Arvostelu: Reminiscence (2021)

REMINISCENCE

Ohjaus: Lisa Joy

Pääosissa: Hugh Jackman, Rebecca Ferguson, Thandiwe Newton, Cliff Curtis, Marina de Tavira, Daniel Wu, Mojean Aria, Brett Cullen, Angela Sarafyan, Natalie Martinez, Roxton Garcia ja Nico Parker

Genre: scifi, romantiikka, draama, trilleri

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Reminiscence on Westworld-tieteissarjan (2016-) luojan Lisa Joyn esikoiselokuva ohjaajana, tuottajana ja käsikirjoittajana. Joy kehitteli elokuvan tarinaa jo kymmenen vuotta sitten ja hänen käsikirjoituksensa pyöri pitkään internetissä tykätyimpänä tekstinä, josta ei oltu tehty elokuvaa. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että Joy pääsisi vihdoin tekemään elokuvan Warner Bros. -yhtiön avulla ja elokuvan kuvaukset käynnistyivät saman vuoden lokakuussa. Maailmalla Reminiscence sai ensi-iltansa jo pari viikkoa sitten, mutta Suomeen elokuva saapuu vasta nyt. Itse sain tietää koko elokuvasta vasta vähän aikaa sitten, sillä siitä ei puhuttu oikein missään, eikä sitä mainostettu kovin innokkaasti. Maailmalta elokuvan saaneen negatiivisen palautteen vuoksi kävin varautunein mielin katsomassa Reminiscencen sen lehdistönäytöksessä.

Tulevaisuudessa, jossa ilmastonmuutos on nostanut merenpintaa, peittäen kaupunkien kadut alleen, ihmisten muistoihin koneen avulla pääsevä Nick Bannister rakastuu salaperäiseen Mae-naiseen. Kun Mae yllättäen katoaa, Nick yrittää sinnikkäästi keksiä keinon löytää hänet.

Hugh Jackman näyttelee Nick Bannisteria, joka pyörittää bisnestä, jossa ihmiset voivat koneen avulla elää muistojaan uudestaan. Siitä huolimatta, että Nick toteaa useille asiakkaille, että on vaarallista jäädä vellomaan menneisyydessä, hän itse joutuu "koneen orjaksi", kun hän ryhtyy etsimään johtolankoja rakastamansa naisen löytämiseksi. Rebecca Ferguson taas esittää Maeta, joka eräänä päivänä astelee Nickin puotiin, eikä Nickin elämä ole sen jälkeen enää entisensä. Maesta yritetään rakentaa mysteerinen tapaus, jonka katoaminen herättäisi katsojassa samanlaisen löytämisen vimman kuin Nickissä, mutta jokin tökkii. Ferguson on hyvästä lauluäänestään huolimatta puinen roolissaan, eikä hänen ja Jackmanin väliltä löydy tarpeeksi kemiaa, jotta tämän voimakkaan rakkauden uskoisi. Jackman on kyllä tuttuun tapaansa mainio osassaan, pistäen itsensä täysillä likoon leffan vuoksi. Vaikkei herrasta piittaisi näyttelijänä, ei voi olla myöntämättä, että Jackman on aina sataprosenttisesti mukana projekteissaan.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Thandiwe Newton Nickin kollegana Emilynä, Brett Cullen, Marina de Tavira ja Mojean Aria rikkaana Sylvanin perheenä, Natalie Martinez etsivä Averyna, sekä Daniel Wu ja Cliff Curtis rikollisina. Westworldissa häikäissyt Newton suoriutuu hommastaan oudon väkinäisesti, eivätkä muutkaan sivunäyttelijät oikein vakuuta. Erityisesti Curtis on aika tönkkö roiston osassa.

Samalla tavalla kuin Nick hyödyntää laitettaan löytääkseen etsimänsä ihmisten muistoista, myös jostain Reminiscencen uumenista voisi tosissaan kaivelemalla löytää hyvän elokuvan. Harmillisesti se leffa, mikä nyt saapuu teattereihin, ei sitä ole. Elokuvasta löytyy kyllä omat hyvät puolensa. Sen synkästi maalaileva tulevaisuudenkuva kaupungeista, joiden kadut ovat veden vallassa, on kaikessa karmivuudessaan kiehtova. Elokuvasta löytyy oivaa kuvausta ihmisluonteesta esimerkiksi siinä, että pahimmankin sattuessa ihmiset eivät ole valmiita muuttamaan tapojaan ja parantamaan maailmaa, vaan he vain keksivät keinon tyytyä uuteen tilanteeseen. Lisäksi on ymmärrettävää, että Nickin muistokonebisnes on suosittu, sillä tällaisen kriisin iskiessä itse kukin haluaa varmasti palata takaisin haaveilemaan vanhoista hyvistä ajoista.

Elokuvassa olisi siis tulevaisuudenvisionsa ja kiinnostavan scifi-teknologiansa puolesta ainekset oivalliseen tieteiskertomukseen, mutta sen sijaan katsoja tylsistytetään löyhällä dekkaritarinalla, jossa päähahmo yrittää pakkomielteisesti löytää unelmiensa naisen. Tämä etsintäretki ei millään meinaa napata mukaansa ja kuviot vain heikkenevät, mitä enemmän mysteeristä paljastuu. Iso syyllinen on elokuvan heikko käsikirjoitus, mitä ei yhtään auta elokuvan vielä kehnompi leikkaus. Voisin hyvin kuvitella, että Reminiscence oli alun perin tarkoitettu reippaasti yli kaksituntiseksi teokseksi, mutta se päätettiin ennen julkaisua saksia alle kahteen tuntiin. Tämän jälkeen on tajuttu, että eihän leffasta ymmärrä enää hölkäsen pöläystä, sillä tapahtumilla on kauhea kiire ja ajassa loikitaan takkuilevasti vähän sinne sun tänne, joten mukaan on hätäisesti rustattu Nickin kertojaääni, joka selittää ihan koko ajan missään mennään. Leffassa ei muutenkaan luoteta yhtään käsikirjoittamisen perussääntöön "näytä, älä kerro", vaan repliikit ovat täynnä selittämistä - jopa asioista, jotka ovat olleet katsojalle jo pidemmän aikaa päivänselviä. Etenkin loppupäässä tuntui siltä kuin leffa pitäisi katsojiaan tyhminä. Elokuvan ihan loppu taas tuntuu hätäisen uudelleenkuvauksen tulokselta.

On päivänselvää, että ensikertalaisohjaaja Lisa Joy on saanut innoitteensa miehensä Jonathan Nolanin veljen, tunnetun ohjaaja Christopher Nolanin töistä. Reminiscencestä herää herkästi mielleyhtymiä vaikkapa Inceptioniin (2010), mutta unien sijaan naisestaan haaveileva päähenkilö kulkeekin ihmisten muistoissa. Selviä lainauksia löytyy myös esimerkiksi Blade Runnerista (1982). Joy on haukannut liian ison palan purtavaksi, sillä hän ei saa pidettyä pakettia kasassa. Hän yrittää yhdistää vanhanaikaista noir-dekkaria futuristiseen rakkaustarinaan, mutta epäonnistuu. Leffasta uupuu koukku ja jännite, ja sen romanttinen puoli nousee pintaan lähinnä siirappisena ja melodramaattisena.

Sentään Reminiscence on kelvollisesti kuvattu, siitä löytyy tyylikkäitä lavasteita ja Westworldistakin tuttu säveltäjä Ramin Djawadi hoitaa hommansa varsin mainiosti. Karmivuudestaan ja selvästä digitaalisuudestaan huolimatta otokset veden valtaamasta Miamista ovat näyttäviä. Voin vain kuvitella, kuinka turhauttavaa koko kuvaustiimille oli tehdä kohtauksia, joissa kaduilla on vähintään nilkkoihin asti vettä. Erikoistehosteiden taso kuitenkin heittelee ja kuten jo totesin, filmin leikkaus on todella kömpelöä. Kohtausten sisällä on sujuvaa editointia, mutta kohtausten yhdistymiset ja kokonaisuutena elokuvan kulkeminen eivät ole luontevaa.

Yhteenveto: Reminiscence on hyvistä ideoistaan huolimatta valitettavan kehno tieteiselokuva. Sen aikomus yhdistellä vanhanaikaista noir-dekkaria futuristiseen asetelmaan on kiehtova, mutta valitettavasti itse tarina jättää kylmäksi. Maen löytämisestä välittää leffan edetessä yhä vain vähemmän, sillä Rebecca Ferguson ei ole vakuuttava roolissaan, eikä hahmosta saada aikaan tarpeeksi mysteeristä. Mitä enemmän katsojalle selviää, sitä heikommaksi tarina käy. Lisa Joyn ensikertalaisuus paistaa harmillisen pahasti läpi niin ohjauksessa kuin käsikirjoituksessa. Joy ei luota katsojaansa, vaan pistää hahmot koko ajan selittämään keskusteluissaan kaiken ja kun sekään ei tunnu riittävän, päähenkilö Nick pälättää tyhmentävää kertojaääntään läpi leffan. Monet ratkaisut tuntuvat siltä kuin joko Joy tai studio olisi viime hetkellä halunnut tehdä isoja muutoksia ja homma on hoidettu kiireessä. Leikkaus on takkuilevaa, aivan kuin filmistä puuttuisi paljon. Lopetus tuntuu hätäisten uudelleenkuvausten aikaansaannokselta, joka jopa hieman sotii Nickin hahmokaarta vastaan. Nickiä näyttelevä Hugh Jackman suoriutuu roolistaan karismaattisesti, mutta hän ei yksinään onnistu kannattelemaan ympäriltään luhistuvaa scifirainaa. Reminiscence katoaa luultavasti mielestä niin nopeasti, että jo seuraavalla viikolla pitää käydä Nick Bannisterin vastaanotolla muistaakseen, mitä elokuvassa tapahtui.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Reminiscence, 2021, FilmNation Entertainment, Michael De Luca Productions, Kilter Films

Arvostelu: Seed of Chucky (2004)

SEED OF CHUCKY

Ohjaus: Don Mancini

Pääosissa: Jennifer Tilly, Brad Dourif, Billy Boyd, Redman, Hannah Spearritt, Steve Lawton, John Waters, Jason Flemyng, Keith-Lee Castle ja Rebecca Santos

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 18

Don Mancinin ideoima kauhuelokuva Child's Play (1988) oli kriitikoiden kehuma menestys, mikä on vuosien varrella noussut klassikon asemaan. Sen jatko-osa Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990) ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta se oli taloudellinen hitti. Jo vuotta myöhemmin ilmestynyt Child's Play 3 (1991) oli sen sijaan epäonnistuminen lippuluukuillakin. Sarjaa päätettiin viedä täysin uuteen suuntaan ja lopputuloksena oli kauhukomedia Chuckyn morsian (Bride of Chucky - 1998), joka nousi leffasarjan menestyneimmäksi osaksi. Jo kaksi päivää Chuckyn morsiamen ilmestyttyä alkoi "Son of Chucky" -nimellä aluksi kulkeneen viidennen filmin teko. Universal Pictures kuitenkin torjui Mancinin ideat ja Mancinin täytyi etsiä uusi yhtiö rahoittamaan elokuva. Focus Features kiinnostui leffan teosta ja kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2003. Lopulta Seed of Chuckyksi nimetty elokuva sai ensi-iltansa marraskuussa 2004 ja se oli kriitikoiden ja fanien lyttäämä floppi. Itse olin aiemmin nähnyt sarjasta vain alkuperäisen elokuvan, mutta pohdin koko leffasarjan arvostelemista kesällä 2019, kun uudelleenfilmatisointi Child's Play ilmestyi. Silloin se jäi pelkän pohdinnan tasolle, mutta nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa televisiosarjan Chucky (2021-) muodossa, päätin vihdoin katsoa ja arvostella koko sarjan läpi. Noin kuukausi Chuckyn morsiamen jälkeen katsoin Seed of Chuckyn.

Chuckyn ja Tiffanyn nukkelapsi Shitface kiinnostuu taustastaan ja matkaa Hollywoodiin, missä kuolleiden Chuckyn ja Tiffanyn ruumiita hyödynnetään elokuvantekoon. Shitface herättää vanhempansa takaisin henkiin ja pian Hollywood joutuu kohtaamaan nukkekolmikon häijyyden.

Sarjan edellisessä elokuvassa tappajanukke Chucky (äänenä jälleen Brad Dourif) sai itselleen morsiamen, Tiffanyn (äänenä Jennifer Tilly) ja filmin lopuksi sekopäinen pariskunta sai itselleen lapsen, jota nyt ääninäyttelee Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Pippininä parhaiten tunnettu Billy Boyd. Viisi vuotta Chuckyn morsiamen tapahtumien jälkeen tämä lapsi, nyt nimeltään Shitface, lähtee etsimään vanhempiaan ja samalla itseään. Shitface on nimittäin muunsukupuolinen, mistä tehdään hävettävän paljon vitsiä läpi leffan. Suuren osan ajasta Chucky ja Tiffany väittelevät, onko heidän lapsensa poika nimeltä Glen vai tyttö nimeltä Glenda - viittauksena Ed Woodin Glen tai Glenda -elokuvaan (Glen or Glenda - 1953). Chucky haluaisi, että Glen olisi psykopaattitappaja isänsä tavoin, kun taas Tiffany kokee äitinä suurta tarvetta parantaa tapansa ja kasvattaa Glendan hyväkäytöksisenä naisena. Tämä perhedynamiikka on jo itsessään aivan kamala ja hahmot ärsyttävät todella nopeasti. Chuckyn morsiamessa Chuckyn ja Tiffanyn kemiat iskivät hilpeästi yhteen, mutta tässä hahmot käyvät pahasti hermoille. Shitfacea/Gleniä/Glendaa käy kaiken aikaa sääliksi, muiden jatkuvasti pilkatessa häntä ei-binäärisyytensä tai ulkonäkönsä takia.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tiffanya ääninäyttelevän Jennifer Tillyn näyttelemä... Jennifer Tilly? Siis hetkinen, Tilly esittää leffassa sekä Tiffanya, että itseään? Elokuva yrittää liikkua aikamoisilla meta-tasoilla, sillä leffassa nähtävä Tilly on kuvaamassa elokuvaa Chuckysta, mutta hän haaveilee tekevänsä vakavammin otettavaa draamaa neitsyt Mariasta ohjaajan hommia kokeilevan rap-artisti Redmanin kanssa (Redman esittää myös itseään). On toisaalta hupaisaa, kuinka itseironinen Tilly osaa olla leffassa, mutta samalla tämä juonikuvio sai minut pudistelemaan päätäni. Lisäksi leffassa nähdään Steve Lawton Jennifer Tillyn kuskina Stanina ja Hannah Spearritt Jenniferin assistenttina Joanina.

En muista, milloin olisin viimeksi halunnut lopettaa elokuvan katselun yhtä nopeasti kuin Seed of Chuckyn aikana. Elokuva nimittäin lähtee käyntiin alkutekstipätkällä, minkä aikana järkyttävän huonosti digianimoidut Chuckyn siittiöt kulkevat Tiffanyn sisällä kohti munasolua ja hedelmöittävät sen, minkä seurauksena Shitface/Glen/Glenda syntyy. Jos koet nämä alkutekstit hauskoiksi, mitä luultavimmin pidät loppuleffasta. Jos taas minun tavoin inhoat niitä ja haluat lopettaa leffan katselun jo ensimmäisen minuutin kohdalla, onnea vain loppuleffan kanssa, sillä Seed of Chucky on aikamoista paskaa.

Läpi elokuvan en voinut olla miettimättä, kuinka alas elokuvasarja voikaan vajota. Vaikka mukana onkin sama tappajanukke, koin vaikeaksi uskoa, että Seed of Chucky olisi samaa sarjaa alkuperäisen Child's Playn kanssa - niin erilaisia filmit ovat. Alkuperäinen Child's Play on aidosti vakuuttava ja tiivistunnelmainen kauhuelokuva, eikä Child's Play 2 - murhaava nukke ollut sitä kovin paljoa heikompi. Chuckyn morsian oli hölmöydessään ihan kiva piristysruiske laiskan Child's Play 3:n jälkeen, mutta tekijöiden päätös jatkaa Chuckyn morsiamen aloittamalla linjalla ja vieläpä nostaa kierroksia nollasta sataan ei johda millään lailla hyvään lopputulokseen. Parista hassusta jutusta huolimatta Seed of Chucky on jopa kivuliaan epähauska kauhukomedia, jossa ei ole kauhua enää lainkaan. Komedia on lähinnä aivokuollutta ja mautonta törkyilyä, eikä ole ihme, ettei Universal Pictures suostunut tekemään elokuvaa luettuaan Mancinin käsikirjoituksen. Ja on muuten käsittämätöntä, että koko Chucky-leffasarjan idean isä, Don Mancini on sekä käsikirjoittanut että myös ohjannut tämän katastrofin.

Seed of Chucky on Mancinin ensimmäinen ohjaustyö ja sen kyllä huomaa. Mancini on ottanut aivan liian ison palan purtavaksi ja hänen moponsa lähtee keulimaan todella vaarallisesti. Hän epäonnistuu niin kauhun kuin komedian puolella, saaden elokuvan lässähtämään naamalleen kuin homeinen pannukakku. Mancini tuo mukaan paljon kunnianosoituksia ja parodioita kauhuklassikoista, kuten Alfred Hitchcockin Psykosta (Psycho - 1960) ja Stanley Kubrickin Hohdosta (The Shining - 1980), mutta ne saavat katsojan lähinnä harmittelemaan, että joutuu katsomaan tällaista kuraroskaa niiden mestariteosten sijaan. Pari ihan veikeää kuolemaa mahtuu mukaan, mutta niiden tarjoama kiero riemu pyyhkiytyy nopeasti pois, kun joutuu katsomaan Chuckyn masturboimista. Kyllä, luit oikein. Ja sehän kohtaus kestää.

Elokuva ei ole edes teknisesti kummoinen. Sen kuvaus on hieman hutiloivaa, erityisesti alussa, kun kuvaaja ja leikkaaja yrittävät naamioida usean lyhyen otoksen yhdeksi pitkäksi kuvaksi ja on naurettavan selvää aina, milloin leikkaukset tapahtuvat. Mancini tavoitteli filmillä vanhan ajan kauhuleffojen henkeä toteutuksensa puolesta, mutta saa elokuvan näyttämään lähinnä halvalta. Chucky ja Tiffany ovat sentään onnistuneesti toteutetut kuten ennenkin, mutta sen sijaan Shitface/Glen/Glenda näyttää hätäisesti kyhätyltä. Tekoverta ei onneksi säästellä ja pari aika hurjaa maskeerausta mahtuu mukaan. Äänimaailma luottaa turhankin paljon äkkisäikyttelyyn. Jos jotain pitää kuitenkin kehua onnistuneemmaksi kuin Chuckyn morsiamessa, niin olen iloinen, että hermoille käynyt metallimusiikki on vaihdettu tässä kauhutunnelmaisiin sävelmiin, joista herää helposti mielikuvia Danny Elfmanin musiikeista Tim Burtonin leffoissa.

Yhteenveto: Seed of Chucky on aivan kamalan surkea kauhukomedia, joka ei pelota tai naurata - lähinnä vain ärsyttää. Chuckyn morsiamen suosion jälkeen Don Mancini päätti rohkeasti jatkaa leffasarjan uudella linjalla ja tehdä menosta entistä törkyisempää. Samalla Mancini kadottaa elokuvasta vähäisenkin viihdearvon. Filmi on pitkäveteistä roskaa, jota katsoessa saa hävetä silmät päästään sitä, kuinka alas elokuvasarja onkaan vajonnut. Se on myös todella kiusallinen muunsukupuolisiin kohdistuvan pilkkansa, sekä ällöttävien seksijuttujensa kera. Viime leffassa Chuckyn ja Tiffanyn seksikohtaus oli vielä ihan hilpeä, mutta tässä Chuckyn pitkä itsetyydytys saa katsojan pohtimaan vakavasti katselun lopettamista kokonaan. Elokuvan yritykset olla itseironisia töksähtelevät ja vähäinen kauhu koostuu pelkistä typerryttävistä äkkisäikäyttelyistä. Sentään Chucky ja Tiffany ovat oivallisesti toteutetut nuket ja musiikit ovat paremmat kuin edellisessä leffassa. Muuten Seed of Chucky on hirveä pökäle, jota ei voi suositella edes Chuckyn morsiamen vannoutuneimmille kannattajille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Seed of Chucky, 2004, Rogue Pictures, David Kirschner Productions, Castel Film Romania, La Sienega Productions

Arvostelu: Scream (1996)

SCREAM

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Skeet Ulrich, Courteney Cox, Matthew Lillard, David Arquette, Jamie Kennedy, Rose McGowan, Henry Winkler, W. Earl Brown, Drew Barrymore, Liev Schreiber ja Wes Craven
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

"What's your favorite scary movie?"

Scream on edesmenneen kauhumaestro Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittajan urasta haaveilevan Kevin Williamsonin kiinnostuksesta Gainesvillen viiltäjää kohtaan. Williamson kirjoittikin 18-sivuisen tarinan, mikä kulki nimellä "Scary Movie". Teksti jäi joksikin aikaa pöytälaatikkoon sellaisenaan, kun Williamson kirjoitti Tappavat arvosanat -trilleriä (Teaching Mrs. Tingle - 1999). Kuitenkin kun se jäi tuotantolimboon, Williamson palasi kauhutekstinsä pariin ja muokkasi siitä pidemmän käsikirjoituksen. Samalla Williamson myös kirjoitti juonet kahdelle jatko-osalle, toiveenaan, että hän voisi myydä ideansa studiolle helpommin, kun sillä olisi potentiaalia uudeksi elokuvasarjaksi. Williamson pisti käsikirjoituksen myyntiin kesäkuussa 1995 ja jo pari päivää myöhemmin Paramount Pictures, Universal Pictures ja Miramax kilpailivat leffan oikeuksista. Lopulta Miramax voitti ja Wes Craven palkattiin elokuvan ohjaajaksi. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 1996 ja Scream sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva oli jättimenestys, mitä kriitikotkin kehuivat. Vuosien varrella elokuva on jopa noussut kauhun moderniksi klassikoksi, vaikka samalla se on myös joutunut useasti huonoon valoon, kun Yhdysvalloissa tapahtui muutama murha, joiden tekijät olivat innostuneet leffasta. Itse näin Screamin ensimmäisen kerran loppuvuodesta 2015. Vaikka pidin elokuvasta, katselukokemustani häiritsi se, että olin sitä ennen nähnyt useasti leffan parodiaversion, Scary Movien (2000). Tiesin siis juonen lähes kokonaan etukäteen, minkä lisäksi en voinut olla miettimättä, kuinka eri kohtauksista tehtiin pilkkaa. Olen katsonut leffan kerran uudestaan ja katsonut myös sen jatko-osat. Nyt kun leffasarja on jälleen jatkumassa viidennen osan voimin, päätin katsoa elokuvat taas uudestaan, valmistautumisena uuteen Screamiin.

Kun kaksi high school -opiskelijaa murhataan raa'asti, Sidney Prescott ja hänen ystävänsä yrittävät selvittää, kuka on mystinen Ghostface-naamaria käyttävä murhaaja?

Woodsboron murhaajamysteeriä ryhtyvät selvittämään Sidney Prescott (Neve Campbell), hänen poikaystävänsä Billy (Skeet Ulrich), heidän kaverinsa Stu (Matthew Lillard), Randy (Jamie Kennedy) ja Tatum (Rose McGowan), jälkimmäisen apulaissheriffi-veli Dewey (David Arquette) ja ylimielinen toimittaja Gale Weathers (Courteney Cox). Aika tylsää ja sivuun jäävää Tatumia ja Stun ajoittaisia ärsyttäviä outouksia lukuunottamatta hahmogalleria on yllättävänkin mainio kauhuleffaksi. Sidneytä piinaa hänen äitinsä kuolema vuotta aiemmin, mikä palaa hänen mieleensä voimakkaasti, kun uusia murhia alkaa tapahtua. Campbell suoriutuu pääosasta mainiosti, luoden uudenlaisen kauhun naispäähahmon perinteisten "scream queenien" keskelle. Billy on aika limainen ja tökerö poikaystävä, mitä Ulrich tulkitsee oivallisesti. Stun sekoiluista on vaikea sanoa, mitkä olivat käsikirjoituksessa ja mitkä vain Lillardin innostunutta irrottelua. Kennedy on veikeä kauhufani Randyna, joka tuntee lajityypin kuin omat taskunsa ja onkin heti pohtimassa murhia hittikauhuelokuvien kautta. Arquette toimii sujuvasti apulaissheriffinä, joka yrittää osoittaa kykynsä. Herkullisimman roolityön taitaa kuitenkin tehdä Frendit-sarjan (Friends - 1994-2004) tähti Courteney Cox omaa etuaan ajavana ja mahtavan inhottavana toimittaja Gale Weathersina.

     Lisäksi E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) lapsitähtenä ja Charlien enkelit -leffoista (Charlie's Angels - 2000-2003) parhaiten tunnettu Drew Barrymore nähdään elokuvan alussa uhriksi joutuvana Casey Beckerinä, Manaajan (The Exorcist - 1973) riivattua tyttöä esittävä Linda Blair esiintyy nopeasti reportterina, minkä lisäksi leffan ohjaaja Wes Craven hauskassa pikkuroolissa koulun vahtimestarina, joka on pukeutunut samalla tavalla kuin Cravenin upean Painajainen Elm Streetillä -leffan (A Nightmare on Elm Street - 1984) kauhuhahmo Freddy Krueger.

Jotta Screamin hienous voi todella avautua katsojalle, on katsojan täytynyt nähdä useita ikonisimpia kauhu- ja etenkin slasher-klassikoita, joihin tässä filmissä viitataan monin tavoin. Elokuva julkaistiin aikana, jolloin kauhugenre oli selvässä alamäessä, lajityypin koostuessa lähinnä Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978), Perjantai 13. (Friday the 13th - 1980) ja Painajainen Elm Streetillä -elokuvien monista, toinen toistaan heikommista jatko-osista, jotka lähinnä kierrättivät kliseitä laiskasti, yrittämättä luoda mitään uutta puhki kulutetulta tuntuvaan lajityyppiin. Sitten Williamson kirjoitti Screamin ja Wes Craven ohjasi sen, ja se oli juuri sitä, mitä kauhugenre tarvitsi. Kyseessä on kauhuelokuva kauhufaneilta kauhufaneille. Scream on täysin itsetietoisesti ja itseironisesti tehty leffa, joka leikittelee lajityypin kliseillä, kääntää asioita päälaelleen ja on muutenkin raikas tuulahdus genressä.

Vaikka elokuva jatkuvasti iskeekin katsojalle silmää viittauksillaan (Craven Krueger-asussa ei jää ainoaksi kerraksi) ja on paikoitellen aika kieli poskessa tehty, ei se todellakaan ole mitään puhdasta parodiaa. Sekaan mahtuu joitain hauskoja juttuja, mutta tästä huolimatta Craven on kuitenkin halunnut tehdä puhdasverisen kauhuelokuvan. Eritoten Screamin avauskohtaus sisältää erinomaisesti rakennettua ja yhä vain piinaavammaksi muuttuvaa jännitystä. Kohtaus on täysin ymmärrettävästi jäänyt elämään lajityypin historiaan. Muutenkin mukana on useita tiivistunnelmaisia kohtauksia ja katsoja todella saa jännittää hahmojen selviämisen puolesta. Leffa myös tekee selväksi, ettei se tapa hahmojaan samalla ideologialla kuin juurikin ne hittielokuvien mitäänsanomattomat jatko-osat, vaan se tarjoaa yllätyksiä siinä, ketkä pääsevät hengestään.

Iso osa leffan viehätyksestä syntyy myös sen salaperäisestä murhaajasta, joka pukeutuu ikoniseksi muodostuneeseen Ghostface-naamariin ja mustaan kaapuun. Toisin kuin Halloweenit, Elm Streetit jne., joissa on selvää, kuka murhaaja on, Screamissa tarina rakentuukin sen mysteerin varaan, kuka oikein piilee maskin takana? Vaikken tietenkään tässä arvostelussa paljasta, kuka murhaaja todellisuudessa on, sanon sen, että minusta on aivan fantastisen upeaa, että kyseessä on tavallinen ihminen. Michael Myersista ja Jason Voorheesista muodostui nopeasti yli-inhimillisiä olentoja, mutta Screamin murhaaja on täysin eri maata. Hahmo saattaa kompastella jahdatessaan uhriaan, hänet voi kaataa nurin ja hänet voi päihittää ainakin hetkellisesti oveluudella. Se, että kyseessä on tavallinen ihminen, joka saattaa töpeksiä kuten uhrinsa, lisää hahmoon todella paljon kiehtovuutta ja tekee hänestä täysin omalaatuisen kauhuikonin.

Ohjaaja Wes Cravenin rakentama tunnelma on aivan mahtava. Kauhu kohtaa kiehtovasti koukuttavan mysteerin, mitä vain vahvistaa Marco Beltramin säveltämä aavemainen musiikki. Craven oli kymmenen vuotta aiemmin luomassa yhtä aikansa suosituinta kauhusarjaa, Painajainen Elm Streetillä, mutta Screamissa hän tokaisee hahmojen repliikkien kautta suoraan mielipiteensä kymmenen vuoden varrella ilmestyneistä jatko-osista. Yksi hahmoista nimittäin sanoo, että "ensimmäinen Elm Street oli hyvä, loput roskaa". Leffan osuva, mutta toisaalta myös rakastava piikittely osuu täysin maaliinsa. Selvistä silmäniskuista huolimatta Craven tai käsikirjoittaja Williamson eivät mene liian pitkälle. Hahmot kyllä puhuvat kuin tiedostaisivat olevansa kauhuelokuvassa, mutta eivät sentään käänny puhumaan suoraan yleisölle, murtaen maagista neljättä seinää.

Lisäksi elokuvan tekninen toteutus on oivallinen. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on useita tyylikkäitä otoksia, mitkä ovat vielä valaistu näyttävästi. Leikkauskin on taidokasta ja tekijät tietävät, milloin näyttää Ghostfacen tekoja kaikessa kauheudessaan ja milloin leikata lyhyeen ja antaa katsojan mielikuvituksen viedä tapahtuma loppuun. Veriset maskeeraukset ovat mainiot, lavasteet myös. Äänimaailmakin toimii, etenkin kun siinä hyödynnetään kauhun kliseisiä kilahduksia, veitsen sivalluksia ja säikäyttäviä kolahduksia, mitkä olivatkin tietty kissan syytä... kunnes murhaaja ilmestyy nurkan takaa ja katsoja säikähtää pahemmin.

Yhteenveto: Scream on loistokas kauhuelokuva, jonka keino ravistella lajityyppiään tehoaa yhä 25 vuotta ilmestymisen jälkeen. Elokuva ottaa vekkulimaisesti monet kauhuklassikot ja niiden tusinatavara-jatko-osat piikittelyn alle, huomioiden genren useita kliseitä ja pöljyyksiä. Täyttä parodiaa leffa ei kuitenkaan ole, vaan se onnistuu huumorinsakin kera tarjoamaan kunnon kauhua. Jännittäviä ja karmivia hetkiä on luvassa paljon ja tässä elokuvassa jopa välittää hahmojen selviytymisen puolesta. Vahvan lisänsä tarinaan tuo sen mysteeripuoli, kun hahmot yrittävät selvittää murhaajan identiteettiä. Hienoa murhaajassa on hänen inhimillisyytensä. Tietty kömpelyys tarjoaa paljon ja erottaa Ghostfacen muista kauhuikoneista. Wes Cravenin ohjaus on esimerkillistä ja Kevin Williamsonin käsikirjoitus varsin nokkela. Kaikin puolin Scream on yksi lajityyppinsä parhaista teoksista, joka ei vain vitsaillut kauhukliseiden kustannuksella, vaan auttoi kääntämään genren kohti uutta nousua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream, 1996, Dimension Films, Woods Entertainment

Arvostelu: Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings (2021)

SHANG-CHI AND THE LEGEND OF THE TEN RINGS

Ohjaus: Destin Daniel Cretton

Pääosissa: Simu Liu, Awkwafina, Meng'er Zhang, Tony Leung, Florian Munteanu, Fala Chen, Michelle Yeoh, Benedict Wong, Ronny Chieng ja Ben Kingsley

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on Marvelin elokuvauniversumin 25. elokuva ja se perustuu vuonna 1973 luotuun Marvelin sarjakuvahahmoon. Sarjakuvien pohjalta suunniteltiin jo 1980-luvulla elokuvasovitusta, johon kaavailtiin tähdeksi Brandon Leetä, mutta nämä ideat eivät toteutuneet. Vuonna 2003 DreamWorks Pictures työsti hahmosta leffaa, joka kulki nimellä "The Hands of Shang-Chi". Ohjaajaksi ehdittiin valita Stephen Norrington ja käsikirjoittajaksi Bruce C. McKenna, mutta projekti kaatui ja hahmon oikeudet siirtyivät Marvel Studiosin omistukseen. 2010-luvun alussa Marvelilla alettiin pohtia elokuvaa hahmosta ja vuonna 2018 sen tuotanto käynnistyi kunnolla. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2020, mutta jo seuraavassa kuussa ne täytyi keskeyttää alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat taas elokuussa, mutta tämä johti elokuvan julkaisun lykkääntymiseen jopa pariinkin otteeseen. Nyt Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on kuitenkin vihdoin saatu valmiiksi ja elokuva saapuu viimein elokuvateattereihin. Itselleni Shang-Chi ei ollut ollenkaan tuttu hahmo entuudestaan, joten en alkanut erityisemmin odottaa filmin näkemistä, kun siitä ilmoitettiin. Elokuvan trailerit eivät myöskään tehneet kummoista vaikutusta, joten tämän vuoden Marvel-leffojen ja -sarjojen joukossa elokuva ei kuulunut eniten odottamieni joukkoon. Ensi-illan lähestyessä aloin kuitenkin kiinnostua leffasta enemmän, lähinnä sen takia, että kyseessä on kaksi ja puoli vuotta sitten ilmestyneen Captain Marvelin (2019) jälkeen ensimmäinen Marvel-tuotanto, joka kertoisi uudesta sankarista, eikä elokuvauniversumissa jo useasti esiintyneistä hahmoista, kuten elokuvat Avengers: Endgame (2019), Spider-Man: Far From Home (2019) ja Black Widow (2021), sekä televisiosarjat WandaVision (2021), The Falcon and the Winter Soldier (2021) ja Loki (2021-). Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsin sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Shang-Chi joutuu kohtaamaan pakenemansa menneisyyden, kun hänen julman isänsä johtama Ten Rings -organisaatio lähtee jahtaamaan häntä.

Itselleni entuudestaan tuntematon näyttelijä Simu Liu nähdään uransa tähän asti isoimmassa roolissa Shang-Chinä, menneisyytensä haamuja pakenevana nuorena miehenä. Liu onnistuu vaikuttavasti hyppäämään Marvelin uuden sukupolven supersankarin saappaisiin ja tekee Shang-Chistä nopeasti hahmon, jonka uusia seikkailuja odottaa innolla näkevänsä. Liu on erittäin pidettävä roolissaan, tasapainotellen hyvin Marvel-sankarin vaatiman vakavuuden ja huumorin välillä. Erityisen vaikuttavaa aiemmin stunt-hommia tehneessä Liussa on, että hän todella pistää itseään likoon toimintakohtausten aikana. Hahmona Shang-Chi on kiinnostava, erityisesti kun hänen taustojaan ryhdytään vähitellen selvittämään elokuvan edetessä.

     Vastaansa Shang-Chi saa oman isänsä, aiemminkin Marvelin elokuvissa nähtyä Ten Rings -organisaatiota johtavan Wenwun, eli Mandariinin, jota näyttelee hongkongilainen toimintastara Tony Leung. Karismaattinen Leung on nappivalinta pahisrooliin ja parasta on, että Wenwusta on onnistuttu kirjoittamaan hyvä hahmo, jonka motiiveja pystyy jopa ymmärtämään. Lisäksi Wenwun hallussa olevia kymmentä rengasta hyödynnetään todella iskevin tavoin taisteluissa.

Elokuvassa nähdään myös mm. Awkwafina Shang-Chin kaverina Katyna, Meng'er Zhang Shang-Chin siskona Xialingina, Fala Chen Shang-Chin äitinä, sekä Michelle Yeoh tämän siskona. Kaikin puolin näyttelijät ovat hyvin valittuja. Yeohista löytyy oikeaa arvokkuutta osaansa, kun taas Chenissä on äidillistä pehmeyttä. Zhang säväyttää toimintakohtauksissa ja Awkwafina toimii yllättävänkin hyvänä komediallisena kaverihahmona.

Luultavasti juuri siksi, ettei minulla ollut erityisempiä odotuksia elokuvaa kohtaan, Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings pääsi yllättämään minut oikein toden teolla. Sen lisäksi, että elokuva onnistuu esittelemään uuden mainion sankarin, se myös tarjoaa täysin uudenlaisen maailman Marvelin alati laajenevassa elokuvauniversumissa. Filmi ammentaa paljon itämaisesta kulttuurista ja legendoista, kuljettaen katsojan täysin uudenlaiselle superseikkailulle. Tuttuun Marvelin tyyliin leffasta ei vauhtia ja vaaratilanteita puutu. Toimintaa on runsaasti ja on kyllä pakko kehua, että elokuva tarjoaa joitain Marvelin tyylikkäimmistä tappeluista ikinä. Turpaanvedot ovat todella komeaa katseltavaa ja suuni loksahti kerran jos toisenkin auki, kun seurasin, miten näyttelijät liikkuvat upeiden koreografioiden saattelemina ja kuinka stunt-työtä oikein ihastellaan pitkillä laajakuvilla. Kamppailulajeja hyödyntävät taistelut ovat äärimmäisen mukaansatempaavia ja jännittäviä. Korkean paikan kammoisille yksi pilvenpiirtäjän rakennustelineillä tapahtuva tappelu voi olla suorastaan piinaava.

Elokuvan tarjoama tarina pitää myös hyvin mukanaan, sillä Shang-Chin perheen sisäiset vaikeudet ovat onnistuneesti rakennettuja. Kun sankarin ja hänen pahisisänsä välille saadaan muodostettua kunnollinen konflikti, ovat välienselvittelyt entistä mielenkiintoisempaa ja jännittävämpää puuhaa. Draama on yllättävänkin toimivaa ja paikoitellen aika herkkääkin. Marvelin perinteitä kunnioittaen mukana on toki huumoria sopivassa määrin keventämässä tilanteita. Elokuvan aikana saa muutamaan otteeseen nauraa ihan ääneen. Eräs bussitaistelu on tyylikkyyden ja jännittävyyden lisäksi myös varsin hilpeä.

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings ei kuitenkaan ole ongelmaton teos. Vaikka perhedraama onkin hyvin rakennettu, siihen jämähdetään junnaamaan liiankin pitkäksi aikaa filmin toisella puoliskolla. Elokuvan ensimmäinen puolikas on vauhdikas ja riemastuttava, mutta toisella puolikkaalla leffa lipsuu ja menettää otettaan hieman. Isoimmaksi ongelmaksi muodostuu toisen puoliskon jatkuva tarve selittää katsojalle uusia asioita hahmojen menneisyydestä. Kun elokuva pistää pyörimään jo kolmannen pitkän takauman peräkkäin, katsoja alkaa pohtimaan, että milloinkohan juoni lähtee taas kulkemaan eteenpäin? Lisäksi elokuvan loppuhuipennus oli itselleni pienoinen pettymys leffassa aiemmin nähtyjen, päheiden käsirysyjen jälkeen. Efektirymistelyn keskeltä löytyy omat huippuhetkensä, mutta filmin pienimuotoisemmat tappelut tekivät itseeni paljon isomman vaikutuksen.

Elokuvan on ohjannut Destin Daniel Cretton, jonka aiempiin töihin kuuluu mm. parin vuoden takainen koskettava lakidraama Just Mercy (2019). Crettonin työ pienimuotoisempien draamojen parissa auttaa häntä työstämään taistelujen keskelle sydämellisen, henkilövetoisen kertomuksen. Hänen, Dave Callahamin ja Andrew Lanhamin työstämä käsikirjoitus tarvitsisi toisen puoliskon aikana hiomista ja tiivistämistä, mutta jo tällaisena homma toimii oikein hyvin. Shang-Chi and the Legend of the Rings on tyylikkäästi kuvattu ja on hienoa, ettei toimintakohtauksia ole silputtu leikkauksessa, vaan stuntit päästään näkemään koko komeudessaan. Lavasteita, valaisua, asuja ja maskeerauksia myöten puitteet ovat kunnossa, mutta erikoistehosteet näyttävät välillä viimeistelemättömiltä. Mukana on monia vakuuttavia efektejä, mutta osaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, että Marvelin pitäisi vuonna 2021 pystytä tarjoamaan parempaa. Äänimaailma sen sijaan on voimakas ja Joel P. Westin säveltämät musiikit erittäin hyvät. Westin työstä löytyy itämaisten seesteisten melodioiden vaikutteita, kuten myös modernimpaa, sähäkkää tykitystä toimintakohtausten aikana.

Yhteenveto: Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on erittäin hyvä lisäys Marvelin kaiken aikaa kasvavaan elokuvauniversumiin, tarjoten uuden mahtavan sankarihahmon, jonka matkaa seurata. Simu Liu on nappivalinta päärooliin Shang-Chiksi ja innolla odotan, mitä ovia lupaavalle näyttelijälle elokuvan myötä aukeaa. Muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa hyvin Tony Leungista Awkwafinaan. Shang-Chin perheen sisäinen konflikti on yllättävänkin onnistuneesti rakennettu, mikä saa katsojan välittämään enemmän kaikesta ruudulla tapahtuvasta. Toimintakohtaukset ovat lopun liian isoksi äityvää efektimekastusta lukuun ottamatta hienoja. Leffan tappelut eivät ole vain Marvel-elokuvien parhaimmistoa, vaan myös muiden viime vuosien Hollywood-teosten. Huumoria on tietty ripoteltu passelisti sekaan. Elokuvan ongelmaksi koituu kuitenkin tarinan jämähtäminen paikoilleen toisen tunnin aikana. Pitkät selittelyt ja takaumat kaipaisivat tiivistämistä. Vaikka muuten elokuva on teknisesti taidokkaasti rakennettu, tietokonetehosteet eivät ole vakuuttavimmasta päästä. Heikkouksistaan huolimatta Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on yllättävänkin oivallinen supersankariseikkailu, jonka haluaa nähdä uudestaankin ja jolle katsoisi erittäin mielellään jatkoa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings, 2021, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Fox Studios Australia, 5150 Action

Arvostelu: Mortal Kombat (2021)

MORTAL KOMBAT

Ohjaus: Simon McQuoid

Pääosissa: Lewis Tan, Jessica McNamee, Josh Lawson, Joe Taslim, Mehcad Brooks, Tadanobu Asano, Ludi Lin, Chin Han, Max Huang, Matilda Kimber, Laura Brent, Sisi Stringer, Mel Jarnson, Daniel Nelson, Nathan Jones, Angus Sampson ja Hiroyuki Sanada

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Mortal Kombat perustuu Midway Gamesin samannimiseen videopelisarjaan, joka sai alkunsa vuonna 1992. Jo vuonna 1995 ilmestyi peleihin perustuva Mortal Kombat -elokuva, joka oli taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaista palautetta pelien faneilta ja kriitikoilta. Sen jatko-osa Mortal Kombat 2 - hävitys (Mortal Kombat: Annihilation - 1997) sai sellaisen täystyrmäyksen aivan kaikilta, että suunnitelmat kolmannesta filmistä kariutuivat. Kahden vuosikymmenen ajan Warner Bros. yritti tehdä muutamaakin erilaista elokuvaa pelien pohjalta, mutta projektit kaatuivat kerta toisensa perään. Vuonna 2015 James Wan päätti tuottaa uuden Mortal Kombat -elokuvan ja Simon McQuoid palkattiin ohjaajaksi vuotta myöhemmin. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin syyskuussa 2019 ja alun perin Mortal Kombatin oli tarkoitus ilmestyä tammikuussa 2021, mutta koronaviruksen takia sen ensi-iltaa on jouduttu siirtelemään. Lopulta Mortal Kombat sai maailmanensi-iltansa huhtikuussa, mutta valitettavasti elokuva ei koskaan saapunut Suomen teattereihin, vaan se on vasta nyt kesällä julkaistu suoraan myyntiin ja vuokrattavaksi. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan olivat aika alhaiset. Mortal Kombat -peliä olen pelannut muutaman kerran Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa, mutta peli ei ole erityisemmin iskenyt minuun, enkä pitänyt kahdesta aiemmasta filmatisoinnista. Kun uusi Mortal Kombat -leffa vihdoin ilmestyi Blu-raylla, ystäväni osti sen välittömästi ja katsoimme sen yhdessä.

Entisen vapaaottelija Cole Youngin täytyy koota Maan parhaat taistelijat puolustamaan ihmiskuntaa Shang Tsungin johtamia toisen maailman joukkoja vastaan universumien välisessä Mortal Kombat -turnauksessa.

Fanit voivat olla iloisia, sillä monet pelisarjasta tutut hahmot nähdään elokuvassa. Ukkosenjumala Raiden (Tadanobu Asano) kerää Maan parhaita taistelijoita valmistautumaan turnaukseen Mortal Kombatissa, jolla päätetään Maan ja ihmiskunnan kohtalo. Hänen apunaan toimivat Liu Kang (Ludi Lin) ja Kung Lao (Max Huang). Sonya Blade (Jessica McNamee) ja Jax (Mehcad Brooks) yrittävät selvittää, mistä koko Mortal Kombatissa on kyse, samalla kun he yrittävät pitää kurissa tuittupäisen Kanon (Josh Lawson). Pahisosastoa taas edustavat velho Shang Tsung (Chin Han), joka haluaa vallata Maan ja orjuuttaa ihmiset, sekä hänen kätyrinsä, joihin kuuluvat mm. jäävoimainen Sub-Zero (Joe Taslim), jättisuinen Mileena (Sisi Stringer), lentävä Nitara (Mel Jarnson), nopea Kabal (Daniel Nelson, äänenä Damon Herriman), nelikätinen ja suuri Goro (Angus Sampson), sekä kenraali Reiko (Nathan Jones). Hahmoja on useita ja onkin heti varmaa, että suuri osa jää täysin yksiulotteisiksi tyypeiksi, joilla ei ole lopulta muuta tehtävää kuin esitellä parin minuutin ajan omia voimiaan. Suuri ja mahtava Raiden ja paha velho Shang Tsung jäävät todella tylsiksi tapauksiksi, eikä esimerkiksi Liu Kang vakuuta lainkaan. Sonyan ja Jaxin ystävyydestä voisi saada jotain irti, mutta sekin vähä jää lopulta yhteen väkinäiseen keskusteluun. Hahmoista parasta antia ovatkin hauska Kano, sekä aidosti vaaralliselta tuntuva paha Sub-Zero, jonka vuosisatoja vanha kiista Scorpionin (Hiroyuki Sanada) välillä on ainoa mielenkiintoinen hahmojen välinen suhde, johon käytetään hyvän alustuksen jälkeen hämmentävän vähän aikaa.

      Pääasiassa filmi nimittäin seuraa elokuvaa varten luotua Cole Youngia (Lewis Tan), entistä vapaaottelijaa ja nykyistä perheenisää, joka ajautuu tähän universumienväliseen taistoon mukaan. On todella outoa, että kun Mortal Kombat on pullollaan mitä siisteimpiä ja veikeimpiä hahmoja, elokuvantekijät ovat päättäneet keskittyä todella tylsään Coleen, jolla ei ole oikein mitään annettavaa filmille. Asiaa ei auta se, kuinka puinen Tan roolissaan on. Näyttelytyö ei muutenkaan ole filmin vahvempia puolia, mutta Tan on välillä suorastaan naurettavan kökkö.

Sen lisäksi, että pelien fanit voivat innostua tuttujen hahmojen mukanaolosta ja siitä, että he todella näyttävät samalta kuin peleissä, faneille tuottaa varmasti suurta iloa, että videopelien äärimmäinen verisyys on vihdoin siirretty myös elokuvamuotoon. Siinä, missä 90-luvun elokuvasovitukset tuntuivat jopa lapsiystävällisiltä peleihin verrattuna, uudessa Mortal Kombat -leffassa on useita todella brutaaleja tappoja. Nämä "fatalityt" ovat peleissä usein yliampuvia, paikoitellen jopa koomisia kaikessa raakuudessaan ja samanlaisia yliampuvia kuolemia nähdään elokuvassakin. On pakko myöntää, että omatkin kasvoni vääntyivät ilahtuneeseen virneeseen muutamaan otteeseen, kun leffassa keksitään hilpeän kuvottavia tapoja pistää porukkaa hengiltä. Sub-Zeron ja Scorpionin väliset taistot ovat elokuvan parasta antia ja aina silloin tällöin viihdyin elokuvan parissa.

Silti Mortal Kombat on kaukana siitä, että sitä voisi kutsua hyväksi elokuvaksi. Vielä alkupäässä se on ihan menevä tekele, mutta mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä vähemmän elokuvantekijät yrittävät. Suuri osa lopputaistelusta on hoidettu harmillisen puolivillaisesti, aivan kuin katsoisi taistelumontaasia. Kun Maata puolustavat taistelijat on saatu koolle, elokuvasta on tainnut loppua käsikirjoitus kesken, sillä loppuelokuva on jopa hieman hutiloiden kyhätty. Uusia juttuja kaivellaan taskuista menoon mukaan ja katsojan pitäisi seurata tapahtumia sormien läpi. Jännitettä ei löydy lainkaan, vaikka koko maailman kohtalo on hahmojen mukaan vaakalaudalla. Isoin ongelma kuitenkin on, että itse Mortal Kombat -turnausta ei nähdä elokuvassa lainkaan. Tämä tekee katselukokemuksesta lopulta aika mitäänsanomattoman. Elokuva on enemmänkin vain parin tunnin pohjustus potentiaaliselle jatko-osalle kuin omillaan toimiva elokuva. Mielikuvia syntyy myös ylipitkästä pilottijaksosta televisiosarjalle.

Mortal Kombatin ohjauksesta vastaa aiemmin mainoksia tehnyt Simon McQuoid ja on selvää, että kyseessä on McQuoidin esikoisohjaus. Mainostausta takaa hänelle silmää omalla tavallaan tyylikkäitä tappeluita kohtaan, mutta kokonaisuutena hän ei onnistu pitämään filmiä kasassa. Asiaa ei auta Greg Russon ja Dave Callahamin tönkkö ja erityisesti laiska käsikirjoitus. Russo ja Callaham eivät tunnu tajuavan, mikä leffassa on kiinnostavaa ja mikä ei, kaksikon keskittyessä juurikin niihin tylsempiin kuvioihin ja hahmoihin. Käsikirjoituksen ongelmia vain vahvistaa yhä vain kömpelömmäksi käyvä leikkaus, jolla kohtauksia yritetään nitoa yhteen. Sentään lavasteet ja maskeeraukset ovat mainiot ja puvustustiimi on tehnyt tarkkaa työtä siirtääkseen peleistä tutut asut hahmoille myös elokuvaan. Samalla hieman jopa hassut asut lisäävät filmin ongelmaa siinä, että se on osittain itsetietoisen hölmö ja korni, mutta samalla se ottaa itsensä liian vakavasti. Äänimaailma toimii oivallisesti ja Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit jumputtavat menevästi taustalla, vaikka mukana ei ole mitään niin tykkiä kuin The Immortalsin Techno Syndrome -kappale vuoden 1995 leffasta. Techno Syndromea kuullaan erilaisin miksauksin useaankin otteeseen, mutta ne jäävät aika vaisuiksi silmäniskuiksi.

Yhteenveto: Vuoden 2021 Mortal Kombat -elokuva on kelpo lähtökohdistaan huolimatta harmillisen vaisu tekele, joka tuottaa pettymyksen jo sillä, että itse Mortal Kombat -turnausta ei filmissä nähdä. Elokuva tuntuukin lopulta vain kahden tunnin pohjustukselta jatko-osaa varten tai televisiosarjan ylipitkältä pilottijaksolta. Vielä elokuvan alkupää pitää mainiosti mukanaan, mutta käsikirjoituksen onttous näkyy viimeistään siinä kohtaa, kun Maan taistelijat on koottu kasaan ja puhti loppuu kesken. Filmi viedään päätökseensä hutiloiden, jättäen hieman mitäänsanomattoman tunteen. Elokuvasta löytyy omat onnistumisensakin vitsikkään Kanon ja uhkaavan Sub-Zeron puolelta, minkä lisäksi veriset taistot ovat aika ajoin varsin viihdyttävää katseltavaa. Suuri osa hahmoista kuitenkin haaskataan täysin ja heidän juonikuvionsa jäävät totaalisen alikehitetyiksi. Pelien fanit löytävät leffasta varmasti paljon riemua ja onhan tämä huomattava parannus ainakin Mortal Kombat 2 - hävitykseen verrattuna (aivan kuin se vaatisi paljoa), mutta itsestäni tuntuu, ettei peleistä vieläkään onnistuttu tekemään kunnollista elokuvasovitusta. Sääli.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mortal Kombat, 2021, Warner Bros., New Line Cinema, Atomic Monster, Broken Road Productions, NetherRealm Studios

Arvostelu: The Ice Road (2021)

THE ICE ROAD

Ohjaus: Jonathan Hensleigh

Pääosissa: Liam Neeson, Marcus Thomas, Amber Midthunder, Benjamin Walker, Laurence Fishburne, Holt McCallany, Martin Sensmeier ja Matt McCoy

Genre: jännitys, toiminta

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

The Ice Road on jälleen uusi Liam Neesonin tähdittämä toiminnallinen jännäri. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020 ja joissain maissa, kuten Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa elokuva on jo julkaistu Netflixin ja Amazonin suoratoistopalveluissa. Suomeen The Ice Road saapuu kuitenkin ihan elokuvateattereihin asti. Itse kiinnostuin filmistä, kun näin sen mainoksen jonkin muun elokuvakäynnin yhteydessä alkukesästä. Meninkin ihan positiivisin mielin katsomaan The Ice Roadia sen lehdistönäytökseen.

Kun kanadalaisessa kaivoksessa tapahtuu onnettomuus ja 26 mainaria jäävät loukkuun, rekkakuski Mike McCann ja hänen veljensä Gurty palkataan kuljettamaan tarvittavia työkaluja mainareiden pelastamiseksi. Vaarallinen reitti kulkee satojen kilometrien jäätietä pitkin ja jää on alkanut sulaa...

Liam Neeson on kyllä aikamoinen teräsäijä - The Ice Road on herran jo kolmas elokuva koronaviruspandemian aikana Honest Thiefin (2020) ja The Marksmanin (2021) jälkeen! Neeson tekee leffassa itselleen hyvin tutun ja turvallisen roolin iäkkäänä ja rehtinä, mutta toimintaan ja jännitykseen sujuvasti mukaan hyppäävänä miehenä. Hänen tämänkertainen hahmonsa Mike McCann sekoittuu helposti moniin hänen aiempiin rooleihinsa, vaikkei kyseessä ole mikään entinen sotaveteraani, mikä selittäisi hänen kykynsä toimintakohtausten aikana. Sotaveteraanin osaa hoitaa nimittäin tällä kertaa hänen veljensä Gurty (Marcus Thomas), jolle sota on aiheuttanut vakavan stressihäiriön ja puhetta sekoittavan afasian. Sympaattinen veli onkin elokuvan pidettävin hahmo, ja hänen ja Miken sukulaissuhde tuo jotain lämpöä kylmän retken varrelle.

     Veljesten lisäksi vaaralliselle matkalle lähtevät myös Laurence Fishburnen näyttelemä Goldenrod, Amber Midthunderin esittämä Tantoo ja Benjamin Walkerin esittämä Varnay. Näyttelijät sopivat passelisti osiinsa, mutta heidän hahmonsa jäävät hieman ohuiksi - siitä huolimatta, että Tantoolle on kehitelty hyvä motiivi tarttua hurjaan keikkaan; hänen veljensä Cody (Martin Sensmeier) on yksi kaivokseen loukkuun jääneistä mainareista.

The Ice Road jää kelvollisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen vaisuksi toimintajännäriksi. Vielä filmin alussa katsoja on jännittäen valmiina lähdössä hurjaksi luvattuun kyytiin läpi Kanadan jäätiköiden pelastaakseen poloiset mainarit ansastaan, mutta mitä pidemmälle matka etenee, sitä väsähtäneemmäksi meno muuttuu. Elokuva ei tunnu koskaan osaavan päättää, haluaako se olla vakavasti otettava ja tiivistunnelmainen trilleri, vai hieman pöljä kesäviihdepläjäys ja lopputulos onkin kömpelö sekoitus kumpaakin. Tiettyjä hetkiä ei voi ottaa tosissaan, sillä ne ovat niin hölmösti hoidettu. Jotkut käsikirjoituksen ratkaisut taas ovat muuten vain kummallisia.

Vaarallinen jäätie ei tainnut lopulta herättää kirjoittajan mielikuvitusta kunnolla, sillä heiltä loppuu yllättävänkin pian ideat, kuinka hyödyntää tietä aiheuttamaan vaaratilanteita rekkakuskeille. Niinpä toiselle puoliskolle on rustattu mukaan tyhjänpäiväisiä pyssypahiksia lisävaikeuksiksi, jolloin omalaatuisena alkava trilleri vaipuu aika geneeriseksi toimintarymistelyksi. Elokuvan isoin synti on kuitenkin, ettei se millään osaa päättyä. Loppuhuipennuksessa on kohta, jolloin katsoja luultavasti tuumii, että nyt on viimeinenkin konflikti kohdattu ja seuraavaksi pistetään lopputekstit rullaamaan, mutta ei. Leffa kestää varmaan lähemmäs puoli tuntia sen jälkeen, tunkien yhä vain uutta vastoinkäymistä mukaan. Parhaimmassa tapauksessa tämä voisi toki johtaa erittäin intensiiviseen finaaliin, mutta jokin toteutuksessa tökkii ja lopun itseään toistava rekkakaahailu käy pitkäveteiseksi ja niitä lopputekstejä alkaa tosissaan odottamaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jonathan Hensleigh, joka tunnetaan paremmin käsikirjoittajan työstään mm. leffoissa Die Hard - Koston enkeli (Die Hard with a Vengeance - 1995), Jumanji (1995) ja Armageddon (1998). Hensleigh ei ole viimeisen kymmenen vuoden aikana kuitenkaan kirjoittanut tai ohjannut ainuttakaan elokuvaa ja se näkyy The Ice Roadissa. Hänen tekstinsä on epätasainen ja ohjauksensa tökkivää. Hän ei saa toimintakohtauksiin kunnon iskua ja vauhdikkaiksi tarkoitetut takaa-ajot näyttävät hitailta. Leffa on sentään menevästi kuvattu ja siinä on oivallisia lavasteita, asuja, maskeerauksia ja äänitehosteita. Elokuvan erikoistehosteet ovat kuitenkin hämmentävän huonot. Efektit näyttävät siltä kuin ne olisi revitty kymmenen vuoden takaisesta PlayStation 3:n videopelistä. Halkeilevasta jäästä tulee mieleen välillä ensimmäinen Ice Age - jäätikön sankarit (Ice Age - 2002) grafiikoiden puolesta. Lähes kaikki hurjiksi tai näyttäviksi tarkoitetut kohtaukset liukastuvat ja kaatuvat kovaa rähmälleen surkeiden tehosteiden takia.

Yhteenveto: The Ice Road on kelvollisista lähtökohdistaan huolimatta aika heikko ja vaisu tusinajännäri, joka menettää vähäisenkin otteensa noin puolessa välissä leffaa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Jonathan Hensleigh ei millään keksi tarpeeksi vaaratilanteita jäätiestä, joten hän on päättänyt tunkea loppupäähän mukaan tylsiä pahishahmoja, joiden kautta omaperäisempänä alkanut jännäri muuttuu geneeriseksi rymistelyksi. Loppuhuipennuksen ongelmana on myös, ettei se tunnu oikein koskaan päättyvän. Hensleigh'n rakentama tunnelma ei koskaan saavuta sellaisia korkeuksia, joita leffalta toivoisi ja se pieninkin intensiivisyys katoaa, kun elokuva pistää kehnot erikoistehosteensa esille. Monet vaikuttaviksi tarkoitetut hetket lässähtävät jo efektiensä puolesta, jotka näyttävät lähes 20 vuotta sitten tehdyiltä. Liam Neeson hoitaa hommansa pääroolissa tutulla varmuudellaan, mutta hänkin alkaa olla jo väsähtänyt näihin toinen toistaan samanlaisiin rooleihin. Toivottavasti herra Neeson pääsisi vielä säväyttämään jossain kohtaa oikein kunnolla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Ice Road, 2021, Code Entertainment, ShivHans Pictures, Solution Entertainment Group, Aperture Media Partners, Envision Media Arts, Manitoba Film & Music, Ice Road Productions

Arvostelu: Chuckyn morsian (Bride of Chucky - 1998)

CHUCKYN MORSIAN

BRIDE OF CHUCKY

Ohjaus: Ronny Yu

Pääosissa: Brad Dourif, Jennifer Tilly, Nick Stabile, Katherine Heigl, John Ritter, Gordon Michael Woolvett, Alexis Arquette, Michael Louis Johnson, James Gallanders ja Janet Kidder

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 18

Kauhuelokuva Child's Play (1988) oli menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990) oli myös hitti, mutta Child's Play 3 (1991) osoittautui taloudelliseksi pettymykseksi. Elokuvasarjan luoja Don Mancini ja tuottaja David Kirschner päättivät, että sarja tarvitsisi uudenlaisen suunnan, jotta homman voisi pitää raikkaana. Mancini alkoi kehitellä uutta tarinaa nähtyään Frankensteinin morsiamen (Bride of Frankenstein - 1935) ja kehitteli filmin tyylin nähtyään Screamin (1996). Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Bride of Chucky, eli suomalaisittain Chuckyn morsian sai ensi-iltansa lokakuussa 1998. Kriitikoilta leffa sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta lipputulojensa puolesta elokuva oli siihen asti sarjansa menestynein. Itse tutustuin elokuvasarjaan katsomalla alkuperäisen filmin joitain vuosia sitten Netflixistä, minkä lisäksi kävin katsomassa Child's Play -uudelleenfilmatisoinnin, kun se ilmestyi kesällä 2019. Kun huomasin elokuvasarjan jatkuvan nyt Chucky-televisiosarjan (2021-) voimin, päätin katsoa vihdoin kaikki leffat läpi. Noin kuukausi Child's Play 3:n jälkeen katsoin Chuckyn morsiamen.

Charles Lee Rayn entinen heila Tiffany löytää tuhotun Chucky-nuken, parsii sen kasaan ja saa herätettyä sen takaisin henkiin. Häijy Chucky päättää tehdä Tiffanysta morsiamensa, tappamalla tämän ja siirtämällä tämän sielun toiseen nukkeen.

Brad Dourif kuullaan neljättä kertaa tappajanukke Chuckyn roolissa, joka on tässä kohtaa selvinnyt ties mistä höykytyksistä, joten ei ihme, että hahmo on jatkuvasti huonolla tuulella. Siinä, missä edellisissä osissa Chucky on joka kerta korjattu uudenveroiseksi, luoden aina aluksi mielikuvan suloisesta veitikasta, tässä tekijät ovat säilyttäneet hahmon tuhoutuneen ulkonäön ja nyt Chucky näyttääkin yhtä häijyltä kuin on luonteeltaan. Chucky nostetaan entistä isommin päärooliin ja toisin kuin edelliset leffat, joissa seurattiin Chuckyn tappokohteita, filmi keskittyy juurikin nukkeen. Harvan kauhuhahmon kohdalla voisi kokeilla tällaista, mutta Chucky on persoonaltaan sellainen vekkuli, että hänet näkee mielellään parrasvaloissa.

     Siitä huolimatta, että Chucky on leffan keskiössä, joutuu hän nyt jakamaan valokeilan toisen nuken, eli Jennifer Tillyn esittämän Tiffanyn kanssa. Tiffany on veikeä pari Chuckylle. Hahmo on lähes yhtä sekopäinen ja tämän uuden romanttisen murhaajanukkekaksikon seikkailuja ryhtyy seuraamaan virne kasvoilla. Idea hahmolle on täysin selvästi ryövätty Frankensteinin morsiamesta, mutta leffa hyödyntää itseironisuutta pistämällä hahmot jopa katsomaan kyseistä elokuvaa televisiosta. Frankensteinin morsian ei todellakaan jää ainoaksi kauhuklassikoksi, johon leffassa on viittauksia. Kauhufanien kannattaa pitää silmät tarkkana erityisesti elokuvan avauskohtauksen aikana...

Tällä kertaa Chucky ei ole enää poloisen Andy-pojan perässä, vaan elokuva esittelee kokonaan uuden ihmisten hahmogallerian. On nuorimies Jesse (Nick Stabile) ja tämän tyttöystävä Jade (Katherine Heigl), heidän kaverinsa David (Gordon Michael Woolvett), Jaden poliisi-isä Warren (John Ritter), hömelö poliisi Neulanenä (Michael Louis Johnson), sekä Tiffanyn kaveri Damien (Alexis Arquette). Harmillisesti ihmishahmot ovat toinen toistaan mitäänsanomattomampia ja tylsempiä, eikä kenenkään hengissä pysymisen puolesta jaksa jännittää. Itse asiassa teinihahmojen jopa toivoo kuolevan nopeasti Chuckyn ja tämän uuden morsiamen vahakäsissä.

Child's Play 3:n heikon taloudellisen menestyksen vuoksi sarjan luonut Don Mancini ja tuottaja David Kirschner tosiaan kokivat, että elokuvasarja tarvitsisi uudenlaisen lähestymistavan ja sellaisen he totta vieköön saivat aikaan. Chuckyn morsian toki sisältää saman tuittupäisen murhaajanuken, mutta muuten se on lähes täysin erilainen filmi kuin kolme aiempaa osaa - eipä siis ihme, ettei elokuvalle annettu nimeä "Child's Play 4", vaan Chucky päätettiin nostaa myös nimessä keskiöön. Tarina kerrotaan täysin näiden kahden nuken näkökulmasta, tuoden jo siten jotain erilaista ja raikasta kauhugenreen. Kauhuksi tosin filmiä on hieman vaikea kuvailla. Jo edellisistä osista löytyi kauhun seasta huumoria, mutta Chuckyn morsian on lähes puhtaasti mustan huumorin komedia, josta löytyy vain elementtejä, pieniä ripauksia kauhusta. 

Jos jotain elokuvasta pitää kehua, niin sitä, että tekijät eivät lähde jarruttelemaan uuden suuntansa kanssa, vaan painavat kaasu pohjassa kohti sekopäisyyttä. Se on itsetietoisen tyhmä leffa ja paikoitellen sen ironiset pilkat ovat hilpeitä. Toisinaan taas elokuvan yritykset olla itsetietoinen kolahtavat väärin tavoin omaan nilkkaan. On selvää, että leffa tehtiin itsetietoisen Screamin jalanjäljissä, mutta mielestäni Chuckyn morsian ei saavuta samoja korkeuksia - ei kauhuosastolla, eikä nokkeluudessa. Toisaalta leffa on miellyttävästi kieron veijarimainen, mutta samalla filmin vitsi ei jaksa kantaa ihan loppuun saakka. Vaikka pääpari toimii, nuket käyvät jossain kohtaa hieman ärsyttäviksi. Ja kuten jo totesin, ihmishahmot ovat toinen toistaan tylsempiä ja pelkästään heihin keskittyvät kohtaukset haluaisi hypätä yli kokonaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ronny Yu, joka oli tätä ennen tehnyt elokuvia pääasiassa vain kotimaassaan Hongkongissa. Yu ei selvästi ole edes pyrkinyt tehdä kauhuelokuvaa, vaan synkkää komediaa ja onnistuukin siinä aina silloin tällöin. Filmin viat syntyvät lähinnä Don Mancinin käsikirjoituksesta, jossa keskitytään liikaa tylsiin hahmoihin ja jossa sekoilua ei ymmärretä lopettaa ajoissa. Chuckyn morsian on kelvollisesti kuvattu ja leikattukin ihan pätevästi. Chuckyn toteutus on jopa parempi kuin edellisissä leffoissa. Myös Tiffany on onnistuneesti luotu ja paikoitellen immersio toimii niin hyvin, että katsoja saattaa unohtaa tekotavan täysin. Lavasteet, asut ja veriset maskeeraukset ovat mainioita, mutta äänimaailma luottaa jopa liikaakin vähän väliä pauhaavaan raskaaseen musiikkiin. Ja en siis puhu Graeme Revellin säveltämistä musiikeista - nekin hukkuvat täysin monien hevi- ja metallikappaleiden alle, joita filmin aikana kuullaan.

Yhteenveto: Chuckyn morsian on vekkulimainen piristysruiske kauhuleffasarjaan väsähtäneen Child's Play 3:n jälkeen, mutta silti jokin tärkeä uupuu. Kauhuksi tätä elokuvaa on aika vaikea kutsua, vaan leffa luottaa lähinnä komediaan. Monet vitseistä toimivat mainiosti, mutta jotkut läpät taas eivät iske millään. Elokuvan itsetietoinen yleisvitsi ei jaksa kantaa ihan loppuun saakka, eikä elokuva muutenkaan osaa päättyä ajoissa. Lisäksi filmi käyttää liikaa aikaa tylsien ihmishahmojen kanssa. Vioistaan huolimatta elokuvaa on silti viihdyttävää seurata. Chuckyn nostaminen päähenkilöksi on oiva ratkaisu ja tappajanukke pääsee nyt vielä paremmin valloilleen omana kieron hilpeänä itsenään. Chuckyn rinnalle luotu Tiffany on hyvä lisäys ja tämän häijyn parin seikkailuja seuraa virne kasvoilla. Vaikkei Chuckyn morsian ole ihan sellainen kauhukomedian napakymppi kuin mihin sillä olisi ainekset, se on silti ilahduttavan erilainen teos - ei vain omassa elokuvasarjassaan, vaan yleisesti kauhugenressä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bride of Chucky, 1998, Universal Pictures, Midwinter Productions Inc.

Arvostelu: Jason Goes to Hell: The Final Friday (1993)

JASON GOES TO HELL: THE FINAL FRIDAY

Ohjaus: Adam Marcus
Pääosissa: John D. LeMay, Kari Keegan, Steven Williams, Allison Smith, Kipp Markus, Erin Gray, Richard Gant, Steven Culp, Kathryn Atwood, Michelle Clunie, Michael B. Silver, Madelon Curtis ja Kane Hodder
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: 18

Kauhuelokuva Perjantai 13. (Friday the 13th - 1980) oli iso hitti, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Jatko-osat Perjantai 13. päivä, osa 2 (Friday the 13th Part 2 - 1981), Perjantai 13. päivä, osa 3: Kauhun verinen vuorokausi (Friday the 13th Part III - 1982), Friday the 13th: The Final Chapter (1984), Perjantai 13. päivä, osa 5 - uusi alku (Friday the 13th: A New Beginning - 1985), Perjantai 13. päivä, osa 6 (Friday the 13th Part VI: Jason Lives - 1986), Perjantai 13. päivä VII: Uusi veri (Friday the 13th Part VII: The New Blood - 1988) ja Perjantai 13. päivä VIII - Jason Manhattanilla (Friday the 13th Part VIII: Jason Takes Manhattan - 1989) olivat kaikki edes pienimuotoisia menestyksiä kriitikoiden haukuista huolimatta, joten sarjaa päätettiin jatkaa vielä lisää. Alkuperäisen Perjantai 13. -elokuvan ohjaaja Sean S. Cunningham oli jo pitkään unelmoinut näkevänsä elokuvasarjan murhaaja Jason Voorheesin taistelemassa Painajainen Elm Streetillä -kauhuleffasarjan (A Nightmare on Elm Street - 1984-2010) murhaaja Freddy Kruegeria vastaan. Hän saikin lopulta Paramount Picturesin neuvottelemaan Painajainen Elm Streetillä -leffoja tehtailevan New Line Cineman kanssa ja Paramount suostuikin antamaan Jasonin yhtiön käyttöön. Ohjaajaksi valittiin juuri elokuvaopinnoistaan valmistunut Adam Marcus ja kuvaukset käynnistyivät. Koska New Line Cinema sai käyttää vain Jason Voorheesia, eikä heillä ollut oikeuksia Perjantai 13. päivä -nimeen, uusi elokuva julkaistiin nimellä Jason Goes to Hell: The Final Friday 13. elokuuta 1993 (yllättäen tasan 28 vuotta sitten). Elokuva menestyi edellistä osaa paremmin, mutta niin kriitikot kuin fanitkin haukkuivat leffan lyttyyn. Itse tutustuin Perjantai 13. päivä -sarjaan vuonna 2015, kun katsoin vuoden 2009 uudelleenfilmatisoinnin Friday the 13th. Vuotta myöhemmin katsoin vihdoin sarjan avausosan ja arvostelin sen perjantai 13. päivälle. Siitä aloitinkin perinteen, missä olen jokaisena perjantai 13. päivänä arvostellut yhden sarjan leffoista. Nyt olemme päässeet jo sarjan yhdeksänteen osaan, Jason Goes to Hell: The Final Fridayhin.

FBI:n erikoisyksikkö onnistuu räjäyttämään Jason Voorheesin palasiksi. Ruumishuoneella Jasonin henki kuitenkin siirtyy kuolinsyytutkijaan, joka lähtee tappohommiin. Peräänsä hän saa ylimielisen sarjamurhaajien tappajan, Creighton Duken.

Kyllä, luitte oikein, Jason Goes to Hell: The Final Friday päättää heti ensikohtauksessaan räjäyttää Jason Voorheesin (Kane Hodder) ja siirtää hänen henkensä johonkin tuiki tavalliseen mattimeikäläiseen. Vau, kuinka pelottavaa. Leffa lässähtää välittömästi kasaan. Eikä vain sen takia, että elokuva repii jostain hanuristaan, että Jason muka olisikin pelkkä paha henki, joka on vain päättänyt tähän asti käyttää tiettyä ruumista kaikkien leffojen ajan. Isoin ongelma on, että zombimaisesti liikkuva, Jasonin hengellä varustettu uusi tappaja (Richard Gant) ei ole lainkaan uhkaava ja vielä vähemmän jännitettä tarjoavat ne parat, joihin henki leffan kuluessa siirtyy. Hodder-parka pääsee esiintymään Jasonina yhteensä ehkä minuutin koko puolentoista tunnin elokuvan aikana.

     Tällä kertaa Jasonin (tai siis hänen henkensä riivaamien yksilöt) joutuvat kohtaamaan mm. ärsyttävä muka-kovis Creighton Duke (Steven Williams), nuori Steven Freeman (John D. LeMay), tämän ex-tyttöystävä Jessica Kimble (Kari Keegan) ja tämän nykyinen mies Robert (Steven Culp), Jessican äiti Diana Kimble (Erin Gray), leireilevä kolmikko Alexis (Kathryn Atwood), Luke (Michael B. Silver) ja Deborah (Michelle Clunie), sekä raivostuttavan typerät kuppilanpyörittäjät Vicki (Allison Smith) ja Randy (Kipp Marcus), joiden kuolemaa katsoja odottaa siitä hetkestä lähtien, kun he ilmestyvät ruutuun. Jälleen kerran Perjantai 13. päivä -leffa (ai niin, eihän tätä saanut tekijänoikeudellisista syistä kutsua sillä nimellä) on täynnä toinen toistaan tylsempiä ja yksiulotteisempia tyyppejä, joiden kohtalot eivät voisi vähempää kiinnostaa. LeMay sentään yrittää kovasti Stevenin roolissa, mutta eipä hän onnistu leffaa yksin pelastamaan.

Kun ehdin jo luulla, että surkea Perjantai 13. päivä VIII - Jason Manhattanilla (tai siis pikemminkin "Jason veneilemässä ja sitten piipahtamassa Vancouverissa") on sarjan huonoin osa, eikä sitä pystyisi enää alittamaan, paikalle saapuu Jason Goes to Hell: The Final Friday, joka tarttuu haasteeseen ja onnistuu kaivamaan vielä pohjamutiakin syvemmälle. Ohjaaja Adam Marcus oli selvästi kyllästynyt Perjantai 13. päivä -elokuvien tiettyjä, tuttuja latuja kiertävään tarinaan ja halunnut vähän ravistella leffasarjaa. Eipä siinä, ihan hyvä idea, sillä nämä leffat ovat lopulta lähes täysin samanlaisia keskenään. Marcusin toteutus on vain aivan karsea. Kerta toisensa perään katsojan tekee mieli lopettaa leffan katselu, kun Marcus yrittää jollain uudella tavalla mullistaa elokuvasarjaa. Jos se ei riittänyt, että Jason tapetaan heti alussa ja katsoja joutuu seuraamaan toinen toistaan huonommin näytteleviä puupökkelöitä jahtaamassa teinejä, Marcus on myös jonain älynväläyksenä keksinyt, että Perjantai 13. päivä on muuten samaa sarjaa Sam Raimin Evil Dead -trilogian (1981-1992) kanssa!

Marcusta ei ole tainnut yhtään kiinnostaa tehdä oikeasti Perjantai 13. päivä -leffaa, vaan hän on vain päättänyt sekoilla kuten parhaakseen näkee. Tämä ilmenee jo sillä, että toisin kuin sarjan aiemmat osat, joissa on aina selitetty, kuinka Jason herää minäkin kertana takaisin henkiin, tässä ei vaivauduta selittämään, kuinka viime filmissä happoon syöpynyt Jason on jälleen vaanimassa Camp Crystal Lakella. Marcuksen ensikertalaisuus paistaa läpi leffasta ja filmi on täynnä toinen toistaan amatöörimäisempiä kohtauksia, joista monet jopa hävettävät. Vaikka Marcus on selvästi tarkoittanut leffansa raikkaaksi tuulahdukseksi ummehtuneessa elokuvasarjassa, lopputulos on juuri päinvastoin. Teos on väsähtänyt ja tylsä. Raakuuksista intoilevan katsojan pettymykseksi myös tapot ovat laimeita. Loppujen lopuksi elokuvan ainoa hyvä juttu taitaa olla Jason Voorheesin ja Freddy Kruegerin eeppistä taistelua mainostava lopetus. Ja jos toisen elokuvan vihjailu on leffan paras juttu... noh, ei voi olla kovin hyvä elokuva kyseessä.

Elokuva ei ole edes tekniseltä toteutukseltaan kaksinen, vaikka täytyy myöntää, että yksi lattialle sulava ruumis on tyylikkään kuvottava ilmestys. Jasonin uusi ulkonäkö jättää paljon toivomisen varaan. Toisaalta on siis kai onni, että hahmo näkyy leffassa vain sen minuutin ajan. Lavasteista löytyy onnistumisia ja parissa kohtaa tekoveressä ei ole onneksi säästelty, mutta kuvaus on aika keskinkertaista ja valaisu paikoitellen erittäin kömpelöä. Äänimaailma luottaa pitkälti koviin äkkisäikäytyksiin, jotta Jasonin hengen riivaamista saisi edes jotenkin pelästyttävät. Harry Manfredin säveltämät musiikit ajavat asiansa, mutta ikonisen "Ki-ki-ki ma-ma-ma" -tunnuskuiskailun käyttö tuntuu jopa pyhäinhäväistykseltä näin umpisurkeassa roskassa.

Yhteenveto: Jason Goes to Hell: The Final Friday on luokatonta roskaa ja aivan käsittämätön pohjanoteeraus Perjantai 13. päivä -kauhuleffasarjassa. Jasonin viime seikkailut koululaisristeilyllä ja New Yorkia korvaavassa Vancouverissa alkavat vähitellen tuntua sittenkin laadukkailta, kun joutuu kärvistelemään tämän leffan kanssa. Ensikertalaisohjaaja Adam Marcus on päättänyt ravistella leffasarjaa ihan tosissaan ja tekee toinen toistaan typerämpiä ratkaisuja elokuvan aikana. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Marcus yrittää väkisin yhdistää Jason Voorheesia Evil Dead -elokuviin, leffan katsominen tekisi mieli lopettaa. Pelottavaksi filmiä ei voi kutsua, vaan sen kauhun yritykset ovat läpikotaisin surkuhupaista säheltämistä. Kenenkään puolesta ei jaksa jännittää, mutta harmillisesti tätä leffaa katsoessa ei edes voi kannustaa Jasonia, sillä ajatus murhaajan hengestä riivaamasta muita ihmisiä ei millään lämmitä katsojan mieltä. Kaiken kaikkiaan kyseessä on läpimätä kauhuraina, jonka ainoaksi hyväksi hetkeksi jää lopun vihjailu Jasonin ja Freddy Kruegerin tulevasta taistelusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Jason Goes to Hell: The Final Friday, 1993, New Line Cinema, Sean S. Cunningham Films