Arvostelu: Isä (The Father - 2020)

ISÄ

THE FATHER

Ohjaus: Florian Zeller

Pääosissa: Anthony Hopkins, Olivia Colman, Rufus Sewell, Imogen Poots, Olivia Williams, Mark Gatiss ja Ayesha Dharker

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 7

The Father, eli suomalaisittain Isä on Anthony Hopkinsin tähdittämä draamaelokuva, joka perustuu ranskalaisen Florian Zellerin näytelmään La Père vuodelta 2014. Zeller oli kiinnostunut näytelmän kääntämisestä elokuvan muotoon ja hänelle koitui tilaisuus siihen, kun Isossa-Britanniassa kiinnostuttiin näytelmästä. Christopher Hampton auttoi Zelleriä kääntämään näytelmän käsikirjoituksen englanniksi ja elokuvamuotoon. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2019 ja lopulta Isä sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2020. Elokuvaa on hiljalleen esitetty festivaaleilla ja tänä vuonna se on saanut kunnon teatterikierroksensa maailmalla ja nyt Isä saapuu myös Suomeen. Itse kuulin elokuvasta viime vuonna, kun kriitikko Chris Stuckmann ylisti sitä videollaan vuoden suosikkielokuvistaan. Kiinnostustani vain lisäksi, kun elokuva alkoi kahmia palkintoja ja ehdokkuuksia. Isä sai mm. kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naissivuosa, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen ja yllätykseksi myös parhaan miespääosan palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miespääosa, naissivuosa ja käsikirjoitus), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, brittielokuva, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Isää sen lehdistönäytöksessä noin kuukautta ennen Suomen ensi-iltaa.

Vanha ja muistisairas Anthony torjuu toistuvasti epätoivoiseksi käyvän tyttärensä avunannot, samalla kun hän alkaa vähitellen kyseenalaistamaan omaa mieltään ja todellisuutta.

Parhaan miespääosan Oscar-palkinnon päätyminen Anthony Hopkinsin käsiin tuli monille, jopa Oscar-gaalan järjestäjille yllätyksenä, lähes kaikkien odottaessa edesmenneen Chadwick Bosemanin saavan pystin roolityöstään Ma Rainey's Black Bottomissa (2020). Jopa itse ihmettelin voittoa, uskottuani sen olevan varmaa, että palkinto annetaan postuumista Bosemanille. Kuitenkin nyt, kun olen nähnyt Hopkinsin roolisuorituksen Isässä muistisairaana Anthonyna, en ihmettele yhtään, että hän vei voiton. Vaikka Hannibal Lecterin rooli tulee aina olemaan Hopkinsin legendaarisin, tämä roolityö nousee ehdottomasti hänen parhaimpiin. Hopkins on ilmiömäisen huikea herkässä osassaan. Hän antautuu täysillä roolinsa vietäväksi, pistäen katsojan ihailemaan hänen vimmaansa ja eläytymiskykyään läpi elokuvan. Hahmona Anthony on erittäin mielenkiintoinen ja on myös kiinnostavaa, kuinka hahmo alkaa muuttua elokuvan tapahtumien aikana, muistisairauden pahetessa entisestään. Kun todellisuudentaju alkaa täysin murentua, suru Hopkinsin silmillä näyttää sydäntäsärkevän aidolta.

     Netflixin The Crown -sarjasta (2016-) parhaiten tuttu Olivia Colman näyttelee Anthonyn tytärtä, Annea, joka yrittää parhaansa mukaan auttaa isäänsä. Avun jatkuvasti torjuva isä alkaa kuitenkin tosissaan stressata Annea ja Colman viestii täysin autenttista murhetta ja jopa epätoivoa roolityössään. Colman jää Hopkinsin varjoon, mutta tekee silti erinomaisen roolisuorituksen - eipä häneltäkään muuta voi odottaa tässä kohtaa.

Hyvin pian Isää katsoessa on selvää, että elokuvaa perustuu näytelmään. Sen lisäksi, että lähes koko elokuva tapahtuu Anthonyn asunnossa (mikä on lavastajalle unelma näytelmässä), kohtaukset myös alkavat, kulkevat ja päättyvät kuin näytelmissä. Hahmot saapuvat kohtauksiin ja poistuvat kohtauksista kuin näytelmässä, pääasiassa selvästi saapumalla toisesta huoneesta tai poistumalla toiseen huoneeseen. Itselläni on teatteritaustaa ja pystyin elokuvaa katsoessani näkemään mielessäni, kuinka teatteriesityksessä näyttelijät tulevat verhoista näyttämölle ja osuutensa päätyttyä poistuvat takaisin kulisseihin. Tämä teatterimaisuus viehätti jo itseäni suuresti, mutta sen lisäksi elokuva on niin vaikuttava kaikilla muillakin osa-alueille, että minun teki mieli antaa aplodit sen päätyttyä - aivan kuin Hopkins ja Colman olisivat oikeasti olleet paikalla kumartamassa esityksen lopuksi.

Sen lisäksi, että Florian Zellerin näytelmäkäsikirjoitus on siirtynyt todella napakasti teatterilavalta elokuvan muotoon, se on muutenkin erittäin voimakas teksti. Dialogi on läpikotaisin erinomaista ja kiehtovat keskustelut vain auttavat näitä upeita näyttelijöitä loistamaan. Parasta käsikirjoituksessa kuitenkin on, kuinka se vie katsojan täydellisesti Anthonyn mielen sisälle. Tavat, joilla Isä pistää katsojan kokemaan päähenkilönsä muistisairautta, on suorastaan ällistyttävää. Hahmojen näyttelijät saattavat vaihtua kesken leffan, havainnollistaakseen, kuinka Anthony alkaa kokea vaikeuksia tunnistaa edes läheisimpiään. Hahmoja ilmestyy täysin yllättäen Anthonyn asuntoon ja pian katsoja jo kyseenalaistaa, mikä elokuvassa on totta ja mikä tapahtuu vain Anthonyn päässä? Samoja keskusteluja käydään uudestaan ja uudestaan, mutta toisinaan taas joku hahmoista kertoo jotain elämästään täysin eri lailla kuin ennen. Ketkä hahmoista ovat todellisia? Kohtaukset on rakennettu kummallisesti niin, ettei niin Anthony kuin katsojakaan tiedä, eletäänkö yhä samaa päivää, vai onko jo seuraava aamu vai jo seuraava kuukausi... vai sittenkin edellispäivä? Yksi keskustelu on kirjoitettu niin upeasti, että se alkaa ja päättyy saumattomasti täysin samoihin repliikkeihin.

Filmistä ei uskoisi, että kyseessä on Florian Zellerin esikoiselokuva; se on niin suurella ammattitaidolla tehty. Zellerin teatteritausta onkin antanut hänelle vahvan alustan, minkä kautta hän voi ammentaa elävien kuvien maailmaan. Zellerin luoma tunnelma on todella voimakas, tiivistyen katsojan ympärille. Samanaikaisesti elokuvassa on jotain kaunista, vaikka se onkin ahdistava ja surullinen. Niinkin surullinen, että parissa kohtaa meinasi kyynel vierähtää poskelle. Isä on myös taidokkaasti kuvattu ja sen upea leikkaus vain vahvistaa katsojan tuntemusta kuin olisi Anthonyn mielen sisällä. Lavastusta hyödynnetään myös hienosti ja vähitellen katsoja saattaa huomata, että huonekalut Anthonyn asunnossa vaihtavat joko paikkaa tai ne muuttuvat kokonaan. Puvustajat ovat myös hoitaneet hommansa oivallisesti, kuten myös äänimaiseman työstäjät. Klassisia musiikkeja hyödynnetään aina silloin tällöin hyvänä tehokeinona.

Yhteenveto: Isä on erinomainen elokuva, jossa Anthony Hopkins tarjoaa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista. Hopkins on ilmiömäisen loistokas muistisairaan Anthonyn osassa ja niin hänen työnsä kuin Florian Zellerin vahva käsikirjoitus kuljettavat katsojan täydellisesti hahmon mielen sisälle. Elokuva tulkitsee vakuuttavasti muistisairautta ja katsojanakin kyseenalaistaa nopeasti, mikä tapahtumista edes on totta ja mikä tapahtuu vain Anthonyn pään sisällä. Mitä pidemmälle sairaus etenee, sitä sydäntäsärkevämmäksi elokuva käy ja kyynelhanojen aukeaminen muuttuu yhä vain todennäköisemmäksi. Kaikessa surullisuudessaan ja ahdistavuudessaan elokuva osaa kuitenkin olla todella kaunis. Se on monin tavoin äimistyttävästi tehty ja sen näytelmällisyys vain lisää elokuvan lumoa. Suosittelen Isää erittäin lämpimästi kaikille, etenkin jos tuntee jonkun muistisairauden kanssa kamppailevan. Elokuva voi auttaa ymmärtämään, mitä tämän tuttusi mielessä tapahtuu. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Father, 2020, Trademark Films, Cine@, AG Studios NYC, Embankment Films, F Comme Film, Film4, Viewfinder