Arvostelu: Superman (2025)

SUPERMAN

Ohjaus: James Gunn

Pääosissa: David Corenswet, Rachel Brosnahan, Nicholas Hoult, Edi Gathegi, Skyler Gisondo, Nathan Fillion, Sara Sampaio, Isabela Merced, Anthony Carrigan, Wendell Pierce, Mikaela Hoover, Terence Rosemore, Pruitt Taylor Vince, Neva Howell, Alan Tudyk, Michael Rooker, Pom Klementieff, Jennifer Holland, Bradley Cooper, Angela Sarafyan, Sean Gunn ja Milly Alcock

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 12

Superman perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1938. Hahmo on esiintynyt lukuisissa elokuvissa ja sarjoissa, ja hahmon viimeisin sooloelokuva, Henry Cavillin tähdittämä Man of Steel (2013) käynnisti DC:n oman elokuvauniversumin Marvelin vastaavan rinnalle. Elokuvauniversumi ei kuitenkaan ottanut tuulta siipiensä alle toivotulla tavalla, eikä Cavill koskaan saanut toista omaa Superman-elokuvaansa. Pitkän yrityksen ja usean taloudellisen epäonnistumisen jälkeen koko DC-elokuvauniversumi päätettiin käynnistää uudestaan alusta alkaen. DC-leffa The Suidice Squadin (2021) ohjaaja James Gunn palkattiin työstämään uusi Superman-elokuva, minkä lisäksi mies pestattiin myös johtamaan uutta DC Studiosia. Cavillille ei nähty käyttöä tässä uudessa universumissa ja tilalle valittiin David Corenswet. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 työnimellä "Superman: Legacy" ja nyt Superman saapuu elokuvateattereihin. Itse olen odottanut elokuvaa erittäin innolla. Pidin Henry Cavillista Supermanina ja minua harmitti, kuinka näyttelijää kohdeltiin vuosien varrella roolin tiimoilta. Koin kuitenkin, että elokuvat Cavillin ympärillä eivät kuvastaneet Supermania oikealla tavalla ja odotinkin positiivisena näkeväni, mitä Gunn saisi aikaan hahmosta. Trailerit saivat minut vakuuttuneeksi ja kävin erittäin hyvillä mielin katsomassa Supermanin sen kutsuvierasnäytöksessä IMAX-salissa pari päivää ennen ensi-iltaa.

Tuhoutuneelta Krypton-planeetalta Maahan vauvana lähetetty Kal-El, eli Clark Kent on toiminut ihmiskuntaa suojelevana Supermanina kolme vuotta. Kun sankarille katkera Lex Luthor saa kansan kääntymään Supermania vastaan, hänen täytyy miettiä uudelleen paikkaansa maailmassa.

Kovasta yrityksestä huolimatta Henry Cavillin taival Kal-Elinä, eli Clark Kentinä, eli Supermanina päättyi cameoon Black Adamin (2022) lopputeksteissä ja uusi Superman-elokuva esittelee nimikkohahmon rooliin David Corenswetin, joka on aiemmin nähty muun muassa Netflixin Hollywood-minisarjassa (2020), Pearl-kauhuelokuvassa (2022) ja Twisters-katastrofileffassa (2024). Corenswet istuu rooliin kuin valettu. Hän omaksuu täydellisesti Supermanin tietyn sinisilmäisyyden, rehtiyden ja ylipäätään puhtoisen sankarillisuuden, minkä lisäksi niissä parissa kohtauksessa kun hänet nähdään ihan vain toimittaja Clark Kentinä, hän myy hahmon yrityksen esittää kömpelöä, jotta muut ympärillä eivät hoksaisi kyseessä olevan sama mies. Vaikka tavallaan pidinkin Cavillin tulkinnasta, on Corenswetin sarjakuville uskollisempi sankari tervetullut ja odotan innolla näkeväni miestä lisää tässä roolissa.

     Vastaansa Superman saa arkkivihollisensa, rikkaan supernero Lex Luthorin, jota näyttelee Nicholas Hoult. Muiden ylistäessä Supermania suurena sankarina, Lex näkee tässä vain ihmiskunnan suurimman uhkan, josta on päästävä eroon hinnalla millä hyvänsä. Hoult pyrki alun perin näyttelemään toista DC-sankaria, Batmania vuoden 2022 The Batmanissa ja tähänkin elokuvaan hän haki itse Supermaniksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Lex Luthor oli täydellinen rooli miehelle. Kaukana on kiusallisesti äännähtelevä tulkinta Jesse Eisenbergiltä ja Hoult on aidosti uhkaava Lexinä, jota ei kiinnosta kuinka monta ihmistä täytyy uhrata, kunhan hän saa tavoitteensa läpi.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Rachel Brosnahan toimittaja Lois Lanena, Skyler Gisondo toimittaja Jimmy Olsenina ja Wendell Pierce Daily Planet -uutislehteä johtavana Perry Whitena, Sara Sampaio Lexin tyhmänä tyttöystävänä Eve Teschmacherina ja María Gabriela de Faría Lexin kätyrinä Engineerinä, Edi Gathegi, Nathan Fillion ja Isabela Merced Justice Gang -supersankariryhmään kuuluvina Mr. Terrificinä, Green Lanternina ja Hawgirlinä, sekä Bradley Cooper ja Angela Sarafyan Kal-Elin kryptonilaisina vanhempina Jor-Elinä ja Lara Lor-Vanina, ja Pruitt Taylor Vince ja Neva Howell Clarkin adoptiovanhempina Jonathan ja Martha Kentinä. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa mainioita, etenkin Brosnahan Loisina. Corenswetiltä ja Brosnahanilta vieläpä löytyy ehtaa kemiaa.

Uusi Superman-elokuva oli ennakkointooni nähden pienoinen pettymys, mutta kyseessä on silti oikein mainio supersankarileffa. Zack Snyderin "realistisempaa" otetta hakenut synkistely on enää kaukainen muisto ja James Gunnin kipparoimana Superman on kuin eloon herännyt sarjakuva tai kuin katsoisi lauantain piirrettyjä näytellyssä muodossa. Elokuva syleilee tämän DC-universumin hullunkurisempiakin puolia ja pistää Supermanin vastakkain niin muiden supervoimaisten tyyppien kuin myös jättimäisen tulta syöksevän hirviön ja toisten ulottuvuuksien vaarojen kanssa. Omaa päänvaivaansa aiheuttaa ensi vuonna oman elokuvansa saavalta serkulta lainaan otettu superkoira Krypto, jota ei kiinnosta tippaakaan kuunnella ohjeita.

Superman on ilahduttavan värikäs, mukaansatempaava ja toiminnantäyteinen, mutta siitä löytyy myös sopivissa määrin aikaa rauhoittua ja syventää hahmojaan. Seasta löytyy aitoa sydäntä, joskin jäin kaipaamaan tunneosastolta hieman enemmän. Myös ne kunnon vau-elämykset jäivät omalla kohdallani saamatta. Huumoriakin mahtuu mukaan, mutta olin tyytyväinen, ettei komedia ollut niin isossa roolissa kuin Gunnin muissa sarjakuvafilmatisoinneissa. Meno ei myöskään ole yhtä räävitöntä, mikä on hyvä, koska mielestäni Superman on aina ollut koko perheen sankari. Hymy leviääkin huulille niissä pienissä hetkissä, kun Superman nähdään taistelun tiimellyksessä siirtävän lapsia ja jopa eläimiä turvaan, ja kun taistelun jälkeen nämä innokkaat lapset säntäävät tapaamaan sankariaan. Gunn ymmärtää Supermanin ydintä, tuoden mukaan myös konfliktia, kun Lex keksii keinon kääntää kansan Supermania vastaan.

Leffa ei kuitenkaan ole ongelmaton tapaus ja siinä on kerronnallisia juttuja, jotka katsojasta riippuen voivat häiritä enemmän tai vähemmän. Koska Supermanista on tehty jo useampia elokuvia ja sarjoja, ymmärrän täysin että Gunn ei ole halunnut kertoa tuttua syntytarinaa uusiksi, vaan käynnistää leffan siitä hetkestä, kun Clark on jo toiminut Supermanina muutaman vuoden ajan. Paikoin kuitenkin tuntuu siltä, että Gunn luottaa liikaa siihen, että kaikki nämä sivuhahmotkin ovat tuttuja katsojalle entuudestaan, eikä Superman lähde pahemmin esittelemään ketään. Leffan alkaessa voi jopa tuntua siltä kuin katsoisi jo jatko-osaa. Oma isoin ongelmani kuitenkin on se, että paikoin elokuva tuntuu liian tähteen ahdetulta lukuisten sankarien ja pahistensa kanssa. Ja kun kestoakin on vain pari tuntia, elokuvalla on välillä turhan kova kiire lentää kohtauksesta, hahmosta ja skenaariosta toiseen.

James Gunnin käsikirjoitus jää epätasaiseksi, mutta siitä löytyy myös selvät vahvuutensa. Merkittävänä osana tarinaa toimiva kahden fiktiivisen valtion välinen konflikti tuo väkisinkin mieleen tämänhetkisen tulenaran tilanteen Lähi-idässä. Järjettömässä taistelussa rikkaat vain rikastuvat ja jostain syystä Supermania katsotaan oudosti, kun tämä haluaisi pelastaa syyttömät sivulliset. Kommentaari on osuvaa, joskin se on toki valitettavasti omiaan karkottamaan osan yleisöstä. Epätasaista tekstiä Gunn korvaa vahvalla ohjauksella. Hänen rakentamansa ilmapiiri on suorastaan ilahduttava. Myös tekniseltä osastoltaan Superman toimii... pääasiassa. Joissain lentokohtauksissa kamera on asetettu häiritsevän lähelle Corenswetin kasvoja, eikä hieman pyöristävä linssi ole aina kovin imarteleva. Toisinaan taas leikittelevä kameratyöskentely toimii tyylikkäästi. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa (kyllä, pidän todella paljon tämän Supermanin kiistellystä asusta) ja maskeerauksetkin mainiot. Tietokonetehosteet ovat pääasiassa näyttävää katseltavaa ja äänimaailma on osaavasti rakennettu. John Murphyn ja David Flemingin säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen ja musiikkien osalta mieleen jää lähinnä vain John Williamsin fantastinen Superman-tunnari, jota leffa hyödyntää eri tavoin pitkin kestoaan.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Superman, 2025, DC Studios, Troll Court Entertainment, The Safran Company, Warner Bros.

Arvostelu: Alien: Romulus (2024)

ALIEN: ROMULUS

Ohjaus: Fede Álvarez

Pääosissa: Cailee Spaeny, David Jonsson, Archie Renaux, Isabela Merced, Spike Fearn ja Aileen Wu

Genre: kauhu, scifi

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 16

Ridley Scottin scifikauhuelokuva Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979) oli kriitikoiden ylistämä menestys, joten jatkoa oli luvassa. Aliens - paluu (Aliens - 1986) sai vielä roppakaupalla kehuja, mutta Alien³ (1992) ja Alien - ylösnousemus (Alien Resurrection - 1997) saivat nihkeämmän vastaanoton. Hirviön suosiota yritettiin nostattaa pistämällä se taistelemaan toista avaruusmonsteria vastaan elokuvissa AVP: Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007), mutta nämä saivat lähes totaalisen täystyrmäyksen faneilta. Ridley Scott palasi sarjan pariin esiosaelokuvilla Prometheus (2012) ja Alien: Covenant (2017), mutta kun näistä jälkimmäinen oli taloudellinen epäonnistuminen, kolmannen osan suunnitelmista luovuttiin. Kun Walt Disney -yhtiö hankki Alienin oikeudet omistavan 20th Century Foxin, uuden Alien-elokuvan suunnittelu alkoi välittömästi. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista Hulu-palvelussa, samaan tapaan kuin uusin Predator-leffa Prey (2022), mutta kun studiopomot hoksasivat leffassa olevan todellista potentiaalia, siitä päätettiin tehdä teatterielokuva. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja nyt Alien: Romulus on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän valtavasti kahdesta ensimmäisestä Alien-leffasta, mutta jatko-osat, esiosat ja lisäosat ovat olleet pääasiassa latteita tapauksia. Kun kuulin uuden elokuvan olevan tekeillä, en pahemmin innostunut, mutta elokuvan ensimmäinen traileri voitti minut täysin puolelleen ja elokuvasta muodostui yksi eniten odottamistani leffoista loppuvuodelta. Kävinkin katsomassa Alien: Romuluksn heti sen ensi-iltapäivänä.

Ikuisesti pimeän planeetan kaivostyöhön tyytymättömät nuoret haaveilevat paremmasta elämästä ja päättävät varastaa läheiseltä hylätyltä avaruusasemalta tarvittavat välineet, jotta he voisivat matkata kauas pois. Asemalla heitä kuitenkin odottaa jotakin kauhistuttavaa...

Cailee Spaeny on kovaa kyytiä nousemassa Hollywoodin uusimmaksi tähdeksi. Ensin hän keräsi kehuja ja palkintoehdokkuuksia Priscilla-elokuvan (2023) nimiroolissa, sitten hän esiintyi Civil Warissa (2024) ja nyt hänet nähdään Alien: Romuluksen pääroolissa Rain Carradinena, nuorena kaivostyöläisenä, joka haaveilee elämästä paratiisiplaneetalla. Päästäkseen kohteeseensa, Rainin täytyy kuitenkin selviytyä läpi hurjista vaaroista kaivosplaneettaa kiertävällä hylätyllä avaruusasemalla. Spaeny jatkaa oivaa putkeaan, joskin hänen ongelmakseen koituu alikehitetty hahmo. Rain ajaa asiansa, mutta siinäpä se.

     Mukaan vaaralliselle matkalle päätyvät myös Rainille uskollinen ja puujalkavitsejä laukova androidi Andy (David Jonsson), sisarukset Tyler (Archie Renaux) ja Kay (Isabela Merced), heidän ärsyttävä serkkunsa Bjorn (Spike Fearn) ja hänen tyttöystävänsä Navarro (Aileen Wu). Hieman reistaillen toimiva ja sympaattinen Andy-robotti on leffan parasta antia ja katsojana voi nopeasti huomata välittävänsä hänen selviytymisestä enemmän kuin ihmisten. Tyler, Kay, Bjorn ja Navarro nimittäin kilpailevat siitä, kuka onkaan poppoon tylsin heppu. Jonsson esittää keinotekoista ihmistä ja silloinkin välittää uskottavampia tunteita kuin yksikään muu tästä yhdentekevää työtä suorittavasta jengistä.

Alien: Romulus osoittautui harmillisen ristiriitaiseksi lisäykseksi Alien-saagaan, josta löytyy paljon kehuttavaa, mutta myös selkeitä vikoja, jotka estävät sitä nousemasta todelliseen potentiaaliinsa. Isoin kehu menee ohjaaja Fede Álvarezille, joka on tiennyt tasan tarkkaan, miltä Alien-leffan pitää tuntua, näyttää ja kuulostaa. Siinä, missä Prometheus ja Alien: Covenant olivat turhankin superteknologisia ja tietyllä tavalla puhtoisia, Álvarez on ammentanut visuaalisen ilmeen suoraan alkuperäisestä Alienista. Avaruusasema on synkkä, kolkko ja likainen paikka, jonka lavasteet näyttävät alkuperäisen leffan kuvauksista varastetuilta. Teknologia on futuristista, mutta silti ihastuttavan kömpelöä. Ohjaaja on myös tiennyt, että fanit haluavat nähdä vanhoilla kunnon keinoilla toteutettuja mörköjä, eikä mitään digihirviöitä. Käytännön tehostein, animatroniikkanukein ja puvuin luodut xenomorphit ovat upeita ilmestyksiä kauhistuttavuudessaan ja radio-ohjattavat, vilkkaasti vipeltävät facehuggerit tarjoavat taattuja painajaisia hämähäkkikammoisille.

Myös Álvarezin rakentama ilmapiiri on erinomainen. Kyseessä on aidosti karmiva elokuva, jonka aikana katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itsekin jumissa tällä avaruusasemalla ja jokaisen nurkan takana voi odottaa tappava vaara. Àlvarez nappaa katsojasta heti kiinni ja hänen pääasiassa varmassa otteessaan elokuvan vajaan kahden tunnin kesto kulkee aika nopeasti, vaikka leffa rakenteleekin asioita hissuksiin.

Se, mihin Alien: Romulus kuitenkin kompastelee, on sen käsikirjoitus. Kuten jo kävi selväksi, hahmoihin ei ole pahemmin jaksettu panostaa, eivätkä heidän kohtalonsa erityisemmin kiinnosta. Katsojan on hyvin helppoa arvata, kuka selviää lopputeksteihin asti hengissä ja kuka ei. Vaikka pidänkin siitä, että Àlvarez on ohjauksessaan ja visuaalisessa toteutuksessa halunnut mahdollisimman paljon mukailla alkuperäiselokuvaa, hänen ja Rodo Sayaguesin käsikirjoituksessa "fanipalvelukset" ovat pahimmillaan kiusallisen ontuvia. Sarjan tunnetuimmat repliikit on vaivaannuttavasti ängetty sekaan ja löytyypä leffasta myös tietokonetehostein kyseenalaisesti henkiin herätetty vanha tuttukin. Tekstiin mahtuu myös hassuja lapsuksia, esimerkiksi eräässä kohtauksessa hahmojen kauhistellessa lähestyviä xenomorpheja ja seuraavassa kohtauksessa hahmot ovatkin kävelleet pois vaaratilanteesta noin vain. Joitain faneja silittää taatusti vastakarvaan se, kuinka elokuva peruu merkittävän saavutuksen alkuperäiselokuvasta ja toisia taas voi turhauttaa, että elokuva mieltää Alien: Covenantin monet kyseenalaiset ideat kaanonikseen. Kaikkein kovin pala katsojalle tarjotaan loppuhuipennuksessa. Sen enempää paljastamatta voin sanoa, että aina ei kannattaisi keksimällä keksiä pyörää uudestaan.

Tekniseltä puoleltaan Alien: Romulus on lähes moitteeton teos. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu. Hitaat kamera-ajot läpi karmivan jylhien lavasteiden lisäävät pelottavuutta ja puvustus on oivallista. Tietokonetehosteet ovat erästä digihahmoa lukuun ottamatta näyttävät ja äänimaailma on hyytävästi luotu, oli kyse sitten ääniefekteistä, joista löytyy paljon tuttuja juttuja vanhoista Alieneista tai Benjamin Wallfischin tunnelmallisista musiikeista. Jäin kuitenkin kaipaamaan vielä hieman brutaalimpaa menoa, etenkin kun puikoissa pyörivä Álvarez on parhaiten tunnettu yltiöverisestä Evil Dead -uudelleenfilmatisoinnista (2013). Alien: Romuluksessa oli useita yksittäisiä hetkiä, joiden aikana en voinut olla haaveilematta, että tämä olisi voinut olla vielä raaempi. Noh, lähes jokaisesta Alien-elokuvasta löytyy jonkinlainen pidennetty versio, joten sormet ristissä toivon, että jonain päivänä myös Romuluksesta julkaistaisiin hieman pidempi K18-versio.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Alien: Romulus, 2024, 20th Century Studios, Scott Free Productions, Brandywine Productions

Arvostelu: Madame Web (2024)

MADAME WEB

Ohjaus: S. J. Clarkson

Pääosissa: Dakota Johnson, Celeste O'Connor, Sydney Sweeney, Isabela Merced, Tahar Rahim, Adam Scott, Zosia Mamet, Mike Epps, Emma Roberts ja Kerry Bishé

Genre: jännitys, draama, fantasia

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

Madame Web perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1980. 2010-luvun lopulla Marvelin hittihahmo Spider-Manin elokuvaoikeudet omistava Sony-yhtiö ryhtyi tehtailemaan elokuvia Spider-Manin pahiksista ja muista sivuhahmoista. Ensin tulivat Venom (2018) ja Venom: Let There Be Carnage (2021) ja sitten murskavastaanoton saanut Morbius (2022). Seuraavaksi Sony alkoi kehitellä elokuvaa Madame Webistä ja pestasi Morbiuksen käsikirjoituskaksikko Matt Sazaman ja Burk Sharplessin kirjoittamaan leffan. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja nyt Madame Web on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole pitänyt yhtään Sonyn uusista Spider-Man -aiheisista elokuvista ilman itse Spider-Mania. Madame Webin traileri ei voittanut minua puolelleen ja elokuvan saamat ennakkohaukut vain laskivat vähäisiä odotuksiani. Kävin silti katsomassa Madame Webin heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Ensihoitaja Cassandra Webb huomaa omaavansa kyvyn nähdä väläyksiä tulevaisuudesta ja päätyy auttamaan kolmea teinityttöä, nähtyään näyn, jossa hämähäkkiasuinen mies yrittää tappaa heidät.

Madame Webin pääroolissa Cassandra "Cassie" Webbinä nähdään Dakota Johnson. Fifty Shades -elokuvien (2015-2018) jälkeen Johnson on viittaillut osaavansa näytellä muun muassa Suspiria-uudelleenfilmatisoinnissa (2018), Bad Times at the El Royalessa (2018) ja liian pienelle huomiolle jääneessä The Peanut Butter Falconissa (2019), mutta Madame Web osoittaa taas, ettei Johnson osaa kantaa elokuvaa pääosassa. Johnson on kiusallisen puinen Cassiena, jonka hahmoon toki pitkään kuuluukin tietty jäykkyys. Kuitenkin kun Cassie alkaa lämmetä muille ihmisille ja kiinnostuu voimistaan, Johnson ei vieläkään pääse vakuuttamaan. Joka toisessa kohtauksessa hän joko alisuoriutuu tai ylinäyttelee. Johnson tuntuu kummalliselta valinnalta myös siksi, että sarjakuvista tuttu Madame Webhän on iäkäs, sokea ja halvaantunut naismutantti. Sonyllä ei ole oikeuksia mutantteihin, joten hahmon voimat täytyy selittää toista kautta (tietty hämähäkeillä) ja koska vaikkapa mielestäni rooliin oikein passelisti sopiva Jamie Lee Curtis ei taida olla tarpeeksi "mediaseksikäs" nuorisolle suunnatun supersankarirainan keulakuvaksi, Johnson on koettu hyväksi valinnaksi.

     Selvänäkijän kykyjä omaava Cassie päätyy auttamaan teinityttökolmikkoa, Juliaa (Sydney Sweeney), Mattieta (Celeste O'Connor) ja Anyaa (Isabela Merced), nähdessään näyn, että näiden elämät ovat vaakalaudalla. Julia, Mattie ja Anya jäävät harmillisen latteiksi käveleviksi stereotypioiksi. Yksi on kiltti tyttö, yksi tuhma tyttö ja yksi jotain siltä väliltä. O'Connor on lähinnä ärsyttävä osassaan, Merced ei vakuuta omassa roolissaan ja yleensä mainio Sweeneykin tuntuu täysin väärältä valinnalta kiltiksi ja ujoksi koulutytöksi. Asiaa ei auta, ettei Johnsonilta, Sweeneyltä, O'Connorilta ja Mercediltä löydy oikein mitään ruutukemiaa keskenään.

Vastaansa nämä naiset saavat Spider-Manin asua muistuttavaan pukuun sonnustautuvan Ezekiel Simsin (Tahar Rahim), joka on yksi surkeimmista sarjisleffapahiksista aikoihin. Ezekiel se vasta jääkin yksiulotteiseksi ja tylsäksi, vaikka hahmossa olisi potentiaalia. On kiinnostava ajatus, että niin päähenkilö kuin pahis yrittävät molemmat estää jotain tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuvaa näihin kolmeen teinityttöön liittyen, mutta toteutus ontuu. Rahimin roolisuorituksesta ei juuri kehuttavaa löydy, mutta ongelma on myös siinä, kuinka ulkopuoliset asiat vaikuttavat. Hahmoon on selvästi haluttu tehdä muutoksia jälkikäteen, sillä suuri osa hänen repliikeistään on nauhoitettu uusiksi jälkituotannossa. Tarkat katsojat voivat huomata, että kun Ezekiel puhuu, hän on yleensä joko selin kameraan tai hänen suunsa liikkeet eivät vastaa lausuttuja vuorosanoja. Lisäksi äänityksestä voi kuulla, että puhe on nauhoitettu eri tilassa kuin muut.

Madame Web ei ollut mielestäni niin huono kuin etukäteen pelkäsin, mutta ei se hyväkään elokuva ole. Elokuvassa olisi potentiaalinsa, mutta kaikki jää käyttämättä. Elokuvan kiinnostavin seikka on, kuinka valtavan erilainen se on verrattuna oikeastaan kaikkiin muihin Marvel-sarjakuviin perustuviin leffoihin. Kyseessä on enemmänkin Final Destination -elokuvia (2000-) muistuttava jännärintapainen, jossa päähenkilö näkee näyn kuolemista ja estää mahdolliset uhrit, jotka saavat sitten kaikki "kuoleman" peräänsä. Sekaan on mahtunut jopa kohtaus, jossa ajetaan tukkirekan takana. Jos siis odotit näkeväsi, kuinka Madame Web ja kolme Spider-Womania mätkivät yhdessä pahista turpaan ja pelastavat maailman, vastassa on karvas pettymys. Mitään supersankarointia ei juuri nähdä ja toimintaakin on todella vähän. Ja sekin vähä on todella latteaa. Loppuhuipennus on lähinnä tylsää taustakankaan edessä heilumista ja Pepsin mainostamista.

Venomien ja Morbiuksen jälkeen osaa jo odottaa, että Madame Web tuskin on erityisen laadukas teos - etenkin kun käsikirjoitusosastolla on häärännyt samoja tyyppejä kuin surkeassa Morbiuksessa. Kun odotukset ovat näin alhaiset, ei elokuvan katselu aiheuttanut samanlaista ärtymystä. Loppujen lopuksi Madame Web vain on. Se on kömpelö studioräpellys vailla erityistä visiota. Turhautuminen syntyy lähinnä siitä, ettei Sony tunnu oppivan virheistään. Morbius oli jättifloppi ja niin myös Madame Web tulee luultavasti olemaan. Tänä vuonna olisi tulossa vielä Venom 3 (2024) ja Kraven the Hunter (2024). Intoa ja rakkautta näitä hahmoja kohtaan ei tunnu löytyvän, ainoastaan intoa ja rakkautta niihin rahoihin, mitä hahmoilla voisi tienata. Mutta jos nimekkäämmätkään supersankarit eivät enää takaa jättimenestystä lippuluukuilla, onko Sonyn kauaa enää järkeä yrittää rahastaa Spider-Manin sivuhahmoilla? Madame Webin lopuksi vihjaillaan mahdollisesta jatko-osasta, mutta epäilen sellaisen tapahtuvan. Eipä elokuva juuri tee työtään selittääkseen edes sitä, kuinka hahmot ovat viimeisessä kuvassa siinä pisteessä, missä heidät nähdään.

Madame Webin ohjauksesta vastaa elokuvadebyyttinsä tekevä S. J. Clarkson, jonka työ Marvelin aluksi mahtavan Jessica Jones -sarjan (2015-2019) parissa auttoi häntä saamaan pestin. Clarksonin ensikertalaisuus näkyy, mutta samalla näkyy myös studion häirintä. Vaikka leffa erottuukin toisaalta edukseen muiden Marvel-filmien keskeltä erilaisuutensa takia, lopputulos tuntuu silti hyvin laskelmoidulta ja kylmältä studiotuotteelta. Clarkson ei saa elokuvasta jännittävää, eikä hän saa katsojaa juuri kiinnostumaan hahmojen kohtaloista. Hän ei saa näyttelijöistä paljoa irti ja väkinäinen komediaosasto erityisesti jättää kylmäksi.

Edes teknisiltä ansioiltaan elokuva ei säväytä. Kyseessä on itse asiassa aika kiusallisen kehnosti toteutettu leffa, vaikka esimerkiksi kuvausosastolla on yritetty kikkailla. Kameratyöskentely on häiritsevää ja turhankin lennokasta kikkailua. Kuva zoomailee välillä oudosti sisään ja ulos, ja kameraa pyöritellään välillä ihan miten sattuu. Pyörittelyllä ja zoomailuilla yritetään piilottaa heikkoa stunt-työtä vähäisten toimintakohtausten aikana. Leikkaus on tönkköä ja vaikka elokuva toisaalta välillä harppoo isoilla askelilla eteenpäin, tuntuu leffa silti laahaavan kohtaus toisensa perään. Lavastajat ovat tunkeneet verkkoja kaikkialle verhoista särkyneisiin ikkunoihin. Parissa tulevaisuuden näyssä vilahtavat Spider-Woman -puvut ovat ihan tyylikkäitä. Tietokonetehosteet näyttävät sen sijaan keskeneräisiltä ja halvoilta. Ääniefekteillä yritetään luoda kauhumaista ilmapiiriä, mutta kovaääniset äkkisäikäytysäänet pikemmin huvittavat ja ärsyttävät kuin pelästyttävät. Johan Söderqvistin säveltämät musiikit eivät erotu millään lailla edukseen ja teatterista poistuessa päässä soi lähinnä Britney Spearsin Toxic-kappale, jolla yritetään parissakin kohtaa muistuttaa katsojaa, että Madame Web tapahtuu vuonna 2003, eikä nykyhetkessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Madame Web, 2024, Columbia Pictures, Marvel Entertainment, Di Bonaventura Pictures

Arvostelu: Muuttomatka (Migration - 2023)

MUUTTOMATKA

MIGRATION

Ohjaus: Benjamin Renner ja Guylo Homsy

Pääosissa: Kumail Nanjiani, Elizabeth Banks, Caspar Jennings, Tresi Gazal, Danny DeVito, Awkwafina, Keegan-Michael Key, Carol Kane, David Mitchell ja Isabela Merced

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

Migration, eli suomalaisittain Muuttomatka on Illumination-yhtiön uusi animaatioelokuva. Ohjaaja Benjamin Renner ja käsikirjoittaja Mike White kehittelivät elokuvan tarinan ja saivat Illuminationin kiinnostumaan siitä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Muuttomatka sai ensi-iltansa juuri ennen joulua. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Illuminationin työstävän uutta, alkuperäisideaan perustuvaa animaatioelokuvaa. Trailerit näyttivät veikeiltä ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Muuttomatkan heti sen ensi-iltapäivänä.

Sorsaperhe päätyy elämänsä seikkailuun, kun ylisuojeleva isä Mack suostuu viimeinkin lähtemään muuttomatkalle.

Muuttomatka keskittyy sorsaperheeseen, joka on ylisuojelevan Mack-isän (äänenä Kumail Nanjiani) vuoksi pysytellyt turvassa samalla lammella keskellä kaunista metsää. Kuitenkin kun lammella pistäytyy joukko muuttolintuja, Pam-äiti (Elizabeth Banks), sekä lapset Dax (Caspar Jennings) ja Gwen (Tresi Gazal) saavat ylipuhuttua Mackin, että hekin kokeilisivat ensimmäistä kertaa samaa. Homma ei kuitenkaan mene kuin Strömsössä ja sorsat päätyvätkin aikamoiselle seikkailulle muun muassa New Yorkiin. Hahmot ovat hyvin tyypillinen animaatioleffan perhe ylisuojelevaa, mutta elokuvan aikana rohkeuttaan keräävää isää myöten. Kliseetä on vain vahvistamassa mukaan matkalle päätyvä hölmö setä Dan (Danny DeVito). Tutuntuntuisuudestaankin huolimatta hahmot toimivat ja ovat tykättäviä, jolloin sorsien muuttomatkalle lähtee mielellään mukaan.

     Reissunsa aikana sorsat kohtaavat monenlaisia tyyppejä, kuten hurjat haikarat Erinin (Carol Kane) ja Harryn, pulujengiä johtavan Taukin (Awkwafina), vangitun papukaija Delroyn (Keegan-Michael Key), jooga-ankka Googoon (David Mitchell) ja häijyn kokin, joka haluaa tietty tehdä sorsapaistia. Sivuhahmot ovat vekkuleita ja tarjoavat monenlaisia kommelluksia sorsaperheen matkan varrelle.

Muuttomatka osoittautui odotetun mukavaksi koko perheen animaatioseikkailuksi. Se ei tarjoa mitään erityisen uutta tai mullistavaa, vaan se on perusvarmaa viihdettä, joka jättää hyvän mielen kaikenikäisille katsojille. Sorsien seikkailu nappaa toimivasti mukaansa ja se tarjoaa sopivan erilaista menoa ja meininkiä, eikä ala toistamaan itseään, vaikka sama häikäilemätön kokki ilmestyykin useampaan otteeseen aiheuttamaan ongelmia. Puolitoista tuntia on oikein passeli mitta leffalle, eikä aika käy pitkäksi sen aikana. Illuminationin tuttuun tyyliin leffasta ei energiaa puutu, mutta se osaa onneksi myös rauhoittua tarpeen vaatiessa.

Elokuvasta löytyy ilahduttavaa seikkailun henkeä, sekä tietty kosolti huumoria. Leffan aikana pääseekin naureskelemaan, vähintään hymähtelemään positiiviseen sävyyn useampaan otteeseen. Hymy leviää jatkuvasti huulille. Vastapainona on yllättävänkin toimivaa jännitystä. Kokkihahmo voi olla hurja tapaus perheen pienimmille, mutta kohtaaminen haikaroiden kanssa on onnistuneen jännittävä myös aikuiskatsojille. Seasta löytyy oivia teemoja muun muassa oman mukavuusalueen ulkopuolelle lähtemisestä, uusien asioiden kokeilusta, sekä lastenleffalle perinteikkäästi perheen merkityksestä.

Visuaalisesti Muuttomatka on tietty varsinaista silmäkarkkia. Se on todella upeasti animoitu, ihanan värikäs ja tarkan yksityiskohtainen. Kun sorsat lähtevät lentoon esittelyjen jälkeen, on maisemaotoksista tehty niin näyttäviä, että katsoja voi kyllä tuntea pitkään pelkällä yhdellä lammella asustaneiden sorsien ihmetyksen. Sorsat ja muut eläinhahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti, mutta kokin visuaalinen ilme oli mielestäni töksähtävä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja John Powellin musiikit säestävät seikkailua mainiosti.

Ennen Muuttomatkaa elokuvateattereissa esitetään hilpeä lyhytelokuva Kuutamolla (Mooned), joka jatkaa tarinaa siitä, mihin Itse ilkimys -elokuva (Despicable Me - 2010) päättyi ja selventää, mitä pahalle Vektorille kävi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Migration, 2023, Universal Pictures, Illumination Entertainment

Arvostelu: Spirit - Kesyttämätön (Spirit Untamed - 2021)

SPIRIT - KESYTTÄMÄTÖN

SPIRIT UNTAMED

Ohjaus: Elaine Bogan ja Ennio Torresan

Pääosissa: Isabela Merced, Julianne Moore, Jake Gyllenhaal, Marsai Martin, Mckenna Grace, Walton Goggins, Andre Braugher, Lucian Perez, Joe Hart ja Eiza González

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Spirit - villi ja vapaa (Spirit: Stallion of the Cimarron - 2002) oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys. Vuonna 2017 sen tarinaa päätettiin jatkaa Netflixissä televisiosarjan Spirit - Vapauden kutsu (Spirit Riding Free) muodossa. Kaksi vuotta myöhemmin DreamWorks ilmoitti työstävänsä elokuvasovitusta Netflix-sarjan pohjalta. Animoinnin käynnistyessä koronaviruspandemia alkoi ja elokuva täytyi tehdä lähes kokonaan etätyönä. Filmi saatiin kuitenkin valmiiksi ja nyt Spirit - Kesyttämätön on saanut ensi-iltansa. Itselleni alkuperäinen Spirit - villi ja vapaa ei ollut koskaan erityinen elokuva ja kuten arvostelussani kerroin, katsoin sen vasta vähän aikaa sitten ensi kertaa kunnolla alusta loppuun. Netflix-sarjaa näkemättä menin katsomaan Spirit - Kesyttämättömän sen ensi-iltapäivän aamun ensimmäiseen näytökseen.

Fortuna "Lucky" Navarro-Prescottin jouduttua jälleen ongelmiin, hänet päätetään lähettää kesäksi isänsä luokse pieneen Miraderon kaupunkiin, missä hän ystävystyy villin hevosen Spiritin kanssa. Häijyn Hendricksin johtamalla rosvoryhmällä on kuitenkin katala suunnitelma ottaa hevonen kiinni ja myydä se ulkomaille.

Siinä, missä alkuperäinen Spirit-elokuva kertoi juurikin Matt Damonin ääninäyttelemästä Spirit-hevosesta, Spirit - Kesyttämätön keskittyy Netflix-sarjan tavoin Fortuna Navarro-Prescottiin, eli Luckyyn, jota ääninäyttelee Isabela Merced. Lucky on hyvin tyypillinen heppaleffan päähenkilö; tyttö, joka ei sopeudu elämäänsä hienommissa piireissä, joten hänet lähetetään pikkukaupunkiin tai maaseudulle jonkun sukulaisensa luokse, kunnes hän oppii käytöstavoille. Tavanomaisuudestaan huolimatta Lucky on pidettävä hahmo, jonka haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Luckyn täti Cora (Julianne Moore), joka matkaa Luckyn kanssa Miraderoon Luckyn isän Jimin (Jake Gyllenhaal) luokse. Miraderossa Lucky tapaa myös heppatytöt Prun (Marsai Martin) ja Abigailin (Mckenna Grace), Abigailin pikkuveljen Snipsin (Lucian Perez), Prun isän Alin (Andre Braugher), sekä ikikurisen Hendricksin (Walton Goggins), joka katalan konnakoplansa kanssa aikoo tehdä pahaa hevosille. Niin ja onhan mukana toki se nimikkohepo Spirit, joka ajautuu lähinnä sivuhenkilöksi omassa elokuvassaan. Sivuhahmot jäävät pääasiassa hyvin yksiulotteisiksi. Mooren ja Gyllenhaalin kaltaiset lahjakkuudet ovat käyneet keräämässä helpot rahat ja Goggins yrmyilee tyypilliseen tapaansa pahiksen osassa.

"Tyypillinen" ja "tavanomainen" ovat hyviä sanoja kuvailemaan Spirit - Kesyttämätöntä. Se kulkee todella tyypillisiä ja tavanomaisia latuja kuin monet, monet muut heppaleffat vuosikymmenten varrelta. Villi tyttö lähetetään sukulaisensa luokse maaseudulle oppimaan käytöstapoja. Siellä hän kuitenkin ystävystyy villin hevosen kanssa, jota kukaan muu ei onnistu kesyttämään. Ja sitten on pahis, joka haluaa tehdä pahoja hevosille. Sama on nähty lukuisia kertoja ja tullaan varmasti näkemään lukuisia kertoja uudestaan. Yllätyksiä leffa ei tarjoa, eikä se siihen edes pyri. Vielä vähemmän yllätyksiä on luvassa Netflixin Spirit - Vapauden kutsu -sarjan faneille, sillä lukemani perusteella Spirit - Kesyttämätön on suorastaan kopio sen tarinasta. Tämä voikin tulla monelle katsojalle pettymyksenä, jotka odottivat uutta tarinaa näiden samojen hahmojen kanssa.

Sitten taas alkuperäisen Spirit - villin ja vapaan faneille voi tulla pettymyksenä se, kuinka erilainen tämä uusi filmi on. Siinä, missä alkuperäinen elokuva oli hyvin rauhallinen, seesteinen ja luonnonläheinen, esitellen oivallisesti Spiritin mielenmaisemaa Matt Damonin selostuksen kautta, Spirit - Kesyttämätön on nykyajalle tyypillistä vauhdikasta menoa ja meininkiä, missä nimikkohevonen jää sivuosaan, eikä hevosen ajatuksia kuulla puheena lainkaan. Jatko-osan sijaan näkisinkin Spirit - Kesyttämättömän enemmän erilaisena tulkintana samasta hevosesta uudelle sukupolvelle. Nykylapsille ja erityisesti tuoreille heppatytöille elokuva varmasti iskee lujaa. Itse koin filmin kaikessa mielikuvituksettomuudessaan ja unohdettavuudessaan ihan viihdyttäväksi. Vajaan puolentoista tunnin kesto on nopeasti ohi, sillä leffassa tapahtuu vähän väliä jotain.

Harmillisesti elokuvan animaatiolaatu on vielä innottomampaa kuin sen käsikirjoitus. DreamWorks teetätti leffan tarkoituksella halvemman animaatiofirman, Jellyfish Picturesin kautta. Hahmot ja hevoset näyttävät sentään hyviltä, mutta monet taustat ovat viimeistelemättömän näköisiä. Asiaa ei yhtään auta se tieto, että leffaa tehtiin etätyönä koronarajoitusten takia. Halpuus paistaa läpi filmistä ja kovien näyttelijöiden, kuten Gyllenhaalin ja Mooren näkeminen lopputeksteissä onkin siksi vielä yllättävämpää. Äänitehosteet toimivat sujuvasti ja Amie Dohertyn säveltämät musiikit tuovat mukaan reippautta ja seikkailullisuutta. Valitettavasti filmin laulut ovat aika yhdentekeviä rallatuksia.

Yhteenveto: Spirit - Kesyttämätön on ihan katsottava, mutta silti aika keskinkertainen heppaleffa, joka voi koitua pettymykseksi useammallakin tavalla. Ensinnäkin sen tarina on nähty aivan liian monta kertaa hevoselokuvissa, eikä tuttua kaavaa edes viitsitä muuttaa millään tavalla. Toiseksi tarina on lähes suoraan kopioitu Netflixin Spirit - Vapauden kutsu -sarjasta, mikä on varmasti tylsä ratkaisu sarjan faneille, jotka halusivat nähdä uuden kertomuksen tuttujen hahmojen kera. Kolmanneksi alkuperäisen Spirit - villin ja vapaan kannattajille uusi elokuva voi olla liiankin erilainen vauhdikkaamman menon takia, minkä lisäksi filmi puskee nimikkoheppansa sivurooliin. Neljänneksi sen animaatiolaatu näyttää paikoitellen viimeistelemättömältä ja DreamWorksin kitsastelu budjetin suhteen, sekä koronarajoitusten aiheuttama etätyö näkyvät läpi lopputuloksesta. Heikkouksistaan huolimatta Spirit - Kesyttämätön pitää sujuvasti mukanaan läpi kestonsa ja aika ajoin viihdyttää ihan passelisti. Uudelle heppatyttöjen sukupolvelle leffa iskee varmasti täysillä ja kaipa se on loppupeleissä tärkeintä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spirit Untamed, 2021, DreamWorks Animation, Walden Media