Pääosissa: Milla Jovovich, Tony Jaa, Ron Perlman, Tip "T.I." Harris, Diego Boneta, Meagan Good, Josh Helman, Jin Au-Yeung, Hirona Yamazaki, Jannik Schümann, Nanda Costa, Nic Rasenti ja Aaron Beelner
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16
Monster Hunter on Paul W. S. Andersonin ohjaama fantasiatoimintaelokuva, joka perustuu Capcomin samannimiseen videopelien sarjaan, joka käynnistyi vuonna 2004. Anderson oli ohjannut Capcomin toiseen suosittuun videopelisarjaan, Resident Eviliin (1996-) perustuvia elokuvia ja alkoi vuosien varrella osoittamaan kiinnostusta myös Monster Hunter -pelien filmatisointia kohtaan. Vuonna 2016 Capcomin tuottaja Ryozo Tsujimoto varmisti, että Anderson on kuin onkin tekemässä elokuvaa peleistä ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2018. Monster Hunter sai koronapandemiasta huolimatta teatteriensi-iltansa muutamissa maissa (mm. Yhdysvallat, Kiina, Kanada, Singapore ja Vietnam) joulukuussa 2020, ja alkuvuonna 2021 se on julkaistu hiljalleen ympäri maailman joko auki oleviin teattereihin tai suoraan vuokralle ja myyntiin. Monster Hunterin oli tarkoitus saada leffateatterikierros Suomessakin, mutta elokuvan saama kehno vastaanotto maailmalla niin taloudellisesti kuin kriittisesti johti siihen, että täällä leffa saapui suoraan kotijulkaisuun. Itse en ole koskaan pelannut Monster Hunter -pelejä, enkä erityisemmin kiinnostunut, kun kuulin Andersonin tekevän niistä elokuvasovitusta. Tämä tosin johtui enemmän siitä, että pidän Andersonia aika kehnona elokuvantekijänä. Kuitenkin koska halusin pitkästä aikaa päästä näkemään uutuusleffan täynnä isoja monstereita, eikä Godzilla vs. Kong (2021) ole saapunut vielä Suomeen, vuokrasin Monster Hunterin heti, kun se oli saatavilla.
Ryhmä amerikkalaissotilaita matkaa halki aavikon, etsien kadonneita tovereitaan. Yllättäen ympärille muodostuva myrsky kuljettaa sotilaat toiseen maailmaan täynnä jättimäisiä hirviöitä.
Kun kyseessä on Paul W. S. Andersonin elokuva, ei varmaan tule minään yllätyksenä, että Monster Hunterin pääroolissa nähdään Andersonin vaimo, Milla Jovovich. Tässä onkin aika erikoinen pari siinä mielessä, että Anderson tuntuu tarvitsevan Jovovichia leffojensa keulakuvaksi, kun taas Jovovich tarvitsee Andersonia saadakseen rooleja isoista toimintaelokuvista. Toinen ei ole hyvä ohjaaja eikä toinen hyvä näyttelijä, joten hehän ovat siis täydellinen pari tekemään filmejä! Tässä Jovovich esittää Artemista, sotilasta, joka päätyy toiseen maailmaan taistelemaan jättiläismonstereita vastaan. Tuttuun tapaansa Jovovich toimii kelvollisesti toimintakohtauksissa, mutta heti kun hänen pitäisi oikeasti näytellä, esittää tunteita kasvoillaan ja lausua miehensä huonosti kirjoittamia repliikkejä, hän lakkaa totaalisesti vakuuttamasta.
Jovovichin lisäksi elokuvassa nähdään myös Tip "T.I." Harris, Meagan Good, Diego Boneta, Josh Helman, Jin Au-Yeung ja Hirona Yamazaki sotilaina, jotka siirtyvät Artemisin kanssa toiseen maailmaan ja joiden katsoja arvaa heti alussa joutuvan hirviöiden Happy Mealiksi, Tony Jaa toisessa maailmassa elävänä hirviöiden metsästäjänä, sekä surkuhupaisalla peruukilla varustettu Ron Perlman amiraalina, joka haluaa tuhota hirviöt. Sotilaiden esittäjistä yksikään ei vakuuta ja harmillisesti Perlmankin on aika kökkö osassaan. Tony Jaa on näyttelijöistä paras, mutta on harmi, kuinka vähän elokuva lopulta tarjoaa hänelle tehtäväksi.
Jos pidät Paul W. S. Andersonin elokuvista, kuten Mortal Kombatista (1995), Resident Evileistä (2002-2016), Kolmesta muskettisoturista (The Three Musketeers - 2011) ja Pompeiista (2014) tai uskot kokevasi riemua nähdessäsi, kun Milla Jovovich taistelee isoja hirviöitä vastaan, suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan Monster Hunterin. Jos taas minun tavoin koet Andersonin kököksi ohjaajaksi, eivätkä tappelut jättimörköjä vastaan riitä, jos leffassa ei ole muuta sisältöä, suosittelen pysymään erossa tästä leffasta. Mukana on pari ihan menevää toimintakohtausta hirviöihin liittyen, jotka onnistuivat jollain tavalla viihdyttämään, mutta siinä se. Koin Monster Hunterin harmillisen laiskaksi ja tylsäksi efektiräpellykseksi, jota katsoessa menetin mielenkiintoni jo ennen puolta väliä, kun mukana ei tuntunut olevan tarinaa, kiinnostavia hahmoja tai oikein mitään tunnetta. Hirviökohtauksista puuttuu jännite, sillä hahmojen kohtalot eivät nappaa, enkä koskaan kokenut Artemisin olevan vaarassa.
Sentään itse monsterit ovat jollain tavalla kiinnostavia ulkonäöiltään tai kyvyiltään. On maan alla möyrivää Diablosia, jättiläishämähäkkejä muistuttavia Nerscyllaseja ja tulta syöksevää Rathalosia. Ja sitten on jokin outo ihmisen ja kissan sekoitus nimeltä Palico, joka aiheutti todella epämiellyttävää tunnetta. Palicoa lukuunottamatta hirviöt ovat visuaalisesti mainiosti luotuja ja "vain" 60 miljoonan dollarin leffaksi erikoistehosteet ovat yllättävänkin toimivat... siis silloin, kun niitä pääsee oikeasti ihailemaan. Paul W. S. Andersonin tuttuun tapaan toimintakohtaukset on kuvattu hektisen heiluvasti ja vieläpä leikattu aikamoisesti saksien, jolloin välillä tapahtumista on vaikea saada selvää. Kun Anderson ei tarjoa pöljää hirviömekastusta, hän yrittää ujuttaa mukaan hetkiä, jolloin hahmot höpöttävät toisilleen tyhjänpäiväistä diipadaapaa ja kaikenlaisia kliseitä, jotka katsojan tekisi mieli kelata.
Jos Anderson ei ole kummoinen ohjaaja, on hän vielä sitäkin kehnompi käsikirjoittaja. Hänen tekstinsä tässä tuntuu siihen suuntaan väännetyltä raamilta, ensimmäiseltä vedokselta, jota on sellaisenaan lähdetty kuvaamaan. Anderson on myös ollut niin varma filmin menestyksestä, että hän kehtaa vielä pistää lopputekstit pyörimään siinä kohtaa, kun katsoja uskoo lopputaistelun alkavan. Elokuvan lipputulot olivat vain noin puolet budjetista ja vaikka tiedän koronan aiheuttaman teatterisulun olevan suurin syyllinen, haluan toivoa, että osittain tämä johtuu siitä, että ihmiset ovat alkaneet kyllästyä Andersonin laiskalla kädellä kyhättyihin rahastuksiin ja vaativat herralta parempaa panostusta. Tai sitten tämä tosiaan on parasta, mihin Anderson pystyy. Säveltäjä Paul Haslinger sentään yrittää parhaansa mukaan pelastaa pakettia vekkulimaisilla videopelimäisillä musiikeillaan, mutta se jää lopulta vain yritykseksi, eivätkä muuten mainiot melodiat edes oikein istu mukaan filmiin.
Yhteenveto:Monster Hunter on kehno fantasiatoimintaraina, joka ei oikein kulje edes aivot narikkaan -hömppäviihteenä. Kun mukana tuntuu olevan vain ohut pohja juonelle ja pelkkiä tylsiä hahmoja, eivät taistelut monstereitakaan vastaan jaksa loputtomiin viihdyttää. Itse tylsistyin jo ennen puoltaväliä. Surkuhupaisintahan on, että leffa vielä jää täysin kesken, Paul W. S. Andersonin uskoessa täysillä homman mahdollisuuteen uutena menestyselokuvien sarjana. Kun lipputulot ovat vain puolet budjetista, voi varmaan olettaa, ettei jatkoa ole tulossa. Eipä se toisaalta ihan kauheasti haittaakaan. Anderson osoittaa jälleen kerran lahjattomuutensa ohjaajana, tarjoten toinen toistaan kökömmin kuvattuja ja leikattuja toimintakohtauksia, joissa kelvolliset hirviöefektitkään eivät pääse oikeuksiinsa. Andersonin käsikirjoitus on hutiloiden kyhätty tekstintapainen, josta näyttelijöiden on vaikea ammentaa. Milla Jovovich vakuuttaa taistelukohtauksissa, muttei muuten ollenkaan. Parista ihan viihdyttävästä monsterimähinäkohtauksesta ja Paul Haslingerin säveltämistä musiikeista huolimatta Monster Hunter on huono elokuva, jota voi suositella vain Andersonin ja Jovovichin suurimmille faneille tai täysin aivotonta rymistelyä rakastaville.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Monster Hunter, 2020, Constantin Film, Impact Pictures, Capcom Company, Tencent Pictures, Toho Company
Pääosissa: Sean Connery, Klaus Maria Brandauer, Kim Basinger, Barbara Carrera, Edward Fox, Pamela Salem, Alec McCowen, Rowan Atkinson, Bernie Casey, Gavan O'Herlihy ja Max von Sydow
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12
Never Say Never Again, eli suomalaisittain Älä kieltäydy kahdesti perustuu Ian Flemingin James Bond -kirjaan Pallosalama (Thunderball - 1961), jonka pohjalta oli jo vuonna 1965 tehty elokuva Pallosalama(Thunderball). Alunperin Fleming oli lähtenyt työstämään kirjaa elokuvakäsikirjoituksena ja kirjoittikin sen tarinaa yhdessä tuottaja Kevin McCloryn ja käsikirjoittaja Jack Whittinghamin kanssa. Kaksikko ei kuitenkaan saanut minkäänlaista ansiomerkintää tai kiitosta kirjassa, jolloin McClory haastoi Flemingin oikeuteen. Kun Eon Productions ryhtyi tekemään James Bond-elokuvia Flemingin kirjojen pohjalta, yhtiö teki diilin McCloryn kanssa Pallosalama-kirjan käytöstä. Diiliin kuului, ettei McClory saisi itse tehdä seuraavaan kymmeneen vuoteen elokuvaa kirjan pohjalta. Kun diili raukesi vuonna 1975, McClory ryhtyi tekemään omaa elokuvaversiotaan kirjasta ensimmäisen Bond-näyttelijän, Pallosalamaa tähdittäneen Sean Conneryn kanssa. Eon Productions kuitenkin koki, että McClory oli ylittämässä oikeutensa elokuvan teon suhteen ja projekti pistettiin jäihin. McClory sai puolelleen tuottaja Jack Schwartzmanin, joka auttoi ratkomaan oikeusasiat ja Lorenzo Semple Jr. palkattiin kirjoittamaan filmin käsikirjoitus. Connery ei kuitenkaan ollut tyytyväinen tekstiin, joten mukaan otettiin Dick Clement ja Ian La Frenais. Elokuvalle mietittiin pitkään nimeä ja sitä kutsuttiin mm. nimillä "Warhead" ja "James Bond of the Secret Service", kunnes tekijät päätyivät Never Say Never Againiin, mikä oli tullut Conneryn vaimon Michelinen sanomasta, kun Connery oliTimantit ovat ikuisia-leffan (Diamonds Are Forever - 1971) jälkeen todennut, ettei enää koskaan näyttelisi James Bondia. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1982 ja lopulta Älä kieltäydy kahdesti sai ensi-iltansa lokakuussa 1983. Elokuva oli hitti - joskin ei yhtä iso kuin samana vuonna ilmestynyt virallinen James Bond -elokuva, Roger Mooren tähdittämä Octopussy - mustekala(Octopussy - 1983). Ilmestyessään kriitikot kehuivat filmiä, mutta vuosien varrella elokuvan arvostus on vähentynyt ja nykyään filmiä pidetään lähinnä "sinä epävirallisena Bond-rainana". Itse en ollut ennen nähnyt Älä kieltäydy kahdesti -elokuvaa, vaikka olin vuoden 1967 Casino Royale -parodiaa lukuunottamatta katsonut kaikki julkaistut James Bond -elokuvat. Olin jopa useita vuosia varautunut filmin suhteen, eikä minulla ollut mielenkiintoa katsoa tätä epävirallista 007-elokuvaa. Kuitenkin nyt kun uuden Bond-filmin No Time to Dien (2021) ensi-iltaa on jälleen siirretty koronapandemian takia, päätin sitä odotellessa vihdoin ja viimein vilkaista Sean Conneryn paluun James Bondin rooliin.
Kun paha SPECTRE-järjestö sieppaa kaksi ydinasetta, MI6 avaa uudestaan lakkautetun 00-osastonsa ja salainen agentti James Bond kutsutaan löytämään ydinaseet, sekä tutkimaan salaperäistä Maximillian Largoa.
Edesmenneellä Sean Connerylla on selvästi ristiriitainen suhde James Bondiin. Hän varmasti piti hahmon esittämisestä, näyttelihän Connery hahmoa jopa seitsemän kertaa, mutta hän myös lopetti hahmon esittämisen kahdesti. Ensin hän ei suostunut palaamaan Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -elokuvaan (On Her Majesty's Secret Service - 1969). Sitten hän päätti tehdä vielä Timantit ovat ikuisia, minkä hän aikoi jättävän viimeiseksi Bondikseen, mutta kuten hänen vaimonsa hänelle sanoi "never say never again" ja 1983 hänet nähtiin jälleen agentti 007:nä. Parissa viimeisessä virallisessa Bond-leffassaan Connery näyttää selviä kyllästymisen merkkejä ja etenkin Timantit ovat ikuisia -filmissä häntä ei välillä näyttänyt kiinnostavan lainkaan. Tämä oli yksi syy, miksi olin vältellyt Älä kieltäydy kahdesti -elokuvan katsomista, sillä pelkäsin, että sama kyllästyminen olisi nähtävissä tässäkin. Yllättävää kyllä, ikääntynyt Connery on paremmassa terässä kuin pari filmiään aiemmin ja hän jopa näyttäisi viihtyvän salaisen agentin roolissa pitkästä aikaa. Kun kammosin, että hänen mahdollinen turhautumisensa saattaisi pilata filmin, Connery onkin kirkkaasti elokuvan parasta antia.
Vastaansa James Bond saa SPECTRE-järjestön agentin Maximillian Largon, jota näyttelee Klaus Maria Brandauer. Hahmo on toisaalta kiinnostavasti hyvin erilainen kuin Pallosalama-elokuvan Emilio Largo (Adolfo Celi), mutta samalla todella tylsä ja mitäänsanomaton roisto. Brandauer ei ole kummoinen osassaan, eikä hahmo tunnu koskaan minkäänlaiselta uhkalta Bondille. Emilio Largossa oli särmää, sekä tyylikkyyttä silmälappunsa kera.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Edward Fox MI6-tiedustelupalvelua johtavana M:nä, Pamela Salem tämän sihteeri Moneypennynä, Alec McCowen agenttien erikoisvimpaimet rakentavana Q:na, Bernie Casey CIA-agentti Felix Leiterinä, sekä Kim Basinger Domino Petachina, johon Bond tietty iskee silmänsä, Gavan O'Herlihy Dominon veljenä Jack Petachina, Barbara Carrera Fatima Blushina eli SPECTRE-agentti 12:na ja yllättäen Mr. Bean itse, Rowan Atkinson Bondia auttavana Nigel Small-Fawcettina, sekä mahtava Max von Sydow SPECTRE-johtaja Blofeldina. Fox, Salem, McCowen ja Casey tekevät kelvollista työtä Bond-saagan tuttuina hahmoina, vaikka aluksi kestää jonkin aikaa nähdä eri naamat tietyissä rooleissa Conneryn ympärillä. Basinger sopii hyvin Bond-tytöksi ja Carrera toimii mainiosti viettelevänä pahiksena. Atkinson on oiva lisä näyttelijäkaartiin, vaikka näin jälkikäteen huvittaakin, kun tietää hänen tähdittäneen myöhemmin James Bond -parodialeffasarja Johnny Englishiä (2003-2018).
Vaikka olikin mukavaa nähdä Sean Conneryn palaavan James Bondin rooliin ja vielä niin, että hän oikeasti halusi palata, elokuvana Älä kieltäydy kahdesti ei onnistunut tekemään vaikutusta. Ymmärrän kyllä, että tietyt tutut Bond-jutut piti lakisyistä jättää pois tästä filmatisoinnista, mutta silti filmi on jopa liian erilainen tuntuakseen James Bondilta. Välillä jopa tuntuu siltä kuin katsoisi ison budjetin faniteosta, johon on saatu keploteltua oikea Bond-näyttelijä päärooliin. Sentään elokuva ei ole täysi kopio Pallosalamasta, vaikka se sisältääkin tuttuja juttuja, mutta silti tuntui siltä, että tämä leffa on jo nähty aiemmin ja paljon paremmin tehtynä. Kahden tunnin ja vartin kestossaan elokuva on myös aavistuksen liian pitkä, eikä se oikein koskaan nappaa mukaansa.
Elokuvan sekaan mahtuu omat tähtihetkensä, kuten ihan tiivistunnelmainen kohtaus, jossa Bondin pitää pakoilla nälkäistä haita, mutta mukana on myös aika kiusallisiakin hetkiä, kuten Largon luoma jonkinsortin videopeli, jossa Bond ja Largo kohtaavat ensi kertaa toisensa. Kohtaus on lähinnä koominen eikä painostava, kuten oli selvästi tarkoitettu. Tönkön toteutuksensa kanssa kohtaus kuuluu koko 007-saagan heikoimpiin hetkiin. Toimintakohtauksista uupuu oikea väkevyys ja alkupäässä nähtävä käsirysy kestää liian kauan. Jännitettä ei löydy ja loppupää tuntuu lattealta finaalilta. Loppujen lopuksi Älä kieltäydy kahdesti on lähinnä vain erikoisuudeltaan mielenkiintoinen epävirallinen lisä Bond-sarjaan. Ymmärrän toisaalta, miksi McClory halusi saada filmin tehtyä, mutta samalla koen elokuvan täysin tarpeettomaksi uudelleenfilmatisoinniksi.
Leffan ohjaajana toimii Irvin Kershner, joka oli juuri muutama vuosi aiemmin tehnyt kenties koko Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) parhaan elokuvan, Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaiskun (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980). Harmi, ettei Kershner osoita tässä samaa lahjakkuutta ja lopputuloksena onkin aika keskinkertainen vakoojajännäri. Älä kieltäydy kahdesti on kyllä oivallisesti kuvattu, lavastettu ja valaistu, mutta leikkauksessa sitä olisi pitänyt tiivistää. Äänimaailma toimii passelisti, vaikka musiikeiltaan Michel Legrandin työ ei kuulosta ollenkaan Bondilta. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä lakisyistä elokuvassa ei saanut käyttää oikeiden 007-elokuvien sävellyksiä. Silti tunnistettavien musiikkien uupuminen vahvistaa häiritsevää tunnetta siitä, että jokin ei nyt ole kohdallaan. Lani Hallin laulama tunnuslaulu Never Say Never Again on välittömästi unohdettava rallatus, mikä sinänsä siis sopii elokuvan henkeen erinomaisesti.
Yhteenveto: Älä kieltäydy kahdesti on aika keskinkertainen ja erikoinen elokuva James Bondin virallisen kaanonin ulkopuolella. On erittäin mukavaa nähdä, että salaiseksi agentiksi palaava Sean Connery selvästi viihtyy monen vuoden jälkeen roolissaan, mutta leffa hänen ympärillään ei tarjoa samaa iloa. Vaikka filmi on onneksi tarpeeksi erilainen Pallosalamasta, silti sitä katsoessa herää aina välillä tunne siitä, että tämä on jo tehty aiemmin ja vieläpä paremmin. Erityinen pettymys on tämänkertainen Largo-roisto, jonka roolissa Klaus Maria Brandauer ei jaksa vakuuttaa. Bondin ja Largon ensikohtaaminen surkuhupaisan videopelin äärellä on kohtauksena yksi Bond-saagan huonoimmista. Mukana on useita hyviäkin hetkiä, mutta ne tuntuvat loppupeleissä jäävän kokonaisuuden turhuuden varjoon. On ymmärrettävää, että Kevin McClory halusi korjata jotain, minkä koki vääryydeksi elämässään, mutta hänen työstämänsä filmi ei ole kaksinen. Kun vielä tutut Bond-jutut loistavat poissaolollaan, katsojaa koettelee lähinnä turhauttavan hämmentävä henki. Älä kieltäydy kahdesti -elokuvan voi sujuvasti katsoa kerran, jos muut 007-filmit on nähnyt, sillä kyseessä on mielenkiintoinen pala elokuvasarjan historiaa. Itse elokuvana se ei kuitenkaan ole erityisen kiinnostava tai hyvä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Never Say Never Again, 1983, TaliaFilm II Productions, Woodcote, Producers Sales Organization
Ohjaus: Patty Jenkins Pääosissa: Gal Gadot, Pedro Pascal, Kristen Wiig, Chris Pine, Robin Wright, Connie Nielsen, Lucian Perez, Amr Waked, Kristoffer Polaha, Ravi Patel, Oliver Cotton, Stuart Milligan ja Lynda Carter Genre: toiminta, fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia Ikäraja: 12
DC Comicsin sarjakuviin perustuva elokuva Man of Steel (2013) oli menestys, joten sen ympärille ryhdyttiin rakentamaan DC:n elokuvauniversumia. Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) toimi kahden nimikkohahmonsa ensimmäisenä yhteisleffana, mutta myös Wonder Womanin esittelynä valkokankailla. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Wonder Woman -elokuva (2017) oli iso hitti, joten sille lähdettiin heti tekemään jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2018 ja Wonder Woman 1984:n oli tarkoitus ilmestyä jo loppuvuodesta 2019, mutta DC:n muiden elokuvien julkaisukalenterin takia leffaa piti siirtää eteenpäin. Elokuva siirtyi kesäkuulle 2020, mutta alkava koronaepidemia siirsi ensi-iltaa ensin elokuulle ja sitten lokakuulle, kunnes lopulta Wonder Woman 1984 sai maailmanensi-iltansa joulupäivänä 2020. Suomessa monet elokuvateatterit kuitenkin sulkeutuivat uudestaan juuri ennen joulua, joten filmiä siirrettiin täällä, vaikka se oli monissa maissa jo nähtävillä. Elokuvaa siirreltiin vähän väliä parilla viikolla eteenpäin, kunnes lopulta ilmoitettiin, että se julkaistaan suoraan HBO Nordicin suoratoistopalvelussa. Omasta mielestäni ensimmäinen Wonder Woman on uusien DC-elokuvien paras teos, joten odotin innolla Wonder Woman 1984:n näkemistä. Minua harmittikin, kun filmiä siirreltiin ja erityisesti kun elokuva julkaistiin juuri, kun sen näkeminen muuttui mahdottomaksi Suomessa. Odotukseni kuitenkin laskivat roimasti, kun elokuva sai lähes täystyrmäyksen niin kriitikoilta kuin faneilta. Epäilevin mielin aloitinkin Wonder Woman 1984:n katselun heti, kun se oli julkaistu HBO:ssa.
On vuosi 1984 ja amatsonilaisprinsessa Diana Prince työskentelee Smithsonianin museossa,samalla kun tekee sankaritekoja Wonder Womanina. Kun museoon saapuu mystinen kivi, joka voi toteuttaa pitelijänsä toiveen, se herättää niin Dianan kuin öljypohatta Maxwell Lordin ja ujon geologi Barbaran mielenkiinnon.
Gal Gadot nähdään jo neljättä kertaa - tai viidettä, jos viikko sitten ilmestynyt Zack Snyder's Justice League (2021) lasketaan - Diana Princen eli Wonder Womanin roolissa ja hänessä on yhä sitä intoa ja voimaa, jota rooli vaatii. Erityisen hienoa on, kuinka Wonder Woman esitetään vihdoin sellaisena värikkäänä ja seikkailevana sankarina, mikä on tuntunut hieman uupuvan hahmosta aiemmissa filmeissä, vaikka Gadot on aina hyvää työtä tehnytkin. Läpi leffan on mukava nähdä, kuinka hän suojelee sivullisia ja tuntuu tuovan toivoa ja pelastusta muille. Toki hahmosta löytyy yhä synkempikin puolensa, Dianan surressa ensimmäisessä leffassa menehtyneen Steve Trevorin (Chris Pine) perään. Uskoisin tosin, että tässä kohtaa kaikki jo tietävät, että Pine tekee nyt paluun Steven rooliin - hahmo on ollut isosti esillä elokuvan mainoksissa ja viimeistään se paljastuu heti elokuvan alkuteksteissä. Pine ei harmillisesti ole yhtä onnistunut osassa kuin viimeksi, eikä hänen ja Gadotin väliltä tällä kertaa löydy yhtä vahvaa kemiaa. Lisäksi Steven paluuseen liittyy juttuja, jotka eivät täysin toimi. Silti hahmo ajaa asiansa, etenkin viedessään Wonder Womania hahmona eteenpäin.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Kristen Wiig museon uutena työntekijänä Barbarana jaThe Mandalorian -sarjan (2019-) tähti Pedro Pascal itsekeskeisenä öljypohattana Maxwell Lordina. Maxwellin bisnekset eivät kulje niin hyvin kuin hän antaa julkisuudessa ymmärtää ja hän haluaisikin suuremman mahdin öljyteollisuudessa. Barbara taas on ujo ja kömpelö, ja haluaisikin olla kuin hänen uusi työkaverinsa Diana. Hahmot ovat sujuvasti työstetyt ja katsoja ymmärtää täysin, miksi he päätyvät tiettyihin ratkaisuihin. Wiigin ja Pascalin roolityöt kuitenkin jakavat mielipiteitä voimakkaasti kahtia. Pascal tekee Max Lordista todella elämää suuremman henkilön ja selvästi oikein nauttii tietystä ylilyönnistä. Hän tekee sen kuitenkin hallitusti, luoden veikeän antagonistin tarinalle. Wiig toimii myös passelisti, vaikka hahmon esittely saa katsojan pelkäämään, että kyseessä olisi täysi fiasko. Supersankarigenressä on usein nähty hahmoja, jotka esitetään kömpelöinä ja noloina, mikä saa heidät kokemaan itsensä ulkopuolisiksi ja kun heille syntyy mahdollisuus voimaan, he käyttävät sitä vääriin tarkoituksiin. Barbara seuraa tätä kaavaa, mutta Wiig onnistuu työssään paremmin kuin jotkut edeltäjistään.
En tiedä, johtuuko se muutaman kuukauden ajan lukemistani negatiivisista arvioista ja niiden latistamista odotuksista, vai siitä, että viikko sitten piti taistella läpi toinen DC-tuotos, ylipitkä ja raskassoutuinen (sanoisin jopa että paikoitellen puuduttava) Zack Snyder's Justice League, mutta minä jopa viihdyin Wonder Woman 1984:n parissa. Ei tämä ole ensimmäisen Wonder Womanin veroinen elokuva, mutta koin jatko-osan huomattavasti laadukkaammaksi kuin olin monista lyttäävistä arvioista ymmärtänyt. Elokuvassa on toki ongelmansa (palataan niihin kohta), mutta pidin silti kokonaisuutta kelvollisena supersankariviihteenä. Siinä, missä viikko sitten murjotettiin synkän Zack Snyder's Justice Leaguen kanssa, Wonder Woman 1984 tuntuu piristävältä tuulahdukselta ja sai kahden ja puolen tunnin ajaksi unohtamaan tympivät todellisen maailman ongelmat. Leffasta löytyi seikkailun henkeä ja miellyttävää eskapismia, mitä nykyinen maailmantilanne kaipaa. Ainoa, mikä sai minut muistamaan koronahommat oli, kun komeiden toimintakohtausten aikana harmittelin, että joudun katsomaan leffaa tuhnuisella HBO-striimilaadulla.
DC:n uutta elokuvauniversumia on alusta alkaen kritisoitu eri syistä, oli kyse sitten Man of Steelin liian mammuttimaiseksi paisuvasta lopputaistelusta, Batman v Superman: Dawn of Justicen synkkyydestä ja liian monien juonikuvioiden ahtaamisesta samaan leffaan, Suicide Squadin (2016) surkeasta tarinankerronnasta ja tyylitajuttomuudesta tai Justice Leaguen (2017) epäonnisesta tuotannosta, mikä johti kahteen hyvin erilaiseen lopputulokseen. Kritisoinnin myötä studiolla ollaan päätetty tehdä erilaisia ratkaisuja, joilla filmit saisivat suopeamman vastaanoton. Niistä on tehty valoisampia, humoristisempia ja hieman pienimuotoisempia. Wonder Woman 1984:ssa tämä kritiikin vastareaktio on viety aika lailla äärimmilleen ja kyseessä on huomattavasti valoisampi, värikkäämpi, koomisempi ja monin tavoin pienimuotoisempi teos kuin monet aiemmista DC-leffoista. Paikoitellen tuntuu, että nyt ollaan menty jopa siihen toiseen ääripäähän asti, mikä on taas herättänyt erilaista kritiikkiä, mutta samalla koin elokuvasta löytyvän sitä sarjakuvien ja piirrossarjojen henkeä, mitä itse koki lukiessaan ja katsoessaan lapsena. Sellaista tiettyä iloa, mikä monista DC:n uusista filmeistä on puuttunut.
Se, mistä erityisesti pidin Wonder Woman 1984:ssa oli, ettei sankarin vastuksena toimi jokin toisesta maailmasta tai ulottuvuudesta saapuva suuri ja paha ukko, joka aiheuttaisi tuhoa hakatessaan maailmaa tuhannen päreiksi paljain käsin. Tätä on nähty DC:llä ähkyyn asti esimerkiksi kenraali Zodissa, Doomsdayssa ja jopa kahteen otteeseen Steppenwolfissa. Ensimmäisen Wonder Woman -leffan kompastuskivenä toimi tylsä Ares-pahis. Tässä sankari joutuu kohtaamaan hyvin erilaiset vastukset ja konfliktit muodostuvat enemmän inhimillisten juttujen seurauksena, eikä niinkään tuhovoimasta - vaikkakin tämän hahmojen löytämän toivomuskiven haltijalla voi olla käsissään tuhoisat voimat. Toinen juttu, mistä pidin paljon, on juurikin tämä toivomuskivi. Se tuntuu mukavan tuoreelta idealta tässä genressä ja tarjoaa jotain erilaista tyypilliseen menoon verrattuna. Toivomuksiin tietty liittyy omat haittansa ja elokuvan viesti onkin, että jos jotain saa huijaamalla ja oikoteitä pitkin, pitää olla valmis siihen, ettei siitä seuraa pelkkää hyvää.
Olin positiivisesti yllättynyt myös siitä, kuinka vauhdikkaasti elokuva kulkee. Nelituntisen Zack Snyder's Justice Leaguen jälkeen kahden ja puolen tunnin mittainen Wonder Woman 1984 tuntuu ainakin puoli tuntia lyhyemmältä. Tässäkin leikkausversiossa olisi tiivistämisen varaa, mutta olin niin mukana piristävän erilaisessa tarinassa, ettei kesto sinänsä haitannut. Toimintakohtauksia ei filmissä kovin montaa ole, mutta lukuunottamatta yhtä hieman kökköä mätkintää lopputaistelun aikana, ne vähäiset toimintakohtaukset ovat erittäin hyviä. Erityisesti noin puolen välin paikkeilla nähtävä takaa-ajokohtaus on vaikuttavaa seurattavaa. Toimintakohtauksien tehoa lisää se, kuinka paljon monipuolisemmin Wonder Woman hyödyntää totuuden lassoaan ja tiaraansa taistelussa. Tekijät pääsevät esittelemään luovuuttaan tällä saralla, eikä hahmoa vain heitetä keskelle toimintaa miekan ja kilven kanssa.
Ei elokuva loppupeleissä mikään erityisen ihmeellinen ole, mutta pidin siitä silti selvästi monia muita enemmän. Viihtymisestäni huolimatta huomasin kyllä virheitä ja ongelmia, jotka estivät elokuvaa nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Kuten jo totesin, Steven paluun olisi voinut hoitaa paljon paremmin ja Pinen ja Gadotin väliltä ei löydy samaa kemiaa kuin viimeksi. Lopputaistelu pimeydessä on aika kehno ja vastus on siinä kohtaa hätiköiden luotu. Vaikka Wonder Woman hyödyntää kykyjään taistelussa vakuuttavammin, on hänelle luotu uusi kyky hieman hölmö. Paikoitellen tarinan kuljetus ei ole niin sujuvaa kuin voisi toivoa. Osa huumorista toimii, kun taas osa vitseistä jättää kylmäksi. Vaikka feministinen asenne kuuluu toki leffaan, tarvitseeko sitä tehdä niin, että lähes jokainen mies esitetään ahdistelijana? Tietty yliampuva sarjakuvameno kolahtaa parissa kohtaa omaan nilkkaansa, eikä kasariasetelmaa hyödynnetä niin veijarimaisesti kuin alku antaa ymmärtää. Ja kenties sen takia, että kyseessä on tavallaan esiosaelokuva Batman v Superman: Dawn of Justicelle ja Justice Leaguelle, ei jännitettä pääse muodostumaan, että noinkohan Wonder Woman selviää vai ei?
Ensimmäisen leffan ohjaaja Patty Jenkins palaa samoihin hommiin ja on selvästi halunnut irrotella oikein kunnolla. Vaikka hänen, Geoff Johnsin ja Dave Callahamin työstämä käsikirjoitus pitää sisällään vikoja, ovat he lähteneet rohkeasti kokeilemaan jotain erilaista - etenkin kun filmi sijoittuu täysin eri aikakauteen kuin edeltäjänsä. Hieman tiivistämistä kaipaavaa leikkausta ja joitain heikompia erikoistehosteita lukuunottamatta Wonder Woman 1984 on passeli tekniseltä toteutukseltaan. Kuvaus on paikoitellen erittäin tyylikästä. Mukana on näyttäviä lavasteita ja oivallisia asuja. Monet efekteistä toimivat todella hyvin ja äänimaailma on mainiosti rakennettu. Musiikeista vastaa onneksi Hans Zimmer, joka tykittelee parhaimmillaan taas eeppisen intensiivisesti. Kun Zack Snyder's Justice Leaguen aikana joutui tuskailemaan uuden ja kamalan amatsonihoilotuksen kanssa aina, kun Wonder Woman oli ruudulla, Zimmer pistää jo ikoniseksi muodostuneen Wonder Womanin tunnarin pauhaamaan niin mahtipontisesti, että television äänenvoimakkuutta on pakko nostaa joka kerta.
Yhteenveto:Wonder Woman 1984 on vioistaan huolimatta oikein kelpo supersankariseikkailu, joka tarjoaa miellyttävää todellisuudenpakoa kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Vaikka leffaa voisikin tiivistellä sieltä sun täältä, ei kesto lopulta koidu ongelmaksi. Piristävän erilainen tarina supersankarigenressä pitää hyvin mukanaan, kuten myös leffan kepeä tunnelma. Filmissä on jotain hyvin samanlaista kuin sarjakuvissa ja piirrossarjoissa, ja meno on kaukana Zack Snyderin melodramaattisista synkistelyistä. Toimintaa on aika vähän kestoon verrattuna, mutta elokuvan tarjoamat taistelukohtaukset ovatkin onneksi odottamisen arvoisia - poislukien yksi pimeydessä tapahtuva turpaanveto loppuhuipennuksessa. Wonder Woman hyödyntää kykyjään taisteluissa luovemmin keinoin, mikä johtaa erittäin viihdyttäviin tilanteisiin. Gal Gadot on edelleen vallan mainio pääroolissa Wonder Womanina ja löytää hahmoonsa sitä koko kansan sankarin henkeä, mikä hänestä on hieman uupunut aiemmin. Pedro Pascal nautiskelee teatraalisen Max Lordin esittämisestä ja hahmo on kuin raikas tuulahdus DC:n uusien leffojen muiden antagonistien keskellä. Kristen Wiigkin on osittain hyvin toimiva, vaikka aluksi hänen hahmonsa Barbaran esittäminen kömpelönä on hieman liian kiusallista, eikä hahmoa onnistuta viemään ihan loppuun asti. Chris Pine ei valitettavasti erityisemmin vakuuta Steve Trevorin roolissa tällä kertaa, eikä hänen ja Gadotin väliltä löydy samaa kemiaa kuin viimeksi, mutta Pine ajaa silti asiansa. Tietyt jutut Steven paluusta olisi pitänyt hoitaa toisin. Hans Zimmerin musiikit pauhaavat iskevästi ja hän onnistuu tekemään pääsankarin tunnussävelmästä kenties entistä mahtipontisemman. Kaiken somelyttäämisen jälkeen koin Wonder Woman 1984:n yllättävänkin meneväksi sarjakuvafilmatisoinniksi ja on pakko sanoa, että viihdyin paremmin tämän kuin Zack Snyder's Justice Leaguen parissa, mitä monet kehuvat nyt yhdeksi kaikkien aikojen parhaaksi supersankarifilmiksi. Olen nähtävästi hyvin eri mieltä DC-fanien kanssa, joten suosittelen vain katsomaan molemmat ja kokeilemaan, kumpi kolahtaa kovempaa!
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.3.2021 Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com Wonder Woman 1984, 2020, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, Atlas Entertainment, The Stone Quarry
Pääosissa: Frances McDormand, David Strathairn, Linda May, Swankie, Bob Wells ja Peter Spears
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12
Nomadland perustuu Jessica Bruderin kirjaan Nomadland: Surviving America in the Twenty-First Century vuodelta 2017. Näyttelijät Frances McDormand ja Peter Spears hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyivät työstämään filmatisointia sen pohjalta. Kaksikko näki ohjaaja Chloé Zhaon The Rider -elokuvan (2017) Toronton elokuvajuhlilla ja McDormand oli niin vakuuttunut, että pyysi Zhaota ohjaamaan Nomadland-elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2018 ja Nomadland sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla viime syyskuussa, missä se voitti juhlien pääpalkinnon, Kultaisen leijonan. Elokuva voitti myös parhaan draamaelokuvan ja ohjauksen Golden Globe -palkinnot, ja nyt se on ehdolla kuudesta Oscar-palkinnosta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa ja käsikirjoitus). Itse kiinnostuin filmistä, kun alkuvuodesta sen voittojen myötä siitä alkoi kantautua paljon positiivista palautetta. Olinkin iloinen, kun huomasin, että elokuvasta järjestettiin kunnon lehdistönäytös ja pääsin katsomaan Nomadlandin pari viikkoa ennen sen ensi-iltaa.
Fernin menetettyä työnsä US Gypsumin tehtaalla vuonna 2011, hän päättää myydä omaisuutensa ja ostaa pakettiauton, jolla hän matkustaa ympäri Yhdysvaltoja, tavaten itsensä kaltaisia "nomadeja" ja tehden eri töitä ympäri seuraavan vuoden.
Pääroolissa nomadiksi, eli henkilöksi, joka ei asu vain yhdessä paikkaa, vaan elää kiertäen maata, yöpyen milloin missäkin ja tehden jatkuvasti eri töitä, ryhtyvänä Ferninä nähdään aina yhtä fantastinen Frances McDormand. Karismaattista McDormandia jaksaa seurata, tekee hän oikeastaan mitä vain - sen tämä elokuva tekee hyvin selväksi. Leffa uppoutuu hyvin Fernin mielenmaisemaan ja katsoja ymmärtää, miksi hahmo ei voi asettua aloilleen ja mikä pitää häntä jatkuvassa liikkeessä ja muutoksessa. McDormand tulkitsee hahmonsa monipuolisia tuntemuksia lahjakkaasti ja hahmon matkaa katsoo mielellään.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös näyttelijät David Strathairn ja Peter Spears, sekä oikean elämän nomadit, kuten mm. Linda May, Swankie, Bob Wells ja Derek Endres nomadeina, joihin Fern tutustuu matkansa varrella.
Nomadlandissa on todella kiehtovan realistinen henki. Elokuvan tyylissä on jotain hyvin dokumentaarista ja vähän väliä voi huomata unohtaneensa katsovansa käsikirjoitettua tuotantoa. McDormand sulautuu rooliinsa niin upeasti, että jossain kohtaa alkoi tuntua siltä kuin seuraisin todellisen ihmisen elämästä kertovaa dokumenttia. Toteutus on mielenkiintoinen ja sopii täydellisesti elokuvan henkeen. Kyse kun ei ole mistään perinteisestä tarinasta, jossa tapahtuu tietyin välein jotain ihmeellistä, jossa juonta rakennettaisiin tietyllä tavalla ja jossa tuodaan mukaan isoja konflikteja ratkottaviksi. Isoin vastoinkäyminen saattaa olla puhkeava rengas tai parkkipaikka, jossa yöpyminen on kiellettyä. Elokuva on lähinnä kuvaus päähenkilön mielen- ja sielunmaisemasta. Ei siinä erityisemmin tapahdu mitään ihmeellistä tai jännittävää, mutta jatkuvaa matkaa seuraa silti kiinnostuneena.
Mielenkiintoa lisäävätkin nämä todelliset nomadit, joita Fern kohtaa ja jotka kertovat elämäntarinoitaan nuotion äärellä. Tähän nomadikulttuuriin syvennytään oivallisesti ja elokuva selventää hyvin katsojalle, miksi jotkut eivät halua vain jämähtää yhteen paikkaan, vaan jatkuvasta tien päällä olemisesta ja autossa nukkumisesta muodostuu heidän elämänsä. Olisikin erityisen kiinnostavaa tietää, mitkä näistä nuotiokeskusteluista ovat käsikirjoitettuja ja mitkä nomadien todellisia tarinoita? Vaikka elokuvaa ja Fernin matkaa onkin kiinnostavaa seurata, täytyy silti tunnustaa, että mukaan mahtuu pätkiä, jotka tuntuivat hieman venyttävän leffaa liikaa. Tunnepuoleltaan leffa jäi myös pienesti vaisuksi ja minusta tuntuu, että etenkin elokuvan lopetuskohtauksen olisi pitänyt tarjota tunteellisesti enemmän kuin mitä todellisuudessa koin.
Chloé Zhaon ohjaus on vakuuttavaa ja hänen rakentamansa dokumentaarinen henki lisää leffaan paljon. Zhao on toiminut myös tuottajana, käsikirjoittajana ja jopa leikkaajana, joten hänellä on todella ollut päätösvalta siitä, millainen lopputuloksen pitää olla. Hän uppoutuu täysillä päähenkilön pään sisälle ja kutsuu myös katsojat mukaansa. Nomadland on visuaalisestikin erittäin tyylikäs teos ja se on täynnä näyttäviä kuvia Yhdysvaltojen maisemista. Karummistakin kallioista onnistutaan saamaan kauniita. Fernin auto on saatu lavastettua kotoisaksi. Myös äänimaailma toimii ja Ludovico Einaudin säveltämät musiikit auttavat Zhaota tunnelman rakentamisessa.
Yhteenveto:Nomadland on erittäin mainio draamaelokuva. Ohjaaja Chloé Zhao on rakentanut mukaan mielenkiintoisen dokumentaarisen hengen ja jatkuvasti katsoja voikin huomata unohtaneensa, että kyseessä on käsikirjoitettu teos, eikä aito dokumentti. Vaikka elokuvassa ei sinänsä tapahdu mitään erityisen ihmeellistä tai vaikuttavaa, Fernin matkaa nomadikulttuuriin seuraa oikein mielellään. Tähän vaikuttaa voimakkaasti Ferniä näyttelevä Frances McDormand, joka on tottakai upea roolissaan. Hän sulautuu täysin hahmoksi, mikä auttaa Zhaota luomaan illuusiotaan. Paikoitellen elokuva tuntuu hieman laahailevan, eikä se tunnepuoleltaan onnistunut erityisemmin tavoittamaan minua. Siitä huolimatta Nomadland on oikein hyvä teos, jota suosittelen lämpimästi katsomaan, jos aihe tai tekijät kiinnostavat.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Nomadland, 2020, Cor Cordium Productions, Hear/Say Productions, Highwayman Films
Pääosissa: Emily Browning, Abbie Cornish, Jena Malone, Vanessa Hudgens, Jamie Chung, Oscar Isaac, Carla Gugino, Scott Glenn, Malcolm Scott, Gerard Plunkett ja Jon Hamm
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 12
Sucker Punch on Zack Snyderin ohjaama elokuva, mikä lähti liikkeelle hänen omasta villistä ideastaan. Snyder työsti tekstiään 2000-luvun alussa, mutta jätti sen hetkeksi tauolle, kun sai mahdollisuuden ohjata Watchmenin(2009). Watchmenin menestyksen myötä Snyder sai myytyä ideansa Warner Bros. -studiolle ja hän alkoi työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2009, samalla kun Snyder teki toista elokuvaansa, animaatiota Legenda suojelijoista (Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole - 2010). Lopulta Sucker Punch sai maailmanensi-iltansa 21. maaliskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys, tuottaen vain juuri ja juuri budjettinsa takaisin, minkä lisäksi kriitikot haukkuivat leffan lähes lyttyyn. Itse näin leffan pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä todella kummallisena kokemuksena. Katsoinkin filmin pian toistamiseen, ymmärtääkseni sitä paremmin, mutta siitä on jo aikaa. Kun huomasin Sucker Punchin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Rikkaille miehille tanssivat, mielisairaalaan vangitut nuoret naiset yrittävät keksiä pakokeinoa. Babydoll kokee näyn, mikä antaa naisille ohjeet pakoon, mutta se vaatii heidän yhteistyötä. Heidän täytyy löytää tietyt esineet, mitkä vaativat taistelua lohikäärmeitä, samuraita, zombeja ja robotteja vastaan.
Pakoa yrittävät viisi nuorta naista ovat Babydoll (Emily Browning), Sweet Pea (Abbie Cornish), Rocket (Jena Malone), Blondie (Vanessa Hudgens) ja Amber (Jamie Chung). Heistä kunnon hahmoksi voi kutsua oikeastaan vain Babydollia, joka on tarinan keskiössä ja jolle annetaan taustatarina. Sweet Pea, Rocket, Blondie ja Amber jäävät täysin pahvisiksi tapauksiksi, joille ei edes yritetä luoda kunnon persoonia tai syvyyksiä. He auttavat Babydollia ja siihen se oikeastaan jää. Hahmoista on vaikea välittää tai kiinnostua, kun heihin ei ole jaksettu panostaa. Tämän takia vaaratilanteet eivät tarjoa toivottua tunnereaktiota katsojassa. Näyttelijät tekevät parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa, mutta lopulta kaikki vakuuttavat vain toimintakohtauksissa. Kun naisviisikko etsii pakoon tarvittavia esineitä, he siirtyvät erilaisiin fantasiamaailmoihin, joissa heidän täytyy kohdata erilaisia vastuksia. Browning, Cornish, Malone, Hudgens ja Chung tykittävät vakuuttavasti menemään ja elokuva yrittää olla päheä naisten tähdittämä toimintafilmi, missä naiset vihdoin nousevat niskan päälle, mutta se kuitenkin epäonnistuu viestissään. Naisviisikko puetaan mahdollisimman paljastaviin ja seksikkäisiin asuihin, mikä saa leffan tuntumaan siltä, että toimintakohtaukset ovat pelkkiä himokkaiden nörttimiesten fantasioita. Snyder on haastatteluissa todennut, että elokuva toimisi kritiikkinä juurikin sellaisille miehille, mutta elokuva saa katsojan vain ajattelemaan, että Snyder on itse yksi himokas nörttimies muiden joukossa.
Elokuvassa nähdään myös Oscar Isaac mielisairaalaa johtavana Bluena, Carla Gugino naisia tanssimaan opettavana tohtori Gorskina ja Scott Glenn naisille fantasiamaailmoissa ohjeita antavana ja taistelussa auttavana miehenä. Glenn on oiva valinta tällaisen mentorin osaan, mutta Gugino ja Isaac eivät onnistu vakuuttamaan suorituksillaan. Isaac on hieman koominen yrittäessään olla uhkaava ja Guginon pöljä venäläiskorostus saa pyörittelemään silmiä.
Ei ole mikään ihme, että Sucker Punch aiheutti kummastuneen reaktion niin kriitikoissa kuin katsojissa - kuinka jotkut suorastaan vihaavat leffaa ja toiset jopa rakastavat sitä. Ei ole myöskään ihme, että elokuva floppasi tuntuvasti lippuluukuilla, sillä näin kummallisen elokuvan on varmasti ollut vaikeaa löytää kohdeyleisönsä. Monet menevät katsomaan elokuvaa odottaen suurta fantasiatoimintaa ja vaikka leffasta toki löytyy sitä, on elokuvassa kyse täysin muusta. Ensimmäinen iso pettymys monille onkin varmasti ollut, että nämä eeppiset taistelut tapahtuvat naishahmojen mielten sisällä. Lisäksi leffa ei todellakaan ole tarinaltaan helpoimmasta päästä, joten en ihmettele sitä, että monet poistuivat teatterista pohtien, mitä hemmettiä juuri tuli katsottua? Leffa jättääkin tietyt jutut katsojan tulkinnan varaan. Toisaalta se on hyvä, sillä siten elokuva pysyy "elossa", kun sen todellisista merkityksistä keskustellaan vielä vuosia myöhemmin, mutta siihen vaadittaisiin sitä, että kyseessä oikeasti olisi hyvä elokuva.
Leffan saama kritiikki on helposti ymmärrettävää, sillä Sucker Punchista löytyy selkeitä virheitä, mitkä vesittävät sen potentiaalia huomattavasti. Kenties isoin ongelma on, kuinka tylsiä leffan päähahmot ovat, minkä takia heidän pakoyritykselleen ei lähde niin intensiivisesti mukaan kuin voisi toivoa. Elokuvan rakenne on myös hieman pökkelö, eikä Snyder ole oikein tiennyt, kuinka kertoa kiehtovaa ideaansa. Snyder on selvästi halunnut monimutkistaa hommaa äärimmilleen, mutta samalla saa kokonaisuuden hajoilemaan. Kritiikin lisäksi ymmärrän myös, miksi jotkut suorastaan rakastavat Sucker Punchia. Kyseessä on todella ainutlaatuinen, rohkea, voimakkaasti tyylitelty ja erikoinen teos, mikä ei päästä katsojaansa helpolla, eikä myöskään syyllisty perinteiseen Hollywood-meininkiin. Sen viehätysvoima on tavallaan suuri. Sucker Punch jakaakin tunteitani vahvasti kahtia, sillä samanaikaisesti ihailen elokuvaa, että myös harmittelen sen epäonnistumisia.
Elokuvantekijänä Zack Snyderiltä löytyy ehdottomasti silmää vahvoille visuaalisuuksille. Hän osaa tehdä upean näköistä jälkeä ja todistaakin sillä saralla kykynsä tässä leffassa monen monta kertaa. Etenkin toimintakohtauksissa Snyder pääsee tietty valloilleen. Hän kuljettaa katsojan ensimmäisen maailmansodan synkkiin ja räjähteleviin maisemiin, keskiaikaiseen linnaan örkkien ja lohikäärmeiden sekaan, sekä futuristiseen junaan täynnä soturirobotteja. Taistelut ovat komeaa katsottavaa, mutta jokainen niistä on hieman liian pitkä. Itse asiassa jokainen tuntuu edellistä pitkäveteisemmältä, etenkin kun niitä vaivaa tietty musiikkivideomaisuus. Paikoitellen ne myös tuovat mieleen videopelit, joita ei kuitenkaan pääse itse pelaamaan. Idealtaan taistot ovat kuitenkin kiehtova ja omaperäinen tapa viedä tarinaa eteenpäin.
Sucker Punch on läpikotaisin erittäin upealta näyttävä elokuva, jos ei lasketa joitain erikoistehosteita, jotka eivät ole vanhentuneet kovinkaan hyvin kymmenen vuoden aikana. Kuvaus on erinomaista ja kameraa hyödynnetään häikäisevän mestarillisesti pitkin leffaa. Peilin sisään kulkevat kamera-ajot, näyttävät laajakuvat taistelun keskeltä, sekä huikean hyvin syvyyttä hyödyntävät otokset tekevät leffasta aikamoista silmäkarkkia. Värimaailmakin on tarkoin suunniteltu ja valaistus on taidokasta myös. Lavasteet ovat hienot ja ääniefektit tykittelevät mahtipontisesti. Musiikit jumputtavat voimakkaasti pitkin leffaa. Osa kappaleista istuu täydellisesti mukaan ja jotkut taas häiritsevät oudosti. Elokuvaa on kritisoitu siitä, että se olisi pelkkää tyyliä ilman sisältöä. Kyllähän tästä sisältöä löytyy, mutta harmillisen heikosti kirjoitettuna.
Elokuvasta on olemassa noin 18 minuuttia pidempi versio, mikä julkaistiin Yhdysvalloissa Blu-raylla. Mukana on niin pidennettyjä kohtauksia, joita täytyi ikärajasyistä typistää teatterijulkaisua varten kuin myös kokonaan uusia kohtauksia. Leffan alkupäässä on esimerkiksi isomman luokan show klubilla, minkä lisäksi mm. taistelu örkkejä vastaan kestää kauemmin. Mukana on myös seksikohtaus, mitä leikattiin yhä vain uudestaan lyhyemmäksi teatterijulkaisua varten, kunnes se typistettiin lähes kokonaan pois alkuperäisestä filmistä.
Yhteenveto: Sucker Punch on kiehtova, mutta harmillisen epätasainen elokuva, joka niin ylpeilee kuin kompastelee oman outoutensa vuoksi. Sen tarina on erikoinen ja monisävyinen, mutta samalla se myös jättää kylmäksi kompuroivan ohjauksensa takia. Yksi isoimmista ongelmista on, kuinka tylsiä leffan päähenkilöt ovat, jolloin heidän pakosuunnitelmansa ei koukuta niin hyvin kuin voisi toivoa. Näyttelijäviisikko Emily Browning, Abbie Cornish, Jena Malone, Vanessa Hudgens ja Jamie Chung tekevät parhaansa rooleissaan, mutta heidän hahmonsa jäävät aika latteiksi. Hahmoissa epäonnistutaan myös siinä, kuinka leffa yrittää muka kritisoida naishahmojen seksualisoimista seksualisoimalla itse viisikon. Vaikka fantasiatoimintakohtaukset ovatkin monin tavoin vaikuttavaa antia, niitä vaivaa tietty musiikkivideon ja videopelin tunnelma. Ja kun ne vielä tapahtuvat hahmojen mielen sisällä, ei niistä löydy erityistä jännitettä ja jokainen toimintakohtaus tuntuu edellistä pitkäveteisemmältä. Tiettyjä kehnosti ikääntyneitä erikoistehosteita lukuunottamatta filmi on aikamoista silmäkarkkia visuaalisesti. Zack Snyder osaa tehdä elokuvistaan näyttävän näköisiä, mutta sisältö ontuu turhauttavasti. Ymmärrän, miksi jotkut rakastuvat Sucker Punchiin ja miksi toiset taas inhoavat sitä. Itseäni samanaikaisesti kiehtoo että ärsyttää sen katsominen. Kyseessä onkin oikein tosissaan sellainen filmi, joka pitää vain itse kokea, että uppoaako tämä sekopäinen tykittely vai ei.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Sucker Punch, 2011, Warner Bros., Legendary Entertainment, Lennox House Films, Cruel & Unusual Films
Pääosissa: Ben Affleck, Gal Gadot, Ray Fisher, Ezra Miller, Jason Momoa, Henry Cavill, Jeremy Irons, Ciarán Hinds, Amy Adams, Joe Morton, J. K. Simmons, Willem Dafoe, Amber Heard, Diane Lane, Connie Nielsen, Peter Guinness, Zheng Kai, Karen Bryson, Harry Lennix, Jesse Eisenberg, Joe Manganiello, Ray Porter ja Jared Leto
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 4 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16
Zack Snyderin ohjaama DC Comicsin sarjakuviin perustuva Superman-elokuva Man of Steel (2013) oli iso menestys, joten tuotantoyhtiö Warner Bros. päätti ryhtyä tosissaan kehittelemään elokuvauniversumia, joka kilpailisi Marvelin leffojen kanssa. Snyder työstikin oman visionsa, miten tarinaa kuuluisi jatkaa. Muutamien tuotannollisten töyssyjen jälkeen ilmestynyt jatko-osa Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) oli taloudellisesti hitti, mutta jakoi niin fanit kuin kriitikot kahtia. Pian sen ilmestymisen jälkeen Snyder kuvasi supersankariryhmästä kertovaa Justice League -filmatisoinnin. Noin 90-prosenttisesti valmiina Snyder esitteli elokuvaansa studiopomoille, jotka kuitenkin kokivat elokuvan todella ongelmalliseksi ja aivan liian pitkäksi. Marvelin The Avengers -elokuvan (2012) ohjannut Joss Whedon pyydettiin kirjoittamaan elokuvaa uudestaan ja Snyderin oli määrä ohjata uudet kohtaukset. Tragedia kuitenkin iski, kun Snyderin tytär Autumn teki itsemurhan maaliskuussa 2017, minkä vuoksi surun musertama Snyder päätti jättää projektin. Whedonille annettiin täysi vastuu elokuvan viimeistelystä ja hän muokkasikin käsikirjoitusta voimakkaasti ja kuvasi lähes koko elokuvan uudestaan. Whedonin Justice League julkaistiin marraskuussa 2017 ja se tuomittiin niin fanien kuin kriitikoiden toimesta sekasotkuksi. Elokuvan budjetti oli myös paisunut niin suureksi, että jopa lähes 660 miljoonan dollarin lipputuloilla se todettiin taloudelliseksi flopiksi. Pian julkaisun jälkeen alkoi liikkua huhuja, että Snyderin leikkausversio olisi yhä olemassa ja se vaatisi vain viimeistelyjä, jotta sen voisi julkaista. Näin alkoikin fanien toimesta #ReleaseTheSnyderCut -someliike, jossa vaadittiin Warner Brosia julkaisemaan Snyderin alkuperäinen versio elokuvasta. Jopa näyttelijät ja kuvausryhmäläiset liittyivät joukkoon. Muutaman vuoden ajan Warner Bros. väitti vastaan ja näyttikin hyvin epätodennäköiseltä, että Snyderin leikkausta julkaistaisiin. Vuonna 2019 Snyder alkoi puhua siitä, että leikkausversio on kuin onkin olemassa. Lopulta Warner Bros. heltyi fanien vimmaan ja teki diilin Snyderin kanssa elokuvan viimeistelystä. Siitä huolimatta, että teatteriversio oli tehnyt pahaa tappiota studiolle, Warner Bros. suostui antamaan yli 30 miljoonaa dollaria Snyderin version viimeistelyyn. Alunperin Snyderin version puhuttiin tulevan neliosaisena minisarjana, mutta lopulta Snyder päätti esittää sen yhtenä pitkänä elokuvana. Nyt Zack Snyder's Justice League -nimen saanut teos on vihdoin ja viimein ilmestynyt HBO-palveluihin ympäri maailman ja minun täytyy tunnustaa, etten olisi uskonut päivän koittavan. Monet asiat tuntuivat sotivan sitä vastaan, että Warner Bros. suostuisi antamaan lisärahoitusta heikosti menestyneen leffan uudelleenleikkaukseen, mutta fanien voima osoitti lopulta luulot vääriksi. Itselleni on muodostunut ristiriitainen suhde Snyderin edellisiin DC-leffoihin ja sen perusteella en edes innostunut, kun hänen Justice League -leikkauksen ilmoitettiin ilmestyvän. Mielenkiinnolla halusin kuitenkin nähdä, millainen Snyderin alkuperäinen visio on ja onko lopputulos pitkän fanivaatimuksen arvoista, vai onko kyseessä jopa Whedonin versiota heikompi tekele...
Tähän väliin haluan huomauttaa, että arvostelu on kirjoitettu sillä ajatuksella, että lukija on nähnyt vuonna 2017 julkaistun Justice League -elokuvan ja arvio tulee erityisesti keskittymään kahden version lukuisiin eroihin ja muutoksiin. Älkää kuitenkaan huoliko, uusia lisäyksiä en paljasta.
Supermanin kuoleman jälkeen Bruce Wayne ryhtyy kokoamaan sankareiden ja jumalten ryhmää taistelemaan pahaa Steppenwolfia vastaan, joka etsii emolaatikoita, joiden sisältämällä voimalla voisi tuhota koko Maan.
Zack Snyder's Justice Leaguen hahmogalleria on hyvin samanlainen kuin vuoden 2017 versiossa, mutta siitä löytyy myös useita hahmoja, jotka eivät ole mukana siinä, joten jätän heidät mainitsematta ja teille yllätykseksi. Itse Justice League -ryhmä koostuu tietty miljonääri Bruce Waynesta eli Batmanista (Ben Affleck), amatsonisoturi Diana Princestä eli Wonder Womanista (Gal Gadot), supernopeasta Barry Allenista eli Flashista (Ezra Miller), ihmisrobotti Victor Stonesta eli Cyborgista (Ray Fisher), atlantislaisesta Arthur Currysta eli Aquamanista (Jason Momoa), sekä Kal-Elistä eli Clark Kentistä eli Supermanista (Henry Cavill). Uskoisin, ettei kenellekään tätä lukevalle tule yllätyksenä, että Superman on mukana, vaikka hahmo kuolikin Batman v Superman: Dawn of Justicen lopussa. Ja trailerit katsoneet tietävät myös, että hahmo pukeutuu tällä kertaa mustaan pukuun perinteisen sinipunaisen asun sijaan. Cavill synkisteleekin roolissaan eri tavalla kuin vuoden 2017 versiossa ja samaa tekee myös Affleck Batmanina. Kun vuoden 2017 versiossa supervoimaton Batman tuntui turhalta köysipyssynsä kanssa, tässä hänelle löytyy kunnolla käyttöä ja hän keksii keinot pärjätäkseen yli-ihmisiä vastaan. Wonder Woman on toiminnassa mukana, mutta jää paikoitellen hieman sivuun - kenties koska hän oli juuri saanut oman elokuvansa vuonna 2017, ennen kuin tämän oli tarkoitus ilmestyä. Vuoden 2017 versiossa lähinnä komediallisen sivuhahmon roolin omaksunut Flash nousee huomattavasti merkittävämpään osaan. Yllättäen myös Cyborg saa huomattavasti enemmän ruutuaikaa ja hahmoon syvennytään paljon paremmin. Cyborg oli mielestäni vuoden 2017 versiossa ryhmän tylsin hahmo, mutta tässä hänestä saadaan paljon enemmän irti. Ei olekaan ihme, että näyttelijöistä erityisesti Fisher on osoittanut sosiaalisessa mediassa vihaansa vuoden 2017 versiota kohtaan. Harmikseni Aquaman jää tällä kertaa porukan tylsimmäksi tapaukseksi. Momoa saa pari tähtihetkeä, mutta itse hahmo tuntuu olevan vähän siellä sun täällä. Katsojan on helpompi ymmärtää hahmon sisäistä ristiriitaa, jos on nähnyt vuoden 2018 Aquaman-leffan, muuten hahmon juonikuviot tuntuvat todella sekavilta.
Vastaansa supersankarit saavat toisesta maailmasta saapuvan Steppenwolfin (Ciarán Hinds), joka oli pelkkä vitsi vuoden 2017 versiossa. Surkeasti animoitu, koomisen näköinen ja tylsiä pahismonologeja suoltava Steppenwolf on tässä korvattu huomattavasti uhkaavammalla tuhoajalla, joka on jopa aika häijy vastus sankareille. Hahmoa myös saadaan syvennettyä hieman antamalla tälle motiivi, miksi hän seuraa vieläkin häijympää ja julmempaa pahaa olentoa, Ray Porterin näyttelemää Darkseidiä. Hahmosta voisi saada vieläkin enemmän irti, mutta jo tällaisenaan uusi Steppenwolf on huomattava parannus siihen vuoden 2017 kammotukseen verrattuna.
Jos luulit, että Zack Snyder's Justice League olisi vain pidennetty versio vuoden 2017 Justice Leaguesta, olet pahasti erehtynyt. Toki juoni on periaatteessa sama ja mukana on muutamia samoja kohtauksia, mutta pääasiassa tämä on hyvin erilainen filmi. Tunnelma ja tarinan rakenne ovat täysin erilaiset ja mukana on hahmoja, juonikuvioita ja käänteitä, joita ei ollut lainkaan mukana vuoden 2017 versiossa. Ja kun sanoin, että näissä kahdessa versiossa on muutamia samoja kohtauksia, minä todella tarkoitan vain muutamia. Jopa ne muutamat muuttuvat jossain kohtaa joko pidemmiksi tai sitten ne on eri lailla leikattu tässä Snyderin versiossa. Versioista löytyy hyvin samanlaisia kohtauksia, joista kuitenkin huomaa, että vuoden 2017 versiossa ne ovat uudelleen kuvattuja, sillä niissä on paljon erilaisuuksia. Esimerkiksi heti alussa, kun Bruce Wayne matkustaa värväämään Aquamania ryhmään, kohtaus kulkee toisaalta hyvin samalla tavalla eteenpäin, mutta keskustelu on täysin eri sanasta sanaan. Jos pidit kovasti Brucen vitsistä "kuulin, että osaat puhua kaloille", varaudu pettymykseen, sillä sitä ei tästä versiosta löydy.
Yllättävää kyllä, Zack Snyder's Justice Leaguesta löytyy paljon vitsejä, jotka varmasti monet olettivat kuuluneen vain Whedonin versioon. Synkän ja lähes huumorittoman Batman v Superman: Dawn of Justicen jälkeen Warner Bros. antoi Whedonille tehtäväksi tehdä Justice Leaguesta humoristisempi elokuva, mutta nähtävästi jo Snyder oli monien vitsien takana. Enää Flash ei kummastele brunssin merkitystä tai ihmettele Batmanin lepakkoluolaa, mutta voitte olla varmoja, että mukaan mahtuu useita myötähäpeällisiä yrityksiä olla hauska. Vaikka Zack Snyder's Justice League onkin tummasävyisempi kuin vuoden 2017 versio, ei se silti ole samaa synkistelyä kuin Batman v Superman: Dawn of Justice. Elokuvan vallitsevana teemana on toivo ja se, että jos sankarit tekevät yhteistyötä, he voivat saavuttaa mitä vain. Snyderin tuttuun tyyliin voimakkaalta ylidramaattisuudelta ei kuitenkaan vältytä.
Vaikka kokonaisuutena Zack Snyder's Justice League on vuoden 2017 versiota parempi tekele jo ihan vain yhtenäisemmän vision ansiosta, täytyy tunnustaa, että vuoden 2017 versiossa on onnistumisia, joita tämä filmi kaipaisi. Isoin juttu on, että Supermanin kuoleman jälkimeininkeihin uppouduttiin enemmän ja paremmin vuoden 2017 versiossa. Vaikka varmasti jokainen arvasi, että Superman palaa takaisin henkiin tavalla tai toisella, vuoden 2017 versio onnistui paljon paremmin esittelemään synkentyneen maailman, jonka suurin sankari on poissa ja joka tekee nyt surutyötä. Kuvat ympäri maailman eri lokaatioista, joissa ihmiset ovat kerääntyneet kunnioittamaan menehtynyttä sankariaan, ovat nyt poissa ja koin sen isoksi miinukseksi. Toinen juttu, minkä vuoden 2017 versio tekee paremmin, on se, kuinka siinä pohjustetaan alusta asti tulevaa pahuutta. Vaikka sen version Steppenwolf onkin surkuhupaisa pettymys, tiettyä jännitettä ja uhkaa kasvatellaan siinä taidokkaammin. Zack Snyder's Justice League tekee yllättävänkin vähän sen jännitteen rakentamisen eteen.
Se vähäinenkin jännite rakoilee jatkuvasti elokuvan aikana, sillä Snyderinkin leikkausversio ontuu pahasti. Jos ette vielä tienneet, Zack Snyder's Justice Leaguella on kestoa hurjat 4 tuntia ja 2 minuuttia. Ja valitettavasti minun on pakko sanoa, että se on aivan liikaa. Sentään leffa on jaettu kuuteen lukuun ja epilogiin, jolloin elokuvan voi halutessaan katsoa pienemmissä pätkissä. Silti elokuvassa on useita pidempiä osioita, jotka laahaavat ja aina silloin tällöin huomasin tylsistyneeni leffaa katsoessa. Ja kun kyseessä on supersankarifilmi, jossa nähdään mm. Batman, Superman ja Wonder Woman, on surullista sanoa, että pitkästyin. Siinä, missä vuoden 2017 versio kiirehti aivan liikaa, tämä Snyderin versio oikein venyttämällä pitkittää kohtauksia äärimmilleen. Toki keston myötä filmi saa hengittää enemmän, mutta siinä on myös paljon juttuja, joita olisin itse suosiolla jättänyt leikkaushuoneen lattialle. Molemmissa versioissa nähdään alkupäässä kohtaus, jossa Wonder Woman taistelee pientä terroristijoukkoa vastaan ja vaikka se tuokin edes jotain toimintaa ensimmäiseen puoleentoista tuntiin (elokuvassa on yllättävän vähän toimintaa), on se kohtauksena lopulta täysin merkityksetön tarinan kannalta.
Molempien leikkausversioiden suureksi ongelmaksi koituu se, että elokuvan pitää toimia myös esittelynä Flashille, Cyborgille ja Aquamanille. Vaikka Flashia muutetaan siedettävämpään suuntaan ja Cyborg saa enemmän lihaa luidensa ympärille (vai pitäisikö sanoa metallia ihonsa päälle), Snyderinkin versiosta huokuu se, että kolmikko olisi kaivannut omat elokuvansa ennen tämän julkaisua. Whedonin versio saattoi olla hätiköity uudelleenkuvaustensa ja -leikkauksensa takia, mutta Snyderin version kohtaloksi koituu DC:n elokuvauniversumin hätäinen rakentelu. Tietyissä hetkissä olisi enemmän painoarvoa, jos hahmot olisivat saaneet soololeffansa etukäteen. Vuonna 2021 tätä versiota katsoessa Aquaman hyötyy siitä, että hän sai oman filminsä vuonna 2018. Mutta kun miettii, että tämän Snyderin leikkauksen piti ilmestyä vuonna 2017 ennen Aquaman-leffaa, olisi toteutus kompastunut silti.
Jos jotain erityisen onnistunutta Zack Snyder's Justice Leaguesta pitää sanoa, niin sen lopputaistelu on huomattavasti parempi, viihdyttävämpi, innostavampi ja jännittävämpi kuin vuoden 2017 versiossa. Tiimin ryhmädynamiikka toimii iskevämmin ja on vaikuttavampaa nähdä heidät taistelemassa yhdessä Steppenwolfia ja tämän joukkoja vastaan. Steppenwolfkin tuntuu kovemmalta vastukselta ja mukana on ratkaisuja, jotka saavat fanit varmasti innostumaan. Ainoa, mikä taistelua latistaa on se, ettei se onnistu välittämään tunnetta maailmanluokan tuhon mahdollisuudesta. Tähän vaikuttaa paljon se, ettei taistelussa nähdä lainkaan sivullisia, jotka joutuisivat taiston uhriksi. Vaikka Man of Steelin lopputaistoa onkin kritisoitu liiallisesta massiivisuudesta ja tuhopornosta, se sentään herätti tunteen siitä, että Maa on oikeassa vaarassa ja katsoja saatiin jännittämään paremmin Supermanin onnistumisen puolesta.
Lisäkritiikiksi Zack Snyder's Justice Leaguelle voi myös antaa sen, kuinka paljon se antaa painoarvoa fanipalveluksille, joita vain näiden leffojen kautta DC-maailmaan tutustuneet eivät välttämättä voi hoksata. Batman v Superman: Dawn of Justicen tavoin mukana on kohtauksia, repliikkejä ja yksityiskohtia, jotka toimivat mahtavina silmäniskuina faneille, mutta joista moni muu ei ymmärrä hölkäsen pöläystä. Tämäkin leffa sisältää juttuja, jotka elokuva esittää merkittävinä, mutta ne voi ymmärtää vain, jos tietää etukäteen paljon alkuperäisistä sarjakuvista. Monen katsojan täytyy ryhtyä tutkimaan Wikipediaa sun muita sivustoja leffan jälkeen, jotta tietyt jutut käyvät järkeen. Niihin kun ei vastauksia löydy DC:n muista näytellyistä elokuvista. Zack Snyder's Justice League on juurikin fanituote DC-fanilta DC-faneille. Jo nyt on selvää, että useamman vuoden ajan elokuvan perään kyselleet fanit saavat juuri sitä, mitä halusivatkin ja voivat vihdoin olla tyytyväisiä. Olen iloinen heidän puolestaan ja mielestäni on hienoa, että fanien voima on saanut jotain tällaista aikaiseksi. Olisin toki vielä iloisempi, jos voisin kuulua samaan joukkoon, mutta mielestäni Zack Snyder's Justice League on lopulta aika keskinkertainen ja ainakin tunnin liian pitkä filmi.
Elokuvan teknisistä puolista minun täytyy nostaa vielä esille kolme juttua. Ensinnäkin elokuva on jostain syystä haluttu esittää lähes neliön muotoisessa 4:3-kuvasuhteessa, eikä kuva siis täytä koko televisioruutua ilman zoomaamista. Jotkut sanovat, että kuvasuhde on tällainen mahdollista IMAX-julkaisua varten, mutta omaan silmään se näytti siltä kuin leffa olisi tehty Instagramiin tai vanhaan kuvaputkitelevisioon. Vaikka välillä silmä tottuukin kuvaan, koin neliömäisen kuvan jatkuvasti todella häiritseväksi. Toiseksi elokuvan erikoistehosteiden taso on aika vaihtelevaa. Steppenwolf näyttää hyvältä ja mukana on useita tyylikkäitä efektejä, mutta seassa on myös viimeistelemättömiltä näyttäviä juttuja, sekä joitain tehosteita, jotka ovat kuin PlayStation 3:n videopeleistä. Asiaa ei auta HBO:n kuvanlaatu, joka muuttuu hieman suttuisammaksi aina, kun ruudulla tapahtuu paljon. Kolmanneksi vaikka onkin kiinnostavaa, että vuoden 2017 version musiikkien säveltäneen Danny Elfmanin sijaan Zack Snyder's Justice Leaguen musiikeista vastaa Tom Holkenborg ja siten leffa on jo pelkästään musiikeiltaan täysin erilainen, Holkenborgin työ ei ole kovin kummoista. Hans Zimmerin mahtipontisen työn jälkeen Man of Steelissä ja Batman v Supermanissa, Holkenborgin jumputukset ovat aika tylsää taustameteliä. Mukaan mahtuu tuttuja melodioita viime filmeistä, kuten Wonder Womanin tykittelevä tunnusmusiikki, mutta jostain syystä Holkenborg korvaa sitäkin jatkuvasti yhä vain ärsyttävämmäksi muuttuvalla kuorolla.
Yhteenveto:Zack Snyder's Justice League täyttää varmasti elokuvan perään useamman vuoden kyselleiden fanien toiveet ja unelmat, mutta filminä se on silti aika keskinkertainen, aivan liian pitkä ja epätasainen raina. Neljän tunnin kesto ei tunnu perustellulta, vaikka filmin täytyykin toimia kolmen sankarin esittelyelokuvana. Kestoa on venytetty äärimmilleen ja aina välillä itse huomasin tylsistyväni. Vaikka filmi on jaettu kuuteen lukuun ja epilogiin, jolloin sen voi katsoa lyhyemmissä osissa, on katselukokemus silti raskas. Tarinankerronta on edelleen aika ontuvaa ja paikoitellen tuntuu, ettei juoni millään etene. Elokuva pääseekin vauhtiinsa vasta erittäin mainiossa lopputaistelussa. Leffasta löytyy omat onnistumisensa ja erityisesti Cyborg ja Steppenwolf ovat hahmoina huomattavasti parempia kuin vuoden 2017 versiossa. Silti vuoden 2017 versiosta löytyy omat onnistumisensa, jotka tästä uupuvat. Jännitettä ei oikein rakenneta alkupäässä lainkaan, eikä Supermanin kuoleman aiheuttanutta muutosta maailmassa esitellä tällä kertaa. Tekninen puoli heittelee laadukkuudeltaan ja elokuva sisältää niin epätasaisia erikoistehosteita, häiritsevän kuvasuhdekikkailun kuin myös jopa ärsyttävää kuorohoilotusta aina, kun Wonder Woman tai joku muu amatsoni tekee jotain. On toki hienoa nähdä Zack Snyderin elokuva vihdoin ja viimein kunnolla, ja olenkin iloinen siitä, että fanien pitkä yhteistyö tuotti näin suuren tuloksen. Zack Snyder's Justice Leaguen ilmestyminen on elokuvahistoriallisesti merkittävä juttu, mutta itse leffa jätti minut aika kylmäksi. Lopussa se lupailee huomattavasti mielenkiintoisemmasta jatko-osasta, mutta saa nähdä, tuleeko sitä koskaan. Snyder on todennut, että tämän filmin viimeistely jäi hänen viimeiseksi työkseen DC-elokuvien parissa, mutta tämän elokuvan olemassaolo jo tarkoittaa sitä, että koskaan ei voi tietää, mitä saatamme tulevaisuudessa nähdä...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Zack Snyder's Justice League, 2021, DC Films, DC Entertainment, Atlas Entertainment, HBO Max, Warner Bros. Pictures, Warner Bros., Warner Max, The Stone Quarry, RatPac-Dune Entertainment