Arvostelu: The Mask - naamio (The Mask - 1994)

THE MASK - NAAMIO

THE MASK

Ohjaus: Chuck Russell

Pääosissa: Jim Carrey, Peter Greene, Cameron Diaz, Richard Jeni, Peter Riegert, Jim Doughan, Amy Yasbeck, Orestes Matacena, Jeremy Roberts, Ben Stein, Reg E. Cathey ja Ivory Ocean

Genre: komedia, rikos

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

The Mask - naamio perustuu Dark Horse Comicsin samannimiseen sarjakuvaan, jota on julkaistu epäsäännöllisestä vuodesta 1991 lähtien. Jo ennen kuin ensimmäistä numeroa oli edes julkaistu, sarjakuvafirmalle työskentelevät Mike Richardson ja Todd Moyer alkoivat kaupitella sarjakuvan elokuvaoikeuksia. New Line Cinema tarttui projektiin, mutta elokuvan suunnitteluprosessi kesti ajateltua kauemmin. Aluksi elokuvasovituksen oli tarkoitus olla synkkä kuin sarjakuva ja jossain kohtaa suunnitteilla oli kauhuleffa, kunnes ohjaajaksi valittu Chuck Russell päätti viedä filmatisoinnin kevyempään suuntaan. Päärooliin suunniteltiin Rick Moranista, Robin Williamsia ja Martin Shortia, kunnes roolin nappasi tuohon aikaan lähes tuntematon Jim Carrey. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1993 ja lopulta The Mask - naamio sai maailmanensi-iltansa 28. heinäkuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli jättimäinen menestys, jopa ilmestymisvuotensa neljänneksi menestynein leffa, joka keräsi kehuja kriitikoiltakin, minkä lisäksi elokuva sai parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden ja parhaiden erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin The Mask - naamion vasta vajaa kymmenen vuotta sitten Netflixistä ja pidin sitä hauskana hömppänä. Pitkän metsästyksen jälkeen onnistuin löytämään hyllyyni elokuvan kotimaisen Blu-ray -julkaisun, yhden harvinaisimmista Suomessa ja olen pitkään pohtinut leffan uudelleenkatselua. Kun huomasin The Mask - naamion täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja samalla arvostella sen!

Stanley Ipkiss saa haltuunsa eriskummallisen vihreän naamion, joka kasvoille puettuna muuttaa tästä epävarmasta ja epäonnisesta pankkivirkailijasta riehakkaan ja supervoimaisen veijarin. Stanley joutuu ongelmiin, kun hänen uusi yöllinen alter egonsa sekaantuu paikallisen rikollisorganisaation bisneksiin.

Vielä vuonna 1993 Jim Carrey oli lähes tuntematon koomikonalku, joka tiedettiin lähinnä In Loving Color -ohjelmasta (1990-1994). Seuraavan vuoden helmikuussa Carrey nousi kuuluisaksi komediallaan Ace Ventura - lemmikkidekkari (Ace Ventura: Pet Detective - 1994). Koomikosta innostuneiden ei tarvinnut kauaa odottaa Carreyn uutta leffaa, sillä The Mask - naamio ilmestyi jo puoli vuotta myöhemmin ja se oli jättihitti. Carrey on täydellinen valinta elokuvan päärooliin Stanley Ipkissiksi. Siis niin täydellinen, että on täysi mahdottomuus kuvitella ketään muuta rooliin. Hän taitaa oivallisesti hönön reppanan osan, Stanleyn ollessa varsinainen epäonnen ja epävarmuuden lähettiläs. Kuitenkin kun mystinen vihreä naamio saapuu kuvioihin, Stanley muuttaa itsensä sen avulla hyperenergiseksi ja räävittömäksi sekopääksi, jota ei pidättele mikään ja joka pystyy oikeastaan kaikkeen - vain Stanleyn oma mielikuvitus on rajana. Ace Venturassa Carrey osoitti riehakkaat lahjansa naaman, äänen ja koko kehon vääntelyssä ja hän vie tämän vielä pidemmälle Stanleyn uutena alter egona, Naamiona. Jos siis Carrey kutitteli enemmän ärsytys- kuin nauruhermoja lemmikkidekkarina, on turha odottaa, että hän voittaa puolelleen Stanleynä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Richard Jeni Stanleyn turhan itsevarmana työkaverina Charliena, Peter Riegert komisario Kellawayna, Amy Yasbeck journalisti Peggynä, Peter Greene gangsteri Dorian Tyrellinä, joka suunnittelee kaappaavansa vallan pomoltaan, mafioso Nikolta (Orestes Matacena), sekä Cameron Diaz ihka ensimmäisessä elokuvaroolissaan Dorianin tyttöystävänä Tinana, joka laulaa Nikon klubilla ja johon Stanley iskee silmänsä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti, joskin kaikki jäävät Carreyn räväkän show'n varjoon. Debyyttirooliksi Diaz hoitaa hommansa erityisen mainiosti.

Nykyään sarjakuviin perustuvat elokuvat ovat yksi Hollywoodin moderneista peruspilareista ja niitä pusketaan teattereihin suunnilleen joka toinen kuukausi. 1990-luvun puolessa välissä sarjakuvasovituksia oli kuitenkin vain kourallinen, niistä tunnetuimpina DC Comicsin ikonisimmista hahmoista tehdyt Teräsmies (Superman - 1978) ja Batman (1989), sekä niiden ailahtelevan vastaanoton saaneet jatko-osat. Näiden perässä, mutta muutamia vuosia ennen kuin sarjakuvaleffojen suosio räjähti, ilmestyi The Mask - naamio, joka on edelleen yksi vekkuleimmista tapauksista genressään. Vaikka filmatisointi on lukemani perusteella huomattavasti kepeämpi ja perheystävällisempi kuin synkkää huumoria ja roisia väkivaltaa sisältävä lähdemateriaali, lopputulos on silti ilahduttava ja elokuva jaksaa viihdyttää makeasti yhä kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Leffa lähtee vielä aika rauhallisesti liikkeelle, esitellen hyvän tovin Stanleyn elämää ja rakentaen mysteeriä vihreän naamion ympärille. Kun Stanley vihdoin pistää maskin naamalleen, nupit väännetään saman tien kaakkoon ja lähes koko loppuelokuva onkin sitten hurjaa tykitystä. Osaamattomissa käsissä elokuva voisi lässähtää pahasti, mutta ohjaaja Chuck Russell hoitaa tonttinsa mallikkaasti. Hän yhdistelee veikeästi totisempaa gangsterimeininkiä Looney Tunesia kopioiviin kohelluksiin. Piinkovat roistot yliherkkien liipaisinsormien kanssa kohtaavat Naamio-Stanleyn, joka pystyy täysin älyttömiin ihmetekoihin. Kontrasti on hauska ja Naamion kohtaukset pitävät hymyä huulilla, vaikka toisinaan hahmo meneekin liian pitkälle estottoman käytöksensä kanssa. Loppuhuipennus ei ole kaiken jälkeen täysi napakymppi, vaikka se sisältääkin hyvät hetkensä. Siitä huolimatta kokonaisuus riemastuttaa.

Pitkän prosessin jälkeen Mike Werb kirjoitti käsikirjoituksen, joka päätyi tuotantoon. Werbin teksti on kelvollinen pohja, josta Russell ja Carrey kumppaneineen ovat voineet ammentaa suorituksiinsa. The Mask - naamio on myös oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat pääasiassa mainiot, joskin ihan alun vedenalainen kohtaus ei näytä kovin uskottavalta merenpohjalta. Puvustus- ja maskeeraustiimit tekevät hyvää työtä Carreyn kanssa, tehdessään Stanleystä harmaan arkisen ja Naamiosta värikkään ja hullunkurisen. Elokuvan digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta toisaalta juuri hieman kököt efektit lisäävät filmin viehätystä ja piirroselokuvamaisuutta. Äänimaailma hyödyntää myös paljon looneytunesmaisia tehosteita ja säveltäjä Randy Edelman tunnelmoi menevästi musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Mask, 1994, New Line Cinema, Dark Horse Entertainment