Pääosissa: Isabela Merced, Julianne Moore, Jake Gyllenhaal, Marsai Martin, Mckenna Grace, Walton Goggins, Andre Braugher, Lucian Perez, Joe Hart ja Eiza González
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7
DreamWorksin animaatioelokuva Spirit - villi ja vapaa(Spirit: Stallion of the Cimarron - 2002) oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys. Vuonna 2017 sen tarinaa päätettiin jatkaa Netflixissä televisiosarjan Spirit - Vapauden kutsu (Spirit Riding Free) muodossa. Kaksi vuotta myöhemmin DreamWorks ilmoitti työstävänsä elokuvasovitusta Netflix-sarjan pohjalta. Animoinnin käynnistyessä koronaviruspandemia alkoi ja elokuva täytyi tehdä lähes kokonaan etätyönä. Filmi saatiin kuitenkin valmiiksi ja nytSpirit - Kesyttämätön on saanut ensi-iltansa. Itselleni alkuperäinen Spirit - villi ja vapaa ei ollut koskaan erityinen elokuva ja kuten arvostelussani kerroin, katsoin sen vasta vähän aikaa sitten ensi kertaa kunnolla alusta loppuun. Netflix-sarjaa näkemättä menin katsomaan Spirit - Kesyttämättömän sen ensi-iltapäivän aamun ensimmäiseen näytökseen.
Fortuna "Lucky" Navarro-Prescottin jouduttua jälleen ongelmiin, hänet päätetään lähettää kesäksi isänsä luokse pieneen Miraderon kaupunkiin, missä hän ystävystyy villin hevosen Spiritin kanssa. Häijyn Hendricksin johtamalla rosvoryhmällä on kuitenkin katala suunnitelma ottaa hevonen kiinni ja myydä se ulkomaille.
Siinä, missä alkuperäinen Spirit-elokuva kertoi juurikin Matt Damonin ääninäyttelemästä Spirit-hevosesta, Spirit - Kesyttämätön keskittyy Netflix-sarjan tavoin Fortuna Navarro-Prescottiin, eli Luckyyn, jota ääninäyttelee Isabela Merced. Lucky on hyvin tyypillinen heppaleffan päähenkilö; tyttö, joka ei sopeudu elämäänsä hienommissa piireissä, joten hänet lähetetään pikkukaupunkiin tai maaseudulle jonkun sukulaisensa luokse, kunnes hän oppii käytöstavoille. Tavanomaisuudestaan huolimatta Lucky on pidettävä hahmo, jonka haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan.
Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Luckyn täti Cora (Julianne Moore), joka matkaa Luckyn kanssa Miraderoon Luckyn isän Jimin (Jake Gyllenhaal) luokse. Miraderossa Lucky tapaa myös heppatytöt Prun (Marsai Martin) ja Abigailin (Mckenna Grace), Abigailin pikkuveljen Snipsin (Lucian Perez), Prun isän Alin (Andre Braugher), sekä ikikurisen Hendricksin (Walton Goggins), joka katalan konnakoplansa kanssa aikoo tehdä pahaa hevosille. Niin ja onhan mukana toki se nimikkohepo Spirit, joka ajautuu lähinnä sivuhenkilöksi omassa elokuvassaan. Sivuhahmot jäävät pääasiassa hyvin yksiulotteisiksi. Mooren ja Gyllenhaalin kaltaiset lahjakkuudet ovat käyneet keräämässä helpot rahat ja Goggins yrmyilee tyypilliseen tapaansa pahiksen osassa.
"Tyypillinen" ja "tavanomainen" ovat hyviä sanoja kuvailemaan Spirit - Kesyttämätöntä. Se kulkee todella tyypillisiä ja tavanomaisia latuja kuin monet, monet muut heppaleffat vuosikymmenten varrelta. Villi tyttö lähetetään sukulaisensa luokse maaseudulle oppimaan käytöstapoja. Siellä hän kuitenkin ystävystyy villin hevosen kanssa, jota kukaan muu ei onnistu kesyttämään. Ja sitten on pahis, joka haluaa tehdä pahoja hevosille. Sama on nähty lukuisia kertoja ja tullaan varmasti näkemään lukuisia kertoja uudestaan. Yllätyksiä leffa ei tarjoa, eikä se siihen edes pyri. Vielä vähemmän yllätyksiä on luvassa Netflixin Spirit - Vapauden kutsu -sarjan faneille, sillä lukemani perusteella Spirit - Kesyttämätön on suorastaan kopio sen tarinasta. Tämä voikin tulla monelle katsojalle pettymyksenä, jotka odottivat uutta tarinaa näiden samojen hahmojen kanssa.
Sitten taas alkuperäisen Spirit - villin ja vapaan faneille voi tulla pettymyksenä se, kuinka erilainen tämä uusi filmi on. Siinä, missä alkuperäinen elokuva oli hyvin rauhallinen, seesteinen ja luonnonläheinen, esitellen oivallisesti Spiritin mielenmaisemaa Matt Damonin selostuksen kautta, Spirit - Kesyttämätön on nykyajalle tyypillistä vauhdikasta menoa ja meininkiä, missä nimikkohevonen jää sivuosaan, eikä hevosen ajatuksia kuulla puheena lainkaan. Jatko-osan sijaan näkisinkin Spirit - Kesyttämättömän enemmän erilaisena tulkintana samasta hevosesta uudelle sukupolvelle. Nykylapsille ja erityisesti tuoreille heppatytöille elokuva varmasti iskee lujaa. Itse koin filmin kaikessa mielikuvituksettomuudessaan ja unohdettavuudessaan ihan viihdyttäväksi. Vajaan puolentoista tunnin kesto on nopeasti ohi, sillä leffassa tapahtuu vähän väliä jotain.
Harmillisesti elokuvan animaatiolaatu on vielä innottomampaa kuin sen käsikirjoitus. DreamWorks teetätti leffan tarkoituksella halvemman animaatiofirman, Jellyfish Picturesin kautta. Hahmot ja hevoset näyttävät sentään hyviltä, mutta monet taustat ovat viimeistelemättömän näköisiä. Asiaa ei yhtään auta se tieto, että leffaa tehtiin etätyönä koronarajoitusten takia. Halpuus paistaa läpi filmistä ja kovien näyttelijöiden, kuten Gyllenhaalin ja Mooren näkeminen lopputeksteissä onkin siksi vielä yllättävämpää. Äänitehosteet toimivat sujuvasti ja Amie Dohertyn säveltämät musiikit tuovat mukaan reippautta ja seikkailullisuutta. Valitettavasti filmin laulut ovat aika yhdentekeviä rallatuksia.
Yhteenveto:Spirit - Kesyttämätön on ihan katsottava, mutta silti aika keskinkertainen heppaleffa, joka voi koitua pettymykseksi useammallakin tavalla. Ensinnäkin sen tarina on nähty aivan liian monta kertaa hevoselokuvissa, eikä tuttua kaavaa edes viitsitä muuttaa millään tavalla. Toiseksi tarina on lähes suoraan kopioitu Netflixin Spirit - Vapauden kutsu -sarjasta, mikä on varmasti tylsä ratkaisu sarjan faneille, jotka halusivat nähdä uuden kertomuksen tuttujen hahmojen kera. Kolmanneksi alkuperäisen Spirit - villin ja vapaan kannattajille uusi elokuva voi olla liiankin erilainen vauhdikkaamman menon takia, minkä lisäksi filmi puskee nimikkoheppansa sivurooliin. Neljänneksi sen animaatiolaatu näyttää paikoitellen viimeistelemättömältä ja DreamWorksin kitsastelu budjetin suhteen, sekä koronarajoitusten aiheuttama etätyö näkyvät läpi lopputuloksesta. Heikkouksistaan huolimatta Spirit - Kesyttämätön pitää sujuvasti mukanaan läpi kestonsa ja aika ajoin viihdyttää ihan passelisti. Uudelle heppatyttöjen sukupolvelle leffa iskee varmasti täysillä ja kaipa se on loppupeleissä tärkeintä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Spirit Untamed, 2021, DreamWorks Animation, Walden Media
Ohjaus: Patty Jenkins Pääosissa: Gal Gadot, Pedro Pascal, Kristen Wiig, Chris Pine, Robin Wright, Connie Nielsen, Lucian Perez, Amr Waked, Kristoffer Polaha, Ravi Patel, Oliver Cotton, Stuart Milligan ja Lynda Carter Genre: toiminta, fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia Ikäraja: 12
DC Comicsin sarjakuviin perustuva elokuva Man of Steel (2013) oli menestys, joten sen ympärille ryhdyttiin rakentamaan DC:n elokuvauniversumia. Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) toimi kahden nimikkohahmonsa ensimmäisenä yhteisleffana, mutta myös Wonder Womanin esittelynä valkokankailla. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Wonder Woman -elokuva (2017) oli iso hitti, joten sille lähdettiin heti tekemään jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2018 ja Wonder Woman 1984:n oli tarkoitus ilmestyä jo loppuvuodesta 2019, mutta DC:n muiden elokuvien julkaisukalenterin takia leffaa piti siirtää eteenpäin. Elokuva siirtyi kesäkuulle 2020, mutta alkava koronaepidemia siirsi ensi-iltaa ensin elokuulle ja sitten lokakuulle, kunnes lopulta Wonder Woman 1984 sai maailmanensi-iltansa joulupäivänä 2020. Suomessa monet elokuvateatterit kuitenkin sulkeutuivat uudestaan juuri ennen joulua, joten filmiä siirrettiin täällä, vaikka se oli monissa maissa jo nähtävillä. Elokuvaa siirreltiin vähän väliä parilla viikolla eteenpäin, kunnes lopulta ilmoitettiin, että se julkaistaan suoraan HBO Nordicin suoratoistopalvelussa. Omasta mielestäni ensimmäinen Wonder Woman on uusien DC-elokuvien paras teos, joten odotin innolla Wonder Woman 1984:n näkemistä. Minua harmittikin, kun filmiä siirreltiin ja erityisesti kun elokuva julkaistiin juuri, kun sen näkeminen muuttui mahdottomaksi Suomessa. Odotukseni kuitenkin laskivat roimasti, kun elokuva sai lähes täystyrmäyksen niin kriitikoilta kuin faneilta. Epäilevin mielin aloitinkin Wonder Woman 1984:n katselun heti, kun se oli julkaistu HBO:ssa.
On vuosi 1984 ja amatsonilaisprinsessa Diana Prince työskentelee Smithsonianin museossa,samalla kun tekee sankaritekoja Wonder Womanina. Kun museoon saapuu mystinen kivi, joka voi toteuttaa pitelijänsä toiveen, se herättää niin Dianan kuin öljypohatta Maxwell Lordin ja ujon geologi Barbaran mielenkiinnon.
Gal Gadot nähdään jo neljättä kertaa - tai viidettä, jos viikko sitten ilmestynyt Zack Snyder's Justice League (2021) lasketaan - Diana Princen eli Wonder Womanin roolissa ja hänessä on yhä sitä intoa ja voimaa, jota rooli vaatii. Erityisen hienoa on, kuinka Wonder Woman esitetään vihdoin sellaisena värikkäänä ja seikkailevana sankarina, mikä on tuntunut hieman uupuvan hahmosta aiemmissa filmeissä, vaikka Gadot on aina hyvää työtä tehnytkin. Läpi leffan on mukava nähdä, kuinka hän suojelee sivullisia ja tuntuu tuovan toivoa ja pelastusta muille. Toki hahmosta löytyy yhä synkempikin puolensa, Dianan surressa ensimmäisessä leffassa menehtyneen Steve Trevorin (Chris Pine) perään. Uskoisin tosin, että tässä kohtaa kaikki jo tietävät, että Pine tekee nyt paluun Steven rooliin - hahmo on ollut isosti esillä elokuvan mainoksissa ja viimeistään se paljastuu heti elokuvan alkuteksteissä. Pine ei harmillisesti ole yhtä onnistunut osassa kuin viimeksi, eikä hänen ja Gadotin väliltä tällä kertaa löydy yhtä vahvaa kemiaa. Lisäksi Steven paluuseen liittyy juttuja, jotka eivät täysin toimi. Silti hahmo ajaa asiansa, etenkin viedessään Wonder Womania hahmona eteenpäin.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Kristen Wiig museon uutena työntekijänä Barbarana jaThe Mandalorian -sarjan (2019-) tähti Pedro Pascal itsekeskeisenä öljypohattana Maxwell Lordina. Maxwellin bisnekset eivät kulje niin hyvin kuin hän antaa julkisuudessa ymmärtää ja hän haluaisikin suuremman mahdin öljyteollisuudessa. Barbara taas on ujo ja kömpelö, ja haluaisikin olla kuin hänen uusi työkaverinsa Diana. Hahmot ovat sujuvasti työstetyt ja katsoja ymmärtää täysin, miksi he päätyvät tiettyihin ratkaisuihin. Wiigin ja Pascalin roolityöt kuitenkin jakavat mielipiteitä voimakkaasti kahtia. Pascal tekee Max Lordista todella elämää suuremman henkilön ja selvästi oikein nauttii tietystä ylilyönnistä. Hän tekee sen kuitenkin hallitusti, luoden veikeän antagonistin tarinalle. Wiig toimii myös passelisti, vaikka hahmon esittely saa katsojan pelkäämään, että kyseessä olisi täysi fiasko. Supersankarigenressä on usein nähty hahmoja, jotka esitetään kömpelöinä ja noloina, mikä saa heidät kokemaan itsensä ulkopuolisiksi ja kun heille syntyy mahdollisuus voimaan, he käyttävät sitä vääriin tarkoituksiin. Barbara seuraa tätä kaavaa, mutta Wiig onnistuu työssään paremmin kuin jotkut edeltäjistään.
En tiedä, johtuuko se muutaman kuukauden ajan lukemistani negatiivisista arvioista ja niiden latistamista odotuksista, vai siitä, että viikko sitten piti taistella läpi toinen DC-tuotos, ylipitkä ja raskassoutuinen (sanoisin jopa että paikoitellen puuduttava) Zack Snyder's Justice League, mutta minä jopa viihdyin Wonder Woman 1984:n parissa. Ei tämä ole ensimmäisen Wonder Womanin veroinen elokuva, mutta koin jatko-osan huomattavasti laadukkaammaksi kuin olin monista lyttäävistä arvioista ymmärtänyt. Elokuvassa on toki ongelmansa (palataan niihin kohta), mutta pidin silti kokonaisuutta kelvollisena supersankariviihteenä. Siinä, missä viikko sitten murjotettiin synkän Zack Snyder's Justice Leaguen kanssa, Wonder Woman 1984 tuntuu piristävältä tuulahdukselta ja sai kahden ja puolen tunnin ajaksi unohtamaan tympivät todellisen maailman ongelmat. Leffasta löytyi seikkailun henkeä ja miellyttävää eskapismia, mitä nykyinen maailmantilanne kaipaa. Ainoa, mikä sai minut muistamaan koronahommat oli, kun komeiden toimintakohtausten aikana harmittelin, että joudun katsomaan leffaa tuhnuisella HBO-striimilaadulla.
DC:n uutta elokuvauniversumia on alusta alkaen kritisoitu eri syistä, oli kyse sitten Man of Steelin liian mammuttimaiseksi paisuvasta lopputaistelusta, Batman v Superman: Dawn of Justicen synkkyydestä ja liian monien juonikuvioiden ahtaamisesta samaan leffaan, Suicide Squadin (2016) surkeasta tarinankerronnasta ja tyylitajuttomuudesta tai Justice Leaguen (2017) epäonnisesta tuotannosta, mikä johti kahteen hyvin erilaiseen lopputulokseen. Kritisoinnin myötä studiolla ollaan päätetty tehdä erilaisia ratkaisuja, joilla filmit saisivat suopeamman vastaanoton. Niistä on tehty valoisampia, humoristisempia ja hieman pienimuotoisempia. Wonder Woman 1984:ssa tämä kritiikin vastareaktio on viety aika lailla äärimmilleen ja kyseessä on huomattavasti valoisampi, värikkäämpi, koomisempi ja monin tavoin pienimuotoisempi teos kuin monet aiemmista DC-leffoista. Paikoitellen tuntuu, että nyt ollaan menty jopa siihen toiseen ääripäähän asti, mikä on taas herättänyt erilaista kritiikkiä, mutta samalla koin elokuvasta löytyvän sitä sarjakuvien ja piirrossarjojen henkeä, mitä itse koki lukiessaan ja katsoessaan lapsena. Sellaista tiettyä iloa, mikä monista DC:n uusista filmeistä on puuttunut.
Se, mistä erityisesti pidin Wonder Woman 1984:ssa oli, ettei sankarin vastuksena toimi jokin toisesta maailmasta tai ulottuvuudesta saapuva suuri ja paha ukko, joka aiheuttaisi tuhoa hakatessaan maailmaa tuhannen päreiksi paljain käsin. Tätä on nähty DC:llä ähkyyn asti esimerkiksi kenraali Zodissa, Doomsdayssa ja jopa kahteen otteeseen Steppenwolfissa. Ensimmäisen Wonder Woman -leffan kompastuskivenä toimi tylsä Ares-pahis. Tässä sankari joutuu kohtaamaan hyvin erilaiset vastukset ja konfliktit muodostuvat enemmän inhimillisten juttujen seurauksena, eikä niinkään tuhovoimasta - vaikkakin tämän hahmojen löytämän toivomuskiven haltijalla voi olla käsissään tuhoisat voimat. Toinen juttu, mistä pidin paljon, on juurikin tämä toivomuskivi. Se tuntuu mukavan tuoreelta idealta tässä genressä ja tarjoaa jotain erilaista tyypilliseen menoon verrattuna. Toivomuksiin tietty liittyy omat haittansa ja elokuvan viesti onkin, että jos jotain saa huijaamalla ja oikoteitä pitkin, pitää olla valmis siihen, ettei siitä seuraa pelkkää hyvää.
Olin positiivisesti yllättynyt myös siitä, kuinka vauhdikkaasti elokuva kulkee. Nelituntisen Zack Snyder's Justice Leaguen jälkeen kahden ja puolen tunnin mittainen Wonder Woman 1984 tuntuu ainakin puoli tuntia lyhyemmältä. Tässäkin leikkausversiossa olisi tiivistämisen varaa, mutta olin niin mukana piristävän erilaisessa tarinassa, ettei kesto sinänsä haitannut. Toimintakohtauksia ei filmissä kovin montaa ole, mutta lukuunottamatta yhtä hieman kökköä mätkintää lopputaistelun aikana, ne vähäiset toimintakohtaukset ovat erittäin hyviä. Erityisesti noin puolen välin paikkeilla nähtävä takaa-ajokohtaus on vaikuttavaa seurattavaa. Toimintakohtauksien tehoa lisää se, kuinka paljon monipuolisemmin Wonder Woman hyödyntää totuuden lassoaan ja tiaraansa taistelussa. Tekijät pääsevät esittelemään luovuuttaan tällä saralla, eikä hahmoa vain heitetä keskelle toimintaa miekan ja kilven kanssa.
Ei elokuva loppupeleissä mikään erityisen ihmeellinen ole, mutta pidin siitä silti selvästi monia muita enemmän. Viihtymisestäni huolimatta huomasin kyllä virheitä ja ongelmia, jotka estivät elokuvaa nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Kuten jo totesin, Steven paluun olisi voinut hoitaa paljon paremmin ja Pinen ja Gadotin väliltä ei löydy samaa kemiaa kuin viimeksi. Lopputaistelu pimeydessä on aika kehno ja vastus on siinä kohtaa hätiköiden luotu. Vaikka Wonder Woman hyödyntää kykyjään taistelussa vakuuttavammin, on hänelle luotu uusi kyky hieman hölmö. Paikoitellen tarinan kuljetus ei ole niin sujuvaa kuin voisi toivoa. Osa huumorista toimii, kun taas osa vitseistä jättää kylmäksi. Vaikka feministinen asenne kuuluu toki leffaan, tarvitseeko sitä tehdä niin, että lähes jokainen mies esitetään ahdistelijana? Tietty yliampuva sarjakuvameno kolahtaa parissa kohtaa omaan nilkkaansa, eikä kasariasetelmaa hyödynnetä niin veijarimaisesti kuin alku antaa ymmärtää. Ja kenties sen takia, että kyseessä on tavallaan esiosaelokuva Batman v Superman: Dawn of Justicelle ja Justice Leaguelle, ei jännitettä pääse muodostumaan, että noinkohan Wonder Woman selviää vai ei?
Ensimmäisen leffan ohjaaja Patty Jenkins palaa samoihin hommiin ja on selvästi halunnut irrotella oikein kunnolla. Vaikka hänen, Geoff Johnsin ja Dave Callahamin työstämä käsikirjoitus pitää sisällään vikoja, ovat he lähteneet rohkeasti kokeilemaan jotain erilaista - etenkin kun filmi sijoittuu täysin eri aikakauteen kuin edeltäjänsä. Hieman tiivistämistä kaipaavaa leikkausta ja joitain heikompia erikoistehosteita lukuunottamatta Wonder Woman 1984 on passeli tekniseltä toteutukseltaan. Kuvaus on paikoitellen erittäin tyylikästä. Mukana on näyttäviä lavasteita ja oivallisia asuja. Monet efekteistä toimivat todella hyvin ja äänimaailma on mainiosti rakennettu. Musiikeista vastaa onneksi Hans Zimmer, joka tykittelee parhaimmillaan taas eeppisen intensiivisesti. Kun Zack Snyder's Justice Leaguen aikana joutui tuskailemaan uuden ja kamalan amatsonihoilotuksen kanssa aina, kun Wonder Woman oli ruudulla, Zimmer pistää jo ikoniseksi muodostuneen Wonder Womanin tunnarin pauhaamaan niin mahtipontisesti, että television äänenvoimakkuutta on pakko nostaa joka kerta.
Yhteenveto:Wonder Woman 1984 on vioistaan huolimatta oikein kelpo supersankariseikkailu, joka tarjoaa miellyttävää todellisuudenpakoa kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Vaikka leffaa voisikin tiivistellä sieltä sun täältä, ei kesto lopulta koidu ongelmaksi. Piristävän erilainen tarina supersankarigenressä pitää hyvin mukanaan, kuten myös leffan kepeä tunnelma. Filmissä on jotain hyvin samanlaista kuin sarjakuvissa ja piirrossarjoissa, ja meno on kaukana Zack Snyderin melodramaattisista synkistelyistä. Toimintaa on aika vähän kestoon verrattuna, mutta elokuvan tarjoamat taistelukohtaukset ovatkin onneksi odottamisen arvoisia - poislukien yksi pimeydessä tapahtuva turpaanveto loppuhuipennuksessa. Wonder Woman hyödyntää kykyjään taisteluissa luovemmin keinoin, mikä johtaa erittäin viihdyttäviin tilanteisiin. Gal Gadot on edelleen vallan mainio pääroolissa Wonder Womanina ja löytää hahmoonsa sitä koko kansan sankarin henkeä, mikä hänestä on hieman uupunut aiemmin. Pedro Pascal nautiskelee teatraalisen Max Lordin esittämisestä ja hahmo on kuin raikas tuulahdus DC:n uusien leffojen muiden antagonistien keskellä. Kristen Wiigkin on osittain hyvin toimiva, vaikka aluksi hänen hahmonsa Barbaran esittäminen kömpelönä on hieman liian kiusallista, eikä hahmoa onnistuta viemään ihan loppuun asti. Chris Pine ei valitettavasti erityisemmin vakuuta Steve Trevorin roolissa tällä kertaa, eikä hänen ja Gadotin väliltä löydy samaa kemiaa kuin viimeksi, mutta Pine ajaa silti asiansa. Tietyt jutut Steven paluusta olisi pitänyt hoitaa toisin. Hans Zimmerin musiikit pauhaavat iskevästi ja hän onnistuu tekemään pääsankarin tunnussävelmästä kenties entistä mahtipontisemman. Kaiken somelyttäämisen jälkeen koin Wonder Woman 1984:n yllättävänkin meneväksi sarjakuvafilmatisoinniksi ja on pakko sanoa, että viihdyin paremmin tämän kuin Zack Snyder's Justice Leaguen parissa, mitä monet kehuvat nyt yhdeksi kaikkien aikojen parhaaksi supersankarifilmiksi. Olen nähtävästi hyvin eri mieltä DC-fanien kanssa, joten suosittelen vain katsomaan molemmat ja kokeilemaan, kumpi kolahtaa kovempaa!
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.3.2021 Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com Wonder Woman 1984, 2020, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, Atlas Entertainment, The Stone Quarry
