kriitikoiden ylistämä jättimenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Ensimmäisen elokuvan käsikirjoittaneet Terry Rossio ja Ted Elliott eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä jatko-osan tarinasta kuin studio, joten he jättivät sarjan. Niinpä ensimmäisen osan ohjaaja Andrew Adamson otti vastuulleen myös kirjoittamisen tällä kertaa. Päänäyttelijät Mike Myers, Eddie Murphy ja Cameron Diaz palasivat rooleihinsa, neuvoteltuaan itselleen huiman palkan korotuksen 350 tuhannesta dollarista kymmeneen miljoonaan dollariin. Shrek 2 sai ensi-iltansa keväällä 2004 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se oli ehdolla pääpalkinnosta, Kultaisesta palmusta. Elokuva sai paljon kehuja kriitikoilta, minkä lisäksi se oli valtava hitti lippuluukuilla, tienaten lähes miljardi dollaria, eli tuplasti sen, mitä ensimmäinen Shrek-elokuva tuotti. Kyseessä oli ilmestymisvuotensa isoin menestys, ohittaen jopa megahitit Harry Potter ja Azkabanin vangin (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004) ja Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2:n (Spider-Man 2 - 2004). En valitettavasti muista, näinkö Shrek 2:n elokuvateatterissa, kun se ilmestyi, vai vasta myöhemmin vuokralta. Sen kuitenkin voin varmuudella sanoa, että katsoin tätä ja ensimmäistä osaa monen monta kertaa niiden ilmestyttyä. Viimeisten vuosien aikana olen katsonut leffat pari kertaa uudestaan ja kun huomasin ensimmäisen Shrekin täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla sen. En kuitenkaan halunnut lopettaa siihen ja katsoinkin pian myös Shrek 2:n.

Shrek ja Fiona ovat vasta palanneet häämatkaltaan, kun Fionan vanhemmat, kuningas Harold ja kuningatar Lillian kutsuvat heidät Kaukaiseen maahan juhlistamaan häitä. He eivät kuitenkaan tiedä Shrekin ja Fionan jättiydestä...

Tuttu pääkolmikko ensimmäisestä elokuvasta tekee tietty paluun. Shrek (Mike Myers) on aika lailla sama jääräpää kuin viimeksi, mutta tällä kertaa hän näyttää enemmän herkempää puolta, rakkaansa prinsessa Fionan (Cameron Diaz) vuoksi. Fiona osoittaa toistamiseen, että prinsessakin voi vetää turpaan, mutta harmillisesti muuten hahmo saa aika vähän tekemistä. Yllättävän onnistuneesti tehty moottoriturpa Aasi (Eddie Murphy) huomattiin varmasti studiolla suosituksi, joten hahmo pääsee jatkuvasti valokeilaan. Aasi ei vieläkään ärsytä, vaan naurattaa vähän väliä hölmöillä jutuillaan.
     Myös monet tutut satuhahmot palaavat jatko-osaan. Iso mutta-ei-kovin-paha susi (Aron Warner), kolme pientä possua (Cody Cameron), Pinocchio (Cameron) ja piparkakku-ukko (yksi ohjaajista, Conrad Vernon) hauskuuttavat jälleen. Hahmoista ja heidän saduistaan tehdään onnistuneesti pilkkaa. Uusina tulokkaina satuhahmojen joukkoon saapuvat mm. Hyvä Haltijatar (Jennifer Saunders), prinssi Uljas (Rupert Everett), sekä oma henkilökohtainen suosikkini, Saapasjalkakissa (Antonio Banderas). Olen selvästi enemmän kissaihminen kuin koiraihminen ja mielestäni kissat eivät pääse läheskään yhtä hyvin esille elokuvissa kuin koirat. Saapasjalkakissa onkin yksi parhaista kissahahmoista elokuvahistoriassa. Hän on äärimmäisen suloinen, mutta myös mitä etevin ja hurjin taistelija. Lisähienouden hahmoon tuo tietty meta-taso, sillä sen lisäksi, että hahmo on selvä parodia Zorrosta, hänen ääninäyttelijänsä Bandoras näytteli Zorroa elokuvissa Zorron naamio (The Mask of Zorro - 1998) ja Zorron legenda (The Legend of Zorro - 2005).
     Pidän kyllä todella paljon myös Hyvästä Haltijattaresta ja prinssi Uljaasta, joiden osuus elokuvassa on hauskasti ja muutenkin erinomaisesti kirjoitettu. Fionan vanhemmat, kuningas Harold (John Cleese) ja kuningatar Lillian (Julie Andrews) ovat vallan mainio lisäys. On samalla niin huvittavaa kuin jopa surullistakin, kuinka he suhtautuvat tyttärensä uuteen olomuotoon, sekä tämän mieheen Shrekiin.

Minulle tuottaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen vaikeuksia sanoa, pidänkö enemmän ensimmäisestä vai toisesta Shrek-elokuvasta. Molemmat ovat mielestäni aivan mahtavia. Shrek 2 onnistuu joissain jutuissa paremmin kuin edeltäjissä, muttei toisissa asioissa taas yllä samalle tasolle. Silti kyseessä on hämmentävän hyvä jatko-osa, minkä onnistumisella oli varmasti suuret paineet. Ensimmäinen Shrek oli fantastinen teos, leikitellessään satujen kliseillä ja tuoden twistejä mukaan vähän joka suunnasta, silti onnistuen pitämään lumoavan satuhengen. Prinsessaa ei pelastanutkaan komea prinssi, eikä prinsessa ole pelkkä avuton neito hädässä. Yksi hienoimmista asioista oli viesti sisäisestä kauneudesta, mikä erotti leffan monista pinnallisista klassikkokertomuksista. Elokuva oli todella nokkela, eikä ole helppo homma toistaa näitä menestyksen aineksia ja pitää juttua raikkaana vielä jatko-osassakin. Kuin ihmeen kaupalla Shrek 2 onnistuu tavoitteissaan ja tarjoaa loistokkaan seikkailun, mistä löytyy paljon samaa, mutta paljon myös uusia oivalluksia.

Jo ensimmäinen osa kikkaili sillä, että se yhdisteli nykypäivän asioita keskiaikaisiin kuvioihin. Shrek 2 vie tämän idean huomattavasti pidemmälle. Kaukaisesta maasta löytyy upeaa linnaa ja vanhanaikaisia taloja, mutta samalla siinä on jotain modernia - aivan kuin se olisi oman aikansa suurkaupunki, kuten Los Angeles (mihin viittaa jo Hollywood-kylttiä muistuttava Far Far Away -kyltti läheisellä kukkulalla). Matkansa varrella Shrek, Fiona ja Aasi kulkevat Beverly Hillsiä muistuttavan alueen läpi, missä asuvat isoimmat julkimot, kuten Tähkäpää ja Tuhkimo. Näitä modernisointeja viljellään pitkin leffaa, välillä isosti ja välillä huomaamattomammin. Yksi suosikeistani on se, että ritarit käyttävät pippurimyllyjä sumuttimien sijaan. Huumoria on siis tälläkin kertaa jokaiseen makuun ja kaikenikäisille. On pieruvitsiä, Aasin toilailua, nokkelaa sanailua, sekä rivoja juttuja, joiden aikana vanhempien täytyy taistella nauramista vastaan, jottei tarvitse selittää jälkikasvulle, mikä oli niin hilpeää. Lapsen kasvaessa elokuvan hienous vain lisääntyy, sillä joka katselukerralla siitä huomaa uusia puolia, joita ei ymmärtänyt aiemmin.

Huumorin lisäksi elokuvasta löytyy vahva seikkailun henki. Se nappaa heti mukaansa satukirja-aloituksella, eikä suostu päästämään irti ennen kuin lopputekstit rullaavat. On vauhdikkaita toimintakohtauksia, hempeää romantiikkaa ja jopa sujuvaa jännitystä. Loppuhuipennuksessa elokuva päättää tosissaan nostaa tasoa edelliseen osaan verrattuna. Kaiken keskellä on toinen erittäin hyvä tarina. Elliottin ja Rossion puuttumisesta huolimatta käsikirjoitustiimi on tehnyt todella taitavaa työtä kuljettaessaan kertomusta, hyödyntäessään hahmoja ja tuomalla mukaan valtavan määrän hulvattomia vitsejä. Kun hahmoista välittää tässä kohtaa paljon, on jatko-osaan saatu jopa kunnon koskettavuutta.

Ensimmäisen ja toisen osan välissä ehti vierähtää kolme vuotta, joten on selvää, että animaatioteknologia on kehittynyt näiden vuosien varrella huimasti eteenpäin. Shrek 2 näyttääkin monin tavoin paremmalta kuin edeltäjänsä (vaikka sekin näyttää yhä todella hyvältä). Taustoista löytyy paljon enemmän yksityiskohtia ja muutenkin filmi tarjoaa vaikuttavampia otoksia, joissa on paljon meneillään. Ihmishahmot näyttävät hieman luontevammilta ja eläinten turkit ovat hämmästyttävän hienoja. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu kaikin puolin. Harry Gregson-Williamsin tutut sävelmät ovat mukana, minkä lisäksi elokuvassa kuullaan paljon vanhempia, jo olemassa olevia kappaleita, kuten Bonnie Tylerin Holding Out For a Hero, Lipps Inc. -yhtyeen Funkytown ja Ricky Martinin Livin' La Vida Loca.

Yhteenveto: Shrek 2 on loistokas jatko-osa, joka yltää vaikuttavasti ensimmäisen elokuvan tasolle, pistäen joitain juttuja jopa paremmaksi. Tämäkin modernisointeja ja vekkulimaisia käänteitä hyödyntävä satu nappaa välittömästi mukaansa ja tarjoaa valtavasti riemua kaikenikäisille. Huumoria löytyy jokaiseen makuun ja filmiä seuraa suurella ilolla. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja filmi tarjoaa kaikenlaista, mitä kunnon satu kaipaakin - ja vielä enemmän! Tutut hahmot jatkavat hauskuuttamista ja uudet lisäykset hahmokaartiin toimivat kaikki hienosti, Saapasjalkakissan noustessa ehdottomasti omaksi suosikikseni. Animaatiojälki on parantunut edelliseen osaan verrattuna ja filmi on täynnä valloittavaa musiikkia. Kaiken kaikkiaan Shrek 2 on jopa hämmentävän laadukas jatko-osa, jota katsoessa en vieläkään osaa päättää, pidänkö enemmän ensimmäisestä vai toisesta osasta. Molemmat ovat loistoleffoja ja jos et vielä ole kumpaakaan nähnyt, tee itsellesi palvelus ja pistä ne katsontaan!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek 2, 2004, DreamWorks, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Shrek (2001)

SHREK

Ohjaus: Andrew Adamson ja Vicky Jenson
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, John Lithgow, Chris Miller, Conrad Vernon, Vincent Cassel, Cody Cameron, Simon J. Smith, Christopher Knights, Aron Warner ja Jim Cummings
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Shrek perustuu löyhästi William Steigin lastenkirjaan "Shrek!" vuodelta 1990. Jo vuonna 1991 Steven Spielberg halusi tehdä elokuvan kirjan pohjalta, mitä olisivat tähdittäneet Bill Murray ja Steve Martin, mutta se projekti ei koskaan edennyt. Kun DreamWorks-yhtiö perustettiin, tuottaja John H. Williams luki Steigin kirjaa lapselleen ja samalla alkoi pohtia sen potentiaalista kääntyä elokuvamuotoon. Williams veikin kirjan DreamWorksille, jossa innostuttiin projektista. Päärooliin Shrekiksi kaavailtiin Nicolas Cagea, mutta tämä kieltäytyi, sillä ei halunnut, että lapset yhdistäisivät hänet ikuisesti vihreäksi jätiksi. Chris Farley palkattiin rooliin ja hän äänittikin lähes kaikki repliikkinsä, mutta valitettavasti menehtyi kesken tuotannon. Farleyn korvasi Mike Myers, joka vaati, että kaikki Shrekin repliikit kirjoitettaisiin uudestaan. Myers ehti äänittää kaikki repliikkinsä, kunnes tuottajat hoksasivat, että hänen pitäisi hyödyntää skotlantilaisaksenttiaan ja hän joutuikin äänittämään kaikki vuorosanansa uudestaan. Alunperin elokuva oli tarkoitus toteuttaa pienoismallien ja liikkeentunnistustekniikan kautta, mutta koska lopputulos näytti testeissä tökeröltä, elokuva päätettiin tehdä puhtaasti tietokoneanimaationa. Lopulta Shrek sai maailmanensi-iltansa 22. huhtikuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Kriitikot ja katsojat innostuivat filmistä todella paljon ja siitä tuli yksi ilmestymisvuotensa suurimmista menestyksistä. Elokuva voitti kaikkien aikojen ensimmäisen parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan komediaelokuvan Golden Globesta, parhaan elokuvan BAFTA:sta ja jopa voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen BAFTA-palkinnon. Itse katsoin Shrekin todella monta kertaa lapsena ja se oli yksi suosikeistani aikoinaan. Olen lapsuuden jälkeen katsonut filmin muutamaan kertaan uudestaan, viimeksi pari vuotta sitten. Nyt kun Shrek täyttää 20 vuotta, päätin katsoa elokuvan jälleen kerran ja arvostella sen, sekä leffan jatko-osat.

Yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta nauttiva jätti Shrek ja jatkuva hölöttäjä Aasi lähtevät vaaralliselle retkelle pelastaakseen prinsessa Fionan, joka on lukittu torniin, mitä vartioi hurja lohikäärme.

Elokuvan nimikkohahmo Shrek (Mike Myers) on vihreä jätti, joka haluaa elää omassa rauhassaan suollaan. Hän ei pidä muista ja pelotteleekin tunkeilijat pois. Elokuvan aikana käy kuitenkin nopeasti selville, ettei hän ole mikään hurja hirviö, vaan tunteikas heppu, jonka omat pelot ja epävarmuus ovat muokanneet hänestä sellaisen kuin hän on. Hahmosta pitää nopeasti ja monille hän voi olla hyvinkin samaistuttava. Myers sopii rooliin erinomaisesti ja oli mahtava päätös, että Myers äänitti repliikkinsä uusiksi skottiaksentin kera.
     Prinsessan pelastusretkelle Shrek saa (joutuu ottamaan) mukaansa puhuvan Aasin (Eddie Murphy, joka sai historiallisesti BAFTA-ehdokkuuden miessivuosasta pelkällä ääninäyttelemisellä). Aasi voi herkästi käydä hermoille, sillä tämä on todella innoissaan puhelahjastaan ja hölisee läpi leffan. Itse olen kuitenkin aina pitänyt hahmosta ja Aasin jutut naurattavat kerta toisensa jälkeen. Hänestäkin avautuu uusia puolia filmin aikana ja Murphy on toinen nappivalinta, herättäen Aasin oikein kunnolla henkiin ja lataamalla tämän täyteen energiaa.
     Jos lämminsydäminen ja herkkä jätti rikkoo stereotypioita, niin samaa tekee myös prinsessa Fiona (Cameron Diaz). Vaikka prinsessa Fiona odottaakin komeaa prinssiä, joka pelastaisi hänet kauhistuttavan lohikäärmeen kynsistä ja uskoo tyypillisesti kohtaloon ja tosirakkauteen, ei hän todellakaan ole mikään perinteinen "avuton neito pulassa" -hahmo. Prinsessa yllättää useaan otteeseen elokuvan aikana.
     Elokuva pahis on ilkeä lordi Farguaad (John Lithgow), joka haluaa hankkiutua kaikista satuolennoista eroon ja tehdä itsestään kuninkaan. Siihen hän kuitenkin tarvitsee kuninkaallisen vaimokseen ja hän haaveileekin prinsessa Fionasta. Lordi Farguaad on erinomainen pahis, josta hänestäkin löytyy normeja rikkova puolensa.

Stereotypioita rikkovat hahmot eivät rajoitu vain sen neljään merkittävimpään henkilöön. Elokuva on täynnä tuttuja satuhahmoja ja -olentoja, kuten elävä nukke Pinocchio (Cody Cameron), rikkailta ryöstävä Robin Hood (Vincent Cassel), puhuva piparkakku-ukko (Conrad Vernon), taikapeili (Chris Miller), kolme pientä possua (Cameron) ja iso paha susi (Aron Warner), ja aika lailla kaikkiin tuodaan jonkinlaista twistiä. Koko Shrek-elokuva ottaa käsittelyyn tunnetut sadut ja niiden kliseet, ja kääntää asiat päälaelleen. Tästä viestii jo se, että alussa kun nähdään tyypillinen satukirja-aloitus, Shrek repäiseekin kirjasta sivun irti ja käyttää sitä vessapaperina. Jatkuvasti kun filmi vaikuttaisi luisuvan kliseitä kohti, se tekeekin äkkijarrutuksen ja tarjoaa jotain poikkeavaa, pitäen homman kaiken aikaa tuoreena. Filmi on täynnä mahtavia oivalluksia ja ideoita, joita se hyödyntää erinomaisin konstein. Jo hirviön asettaminen tarinan päähenkilöksi tavanomaisen prinssin sijaan on kiehtova muutos ja siitä revitään irti paljon kaikenlaista. Kaikkeen tähän tuodaan myös tiettyä moderniutta.

Shrek on niitä animaatioita, mitkä sopivat aika lailla kaikenikäisille. Ihan perheen pienimmille elokuva saattaa olla liian hurja, mutta muuten siitä voi nauttia kuka tahansa. Huumoria riittää moneen makuun. Moottoriturpainen Aasi tarjoaa paljon vitsejä ja aidosti hauskaa kohellusta. Aikuisille taas on luvassa yllättävänkin paljon rivouksia, mitkä menevät lapsilta luultavasti ohi. Itse olen ainakin huomannut pitäväni elokuvasta entistäkin enemmän, kun olen iän myötä tajunnut monet vitsit. Satukliseisiin tuodut käänteet ja aikuisvitsit ovatkin isoja esimerkkejä siitä, kuinka Shrek kokeilee rohkeasti uusia juttuja ja onnistuu loistokkain lopputuloksin. Nauraa saa vähän väliä, mutta mukaan mahtuu myös jännitystä, romantiikkaa, haikeutta ja intoa. Seikkailun tuntu on vahva elokuvassa ja vaikka elokuva kierteleekin kliseitä, tarjoaa se tiettyjä fantasiaseikkailun perinteitä erittäin oivallisesti. Taisto lohikäärmettä vastaan tornissa on esimerkiksi hienosti toteutettu. Toimintakohtaukset eivät ole täysin tavanomaisia, vaan eräästä taistelustakin löytyy selkeitä vaikutteita pari vuotta aiemmin ilmestyneestä toimintahitti The Matrixista (1999).

Elokuvan animointijälki on suurimmaksi osaksi kestänyt hyvin aikaa. Joistain taustoista näkyy selvästi tietty yksinkertaisuus ja karmivan aidoiksi suunnitellut ihmiset ovat välillä tönkköjä ilmeissään, mutta pääasiassa filmi näyttää hyvältä. Fantasiamaailma on hienosti luotu ja suosikkini filmin lokaatioista on ehdottomasti upea torni, johon prinsessa Fiona on lukittu ja sitä ympäröivä laavavirta ja tuho. Visuaalisuuksien lisäksi äänimaailmakin on onnistunut ja Harry-Gregson Williamsin ja John Powellin säveltämät musiikit ovat erinomaiset. Elokuvassa kuullaan myös paljon moderneja kappaleita, joista parhaiten muistetaan Smash Mouthin All Star -korvamato. Tärkeintä kuitenkin on, että Ted Elliottin, Terry Rossion, Joe Stillmanin ja Roger S. H. Schulmanin käsikirjoitus on näin valloittavan mainio. Nelikko on pitänyt hauskaa kirjoittaessaan ja tämä lysti siirtyy myös Andrew Adamsonin ja Vicky Jensonin taidokkaan ohjauksen myötä kaikkeen leffassa.

Yhteenveto: Shrek on mahtava animoitu fantasiaseikkailu, joka tarjoaa iloa ja riemua kaikenikäisille. Elokuva leikittelee suorastaan nerokkaasti satujen kliseillä, kääntäen monia juttuja päälaelleen, pitäen homman koko ajan tuoreen tuntuisena ja raikkaana. Leffaa kuvastaakin hyvin sen nimikkohahmon sipuli-metafora jäteistä: nopealta vilkaisulta elokuvaa voi pitää pinnallisena ja tyypillisena satuna, mutta siitä löytyy useita kerroksia, mitkä tekevät lopputuloksesta täysin omanlaisensa kokonaisuuden. Myös hahmoista löytyy useita syvyyksiä ja Shrek, Aasi ja prinsessa Fiona luovat loistokkaan kolmikon ja lordi Farguaad on erinomainen pahis tarinaan. Ääninäyttelijät ovat kaikki nappivalintoja ja Mike Myersin ja Eddie Murphyn hilpeä kemia välittyy täydellisesti pelkän äänityönkin kautta. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja leffa tarjoaa paljon hulvatonta huumoria, vauhdikkaita toimintakohtauksia, sekä hempeää romantiikkaakin. Ajan hammas on livahtanut hieman nakertamaan elokuvan visuaalista puolta, mutta pääasiassa animaatiojälki toimii yhä todella hyvin. Kaiken kaikkiaan Shrek on yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen hieno leffa ja juhlavuosi on mitä parhain syy katsoa se joko vihdoin ensimmäistä kertaa tai ties kuinka monetta kertaa uudestaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek, 2001, DreamWorks, DreamWorks Animation, Pacific Data Images, Vanguard Films

Arvostelu: The Green Hornet (2011)

THE GREEN HORNET

Ohjaus: Michel Gondry
Pääosissa: Seth Rogen, Jay Chou, Christoph Waltz, Cameron Diaz, David Harbour, Tom Wilkinson, Edward James Olmos, Edward Furlong ja James Franco
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

The Green Hornet perustuu George W. Trendlen ja Fran Strikerin luomaan Green Hornet -sankarihahmoon, joka teki ensiesiintymisensä radiokuunnelmassa vuonna 1936. Vuosien varrella hahmo on esiintynyt niin kolmetoistaosaisessa sarjaelokuvassa The Green Hornet (1940), sarjakuvissa kuin televisiosarjassa The Green Hornet (1966-1967), minkä kautta kung fu -tähti Bruce Lee esiteltiin amerikkalaiselle yleisölle. 1990-luvun alussa Universal Pictures aloitti neuvottelun hahmon elokuvaoikeuksista ja vuonna 1993 Chuck Pfarrer työsti ensimmäisen käsikirjoitusversion. George Clooney palkattiin pääosaan, mutta hän jätti projektin, kun pääsi näyttelemään Batmania elokuvassa Batman & Robin (1997). Mark Wahlbergia kaavailtiin hänen tilalleen ja Michel Gondry valittiin ohjaajaksi, mutta vuonna 1997 projekti ajautui tuotantohelvettiin, eikä se edennyt mihinkään ja tekijät jättivät elokuvan. Vuonna 2000 Universal yritti saada elokuvan teon takaisin käyntiin. Christopher McQuarrie kirjoitti uuden tarinan ja Jet Li palkattiin sivurooliin. Projekti ei silti meinannut edetä ja Universal alkoikin kaupata hahmon elokuvaoikeuksia. Miramax nappasi oikeudet ja vuonna 2004 Kevin Smith palkattiin uudeksi ohjaajaksi. Jake Gyllenhaalia kaavailtiin pääosaan, mutta elokuva tuntui jälleen päätyvän umpikujaan. Vuonna 2007 tuottaja Neal H. Moritz hankki hahmon oikeudet ja sai Columbia Picturesin kiinnostumaan. Seth Rogen palkattiin pääosaan ja kirjoittamaan käsikirjoitusta, kun taas Stephen Chow valittiin sivurooliin ja ohjaajaksi. Chowkin jätti lopulta elokuvan, jolloin hänen roolinsa korvasi Jay Chou ja ohjaajaksi kiinnitettiin lopullisesti Michel Gondry. Kuvaukset alkoivat vihdoin syyskuussa 2009 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2010, mutta sen tuotanto venyi odotettua pidemmäksi. Lopulta The Green Hornet saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 10. tammikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys, eivätkä kriitikotkaan lämmenneet sille. Itse kävin katsomassa The Green Hornetin isäni kanssa, kun leffa saapui Suomen teattereihin. Muistan pitäneeni filmistä, mutten muista, olenko koskaan katsonut sitä uudelleen. Nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin katsoa elokuvan vihdoin uudestaan ja arvostella sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Suositun Daily Sentinel -lehden johtajan kuoltua, tämän hulttiopoika Britt Reid joutuu ottamaan vastuun mediabisneksestä. Britt on kuitenkin ollut lapsesta asti kiinnostunut enemmän naamiokostajista ja päättääkin rahan ja avustajansa Katon kanssa luoda itsestään Los Angelesin sankarin, Green Hornetin.

Pössyttelykomedioista ja hörönaurustaan tunnettu Seth Rogen voi tuntua kummalliselta valinnalta naamiokostajan rooliin, mutta heti kun täsmentää, että hänen hahmonsa Britt Reid on bilettäjä, joka uskoo itsestään liikoja ja töpeksii jatkuvasti, on Rogen oikein sopiva valinta. Rogen tekee pääasiassa kelpo työtä sankaruudesta intoilevana Brittinä, mutta hänen hahmonsa jättää toivomisen varaa. Britt on nimittäin suurimman osan ajasta narsistinen urpo, jolla ei edes ole kunnon kehitystä parempaan suuntaan leffan aikana. Hahmosta onkin hieman vaikea pitää, eikä katsoja siksi erityisemmin innostu Brittin alter egon, Green Hornetin seikkailuista.
     Huomattavasti pidettävämpi hahmo onkin Brittin apuri Kato (Jay Chou), joka on mestari niin tekniikan jutuissa, kyhäten kaksikolle kaiken maailman laitteita ja aseita sisältävän auton, mistä Batman ja James Bondkin olisivat kateellisia, sekä halliten useat taistelulajit. Katoa käy sääliksi läpi leffan, sillä tämä tekee suurimmaksi osaksi urotyöt ja Britt lähinnä omii kunnian kaikesta. Chou on hieman puiseva puhekohtauksissa, mutta täysin luonteva toiminnassa.
     Vastaansa Green Hornet ja Kato saavat Christoph Waltzin näyttelemän rikollispomo Chudnofskyn. Puolitoista vuotta ennen The Green Hornetin ilmestymistä Waltz oli häikäissyt kaikki julman natsikomentaja Hans Landan roolissa Kunniattomat paskiaiset -elokuvassa (Inglourious Basterds - 2009), mistä hän voitti Oscar-, BAFTA-, ja Golden Globe -palkinnot. Sen jälkeen häneltä voi odottaa jotain todella hienoa, mutta Waltz tarjoaakin ison pettymyksen täysin mitäänsanomattomana Chudnofskyna. Waltzin ongelmaksi koituu toki tylsästi kirjoitettu hahmo, mutta hänen suorituksensa on niin innoton ja väkisin väännetty, että ihan harmittaa hänen puolestaan.
     Elokuvassa nähdään myös Cameron Diaz Brittin sihteerinä Lenorena, David Harbour syyttäjä Scanlonina ja Tom Wilkinson Brittin isänä. Diaz turhautuu täysin tyhjänpäiväisenä hahmona, jonka ainoa tarkoitus on rikkoa pääkaksikon välejä, kun nämä molemmat ihastuvat Lenoreen. Harbour on ihan pätevä syyttäjänä, vaikka tämäkään hahmo ei ole kummoisesti kirjoitettu. Terminator 2 - Tuomion päivästä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) tuttu Edward "John Connor" Furlong ja Seth Rogenin hyvä ystävä James Franco tekevät pienet roolit rikollisina.

The Green Hornetin tökerösti käyttäytyvän päähenkilön ja Katoa lukuunottamatta aika laimeiden sivuhahmojen vuoksi elokuva menettää paljon potentiaalistaan. Parhaimmillaan filmi voisi olla erittäin mainio toimintakomedia, mutta nyt se jää vain ihan viihdyttäväksi, mutta välittömästi unohdettavaksi, eikä edes kovin hauskaksi leffaksi. Käsikirjoitus on aika hutiloiden kynäilty kasaan. Rogen itse on kirjoittanut elokuvan Evan Goldbergin kanssa, joka on käsikirjoittanut myös muita filmejä, joissa Rogen on näytellyt, kuten aidosti hyvän komedialeffa Superbadin (2007), sekä kelpo pössyttelyhömpän Pineapple Express - ohutta yläpilveä (Pineapple Express - 2008). Jonkin sortin supersankarielokuva ei kuitenkaan suju kaksikolta luonnostaan. Britt ja Kato kirjoitetaan hätäisesti kavereiksi ja heidän matkansa naamiokostajiksi kiirehditään. Pahisten juonikuviot eivät nappaa mukaansa, vaan lopputuloksena on aika yhdentekevää rymistelyä noin kahden tunnin ajan.

Sentään elokuva onnistuu viihdyttämään passelisti, kun sen toimintakohtaukset alkavat. Jännitystä niistä ei löydy, mutta Katon turpaanvetoja on hauska seurata, minkä lisäksi pääkaksikon auto, josta pursuaa jatkuvasti esiin uusia vempaimia, nostaa hymyn huulille älyttömyyden ja siisteyden sekoituksella. Siihen The Green Hornetin hauskat puolet oikeastaan jäävät. Vitsit ovat harmillisen latteita, eikä elokuva koskaan oikeasti naurata. Monien asioiden summana elokuva käy paikoitellen pitkäveteiseksi kahden tunnin kestossaan. Loppupäässä se onneksi lähtee edes jonkinlaiseen nousuun lisäten pöhköä rymistelyä niin, että kyynisemmänkin katsojan on vaikea sanoa, etteikö olisi edes hetkittäin viihtynyt. Elokuvassa on tarpeeksi hyviä puolia ja hetkiä, jotta sen katsoo ihan mielellään uudestaankin (ainakin omalla kohdallani noin vuosikymmenen tauon jälkeen), mutta eipä siitä paljoa jää käteen keskinkertaisuuden lisäksi. Supersankarifanina on kuitenkin hauska huomata, kuinka nykypäivänä huomattavasti tunnetumpi naamiokostaja Batman on selvästi saanut vaikutteita Green Hornetista.

Tahrattoman mielen (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004) ohjaaja Michel Gondry otti The Green Hornetin ilomielin vastuulleen, sillä oli ollut lapsesta asti hahmon fani. Harmi vain, ettei tämä into riitä hyväksi elokuvaksi. Gondry ei saa näyttelijöistä paljoa irti, eikä rakenna tunnelmaa kaksisesti. Hänelle vaikeuksia toki tuottaa Rogenin ja Goldbergin kömpelö käsikirjoitus. Toimintakohtauksista Gondry on sentään saanut tyylikkäitä. Teknisesti elokuva on taidokkaasti toteutettu, vaikka muutamat digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Kuvaus on sulavaa ja etenkin yökohtaukset on valaistu ja väritetty näyttävästi. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää, mutta jo tällaisenaan se on tarpeeksi kelvollista. Lavasteet ovat onnistuneet ja pääkaksikon asut hienot. Ääniefektit ovat tehokkaat ja James Newton Howardin säveltämät musiikit jumputtavat mukavasti taustalla, jäämättä millään lailla mieleen.

Yhteenveto: The Green Hornet ei harmillisesti nouse potentiaaliinsa, vaan pitkän tuotantohelvetin lopputuloksena on keskinkertainen toimintakomedia. Jännityksen puutteesta huolimatta toimintakohtaukset ovat sentään viihdyttäviä, Katon turpaanvedon ja täysin älyttömien juttujen ansiosta. Komediapuoli jättää kuitenkin paljon toivomisen varaan ja monet vitseistä epäonnistuvat. Seth Rogen osaa kyllä olla hauska, mutta tässä hän jää lähinnä ärsyttävän itsekeskeiseksi mulkvistiksi. Christoph Waltz on valitettavan laimea roistona, eikä Cameron Diazia jaksa kiinnostaa olla mieshahmojen tappelun syynä. Vain Katoa näyttelevä Jay Chou tekee oikeasti passelia työtä. Koska hahmot eivät ole kaksisia, eikä leffa liiemmin naurata, käy se kahden tunnin kestossaan paikoitellen raskassoutuiseksi. Loppuhuipennuksessaan se onneksi tsemppaa hieman ja tarjoaa veikeän finaalin. Siitä huolimatta The Green Hornet on vain ihan kiva elokuva ja on harmi, että monien vuosien tekoprosessin jälkeen lopputulemasta ei saatu tämän parempaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Green Hornet, 2011, Columbia Pictures, Original Film, K/O Camera Toys