Näyttelijät: Clive Owen, Clare-Hope Ashitey, Julianne Moore, Michael Caine, Chiwetel Ejiofor, Pam Ferris, Charlie Hunnam, Peter Mullan, Oona Pellea ja Danny Huston
Genre: jännitys
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16
Children of Men, eli suomalaisittain Ihmisen pojat perustuu P. D. Jamesin kirjaan The Children of Men vuodelta 1992. Vuonna 1997 Beacon Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet ja Paul Chart kirjoitti elokuvan alkuperäisen käsikirjoituksen, mitä Mark Fergus ja Hawk Ostby työstivät uusiksi. Kun Alfonso Cuarón palkattiin ohjaajaksi, hän ja Timothy J. Sexton kirjoittivat tekstiä jälleen uudelleen, minkä jälkeen David Arata saapui vielä viilaamaan käsikirjoitusta lopulliseen muotoonsa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2005 ja lopulta Ihmisen pojat sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 3. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja katsojien ylistämä, saaden parhaan sovitetun käsikirjoituksen, kuvauksen ja leikkauksen Oscar-ehdokkuudet, mutta taloudellisesti leffa epäonnistui. Itse katsoin Ihmisen pojat ensi kertaa suunnilleen kymmenisen vuotta sitten ja pidin näkemääni ihan hyvänä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.
Vuoden 2009 jälkeen maailmaan ei ole syntynyt uusia lapsia, mikä on aiheuttanut massapaniikin. Vuonna 2027 entinen aktivisti Theo Faron saa tehtäväkseen suojella ihmiskunnan uutta toivoa, ensimmäistä raskaaksi tullutta naista lähes kahteen vuosikymmeneen.
Tänä päivänä valtavirtaelokuvista lähes täysin kadonnut Clive Owen oli vielä 2000-luvun alussa iso tähti. Ihmisen pojissa hän näyttelee päähenkilö Theo Faronia, entistä aktivistia ja nykyistä byrokraattia, joka saa yllättävän ja äärimmäisen tärkeän tehtävän, kun hänen pitää suojella koko maailman ensimmäistä raskaaksi tullutta naista kahdeksaantoista vuoteen. Owen on tuttuun tapaansa mainio ja karismaattinen roolissaan. Hän tulkitsee hyvin hahmonsa muovautuvaa ajatusmaailmaa ja maailmankuvaa elokuvan edetessä, kun Theo alkaa tosissaan ymmärtää missionsa tärkeyden. Theo on oiva hahmo, jota kannustaa matkallaan.
Elokuvassa nähdään myös Clare-Hope Ashitey jollain ihmeen kaupalla raskaaksi tulleena Keenä, Julianne Moore Theon apua tarvitsevana ex-tyttöystävänä ja Kalat-vastarintaliikettä johtavana Julianina, Chiwetel Ejiofor ja Charlie Hunnam Kaloihin kuuluvina radikaaleina Lukena ja Patricina, Pam Ferris Keestä huolehtivana Miriamina, Danny Huston Theon arvovaltaisena serkkuna Nigelina, sekä Michael Caine Theon ystävänä ja entisenä poliittisena pilapiirtäjänä Jasperina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin vahvassa vedossa. Ashitey on nappivalinta naiseksi, josta on yhtäkkiä tullut koko ihmiskunnan toivo ja samalla toki koko maailman etsityin ihminen. Mooresta, Ejioforista ja Hunnamista löytyy oikeaa asennetta vastarintaliikkeen jäseniksi, joilta löytyy eri näkemyksiä siitä, kuinka asiat pitäisi hoitaa. Caine on toki aina mahtava ja hän tuo tiettyä kepeyttä muuten todella synkän elokuvan keskelle.
Aikuisiällä uudelleenkatseltuna Ihmisen poikien hienous avautui oikein tosissaan. Kyseessä on erinomainen ja runsaasti ajatuksia herättävä dystopiaelokuva, joka tuntuu paikoin jopa pelottavan ajankohtaiselta, todellisen vuoden 2027 lähestyessä kovaa kyytiä. Elokuva vie katsojansa ankeaan ja lohduttomalta tuntuvaan maailmaan, missä ihmisten äkillinen hedelmättömyys ja uusien lasten syntymättömyys on ajanut maailman kaaokseen. Uutisklipit ja muut taustalla paljastavat, että lähes muu ulkomaailma on tuhoutunut eri tavoin ja vain Iso-Britannia seisoo edes jotenkuten jaloillaan. Myös Briteillä on omat ongelmansa ja poliittinen lataus valkoisten päättäjien ja maahan vyöryvien pakolaisaaltojen välillä on äitynyt huippuunsa. Vähänkin ulkomaalaisilta näyttäviä ihmisiä napataan kaduilta ja viedään keskitysleireille, samalla kun valtionjohto lavastaa maahanmuuttajia terroristeiksi hyökkäämällä omien kansalaisten kimppuun pommi-iskuilla.
Tämän roskaisen, synkän ja nihilistisen maailman keskelle uutta valoa ja toivoa tuo raskaana oleva Kee. Katsojalle käy nopeasti selväksi, miksi Theon täytyy suojella naista muulta maailmalta ja tästä käynnistyykin aivan pirun tiivistunnelmainen matka halki rappeutuvan Englannin mahdollisen turvapaikan toivossa. Onko paikkaa edes oikeasti olemassa ja voiko kehenkään matkan varrella vastaan tulevaan luottaa? Leffa on täynnä äärimmäisen jännittäviä tilanteita ja varttia vaille kahden tunnin kesto pitää tiukasti kiinni katsojastaan. Kaiken tämän harmauden ja ahdistavuuden keskellä uuden lapsen syntymä tarjoaa aitoa kauneutta ja loppuhuipennus onkin kertakaikkisen vaikuttava, herkistäen katsojansa potentiaalisesti jopa kyyneliin asti. Haastava, mutta sitäkin hienompi teos.
Alfonso Cuarón on erittäin taitava elokuvantekijä ja Ihmisen pojat on todennäköisesti miehen paras työ. Hänen rakentamansa ilmapiiri on läpikotaisin järisyttävää ja hänellä on todellinen kyky pitää katsojaa otteessaan. Usean kirjoittajan kynästä syntynyt käsikirjoitus ei onneksi muuttunut sekamelskaksi, vaan teksti on vahvaa ja hiottua alusta loppuun, tarinankerrontaa, keskusteluja ja monia tätä karua maailmaa syventäviä yksityiskohtia myöten. Teknisesti Ihmisen pojat on myös todellinen taidonnäyte. Elokuva on upeasti kuvattu. Kaikista jännittävimmät kohtaukset on päätetty toteuttaa todella pitkillä otoksilla, mikä tuntuu siltä kuin olisi itsekin menossa mukana. Juuri kun ehdit luulla, että leffa on tarjonnut huippuhetkensä, se pistää jo seuraavan, vielä paremman kohtauksen pyörimään. Elokuvan lavasteet ovat kaikessa likaisuudessaan vakuuttavaa jälkeä, puvustus on myös sottaista ja maskeeraukset äityvät perin rajuiksi. Tehosteet ovat näyttävät ja äänimaailmakin onnistuneesti rakennettu John Tavenerin hienosti tunnelmoivia musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Children of Men, Yhdysvallat, Iso-Britannia, Japani, 2006, Universal Pictures, Strike Entertainment, Hit & Run Productions, (Hit and Run Productions, Ingenious Film Partners 2, Toho-Towa
Pääosissa: Natalie Portman, Julianne Moore, Charles Melton, Elizabeth Yu, Cory Michael Smith, Gabriel Chung, Piper Curda, D. W. Moffett ja Lawrence Arancio
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12
May December pohjautuu löyhästi Mary Kay Letorneaun suhdeskandaaliin alaikäisen oppilaansa kanssa. Tämän pohjalta Samy Burch ja Alex Mechanik työstivät elokuvan tarinan ja Burch varsinaisen käsikirjoituksen. He saivat tuottaja Jessica Elbaumin mukaan ja Todd Haynes pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2022 ja lopulta May December sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2023. Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa viime joulukuussa, mutta jostain syystä leffa on saapunut vasta nyt Suomeen ja ihan elokuvateattereihin. Itse kuulin May Decemberistä vasta, kun se alkoi saada palkintoehdokkuuksia (muun muassa parhaan musikaali- tai komediaelokuvan ja naispääosan Golden Globe -ehdokkuudet ja parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden) ja ihmettelin, kun elokuva ei ilmestynytkään Netflixiin. Kun May December vihdoin julkaistiin Suomessa, kävin katsomassa sen heti ensi-iltapäivänä.
Näyttelijä Elizabeth Berry pestataan tositapahtumiin perustuvaan elokuvaan, näyttelemään 36-vuotiasta naista, jolla oli salasuhde 13-vuotiaan pojan kanssa. Valmistautuakseen rooliinsa, Elizabeth tunkee itsensä edelleen suhteessa olevan kohuparin elämään.
Julianne Moore ja Charles Melton näyttelevät Gracie Athertonia ja Joe Yoota, jotka nousivat kohuotsikoihin 1990-luvulla, kun tuohon aikaan 36-vuotiaan Gracien ja 13-vuotiaan Joen välillä paljastui olevan salasuhde. Gracie tuomittiin vankilaan, mutta tämä ei paljoa aiheuttanut ryppyjä rakkauteen, vaan pari on pysynyt yhdessä vuosia, mennyt naimisiin ja hankkinut kolme lasta (Elizabeth Yu, Gabriel Chung ja Piper Curda). Gracie ja Joe pohjautuvat tosiaan Mary Kay Letorneauhun ja Vili Fualauuhun, opettajaan ja oppilaaseen, joilla oli salasuhde. Leffa ei suoraan kerro heidän tarinaansa, vaan on saanut vain innoitteensa tästä tosielämän kohuparista. Moore suoriutuu erittäin hyvin roolistaan iäkkäänä Graciena, jota kohtaan katsojana ehtii muodostua monenlaisia tunteita. Gracie esitellään mukavana ja lämpimänä naisena, joka ei tunnu ymmärtävän parisuhteensa synnyn rikollisia ja kyseenalaisia puolia, vaan naiselle ikä taitaa olla pelkkä numero. Riverdale-sarjasta (2017-2023) tuttu Melton taas pääsee yllättämään Joena, joka myös herättää monenlaisia tuntemuksia katsojassa. Aluksi katsoja näkee Joen automaattisesti pedofilian uhrina, mutta leffa monimutkistaa hahmoa kiinnostavasti. Melton pysyttelee pitkään jäykkänä pökkelönä, mutta pääsee elokuvan loppupäässä näyttämään lahjojaan.
Jos jo vankilatuomiot, rikkoutuneet perhe- ja ystävyyssuhteet, sekä pitkä mediakohu eivät koetelleet tätä pariskuntaa tarpeeksi, pakka sekoittuu entisestään, kun heidän kotiovelleen saapuu Natalie Portmanin näyttelemä Elizabeth Berry, näyttelijä, joka on valittu esittämään Gracieta elokuvassa Graciesta ja Joesta. Portman esittelee jälleen kerran huimia lahjojaan ja myös Elizabethin kohdalla katsojan mielipide muovautuu voimakkaasti läpi leffan.
Näiden kolmen monimutkikkaan ihmisen ja heidän monimutkikkaiden suhteidensa äärelle uppoutuu niin voimakkaasti, että hiljalleen etenevä parituntinen May December tuntui olevan nopeasti ohi. Elokuva todella haastaa katsojansa, esittelemällä hahmot ja skenaarion, jotka paperilla tuomitsee välittömästi, mutta kun leffa vie katsojaa syvemmälle tämän vaikean suhteen syövereihin, mielipiteet tosiaan muovautuvat varsin villistikin. Päähän ehtii nousta ajatuksia, että kenties tässä on ollut kyse aidosta rakkaudesta, kun taas toisinaan suhteen näkee oksettavana grooming-juttuna. Elokuva käyttää aikansa avatakseen, mistä tässä kaikessa on kyse ja ripottelee pitkin kestoaan ovelia vihjeitä näiden kolmen hahmon todellisista väreistä, kunnes paljastaa ne tehokkaassa huipennuksessa hienosti.
Näistä ripotteluista pidin erityisestikohtauksesta, jossa Elizabeth on mukana, kun Gracie ja tämän Mary-tytär valitsevat mekkoa tytön valmistujaisiin. Sen lisäksi, että kohtaus kuvataan peilin kautta ja tarkat katsojat voivat huomata Elizabethin jatkuvasti kopioivan Gracien eleitä ja asentoja, esittääkseen tätä leffassa paremmin, Gracie näyttää todellisia puoliaan lipevillä puheillaan. Hieno on myös kohtaus, jossa Elizabeth pyydetään puhumaan koulun teatteriryhmälle, jossa Mary sattuu olemaan mukana. Elizabeth puhuu siitä, kuinka häntä kiehtovat moraalisesti harmailla alueilla liikkuvat, niin sanotut "pahishahmot", eikä tunnu yhtään tajuavan, että Mary suuttuu taustalla siitä, kuinka Elizabeth puhuu hänen äidistään. Myöhemmin myös Joe suutahtaa Elizabethille, kun tämä puhuu pariskunnan elämästä tarinana, ymmärtämättä lainkaan, että oikeat ihmiset ovat todella käyneet tämän läpi. Leffa kritisoi hieman tositapahtumiin perustuvien elokuvien sensaatiohakuisuutta, joskin samalla se myös kompastuu vähän samaan kuoppaan. On hassua, että leffassa kritisoidaan Elizabethia ja elokuvantekijöitä, jotka haluavat hyötyä Gracien ja Joen suhteesta, kun samalla itse May December hyötyy Mary Kayn ja Vilin kohusuhteesta.
Tätä tiettyä kyseenalaisuutta lukuun ottamatta Samy Burchin käsikirjoitus on todella väkevä. Se pistää katsojansa todella pohtimaan, sekä sisältää oivia metaforia. Hahmojen välinen dialogi on onnistuneesti kirjoitettua ja itse hahmot ovat erinomaisen moniulotteisia. Burch ei ole halunnut käsitellä vaikeaa aihettaan tyypillisen mustavalkoisesti ja hyvä niin. Vahvan tekstin pohjalta ohjaaja Todd Haynesin on ollut helppo työstää vahva elokuva. Haynes leikittelee genreille toimivasti ja pääasiassa draamaan kääntyvä May December pitää myös sisällään oudon komediallisia puolia, sekä myös trillerimäistä ahdistavaa ilmapiiriä. Tähän päälle elokuva on taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Tekniset puolet ovat kunnossa lavasteita, valaisua ja äänityöskentelyä myöten. Elokuvan musiikit ovat Marcelo Zarvosin tulkintoja Michel Legrandin säveltämistä musiikeista Sanansaattaja-filmiä (The Go-Between - 1971) varten. Ylidramaattiset pianonsoitot ovat samanaikaisesti kiinnostava häiriötekijä että ravisteleva tehokeino.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
May December, 2023, Gloria Sanchez Productions, Killer Films, MountainA, Project Infinity, Taylor & Dodge
Pääosissa: Harrison Ford, Tommy Lee Jones, Joe Pantoliano, Jeroen Krabbé, Andreas Katsulas, Daniel Roebuck, Tom Wood, L. Scott Caldwell, Johnny Lee Davenport, Julianne Moore, Nick Searcy ja Sela Ward
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16
The Fugitive, eli suomalaisittain Takaa-ajettu perustuu David Janssenin tähdittämään samannimiseen televisiosarjaan, jota esitettiin vuodesta 1963 vuoteen 1967. Hollywoodissa ryhdyttiin 1980-luvulla työstämään elokuvasovituksia suosittujen televisiosarjojen pohjalta ja Warner Bros. otti tähtäimeensä Takaa-ajetun. Käsikirjoitusta työstettiin useiden kirjoittajien toimesta, kunnes Jeb Stuartin ja David Twohyn teksti sai studiopomot tyytyväisiksi. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1993 ja lopulta Takaa-ajettu sai maailmanensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, 29. heinäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä, joka voitti myös kriitikot puolelleen ja sai muun muassa seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, kuvaus, leikkaus, äänitys, äänitehosteet ja musiikki), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus ja miespääosa), joista se voitti myös parhaan miessivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Takaa-ajettua, mutta olen tiennyt sen olemassaolosta jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin etsiä leffan käsiini ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Kirurgi Richard Kimbleä syytetään virheellisesti vaimonsa murhasta ja hänet tuomitaan kuolemanrangaistukseen. Richard pääsee kuitenkin pakoon ja päättää todistaa syyttömyytensä etsimällä käsiinsä todellisen murhaajan. Hän joutuu takaa-ajetuksi, kun liittovaltion sheriffi Sam Gerard lähtee hänen peräänsä.
Päärooliin kirurgi Richard Kimbleksi oli ehdolla muun muassa Alec Baldwin, Nick Nolte, Kevin Costner ja Michael Douglas, ennen kuin Tähtien sota -scifielokuvista (Star Wars - 1977-) ja Indiana Jones -seikkailuista (1981-2023) tuttu Harrison Ford sai roolin. Ford istuu osaansa täydellisesti, tulkiten väkevän karismaattisesti hahmonsa vimmaa löytää oikea syyllinen ja kostaa tälle rakkaan vaimonsa Helenin (Sela Ward) murha. Kuten Ford oli jo vuosia aiemmin osoittanut, hän on uskottava toimintakohtauksissa, mutta sen lisäksi hän näyttää myös kykynsä draamapuolella surevana leskenä.
Richard Kimblen kostoretkeä vaikeuttaa hänen peräänsä lähtevät poliisit ja erityisesti sinnikäs liittovaltion sheriffi Sam Gerard, jona nähdään Tommy Lee Jones. Hauskasti tarinan mukaan Jones totesi vastanäyttelijöilleen, että tällä leffalla ei kyllä palkintoja voiteta ja juuri hän meni nappaamaan parhaan miessivuosan pystit niin Oscar- kuin Golden Globe -gaalassa. Jones on erinomainen vastapari Fordille ja tuo hyvää ja tyylilleen tuttua sarkastista särmää sheriffihahmoonsa. Gerardille on kirjoitettu myös oiva kehityskaari läpi leffan, hahmon alkaessa vähitellen pohtia, olisiko Richardin syyttömyysväitteissä sittenkin jotain perää. Lisäksi elokuvassa ovat mukana muun muassa Joe Pantoliano Gerardin oikeana kätenä toimivana sheriffi Renfrona, sekä Julianne Moore yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan.
Kuten olin jo pitkään olettanutkin, Takaa-ajettu osoittautui mahtavaksi ja tiivistunnelmaiseksi jännitysnäytelmäksi, joka pitää napakasti otteessaan läpi parin tunnin kestonsa. Elokuva hyppää heti itse asiaan. Helen Kimble on murhattu ja aviomies Richard viedään kuulusteltavaksi. Ei aikaakaan, kun Richard saa keploteltua itsensä vapauteen ja siitä käynnistyykin mukaansatempaava takaa-ajo. Jännitettä rakennetaan tehokkaasti. On jännittävää seurata, kun Richard yrittää etsiä tietoa vaimonsa todellisesta murhaajasta, etenkin kun tämä tutkimus alkaa pikkuhiljaa viemään kohti loppuhuipennusta. Tiukkaa lisäjännitystä tuo totta kai kintereillä juoksevat liittovaltion sheriffit, liipaisinherkkien sormiensa kanssa. Richard oli jo tuomittu kuolemanrangaistukseen ja nyt hän on vieläpä karkuri, joten Gerardia ja hänen kumppaneita ei Richardin kohdatessaan kiinnosta alkaa kuunnella miehen yritystä selittää viattomuuttaan.
Elokuva nostattaa tasaisin väliajoin kierroksiaan, kun Richardin kiinnijäämisen riski käy vähän väliä lähellä. On mielenkiintoista katsoa, kuinka ansioitunut kirurgi yrittää pysyä tilanteessa niskan päällä huomattavasti tällaisiin tapahtumiin kokeneempien sheriffien edessä. Hienon lisäyksen tuovat hetket, joissa Richardin ammatti nousee esille. Hän on toistuvasti riskeeraamassa oman selviytymisensä, jos joku muu tarvitsee apua. Tämä tuo paljon lisää päähenkilöön ja erottaa Richardin elokuvahistorian lukuisista muista kostoretkellä olevista miehistä, jotka haluavat etsiä käsiinsä vaimonsa murhaajan. Katsoja on tietysti alusta loppuun Richardin puolella, haluten myös vimmaisena oikean syyllisen löytyvän ja saavan potut pottuina.
Takaa-ajetun ohjauksesta vastaa Andrew Davis ja kyseessä onkin Davisin tunnetuin ja kehutuin teos. Davis pitää jännittävää pakettia ihailtavasti kasassa, nostatellen tunnelmaa tehokkaasti pitkin leffaa. Erittäin mainio on myös Jeb Stuartin ja David Twohyn työstämä käsikirjoitus. Elokuva on lisäksi taidokkaasti kuvattu, kuten myös sulavasti leikattu yhteen, kertoen onnistuneesti niin Richardin kuin Gerardin puolia takaa-ajosta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja erikoistehosteista etenkin aidosti toteutettu ja yhdellä otoksella purkkiin saatu junaonnettomuus on komea näky. Äänimaailma tykittelee hyvin menemään James Newton Howardin musiikkeja myöten.
Yhteenveto:Takaa-ajettu on mahtava trilleri, joka pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Katsoja hyppää saman tien Richard Kimblen mukaan karkuretkelle ja selvittämään, kuka todellisuudessa on hänen vaimonsa murhan takana? Elokuva kasvattelee jännitystään tehokkaasti ja tarjoaa useita erittäin tiivistunnelmaisia läheltä-piti -hetkiä, joiden aikana katsojan syke nousee. Kaikki johtaa tehokkaaseen finaaliin, joka vie kertomuksen onnistuneesti päätökseensä. Harrison Ford on nappivalinta Richard Kimbleksi ja erityisen kiinnostavaa hänen hahmossaan on hänen tapansa auttaa muita silloinkin, kun se voi riskeerata hänen oman henkensä. Tommy Lee Jones toimii täydellisenä vastaparina Richardia jahtaavan liittovaltion sheriffi Gerardin osassa. Andrew Davisin ohjaus on tiukkaa, Jeb Stuartin ja David Twohyn käsikirjoitus on mainio ja teknisiltäkin ansioiltaan filmi toimii. Suosittelenkin Takaa-ajettua kaikille tiivistunnelmaisten jännäreiden ystäville. Seuraavaksi täytyy varmaan ottaa käsittelyyn jonkin sortin jatko- ja lisäosana toimiva Takaa-ajajat (U.S. Marshals - 1998). Saa nähdä, onnistuuko se ollenkaan toistamaan Takaa-ajetun vahvuuksia...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Fugitive, 1993, Warner Bros., Kopelson Entertainment
Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Scarlett Johansson, Julianne Moore, Tony Danza, Glenne Healdey, Brie Larson, Rob Brown, Jeremy Luke, Paul Ben-Victor, Anne Hathaway ja Channing Tatum
Genre: draama, komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16
Don Jon on Joseph Gordon-Levittin ohjaama, käsikirjoittama ja tähdittämä elokuva. Aiemmin pelkkiä lyhytelokuvia ohjannut Gordon-Levitt ryhtyi kirjoittamaan leffaa vuonna 2008 ja sai neuvoja kokeneilta ohjaajaystäviltään Rian Johnsonilta ja Christopher Nolanilta. Hän sai rahoituksen leffalleen ja näyttelijät ja työryhmän kasaan ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2012. Lopulta Don Jon sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 18. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta. Itse katsoin Don Jonin vasta pari vuotta myöhemmin ja pidin siitä, mutten ole katsonut sitä toistamiseen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen uudelleen ja arvostella sen.
Jon Martello on niin kovassa suosiossa naisten keskuudessa, että hän on saanut lempinimen Don Jon. Vaikka naisia piisaa, Jon saa silti enemmän irti nettipornosta. Pystyykö Jon päästämään irti aikuisviihderiippuvuudestaan, kun hän kohtaa kauneimman koskaan näkemänsä naisen, Barbaran?
Joseph Gordon-Levittille ei riittänyt se, että hän ohjasi ja käsikirjoitti elokuvan, vaan hän myös näyttelee elokuvan nimikkohahmoa, "Don" Jon Martelloa. Mikäs tosin siinä, sillä Gordon-Levitt on selvästi tiennyt, mitä haluaa roolilta ja tekeekin erittäin hyvää työtä osassa. Jon on varsin tarkka heppu, jolle hänen omien sanojensa mukaan tärkeää elämässä ovat hänen kroppansa, kämppänsä, autonsa, perheensä, kirkkonsa, kaverinsa, naisensa ja ennen kaikkea pornonsa. Varsinaiseksi "fuck boyksi" Jonille ei tuota mitään vaikeuksia iskeä naisia klubeilta joka ilta, mutta silti hän saa eniten tyydytystä aikuisviihteen parissa, mistä on muodostunut hänelle varsinainen addiktio. Jon ei ole persoonana erityisen pidettävä, mutta silti hänestä löytyy monia samaistuttavia piirteitä. Hänen kertojaäänensä auttaa onnistuneesti katsojaa pääsemään hänen mielenmaisemansa sisälle ja läpi leffan on vaikea olla toteamatta, että Jonilla on aina silloin tällöin ihan pointtia siinä, mitä hän sanoo.
Elokuvassa nähdään myös Tony Danza ja Glenne Healdey Jonin vanhempina ja Brie Larson Jonin siskona Monicana, Rob Brown ja Jeremy Luke Jonin kavereina Bobbyna ja Dannyna, Scarlett Johansson Jonin mielestä täyden kympin naisena, Barbarana, sekä Julianne Moore Jonin luokkatoverina Estherinä. Sivunäyttelijät tekevät myös mainiota työtä, joskin nykyään Captain Marvelina tunnettu ja Room-elokuvasta (2015) parhaan naispääosan Oscar-palkinnon voittanut Larson joutuu lähinnä tyytymään kännykkänsä takana tuhahtelevan teinin osaan. Danza ja Healdey ovat huippuvireessä Jonin vanhempina, joskin Danzan isähahmo on aikamoinen mulkvisti, eikä katsojan tarvitse paljoa arvailla, mistä Jon on ottanut mallia elämäntapoihinsa. Johansson ja Moore ovat mainiot Jonin kohtaamina hyvin erilaisina naisina.
Don Jon on hyvin omalaatuinen romanttinen komedia, jonka premissi pornoriippuvaisesta naistenmiehestä voi helposti kuulostaa luotaantyöntävältä, mutta joka onnistuu yllättämään monella tapaa, kun leffaan pääsee sisälle. Jonia ei kuvata minään ihannemiehenä, vaan enemmänkin kritiikkinä monien ylimielisten jätkien käytökselle ja hahmolle onkin kirjoitettu kehityskaarta leffan edetessä. Hahmo elää täysin pinnallista elämää, mutta elokuvan aikana hän alkaa löytämään syvyyksiä ja niinpä voikin olla, ettei pinnallisesti täydelliseltä vaikuttava Barbara välttämättä olekaan se ihannenainen. Don Jonin voi jopa luokitella satiiriksi, sen osoitellessa sormellaan mm. kuinka naisia seksualisoidaan aivan kaikkialla ja kuinka stereotyyppisesti miehet ja naiset uppoutuvat täysin erilaisten fantasioiden vietäväksi. Jon ei voi ymmärtää, miksi Barbara jaksaa käyttää aikaansa siirappisiin romanttisiin elokuviin, mutta suutahtaa, jos joku kritisoi hänen aikuisviihdekatseluaan. Myös kirkon toiminta lepsuissa synninpäästöissään, rahanahneudessaan ja kontrollissaan saa osakseen kritiikkiä.
Puolentoista tunnin kestossaan Don Jon ei paljoa ylimääräistä sisällä, vaan se on sähäkän nopeatempoinen teos, joka osaa kuitenkin rauhoittua oikeilla hetkillä. Se sisältää useita hauskoja hetkiä niin vuoropuheluidensa kuin tapahtumiensa puolesta. Jonin kertojaääni tarjoaa hilpeitä juttuja, minkä lisäksi hänen monologinsa läpi elokuvan on kiehtova psykologisen tutkiskelun vinkkelistä. Kyseessä on siis varsin monipuolinen teos, joka ei kuitenkaan varmasti iske kaikkiin. Leffan lähtökohdat voivat tosiaan jo olla luotaantyöntävät, eikä aluksi aika tympiviä ihmisiä välttämättä jaksa seurata. Voimakkaasti seksuaalisuuteen ja sen ilmaisuun liittyvä kertomus ei ole jokaisen kuppi teetä.
Joseph Gordon-Levitt on selvästi tarkkaillut aiempien ohjaajiensa puuhia, sillä hän saa esikoisohjauksensa tuntumaan kokeneen tekijän työltä. Gordon-Levitt on myös kirjoittanut oivaltavan tekstin, joka poikkeaa vahvasti tavanomaisista romanttisista komedioista - jopa vielä enemmän kuin hänen tähdittämänsä (500) Days of Summer (2009). Don Jon on myös mainiosti kuvattu ja taidokkaasti leikattu kasaan. Klubikohtauksissa leikitellään oivallisesti väreillä ja valoilla - joskin täytyy varoittaa, että nopeatempoisesti välkkyvistä valoista oireita saaville jo pelkkä elokuvan nimen ilmestyminen ruutuun voi tuottaa epämukavaa oloa. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Nathan Johnsonin säveltämät musiikit eivät erityisemmin nouse esille.
Yhteenveto:Don Jon on erittäin mainio, oivaltava ja onnistuneen erilainen romanttinen komedia. Sen lähtökohdat aikuisviihderiippuvaisesta naistenmiehestä voi tuntua luotaantyöntävältä, mutta kun leffaan pääsee sisälle, sen syvemmät puolet alkavat vähitellen avautua. Pinnallinen päähenkilö alkaa osoittaa syvempää maailmankatsomusta ja Jonin kehityskaari onkin hyvin työstetty. Samalla elokuva on tehokas yhteiskuntasatiiri naisten seksualisoimisesta, miesten ja naisten fantasioiden eroista, sekä kirkonkin toiminnasta. Puolentoista tunnin filmi ei oikeastaan turhaa sisällä, vaan se kulkee sähäkästi eteenpäin. Joseph Gordon-Levitt esittelee lahjojaan niin kameran edessä kuin sen takana. Muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa hyvin ja teknisiltä ansioiltaan elokuva on laadukkaasti tehty. Don Jon ei ole aiheidensa puolesta ihan joka makuun sopiva leffa, mutta hieman räväkkäämpää, mutta samalla myös pohdiskelevampaa romanttista komediaa etsiville sitä voi suositella lämpimästi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Don Jon, 2013, Voltage Pictures, hitRECord, HitRecord Films, Ram Bergman Productions
Pääosissa: Isabela Merced, Julianne Moore, Jake Gyllenhaal, Marsai Martin, Mckenna Grace, Walton Goggins, Andre Braugher, Lucian Perez, Joe Hart ja Eiza González
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7
DreamWorksin animaatioelokuva Spirit - villi ja vapaa(Spirit: Stallion of the Cimarron - 2002) oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys. Vuonna 2017 sen tarinaa päätettiin jatkaa Netflixissä televisiosarjan Spirit - Vapauden kutsu (Spirit Riding Free) muodossa. Kaksi vuotta myöhemmin DreamWorks ilmoitti työstävänsä elokuvasovitusta Netflix-sarjan pohjalta. Animoinnin käynnistyessä koronaviruspandemia alkoi ja elokuva täytyi tehdä lähes kokonaan etätyönä. Filmi saatiin kuitenkin valmiiksi ja nytSpirit - Kesyttämätön on saanut ensi-iltansa. Itselleni alkuperäinen Spirit - villi ja vapaa ei ollut koskaan erityinen elokuva ja kuten arvostelussani kerroin, katsoin sen vasta vähän aikaa sitten ensi kertaa kunnolla alusta loppuun. Netflix-sarjaa näkemättä menin katsomaan Spirit - Kesyttämättömän sen ensi-iltapäivän aamun ensimmäiseen näytökseen.
Fortuna "Lucky" Navarro-Prescottin jouduttua jälleen ongelmiin, hänet päätetään lähettää kesäksi isänsä luokse pieneen Miraderon kaupunkiin, missä hän ystävystyy villin hevosen Spiritin kanssa. Häijyn Hendricksin johtamalla rosvoryhmällä on kuitenkin katala suunnitelma ottaa hevonen kiinni ja myydä se ulkomaille.
Siinä, missä alkuperäinen Spirit-elokuva kertoi juurikin Matt Damonin ääninäyttelemästä Spirit-hevosesta, Spirit - Kesyttämätön keskittyy Netflix-sarjan tavoin Fortuna Navarro-Prescottiin, eli Luckyyn, jota ääninäyttelee Isabela Merced. Lucky on hyvin tyypillinen heppaleffan päähenkilö; tyttö, joka ei sopeudu elämäänsä hienommissa piireissä, joten hänet lähetetään pikkukaupunkiin tai maaseudulle jonkun sukulaisensa luokse, kunnes hän oppii käytöstavoille. Tavanomaisuudestaan huolimatta Lucky on pidettävä hahmo, jonka haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan.
Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Luckyn täti Cora (Julianne Moore), joka matkaa Luckyn kanssa Miraderoon Luckyn isän Jimin (Jake Gyllenhaal) luokse. Miraderossa Lucky tapaa myös heppatytöt Prun (Marsai Martin) ja Abigailin (Mckenna Grace), Abigailin pikkuveljen Snipsin (Lucian Perez), Prun isän Alin (Andre Braugher), sekä ikikurisen Hendricksin (Walton Goggins), joka katalan konnakoplansa kanssa aikoo tehdä pahaa hevosille. Niin ja onhan mukana toki se nimikkohepo Spirit, joka ajautuu lähinnä sivuhenkilöksi omassa elokuvassaan. Sivuhahmot jäävät pääasiassa hyvin yksiulotteisiksi. Mooren ja Gyllenhaalin kaltaiset lahjakkuudet ovat käyneet keräämässä helpot rahat ja Goggins yrmyilee tyypilliseen tapaansa pahiksen osassa.
"Tyypillinen" ja "tavanomainen" ovat hyviä sanoja kuvailemaan Spirit - Kesyttämätöntä. Se kulkee todella tyypillisiä ja tavanomaisia latuja kuin monet, monet muut heppaleffat vuosikymmenten varrelta. Villi tyttö lähetetään sukulaisensa luokse maaseudulle oppimaan käytöstapoja. Siellä hän kuitenkin ystävystyy villin hevosen kanssa, jota kukaan muu ei onnistu kesyttämään. Ja sitten on pahis, joka haluaa tehdä pahoja hevosille. Sama on nähty lukuisia kertoja ja tullaan varmasti näkemään lukuisia kertoja uudestaan. Yllätyksiä leffa ei tarjoa, eikä se siihen edes pyri. Vielä vähemmän yllätyksiä on luvassa Netflixin Spirit - Vapauden kutsu -sarjan faneille, sillä lukemani perusteella Spirit - Kesyttämätön on suorastaan kopio sen tarinasta. Tämä voikin tulla monelle katsojalle pettymyksenä, jotka odottivat uutta tarinaa näiden samojen hahmojen kanssa.
Sitten taas alkuperäisen Spirit - villin ja vapaan faneille voi tulla pettymyksenä se, kuinka erilainen tämä uusi filmi on. Siinä, missä alkuperäinen elokuva oli hyvin rauhallinen, seesteinen ja luonnonläheinen, esitellen oivallisesti Spiritin mielenmaisemaa Matt Damonin selostuksen kautta, Spirit - Kesyttämätön on nykyajalle tyypillistä vauhdikasta menoa ja meininkiä, missä nimikkohevonen jää sivuosaan, eikä hevosen ajatuksia kuulla puheena lainkaan. Jatko-osan sijaan näkisinkin Spirit - Kesyttämättömän enemmän erilaisena tulkintana samasta hevosesta uudelle sukupolvelle. Nykylapsille ja erityisesti tuoreille heppatytöille elokuva varmasti iskee lujaa. Itse koin filmin kaikessa mielikuvituksettomuudessaan ja unohdettavuudessaan ihan viihdyttäväksi. Vajaan puolentoista tunnin kesto on nopeasti ohi, sillä leffassa tapahtuu vähän väliä jotain.
Harmillisesti elokuvan animaatiolaatu on vielä innottomampaa kuin sen käsikirjoitus. DreamWorks teetätti leffan tarkoituksella halvemman animaatiofirman, Jellyfish Picturesin kautta. Hahmot ja hevoset näyttävät sentään hyviltä, mutta monet taustat ovat viimeistelemättömän näköisiä. Asiaa ei yhtään auta se tieto, että leffaa tehtiin etätyönä koronarajoitusten takia. Halpuus paistaa läpi filmistä ja kovien näyttelijöiden, kuten Gyllenhaalin ja Mooren näkeminen lopputeksteissä onkin siksi vielä yllättävämpää. Äänitehosteet toimivat sujuvasti ja Amie Dohertyn säveltämät musiikit tuovat mukaan reippautta ja seikkailullisuutta. Valitettavasti filmin laulut ovat aika yhdentekeviä rallatuksia.
Yhteenveto:Spirit - Kesyttämätön on ihan katsottava, mutta silti aika keskinkertainen heppaleffa, joka voi koitua pettymykseksi useammallakin tavalla. Ensinnäkin sen tarina on nähty aivan liian monta kertaa hevoselokuvissa, eikä tuttua kaavaa edes viitsitä muuttaa millään tavalla. Toiseksi tarina on lähes suoraan kopioitu Netflixin Spirit - Vapauden kutsu -sarjasta, mikä on varmasti tylsä ratkaisu sarjan faneille, jotka halusivat nähdä uuden kertomuksen tuttujen hahmojen kera. Kolmanneksi alkuperäisen Spirit - villin ja vapaan kannattajille uusi elokuva voi olla liiankin erilainen vauhdikkaamman menon takia, minkä lisäksi filmi puskee nimikkoheppansa sivurooliin. Neljänneksi sen animaatiolaatu näyttää paikoitellen viimeistelemättömältä ja DreamWorksin kitsastelu budjetin suhteen, sekä koronarajoitusten aiheuttama etätyö näkyvät läpi lopputuloksesta. Heikkouksistaan huolimatta Spirit - Kesyttämätön pitää sujuvasti mukanaan läpi kestonsa ja aika ajoin viihdyttää ihan passelisti. Uudelle heppatyttöjen sukupolvelle leffa iskee varmasti täysillä ja kaipa se on loppupeleissä tärkeintä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Spirit Untamed, 2021, DreamWorks Animation, Walden Media
Pääosissa: Amy Adams, Fred Hechinger, Wyatt Russell, Gary Oldman, Julianne Moore, Brian Tyree Henry, Jeanine Serralles, Tracy Letts, Jennifer Jason Leigh ja Anthony Mackie
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16
The Woman in the Window, eli suomalaisittain Nainen ikkunassa perustuu A. J. Finnin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Jo vuonna 2016 Fox 2000 Pictures sai käsiinsä Finnin tekstin ja osti sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2019, mutta studio ei ollut tyytyväinen näkemäänsä ja Tony Gilroy tuotiin kirjoittamaan tekstiä uusiksi lisäkuvauksia varten, jolloin ensi-iltaa päätettiin siirtää. Lisäksi kun Disney osti Foxin, Disneykään ei ollut tyytyväinen näkemäänsä, mikä johti uusiin muokkauksiin. Elokuva siirtyi toukokuulle 2020, mutta ensi-ilta jouduttiin perumaan koronaviruspandemian iskiessä ja sulkiessa elokuvateatterit ympäri maailman. Teattereiden sijaan elokuvan levitys päätettiinkin myydä Netflixille ja nyt vihdoin Nainen ikkunassa on ilmestynyt Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut kirjaa, mutta kiinnostuin filmistä heti, kun näin osan sen trailerista. En tosin tarinan tai näyttelijöiden vuoksi, vaan koska trailerissa kuultiin lempiyhtyeeni Musen The Dark Side -kappale. Kun teatterit suljettiin, ehdin kuitenkin unohtaa koko filmin, kunnes tänä keväänä Netflix ilmoitti julkaisevansa elokuvan. Päätinkin katsoa Nainen ikkunassa -leffan heti sen julkaisupäivänä.
Julkisten paikkojen pelosta kärsivä lastenpsykiatri Anna Fox on ollut kuukausia lukittautuneena asuntoonsa. Hän käyttää päivänsä katselemalla ikkunasta naapuriensa puuhia ja kiinnostuu, kun vastapäiseen taloon muuttaa uusi perhe. Pian hän kuitenkin näkee naapurissa tapahtuvan kaamean rikoksen...
Amy Adams nähdään elokuvan pääroolissa Anna Foxina, lastenpsykiatrina, joka kärsii agrafobiasta, eli julkisten paikkojen pelosta. Hän ei kykene lainkaan käymään ulkona, vaan viettää päivänsä sataprosenttisesti kotonaan, ainoana viihteenään elokuvat ja ikkunasta näkyvä naapurusto. Hahmo on periaatteessa mielenkiintoisesti kirjoitettu. Annaa vaivaa jokin asia, mikä on aiheuttanut hänelle niin fobian kuin addiktion alkoholiin ja lääkkeisiin. Hahmolla on usein sekava olo ja kun tämä näkee hirvittävän tapahtuman naapurissaan, hänen olonsa vain pahenee. Hyvät lähtökohdat menevät kuitenkin pilalle Adamsin roolityön myötä. En kuitenkaan sanoisi, että vika on niinkään Adamsissa, vaan siinä, kuinka häntä on ohjattu. Adams on lahjakas näyttelijä, mutta aiemminkin on käynyt selväksi, että kehnossa ohjauksessa hänkään ei enää vakuuta. Paikoitellen Adams tulkitsee hyvin hahmonsa vainoharhaisuutta, toisinaan taas hän ylinäyttelee ja tuntuu jopa hakevan jostakusta kameran takana apua, kun ei tiedä, mitä kohtauksissa pitäisi tehdä.
Adams ei jää ainoaksi tunnetuksi näyttelijäksi, joka filmissä esiintyy. Gary Oldman ja Julianne Moore esittävät naapuriin muuttavaa Russellin pariskuntaa ja Fred Hechinger näyttelee heidän poikaansa Ethania. Vastikään The Falcon and the Winter Soldier -sarjassa (2021) läpimurtonsa tehnyt Wyatt Russell nähdään Annan vuokralaisena Davidina ja samassa sarjassa Falconia esittänyt Anthony Mackie tekee lyhyen roolityön Annan miehenä. Brian Tyree Henry taas näyttelee rikostutkija Littleä, joka saapuu tutkimaan tapausta Annan soitettua poliisit. Hyvien sivunäyttelijöidenkin heikot roolisuoritukset viittaavat vahvasti siihen, että syy on enemmänkin ohjauksessa. Yleensä fantastinen Oldmankaan ei ole kovin hyvä tässä. Näyttelijät joko yli- tai alisuorittavat.
Ohjauksen heikkoudet paljastuvat nopeasti, kun katsoo ohjaaja Joe Wrightin filmografiaa. Herran edellinen elokuva Synkin hetki(Darkest Hour - 2017) oli yksi ilmestymisvuotensa parhaista ja tarjosi yhden Gary Oldmanin upeimmista roolisuorituksista. Sitä edeltänyt elokuva taas oli aivan sysikamala Pan(2015). Wright on epätasainen ohjaaja ja Nainen ikkunassa vain todistaa tätä lisää. Wright ei toki ole ainoa syypää, vaan elokuvasta huokuu eri kirjoittajan työstämät uudelleenkirjoitukset, lisäkuvaukset ja vielä studion vaikutukset leikkaukseen. Kyseessä on jopa naurettavan kökkö trillerintapainen, jota katsoessa on vaikea olla ihmettelemättä, miksi näinkin kovia näyttelijöitä on suostunut mukaan? Finnin alkuperäiskirjaa on kehuttu, joten luultavasti yksinään sen perusteella näyttelijät halusivat esiintyä sen elokuvasovituksessa. Tai kenties alkuperäinen käsikirjoitus ja leikkausversio olivatkin hyviä ja jälkeenpäin tehdyt muokkaukset pilasivat rainan.
Elokuvan tarinankerronta on todella kömpelöä ja takkuilevaa. Kohtausten sulavuus on täysin kadoksissa ja tuntuu siltä kuin joku rakentaisi palapeliä tunkemalla vääriä paloja väkisin kiinni toisiinsa. Ymmärrän, että tekijät ovat hakeneet sellaista tyyliä, joka kanavoisi päähenkilön sekavaa mielenmaisemaa ja vainoharhaisuutta, mutta toteutus on kömpelö. Trillerin toki pitääkin aiheuttaa katsojalle vaikeaa ja epämiellyttävää oloa, mutta sen pitäisi syntyä tarinasta ja tunnelmasta, eikä huonosta elokuvanteosta. Leikkaus on erittäin töksähtelevää ja läpi leffan erityisesti hahmojen väliset keskustelut ovat kehnosti rytmitettyjä, mikä vain lisää tunnetta huonoista näyttelijäsuorituksista. Asiaa ei myöskään auta, että näyttelijöille kirjoitettu dialogi on kiusallisen puisevaa ja epäluonnollista. Käsikirjoituksessa vielä viljellään käänteitä tylsistymiseen asti ja lopun suuri paljastus saa lähinnä kohottelemaan kulmia - etenkin kun silloin todella nähdään ja kuullaan kehnoa näyttelemistä ja replikointia.
Filmin tunnelmakaan ei ole kummoinen, enkä kokenut Nainen ikkunassa -elokuvaa kertaakaan jännittäväksi - varsinkaan, kun jännitys luottaa aivan liikaa idioottimaisiin äkkisäikäytyksiin myötähäpeällisen kovien ääniefektien kera. Sen lisäksi, että minua häiritsi jatkuvasti joko ohjaus, näytteleminen, käsikirjoitus tai leikkaus, koin itse tarinan liian väsähtäneeksi kierrätykseksi Alfred Hitchcockin Takaikkuna-mestariteoksesta (Rear Window - 1954). Molemmissa päähahmo on syystä tai toisesta jumissa kotonaan, seuraa ikkunan kautta naapureitaan ja näkee jotain kamalaa tapahtuvan, mikä herättää hänessä suuria epäilyksiä. Leffa yrittää tehdä samaa kuin Takaikkuna siinä, että näemme vain sen, mitä päähenkilö näkee, mikä on ideana hyvä, mutta toteutus ei tässä toimi. Erityisesti kohtaus, jossa Anna näkee rikoksen tapahtuvan, on suorastaan koominen. Leffassa on muitakin hetkiä, joiden aikana naurahdin pienesti, eikä niitä todellakaan oltu tarkoitettu hauskoiksi.
Jos jostain leffaa voi kehua, niin sentään se on pääasiassa hyvin kuvattu. Vaikka leikkauksella yritetään kuviakin pilata, on mukana joitain ihailemisen arvoisia otoksia. Mukana on esimerkiksi yksi pitkä kuva, jossa Adams tekee luultavasti parasta työtään, sillä hänen oikeasti annetaan näytellä ja toteuttaa itseään, pitäen poikkeuksellisen toimivasti kirjoitettua monologia. Tyylikkäin kamera-ajo taas kuvaa ylhäältä päin rakennuksen kattoa, kulkien kohti kattoikkunaa ja liukumalla siitä alaspäin talon sisään. Lisäksi Danny Elfmanin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Vaikka ne eivät onnistukaan tuomaan mukaan jännittävää tunnelmaa, muutamankin kerran huomasin tuumivani "tässähän on hyviä melodioita, pitääpä tarkistaa lopputeksteistä kuka vastaa musiikeista".
Yhteenveto:Nainen ikkunassa on surkuhupaisan kehno trilleriyritys, joka ei jännitä tai loppupeleissä edes kiinnosta. Tarina on aika tyhjänpäiväinen kopiointi Alfred Hitchcockin Takaikkunasta, mutta ei sekään vielä yksinään haittaisi, jos toteutus ei olisi kaikin puolin näin tönkkö. Ohjaaja Joe Wright ei saa näyttelijöistään irti luontevia suorituksia ja niin hyvätkin näyttelijät, kuten Amy Adams ja Gary Oldman vaikuttavat tekevän uriensa heikointa työtä. Wright ei myöskään onnistu rakentamaan kunnon tunnelmaa, vaan meno on kaikin puolin väsähtänyt. Jännityspuoli luottaa liikaa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, joista osa toimii lähinnä vain näpäyttämään tylsistyneen katsojan paremmin hereille. Käsikirjoitus on täynnä kökköä dialogia, eikä tökerö leikkaus auta yhtään keskusteluja. Rytmitys on todella kummallinen, eivätkä hahmojen väliset vuoropuhelut tunnu lainkaan luontevilta. Tekijät ovat yrittäneet saada mukaan samanlaista vainoharhaisuutta, jollaista päähenkilö tuntee, mutta toteutus tuntuu lähinnä amatöörimäiseltä elokuvanteolta. Sentään mukana on hyvää kuvausta ja Danny Elfmanin kelpo musiikkeja. Muuten Nainen ikkunassa on käsittämätön hutilaukaus, eikä ole ihme, että se päätettiin dumpata Netflixiin ilman teatterikierrosta. Sääli, että näin huono räpellys jäi aiemmin monia laadukkaita elokuvia tuottaneen Fox 2000 Picturesin viimeiseksi elokuvaksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Woman in the Window, 2021, 20th Century Studios, Fox 2000 Pictures, Scott Rudin Productions
Pääosissa: Julianne Moore, Anthony Hopkins, Gary Oldman, Giancarlo Giannini, Ray Liotta, Frankie R. Faison, Željko Ivanek ja Francesca Neri
Genre: trilleri, kauhu
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 18
Thomas Harrisin kirjaan Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1988) perustuva samanniminen elokuva vuodelta 1991 oli suuri menestys, mikä keräsi paljon ylistystä, sekä mm. Oscar-palkinnot parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, naispääosasta, miespääosasta ja käsikirjoituksesta. Ohjaaja Jonathan Demmeltä alettiin heti kyselemään jatko-osan perään, mutta tämä halusi odottaa, että Harris ensin kirjoittaisi Uhrilampaille jatkoa, sen sijaan että lähtisi itse kehittelemään jatkotarinaa. Pian Harris ilmoittikin, että jatkokirja oli tulossa ja siinä kohtaa niin Demme kuin päätähdet Jodie Foster ja Anthony Hopkins olivat tekemässä paluun toiseen elokuvaan. Mutkia matkaan syntyi kuitenkin jo siitä, että Harrisin Punainen lohikäärme -kirjan (Red Dragon - 1981) Psykopaatin jäljillä -elokuvaksi (Manhunter - 1986) tuottanut Dino De Laurentiis oli ollut pettynyt omaan filmiinsä ja jättäytyi siksi pois Uhrilampaat-elokuvasta. Kun siitä tuli valtava hitti, De Laurentiis alkoi katua päätöstään ja heti kun Harris julkaisi uuden kirjansa Hannibalin vuonna 1999, De Laurentiis hankki sen elokuvaoikeudet. Kirjasta tuli valtava hitti, mutta Jonathan Demme pettyi sen sisältöön niin paljon, että päätti sittenkin olla tekemättä elokuvaa. De Laurentiis pestasikin hänen tilalle Ridley Scottin, joka innostui, mutta halusi muuttaa kirjan lopun täysin. Käsikirjoittaja Ted Tally oli samaa mieltä Demmen kanssa ja hänet korvattiin David Mametilla, jonka tekstiä Steven Zaillian työsti kovasti uusiksi. Jodie Foster ei pitänyt siitä, mitä hänen hahmolleen tapahtui Hannibal-kirjassa ja hylkäsi leffan sen takia. Tekijät pohtivat pitkään, kuka voisi ottaa Fosterin paikan, kunnes he päätyivät Julianne Mooreen Anthony Hopkinsin pyynnöstä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2000 ja lopulta Hannibal-elokuva sai maailmanensi-iltansa 9. helmikuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti taloudellisesti - jopa ilmestymisvuotensa kymmeneksi menestynein leffa - mutta se sai hieman ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, eikä todellakaan päässyt rohmuamaan palkintoja eri gaaloissa. Itse näin Hannibalin viitisen vuotta sitten, innostuttuani todella kovasti Uhrilampaat-elokuvasta. Kun päätin katsoa ja arvostella Uhrilampaat, juhlistaakseni sen 30-vuotisjuhlaa, päätin tehdä saman myös Hannibalille, sekä myöhemmin ilmestyneille Punainen lohikäärme -leffalle (Red Dragon - 2002) ja Nuorelle Hannibalille (Hannibal Rising - 2007). Olikin mielestäni hauskaa, että Hannibal ilmestyi kymmenen vuotta ja yhdeksän päivää Uhrilampaiden jälkeen, joten pystyin tänä vuonna juhlistamaan myös Hannibalin 20-vuotispäivää!
Kymmenen vuotta sen jälkeen, kun FBI-agentti Clarice Starling päihitti kauhean Buffalo Billin, hän yrittää yhä löytää salakavalan Hannibal Lecterin. Clarice saa kuitenkin kilpailijan, kun yksi Hannibalin uhreista, rikas Mason Verger jäljittää kannibaalia, kostaakseen tälle.
Anthony Hopkins tekee paluun kannibaali Hannibal Lecterin rooliin, mikä on yksi elokuvan parhaista puolista. Tekijätkin ovat sanoneet, että jos Hopkins ei olisi tehnyt paluuta, leffa olisi lässähtänyt täysin. Elokuvalla kestää kuitenkin kauan, ennen kuin Hopkins päästetään vauhtiin Hannibalina, joka elää nyt salanimellä tohtori Fellinä. Muutamassa kohtaa Hopkins onnistuu tuomaan takaisin hyytävyytensä Uhrilampaista, mutta näyttää tällä kertaa myös toista, hienostuneempaa puolta hahmosta. Silti hän on kaiken aikaa uhkaava, sillä koskaan ei oikein voi tietää, mitä Hannibal seuraavaksi tekee.
Luettuaan Hannibal-kirjan, Jodie Foster ei halunnut palata FBI-agentti Clarice Starlingin rooliin, mistä hän oli voittanut parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Foster onkin tosiaan korvattu Julianne Moorella, joka on passeli vaihtoehto, mutta joka ei kuitenkaan vakuuta läheskään yhtä hienosti kuin Foster. Yksi isoimmista ongelmista näyttelijävaihdoksessa on se, että kun yksi Uhrilampaiden hienoimmista asioista oli Claricen ja Hannibalin tietty yhteys ja ennen kaikkea Fosterin ja Hopkinsin välinen yhteys, Fosterin korvaaminen Moorella saa tämän yhteyden katoamaan. Tämä on tietty asia, mille elokuvantekijät eivät voineet mitään, sillä päätös oli Fosterin ja se perustui siihen, ettei Foster pitänyt Claricen suunnasta Harrisin kirjassa. Lopetus muutettiin elokuvaa varten, sillä ohjaaja Scottkaan ei siitä piitannut. Jos Foster olisi tämän muutoksen kautta päättänytkin jatkaa roolissa, olisi elokuva luultavasti parempi.
Lisäksi elokuvassa nähdäänUhrilampaista tuttu Frankie R. Fayson Hannibalin entisenä vartijana Barneyna, Ray Liotta Claricen pomona Paul Krendlerinä, Giancarlo Giannini italialaisena ylikomisario Rinaldo Pazzina, sekä Gary Oldman Hannibalin henkiinjääneenä uhrina Mason Vergerinä, joka janoaa kostoa. Hannibalin hurjien tekojen vuoksi Masonin kasvot ovat täysin tuhoutuneet ja Oldman katoaa totaalisesti todella kuvottavien maskeerausten taakse. Oldman suostuikin rooliin, jos hän voisi tehdä sen niin, että hänen mukanaolonsa pidettäisiin salassa. Tuttuun tapaansa Oldman tekee erinomaista työtä ja todella muuttuu niin kasvoiltaan kuin persoonaltaan inhottavaksi mieheksi. Myös Giannini ja Liotta tekevät kelpo työtä poliiseina, joilla on omat suunnitelmansa Hannibaliin liittyen.
Hannibal ei todellakaan ole Uhrilampaiden veroinen elokuva, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, ei ole lähdemateriaalikaan. Itse en ole Harrisin kirjoja lukenut, mutta tiedän jossain määrin, kuinka Hannibal-kirja päättyy ja sen perusteella ymmärrän jo täysin, miksi niin monet Uhrilampaiden tekijöistä päättivät olla tekemättä tätä elokuvaa. Scott teki oikean päätöksen muuttamalla lopun, sillä veikkaisin, että alkuperäisen lopun kanssa en pitäisi tästä filmistä. Tällaisenaan pidän kyllä Hannibal-elokuvasta, vaikka siinä onkin selvät heikkoutensa. Elokuva menee useaan otteeseen haahuilun puolelle, kun siinä yritetään rakentaa aavemaista tunnelmaa. Siinä on joitain todella venytettyjä osioita, jotka kaipaisivat tiivistämistä. Muutenkin filmin rakenne on hieman kummallinen ja kun se siirtyy seuraamaan ylikomisario Pazzia Claricen sijaan, tuntuu välillä siltä kuin katsoisi eri leffaa.
Elokuvassa onnistutaan kuitenkin paikoitellen luomaan tiettyä painostavaa jännitystä, kun Hannibal näyttää todellisen luonteensa. Leffa todella esittelee hienostuneesti käyttäytyvän vanhan herran ja pääsemme (tai joudumme) vihdoin näkemään, millaisia hänen ruokailuhetkensä ovat. Filmi sai kritiikkiä liiallisesta ällöttävyyksillä mässäilystä. Itseäni se ei niinkään haittaa ja kun pääpahis tunnetaan siitä, että hän syö ihmisiä, on täysin oletettavaa, että hän myös päätyy niin tekemään jossain kohtaa. Ja erityisesti loppuhuipennuksessa on samanaikaisesti kiehtovaa, ällöttävää ja jotenkin ihanan kieroa, että Hannibal tekee senkin hienostuneesti. Loppuhuipennus nostaakin elokuvan tasoa ja saa leffan omissa silmissäni plussan puolelle. Ymmärrän kuitenkin raakuuskritiikin siitä vinkkelistä, että se tuntuu halvalta korvausratkaisulta Uhrilampaiden psykologiseen kauhupuoleen verrattuna. Tekijät eivät siis täysin ymmärtäneet, mikä edellisessä elokuvassa oli niin upeaa. Toisaalta Harrisin kirjaakin kritisoitiin samoista asioista, joten voi hyvinkin olla, ettei hänkään täysin enää hoksannut, missä osui aiemmin napakymppiin.
Ohjaaja Ridley Scott oli tätä ennen saanut juuri valmiiksi valtavan eeposleffansa Gladiaattorin(Gladiator - 2000), joten oli ymmärrettävää, että hän halusi tehdä jotain pienimuotoisempaa. Valitettavasti hän ei täysin vakuuta tämän elokuvan kanssa, vaan Hannibal tuntuu enemmän välityöltä, ennen kuin Scott teki sotaelokuvan Isku Mogadishuun (Black Hawk Down - 2001), mikä vieläpä ilmestyi samana vuonna kuin Hannibal. Tiettyä ahdistusta Scott saa aikaiseksi, eikä häntä pelota näyttää inhaa kuvastoa, mutta siihen se jää kauhun puolelta. Scottin ongelmaksi koituu tietty Steven Zaillianin ja David Mametin käsikirjoitus, mikä ei ole erityisen kokonainen paketti. Viimeistään leikkauksessa elokuvasta olisi pitänyt karsia tiettyä tyhjäkäyntiä ja iskeä enemmän potkua mukaan. Kömpelöistä hidastuksista huolimatta kuvaus on mainiota. Lavasteet ja asutkin ovat oivalliset, mutta erilaisia ällöttävyyksiä loihtivat maskeeraajat ja efektitiimi vasta taitavia ovatkin. Äänimaailma on kivasti tunnelmoiva, mutta Hans Zimmerin säveltämät musiikit eivät sisällä maestrolle tuttua hienoutta. On ymmärrettävää, ettei Zimmer voinut tässä tykittää tuttuun tapaansa, mutta kun elokuvan musiikeista jää lähinnä käteen hyvin simppeli pianonpimputus, ei kyseessä todellakaan ole herran vahvin aikaansaannos.
Yhteenveto:Hannibal on kelvollinen jatkotarina Uhrilampaille, muttei todellakaan nouse samalle mestarillisuuden tasolle. Aito kauhun tunne puuttuu ja sitä yritetään korvailla groteskilla kuvastolla, joka kyllä aiheuttaa pahaa oloa, mutta tuntuu silti hieman halvalta kikalta. Paikoitellen Ridley Scott saa rakennettua erittäin tiivistunnelmaisia kohtauksia, mutta paikoitellen hän syyllistyy myös liialliseen haahuiluun ja laahustamiseen. Anthony Hopkins on tietty mahtava itse Hannibalina, tuoden paremmin esille hahmon hienostuneen puolen. Julianne Moore on ihan sujuva Claricena, mutta hänen ja Hopkinsin väliltä ei löydy samaa yhteyttä kuin Hopkinsin ja Fosterin. Giancarlo Giannini on mainio ylikomisario Pazzina, vaikkakin kun elokuva siirtyy seuraamaan häntä, tuntuu välillä siltä kuin katsoisi eri filmiä. Kuvottavan maskeerauksen taakse piiloutuva Gary Oldman on tuttuun tapaansa loistava, vaikka katsojasta tuntuukin pahalta aina, kun hänen Mason-hahmonsa on ruudulla. Hans Zimmerin hieman tylsähköstä pianonpimputtelusta epätasaiseen tunnelmaan, kaikki Hannibalissa jää vaisuksi edelliseen elokuvaan verrattuna. Ei leffa kuitenkaan mikään täysi lässähdys ole ja tiettyjen onnistumisiensa ansiosta se nousee plussan puolelle.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Hannibal, 2001, Metro-Goldwyn-Mayer, Universal Pictures, Dino De Laurentiis Company, Scott Free Productions
Ohjaus: Francis Lawrence Pääosissa: Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Liam Hemsworth, Donald Sutherland, Julianne Moore, Philip Seymour Hoffman, Sam Claflin, Natalie Dormer, Woody Harrelson, Elizabeth Banks, Mahershala Ali, Jeffrey Wright, Willow Shields, Jena Malone, Elden Henson, Wes Chatham, Patina Miller, Stanley Tucci ja Paula Malcomson Genre: toiminta, scifi, jännitys Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia Ikäraja: 12
Suzanne Collinsin menestyskirjoihin perustuvat elokuvat Nälkäpeli (The Hunger Games - 2012) ja Nälkäpeli - Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) olivat suuria hittejä, joten myös kirjasarjan päätösosa päätettiin tehdä elokuvamuotoon. Harry Potteria (2001-2011) ja Twilightia (2008-2012) kopioiden tekijät päättivät jakaa päätöskirjan kahdeksi elokuvaksi ja molempien osien kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2013. Huipennuksen ensimmäinen osa Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1) ilmestyi teattereihin marraskuussa 2014 ja vuotta myöhemmin ensi-iltansa sai Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2. Sarjan edellinen osa oli kuitenkin osoittautunut monille niin tarpeettomaksi väliosaksi, ettei ihmisiä enää samalla lailla kiinnostanut koko elokuvasarja. Niinpä Matkijanärhi, osa 2 olikin sarjan huonoiten menestynyt elokuva, vaikka tienasikin mojovat 650 miljoonaa dollaria. Itse en käynyt katsomassa Matkijanärhi, osa 1:ä teattereissa, sillä en välittänyt "Matkijanärhi"-kirjasta ("Mockingjay" - 2010). Katsoinkin leffan vasta vuokralta, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. En siis erityisemmin odottanut sarjan päätösosaa, mutta päätin kuitenkin käydä katsomassa sen heti ensi-iltana. Leffa osoittautui positiiviseksi kokemukseksi ja ostinkin sen hyllyyni heti, kun Blu-ray saapui kauppoihin. En kuitenkaan ole koskaan katsonut leffaa toistamiseen, vaikka olenkin muutaman vuoden ajan pohtinut sarjan uudelleenkatselua, etenkin nykyään, kun kirjoitan elokuva-arvosteluja. Vasta kesällä 2018 katsoin sarjan avausosan ja koska pidin sitä todella hyvänä, katsoin seuraavana päivänä Vihan liekit, sitä seuraavana Matkijanärhi, osa 1:n ja parin päivän päästä huipensin sarjan katsomalla Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2:n.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Nälkäpeli, Nälkäpeli - Vihan liekit ja Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1!
Katniss Everdeen lähtee pienen kapinallisjoukon kanssa Capitoliin päättääkseen sodan tappamalla pahan presidentti Snow'n.
Jennifer Lawrence näyttelee Katniss Everdeeniä viimeistä kertaa ja hoitaa homman kunniakkaasti. Edellisessä osassa Lawrencen työksi jäi lähinnä harmitella kaikkea, kun taas tässä Katniss päättää vihdoin ottaa Panemin kohtalon omiin käsiinsä ja lähtee tekemään sankaritekoja. Lawrence onnistuu olemaan vaikuttava jousipyssynsä kanssa ja onkin ollut erittäin kiinnostavaa seurata Katnissin matkaa köyhästä tytöstä kansan ylistämäksi legendaksi. Edellisessä elokuvassa Josh Hutchersonin näyttelemä Peeta Mellark osoittautui Capitolin aivopesemäksi, kun hahmo yritti tappaa Katnissin. Tässä hahmon synkempää puolta käsitellään oivallisesti ja vaikka hänet saadaan rauhoittumaan, tuo Peeta pientä lisäjännitettä, kun ei voi tietää, milloin hän seuraavan kerran muuttuukin liittolaisesta vastustajaksi. Peetan kehityskaari läpi leffan on mainio ja Hutcherson tekee kelpo työtä läpi leffan. Sen sijaan Liam Hemsworth ei vieläkään vakuuta Galena. Vaikka Galekin lähtee taistoon mukaan, ei hän silti ole kiinnostava hahmo. Hän yrittää edelleen saada Katnissia itselleen, mutta kun ottaa huomioon, kuinka Katniss puhuu yhä Peetasta kaiken aikaa, ei katsojalle voi koskaan jäädä epäselväksi, että Gale joutuu tyytymään osaansa kolmantena pyöränä. Eikä mikään ihme, kun Hemsworthilta ei löydy lainkaan karismaa. Katsojana välittää hänen kohtalostaan ihan yhtä vähän kuin kapinallisjoukon uusista hahmoista, joiden nimi mainitaan ehkä kerran. Ennalta-arvattavasti kuolevien tyyppien ja pääkolmikon lisäksi Capitoliin lähtevät myös vanha Nälkäpeli-voittaja Finnick (Sam Claflin ei pääse tarpeeksi esille), edellisestä osasta tuttu kuvaustiimi Cressida (Natalie Dormer), Castor (Wes Chatham), Messalla (Evan Ross) ja mykkä Pollux (Elden Henson), sekä oikein mukava eversti Boggs (mahtava Mahershala Ali) ja uusi hahmo luutnantti Jackson (Michelle Forbes). Muutkin tutut hahmot palaavat viimeistä kertaa sarjaan. Woody Harrelsonin Haymitch ja Elizabeth Banksin hauska Effie ovat kuitenkin pahasti alikäytettyjä, puhumattakaan Stanley Tuccin esittämästä juontaja Caesarista, josta on kadonnut kaikki energia ja joka esiintyy vain yhdessä tai kahdessa televisiolähetyksessä. Kuvausten aikana menehtyneen Philip Seymour Hoffmanin esittämän Plutarchin rooli on ymmärrettävästi aika pieni. Julianne Mooren näyttelemä kapinaliiton johtaja, presidentti Coin pääsee kuitenkin jälleen isoon rooliin ja vaikka Mooresta löytyy tiettyä arvokkuutta, minkä rooli vaatii, ei Coin ole vieläkään pidettävä hahmo. Tekniikkanero Beetee (Jeffrey Wright) ja tympeä Johanna (Jena Malone) nähdään myös, mutta pienissä osissa. Edellisen osan tavoin tämänkin filmin parhaaksi näyttelijäksi osoittautuu Donald Sutherland, jonka tulkitsema presidentti Snow osoittaa hienosti uusia puolia itsestään. Hahmon julmuus ja säälimättömyys ovat yhä tallella, mutta Snow osoittaa olevansa hieman enemmänkin kuin yksiulotteinen roisto. Yksi parhaista kohtauksista elokuvassa onkin, kun presidentti Snow paljastaa tämän puolen itsestään Katnissille.
Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2:n ensimmäinen vartti on aika lailla samanlaista meininkiä kuin pitkästyttävä Matkijanärhi, osa 1. Mitään erityisen mielenkiintoista ei tapahdu ja tarina junnaa paikallaan. Alkupäässä nähdään tosin iloisempi hetki, mikä on yksi koko leffasarjan onnellisimmista ja erottuu siten edukseen. Kuitenkin vasta kun Katniss päättää lähteä Capitoliin presidenttimetsästykseen, koko Matkijanärhi-tarina pääsee vihdoin käyntiin. Myös tähän tungetaan mukaan tylsää propagandakuviota, mitä edellinen oli täynnä ärsyttävyyteen asti, mutta muuten Osa 2 on huomattavasti edellistä osaa viihdyttävämpi. Tästä huolimatta sarjan huipennusosakin jää pahasti kahden ensimmäisen Nälkäpeli -leffan jalkoihin. Elokuvassa yritetään luoda uusi Nälkäpeli sillä, että jotenkin mysteerisesti pelintekijät ovat yhtäkkiä kyenneet täyttämään Capitolin ansoilla, jotka aiheuttavat päänvaivaa hyökkääville kapinallisille. Ainoa selitys, minkä leffa antaa sille, että kokonainen kaupunki on hetkessä muutettu surmanloukuksi, on tulevaisuuden siisti teknologia. Katsojan täytyy vain hyväksyä, että tähän on pystytty, sillä muuten leffan viihdyttävistä puolista on vaikea nauttia.
Vaikka nämä ansoitukset tekevätkin elokuvasta edellistä osaa viihdyttävämmän, saavat ne leffan tuntumaan videopelimäiseltä tasohyppelyltä. Yksi ansa on yksi taso, mikä hahmojen eli pelaajien täytyy päästä läpi, jotta pääsee seuraavalle, hieman vaativammalle tasolle. Aluksi täytyy selvitä yksinkertaisista liekinheittimistä ja konetuliaseista, mutta kun pelissä pääsee pidemmälle, muuttuvat vastukset paljon vaarallisemmiksi. Esimerkiksi kohtaus synkissä tunneleissa, missä kapinallisten kimppuun hyökätään, on jännittävyytensä ansiosta leffan paras toimintajakso. Kuitenkin sen sijaan, että peli etenisi viimeiselle tasolle, missä vastaan tulee se kaikista pahin vastustaja, tasohyppelymeininki vain katkeaa kuin seinään ja niin katkeaa myös leffan viihdyttävyys. Elokuva nostattaa hyvin tunnelmaansa eri ansakohtausten kautta ja katsojana jännittää, pääseekö Katniss toteuttamaan suunnitelmansa, mutta sitten koko nostatus unohdetaan ja koko homma ratkaistaan todella tylsällä tavalla. Ärsyttävintä tässä on, ettei Katnissin ja kapinallisjoukon seikkailuilla ansoitetussa Capitolissa ole mitään merkitystä lopputuloksen kannalta. He olisivat voineet jäädä tukikohtaan ja leffa päättyisi täysin samalla tavalla. Näin elokuva johtaa katsojia pahasti harhaan, eikä todellakaan hyvällä tavalla.
Sen lisäksi, että Panemin kohtalo ratkaistaan ihan liian helposti, on leffaa vielä jäljellä noin puoli tuntia... miksi?! Loppupäässä filmi palaa siihen samaan pitkäveteisyyteen kuin Matkijanärhi, osa 1. Siitä löytyy pari mainiota kohtausta, mutta suurimmaksi osaksi loppua on vain venytetty täysin turhaan. Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluussa(The Lord of the Rings: The Return of the King -2003) pitkä loppu tarkoitti sitä, että katsojille näytetään, mihin sen sarjan maailma oli menossa ja mitä rakkaille hahmoille lopulta tapahtuu. Matkijanärhi, osa 2:n loppu sen sijaan käyttää aikaa siihen, että hahmot käyvät laiskoja keskusteluja ja ihan vain laahustavat hitaasti ympäriinsä. Itse ainakin olisin kovasti halunnut tietää, mitä esimerkiksi Caesarille käy, sillä Tucci teki hahmosta niin pidettävän. Näistä asioista ei kuitenkaan voi syyttää tekijöitä, vaan kirjailija Suzanne Collinsia. Kirjan lukeneena tiedän, että se on ihan samalla lailla pitkäveteinen ja antiklimaattinen päätösosa hienosti alkaneelle sarjalle. Jos Collinsin kirja olisi parempi ja mielenkiintoisempi, olisivat nämä kaksi leffaakin. Elokuvantekijöitä voi vain syyttää siitä, että he päättivät jakaa tylsän kirjan kahtia, jolloin elokuvat ovat täynnä tarpeetonta täytettä. Yhtenä leffana Matkijanärhi olisi varmasti parempi, vaikka se sisältäisi silti samoja ongelmia.
Kaikesta tästä huolimatta Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 ei ole kuitenkaan huono elokuva. Ei se ole heikkokaan kuten Osa 1, vaan tiettyjen hyvien puoliensa ansiosta se nousee ihan kelpo seikkailuksi. Viihdyttävien toimintakohtausten lisäksi elokuva esittelee erinomaisen kysymyksen siitä, onko olemassa rajaa, minkä ylittäessä kapinaliitto muuttuu samanlaiseksi kuin vastustajansa Capitol? Mitä jos tarinan sankarit eivät olekaan yhtään sen parempia kuin vihollisensa? Yhdessä kohtaa kapinan johtajat pohtivat, että jos he voittavat taiston, pitäisikö heidän järjestää Capitolin lapsista koostuva Nälkäpeli kostoksi, jolloin he muuttuisivat yhtä pahoiksi kuin Capitol. Tämä kysymys johtaa erittäin mielenkiintoiseen loppuratkaisuun, mutta siitä huolimatta leffa on kuitenkin pettymys, kun miettii, miten hyvää tarinan ja panosten rakentamista kaksi ensimmäistä Nälkäpeliä tekivät. Enkä enää ihmettele yhtään, miksen ole aikoihin katsonut näitä elokuvia uudestaan. Siinä, missä Nälkäpeli ja Vihan liekit saivat katsojan haluamaan lisää, ei kumpikaan Matkijanärhi-leffoista synnytä halua palata takaisin sarjan pariin. Ehdin jo innoissani pohtia lukevani kirjat uudestaan ja katsovani Blu-ray -julkaisujen sisältämät usean tunnin dokumentit leffojen teosta, mutta tämän uneliaasti päättyvän elokuvan jälkeen kadotin jälleen mielenkiintoni sarjaa kohtaan.
Elokuvan ohjauksesta vastaa kahden edellisen osan tavoin Francis Lawrence. Hän onnistuu luomaan hyvää tunnelmaa, muttei edes hänkään löydä kunnon syitä jakaa tarina kahtia. Tämän lisäksi kun käsikirjoitusta on ollut työstämässä edellisen osan kirjoittajakaksikko Danny Strong ja Peter Craig, on lopputulos tietty täynnä täytekohtauksia, jotta leffa kestäisi vaaditut kaksi tuntia. Leikkauksessa leffaa saisi helposti tiivistettyä parillakin kymmenellä minuutilla. Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 on kuitenkin taidokkaasti kuvattu, hienosti lavastettu, hyvin puvustettu ja yhtä Tigris-hahmoa (Eugenie Bondurant) lukuunottamatta mainiosti maskeerattu. Visuaaliset tehosteet ovat sarjan parhaimmistoa, minkä lisäksi leffan äänimaailma on oivallisesti rakennettu. Etenkin synkkien tunnelien jännittävät ääniefektit ovat hyvin toteutetut. Siellä myös valaisu on parhaimmillaan. Musiikista vastaa jälleen James Newton Howard, jonka sävellykset sopivat leffaan, mutteivät jää millään lailla mieleen.
Yhteenveto: Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 on edellistä osaa parempi ja viihdyttävämpi teos, mutta on silti pettymys sarjan alkupään tekemän nostatuksen jälkeen. Asiat tuntuvat ratkeavan liian helposti, eikä viimeinen puolituntinen tunnu kaikessa tyhjäkäynnissään tarpeeksi eeppiseltä lopetukselta sarjalle. Leffasta löytyy onneksi pitkä videopelimäinen osio, jossa hahmot seikkailevat Capitolissa jännittävien ansojen keskellä. Onkin harmi, että myös tämä onnistutaan melkein pilaamaan, kun koko seikkailulla ei ole osaa lopputuloksen kannalta. Filmistä saisi helposti leikattua pitkiä pätkiä pois, jolloin kokonaisuus tuntuisi paremmalta paketilta. Hemsworthia lukuunottamatta näyttelijät tekevät hyvää työtä sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa. On suuri sääli, että ohjaaja Francis Lawrence vaikutti kadottaneensa sen innostuksen sarjaa kohtaan, mikä häneltä löytyi Nälkäpeli - Vihan liekkien aikana. Jos innostuit sarjan edellisistä osista, niin kannattaa katsoa myös Matkijanärhi, osa 2, tosin sillä varoituksella, että huipennus voi helposti tuottaa pettymyksen. Ei leffa huono ole, mutta Suzanne Collinsin aloittama tarina olisi ansainnut selkeästi paremman lopun. Huomattavan parannuksen olisi tehnyt jo se, jos Collinsin kirjaa ei olisi koskaan jaettu kahdeksi elokuvaksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunger Games: Mockingjay - Part 2, 2015, Lionsgate, Color Force, Studio Babelsberg
