Arvostelu: Underworld: Awakening (2012)

UNDERWORLD: AWAKENING

Ohjaus: Måns Mårlind ja Björn Stein

Pääosissa: Kate Beckinsale, India Eisley, Theo James, Stephen Rea, Michael Ealy, Charles Dance, Kris Holden-Ried, Sandrine Holt ja Wes Bentley

Genre: fantasia, toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Len Wisemanin elokuva Varjojen valtakunta (Underworld - 2003) oli ristiriitaisista arvosteluista huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa oli totta kai tiedossa. Heti, kun ykkösleffa oli todettu menestykseksi, tuotantoyhtiö Screen Gems tilasi Wisemanilta kaksi elokuvaa lisää, jatko-osan Underworld: Evolution (2006) ja esiosan Underworld: Rise of the Lycans (2009). Niistäkään eivät kriitikot piitanneet, mutta kummatkin olivat menestyksiä lippuluukuilla, joten lisää oli luvassa. "Underworld 4: New Dawn" -työnimellä kulkenutta leffaa käsikirjoitettiin uudestaan ja uudestaan, mutta tekijät eivät olleet siihen koskaan tyytyväisiä. Kuvaukset jopa käynnistyivät maaliskuussa 2011 keskeneräisen käsikirjoituksen kanssa. Elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja lopulta Underworld: Awakening sai ensi-iltansa tammikuussa 2012. Vaikka leffa sai lähes täyslyttäyksen kriitikoilta, nousi se elokuvasarjan menestyneimmäksi osaksi. Itse katsoin Varjojen valtakunnan jo lapsena, mutta jatko-osat tähän nelososaan asti vasta myöhemmin. En silloin pitänyt Underworld: Awakeningista, mutta kun päätin ensimmäisen elokuvan 20-vuotisjuhlan kunniaksi arvostella koko leffasarjan läpi, minun täytyi tietty antaa nelososalle uusi mahdollisuus. Katsoinkin Underworld: Awakeningin jo muutama päivä Rise of the Lycansin jälkeen.

Ihmiskunta on saanut tietää vampyyrien ja ihmissusien olemassaolosta ja nyt lajit joutuvat taistelemaan selviytymisestään. Kahdentoista vuoden vankeudesta vapautunut Selene etsii Michaelia ja kohtaa uusia tuttavuuksia - niin liittolaisia kuin vihollisia.

Kate Beckinsale palaa rooliinsa Selene-vampyyrinä ensi kertaa kunnolla kuuteen vuoteen, toimittuaan pelkkänä kertojaäänenä edellisosassa Underworld: Rise of the Lycansissa. Beckinsale jatkaa tuttuun tapaansa, suoriutuen jälleen uskottavasti vampyyrisoturin osasta. Selene on taas kerran etsimässä vampyyri-ihmissusi-hybridi Michael Corvinia, mutta koska tätä esittänyt Scott Speedman ei halunnut palata leffasarjaan, Selene kohtaakin uusia hahmoja, jotka aiheuttavat hänelle monenlaista päänvaivaa.

     Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään Stephen Rean näyttelemä ihmistohtori Jacob Lane, joka tekee tutkimuksia vampyyreillä ja ihmissusilla, sekä tämän poika Quint (Kris Holden-Ried), Theo Jamesin esittämä vampyyri David ja hänen isänsä Thomas (Charles Dance), Michael Ealyn näyttelemä ihmisetsivä Sebastian, sekä India Eisleyn esittämä hybridityttö Eve. Rea ja Dance sopivat erityisen mainiosti rooleihinsa pahaksi tutkijaksi ja uudeksi vampyyriyhteisön johtajaksi. Loput hoitavat hommansa passelisti. Hahmot jäävät kuitenkin aika yhdentekeviksi, eikä Selenen ja Eve-tytön lisäksi muista jaksa paljoa välittää.

Underworld-sarjan kolmososan, Rise of the Lycansin tehtyä aikahyppyä taaksepäin vampyyrien ja ihmissusien sodan juurille, neljäs leffa Underworld: Awakening toimii jatko-osana kahden ensimmäisen filmin tarinalle. Elokuvien välillä maailma on kuitenkin ehtinyt muuttua reippaasti ja nyt ihmiskunta on tietoinen vampyyrien ja ihmissusien olemassaolosta. Monsterilajien sota onkin vaihtunut selviytymistaisteluksi yhteistä vihollista vastaan. Lähtökohdat ovat mainiot, mutta niistä ei saada paljoa aikaiseksi. Kuten jo alussa mainitsin, elokuvan tuotannolla oli paljon ongelmia, eikä oikein kukaan tuntunut olevan tyytyväinen filmin käsikirjoitukseen. Kuvaukset käynnistettiin pelkän raakiletekstin voimin ja sen myös huomaa. Underworld: Awakening on kevyesti sarjan tähän asti huonoin osa.

Hyvin nopeasti yhdeksi ongelmaksi muodostuu, ettei Awakening edes tunnu Underworld-elokuvalta. Siitä tulee paljon vahvemmin mieleen Screen Gemsin tuottamat, videopeleihin perustuvat Resident Evilit (2002-2016). Tapa kerrata aiempia tapahtumia ja alun tutkimuslaitoslokaatio, sekä lopun jättimörökölli pistävät miettimään, että kumpaakohan leffasarjaa tässä nyt alkoi katsomaan? Asiaa ei auta, että maailman muutoksia ihmettelevästä Selenestä tulee mieleen Milla Jovovichin Alice-hahmo. Vaikka katsojanakin ihmettelee elokuvasarjan uutta, futuristista maailmankuvaa, ei elokuva onnistu nappaamaan mukaansa edellisosien tavoin.

Vaikka kestoa on alle puolitoista tuntia ja suuri osa siitä käytetään toimintakohtauksiin, elokuva on jopa pitkäveteinen. Toisille leffa on varmasti passelia aivot narikkaan -viihdettä, mutta kun itse en jaksanut välittää hahmoista, löyhäksi jäävä tarina ei vakuuttanut, eivätkä toimintakohtaukset ole kaksisia, ei Underworld: Awakeningissa ollut oikein mitään tarttumapintaa, joka olisi onnistunut edes viihdyttämään. Taistelut ovat ponnettomia ja muuttuvat yhä vain koomisemmaksi räiskinnäksi, kun katsoja alkaa kyseenalaistamaan Selenen pyssyjen ammuskapasiteettia. Vampyyrien ja ihmissusien täyttämässä leffassa epäuskottavinta onkin, kuinka pitkään sankarittaren uusilla sarjatulipistooleilla voi ampua. Selene kyllä vaihtaa uudet lippaat silloin tällöin, mutta missä hahmo niitä säilyttää? Ne eivät ole näkyvillä ja tuskin ne hahmon ihonmyötäiseen nahka-asuunkaan mahtuvat.

Ohjauksesta vastaa tällä kertaa ruotsalaisduo Måns Mårlind ja Björn Stein, jotka eivät saa juuri mitään aikaiseksi elokuvalla. Jännite ja into uupuvat täysin. Asiaan toki vaikuttaa elokuvan kömpelö käsikirjoitus, jota oli lopulta rustaamassa huomattavasti enemmän ihmisiä kuin lopputekstit antavat ymmärtää. Jossain rainan uumenissa uinuu potentiaalinen toimintakauhuleffa, mutta siihen ei päästä käsiksi. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta paikoitellen hutiloiden leikattu kasaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat, mutta valaisutiimi on tehnyt erikoisen ratkaisun, pistäessään kattovalot välkkymään jokaisen toimintakohtauksen ajaksi. Jos olet siis yliherkkä valoille, ei Underworld: Awakening todellakaan sovi sinulle. Erikoistehosteet eivät vakuuta ja on todella selvää, milloin ihmissudet ovat tietokoneanimoituja ja milloin asuja. Äänimaailma koostuu osittain joistain studiokoneen äänikansion ilmaistiedostoista. Säveltäjä Paul Haslingerkin hoitaa hommansa laiskasti, työstettyään vain pari melodiaa mukaan ja muuten elokuva on täynnä kappaleita eri artisteilta ja yhtyeiltä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld: Awakening, 2012, Screen Gems, Lakeshore Entertainment, Sketch Films, Saturn Films, UW4 Productions

Arvostelu: Dream Scenario (2023)

DREAM SCENARIO

Ohjaus: Kristoffer Borgli

Pääosissa: Nicolas Cage, Julianne Nicholson, Lily Bird, Jessica Clement, Tim Meadows, Michael Cera, Dylan Gelula, Dylan Baker, Kate Berlant, Nicholas Braun, Amber Midthunder ja Lily Gao

Genre: draama, komedia, trilleri

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 16

Dream Scenario on Nicolas Cagen tähdittämä mustalla huumorilla höystetty trilleri. Kristoffer Borgli työsti elokuvan käsikirjoituksen ja sai A24-yhtiön innostumaan siitä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja lopulta Dream Scenario sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2023. Suomessa elokuva esitettiin viime syksynä Night Visions -festivaaleilla ja nyt se on saanut myös kunnon teatterilevityksen. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä innostuneena heti, kun kuulin sen premissistä. Kävinkin katsomassa Dream Scenarion heti sen ensi-iltapäivänä.

Biologianopettaja Paul Matthews saa tietää, että lähes kaikki ihmiset ovat alkaneet nähdä hänestä unta. Aluksi Paul pääsee nauttimaan kummallisesta maineesta, kun outo tapahtuma muuttuu viraali-ilmiöksi, mutta pian Paulin elämä kääntyy päälaelleen, unien muuttuessa painajaisiksi.

Elokuvan pääroolissa Paul Matthewsina nähdään tosiaan Nicolas Cage, jolla on aivan mahtava putki päällä. Tehtyään pitkään aikamoista sekundaroskaa korjatakseen talousongelmiaan, Cage teki ilahduttavan paluun kummallisen sekoilun pariin hurjassa Mandyssa (2018) ja on sen jälkeen riemastuttanut muun muassa Color Out of Spacessa (2019), Pigissä (2021) ja Suurenmoisen lahjakkuuden sietämättömässä taakassa (The Unbearable Weight of Massive Talent - 2022). Cage istuu täydellisesti Pauliksi, aikamoiseksi vässykäksi biologianopettajaksi, josta muodostuu yllättävä julkkis, kun aika lailla kaikki alkavat yhtäkkiä nähdä hänestä unta. Paul on toisaalta tylsä tyyppi ja onkin siis ihme, että juuri hän ilmestyy syystä tai toisesta ihmisten uniin. Samalla hän on kuitenkin erittäin monikerroksinen ihminen, jota kohtaan kokee monenlaisia tunteita pitkin leffaa. Välillä Paul on huvittava tohelo, välillä häntä käy sääliksi, välillä hänen tekonsa ärsyttävät ja välillä ei oikein tiedä, mitä mieltä hänestä olisi. Cage tulkitsee hahmon kaikkia puolia erinomaisesti ja tekee yhden ehdottomista suosikkirooleistani, joita olen häneltä nähnyt.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Julianne Nicholson Paulin vaimona Janetina ja Lily Bird ja Jessica Clement pariskunnan tyttärinä Sophiena ja Hannahina, Tim Meadows Paulin työpaikkana toimivan koulun dekaanina, Dylan Baker Paulin kollegana Richardina, Michael Cera markkinointiyhtiön johtajana Trentinä, joka haluaa ensimmäisenä muovata Paulin kummallisen ilmiön rahaksi, sekä Dylan Gelula Trentin assistenttina Mollynä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, mutta loppujen lopuksi Dream Scenario on puhtaasti Cagen show.

Dream Scenario oli yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta sen vekkulin ja varsin villinkin idean ansiosta. Minua kuitenkin jännitti, että mitä jos elokuvalle käy niin, ettei sen ohjaaja-käsikirjoittaja Kristoffer Borgli olekaan lopulta saanut aikaiseksi yhtä loistavaa teosta kuin mihin premississä olisi potentiaalia. Huoleni olivat onneksi turhat ja Dream Scenario osoittautui yhdeksi parhaista elokuvista, jonka olen hetkeen nähnyt. Elokuva on todella monikerroksinen ja paljon ajatuksia herättävä teos, jonka veikkaisin vain paranevan uusintakatseluilla, joiden aikana siitä löytää vielä enemmän kaivettavaa ja juttuja, joita ei välttämättä hoksannut ensimmäisellä katselukerralla. Elokuvaa voi tulkita monella tavalla ja jotkut tutkivat sitä psykologisesta näkökulmasta ja erilaisten uniin ja ihmismieleen liittyvien teorioiden kautta.

Itse katsoin Dream Scenariota pitkälti veikeänä ja ajoittain synkkänä satiirina modernista yhteiskunnasta ja erityisesti julkisuudesta, sekä julkisuuden absurdiudesta. Elokuvassa tutkitaan julkisuutta monista näkökulmista ja kaiken aikaa kiehtovasti. Kun Paul alkaa pikkuhiljaa hoksata, että kyse ei olekaan vain parista hassusta unisattumasta, vaan yhä vain useampi ihminen tunnistaa hänet kadulla toistuvien Paul-uniensa takia, hänen reaktionsa tilanteeseen vaihtelevat. Hän alkaa jopa nauttia äkillisesti muuttuneesta imagostaan, koettuaan pitkään olleensa lähes näkymätön ja unohdettu. Kuitenkin kun ihmisten unet muovautuvat hirveiksi painajaisiksi Paulista, imago muuttuu täysin ja elämä muuttuu painajaiseksi Paulille.

Sen lisäksi, että elokuvassa käsitellään julkisuutta julkkiksen puolelta, siinä pohditaan myös, kuinka kansa näkee julkkikset. Elokuvassa nostetaan esille erityisesti sitä, kuinka meidän mielikuvamme jostain julkisuuden henkilöstä voivat olla todella voimakkaassa kontrastissa sen kanssa, millaisesta ihmisestä on todellisuudessa kyse. Unissa ihmisille muuttuu tietynlainen mielikuva Paulista ja kun tämä mielikuva muuttuu negatiiviseksi, eivät ihmiset pysty enää erottamaan unissa nähtyä hirviö-Paulia todellisesta miehestä, joka on aika hiljainen hissukka. Leffassa esitetään satumaisen skenaarion kautta, kuinka monet - hmm, voisiko sanoa "turhat julkkikset" - ovat nykyään lähinnä vain hetkellisiä muoti-ilmiöitä, jotka ovat hetken aikaa pinnalla kaikkialla, mutta jotka heitetään pian sivuun uuden kiinnostavan jutun tieltä. Elokuvan voi myös nähdä allegoriana niin sanotusta cancel-kulttuurista, sekä muista tavoista, joilla kansalla on voima vaikuttaa julkkisten suosion nousuun ja laskuun. Sekaan mahtuu muitakin tuttuja juttuja internetin julkkismaailmasta, aina krokotiilin kyyneleillä höystetyistä anteeksipyytelyvideoista lähtien. Kapitalistisessa yhteiskunnassa kaikella voi myös tehdä rahaa, vaikka yrittämällä kääntää negatiivinen julkisuudenkuva uudenlaiseksi voimavaraksi.

Sen lisäksi, että elokuvan tarinasta ja teemoista löytyy monia sävyjä ja kerroksia, myös leffan tunnepuoli tekee vaikutuksen monipuolisuudellaan. Dream Scenario on hauskimmillaan suorastaan hulvaton. Paulin kömmähdyksistä löytyy paljon nauruja ja osa ihmisten unista ovat huvittavia. Minua huvittivat myös selvät silmäniskut unien parissa liikkuvaan kauhuklassikkoon Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984). Vastapuolena huumorille elokuva tarjoaakin tehokasta jännitystä, ahdistavaa ilmapiiriä ja parissa kohtaa puhdasta kauhua. Henkilödraama on väkevää ja loppupää muuttuu jopa varsin liikuttavaksi. Paul ja samalla katsoja päätyvät aikamoisen vuoristorata-ajelun kyytiin. Elokuvan henki on myös ajoittain hieman unenomainen, eikä jossain kohtaa osaa oikein sanoa, tapahtuvatko tietyt jutut oikeasti, vai ovatko nekin vain unta?

Kaiken tämän päälle elokuva on vielä teknisesti pätevästi tehty. Se on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja Cagen maskeeraukset oivalliset. Erikoistehosteet eivät todellakaan huimaa päätä, vaan niistä näkyy elokuvan pienehkö budjetti. Toisaalta kun digiefektejä nähdään lähinnä unikohtauksissa, eivät tietyt heikkoudet edes niinkään haittaa. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Owen Pallettin säveltämät musiikit eivät nouse esille juuri lainkaan tai jää mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dream Scenario, 2023, A24, Square Peg

Arvostelu: The Beekeeper (2024)

THE BEEKEEPER

Ohjaus: David Ayer

Pääosissa: Jason Statham, Emmy Raver-Lampman, Josh Hutcherson, Bobby Naderi, Jeremy Irons, David Witts, Jemma Redgrave, Michael Epp, Taylor James, Phylicia Rashad, Minnie Driver ja Don Gilet

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

The Beekeeper on Jason Stathamin tähdittämä toimintaelokuva. Kurt Wimmer kirjoitti elokuvan ja David Ayer hyppäsi projektiin mukaan ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2022 ja nyt The Beekeeper on saanut ensi-iltansa myös Suomessa. Itse en pahemmin jaksanut innostua, kun kuulin, että Stathamilta on taas tulossa uusi toimintaelokuva. Kolme Stathamin viimevuotisista leffoista, Fast & Furious X (Fast X - 2023), Meg 2: The Trench (2023) ja Expend4bles (2023) löytyivät listaltani vuoden huonoimpien elokuvien joukosta, eikä odotuksiani juuri nostanut se, että käsikirjoittaja Wimmer oli ollut vastuussa myös Expend4blesista ja ohjaaja Ayer taas oli aiemmin tehnyt muun muassa kaamean Suicide Squadin (2016). Monet kuitenkin kehuivat The Beekeeperiä positiiviseksi yllätykseksi, joten kävin varautuneena, mutta silti uteliaana katsomassa elokuvan.

Kun iäkäs Eloise Parker menettää rahansa internet-huijareille ja tekee epätoivossaan itsemurhan, hänen mehiläisenhoitajansa Adam Clay lähtee kostoretkelle ja paljastaa huijareiden kautta hurjan salaliiton ja korruption.

Jason Statham näyttelee Adam Clayta, mehiläisenhoitajaa, joka on jäänyt eläkkeelle vanhasta duunistaan... mehiläisenhoitajana. Alkuperäinen mehiläishomma tosin tarkoitti huippusalaista Beekeeper-organisaatiota, jonka supertehokkaat tappajat lähetetään hoitelemaan hommat, joihin CIA:kaan ei kykene. Rauhalliseen elämään mehiläisten parissa pyrkivä Clay joutuu takaisin vanhoihin tuttuihin puuhiin, kun hänelle majapaikkaa tarjoavalta iäkkäältä Eloise Parkerilta (Phylicia Rashad) huijataan miljoonien dollarien edestä rahaa, eikä murtunut rouva näe muuta ratkaisua kuin päättää elämänsä. Statham on nähty kostorooleissa lukuisia kertoja ja hän vetää tämänkin roolin sama tympeä ilme kasvoillaan. Stathamista on vaikea lukea, kuinka paljon hän enää edes viihtyy näissä liki identtisissä rooleissa ja on pakko sanoa, että alan jo kyllästyä, ettei herra enää juuri muuta tee urallaan.

     Elokuvassa nähdään myös Emmy Raver-Lampman Eloisen tyttärenä, FBI-agentti Veronana ja Bobby Naderi tämän työparina Wileynä, Josh Hutcherson koko huijausfirman takapiruna Derek Danforthina, Jeremy Irons tätä neuvovana Wallacena ja Jemma Redgrave Derekin varakkaana äitinä. Raver-Lampman on lähinnä ärsyttävä näsäviisaana FBI-agenttina, joka jostain syystä jahtaa Clayta, sen sijaan, että hän yrittäisi Clayn tavoin pistää tämän äidin kuolemaan johtaneet tyypit vastuuseen. Naderi jää todella vaisuksi koomisena työparina, mukava kundi -imagoa ylläpitävä Hutcherson ei vakuuta yhtään pahiksena, enkä tiedä, millä ilveellä aidosti lahjakas Irons on huijattu mukaan projektiin.

Minun olisi kannattanut vain kuunnella takaraivossani jyskyttäviä ennakkoluuloja ja odottaa The Beekeeperin kanssa siihen, että se saapuu joskus jonkin suoratoistopalvelun valikoimaan, sillä rehellisesti sanottuna sinne se olisi kuulunut. Stathamin isoimmille faneille ja tavanomaisten toimintarainojen ystäville elokuva voi olla passelia viihdettä, mutta muuten kyseessä on lattean geneerinen ja jopa pitkästyttävä toimintaleffa. Kurt Wimmerin käsikirjoitus ei ole yhtä luokaton kuin Expend4blesissa, mutta on se pirun pöljä ja aukkoja täynnä. En tiedä, onko kyse Wimmerin tekstin huolimattomuudesta, vai leikkauspöydällä uuteen uskoon pistetystä aikajanasta, mutta leffan jatkuvuusvirheet ovat ajoittain häiritsevät. Esimerkiksi parissakin eri kohtauksessa joku hahmoista toteaa, että "Eloise kuoli eilen", vaikka olemme nähneet jo useamman päivän ja yön kuluneen - jopa näiden kohtausten välissä. Wimmerin luoma mehiläistenhoitaja-mytologia ei myöskään ole yhtään niin siistiä kuin hän on tainnut uskoa, etenkin kun tämä johtaa lähinnä kiusallisiin mehiläisteemaisiin repliikkeihin. En valehtele, yksi hahmoista kysyy elokuvan aikana: "To bee, or not to bee?"

Lopputulos voisi olla toimivampi, jos elokuvaa olisi tehty hieman pilke silmäkulmassa ja edes osittain hölmöyksiä syleillen. Jälleen kerran kömpelyyttään elokuvantekijänä osoittava David Ayer työstää elokuvaa haudanvakavasti ja yltiödramaattisesti, mikä johtaa pikemminkin tahattomaan koomisuuteen. Pari ihan viihdyttävää turpaanvetoa mahtuu sekaan, mutta eipä toimintakohtauksissa ole juuri kehumista. Jännitys uupuu täysin, enkä lopulta välittänyt kenenkään kohtalosta. Niinpä varttia vaille kahden tunnin mitta tuntui huomattavasti kestoaan pidemmältä.

The Beekeeper ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kummoinen. Se on ihan kelvollisesti kuvattu, mutta leikkaus tuntuu kaipaavan tiivistämistä. Elokuva olisi napakampi puolentoista tunnin mitassa ja nyt siitä löytyy paljon pitkäveteistä tyhjäkäyntiä. Lavasteet ovat oivat, asut myös ja lopputaistelussa maskeeraukset äityvät mukavan verisiksi. Leffan toivoisi kuitenkin uskaltavan olla vielä raaempi ja jotkut toimintakohtaukset ovat jopa turhan kesyjä. Tietokonetehosteista näkyy pienehkö budjetti ja esimerkiksi pari suurta räjähdystä aiheuttivat lähinnä huvittuneisuutta kökköytensä takia. Äänimaailma rymistelee yliampuvasti ja David Sardyn ja Jared Michael Fryn säveltämät musiikit ovat aika yhdentekevää taustameteliä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Beekeeper, 2024, Miramax, Cedar Park Entertainment, Punch Palace Productions

Arvostelu: The Passion of the Christ (2004)

THE PASSION OF THE CHRIST

Ohjaus: Mel Gibson

Pääosissa: Jim Caviezel, Maia Morgenstern, Monica Bellucci, Christo Jivkov, Mattia Sbragia, Francesco De Vito, Hristo Neumov Shopov, Luca Lionello, Toni Bertorelli, Giacinto Ferro, Rosalinda Celentano, Jarreth Merz, Francesco Cabras, Giovanni Capalbo ja Luca De Dominicis

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 18

The Passion of the Christ perustuu Raamatun evankeliumien passioon, Kristuksen kärsimyskertomukseen. Katoliseen kirkkoon kuuluva ja syvästi uskonnollinen näyttelijä ja elokuvantekijä Mel Gibson oli pitkään halunnut tehdä elokuvan passion pohjalta ja ryhtyikin 2000-luvun alussa työstämään filmiä. Gibson ja Benedict Fitzgerald kirjoittivat elokuvan käsikirjoituksen aluksi englanniksi, mutta koska Gibson halusi leffasta autenttisen tuntuisen, hän pyysi professori William Fulcon kääntämään vuorosanat latinaksi ja arameaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003 ja lopulta The Passion of the Christ sai maailmanensi-iltansa tuhkakeskiviikkona, 25. helmikuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli valtava taloudellinen menestys - jopa kaikkien aikojen menestynein indie-elokuva - joka sai parhaan kuvauksen, maskeerauksen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet. Kriitikot olivat kuitenkin ristiriitaisia elokuvan suhteen, osan kutsuessa sitä pyhäksi elämykseksi, kun taas toiset haukkuivat sitä antisemitistiseksi ja turhan väkivaltaiseksi. Elokuvaa onkin vuosikymmenten varrella tituleerattu useasti kaikkien aikojen kontroversiaaleimmaksi elokuvaksi. Itse en kuulu kirkkoon, enkä usko Jumalaan, mutta uskon, että Jeesus Nasaretilainen oli todellinen historiallinen henkilö, jolla oli mittavat vaikutukset kristinuskoon. En ollut aiemmin nähnyt The Passion of the Christia, vaikka olen tiennyt siitä ja sen raakuuden aiheuttamasta kohusta jo monta vuotta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen - etenkin kun elokuva on saamassa jatko-osan The Passion of the Christ: Resurrectionin.

Jeesus Nasaretilaisen elämän kaksitoista viimeistä tuntia, ennen hänen ristiinnaulitsemistaan Jerusalemissa.

Päärooliin Jeesus Nasaretilaiseksi, eli Jeesus Kristukseksi valittiin Jim Caviezel, joka oli pari vuotta aiemmin tähdittänyt Alexandre Dumasin klassikkokirjaan perustunutta Monte Criston kreivi -elokuvaa (The Count of Monte Cristo - 2002). Caviezelin mukaan siitä huolimatta, että ohjaaja Mel Gibson oli nimenomaan tarjonnut roolia hänelle, Gibson oli myös suostutellut Caviezelia luopumaan osasta, peläten, ettei tämä saisi enää rooleja Hollywoodissa Jeesuksen esittämisen jälkeen. Caviezelia ei olekaan tämän leffan jälkeen pahemmin näkynyt kuin pienen luokan elokuvissa, joista suuri osa on rantautunut Suomeen suoraan vuokralle. Vaikka Caviezel onkin katolilainen ja syvästi uskovainen, ei Jeesuksen esittäminen ollut hänelle erityisen mielekäs kokemus. Sen lisäksi, että häneen osui kuvauksissa salama, mikä sytytti hänen hiuksensa tuleen, hänen toinen olkapäänsä venähti pois sijoiltaan ristin painon alla, häneen osui varotoimista huolimatta kaksi ruoskaniskua ja hän sairastui keuhkokuumeeseen ristinnaulitsemiskohtausta kuvatessaan. Eli elokuvassa nähtävä Jeesuksen kärsimys ei ole pelkkää Caviezelin taidokasta näyttelijätyötä, vaan myös ihan oikeaa kipua. Caviezel suoriutuu Jeesuksen roolista ihailtavasti. Hänestä löytyy lempeyttä ja arvokkuutta, mitä rooli vaatii, minkä lisäksi hän tuo hienosti esille miehen sinnikkyyden toivottomuuden edessä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Maia Morgenstern Jeesuksen äitinä Mariana, Monica Bellucci Magdalan Mariana, Mattia Sbragia Jeesuksen kuolemaa vaativana ylipappi Kaifaksena, Luca Lionello Jeesuksen pettäneenä Juudaksena, Francesco De Vito Jeesuksen opetuslapsi Pietarina, Hristo Naumov Shopov Jeesuksen tuomitsevana prokuraattori Pontius Pilatuksena, sekä Rosalinda Celentano itse Saatanana, joka saapuu Jeesuksen viimeisinä elinhetkinä yrittämään saattaa miehen kiusaukseen. Myös sivunäyttelijät onnistuvat rooleissaan ja on erityisen ihailtavaa, että Gibsonin vaatimuksesta näyttelijät eivät tosiaan puhu englantia, vaan hepreaa ja arameaa, mikä todella luo autenttisemman fiiliksen elokuvaan. Alun perin Gibson ei halunnut edes tekstittää elokuvaa englanniksi, uskoen, että kuvakerronnan voimin katsoja pysyy kyllä kärryillä kaikesta, mitä ruudulla tapahtuu, vaikkei ymmärtäisi hahmojen välisistä keskusteluista sanaakaan.

Ymmärrän kyllä hyvin, miksi The Passion of the Christ on viimeisten kahden vuosikymmenen aikana jakanut mielipiteitä voimakkaasti. Voin hyvin kuvitella, että monelle uskovaiselle elokuva on todella vahva kokemus, joka jättää pysyvän jäljen niin hyvässä kuin pahassa. Ymmärrän myös täysin, että joillekin katsojille leffan kuvaus Jeesuksen kiduttamisesta ja kärsimyksestä aiheuttaa suorastaan pahoinvointia. En ylläty, jos moni on jättänyt elokuvan kesken tai ei ole koskaan pystynyt katsomaan sitä uusiksi ihan vain sen graafisuuden vuoksi. Elokuva herätti myös negatiivisuutta juutalaisten keskuudessa, joista moni mielsi elokuvan antisemitistiseksi siinä, kuinka se esittää Jeesusta vainoavat juutalaiset, peläten tämän lisäävän kristittyjen katsojien keskuudessa juutalaisvihaa. Vaikka tässä onkin pointtinsa, leffa näyttää juutalaisia myös hyvässä valossa, myötätuntoisina, auttavaisina ja ylipappi Kaifaksen innoittamaa joukkoa vastustavina.

No, miten The Passion of the Christ toimi minulle, ateistille, joka ei usko Jumalaan ja pitää Jeesusta lähinnä historiallisena merkkihenkilönä? Sanoisin jopa yllättyneeni siitä, kuinka paljon pidinkään leffasta, esimerkiksi Martin Scorsesen Jeesus-elokuva Kristuksen viimeisen kiusauksen (The Last Temptation of Christ - 1988) jätettyä minut hieman kylmäksi. Kyseessä ei ole mikään perinteisellä tavalla tehty elokuva, jossa olisi kunnon tarina hahmokehityksin ja juonikuvioin, vaan Mel Gibson on lähtenyt tekemään puhdasta kuvausta Jeesuksen elämän kahdestatoista viimeisestä tunnista, eli nimenmukaisesti passiosta. Elokuvan sijaan tämän voisikin mieltää pikemminkin elämykseksi. Ja elämyksenä se on melko vaikuttava, oli uskovainen tai ei.

Heti alusta asti elokuvassa on jotain onnistuneen utuista ja unenomaista. Toisinaan leffa muuttuu kuin kuumehouruiseksi painajaiseksi ja Gibson onkin saanut aikaan jotain todella mystistä, saaden elokuvansa silti tuntumaan historialliselta. Hän kasvattelee kierroksiaan elokuvan edetessä ja kun Jeesuksen henkinen tuska muuttuu fyysiseksi kärsimykseksi, Gibson ryhtyy todella koettelemaan katsojan sietokykyä. Olen nähnyt aika rajuja juttuja leffoissa, mutta The Passion of the Christ onnistui silti kouraisemaan useasti ikävästi vatsanpohjasta. Esimerkiksi varmaan kymmenen minuuttia pitkä Jeesuksen ruoskintakohtaus äityy yhä vain verisemmäksi ja inhottavammaksi, puhumattakaan siitä, kuinka vaikeaa lopulta ristiinnaulitsemista on katsoa. Tilanteen kauheutta ei yhtään helpota avuttomana poikansa kärsimystä sivusta seuraavan Marian suuri suru. Elokuvan hävytön graafisuus on tosiaan jakanut mielipiteitä voimakkaasti. Osa kritisoijista pitääkin leffaa pelkkänä raakuuksilla mässäilynä. Itse ihailen, ettei Gibson halua päästää katsojaansa helpolla. Hän on halunnut saada katsojan kiemurtelemaan epämiellyttävyyden tunteessa ja näyttää, että kaiken tämän kauheudenkin jälkeen Jeesus halusi jakaa rakkautta ja anteeksiantoa myös kiduttajilleen. Itse olisin kuitenkin jättänyt elokuvan viimeisen kohtauksen pois ja lopettanut leffan kuvaan, jossa kuollut Jeesus makaa äitinsä käsivarsilla.

Teknisiltä ansioiltaankin The Passion of the Christ on vakuuttava teos. Se on upeasti kuvattu ja taidokkaasti valaistu. Elokuvan lavasteet ovat erinomaiset ja asut hienot. Maskeeraustiimi on onnistunut Jeesuksen kanssa erinomaisesti. Caviezel on peitetty ruoskaniskuihin ja tekovereen, ja ristiinnaulittu Jeesus on kaikessa ikonisuudessaankin karmaiseva näky. Erikoistehosteet ovat oivalliset ja äänimaailma mainio. Alun perin Gibson ei halunnut elokuvaan musiikkia, mutta lopulta heltyi ajatukselle. Muutamien mutkien kautta säveltäjäksi valittu John Debney tunnelmoi jylhästi ja surumielisesti läpi elokuvan, korostaen teoksen paatosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Passion of the Christ, 2004, Icon Productions

Arvostelu: Dyyni: Osa kaksi (Dune: Part Two - 2024)

DYYNI: OSA KAKSI

DUNE: PART TWO

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Timothée Chalamet, Zendaya, Rebecca Ferguson, Javier Bardem, Stellan Skarsgård, Austin Butler, Dave Bautista, Florence Pugh, Christopher Walken, Josh Brolin, Charlotte Rampling, Souheila Yacoub, Léa Seydoux ja Anya Taylor-Joy

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Frank Herbertin Dyyni-kirjaan (Dune - 1965) perustuva elokuva Dyyni (Dune - 2021) oli kehuttu ja palkittu menestys, joten jatkoa oli luvassa. Ohjaaja Denis Villeneuve koki kirjan olevan liian suuri ja monimutkainen yhteen elokuvan, joten hän päätti jakaa kirjan kahdeksi elokuvaksi, siitäkin huolimatta, että tuotantoyhtiö Warner Bros. lupautui aluksi vain yhteen leffaan, sanoen, että jatko-osa tehtäisiin sillä ehdolla, että ensimmäinen menestyy. Siitä huolimatta, että elokuva julkaistiin keskellä koronaviruspandemiaa ja samanaikaisesti sekä teattereissa että HBO Max -suoratoistopalvelussa, se keräsi mojovat katsojaluvut, jolloin Warner Bros. ilmoitti jatko-osan toteutumisesta pian ensimmäisen ilmestymisen jälkeen. Villeneuve ryhtyi saman tien työstämään jatkoa, vaadittuaan ensin, että elokuva julkaistaisiin aluksi yksinoikeudella elokuvateattereissa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja elokuvan oli alun perin tarkoitus saada ensi-iltansa lokakuussa 2023, mutta Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko pakotti julkaisun viivästyttämistä. Nyt Dyyni: Osa kaksi on vihdoin saapumassa elokuvateattereihin, enkä malttanut odottaa sen näkemistä. Pidin valtavasti ensimmäisestä Dyynistä ja jatko-osasta muodostuikin yksi eniten odottamistani elokuvista. Olinkin innoissani, kun pääsin näkemään Dyyni: Osa kahden sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Harkonnenien kaapattua vallan Arrakisin hiekkaplaneetasta, Paul Atreides äiteineen pakenee ja saa uusia liittolaisia aavikolla elävästä fremen-kansasta.

Timothée Chalamet palaa rooliinsa Paul Atreidesina, merkittävän aatelissuvun viimeisenä, pahojen Harkonnenien tapettua hänen kansansa ensimmäisen elokuvan päätteeksi. Chalamet suoriutui jo ensimmäisessä elokuvassa mainiosti roolissaan, mutta jatko-osassa hän vakuuttaa vieläkin enemmän. Siinä, missä ensimmäinen leffa maalaili Paulista kuvaa tavanomaisena nuorena sankarina, Dyyni: Osa kaksi vie häntä huomattavasti poikkeuksellisempaan ja mielenkiintoisempaan suuntaan. Paul ajautuu erikoiseen asemaan, jossa hänen täytyy todella tehdä päätös, minkä roolin ottaa maailmassa. Onko hän isänsä poika ja seuraava herttua, vai onko hänessä jotain vielä enemmän? Onko hän "Lisan al-Gaib", ääni ulkomaailmasta, jonka ennustetaan pelastavan fremenit Harkonnenien kynsistä ja muuttavan karun Arrakisin takaisin entisaikojen loistoon vehreäksi paratiisiksi? Paulin kehityskaari on jatko-osassa huomattavasti syvempi kuin ensimmäisessä ja Chalamet tulkitsee hahmonsa muutosta hienosti.

     Monet muutkin tutut tekevät paluun ensimmäisestä elokuvasta, kuten Rebecca Ferguson Paulin äitinä Jessicana, Stellan Skarsgård pahana paroni Harkonnenina, Dave Bautista tämän brutaalina veljenpoikana Rabbanina, Javier Bardem yhden fremen-joukon johtajana Stilgarina ja Zendaya fremen-tyttö Chanina, joka nähtiin ykkösosassa lähinnä vain Paulin unissa. Chani, Stilgar ja Rabban saavat huomattavasti enemmän ruutuaikaa kuin viime leffassa. Chalametin ohella muutkin tutut näyttelijät vain parantavat otettaan rooleistaan. Erityisesti Ferguson pääsee paremmin valloilleen Jessicana, jonka Bene Gesserit -puoli nousee merkittävämmin esiin.

Ykkösleffan tapettua suunnilleen puolet hahmogalleriasta, täytyy jatko-osan toki esitellä uusia tyyppejä tilalle. Christopher Walken nähdään galaktista Imperiumia johtavana keisarina ja Florence Pugh esittää hänen tytärtään, prinsessa Irulania. Parin vuoden takaisessa Elvis-elokuvassa (2022) häikäissyt Austin Butler taas näyttelee paroni Harkonnenin toista veljenpoikaa, kieroa Feyd-Rauthaa. Butler näyttää, ettei Elvis-rooli ollut yksittäinen täysosuma, vaan hän on yksi tämän hetken lupaavimmista uusista näyttelijöistä. Hän on tunnistamaton häijynä Feyd-Rauthana, joka saapuu Arrakisille jahtaamaan Paulia. Walken taas omaa oikeaa arvokkuutta hallitsijan rooliin ja Pugh toimii oivallisesti prinsessana, jolla on omat kytköksensä Bene Gesseriteihin.

Jo ensimmäinen Dyyni-elokuva oli aivan mahtava, mutta Dyyni: Osa kaksi onnistuu olemaan vielä sitäkin parempi aika lailla jokaisella osa-alueella. Jatko-osaa katsoessa tuntuu vahvasti siltä, että ensimmäinen osa oli lopulta pelkkä esittely tarinan hahmoille, tapahtumapaikoille ja kulttuureille. Nyt kun pelinappulat on asetettu laudalle jatko-osaa varten, todellinen peli pääsee vihdoin alkamaan. Lopputuloksena on ällistyttävä ja mammuttimainen scifieepos, joka ei yhtään muserru oman painonsa alle, vaan asettaa korkean riman sille, mitä lajityypissä voidaan saada aikaiseksi, kun tarpeeksi taitavat tekijät pistetään asialle. Jos jatkokirjaan Dyynin Messias (Dune Messiah - 1969) perustuva, suunnitteilla oleva kolmas elokuva toteutuu ja se onnistuu yhtä laadukkaasti kuin kaksi ensimmäistä osaa, voi Dyyniä kutsua hyvillä mielin parhaaksi elokuvatrilogiaksi sitten Taru sormusten herrasta -elokuvien (The Lord of the Rings - 2001-2003).

Dyyni: Osa kaksi käynnistyy aika lailla suoraan siitä, mihin ensimmäisessä elokuvassa jäätiin. Tuhottuaan Atreidesit, Harkonnenien suku on ottanut takaisin vallan Arrakisista. Samaan aikaan Paul ja hänen äitinsä matkaavat aavikolla fremenien kanssa. Elokuvan ensimmäinen tunti käytetäänkin pitkälti tähän fremenien kulttuurin tutkimiseen. On erittäin mielenkiintoista seurata, kun Paul opettelee tämän aavikkokansan tavoille ja vielä kiinnostavampaa on, kuinka eri tavoin fremenit Paulin näkevät. Toiset mieltävät hänet jeesusmaiseksi vapahtajakseen, kun taas toiset katsovat häntä nenänvarttaan pitkin vääränä profeettana. Tämän kautta elokuva ottaa hyvin kantaa muun muassa valkoinen pelastaja -hahmoihin, sekä uskon asioihin, tutkien asioita eri kannoilta. Muutenkin filmi on temaattisesti edeltäjäänsä rikkaampi ja valtajuonittelu vielä herkullisempaa.

Samaan aikaan kypsytellään konfliktia Paulin ja Harkonnenien välillä. Dyyni: Osa kaksi on huomattavasti toiminnallisempi elokuva kuin ensimmäinen. Taisteluita kasvatetaan kaiken aikaa, kunnes kaikki johtaa kohti massiivista huipennusta, jolloin iho nousee herkästi kananlihalle sellaisesta annoksesta eeppisyyttä, jota ei ollakaan hetkeen elokuvateattereissa koettu. Oli kyse sitten kohtaamisista valtavien hiekkamatojen, Shai-Huludien kanssa tai lopun sotimisesta, meno on niin mahtipontista, että Dyyni: Osa kaksi täytyy kokea isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Vaikka toimintaa on enemmän, ei ohjaaja Denis Villeneuve ole onneksi unohtanut ensimmäisen elokuvan verkkaisuutta. Elokuva kulkee omassa rauhassaan eteenpäin, kypsytellen asioita hiljalleen, kunnes eskaloi ne täyteen vauhtiin. Kestoa leffalla on varttia vaille kolme tuntia, mutta yllättävää kyllä, mielestäni Dyyni: Osa kaksi tuntui lyhyemmältä kuin ensimmäinen Dyyni-elokuva. Olin jopa yllättynyt, kun elokuva loppui (jälleen jatkoa pohjustavaan cliffhangeriin), luullessani, että elokuvaa oli kestänyt vasta pari tuntia. Seasta löytyy pari yksittäistä kauneusvirhettä, kuten yhdessä kohtaa seasta selvästi poisleikattu kohtaus Chanin kanssa, mutta kokonaisuus on silti erinomainen.

Denis Villeneuven ohjaus on todella hallittua ja hän pitää yhä vain valtavammaksi paisuvaa teosta ihailtavan hyvin kasassa. Villeneuvella on silmää suuren skaalan tapahtumille, jotka hän herättää eloon ruudulla leuat auki loksauttavan upeasti. Hänen ja Jon Spaihtsin käsikirjoitus on myös väkevä. Se syventää hahmoja, heidän kulttuurejaan ja tätä maailmaa entisestään, sisältää vahvoja teemoja ja haastaa tehokkaasti katsojaansa. Dyyni: Osa kaksi on myös kuvattu todella tyylikkäästi. Laajat kuvat ovat parhaimmillaan henkeäsalpaavan komeita ja mustavalkoiset kohtaukset Giedi Prime -planeetalla ovat näyttäviä. Valaisu on hieman parempaa kuin viimeksi, lavasteet pysyvät jylhinä, asut ovat taidokkaasti toteutetut ja maskeeraukset ovat fantastiset niljakasta paronia, fremenien sinisiä silmiä ja ajoittain aika verisiäkin taistelujälkiä myöten. Erikoistehosteet ovat ensiluokkaisia. Tietokone-efektit jättävät Avatar: The Way of Wateria (2022) lukuun ottamatta viime vuosien kaikki muut digitehosteilla mässäilevät Hollywood-rainat varjoonsa. Vahvoja visuaalisuuksia tukee tietty vahva äänimaailma. Hans Zimmer vastaa tälläkin kertaa musiikeista ja nostattaa tuttuun tapaansa jo valmiiksi eeppisen teoksen vieläkin mahtipontisemmalle tasolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dune: Part Two, 2024, Warner Bros., Warner Bros. Entertainment, Legendary Entertainment, Villeneuve Films

Arvostelu: Mad Max (1979)

MAD MAX

Ohjaus: George Miller

Pääosissa: Mel Gibson, Joanne Samuel, Hugh Keays-Byrne, Steve Bisley, Tim Burns, Roger Ward, Geoff Parry, David Bracks, Sheila Florence, Max Fairchild, Vincent Gil, Jonathan Hardy ja Paul Johnstone

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Mad Max on Mel Gibsonin tähdittämä toimintaelokuva. 1970-luvulla elokuvien teosta haaveillut George Miller työskenteli lääkärinä Sydneyn sairaalan ensiapuosastolla ja näki useita kauhistuttavia vammoja ja kuolemia, joita kolarit olivat aiheuttaneet. Hän tapasi amatöörielokuvantekijä Byron Kennedyn ja he päätyivät yhdessä työstämään lyhytelokuvan Violence in the Cinema, Part 1:n (1971), joka voitti palkintoja eri elokuvajuhlilla ympäri maailman. Kaksikko ryhtyi ideoimaan täyspitkää elokuvaa, mutta koska kumpikaan ei kokenut olevansa kummoinen käsikirjoittaja, he pestasivat The Australian -lehden taloustoimittaja James McCauslandin, jonka kanssa he olivat intoilleet elokuvista, tavattuaan juhlissa. McCauslandkaan ei ollut aiemmin kirjoittanut käsikirjoitusta ja hän opettelikin tekstin rakentamista käymällä useasti Millerin kanssa katsomassa leffoja teatterissa. Pitkän yrittämisen jälkeen Miller ja Kennedy saivat kerättyä elokuvan budjetin kasaan, osittain omasta taskustaan, tehtyään useita lisätyötunteja ensiaputiiminä. Päärooliin haluttiin aluksi amerikkalaistähti, sillä ajatuksella, että siten elokuva olisi helpompi myydä ulkomaille, mutta lopulta Miller päätyi tuolloin vielä täysin tuntemattomaan Mel Gibsoniin. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1977, mutta ne keskeytettiin jo neljän päivän jälkeen, kun päähenkilön vaimoksi roolitettu Rosie Bailey loukkaantui onnettomuudessa. Hänet korvattiin Joanne Samuelilla, jonka kanssa kuvaukset jatkuivat pari viikkoa myöhemmin. Elokuvan jälkituotanto toteutettiin kotikutoisilla laitteilla Millerin ystävän asunnolla. Vaikeuksista huolimatta leffa saatiin valmiiksi ja lopulta Mad Max sai ensi-iltansa huhtikuussa 1979. Ilmestyessään elokuva sai nuivan vastaanoton kriitikoilta, mutta vuosien varrella sen arvostus on kasvanut ja nykyään leffaa pidetään klassikkona. Katsojat ottivat leffan innokkaasti vastaan ja halvalla tehty elokuva pitikin vuosia Guinnessin maailmanennätystä eniten rahaa pieneen budjettiinsa nähden tuottaneena leffana. Itse olin katsonut Mad Maxin kerran aiemmin, odottaessani elokuvasarjan neljännen osan, Mad Max: Fury Roadin (2015) ilmestymistä. Nyt kun leffasarja on jälleen jatkumassa elokuvalla Furiosa: A Mad Max Saga (2024), päätin katsoa aiemmat osat uudelleen ja samalla arvostella alkuperäisen Mad Max -trilogian läpi.

Lähitulevaisuudessa Australia on ajautunut kaaokseen, rikollisjengien rellestäessä vapaasti menemään. Vain pieni poliisien joukko yrittää ylläpitää järjestystä ja yksi näistä poliiseista, Max Rockatansky ajautuu vastakkain julman Toecutterin ja tämän moottoripyöräjengin kanssa.

Nykyään muun muassa Tappava ase -elokuvista (Lethal Weapon - 1987-1998) ja Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995) tuttu Mel Gibson oli vielä täysin tuntematon heppu 1970-luvun lopulla. Hän oli vastikään valmistunut näyttelijäopinnoista ja esiintynyt vasta yhdessä ainoassa elokuvassa, Summer Cityssä (1977), kun hän nappasi pääroolin Mad Maxista. Gibson näyttelee Max Rockatanskya, maantiepoliisia, joka ajautuu henkilökohtaiseen konfliktiin erään moottoripyöräjengin kanssa. Vaikka kyseessä on vasta Gibsonin toinen elokuva, hän näyttää jo tässä omaavansa karismaa toimintaelokuvan keulakuvaksi, eikä ihme, että George Miller innostui hänen koekuvauksestaan toden teolla. Gibson viestii Maxin poliisipuolella, ettei tälle miehelle kannata ryttyillä, mutta pystyy myös näyttämään onnistuneesti hahmon pehmeämpää puolta, kun Max on perheensä, eli vaimonsa Jessien (Joanne Samuel) ja pienen poikalapsensa Sprogin (Brendan Heath) kanssa.

     Elokuvassa nähdään myös Steve Bisley Maxin työparina Goosena, Roger Ward poliisivoimien kapteeni Macaffeena, Sheila Florence Maxin vanhana tuttuna Mayna, sekä Hugh Keays-Byrne häikäilemättömänä moottoripyöräjengin johtajana Toecutterina ja muun muassa Vincent Gil, Tim Burns ja Geoff Parry tämän jengiläisinä, Nightriderina, Johnny Boyna ja Bubbana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pääasiassa passelisti osistaan. Bisley toimii kerskuvampana poliisina ja Keays-Byrne on mainion tärähtänyt ja uhkaava tarinan pääpahiksena.

Vuosien ja muutaman jatko-osan jälkeen Mad Maxista tulee nimenä mieleen postapokalyptinen ja aavikoitunut maailma, toinen toistaan hullummat bensiinistä taistelevat barbaarit, hurjat autostuntit ja räjähtävä toiminta. Onkin siis kiinnostavaa palata tämän alkuperäiselokuvan pariin, joka kyllä sijoittuu tulevaisuuteen, eikä maalailee siitä millään lailla kivoja mielikuvia. Tuntemamme sivilisaatio on romuttunut, mutta vielä tämä ensimmäinen filmi ei mene niin pitkälle dystooppisissa ennustuksissaan kuin jatko-osat. Tästä löytyy vielä selkeitä jäännöksiä tuntemastamme maailmasta ja näin jälkikäteen tuntuukin siltä, että tämä ykkösosa on lähinnä lämmittelyä ja enemmänkin koevedos siitä, mitä tuleman pitäisi.

Vaikka alkuperäinen Mad Max on vielä varsin maltillinen ja aika maanläheinen filmi yhä vain lennokkaammiksi muuttuviin jatko-osiinsa verrattuna, löytyy tästäkin jo roppakaupalla sekopäisyyttä ja vauhdikasta toimintaa. Elokuvan ilmestymisen aikaan leffaa pidettiin niinkin väkivaltaisena, että sen esittäminen jopa kiellettiin joissain maissa, mukaan lukien naapurissamme Ruotsissa. Leffa lähtee heti käyntiin komealla takaa-ajokohtauksella, joka esittelee heti kättelyssä elokuvan maailman, sen hyvät ja pahat hahmot, sekä heidän konfliktinsa. Erityisesti tapa, jolla Max itse esitellään, on väkevä ja kaoottisuuden keskellä tyyni ja määrätietoinen poliisi voittaa katsojan heti puolelleen. Onkin siis niin kiinnostavaa kuin joissain määrin myös traagista seurata Maxin vajoamista hulluuteen, kun poliisien sota Toecutterin moottoripyöräjengiä vastaan muuttuu henkilökohtaiseksi.

Mad Maxin tarina on äärimmäisen yksinkertainen, mutta osittain juuri siksi niin tehokas. Puolentoista tunnin kestossaan filmi on vielä napakka, eikä siitä juuri turhaa tyhjäkäyntiä löydy. Elokuva nappaa heti kyytiinsä ja pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa. Se tarjoaa tasaisin väliajoin viihdyttäviä toimintakohtauksia, joista löytyy niin hurjaa kaahailua kuin muitakin stuntteja, joita toteutettiin ilman kummoisia turvajärjestelyjä. Jos jotkut hetket näyttävät kivuliailta, sitä ne luultavasti myös olivat. Toiminnan ohessa leffasta löytyy myös jotain asiaakin ja filmin kautta Miller pyrki kärjistellen kuvaamaan näkemystään väkivallan lisääntymisestä Australiassa ja mihin homma voisi pahimmillaan johtaa. Lisäksi leffa käsittelee pätevästi teemaansa kostosta, pistäen katsojankin pohtimaan, onko Max lopulta paljoa parempi ihminen kuin Toecutterin poppoo, joita hän jahtaa? Kostoreissulle hyppää mielellään mukaan, mutta harmillisesti tämä osio myös jättää ajoittain pientä toivomisen varaa. Etenkin viimeinen kohtaaminen Toecutterin kanssa tuntuu kaiken kasvattelun jälkeen aikamoiselta antikliimaksilta. Tämä johtui todennäköisesti budjetista, joka oli tosiaan jopa tuona aikana toimintaleffoille vaatimattomat 350 tuhatta dollaria, jolla saisi nykyään tehtyä ehkä pienen indiedraaman. Pääasiassa raha on kuitenkin pistetty hyötykäyttöön ja monin tavoin Mad Max näyttää huomattavasti kalliimmalta kuin mitä se maksoi.

Tekijätiimin lähestulkoon ensikertalaisuus täyspitkien elokuvien parissa käy ajoittain selväksi, mutta silti mistään amatööriprojektista ei voi puhua. George Miller kompastelee hieman hempeissä draamakohtauksissa, minkä lisäksi eräs shokeeraavaksi tarkoitettu kohtaus on tehty niin yliampuvasti, että se muuttuu liki koomiseksi. Miller kuitenkin paikkailee tätä myöhemmällä, iskevästi kuvatulla tragedialla ja ennen kaikkea näyttää heti esikoiselokuvassaan omaavansa silmää tyylikkäälle toiminnalle. Hänen ja James McCauslandin työstämä käsikirjoitus on toimiva, vaikka se enemmänkin vain raapaisee pintaa tästä maailmasta ja sen hahmoista. Mad Max on oivallisesti kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu. Muutamat siirtymät tapahtumapaikasta ja ajasta toiseen ovat kuitenkin kömpelöitä. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja erikoistehosteet budjettiin nähden komeat. Äänimaailma rymistelee hyvin ja Brian Mayn säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mad Max, 1979, Kennedy Miller Productions, Mad Max Films

Arvostelu: Bob Marley: One Love (2024)

BOB MARLEY: ONE LOVE

Ohjaus: Reinaldo Marcus Green

Pääosissa: Kingsley Ben-Adir, Lashana Lynch, Anthony Welsh, Tosin Cole, Aston Barrett Jr., Hector Lewis, James Norton, Sevana, Michael Gandolfini, Quan-Dajai Henrique, Nolan Collignon, Nia Ashi ja Nadine Marshall

Genre: draama, musiikki

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Bob Marley: One Love perustuu reggae-laulaja Bob Marleyn elämään. Vuonna 2018 Paramount Pictures ryhtyi kehittelemään elokuvaa Marleyn elämän pohjalta ja kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2022, sen jälkeen kun Marleyn näyttelijää oli etsitty yli vuoden ajan. Nyt Bob Marley: One Love on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin positiivisin mielin leffan näkemistä, vaikka Bob Marley ei olekaan ollut itselleni kovin tuttu tapaus. Yllättyneenä elokuvan saamasta nuivasta palautteesta, kävin uteliain mielin katsomassa Bob Marley: One Loven heti sen ensi-iltapäivänä.

1970-luvulla Jamaika on hirvittävän väkivalta-aallon kourissa ja kansan yhdistämiseksi järjestetään Bob Marleyn konsertti. Kuitenkin kun Marley perheineen yritetään murhata, reggae-laulaja vetäytyy Lontooseen miettimään elämäänsä ja uraansa uudelleen.

Vuoden etsinnän jälkeen reggae-musiikkigenren legendaarisimman laulajan, Bob Marleyn rooliin valittiin muun muassa Marvelin Secret Invasion -sarjasta (2023) tuttu Kingsley Ben-Adir. Ben-Adir on aiemmin esitellyt hieman näyttelijätaitojaan, mutta vasta nyt hän pääsee tosissaan säväyttämään. Hän eläytyy hienosti roolinsa vietäväksi ja on omaksunut häikäisevän hyvin Marleyn voimakkaan jamaikalaiskorostuksen puheessaan. Ben-Adir vakuuttaa niin konserttikohtauksissa, joissa Marley päätyy täysin uusiin sfääreihin musiikin pauloissa kuin myös hiljaisemmissa draamakohtauksissa, joissa Marley pohtii asemaansa maailmassa, kun hänen uskotaan olevan ainoa, joka voisi yhdistää Jamaikan hajanaisen kansan. Takaumissa Marleyta esittävät myös Nolan Collignon lapsena ja Quan-Dajai Henrique teini-ikäisenä, kun Marley alkoi päästä mukaan musiikkibisnekseen.

     Elokuvassa nähdään myös Lashana Lynch Marleyn vaimona sekä taustalaulajana Ritana, Anthony Welsh Marleyn managerina Donina, James Norton musiikkituottaja Chris Blackwellinä, sekä Tosin Cole, Aston Barrett Jr. ja Hector Lewis Bob Marley and the Wailers -yhtyeen muusikkoina Tyronena, Astonina ja Carlynä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat vähintään passelisti osistaan, etenkin Lynch Rita Marleynä. Ben-Adirin ja Lynchin väliltä löytyy hyvää kemiaa, mutta pariskuntaa olisi voinut kaivaa vielä hieman pintaa syvemmälle.

Elokuvanakin Bob Marley: One Love kaipaisi kaivuuta pintaa syvemmälle. Kyseessä on tällaisena oikein passelisti asiansa ajava muusikkoelämäkerta lukuisten muiden vastaavien joukkoon, mutta se kaipaisi jotain lisäpotkua ja voimaa, jotta se nousisi paremmin esille ja jäisi vahvemmin mieleen. Kuten odottaa saattaa silloin, kun elokuvaa on ollut tuottamassa useampi kohdehenkilön sukulainen, Bob Marley: One Love keskittyy pääasiassa Bob Marleyn legendan hehkuttamiseen. Ei siinä toisaalta vikaa ole, eikä Marleyn ansaittua asemaa musiikkihistoriassa käy kieltäminen. Elokuvasta olisi kuitenkin saanut kiinnostavamman, jos se uskaltaisi mennä pidemmälle. Leffa ei juuri paneudu Marleyn varjopuoliin ja esimerkiksi hänen salasuhteensa lukuisten muiden naisten kanssa, sekä niistä syntyneet lukuiset lapset lähinnä vain mainitaan yhdessä keskustelussa pikaisesti. Elokuvassa esitetyt konfliktitkin jäävät vähän laihoiksi, aivan kuin ne olisivat mukana vain, jotta elokuvassa olisi edes hieman jotain draamaa silloin tällöin.

Muuten elokuva tosiaan ajaa asiansa täysin kelvollisesti ja hyötyy paljon Kingsley Ben-Adirin mahtavasta roolityöstä. Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee pääasiassa sujuvasti, eikä tähän mittaan ole yritetty puskea Marleyn koko elämää. Leffa lähtee liikkeelle Jamaikan yhdistämiseksi tarkoitetusta konsertista ja keskittyy sitten Marleyn nousuun maailmanlaajuiseen tähteyteen Exodus-albumin myötä. On kiinnostavaa seurata, kun Marley ja kumppanit ryhtyvät työstämään uusia kappaleita ja konserttikohtaukset ovat hyvin toteutettuja. Sekaan on ripoteltu takaumia, joissa käydään hieman läpi Marleyn nuoruutta ja musiikkiuran alkua. Rastafari-uskontoon syvennytään myös mielenkiintoisesti, olihan se tärkeä osa Marleyn elämää ja kappaleita.

Elokuvan on ohjannut Reinaldo Marcus Green, jonka edellinenkin elokuva oli elämäkertatarina, King Richard: Williamsien tarina (King Richard - 2021). Kummassakin pääosanäyttelijän vahva roolisuoritus kantaa muuten lähinnä ihan kivaa leffaa. Green luo hyviä kohtauksia, mutta ei tee kokonaisuudesta yhtä vaikuttavaa ja tunteikasta kuin voisi toivoa. Bob Marley: One Love on teknisiltä ansioiltaan mainio. Se on hyvin kuvattu ja lavastustiimi tekee hienoa työtä keikkalavoja myöten. Parissa kohtaa digitaalisesti luodut yleisömassat ovat kuitenkin silmiinpistäviä. Puvustus- ja maskeeraustiimit ovat onnistuneesti muuttaneet Ben-Adirin Marleyksi. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, joskin Kris Bowersin säveltämät musiikit eivät koskaan nouse esille, sillä leffa on tietty täynnä Bob Marley and the Wailersin kappaleita elokuvan nimikkobiisi One Lovesta sellaisiin hitteihin kuin I Shot The Sheriff, Jamming ja No Woman, No Cry. Ennen leffan näkemistä en olisi osannut nimetä yhtäkään Marleyn biisiä, mutta läpi leffan yllätyin, että kyllähän minä näitä kappaleita tunnistan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bob Marley: One Love, 2024, Paramount Pictures, Plan B Entertainment, Tuff Gong Pictures

Arvostelu: Priscilla (2023)

PRISCILLA

Ohjaus: Sofia Coppola

Pääosissa: Cailee Spaeny, Jacob Elordi, Ari Cohen, Dagmara Domińczyk, Tim Post, Lynne Griffin, Daniel Beirne, Rodrigo Fernandez-Stoll, Dan Abramovici, R. Austin Ball, Olivia Barrett, Stephanie Moore, Luke Humphrey ja Evan Annisette

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Priscilla perustuu Priscilla Presleyn omaelämäkertakirjaan Elvis and Me vuodelta 1985. Kirjan pohjalta oli tehty jo kaksiosainen minisarja Elvis and Me vuonna 1988 ja 2020-luvun alussa Sofia Coppola kiinnostui kääntämään kirjan elokuvan muotoon. Coppola oli aikeissa tehdä elokuvan Edith Whartonista, mutta päättikin siirtyä Priscilla-projektiin. Hän sai itse Priscilla Presleyn mukaan vastaavaksi tuottajaksi elokuvaan ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022. Priscilla sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2023, missä elokuva voitti palkinnon parhaasta naispääosasta ja nyt elokuva on saapunut myös Suomeen. Itse yllätyin, kun Coppola ilmoitti tekevänsä elokuvan juuri sen jälkeen, kun Priscillan laulajamiehestä tehtiin elokuva Elvis (2022). Kiinnostuin näkemään leffan toisenlaisesta perspektiivistä ja kävinkin katsomassa Priscillan heti sen ensi-iltaviikolla.

Vuonna 1959 nuori Priscilla Beaulieu tapaa laulajasensaatio Elvis Presleyn ja rakastuu tähän välittömästi. Elvis vastaa tunteisiin ja hetken aikaa suhde miehen kanssa vaikuttaisi onnenpotkulta Priscillalle. Vähitellen tyttö alkaa kuitenkin hoksaamaan, millainen mies onkaan tähti-imagon takana.

Pääroolissa Priscilla Beaulieuna, eli myöhemmin Priscilla Presleynä nähdään Cailee Spaeny, jonka olen aiemmin nähnyt sivurooleissa muun muassa Pacific Rim - Kapinassa (Pacific Rim: Uprising - 2018) ja Mare of Easttown -minisarjassa (2021), joista kummastakaan hän ei kuitenkaan jäänyt erityisemmin mieleeni. Priscillana Spaeny tekee suuren vaikutuksen, enkä malta odottaa, että näen häneltä lisää roolitöitä tulevissa elokuvissa Civil War (2024) ja Alien: Romulus (2024). Hän ansaitsi Golden Globe -ehdokkuutensa ja olisi mielestäni ansainnut myös parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden. Spaeny tulkitsee hienosti Priscillaa, joka esitellään 14-vuotiaana ja sinisilmäisenä tyttönä, joka tietty ihastuu Elvis Presleyyn korviaan myöten heti ensisilmäyksellä, mutta joka leffan myötä muuttuu huomattavasti monisävyisemmäksi henkilöksi.

     Priscillan miehenä, Elvis Presleynä nähdään tällä kertaa Jacob Elordi, joka periaatteessa suoriutuu roolistaan hyvin, mutta joka ei mahda mitään sille, että pari vuotta sitten Elvis-elokuvassa Austin Butler teki niin lähtemättömän ja säkenöivän vaikutuksen, ettei Elordi millään yllä samaan. Siinä, missä Butler tuntui muuttuvan täysin Elvikseksi, Elordi tuntuu vain näyttelevän laulajaa. Butlerin ja Elordin roolityöt eroavat myös siinä, kuinka Elvis elokuvissa esitellään. Siinä, missä Elvis-leffa keskittyi legendaarisen laulajan elämäntarinan kertomiseen, Priscilla näyttää lähinnä Elviksen toista puolta. Tämän elokuvan Elviksestä kuoritaan pikkuhiljaa hurmaava ulkoasu pois ja jäljelle jää manipuloiva narsisti ja hyväksikäyttäjä, joka murtaa Priscillaa vähitellen lisää ja lisää. Elokuvaa ei kuitenkaan kiinnosta ryhtyä tutkimaan, mistä miehen käytös johtuu, vaan kuvaus on aika mustavalkoisen tuomitseva. Elviksen ja Priscillan tytär Lisa Marie ei ehtinyt nähdä elokuvaa ennen kuolemaansa, mutta hän luki sen käsikirjoituksen ja haukkui sen täysin säälittä loukkaavana kuvauksena isästään. Priscillastahan elokuva taas maalailee varsin puhtoisen kuvan, jättäen pois naisen paheet ja salasuhteet, viitaten vain lopussa nopeasti orastavasta suhteesta karateopettaja Mike Stonen (Evan Annisette) kanssa.

Priscilla jätti minut aika ristiriitaisiin fiiliksiin. Siitä löytyy paljon hyvää, lähtien Spaenyn vahvasta roolisuorituksesta ja Spaenyn ja Elordin välisestä väkevästä kemiasta, mutta samalla elokuvassa on ratkaisuja, jotka tökkivät ikävästi. Elokuva lähtee todella lupaavasti käyntiin. Priscillan ja Elviksen ensikohtaaminen on onnistuneesti luotu ja tytön naiivi ihastuminen unelmapoikaystävältä vaikuttavaan Elvikseen on hyvin rakennettu. Suhteen muodostuminen kerrotaan sujuvasti ja Elviksen ikävämmän puolen paljastuminen tapahtuu toimivasti pikkuhiljaa. Miehestä välittyy heti hieman luotaantyöntävä aspekti ja tämä vain voimistuu, kun Elvis alkaa kohtaus kohtaukselta määrätä enemmän Priscillan elämää - mitä tämä saa tehdä, miten tämä saa pukeutua ja miltä tämän kuuluu näyttää. Kytevät konfliktit eivät kuitenkaan purkaudu yhtä voimakkaasti kuin voisi toivoa.

Elokuva jää muutenkin loppupeleissä hieman pinnalliseksi ja mustavalkoiseksi kuvaukseksi monimutkikkaasta suhteesta ja monimutkikkaista ihmisistä. Sofia Coppola on selvästi halunnut tehdä totaalisesti erilaisen elokuvan kuin Baz Luhrmann oman Elvis-leffansa kanssa. Hän on päättänyt perehtyä ikävään kotielämään kaiken glamourin ja parrasvalojen takana, mutta kuvaus jää samalla hyvin yksipuoleiseksi. On oiva tehokeino, että kun Elvis lähtee kiertueelle tai tekemään uutta elokuvaa, seuraammekin Priscillaa, kun tämä jää Gracelandiin tekemään... noh, periaatteessa ei mitään, sillä hän ei saanut tehdä juuri mitään. Toisin kuin Luhrmannin räväkkä ja sähäkkä filmi, Priscilla on huomattavasti hitaampi teos. Kun Priscilla vain odottaa päivätolkulla miehensä paluuta, lukien lööppejä Elviksen suhteista naisnäyttelijöiden kanssa, hitaus on erinomainen tehokeino.

Samalla Priscilla jättää katsojan liiankin etäiseksi Elviksestä. Välillä tuntuu siltä, että elokuva vaatii sen, että katsoja on nähnyt myös Luhrmannin filmin, jotta Elviksen ikäviä puolia voi ymmärtää. Luhrmannin leffassa dominoinut Eversti-hahmo kontrolloi Elvistä, joka puolestaan purki ikävää tunnettaan tyttöystäväänsä. Kun Priscillassa Eversti vain mainitaan nopeasti pari kertaa, katsojan ei edes anneta päästä Elviksen pään sisälle. Laulaja esitetään pelkkänä pintaraapaisuna, murjottavana ja tympeänä miehenä. Niin Elviksessä kuin Priscillassa artistista näytetään vain yhdenlainen tulkinta, eri puolet samasta kolikosta. Totuus Elviksestä on luultavimmin jotain näiden kahden tulkinnan väliltä.

Tiedän, että olen nyt käyttänyt ison osan tekstistä puhuakseni Elviksestä, vaikka elokuvassa on kyse Priscillasta. Tai siinä pitäisi olla kyse hänestä. Henkilön sijaan elokuva tuntuu lopulta enemmän kuvaukselta Priscillan suhteesta Elvikseen, mitä korostaa se, että elokuva loppuu myrkyllisen parisuhteen päättymiseen. Minua jäi harmittamaan, ettei elokuva jatka siitä ja näytä Priscillaa ilman Elvistä. Mies oli toki todella merkittävä osa hänen elämäänsä ja elokuvan pohjana toimiva kirja oli nimeltään Elvis and Me, mutta samalla tämä veto rajaa asioita liikaa. Priscilla ja Elvis erosivat vuonna 1973, minkä jälkeen Priscilla pääsi vihdoin luomaan omaa uraansa. Hän esimerkiksi näytteli naispääosaa Mies ja alaston ase -hittikomedioissa (The Naked Gun - 1988-1994), toimi aktivistina ja hurahti myöhemmin skientologiaan. Koen outona, että kun puikoissa pyörii vielä Sofia Coppolan kaltainen elokuvantekijä, niin hän määrittää naishahmoaan tämän miehen kautta, eikä naisen itsensä kautta.

Teknisiltä ansioiltaan Priscilla on taitavasti tehty, joskin valaisussa minua turhautti sama kuin monissa muissakin nykypäivän leffoissa. Kuvassa näkyy, että lamput ovat päällä, mutta silti huoneet ovat oudon pimeät ja näyttelijöiden kasvot jatkuvasti varjossa. Kameratyöskentely on kuitenkin oivallista ja leffa on pääasiassa sujuvasti leikattu. Värimäärittelyssä korostetaan mainiosti Priscillan tunnetiloja. Ennen Elviksen kohtaamista Priscillan elämä on ankean harmaata ja Elvis tuo mukaan väriä. Kun Priscilla on yksin kotona, odottamassa Elvistä, kohtaukset ovat taas tylsän värittömiä. Lavasteet ovat hienot, samoin asut. Priscillan kohdalla maskeerauksissa on onnistuttu hienosti, mutta Elviksen kohdalla taas mitä pidemmälle leffa etenee, sitä enemmän Elordi näyttää vain Elvis-imitoijalta, etenkin kaameiden feikkipulisonkiensa kanssa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja pidin paljon siitä, että elokuvassa ei kuulla lähes yhtään Elviksen kappaleita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Priscilla, 2023, American Zoetrope, The Apartment, Fremantle