Marty Supreme - unelmoi isosti (Marty Supreme - 2025) - elokuva-arvostelu

MARTY SUPREME - UNELMOI ISOSTI

MARTY SUPREME

Ohjaus: Josh Safdie

Näyttelijät: Timothée Chalamet, Odessa A'zion, Gwyneth Paltrow, Tyler Okonma, Abel Ferrara, Fran Drescher, Luke Manley, Emory Cohen, Ralph Colucci, Larry Sloman, Géza Röhrig, Koto Kawaguchi, Pico Iyer, John Catsimatidis ja Sandra Bernhard

Genre: draama, komedia, urheilu

Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 12

Marty Supreme - unelmoi isosti pohjautuu löyhästi pöytätennispelaaja Marty Reismanin muistelmakirjaan The Money Player: The Confessions of America's Greatest Table Tennis Champion and Hustler vuodelta 1974. Ohjaaja-käsikirjoittaja Josh Safdie oli lapsesta lähtien tykännyt pöytätenniksestä, eli pingiksestä ja vuonna 2018 hän sai vaimoltaan, tuottaja Sara Rosseinilta Reismanin kirjan lahjaksi. Safdie innostui lukemastaan heti ja päätti työstää sen pohjalta elokuvan. Hän tarjosi saman tien pääroolia ystävälleen Timothée Chalametille, joka innostui myös ja aloitti heti vuosia kestäneet pingistreenit. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt Marty Supreme - unelmoi isosti on vihdoin saapunut Suomenkin teattereihin, voitettuaan parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon ja saatuaan yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (muun muassa paras elokuva, ohjaus, miespääosa ja alkuperäiskäsikirjoitus). Itse kiinnostuin leffasta, kun luin Safdien ja Chalametin yhdistäneen voimansa urheiludraamakomediaa varten. Kävinkin katsomassa Marty Supremen muutama päivä sen ilmestymisen jälkeen.

Vuosi on 1952. Yhdysvaltalainen Marty Mauser uskoo olevansa paras pingiksen pelaaja, mitä maa päällään kantaa. Hävittyään kuitenkin kisat Isossa-Britanniassa, Marty aloittaa epätoivoisen yrityksen kerätä rahat kasaan, päästäkseen todistamaan kykynsä Japanin maailmanmestaruuskisoissa. Tähän kuuluu huijauksia, kuolemia ja kadonnut koira.

Call Me by Your Namen (2017) myötä kuuluisuuteen ja palkintogaaloihin ampaissut Timothée Chalamet on yksi viimeisten kymmenen vuoden puhutuimmista näyttelijöistä. Hän on todistanut taitonsa niin draaman, komedian kuin eeppisten scifimammuttienkin äärellä. Marty Supreme - unelmoi isosti -elokuvassa Chalamet taitaa kuitenkin tarjota uransa huippuroolin ja olen yllättynyt, jos hän ei nyt vihdoin ja viimein nappaa parhaan miespääosan Oscar-palkintoa. Chalamet on aivan mielettömässä vedossa Marty Mauserina, pingiksen pelaajana, joka uskoo olevansa paras lajissa. Nopeasti käy selväksi, että Marty ei ole vain itsevarma, vaan hän on loputtoman ylimielinen, itsekeskeinen ja muutenkin kaikille paskamainen mulkero, joka ajattelee vain ainoastaan etuaan. Lukuisista persoonavioistaan huolimatta Martyn haluaa jostain syystä onnistuvan tavoitteissaan. Erityisesti tämä johtuu Chalametin intensiivisestä suorituksesta. Hän vetää joka kohtauksessa niin täysillä, ettei katsojana voi kuin ihailla miehen heittäytymistä. Vuosien pöytätennistreenitkin tuottivat tulosta, sillä Chalamet näyttää olevan pingispöydän äärellä kuin kotonaan.

     Elokuvassa nähdään myös Odessa A'zion Martyn salarakkaana Rachelina ja Emory Cohen Rachelin miehenä Irana, Fran Drescher Martyn äitinä Rebeccana, Larry Sloman Martyn kenkäkauppiasenona Murrayna, Tyler "the Creator" Okonma ja Luke Manley Martyn kavereina Wallyna ja Dionina, Koto Kawaguchi ja Géza Röhrig pingismestareina Belana ja Endona, Gwyneth Paltrow näyttelijä Kay Stonena, johon Marty iskee silmänsä, sekä Kevin O'Leary Kayn rikkaana miehenä Rockwellinä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mallikkaasti, mutta onhan Marty Supreme - unelmoi isosti lopulta Chalamet'n show.

Olin kuullut paljon kehuja Marty Supremesta ennakkoon, mutta ai että, kuinka mahtava elokuva tässä onkaan kyseessä! Leffa ei todellakaan ole mikään tavallinen urheiludraama ja tyypillinen ryysyistä rikkauksiin -tarina, joita genressä on nähty lukemattomia kertoja jopa suorastaan tylsistymiseen asti. Elokuvan alkupää käytetään vielä pingisturnauksen merkeissä, mutta sen jälkeen leffa on lähinnä aikamoista erilaisten sattumusten sarjaa, kun Marty yrittää saada jostain rahat kasaan päästäkseen Japanissa järjestettäviin pöytätenniksen maailmanmestaruuskisoihin ja päihittääkseen hänet viime hetkellä Lontoossa nöyryyttäneen Endon.

Tämä yritys onkin se, mikä koukuttaa lopulta täysillä mukaansa. Marty päätyy nimittäin aikamoisen tapahtumaketjun riepoteltavaksi, mikä muuttuu usein laittomaksi, missä juostaan usein karkuun erinäisiä tahoja ja missä ihmisiä pääsee jopa hengestään. Juuri kun Marty ja katsoja ehtivät luulla homman ratkenneen, jokin muu juttu iskee päin näköä ja sitten taas mennään. Tämä tekee elokuvasta samanaikaisesti niin yllättävänkin stressaavan, pahimmillaan jopa piinaavan epämukavan, että myös parhaimmillaan aivan hulvattoman hauskan. On äärimmäisen viihdyttävää seurata, mihin kaikenlaisiin kommelluksiin Marty ajautuukaan. Nuorukaisen riepottelu on samalla myös toisinaan oudon tyydyttävää, sillä kuten jo sanoin, ihmisenä Marty on sieltä minne aurinko ei paista. Nämä kekseliäät mutkat matkassa, jännittävä ilmapiiri, hauskan absurdit skenaariot, pirun intensiiviset pingismatsit ja tietty Timothée Chalametin uskomaton roolisuoritus varmistavat, ettei kahden ja puolen tunnin kesto tunnu liialliselta ja lopulta finaali on odotuksen arvoinen monellakin eri tavalla.

Elokuvan on ohjannut pelkkä Josh Safdie, joka yleensä tekee elokuvat veljensä Bennyn kanssa. Benny kuitenkin lähti tekemään omaa urheiludraamaansa, The Smashing Machinea (2025). Safdie suoriutuu työstään todella vakuuttavasti ja hänen rakentamansa ilmapiiri on hurjan voimakas. Lisäksi hänen ja Ronald Bronsteinin työstämä käsikirjoitus on väkevä, niin tarinan koukeroita kuin ronskia dialogia myöten. Marty Supreme - unelmoi isosti on myös todella taitavasti kuvattu, sekä hyvin leikattu kasaan. Lavastus- ja puvustustiimit ovat vaikuttavasti herättäneet 1950-luvun alun takaisin eloon ja äänimaailmakin on osaavasti työstetty. Daniel Lopatinin musiikit tunnelmoivat mainiosti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Marty Supreme, Yhdysvallat, 2025, A24, Central Pictures, IPR.VC

Arvostelu: A Complete Unknown (2024)

A COMPLETE UNKNOWN

Ohjaus: James Mangold

Pääosissa: Timothée Chalamet, Edward Norton, Elle Fanning, Monica Barbaro, Dan Fogler, Boyd Holbrook, Norbert Leo Butz, Eriko Hatsune, Scoot McNairy, Will Harrison, Big Bill Morganfield ja P. J. Byrne

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 7

A Complete Unknown perustuu Elijah Waldin kirjaan Dylan Goes Electric! vuodelta 2015, joka puolestaan perustuu artisti Bob Dylanin elämään ja uraan. Vuonna 2020 James Mangold ilmoitti ohjaavansa ja käsikirjoittavansa elämäkertaelokuvan Dylanista, joka kulki aluksi työnimellä "Going Electric". Koronaviruspandemia kuitenkin esti alkuperäiset suunnitelmat kuvaamisesta, mutta se antoi päätähti Timothée Chalametille reippaasti aikaa tutkia Dylania ja opetella kitaran ja huuliharpun soittoa. Kuvauksia viivästytti lisää vuoden 2023 näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko, jolloin elokuvaan kiinnitetty Benedict Cumberbatch joutui jättämään projektin ja hänet korvattiin Edward Nortonilla. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin maaliskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa A Complete Unknown sai saman vuoden joulukuussa. Nyt elokuva on saapunut Suomenkin teattereihin, elokuvan saatua kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, puvustus ja äänitys). Minun on pakko tunnustaa, että Bob Dylan ei ollut itselleni juuri yhtään tuttu tapaus - tiesin häneltä ainoastaan The Times They Are a-Changin' -kappaleen ja senkin vain, koska se soi Watchmen-elokuvan (2009) alkuteksteissä. Kävin kuitenkin uteliaana katsomassa A Complete Unknownin heti ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1961 nuori Bob Dylan matkustaa New Yorkiin ja nousee pian suursuosituksi artistiksi, joka kohtaa kuitenkin hurjan vastareaktion, kun hän haluaa ravistella folk-musiikin rajoja.

Hollywoodin tämän hetken ehkä jopa kuumin nimi Timothée Chalamet nähdään Bob Dylanina, joka nuorena poikana matkustaa pelkän kitaransa ja haaveidensa kanssa New Yorkiin kokeilemaan onneaan ja vakuuttaakin nopeasti juuri oikeat ihmiset kyvyillään, lähtien varsinaiseen kiitoon suosiossaan. Chalamet on tehnyt jo useita väkeviä roolisuorituksia, eikä Bob Dylanin esittäminen ole poikkeus. Elokuvassa on hetkiä, jolloin Chalamet tuntuu vain näyttelevän, mutta myös runsaasti kohtauksia, joissa hän katoaa täysin roolihahmokseen. Chalamet käytti tosiaan korona-ajan Dylanin maneerien ja äänen matkimisen, sekä kitaran ja huuliharpun soittamisen opetteluun ja tämä kyllä kannatti. Chalamet esittää laulut itse ja lopputulos kuulostaa häkellyttävän paljon Dylanilta, josta kuitenkin kuulee Chalametin, kun tarkkaan käyttää korviaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Edward Norton folk-laulaja Pete Seegerinä, joka ensimmäisenä hoksaa Dylanin kyvyt ja auttaa nuorukaista saamaan jalkansa musiikkialan oven väliin, Elle Fanning Dylanin tyttöystävä Sylvienä, Monica Barbaro folk-laulaja Joan Baezina, Dan Fogler Dylanin manageri Albert Grossmanina, sekä Boyd Holbrook laulaja Johnny Cashina. Sivunäyttelijätkin tekevät vakuuttavaa työtä, eivätkä edes täysin jää Chalametin varjoon. Holbrook katoaa onnistuneesti Johnny Cashiksi, joskin olisi ollut hauskaa, jos rooliin olisi saatu taivuteltua Joaquin Phoenix, joka esitti Cashia A Complete Unknownin ohjanneen James Mangoldin elokuvassa Walk the Line (2005) parikymmentä vuotta sitten.

A Complete Unknown osoittautui oikein mainioksi ja lahjakkaasti näytellyksi filmiksi uraauurtavasta muusikosta, joka olisi voinut kuitenkin pureutua hieman syvemmälle keskiössä olevaan Bob Dylaniin. Toisaalta on veikeää, ettei miehen taustoista selviä ihan kauheasti, vaan hän jää elokuvan nimen mukaisesti "täydeksi tuntemattomuudeksi", jonka tarinoille nuoruudesta sirkuksessa kohottelevat kulmiaan niin katsojat kuin naiset, joihin Dylan yrittää tehdä vaikutusta. Välillä pelkät Chalametin silmät kertovat paljon, mutta sitten taas olisi kiva, jos elokuva olisi saanut paremmin ymmärtämään Dylania siinä, miksi hän toimii kuten hän toimii. Hänet esitetään usein negatiivisessakin valossa, esimerkiksi pettämässä tyttöystäväänsä, kokematta siitä sen kummempia omantunnontuskia, mutta tämän puolen käsittely jää hieman puolitiehen. Lisäksi Dylanin ongelmat alkoholin ja huumeiden kanssa jäävät täysin pintaraapaisuksi.

Mutta vaikka elokuva onkin toisinaan hieman pintapuoleinen, siinä on myös vahvat onnistumisensa. Vaikka Dylan on välillä suoranainen mulkku - mikä vain pahenee, kun hänestä tulee suosittu - hänen haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan. Dylanin ura lähti liikkeelle folk-artistina, mutta miestä ei todellakaan kiinnostanut jämähtää yhteen juttuun ja hän päättikin kokeilla rajojaan, mikä herätti monenlaisia tuntemuksia niin hänen taustatiimissään kuin faneissaan. Onkin huvittavaa, että kun Dylan laulaa Newportin folkfestivaaleilla The Times They Are A-Changin'in, kappale otetaan vastaan innokkaasti laulaen mukana, mutta kun ne muutoksen tuulet sitten oikeasti puhaltavat seuraavalla esiintymisellä samoilla festivaaleilla, Dylan saakin osakseen buuausta. Tällaiset vastareaktiot eivät ole hälvenneet mihinkään musiikkialalla ja suunnilleen aina kun joku artisti tai yhtye haluaa kokeilla jotain uutta, näitä muutoksia katsotaan nenänvartta pitkin. Dylan ei halunnut miellyttää ketään ja vaikka välillä tämä tekeekin hänestä ihmisenä epämiellyttävän, on tämä itsepäisyys taiteilijasielussa myös valtavan ihailtavaa.

James Mangold on useasti näytellyt lahjojaan ohjaajana, eikä A Complete Unknown ole poikkeus. Hänen rakentamansa ilmapiiri on mainio ja etenkin konserttikohtauksiin hän saa aikaan vangitsevuutta. Mangoldin ja Jay Cocksin käsikirjoitus on kuitenkin hitusen ailahteleva ja kaipaisi hieman syväluotaavampaa lähestymistä. Tekniseltä toteutukseltaan leffa on vakuuttava ja 1960-luvun ajankuva on upeasti loihdittu lavastein ja asuin. Kameratyöskentelykin on oivaa ja äänimaisema pätevästi rakennettu laulut mukaan lukien.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Complete Unknown, 2024, Searchlight Pictures, Veritas Entertainment, The Picture Company, Range Media Partners, Big Indie Pictures, TSG Entertainment

Arvostelu: Dyyni: Osa kaksi (Dune: Part Two - 2024)

DYYNI: OSA KAKSI

DUNE: PART TWO

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Timothée Chalamet, Zendaya, Rebecca Ferguson, Javier Bardem, Stellan Skarsgård, Austin Butler, Dave Bautista, Florence Pugh, Christopher Walken, Josh Brolin, Charlotte Rampling, Souheila Yacoub, Léa Seydoux ja Anya Taylor-Joy

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Frank Herbertin Dyyni-kirjaan (Dune - 1965) perustuva elokuva Dyyni (Dune - 2021) oli kehuttu ja palkittu menestys, joten jatkoa oli luvassa. Ohjaaja Denis Villeneuve koki kirjan olevan liian suuri ja monimutkainen yhteen elokuvan, joten hän päätti jakaa kirjan kahdeksi elokuvaksi, siitäkin huolimatta, että tuotantoyhtiö Warner Bros. lupautui aluksi vain yhteen leffaan, sanoen, että jatko-osa tehtäisiin sillä ehdolla, että ensimmäinen menestyy. Siitä huolimatta, että elokuva julkaistiin keskellä koronaviruspandemiaa ja samanaikaisesti sekä teattereissa että HBO Max -suoratoistopalvelussa, se keräsi mojovat katsojaluvut, jolloin Warner Bros. ilmoitti jatko-osan toteutumisesta pian ensimmäisen ilmestymisen jälkeen. Villeneuve ryhtyi saman tien työstämään jatkoa, vaadittuaan ensin, että elokuva julkaistaisiin aluksi yksinoikeudella elokuvateattereissa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja elokuvan oli alun perin tarkoitus saada ensi-iltansa lokakuussa 2023, mutta Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko pakotti julkaisun viivästyttämistä. Nyt Dyyni: Osa kaksi on vihdoin saapumassa elokuvateattereihin, enkä malttanut odottaa sen näkemistä. Pidin valtavasti ensimmäisestä Dyynistä ja jatko-osasta muodostuikin yksi eniten odottamistani elokuvista. Olinkin innoissani, kun pääsin näkemään Dyyni: Osa kahden sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Harkonnenien kaapattua vallan Arrakisin hiekkaplaneetasta, Paul Atreides äiteineen pakenee ja saa uusia liittolaisia aavikolla elävästä fremen-kansasta.

Timothée Chalamet palaa rooliinsa Paul Atreidesina, merkittävän aatelissuvun viimeisenä, pahojen Harkonnenien tapettua hänen kansansa ensimmäisen elokuvan päätteeksi. Chalamet suoriutui jo ensimmäisessä elokuvassa mainiosti roolissaan, mutta jatko-osassa hän vakuuttaa vieläkin enemmän. Siinä, missä ensimmäinen leffa maalaili Paulista kuvaa tavanomaisena nuorena sankarina, Dyyni: Osa kaksi vie häntä huomattavasti poikkeuksellisempaan ja mielenkiintoisempaan suuntaan. Paul ajautuu erikoiseen asemaan, jossa hänen täytyy todella tehdä päätös, minkä roolin ottaa maailmassa. Onko hän isänsä poika ja seuraava herttua, vai onko hänessä jotain vielä enemmän? Onko hän "Lisan al-Gaib", ääni ulkomaailmasta, jonka ennustetaan pelastavan fremenit Harkonnenien kynsistä ja muuttavan karun Arrakisin takaisin entisaikojen loistoon vehreäksi paratiisiksi? Paulin kehityskaari on jatko-osassa huomattavasti syvempi kuin ensimmäisessä ja Chalamet tulkitsee hahmonsa muutosta hienosti.

     Monet muutkin tutut tekevät paluun ensimmäisestä elokuvasta, kuten Rebecca Ferguson Paulin äitinä Jessicana, Stellan Skarsgård pahana paroni Harkonnenina, Dave Bautista tämän brutaalina veljenpoikana Rabbanina, Javier Bardem yhden fremen-joukon johtajana Stilgarina ja Zendaya fremen-tyttö Chanina, joka nähtiin ykkösosassa lähinnä vain Paulin unissa. Chani, Stilgar ja Rabban saavat huomattavasti enemmän ruutuaikaa kuin viime leffassa. Chalametin ohella muutkin tutut näyttelijät vain parantavat otettaan rooleistaan. Erityisesti Ferguson pääsee paremmin valloilleen Jessicana, jonka Bene Gesserit -puoli nousee merkittävämmin esiin.

Ykkösleffan tapettua suunnilleen puolet hahmogalleriasta, täytyy jatko-osan toki esitellä uusia tyyppejä tilalle. Christopher Walken nähdään galaktista Imperiumia johtavana keisarina ja Florence Pugh esittää hänen tytärtään, prinsessa Irulania. Parin vuoden takaisessa Elvis-elokuvassa (2022) häikäissyt Austin Butler taas näyttelee paroni Harkonnenin toista veljenpoikaa, kieroa Feyd-Rauthaa. Butler näyttää, ettei Elvis-rooli ollut yksittäinen täysosuma, vaan hän on yksi tämän hetken lupaavimmista uusista näyttelijöistä. Hän on tunnistamaton häijynä Feyd-Rauthana, joka saapuu Arrakisille jahtaamaan Paulia. Walken taas omaa oikeaa arvokkuutta hallitsijan rooliin ja Pugh toimii oivallisesti prinsessana, jolla on omat kytköksensä Bene Gesseriteihin.

Jo ensimmäinen Dyyni-elokuva oli aivan mahtava, mutta Dyyni: Osa kaksi onnistuu olemaan vielä sitäkin parempi aika lailla jokaisella osa-alueella. Jatko-osaa katsoessa tuntuu vahvasti siltä, että ensimmäinen osa oli lopulta pelkkä esittely tarinan hahmoille, tapahtumapaikoille ja kulttuureille. Nyt kun pelinappulat on asetettu laudalle jatko-osaa varten, todellinen peli pääsee vihdoin alkamaan. Lopputuloksena on ällistyttävä ja mammuttimainen scifieepos, joka ei yhtään muserru oman painonsa alle, vaan asettaa korkean riman sille, mitä lajityypissä voidaan saada aikaiseksi, kun tarpeeksi taitavat tekijät pistetään asialle. Jos jatkokirjaan Dyynin Messias (Dune Messiah - 1969) perustuva, suunnitteilla oleva kolmas elokuva toteutuu ja se onnistuu yhtä laadukkaasti kuin kaksi ensimmäistä osaa, voi Dyyniä kutsua hyvillä mielin parhaaksi elokuvatrilogiaksi sitten Taru sormusten herrasta -elokuvien (The Lord of the Rings - 2001-2003).

Dyyni: Osa kaksi käynnistyy aika lailla suoraan siitä, mihin ensimmäisessä elokuvassa jäätiin. Tuhottuaan Atreidesit, Harkonnenien suku on ottanut takaisin vallan Arrakisista. Samaan aikaan Paul ja hänen äitinsä matkaavat aavikolla fremenien kanssa. Elokuvan ensimmäinen tunti käytetäänkin pitkälti tähän fremenien kulttuurin tutkimiseen. On erittäin mielenkiintoista seurata, kun Paul opettelee tämän aavikkokansan tavoille ja vielä kiinnostavampaa on, kuinka eri tavoin fremenit Paulin näkevät. Toiset mieltävät hänet jeesusmaiseksi vapahtajakseen, kun taas toiset katsovat häntä nenänvarttaan pitkin vääränä profeettana. Tämän kautta elokuva ottaa hyvin kantaa muun muassa valkoinen pelastaja -hahmoihin, sekä uskon asioihin, tutkien asioita eri kannoilta. Muutenkin filmi on temaattisesti edeltäjäänsä rikkaampi ja valtajuonittelu vielä herkullisempaa.

Samaan aikaan kypsytellään konfliktia Paulin ja Harkonnenien välillä. Dyyni: Osa kaksi on huomattavasti toiminnallisempi elokuva kuin ensimmäinen. Taisteluita kasvatetaan kaiken aikaa, kunnes kaikki johtaa kohti massiivista huipennusta, jolloin iho nousee herkästi kananlihalle sellaisesta annoksesta eeppisyyttä, jota ei ollakaan hetkeen elokuvateattereissa koettu. Oli kyse sitten kohtaamisista valtavien hiekkamatojen, Shai-Huludien kanssa tai lopun sotimisesta, meno on niin mahtipontista, että Dyyni: Osa kaksi täytyy kokea isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Vaikka toimintaa on enemmän, ei ohjaaja Denis Villeneuve ole onneksi unohtanut ensimmäisen elokuvan verkkaisuutta. Elokuva kulkee omassa rauhassaan eteenpäin, kypsytellen asioita hiljalleen, kunnes eskaloi ne täyteen vauhtiin. Kestoa leffalla on varttia vaille kolme tuntia, mutta yllättävää kyllä, mielestäni Dyyni: Osa kaksi tuntui lyhyemmältä kuin ensimmäinen Dyyni-elokuva. Olin jopa yllättynyt, kun elokuva loppui (jälleen jatkoa pohjustavaan cliffhangeriin), luullessani, että elokuvaa oli kestänyt vasta pari tuntia. Seasta löytyy pari yksittäistä kauneusvirhettä, kuten yhdessä kohtaa seasta selvästi poisleikattu kohtaus Chanin kanssa, mutta kokonaisuus on silti erinomainen.

Denis Villeneuven ohjaus on todella hallittua ja hän pitää yhä vain valtavammaksi paisuvaa teosta ihailtavan hyvin kasassa. Villeneuvella on silmää suuren skaalan tapahtumille, jotka hän herättää eloon ruudulla leuat auki loksauttavan upeasti. Hänen ja Jon Spaihtsin käsikirjoitus on myös väkevä. Se syventää hahmoja, heidän kulttuurejaan ja tätä maailmaa entisestään, sisältää vahvoja teemoja ja haastaa tehokkaasti katsojaansa. Dyyni: Osa kaksi on myös kuvattu todella tyylikkäästi. Laajat kuvat ovat parhaimmillaan henkeäsalpaavan komeita ja mustavalkoiset kohtaukset Giedi Prime -planeetalla ovat näyttäviä. Valaisu on hieman parempaa kuin viimeksi, lavasteet pysyvät jylhinä, asut ovat taidokkaasti toteutetut ja maskeeraukset ovat fantastiset niljakasta paronia, fremenien sinisiä silmiä ja ajoittain aika verisiäkin taistelujälkiä myöten. Erikoistehosteet ovat ensiluokkaisia. Tietokone-efektit jättävät Avatar: The Way of Wateria (2022) lukuun ottamatta viime vuosien kaikki muut digitehosteilla mässäilevät Hollywood-rainat varjoonsa. Vahvoja visuaalisuuksia tukee tietty vahva äänimaailma. Hans Zimmer vastaa tälläkin kertaa musiikeista ja nostattaa tuttuun tapaansa jo valmiiksi eeppisen teoksen vieläkin mahtipontisemmalle tasolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dune: Part Two, 2024, Warner Bros., Warner Bros. Entertainment, Legendary Entertainment, Villeneuve Films

Arvostelu: Vonkka (Wonka - 2023)

VONKKA

WONKA

Ohjaus: Paul King

Pääosissa: Timothée Chalamet, Calah Lane, Keegan-Michael Key, Olivia Colman, Paterson Joseph, Matt Lucas, Mathew Baynton, Tom Davis, Jim Carter, Natasha Rothwell, Rich Fulcher, Rakhee Thakrar, Hugh Grant, Rowan Atkinson ja Sally Hawkins

Genre: komedia, seikkailu, jännitys

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 7

Wonka, eli suomalaisittain Vonkka pohjautuu Roald Dahlin lastenkirjaan Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory - 1964). Kirjan pohjalta oli tehty jo kaksi suoraa adaptaatiota, Gene Wilderin tähdittämä Jali ja suklaatehdas (Willy Wonka & the Chocolate Factory - 1971) ja Johnny Deppin tähdittämä Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory - 2005). Vuonna 2016 Warner Bros. -yhtiö alkoi suunnitella esiosaleffaa suklaatehtaan omistajan, Villi Vonkan nuoruudesta. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2021 ja nyt Vonkka on saapunut elokuvateattereihin. Itse en pahemmin odottanut elokuvan näkemistä. Pidän sekä Wilderin, että Deppin leffoista, mutten kokenut tarvetta jälleen uudelle elokuvalle Vonkasta. Elokuvan trailerit eivät vakuuttaneet minua, mutta kun elokuva alkoikin yhtäkkiä kerätä kehuja maailmalta, kiinnostukseni heräsi hieman. Kävinkin katsomassa Vonkka-elokuvan sen ennakkonäytöksessä IMAXissa.

Nuori Villi Vonkka saapuu suklaasta tunnettuun kaupunkiin, haaveenaan avata oma suklaapuotinsa. Homma ei ole kuitenkaan niin helppo kuin Vonkka oli ajatellut, sillä kaupunkia pyörittävät suklaakartelli ei ole valmis luopumaan korkeasta asemastaan nuorukaisen tieltä.

Pääroolissa nuorena Villi Vonkkana, taikurina, keksijänä ja suklaatekijänä nähdään muun muassa uusista Dyyni-elokuvista (Dune - 2021-2024) tuttu Timothée Chalamet. Rooliin oli aluksi ehdolla Ryan Gosling, Tom Holland, Donald Glover ja Ezra Miller, mutta kun Paul King valittiin elokuvan ohjaajaksi, hän oli jo päättänyt, että Chalamet tultaisiin näkemään roolissa. Yleensä synkkäsävyisempiä ja draamapainotteisempia elokuvia tekevä Chalamet pääsee vihdoin irrottelemaan oikein kunnolla nuoren Vonkan osassa, näyttäen näyttelijätaitojensa moninaisuutta. Chalamet istuu todella hyvin vekkulin, haaveilevan ja hieman sinisilmäisen suklaatekijän rooliin ja saa katsojan tykästymään tästä uudesta Vonkka-tulkinnasta saman tien. Vaikka Dahlin kirjan lukeneet ja aiemmat elokuvasovitukset nähneet tietävätkin, kuinka hahmolle käy, tämän puolesta silti jännittää ja tätä kannustaa, kun Vonkka yrittää saada omaa, erikoista suklaapuotiaan avattua.

     Elokuvassa nähdään myös Paterson Joseph, Matt Lucas ja Mathew Baynton kaupunkia johtavana suklaakartellina, Nuljaskana, Kyyläsenä ja Filunkisena, Keegan-Michael Key kaupungin poliisipäällikkönä, Olivia Colman ja Tom Davis hämärää majataloa pyörittävinä rouva Putsiksena ja herra Kliinisenä, Calah Lane ja Jim Carter majatalossa työskentelevinä Nettana ja Albert Matikkana, Rowan Atkinson paikallisena kirkkoherra Juliuksena, sekä Hugh Grant pienenä oranssina miehenä, Oompa Loompana. Näyttelijäkaarti irrottelee läpikotaisin lystikkäästi ja poppoon herkullisimman roolityön tarjoaa Colman, joka todella näyttää, että hän voi venyä ties millaisiksi hahmoiksi. Grantin ruutuaika Oompa Loompana jää yllättävänkin pieneksi. Toisaalta Grant on kuivan huumorinsa kanssa niin lystikäs, että häntä haluaisi nähdä lisää, mutta Oompa Loompan tietokonetehostetoteutus on niin keskeneräisen näköinen, että hahmo pistää tökerösti silmään aina, kun hän on ruudulla.

Menin tosiaan katsomaan Vonkkaa varsin skeptisin ennakko-odotuksin, mutta ilokseni voin sanoa, että poistuin teatterista positiivisesti yllättyneenä. Kyseessä on erittäin mainio koko perheen satuelokuva, jota suosittelen oikein lämpimästi käymään katsomassa nyt joulun aikaan. Se on myös osoitus siitä, että jokin leffa voi olla täysin selvä rahastusyritys studiolta, mutta kun siihen pestaa oikeat tekijät ohjaksiin, voi lopputulos olla silti rakkaudella ja lämmöllä tehty. Mitäpä muuta voikaan odottaa Paul Kingiltä, mieheltä, joka ohjasi mahtavan Paddingtonin (2014) ja vielä paremman Paddington 2:n (2017)? Vaikkei Vonkka ylläkään niiden loistokkaalle tasolle, King osoittaa jälleen, että hän on viimeisen vuosikymmenen taidokkain koko perheen elokuvien tekijä.

Siinä, missä monet muut viimeaikaiset koko perheen leffat ovat muuttuneet ylivauhdikkaaksi meuhkaamiseksi ja koheltamiseksi, Vonkasta löytyy sydäntä ja sielua. Seassa on omat vauhdikkaat ja ilahduttavan pöljät hetkensä, mutta elokuva ei koskaan aliarvioi lapsikatsojia, kuten monet muut vastaavat viime vuosilta. Elokuva ei koe tarvetta viskata jatkuvia visuaalisia ärsykkeitä ruudulle, vaan se etenee rauhassa omalla painollaan, mutta silti toimivan reippaasti eteenpäin. Nuoren Vonkan tarinaa ryhtyy seuraamaan yllättävänkin kiinnostuneena ja hänen matkansa on täynnä erilaisia mutkia ja töyssyjä, joilla rakennetaan menevää draamaa ja jännitettä. Huumoria on mukana runsaasti ja leffan aikana niin lapset kuin aikuisetkin pääsevät nauramaan useasti ääneen. Teemat unelmien jahtaamisesta ovat tärkeitä ja elokuvasta jää erittäin miellyttävä ja hyvä fiilis.

Kingin rakentama ilmapiiri on läpikotaisin ilahduttava ja hän saa aikaiseksi vauhdikkaita kohtauksia ilman, että ne muuttuvat rasittavaksi sekoiluksi. Hänen ja Simon Farnabyn käsikirjoitus on myös oivallinen, joskin kaksikko olisi voinut kirjoittaa mukaan jotain viitettä siitä, miten Vonkkasta muovautuu myöhemmin erakko ja aikamoinen sekopää, jota ei paljoa kiinnosta ahneiden lasten karut kohtalot suklaatehtaassaan. Lukuun ottamatta kömpelösti toteutettua Oompa Loompaa, elokuva on teknisiltä ansioiltaan mainio. Se on hyvin kuvattu, leikattu ja ajoittain todella tyylikkäästi valaistu. Lavasteet ovat upeat, puvut hienot ja maskeeraukset oivat. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Joby Talbotin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla. Neil Hannonin työstämät laulut eivät jää erityisemmin mieleen, mutta musikaalinumerot ovat silti hyvin toteutettuja. Uusista kappaleista paras on pesubiisi Scrub, Scrub, mutta lopulta päähän jää tietty soimaan klassinen Oompa Loompa -hyräily. Kaiken kaikkiaan Vonkka tuntuu, näyttää ja kuulostaa ihastuttavasti vanhemmalta elokuvalta kuin se onkaan, eikä leffaa lähes missään kohtaa vaivaa se muovisuus, mistä monet nykypäivän leffat kärsivät.

Yhteenveto: Vonkka on yllättävän mainio koko perheen elokuva, josta jää hyvä ja lämmin tunne. Timothée Chalamet hyppää ilahduttavasti eksentrisen suklaatekijän saappaisiin ja muukin näyttelijäkaarti suoriutuu pätevästi hänen ympärillään - etenkin niljakkaalla hahmollaan riemastuttavasti herkutteleva Olivia Colman. Hugh Grant esittää Oompa Loompaa hupaisasti, mutta hahmon visuaalinen toteutus jättää toivomisen varaa. Elokuvan tarina nappaa kivasti mukaansa ja siitä löytyy paljon oivaa huumoria ja ihan kelpo jännitettäkin, vaikka Dahlin tarinan tuntevat tietävätkin, miten hommassa käy. Leffan ilmapiiri on erittäin miellyttävä ja siitä löytyy sellaista vanhanaikaista satumaisuutta, mikä nykypäivän muovisista koko perheen rainoista on jäänyt uupumaan. Lavasteet ja asut ovat upeat ja musikaalinumerot veikeästi toteutetut, vaikka laulut eivät pahemmin jääkään mieleen. Jos siis etsit oikeasti hyvää elokuvaa koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen, Vonkka sopii tarkoitukseen täydellisesti. Voin kuvitella, että tulevaisuudessa leffa istuu erittäin hyvin myös kotona katsottavaksi talvella. Pakkanen ei haittaa, kun vetää villasukat jalkaan ja kääriytyy peiton alle kaakaokupin kanssa katselemaan Vonkan suklaantäyteistä seikkailua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wonka, 2023, Warner Bros., Heyday Films, Village Roadshow Pictures

Arvostelu: Bones and All (2022)

BONES AND ALL

Ohjaus: Luca Guadagnino

Pääosissa: Taylor Russell, Timothée Chalamet, Mark Rylance, André Holland, Michael Stuhlbarg, David Gordon Green, Chloë Sevigny, Jessica Harper ja Anna Cobb

Genre: draama, romantiikka, kauhu

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 18

Bones and All perustuu Camille DeAngelisin samannimiseen kirjaan vuodelta 2015. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta on tekeillä elokuva, jonka ohjaisi Antonio Campos. Kuitenkin kun koronaviruspandemia iski, suunnitelmat muuttuivat ja lopulta Campos poistui projektista ja hänen tilalle asteli Luca Guadagnino. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 ja nyt Bones and All saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin filmin erikoisesta tarinasta ja aloin positiivisin mielin odottamaan sen näkemistä. Kävinkin katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Nuori kannibaalinainen Maren lähtee etsimään äitiään, hänen pelokkaan isänsä hylättyä hänet. Matkallaan Maren kohtaa muita ihmissyöjiä ja rakastuu nuoreen Leehen.

Escape Room -kauhuleffoista (2019-) tuttu Taylor Russell nähdään Marenina, nuorena naisenalkuna, jolla on karmiva mieltymys ihmislihaan. Kun Maren ei vaikuta pääsevän eroon tästä houkutuksesta ja kannibalismi ottaa vallan hänestä yhä vain useammin, hänen yksinhuoltajaisänsä (André Holland) päättää luovuttaa ja jättää tytön oman onnensa nojaan. Russell on roolissaan kelvollinen, muttei oikein koskaan onnistu säväyttämään tosissaan. Katsojana ryhtyy seuraamaan mielenkiinnolla, kuinka nuoren ihmissyöjän matka etenee, kun yksin hylätty Maren päättää etsiä äitinsä.

     Elokuvassa nähdään myös ohjaaja Luca Guadagninon aiemmassa filmissä, Call Me by Your Namessa (2017) läpimurtoroolinsa tehnyt Timothée Chalamet kannibaalinuorukaisena Leenä, jonka matkaan Maren hyppää, sekä Mark Rylance, Michael Stuhlbarg ja uusien Halloween-elokuvien (2018-2022) ohjaaja David Gordon Green muina ihmissyöjinä, joita Maren matkallaan kohtaa. Chalamet hoitaa hommansa hyvin ja häneltä löytyy oivaa kemiaa Russellin kanssa, minkä lisäksi Stuhlbarg ja Green toimivat mainiosti vinksahtaneena kannibaaliduona, mutta elokuvan mieleenpainuvimman roolityön tarjoaa Rylance. Hän onnistuu olemaan todella karmiva ja epämiellyttävä, vaikka hänen hahmonsa, itsestään kolmannessa persoonassa puhuva Sully esittäytyykin lempeänä ja mukavana miehenä.

Bones and All jätti minulle ristiriitaisia tunteita ja minulta kestikin pari päivää pohdiskella näkemääni, ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan arvostelua elokuvasta. Lähtökohtaisesti se on todella veikeä ja omalaatuinen lajityyppisekoitus, elokuvan pitäessä sisällään kasvutarinaa tytöstä naiseksi, herkkää romantiikkaa, road trip -tyylistä kerrontaa, sekä kauhumaisia piirteitä kannibaalipuolen kautta. Jokin leffassa jätti kuitenkin sykähdyttämättä. Liekö sitten johtunut siitä, että olin juuri ennen tätä katsonut yhden vuoden isoimmista yllättäjistä, The Menun (2022), jota makustelin vielä innostuneesti, kun Bones and All pistettiin pyörimään tai sitten siitä, että olin edellisiltana nähnyt kohutun Terrifier 2:n (2022), jonka ällöttävien raakuuksilla mässäilyjen jälkeen Bones and Allin ihmissyöntikohtauksetkin tuntuivat todella kesyltä kamalta. Kyllä tästä verta löytyy ja muutaman kerran ihan näytetään, kun joku kannibaaleista alkaa pureskella uhrinsa ihoa rikki, mutta leffan korkea K18-ikärajaleima tuntuu silti liialliselta. Monissa K16-elokuvissa nähdään järkyttävämpää materiaalia.

Kyseessä ei kuitenkaan missään nimessä ole huono elokuva, vaikkei Bones and All tehnytkään minuun erityistä vaikutusta. Se on oikein hyvä filmi, joka tosiaan sisältää varsin omaperäisen kertomuksen. Ajoittain lajityyppimiksaus johtaa onnistuneen erikoisiin ratkaisuihin, toisinaan taas se tuntuu töksähtelevältä, kun hempeä musiikki soi ja pääpari lepertelee toisilleen ihmisten syönnistä. Elokuva pitää pääasiassa toimivasti mukanaan läpi parin tunnin kestonsa, johon mahtuu monenlaista tapahtumaa ja kohtaamista. Leirinuotiohetki Stuhlbargin ja Greenin hahmojen kera on yksi elokuvan koukuttavimmista ja siinä rakennetaan jännitettä tehokkaasti. Matkan varrelta löytyy hieman moraalista pohdiskelua ja väittelyä siitä, onko päähenkilöiden pakkomielteinen ihmisten syönti oikein vai väärin. Elokuvan on kuitenkin vaikea vakuuttaa katsojalleen, että olisi mitenkään oikein riistää toisen ihmisen henki omaksi ravinnoksi. Huomasin usein leffan aikani tuumivani, että nämä hahmot pitäisi saada lukkojen taakse.

David Kajganichin käsikirjoitus on siis hieman takkuileva, erityisesti loppupäässä, mikä on rakennettu kasaan aika kömpelösti. Itse finaali on tehokas, mutta siihen pääseminen ei tunnu loppuun asti mietityltä. Kajganighin tekstistä käy myös kyllä selväksi, että kyse on kirja-adaptaatiosta. Bones and All todella tuntuu filmatulta kirjalta niin hyvässä kuin myös pahassa. Ajoittain lukujen seuraaminen herättää tunnetta siitä kuin seuraisi tiivistettyä televisiosarjaa valkokankaalta. Hieman töksähtelevä leikkaus ei myöskään auta asiaa. Tekstin pohjalta Luca Guadagninon ohjaus on pääasiassa oikein mainiota. Hän rakentaa ilmapiiriä oivallisesti, vaikka voisi mennä vielä pidemmälle monessa kohtaa. Lisäksi hänellä on silmää vahvoille visuaalisuuksille. Bones and All on tyylikkäästi kuvattu. Lavasteet ovat erinomaiset, asut oivat ja maskeerauksetkin onnistuneet. Tehostetiimi suoriutuu hyvin tekoverellä täytettyjen ihmisnukkejen kanssa, joita näyttelijät ovat voineet repiä ja pureskella auki. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Bones and All on vekkulimainen yhdistelmä monenlaisia lajityyppejä ja erikoisen jopa sensuelli kannibaalileffa. Taylor Russell sopii passelisti päärooliin nuoreksi ihmissyöjäksi, Mareniksi ja Timothée Chalamet suoriutuu hyvin osastaan Marenin ihastuksenkohteena Leenä. Nuorten väliltä löytyy oivaa kemiaa. Mark Rylance tarjoaa filmin parhaan roolityön mukavaa esittävänä, mutta silti epämiellyttävää tunnetta herättävänä Sullynä. Omaperäinen tarina vetää sujuvasti mukanaan ja kannibaalinuorten koettelemuksia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena, vaikkei heidän tekoja hyväksykään. Useasti voi huomata ajattelevansa, että jonkun pitäisi saada Maren ja Lee lukkojen taakse. Elokuvasta löytyy herkkyyttä ja huumoria, mutta myös kauhumaista ilmapiiriä ja pari varsin jännittävää hetkeä. Silti jotain jää uupumaan ja lopputulos jää hieman vaisuksi. Kerronta on vähän ailahtelevaa ja loppupää töksähtelee jo tosissaan. Heikkouksineenkin Bones and All on varsin kelpo road tripiä, kasvukertomusta, rakkaustarinaa ja kannibalismia yhdistelevä teos, jollaista ei toista löydy. Guadagninon aiempien töiden ja romanttisten kauhukertomusten ystäville leffaa voikin suositella, mutta tuskin tästä edes kovassa nousussa olevan Chalametin myötä mitään menestystä tulee, sillä massayleisölle elokuva voi olla turhankin mojova ja outo pala purtavaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bones and All, 2022, Frenesy Film Company, Per Capita Productions, Vision Distribution, The Apartment, MeMo Films, 3 Marys Entertainment, Tenderstories, Ela Film, Excelsa, Serfis, Wise, Immobiliare Manila

Arvostelu: Don't Look Up (2021)

DON'T LOOK UP

Ohjaus: Adam McKay

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Jennifer Lawrence, Meryl Streep, Rob Morgan, Cate Blanchett, Jonah Hill, Mark Rylance, Tyler Perry, Timothée Chalamet, Ron Perlman, Ariana Grande, Scott Mescudi, Himesh Patel, Melanie Lynskey, Michael Chiklis ja Chris Evans

Genre: draama, komedia, scifi

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 13

Don't Look Up on Adam McKayn ohjaama ja käsikirjoittama satiirielokuva. Journalisti David Sirotan ehdotuksesta McKay kirjoitti leffan tarinan ja sai Paramount Picturesin kiinnostumaan filmistä, mutta muutamia kuukausia myöhemmin Paramount myikin projektin Netflixille. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä huhtikuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronaviruspandemian takia niitä jouduttiin siirtämään. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2020 ja lopulta Don't Look Up ilmestyi Netflixin suoratoistopalveluun jouluna 2021. Elokuva nousi nopeasti yhdeksi palvelun katsotuimmista elokuvista, mutta se sai todella ristiriitaisen vastaanoton katsojilta ja kriitikoilta. Siitä huolimatta filmi onnistui nappaamaan neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras komediaelokuva, miespääosa, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se ei voittanut yhtäkään, sekä neljä Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki). Itse kiinnostuin Don't Look Upista, kun siitä ensi kerran ilmoitettiin, mutta jätin silti leffan katsomatta joulukiireiden alla. Meinasin jopa jättää leffan kokonaan väliin, kunnes se nappasi Oscar-ehdokkuuden parhaasta elokuvasta. Pari päivää toisen Netflixissä julkaistun Oscar-ehdokasfilmin, The Power of the Dogin (2021) katsomisen jälkeen katsoin vihdoin Don't Look Upin.

Michiganin yliopistossa Kate Dibiasky huomaa jättimäisen komeetan kiitävän halki avaruuden kohti Maata. Yhdessä tohtori Randall Mindyn kanssa Kate yrittää saada Yhdysvaltojen johtoa tajuamaan tilanteen vakavuuden, sillä tiedossa on lähes sataprosenttisen varma ihmiskunnan tuho.

Jennifer Lawrence näyttelee Kate Dibiaskya, Michiganin yliopiston väitöskirjatutkijaa, joka bongaa ensimmäisenä avaruudesta Maata kohti syöksyvän komeetan. Leonardo DiCaprio taas esittää hänen professoriaan, Randall Mindyä, joka ryhtyy auttamaan Katea, tajutessaan, että on äärimmäisen varmaa, että komeetta osuu Maahan ja tappaa koko ihmiskunnan. Lawrence ja DiCaprio suoriutuvat rooleistaan erittäin mainiosti - etenkin jälkimmäinen, jolle luonnonsuojelu ja Maapallon pelastaminen vaikuttavat olevan vuosi vuodelta tärkeämpi asia, joten ei ihme, että DiCaprio hyppäsi mukaan leffaan. Katsoja hyppää heti jännittäen kaksikon matkaan, kun nämä yrittävät vakuuttaa ihmisiä lähestyvästä tuhosta.

     Elokuvassa nähdään myös Rob Morgan kaksikkoa tukevana tohtori Oglethorpena, Himesh Patel Katen poikaystävänä Phillipinä, Melanie Lynskey Randallin vaimona Junana, Meryl Streep Yhdysvaltain presidentti Orleanina, Jonah Hill tämän kansliapäällikköpoikana Jasonina, Cate Blanchett ja Tyler Perry keskusteluohjelman juontajina Brienä ja Jackina, Mark Rylance tekniikkamiljardööri Isherwellinä, Ron Perlman astronautti Draskina ja Timothée Chalamet hulttionuori Yulena. Näyttelijäkaarti on kova ja jokainen hoitaa hommansa taidokkaasti, vaikkakin Blanchettin ja Chalametin hahmojen tuomat sivujuonet ja draamat tuntuvat välillä ylimääräisiltä. Streep on tuttuun tapaansa aivan mahtava osassaan presidenttinä ja Hill on lystikäs äiti-hahmoaan vähän kiusallisestikin ihailevana Jason-poikana.

Ei ole ihme, että Don't Look Up on jakanut mielipiteitä. Se on todella voimakas kannanotto ilmastonmuutokseen, minkä lisäksi leffan tapahtumia voi verrata myös meneillään olevaan koronaviruspandemiaan, vaikka filmi käsikirjoitettiin jo ennen pandemian alkua. Molemmissa tapauksissa ihmiskunta on tuntunut jakautuvan kahtia. Osa uskoo asiantuntijoita ja ryhtyy itsekin tekemään töitä muutoksen edistämiseksi, kun taas toiset vähät välittävät varoituksista, eivät välttämättä edes usko koko jutun olemassaoloon, eivätkä suostu tekemään asioita, jotka tekisivät heidän elämistään hankalampia. Satiiria ei hoideta mitenkään kevyellä otteella, vaan esimerkiksi Trumpin hallinto, ilmastonmuutos- ja koronakieltäjät, sekä erilaiset mediat saavat osakseen täyslaidalliset. Moni katsoja varmasti vetää herneensä nenään, kun taas osa leffan sanoman puolellakin olevista saattaa turhautua hienovaraisuuden puutteesta. Itseeni elokuva puri yllättävänkin hyvin.

Koin elokuvan olevan kyllä viallinen, mutta enemmänkin turhan pitkän kestonsa ja parin ylimääräiseltä tuntuvan juonikuvionsa kera. Muuten Don't Look Up on erittäin mainio teos. Se on hyvin erilainen katastrofileffa, jos sitä vertaa vaikkapa Deep Impactiin (1998) tai Armageddoniin (1998), joissa myös ihmiskuntaa uhkaa tuho avaruudesta saapuvan möllykän takia. Samalla kyseessä on aika todentuntuinenkin katastrofielokuva, vaikka leffasta löytyy selvät scifiaineksensa. Todentuntuisuus syntyy lähinnä siitä, että näin aika varmasti moni asia tapahtuisi tällaisen uhkan vaaniessa ihmiskuntaa. Monet eivät uskoisi koko hommaan ja klikkien perässä mediakin keskittyisi enemmän vaikkapa julkimoiden parisuhdedraamaan. Jokaista asiantuntijaa kohden olisi joku somepersoona salaliittoteorioidensa kanssa ja televisiossa varoituksia huudelleet tutkijat muuttuvat suosituksi meemimateriaaliksi Twitterissä. Merkittävissä asemissa olevat valitsevat puolensa vasta, kun heidän analyytikkonsa ovat arvioineet, kumpi puoli pitää heidän asemansa merkittävinä.

Elokuva onnistuu samanaikaisesti olemaan epämiellyttävän realistinen kuvauksessaan, mutta myös samalla tietyllä lailla höttöisen viihdyttävä, että sen aikana ei ala oikeasti ahdistumaan potentiaalisesta maailmanlopusta. Siitä löytyy oivaa jännitettä ja draamapuoli on varsin pätevää, mutta elokuva onnistuu myös naurattamaan useaan otteeseen - jos ei vitseillään, niin vähintään sillä, että Don't Look Upin voi katsoa Netflixistä suomeksi puhuttuna! Kyllä, luitte oikein. Jostain syystä tämä filmi on päätetty dubata suomeksi. Katsoin yhden kohtauksen suomeksi ja onpahan kiusallista nähdä DiCaprion, Lawrencen, Streepin ja Hillin hölisevän suomea, eivätkä heidän suidensa liikkeet tietenkään millään yhdisty siihen, mitä joutuu kuulemaan. 

Leffan ohjaaja-käsikirjoittaja Adam McKay hoitaa hommansa ominaiselle tyylilleen hilpeästi ja oivaltavasti. Esimerkiksi komediat Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda (Anchorman: The Legend of Ron Burgundy - 2004) ja Velipuolet (Step Brothers - 2008), sekä muutaman vuoden takaisen Vice - Vallan oikeat kasvot (Vice - 2018) ohjannut McKay yhdistelee huumoritaitojaan osuvaan poliittiseen piikittelyyn ja onkin siis varmaa, ettei teos miellytä kaikkia. McKay kikkailee vekkulimaisesti, mutta olisi voinut hieman tiivistää ja viilata käsikirjoitustaan turhien kuvioiden puolesta. Don't Look Up on muuten teknisesti oivallisesti tehty, mutta muutamat kuvat näyttävät todella hätäisesti otetuilta, kameran jopa hakiessa oikeaa kulmaa töksähdellen. Sen lisäksi, että filmiä olisi voinut tiivistää leikkauksessa, jälkituotannossa leffan loppupäähän on myös päätetty pistää outoja pysäytysotoksia. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat kuitenkin oivalliset ja erikoistehosteetkin näyttävät kelvollisilta. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Nicholas Britellin säveltämät musiikit tuovat oman toimivan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Don't Look Up on erittäin mainio satiirielokuvan ja katastrofileffan sekoitus, joka ei varmasti miellytä kaikkia katsojia. Elokuva ottaa voimakkaasti kantaa ihmisten näkemyseroihin ilmastonmuutoksesta (minkä lisäksi leffaa voi heijastaa myös nykyhetken koronatilanteeseen) ja näyttää varsin inhorealistisen, joskin samalla koomisen kuvan siitä, kuinka ihmiskunta toimisi, jos tällainen uhka lähestyisi. Piikittelyä saa moni osakseen, joten on varmaa, että moni tulee myös vetämään herneen nenäänsä. Kovin hienovaraisesta kettuilusta ei ole kyse, mutta itseäni se ei haittaa. Nykypäivänä kun tuntuu, että muutenkin asiat pitää vääntää rautalangasta. Näyttelijät hoitavat roolinsa taidokkaasti ja Adam McKayn ohjaus on nasevaa. Ongelmiksi muodostuvat parit hieman ylimääräisen tuntuiset juonikuviot ja pienesti turhan pitkä kesto. Muuten Don't Look Up toimi ilahduttavan hyvin ja pienen suomeksi dubatun pätkän katselu vain lisäsi hupia.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, jotka ovat toisaalta hilpeät, mutta samalla ne ampuvat vähän liikaa yli.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Don't Look Up, 2021, Bluegrass Films, Hyperobject Industries

Arvostelu: The French Dispatch (2021)

THE FRENCH DISPATCH

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Bill Murray, Owen Wilson, Benicio del Toro, Léa Seydoux, Tilda Swinton, Adrien Brody, Frances McDormand, Timothée Chalamet, Jeffrey Wright, Liev Schreiber, Mathieu Amalric, Edward Norton, Lois Smith, Henry Winkler, Bob Balaban, Tony Revolori, Lyna Khoudri, Elisabeth Moss, Jason Schwartzman, Anjelica Huston, Christoph Waltz, Stephen Park, Willem Dafoe, Saoirse Ronan ja Rupert Friend

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 7

The French Dispatch on ohjaaja-käsikirjoittaja Wes Andersonin uusi elokuva. Elokuussa 2018 ilmoitettiin, että Anderson oli työstämässä musikaalielokuvaa, joka sijoittuisi toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan. Kuvausten käynnistyessä marraskuussa 2018, tuottaja Jeremy Dawson kuitenkin kumosi huhut. Elokuvan oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on jouduttu siirtämään. The French Dispatch saikin maailmanensi-iltansa tämän vuoden Cannesissa ja nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin. Itse olen pitänyt paljon näkemistäni Andersonin töistä, joten odotin innolla uuden filmin näkemistä. Ilokseni pääsin katsomaan The French Dispatchin lähes kuukautta ennakkoon ja sain näytöksestä mukaani tyylikkään elokuvasta kertovan lehtisen!

Kansasilaisen sanomalehden, The French Dispatchin viimeinen numero kertoo ranskalaisen kaupungin, Ennui-sur-Blasén kulttuurista, taiteesta, politiikasta ja ruoasta.

The French Dispatch pitää sisällään kenties koko vuoden hulppeimman näyttelijäkaartin, jotka esittävät niin sanomalehden toimittajia ja muita työntekijöitä kuin myös erilaisia ihmisiä, joista reportterit tekevät juttuja lehteensä. Bill Murray näyttelee The French Dispatch -lehden perustajaa, Arthur Howitzer Jr:a ja lehden muina työntekijöinä nähdään mm. Owen Wilson, Frances McDormand, Elisabeth Moss, Tilda Swinton, Jason Schwartzman ja Jeffrey Wright. Wilsonin, McDormandin, Swintonin ja Wrightin hahmot pääsevät jokainen tekemään oman artikkelinsa sanomalehden viimeiseen numeroon, jotka esitetään katsojille lyhytelokuvien muodossa. 

     Swintonin Berensen-hahmon teksti kertoo eriskummallisesta taiteilijasta, vankilassa murhasta viruvasta Moses Rosenthalerista (Benicio del Toro), joka maalaa abstrakteja tauluja vartijastaan (Léa Seydoux). Adrien Brody esittää taidetta kaupittelevaa Cadaziota, joka ihastuu Rosenthalerin töihin. McDormandin hahmo Krementz kirjoittaa vallankumouksellisesta opiskelijasta Zeffirellistä (Timothée Chalamet), kun taas Wrightin esittämä Roebuck on laatimassa artikkelia poliisikokki Nescaffierista (Stephen Park), kun komisarion (Mathieu Amalric) poika kidnapataan Edward Nortonin hahmon toimesta. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Christoph Waltz, Liev Schreiber, Tony Revolori, Willem Dafoe, Saoirse Ronan, Henry Winkler ja Anjelica Huston. Näyttelijäkaarti todella on hulppea ja jokainen hoitaa hommansa veikeästi. Andersonin ohjauksen mukaisesti kaikki joko lausuvat repliikkejään hillityn "puisesti" tai heittäytyvät yliampuvasti rooliensa vietäväksi.

The French Dispatch on taattua Wes Andersonia aivan kaikessa merkityksessä. Se on täysin erilainen siitä, mitä kaikki muut elokuvantekijät tekevät ja viehättää varmasti pienempien taideleffojen ystäviä valtavien tehostespektaakkelien tulvassa. Näyttelijäohjauksen lisäksi Anderson pitää muutkin tuntomerkkinsä esillä vekkulimaisesta kerronnasta tarkasti harkittuun visuaaliseen antiin. Kuvaus on täynnä andersonimaisia kikkailuja sommittelusta (jossa kuvattava kohde on joko täysin keskellä kuvaa tai jossain sen laidassa, lähellä kameraa, usein tuijottaen suoraan katsojaa) väreillä ja kuvasuhteella leikittelyyn (värit ovat korostettuja silloin, kun niitä on ja suurimman osan ajasta filmi on mustavalkoinen). Kun näyttelijöiden kuvaaminen käy tylsäksi, Anderson vaihtaa animaatioon. Käsikirjoitus on pullollaan ovelaa ja hilpeää sanailua, josta irtoaa vähintään huvittuneita hymähdyksiä katsomosta.

Vaikka elokuvasta löytyvätkin kaikki Andersonille ominaiset niksit ja ne onnistuvat jälleen kerran ilahduttamaan, vaikka mitään uutta ohjaaja ei enää keksi tarjota, jokin leffassa jää hieman vaisuksi. Siitä huolimatta, että replikointi on varsin näppärää, käsikirjoitus on muuten aika ailahteleva tasoltaan. On ihan hassu idea, että elokuva on kuin valkokankaalle eloon herännyt sanomalehti, mutta toteutus ei täysin toimi. Elokuvassa nähdyt eri uutisartikkelit ovat hyvin eritasoiset toisistaan. Wilsonin hahmon Sazeracin pyöräily ympäri kaupungin on huvittava ja Berensenin kirjoittama juttu taiteilijavanki Rosenthalerista on erittäin vahva ja vangitseva. Krementzin juttu vallankumouksellisesta Zeffirellistä on hyvienkin puoliensa kanssa hieman pitkäveteinen ja elokuvan taso tipahtaa sen aikana selvästi. Roebuckin teksti kidnapatusta komisarion lapsesta nappaa jälleen paremmin mukaansa. Älkää käsittäkö väärin, The French Dispatch on oikein mainio filmi, mutta silti lopputekstien alkaessa mieleeni juolahti ensimmäisenä ajatus: "tässäkö tämä nyt oli?" Elokuva tuntuu hieman välityöltä Andersonin katalogissa. Andersonille välityökin tosin meinaa astetta laadukkaampaa elokuvaa, mutta itse olisin kaivannut herralta hieman enemmän.

Kuten jo ehdin sanoa, Andersonin perinteiseen tapaan elokuvan tekninen toteutus on voimakkaasti tyylitelty. Vekkulimaista kuvausta on miellyttävää katsoa ja monet otoksista ovat kuin taideteoksia. Kaikki on tarkasti mietittyä napakasta leikkauksesta hienoon, lähes satumaiseen lavastukseen ja taidokkaaseen puvustukseen. Maskeeraukset ovat oivalliset ja väreillä leikittely niin miellyttävää, että on jopa sääli, kuinka iso osa elokuvasta on mustavalkoisena. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu Alexandre Desplatin mainioita musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The French Dispatch on erittäin mainio filmi, joka sisältää kaikki Wes Andersonin tutut niksit, mutta jää herralta silti hieman epätasaisemmaksi välityöksi. On hauska idea, että elokuva on kuin filmin muotoon kääntynyt sanomalehti kannesta kanteen, mutta toteutus ontuu hieman. Artikkelit eivät ole tasaisen laadukkaita, vaan esimerkiksi Frances McDormandin hahmon artikkeli Timothée Chalametin esittämästä vallankumousopiskelijasta saa leffan hetkittäisesti laahaamaan. Tilda Swintonin hahmon teksti Benicio del Toron taiteilijavangista taas on oikein lystikäs. Näyttelijät ovat rooleissaan erittäin hyviä ja hoitavat hommansa Andersonille hyvin tyypillisessä, todella huolitellussa ja tarkassa ohjauksessa. Tekninen puoli on täynnä ohjaajalle ominaisia kikkailuja, jotka jaksavat ilahduttaa yhä, vaikkei herra ole niihin mitään uutta tuonutkaan pitkään aikaan. Väreillä leikittely on niinkin tyylikästä, että on harmi, että suuren osan ajasta elokuva on mustavalkoinen. Andersonin käsikirjoitus ei nokkelasta dialogistaan huolimatta ole yhtä vahva kuin kaikki muu elokuvassa ja sen takia The French Dispatch ei saavuta täyttä potentiaaliaan. Heikkouksistaan huolimatta kyseessä on kuitenkin varsin oivallinen teos, joka kannattaa katsoa, jos Andersonin aiemmat työt tai muutenkin hieman erikoisemmat indie-elokuvat ovat lähellä sydäntä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The French Dispatch, 2021, American Empirical Pictures, Indian Paintbrush, Studio Babelsberg

Arvostelu: Dyyni (Dune - 2021)

DYYNI

DUNE

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Timothée Chalamet, Rebecca Ferguson, Oscar Isaac, Josh Brolin, Jason Momoa, Sharon Duncan-Brewster, Stellan Skarsgård, Stephen McKinley Henderson, Chang Chen, Javier Bardem, Zendaya, Dave Bautista ja Charlotte Rampling

Genre: scifi, jännitys, draama, toiminta

Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 12

Dune, eli suomalaisittain Dyyni perustuu Frank Herbertin samannimiseen scifikirjaan vuodelta 1965. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1984 tehty pahamaineinen elokuvasovitus David Lynchin toimesta, sekä vuonna 2000 minisarja Sci Fi Channelille. Vuonna 2008 Paramount Pictures ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa kirjan pohjalta, jonka ohjaajaksi kaavailtiin aluksi Peter Bergiä ja sitten Pierre Morelia. Projekti kuitenkin kaatui ja vuonna 2016 kirjan elokuvaoikeudet päätyivät Legendary Picturesin käsiin, joka ryhtyi tekemään elokuvaa Warner Bros. Picturesin kanssa. Denis Villeneuve valittiin ohjaajaksi ja hän vaati, että kirja jaettaisiin kahdeksi elokuvaksi. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja alun perin Dyynin oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on jouduttu siirtämään. Nyt Dyyni on kuitenkin vihdoin ilmestymässä elokuvateattereihin Suomessa - jopa kuukautta ennen Yhdysvaltoja! Itse en ole Herbertin kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt Lynchin elokuvan ja ymmärrän hyvin, miksi ohjaaja itsekään ei pidä siitä sekasotkusta. Kun kuulin uuden elokuvan olevan tulossa, en erityisemmin kiinnostunut, eivätkä myöskään trailerit saaneet minua innostumaan, toisin kuin monet muut. Itse asiassa elokuvan ympärillä pyörivä ylistävä odotus monta kuukautta ennen ilmestymistä tuntui minusta jopa luotaantyöntävältä. Meninkin hieman skeptisin mielin katsomaan Dyyniä sen lehdistönäytökseen upeassa IMAX-salissa.

On vuosi 10 191. Maailmankaikkeuden tärkein aine on aavikkoplaneetta Arrakisin dyyneiltä haalittava rohto. Kun imperiumin keisari määrää planeetan arvokkaan Atreidesin suvun johdettavaksi, planeettaa vuosia hallussa pitänyt Harkonnenin suku ryhtyy taisteluun vallasta.

Call Me by Your Namen (2017) kautta maailmankuuluksi ja jopa Oscar-ehdokkaaksi noussut Timothée Chalamet näyttelee Paulia, Atreides-suvun perijää, jonka herttuaisä Leto Atreides (Oscar Isaac) määrätään hallitsemaan karua dyyniä, Arrakis-planeettaa. Chalamet osoittaa jälleen lahjansa ja on varmaa, että tämän filmin myötä hänelle aukeaa vielä lisää ovia elokuva-alalla. Hän tulkitsee tulevan asemansa kanssa kamppailevaa nuorukaista taidokkaasti, etenkin kun valtataistelu lähtee liikkeelle ja Paulin rooli muuttuu suuntiin, joita hän ei olisi koskaan odottanut. Erittäin hyvää työtä tekevät myös arvokkuutta ja karismaa omaava Isaac herttuaisän roolissa, sekä Rebecca Ferguson Paulin äitinä, lady Jessicana.

     Kolmikon lisäksi elokuvasta löytyy aikamoinen määrä Hollywoodin tämän hetken kuumimpia nimiä. Josh Brolin näyttelee herttuan suojelijaa, asemestari Gurney Halleckia, Jason Momoa taas Paulin ihailemaa lentäjää Duncan Idahoa. Stellan Skarsgård tulkitsee häijyä paroni Harkonnenia, Atreidesin suvun suurinta vihamiestä ja Dave Bautista tämän julmaa (joskin yllättävänkin vähälle ruutuajalle jäävää) sukulaispoika Glossua. Javier Bardem ja Zendaya esittävät Stilgaria ja Chania, fremeneitä, sinisilmäisiä Arrakis-planeetan alkuperäisasukkaita. Leffassa nähdään myös Stephen McKinley Henderson Atreidesien turvamiehenä Thufir Hawatina, Chang Chen tohtori Yuehina, Charlotte Rampling mystisten Bene Gesseritien ylijohtajaäitinä ja Sharon Duncan-Brewster arrakislaisena ekologi Liet-Kynesinä. Näyttelijäkaarti on tarkoin haalittu ja kaikki hoitavat tonttinsa kunnialla. Skarsgård onnistuu tekemään vaikeasta paronihahmostaan oivan epämiellyttävän pahiksen, siinä missä Lynchin Dyynissä Kenneth McMillanin esittämä paroni oli pelkkä nolostuttava piirrossarjan rikollisklisee. Momoa taas tarjoaa elokuvan todella harvat komedian ripaukset vitsailevana Duncanina.

Jos Dyyniltä odottaa Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) kaltaista vauhdikasta ja toiminnallista avaruusseikkailua, on vastassa iso pettymys. Vaikka elokuvasta voikin huomata yhtäläisyyksiä Tähtien sotaan ja leffan edetessä on yhä vain selvempää, mistä George Lucas on saanut inspiraatiota avaruussaagaansa, vertaisin Dyyniä enemmänkin Game of Thrones -televisiosarjan (2011-2019) sukujen väliseen juonitteluun vallasta - ja tarkoitan juurikin sarjan ensimmäisiä kausia, mitkä keskittyivät lähinnä tarinan rakenteluun suurten taisteluiden sijaan. Dyyni on nimittäin rauhassa eteenpäin kulkeva tieteiseepos ja vaikka kestoa on jopa hieman yli kaksi ja puoli tuntia, kattaa elokuva vain ensimmäisen puolikkaan Herbertin kirjasta. On siis varmaan sanomatta selvää, että tarina jää filmissä pahasti kesken. Elokuvan alussa ruudulla lukeekin teksti "Dune: Part One".

Vaikka elokuva kulkeekin hitaasti eteenpäin ja sen taistelukohtaukset ovat aika harvassa, en ollut oikeastaan missään kohtaa tylsistynyt leffan aikana. Itse asiassa päinvastoin. Uppouduin Dyynin mukaan lopulta niinkin vahvasti, että olisin voinut katsoa jatko-osan suoraan sen perään. En edes panisi vastaan, jos elokuvasta päätettäisiin Blu-raylla julkaista kolmen tunnin pidennetty versio. Sellaisen odottelua en kuitenkaan suosittele kenellekään filmistä kiinnostuneelle, sillä Dyyni jos mikä kuuluu nähdä jättimäiseltä valkokankaalta - sen verran eeppinen teos on kyseessä. Kuten alussa kerroin, olin etukäteen aika skeptinen leffasta ja koin ennakkohehkutuksen jopa luotaantyöntävänä, mutta nyt elokuvan nähtyäni olen todella äimistynyt, enkä voi muuta kuin yhtyä kehuihin. Dyyni on hieno tieteisteos, jolla on mahdollisuudet nousta modernin klassikon asemaan - sen oikeastaan määrää lopulta se, tuleeko joskus ilmestyvä jatko-osa yltämään samalle tasolle. Koska tarina jää kesken, lopullisen tuomion voi antaa vasta, kun tätä avausosaa on tukemassa sen toinen puolikas.

Dyyni tekee todella vaikuttavaa työtä esitellessään tätä Herbertin luomaa tulevaisuudenkuvaa ja elokuva saa hienosti avattua näitä sukuja, heidän kulttuureitaan ja konfliktiaan. Tällaisissa teoksissa vakuuttava maailman rakentaminen on merkittävä tekijä ja nyt siinä on totta vie onnistuttu - toisin kuin 80-luvun sotkussa, jossa koko tarina puristettiin yhteen kaksituntiseen leffaan ja rytmitys poukkoili sinne tänne, eikä katsojalle annettu mitään aikaa sulatella jatkuvaa uutta tietoa. Tässä katsoja saa rauhassa sisäistää informaatiota ja kohtaus kohtaukselta Dyynin maailma muuttuu syvemmäksi ja kiehtovammaksi. Jo tästä syystä en ollut tylsistynyt elokuvan aikana, vaan ihailin Denis Villeneuven ja kumppaneiden aikaansaannosta pyörein silmin.

Villeneuve on jo aiemmin näyttänyt vahvat lahjansa elokuvataiteen parissa ja nyt hän todella tarjoaa kunnianhimoisimman työnsä. Dyyni on valtavan eeppinen elokuvaelämys, joka voi pahimmassa tapauksessa uuvuttaa katsojansa ähkyyn suuren luokan vyöryllään. Kun taas omiin ehdottomiin elokuvasuosikkeihini kuuluu Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogia (The Lord of the Rings - 2001-2003), itse en voinut muuta kuin innostua lisää, kun Dyyni avaa yhä vain enemmän mammuttimaisuuttaan. Kun sitä toimintaa vihdoin tarjotaan, on meno ällistyttävää. Michael Baykin katsoo kateellisena, kun valtavat alukset räjähtävät vielä valtavammiksi tulipalloiksi. Vaikka muuten elokuva on selvästi enemmän aikuiseen makuun tarkoitettua scifiä, on toimintapuoli tosin yllättävänkin kevyttä ja viihteellistä. Veriroiskeita ja katkeavia raajoja kaipaavat tulevat pettymään. Toiminnan vähyydestä huolimatta filmi onnistuu pitämään painostavan jännitteen yllä läpi kestonsa. Dyynille ominaiset megalomaanisen suuret hiekkamadot tarjoavat erityisen tiivistunnelmaisia kohtauksia.

Sen lisäksi, että Dyyni on taiturimaisesti ohjattu ja käsikirjoitettu, on se myös henkeäsalpaava audiovisuaalinen kokemus. Elokuva on kuvattu aivan fantastisen näyttävästi, eikä leffasta taida yhtäkään heikompaa tai hätäisesti napattua otosta löytyä. Suurissa laajoissa kuvissa todella näyttäytyy elokuvan valtava kokoluokka ja Villeneuven omien sanojen mukaan vain IMAX-kankaalla elokuva pääsee täysin oikeuksiinsa. Tyylikästä kuvausta tukee onnistuneesti tahditettu leikkaus. Elokuva saa kulkea kaikessa rauhassa eteenpäin, mutta tarpeetonta tyhjäkäyntiä ei löydy. Lavasteita ja asuja myöten puitteet ovat häikäisevät ja erikoistehosteet ovat ensiluokkaiset suurista taisteluista avaruusalusten lentelyihin ja niihin hiekkamatoihin. Vahvaa visuaalisuutta tukee tietty voimakas äänimaailma. Äänitehosteet jylisevät niin, että koko kehossa tuntuu ja säveltäjä Hans Zimmer vain lisää tunnelmaa tuttuun tapaansa hienoilla musiikeillaan.

Yhteenveto: Dyyni on upea aloitus kiehtovasta tieteistarinasta, jonka jatkoa jää odottamaan innokkaasti. Vaikka kerronta on hidasta ja kestoa yli kaksi ja puoli tuntia, en kokenut elokuvaa lainkaan pitkäveteiseksi. Elokuvan mielenkiintoiseen maailmaan uppoutuu niin vahvasti, että sitä olisi mielellään jäänyt katsomaan pidemmäksi aikaa. Leffa rakentaa maailmansa lisäksi taidokkaasti hahmojaan ja heidän välisiä konflikteja. Valtataistelulla taas rakennetaan jännitettä, mikä pitää tiivistä tunnelmaa yllä läpi keston. Filmissä on myös vahvaa mystisyyttä, mikä lumoaa katsojaa tiukemmin pauloihinsa. Huumori on todella harvassa ja vähäiset vitsit kuullaan Jason Momoan roolihahmon suusta. Toimintaakaan ei ole paljoa luvassa, mutta ne muutamat taistelukohtaukset ovat sitäkin ällistyttävämpiä toteutukseltaan. Elokuvan tekninen puoli on häikäisevää kuvauksesta lavasteisiin ja erikoistehosteista Hans Zimmerin musiikkeihin. Valtavilla laajoilla kuvilla korostuu elokuvan mammuttimaiset mittakaavat ja tämä eeppinen avaruusteos kuuluukin katsoa isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Ohjaaja Denis Villeneuve onnistuu pitämään suurta pakettia taidokkaasti hallussa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin loistava. Rauhallisen tahdituksensa ja vaativan poliittisen juonittelunsa vuoksi elokuva ei kaikille sovi. Silti toivon, että Dyyniä oltaisiin menossa katsomaan sankoin joukoin, jotta Villeneuve ja kumppanit saavat tehdä jatko-osan. Olisi nimittäin huutava vääryys, jos tarina jäisi vain tähän ensimmäiseen osaan. En välttämättä ollut Dyynin ennakkohehkutuksessa mukana, mutta voin jo nyt sanoa jatko-osan kuuluvan eniten odottamieni elokuvien joukkoon - milloin ikinä se sitten tuleekaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dune, 2021, Warner Bros., Legendary Entertainment, Villeneuve Films