Arvostelu: The Grand Budapest Hotel (2014)

THE GRAND BUDAPEST HOTEL

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Ralph Fiennes, Tony Revolori, Adrien Brody, Willem Dafoe, Saoirse Ronan, Edward Norton, Jeff Goldblum, F. Murray Abraham, Jude Law, Mathieu Amalric, Harvey Keitel, Tilda Swinton, Léa Seydoux, Jason Schwartzman, Bill Murray, Owen Wilson ja Tom Wilkinson

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

The Grand Budapest Hotel on Wes Andersonin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Anderson kynäili elokuvan tarinan ystävänsä Hugo Guinnessin kanssa jo vuonna 2006, mutta kesti muutama vuosi, ennen kuin Anderson inspiroitui vihdoin kirjoittamaan tarinasta elokuvakäsikirjoituksen. Kuvausryhmän ja laajan näyttelijäkaartin löytämisen jälkeen kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2013 ja lopulta The Grand Budapest Hotel sai maailmanensi-iltansa 6. helmikuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä taloudellinen menestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, alkuperäiskäsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja musiikin palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan palkinnon, sekä yksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, kuvaus, leikkaus ja ääni), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen, lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja musiikin palkinnot. Itse näin The Grand Budapest Hotelin vasta vuotta myöhemmin, kun se oli saapunut vuokralle ja pidin elokuvasta kovasti. Olen katsonut leffan kerran uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa The Grand Budapest Hotelin jälleen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Zubrowkalaisen Grand Budapest -hotellin omistaja kertoo uteliaalle kirjailijalle, kuinka sai hotellin omistukseensa. Tarinaan kuuluu murhia, salaliittoja, taidevarkauksia, vankilapakoja ja leivoksia.

Jude Law näyttelee nimetöntä kirjailijaa, jota vaivaa kirjoittajan blokki. Hän kuitenkin saa inspiraation, kuunnellessaan Grand Budapest -hotellin omistajan, herra Mustafan (F. Murray Abraham) tarinaa siitä, kuinka hän sai hotellin omistukseensa. Elokuvan todelliset päähenkilöt ovat kuitenkin konkarinäyttelijä Ralph Fiennesin esittämä hotellin vastaanottovirkailija Gustave H. ja yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan tekevän Tony Revolorin näyttelemä hotellin uusi pikkolo Zero, jonka Gustave ottaa avustajakseen. Kokenut Gustave ja keltanokka Zero muodostavat aivan mahtavan parivaljakon, jonka seikkailuun hyppää mielellään mukaan. Fiennesistä löytyy arvokkuutta, mutta myös veijarimaisuutta vastaanottovirkailijan osassa ja nuori Revolori pärjää ihailtavan hyvin hänen rinnallaan. Näyttelijäduon kemiat iskevät täysillä yhteen ja heidän kehittyvää ystävyyttään on suuri ilo seurata.

     The Grand Budapest Hotel sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin ja Fiennesin, Revolorin, Law'n ja Abrahamin lisäksi elokuvassa nähdään myös Tilda Swinton hotellilla vierailevana rikkaana Madame D:nä, Adrien Brody tämän poikana Dmitrinä, Mathieu Amalric Madamen hovimestari Sergenä, Léa Seydoux Madamen palvelustyttö Clotildena, Willem Dafoe palkkatappaja Joplingina, Saoirse Ronan leipuri Agathana, Edward Norton poliisi Hencklesinä, Jeff Goldblum lakimies Kovacsina, Harvey Keitel vanki Ludwigina, sekä Bill Murray ja Owen Wilson toisten hotellien vastaanottovirkailijoina. Näyttelijäkaarti suoriutuu osistaan läpikotaisin veikeästi. Erityisesti Dafoe ilahduttaa karikatyyrisenä, mutta silti hyytävänä palkkatappajana. Wes Andersonin perinteisen tyylin mukaisesti kaikki esiintyvät hieman jäyhästi ja tarkoin suunniteltujen liikkeiden kera. Jos vain yksi näyttelisi tällä erikoisella tavalla, olisi se silmiinpistävän häiritsevää, mutta kun kaikki ovat menossa mukana, vekkuliin tyyliin tottuu heti.

Tarkkaan tyylitelty puinen näyttely ei suinkaan ole ainoa Wes Andersonin tavaramerkki, joka The Grand Budapest Hotelista löytyy. Kaikki elokuvan visuaalisesta toteutuksesta tarinankerrontaan ja tunnelmaan oikein huokuu tekijänsä kädenjälkeä ja Andersonin tyyliä fanittaville leffa onkin loistavan riemastuttava ja hykerryttävä kokemus, joka kestää katselua kerta toisensa perään. Sen monikerroksinen tarina vie täysin mennessään ja leffan vähän päälle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä se on täynnä monenlaista lystikästä hetkeä, sanailua ja juonikuviota. Ei elokuva mikään hysteerisen hulvaton ole, vaikka sen aikana pääsee naureskelemaan useampaan otteeseen. Vähintäänkin todella tyytyväinen hymy leviää yhä uudestaan katsojan huulille.

Anderson yhdistelee elokuvassa taiturimaisesti historiaa (tässä tapauksessa toisen maailmansodan alkuvaiheita) ja satumaisuutta. The Grand Budapest Hotel onkin kuin satu aikuisille. Se kulkee eteenpäin lukujen kera ja siinä on toisinaan kertojaääni selostamassa tapahtumia. Pääkaksikkoa riepotellaan paikasta toiseen, eikä aika käy pitkäksi, kun leffassa nähdään muun muassa vekkulimaisia, joskin ajoittain myös jännittäviä takaa-ajoja, koukuttavaa vankilapakoa ja vaikka mitä. Romantiikkaakin mahtuu sekaan. Meno on pääasiassa varsin absurdia ja kaikki johtaa napakkaan finaaliin, joka on niin vauhdikas ja toiminnallinen kuin myös hauska ja hieman liikuttavakin. Andersonin käsikirjoitus on tarkkaan laadittu ja se on täynnä miehelle ominaista nasevaa dialogia, joka on toisaalta hassun luonnotonta, mutta tekijän maailmaan täydellisesti sopivaa ja sulavaa.

Visuaalisesti elokuva on aikamoista silmäkarkkia. Kuvaus on tarkkaan tyyliteltyä kameran liikkeitä ja kuvasommitteluja myöten. Kamera liikkuu harvoin, mutta kun se niin tekee, on liike pääasiassa napakka ja ylikorostettu. Sommittelussa haetaan symmetrisyyttä, mutta toisinaan myös voimakasta epäsymmetriaa. Kohteet ovat pääasiassa keskellä kuvaa tai sitten rajusti toisessa laidassa. Väreillä leikitellään räväkästi, kuten myös valoilla ja varjoilla. Elokuva ei syyttä voittanut palkintoja lavastuksestaan, puvustuksestaan ja maskeerauksestaan. Puitteiltaan filmi on todella hieno, asut ovat mainiot ja osa näyttelijöistä on meikattu lähes tunnistamattomiksi. Filmissä hyödynnetään hilpein tavoin pienoismalleja ja animaatiota niin, että niiden käytöt eivät varmasti jää katsojalta huomaamatta. Pienoismallit ovat selviä pienoismalleja ja animoidut osiot selvästi animoituja, ja juuri siinä piilee niiden kuvien mahtavuus. Toisin sanoen The Grand Budapest Hotel on siis täysin ohjaajansa näköinen teos. Kirsikkana kakun päällä toimivat Alexandre Desplatin säveltämät, Oscar-palkitut musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Grand Budapest Hotel, 2014, Searchlight Pictures, Indian Paintbrush, Studio Babelsberg, American Empirical Pictures, TSG Entertainment, Scott Rudin Productions

Arvostelu: See How They Run (2022)

SEE HOW THEY RUN

Ohjaus: Tom George

Pääosissa: Sam Rockwell, Saoirse Ronan, Adrien Brody, David Oyelowo, Ruth Wilson, Reece Shearsmith, Harris Dickinson, Tim Key, Charlie Cooper, Pippa Bennett-Warner, Pearl Chanda, Jacob Fortune-Lloyd, Paul Chahidi, Lucian Msamiti ja Shirley Henderson

Genre: rikos, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 12

See How They Run on Sam Rockwellin ja Saoirse Ronanin tähdittämä murhamysteerielokuva. 20th Century Fox ryhtyi suunnittelemaan filmiä jo viitisen vuotta sitten, jolloin sen päärooleja oli alun perin tarkoitus esittää Hugh Grant ja Keira Knightley. Ideat kuitenkin muuttuivat Disneyn ostettua Foxin ja projekti siirtyi Searchlight Picturesille uusien näyttelijöiden kanssa. Kuvaukset käynnistyivät ja nyt See How They Run saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin Rockwellin ja Ronanin tähdittävän uutta murhamysteeriä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa See How They Runin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1953 Lontoossa Agatha Christien kirjaan perustuvaa näytelmää, Hiirenloukkua esitetään sadatta kertaa. Kun näytelmästä elokuvasovitusta työstävä ohjaaja Leo Kopernick löydetään kuolleena jatkojuhlien päätteeksi, komisario Stoppard ja konstaapeli Stalker ryhtyvät selvittämään, kuka on murhan takana.

Sam Rockwell ja Saoirse Ronan näyttelevät komisario Stoppardia ja konstaapeli Stalkeria, jotka päätyvät tekemään yhteistyötä, selvittääkseen Lontoon West Endillä Ambassadors-teatterissa tapahtuneen murhan. Stoppard on jo konkari urallaan, selvitettyään useita rikoksia ja hoitaakin työnsä rauhassa ja hissuksiin. Stalker taas on tulokaspoliisi, joka haluaa todistaa kykynsä ja on innokkaasti ryhtymässä tositoimiin ensimmäistä kertaa. Hahmot muodostavat veikeän kaksikon ja Rockwellin ja Ronanin kemiat osuvat erinomaisesti yhteen. Näyttelijät tulkitsevat onnistuneesti hahmojaan ja kumpikin saa hyvin aikaa loistaa.

     Kaksikon lisäksi elokuvassa nähdään myös Adrien Brody Hollywood-ohjaaja Leo Kopernickinä, joka löydetään kuolleena, sekä David Oyelowo käsikirjoittaja Mervyn Cocker-Norrisina, Harris Dickinson ja Pearl Chanda Hiirenloukkua tähdittävinä näyttelijöinä Richard Attenboroughina ja Sheila Siminä, Ruth Wilson impressaari Petula Spencerinä, Reece Shearsmith tuottaja John Woolfina ja Pippa Bennett-Warner tämän rakastajatt... sihteerinä Annina, Charlie Cooper teatterin vahtimestari Denniksenä, Tim Key poliisipäällikkö Scottina ja Shirley Henderson itse legendaarisena rikoskirjailija Agatha Christienä. Näyttelijäkaarti tekee läpikotaisin mainiota työtä. Parhaiten sivunäyttelijöistä suoriutuu Brody, joka istuu täydellisesti ylimielisen ohjaajan osaan ja siksi onkin jopa hieman sääli, että juuri hänen hahmonsa kuolee elokuvan alussa.

Siinä, missä juuri ilmestynyt, aikamoisen näyttelijäkaartin omannut murhamysteerielokuva Amsterdam (2022) tuotti pettymyksen, See How They Run osoittautui erittäin mainioksi ja vekkulimaiseksi. Siitä löytyy klassiset agathachristiemäiset piirteet, mutta elokuva tuo sekaan omat hilpeät vivahteensa. Elokuva kulkee aikamoisilla metatasoilla, tarjoten lystikästä menoa kieli poskessa tehtynä. Pientä jännitettä mahtuu mukaan, mutta pääasiassa murhaa selvitellään huumorin kautta. Mistään hillittömän hulvattomasta filmistä ei ole kyse, vaan pikemminkin hyvän mielen hömpästä - kevyestä viihteestä, joka levittää vähän väliä katsojan kasvoille hymyn ja saa hymähtelemään tyytyväisesti ihan nokkelille vitseille.

Vain vähän päälle puolentoista tunnin kestossa kyseessä on onnistuneen napakka paketti, josta ei pahemmin ylimääräistä löydy. Ei kestä kauaa, kun ohjaaja Kopernick löydetään kuolleena ja katsoja ryhtyy mielenkiinnolla selvittämään, kuka on murhan takana ja miksi? Elokuvan aikana ehtii epäillä itse kutakin teatteripoppoosta ja leffa johtaa vähän väliä katsojaa ovelasti harhaan. Samalla elokuva myös vihjailee katsojaa kekseliäästi tulevista jutuista. Tästä huolimatta itselleni murhaajan henkilöllisyys tuli kerrankin yllätyksenä. Loppuhuipennus on tehokas ja vaikka meno vakavoituukin, ei huumoripuolta unohdeta.

Elokuvan on ohjannut Tom George, joka on aiemmin tehnyt vain televisiosarjoja ja lyhytelokuvia. See How They Run on Georgen ensimmäinen koko illan elokuva. Ensikertalaiseksi hän suoriutuu hommastaan taidokkaasti, vaikka lainaileekin muilta tekijöiltä, kuten esimerkiksi Wes Andersonilta. Käsikirjoituksen taas on laatinut Mark Chappell, joka on keksinyt veijarimaisen rikostarinan todellisen näytelmän ja sen tehneen työryhmän ympärille. Chappellin kirjoittama dialogi on jatkuvasti lystikästä kuunneltavaa. Leffa on myös tyylikkäästi kuvattu ja sulavasti leikattu. Lavastus- ja puvustustiimi tekevät hienoa työtä herättäessään 1950-luvun alkua takaisin henkiin ja äänimaailma on oivallisesti rakennettu Daniel Pembertonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: See How They Run on erittäin mainio ja lystikäs murhamysteerielokuva. Leffa rakentuu veikeästi todellisten tapahtumien ja henkilöiden, Agatha Christien tekstien ja metatasojen varaan, tarjoten ilahduttavan omanlaisensa tapauksen ratkottavaksi. Katsojaa johdatetaan ovelasti harhaan kaiken aikaa, samalla kun elokuva myös antaa vihjeitä tulevasta. Pientä jännitystä on mukana, mutta pääasiassa murhatutkimus esitetään huumorin kautta. Ei elokuva mikään hulvaton komedia ole, mutta sen näppärä sanailu ja oivaltava koheltaminen huvittavat läpi filmin ja pitävät hymyä huulilla. Näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan taidokkaasti ja tekniseltä puoleltaan elokuva on vakuuttavasti toteutettu. Ensikertalaisohjaaja Tom George hoitaa pätevästi hommansa, vaikka hänen työssään on selvää lainailua ilmassa. Suosittelen See How They Runia Christien murhamysteereistä pitäville. Kaveriporukalla leffa on varmaan paras katsoa, kun elokuvan jälkeen voi vaikkapa ruokaillessa käydä yhdessä läpi, arvasiko kukaan tekijää ennakkoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

See How They Run, 2022, Searchlight Pictures

Arvostelu: The French Dispatch (2021)

THE FRENCH DISPATCH

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Bill Murray, Owen Wilson, Benicio del Toro, Léa Seydoux, Tilda Swinton, Adrien Brody, Frances McDormand, Timothée Chalamet, Jeffrey Wright, Liev Schreiber, Mathieu Amalric, Edward Norton, Lois Smith, Henry Winkler, Bob Balaban, Tony Revolori, Lyna Khoudri, Elisabeth Moss, Jason Schwartzman, Anjelica Huston, Christoph Waltz, Stephen Park, Willem Dafoe, Saoirse Ronan ja Rupert Friend

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 7

The French Dispatch on ohjaaja-käsikirjoittaja Wes Andersonin uusi elokuva. Elokuussa 2018 ilmoitettiin, että Anderson oli työstämässä musikaalielokuvaa, joka sijoittuisi toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan. Kuvausten käynnistyessä marraskuussa 2018, tuottaja Jeremy Dawson kuitenkin kumosi huhut. Elokuvan oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on jouduttu siirtämään. The French Dispatch saikin maailmanensi-iltansa tämän vuoden Cannesissa ja nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin. Itse olen pitänyt paljon näkemistäni Andersonin töistä, joten odotin innolla uuden filmin näkemistä. Ilokseni pääsin katsomaan The French Dispatchin lähes kuukautta ennakkoon ja sain näytöksestä mukaani tyylikkään elokuvasta kertovan lehtisen!

Kansasilaisen sanomalehden, The French Dispatchin viimeinen numero kertoo ranskalaisen kaupungin, Ennui-sur-Blasén kulttuurista, taiteesta, politiikasta ja ruoasta.

The French Dispatch pitää sisällään kenties koko vuoden hulppeimman näyttelijäkaartin, jotka esittävät niin sanomalehden toimittajia ja muita työntekijöitä kuin myös erilaisia ihmisiä, joista reportterit tekevät juttuja lehteensä. Bill Murray näyttelee The French Dispatch -lehden perustajaa, Arthur Howitzer Jr:a ja lehden muina työntekijöinä nähdään mm. Owen Wilson, Frances McDormand, Elisabeth Moss, Tilda Swinton, Jason Schwartzman ja Jeffrey Wright. Wilsonin, McDormandin, Swintonin ja Wrightin hahmot pääsevät jokainen tekemään oman artikkelinsa sanomalehden viimeiseen numeroon, jotka esitetään katsojille lyhytelokuvien muodossa. 

     Swintonin Berensen-hahmon teksti kertoo eriskummallisesta taiteilijasta, vankilassa murhasta viruvasta Moses Rosenthalerista (Benicio del Toro), joka maalaa abstrakteja tauluja vartijastaan (Léa Seydoux). Adrien Brody esittää taidetta kaupittelevaa Cadaziota, joka ihastuu Rosenthalerin töihin. McDormandin hahmo Krementz kirjoittaa vallankumouksellisesta opiskelijasta Zeffirellistä (Timothée Chalamet), kun taas Wrightin esittämä Roebuck on laatimassa artikkelia poliisikokki Nescaffierista (Stephen Park), kun komisarion (Mathieu Amalric) poika kidnapataan Edward Nortonin hahmon toimesta. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Christoph Waltz, Liev Schreiber, Tony Revolori, Willem Dafoe, Saoirse Ronan, Henry Winkler ja Anjelica Huston. Näyttelijäkaarti todella on hulppea ja jokainen hoitaa hommansa veikeästi. Andersonin ohjauksen mukaisesti kaikki joko lausuvat repliikkejään hillityn "puisesti" tai heittäytyvät yliampuvasti rooliensa vietäväksi.

The French Dispatch on taattua Wes Andersonia aivan kaikessa merkityksessä. Se on täysin erilainen siitä, mitä kaikki muut elokuvantekijät tekevät ja viehättää varmasti pienempien taideleffojen ystäviä valtavien tehostespektaakkelien tulvassa. Näyttelijäohjauksen lisäksi Anderson pitää muutkin tuntomerkkinsä esillä vekkulimaisesta kerronnasta tarkasti harkittuun visuaaliseen antiin. Kuvaus on täynnä andersonimaisia kikkailuja sommittelusta (jossa kuvattava kohde on joko täysin keskellä kuvaa tai jossain sen laidassa, lähellä kameraa, usein tuijottaen suoraan katsojaa) väreillä ja kuvasuhteella leikittelyyn (värit ovat korostettuja silloin, kun niitä on ja suurimman osan ajasta filmi on mustavalkoinen). Kun näyttelijöiden kuvaaminen käy tylsäksi, Anderson vaihtaa animaatioon. Käsikirjoitus on pullollaan ovelaa ja hilpeää sanailua, josta irtoaa vähintään huvittuneita hymähdyksiä katsomosta.

Vaikka elokuvasta löytyvätkin kaikki Andersonille ominaiset niksit ja ne onnistuvat jälleen kerran ilahduttamaan, vaikka mitään uutta ohjaaja ei enää keksi tarjota, jokin leffassa jää hieman vaisuksi. Siitä huolimatta, että replikointi on varsin näppärää, käsikirjoitus on muuten aika ailahteleva tasoltaan. On ihan hassu idea, että elokuva on kuin valkokankaalle eloon herännyt sanomalehti, mutta toteutus ei täysin toimi. Elokuvassa nähdyt eri uutisartikkelit ovat hyvin eritasoiset toisistaan. Wilsonin hahmon Sazeracin pyöräily ympäri kaupungin on huvittava ja Berensenin kirjoittama juttu taiteilijavanki Rosenthalerista on erittäin vahva ja vangitseva. Krementzin juttu vallankumouksellisesta Zeffirellistä on hyvienkin puoliensa kanssa hieman pitkäveteinen ja elokuvan taso tipahtaa sen aikana selvästi. Roebuckin teksti kidnapatusta komisarion lapsesta nappaa jälleen paremmin mukaansa. Älkää käsittäkö väärin, The French Dispatch on oikein mainio filmi, mutta silti lopputekstien alkaessa mieleeni juolahti ensimmäisenä ajatus: "tässäkö tämä nyt oli?" Elokuva tuntuu hieman välityöltä Andersonin katalogissa. Andersonille välityökin tosin meinaa astetta laadukkaampaa elokuvaa, mutta itse olisin kaivannut herralta hieman enemmän.

Kuten jo ehdin sanoa, Andersonin perinteiseen tapaan elokuvan tekninen toteutus on voimakkaasti tyylitelty. Vekkulimaista kuvausta on miellyttävää katsoa ja monet otoksista ovat kuin taideteoksia. Kaikki on tarkasti mietittyä napakasta leikkauksesta hienoon, lähes satumaiseen lavastukseen ja taidokkaaseen puvustukseen. Maskeeraukset ovat oivalliset ja väreillä leikittely niin miellyttävää, että on jopa sääli, kuinka iso osa elokuvasta on mustavalkoisena. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu Alexandre Desplatin mainioita musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The French Dispatch on erittäin mainio filmi, joka sisältää kaikki Wes Andersonin tutut niksit, mutta jää herralta silti hieman epätasaisemmaksi välityöksi. On hauska idea, että elokuva on kuin filmin muotoon kääntynyt sanomalehti kannesta kanteen, mutta toteutus ontuu hieman. Artikkelit eivät ole tasaisen laadukkaita, vaan esimerkiksi Frances McDormandin hahmon artikkeli Timothée Chalametin esittämästä vallankumousopiskelijasta saa leffan hetkittäisesti laahaamaan. Tilda Swintonin hahmon teksti Benicio del Toron taiteilijavangista taas on oikein lystikäs. Näyttelijät ovat rooleissaan erittäin hyviä ja hoitavat hommansa Andersonille hyvin tyypillisessä, todella huolitellussa ja tarkassa ohjauksessa. Tekninen puoli on täynnä ohjaajalle ominaisia kikkailuja, jotka jaksavat ilahduttaa yhä, vaikkei herra ole niihin mitään uutta tuonutkaan pitkään aikaan. Väreillä leikittely on niinkin tyylikästä, että on harmi, että suuren osan ajasta elokuva on mustavalkoinen. Andersonin käsikirjoitus ei nokkelasta dialogistaan huolimatta ole yhtä vahva kuin kaikki muu elokuvassa ja sen takia The French Dispatch ei saavuta täyttä potentiaaliaan. Heikkouksistaan huolimatta kyseessä on kuitenkin varsin oivallinen teos, joka kannattaa katsoa, jos Andersonin aiemmat työt tai muutenkin hieman erikoisemmat indie-elokuvat ovat lähellä sydäntä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The French Dispatch, 2021, American Empirical Pictures, Indian Paintbrush, Studio Babelsberg

Arvostelu: Ammonite (2020)

AMMONITE

Ohjaus: Francis Lee

Pääosissa: Kate Winslet, Saoirse Ronan, Gemma Jones, James McArdle, Fiona Shaw ja Alec Secăreanu

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Ammonite perustuu löyhästi brittiläisen paleontologi Mary Anningin elämään. Sen teosta ilmoitettiin loppuvuodesta 2018 ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2020, mutta kun ne peruttiin koronaviruspandemian takia, filmi esitettiin ensi kertaa vasta Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa. Sen jälkeen leffaa on hiljalleen esitetty auki olevissa teattereissa maailmalla ja nyt Ammonite saapuu myös Suomeen. Itse kuulin elokuvasta viime vuonna ja kiinnostuin siitä päänäyttelijöiden vuoksi. Ehdin kuitenkin unohtaa leffan, kunnes minulle tarjoutui mahdollisuus nähdä se ennakkoon lehdistönäytöksessä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Ammoniten.

1840-luvulla fossiileja etsivä paleontologi Mary Anning tapaa geologi Roderick Murchisonin vaimon Charlotten ja vähitellen naisten välille alkaa kehkeytymään intohimoinen suhde, joka tuo valoa kummankin kelmeään ja ilottomaan elämään.

Titanic-leffan (1997) tähti Kate Winslet nähdään elokuvan pääroolissa Mary Anningina, nuoresta asti fossiileista kiehtoutuneena paleontologina, joka elää pienessä Lymen kylässä, viettäen päivänsä etsimällä mahdollisia löytöjä rannalta ja huolehtien sairaasta äidistään (Gemma Jones). Huoli äitinsä terveydestä, sekä tympeys siitä, kuinka hänen saavutuksiaan vähätellään sukupuolen takia ovat tehneet Marysta hyvin äksyn muita kohtaan. Maryn roolissa Winslet taitaa olla parhaimmillaan jopa vuosikymmeneen. Hän istuu täydellisesti hahmoonsa, tuoden esille hyvin Maryn tunnemyrskyn, vaikka päällisin puolin Mary vaikuttaa vain yksinkertaisesti tylyltä.

     Erittäin hyvä on tietysti myös Saoirse Ronan, joka esittää Charlotte Murchisonia, jonka kanssa Marylla kehittyy salasuhde. Ronan on viime vuosikymmenen aikana todistanut useasti olevansa ikäpolvensa parhaita näyttelijöitä ja tekee sen taas, vaikka jää väkisinkin Winsletin varjoon. Charlotten suhde miehensä Roderickin (mainio James McArdle) kanssa on saanut hänet masennuksen partaalle ja yleensä valovoimaisesti sädehtivä Ronan pääsee uimaan synkemmissä vesissä. Ronanin ja Winsletin väliltä löytyy vahvaa kemiaa.

Siitä huolimatta, että Winsletin ja Ronanin roolisuoritukset ovat ansaitusti keränneet kehuja maailmalta, filmi itse on saanut kritiikkiä siitä, ettei näiden kahden todellisen henkilön välillä todellisuudessa ollut suhdetta, vaikka sellaisesta on kuluneiden vuosikymmenten varrella spekuloitu. Tositapahtumiin en osaa sanoa juuta enkä jaata, joten voin tuomita Ammoniten puhtaasti vain elokuvana. Ja elokuvana Ammonite on oikein mainio ja laadukas draama, joka hyötyy todella paljon hyvistä pääosistaan. Heikompien näyttelijöiden kanssa leffa kaatuisi ja sen muut puolet, kuten äärimmäisen hidas kerronta, sekä turhankin rauhalliset ja hiljaiset, liki unettavat kohtaukset ottaisivat vallan. Pääparin välille muodostuva suhde on hyvin rakennettu ja kun se todella pääsee valloilleen, löytyy Winsletistä ja Ronanista aikamoista intohimoa.

Vaikka Maryn ja Charlotten tarinaa onkin kiinnostavaa seurata, siihen romanssin kukkaan puhkeamiseen on kuitenkin pitkä aika ja vähän väliä leffa koettelee katsojansa kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä. Vaikka pidänkin filmeistä, jotka käyttävät aikansa kertoakseen tarinaansa, olisi Ammonite kaivannut hieman reippautta. Tähän vaikuttaa todella vahvasti se, että elokuvan tarina on moneen kertaan nähty ja läpikotaisin ennalta-arvattava. Kun katsoja tietää jo filmin alussa kaikki, mitä tulee tapahtumaan, on niiden tapahtumien odottelu näin hitaan kerronnan kanssa erityisen hidasta puuhaa. Yllättävää on oikeastaan vain, kuinka rohkeita, kiihkeitä ja paljastavia leffan seksikohtaukset ovat - joskin monien muiden eurooppalaisten elokuvatuotantojen vierellä tämäkin on aika kesyä. Ei Ammonite missään nimessä huono ole. Sen katsoo kertaalleen, mutta ei se herättänyt tunnetta, että sitä pitäisi enää katsoa toistamiseen.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Francis Leen tyyli on hyvin rauhallinen ja hiljalleen maalaileva. Hän ei kuitenkaan saa täysin toivottua vangitsevuutta mukaan ja tekstinsä kanssa kulkee liian tuttuja latuja, jolloin kärsivällisyyttä ei tunnuta palkitsevan kunnolla koskaan. Teknisiltä ansioiltaan Ammonite on myös pätevä teos. Se on tyylikkäästi kuvattu ja värimaailmalla kuvastetaan hyvin päähahmojen mielenmaisemaa, jolloin filmi vaihtelee kelmeän ja harmaan, sekä värikkään ja lämpimän välillä. 1840-luku herätetään taidokkaasti henkiin hienolla lavastuksella ja puvustuksella. Äänityöskentely nousee todella selvästi esille, sillä mukana on pitkiä pätkiä ilman puhetta tai musiikkia. Säännölliset kovat äänet toimivat hyvin säpsäyttäjinä, kun ajatukset alkavat harhailla. 

Yhteenveto: Ammonite on oivallinen romanttinen draamaelokuva, joka kuitenkin kärsii turhankin rauhallisesta kerronnasta. Tarina ei tarjoa minkäänlaisia yllätyksiä suuntaan tai toiseen, joten välillä voi huomata pohtivansa, että voisiko leffa jo päästä itse asiaan. Hieman pitkäveteisempiäkin kohtauksia katsoo silti mielellään päänäyttelijäkaksikon vuoksi. Kate Winslet tekee kenties parhaan roolityönsä moniin vuosiin Mary Anningina ja Saoirse Ronan jatkaa vakuuttamista Charlotte Murchisonin roolissa. Maryn ja Charlotten välille hiljalleen muodostuva romanssi on intohimoa täynnä ja Winslet ja Ronan todella uppoutuvat rooliensa vietäväksi. Ajankuva on vaikuttavasti loihdittu asuin ja lavastein, minkä lisäksi kuvaus on tyylikästä, hahmojen mielenmaisemia kuvaavien värimäärittelyjen kera. Ohjaaja-käsikirjoittaja Francis Lee olisi kuitenkin voinut hieman tiivistää pakettia tai tuoda siihen jotain yllättävämpää koukkua. Jo tällaisenaan Ammonite on kuitenkin oikein pätevä elokuva. Jos leffa kiinnostaa, mutta se ei tule katsottavaksi lähiteatteriisi, on satavarmaa, että tätä tullaan jossain kohtaa näyttämään Ylen kanavilla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ammonite, 2020, BBC Films, British Film Institute, See-Saw Films, Cross City Films, Stage 6 Films

Arvostelu: Pikku naisia (Little Women - 2019)

PIKKU NAISIA

LITTLE WOMEN

Ohjaus: Greta Gerwig
Pääosissa: Saoirse Ronan, Florence Pugh, Emma Watson, Eliza Scanlen, Timothée Chalamet, Laura Dern, Louis Garrel, Tracy Letts, Meryl Streep, Bob Odenkirk ja Chris Cooper
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: S

Pikku naisia perustuu Louisa May Alcottin samannimiseen kirjaan, mikä julkaistiin kahdessa osassa vuosina 1868 ja 1869. Alcott otti kirjaan vaikutteita omasta nuoruudestaan ja elämästään siskojensa kanssa. Kirja oli välitön hitti ja nousi nopeasti arvostettuun asemaan, toimien innoittajana nuorille naisille saavuttaa unelmansa. Suosionsa ansiosta kirjasta on tehty lukuisia näytelmiä, televisiosarjoja ja elokuvia. Elokuvista ensimmäinen oli mykkäversio vuodelta 1917 ja tämä uusin on jo kahdeksas elokuvasovitus Pikku naisista. Sony Pictures ilmoitti leffan teosta vuonna 2013 ja vuonna 2016 Greta Gerwig innostui työstämään käsikirjoituksen. Kun hänen esikoisohjauksensa Lady Bird (2017) oli palkintogaaloissa isosti ehdolla ja voitokaskin, Gerwigiä pyydettiin myös ohjaamaan elokuva. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2018 ja nyt Pikku naisia saa ensi-iltansa Suomessa - kuukausi sen jälkeen, kun sen oli alunperin tarkoitus ilmestyä. Itse olen ollut vuosia tietoinen Alcottin kirjasta, mutten ole koskaan lukenut sitä tai nähnyt ainuttakaan aiemmista seitsemästä elokuvasta, joten tarina ei ollut minulle tuttu. Innostuin kuitenkin filmin näyttelijäkaartista ja Lady Birdin jälkeen olin kiinnostunut, mihin muuhun Gerwig pystyy, joten menin erittäin positiivisin mielin katsomaan Pikku naisia hieman ennen joulua lehdistönäytökseen.

1800-luvun puolessa välissä Marchin siskoksilla on jokaisella omat haaveensa tulevaisuudesta. Jo March haluaa olla kirjailija, Meg March odottaa pääsevänsä naimisiin jonkun kanssa, Amy Marchilla on lahjoja taiteilijana ja Beth March yrittää todistaa kykynsä musiikin puolella.

Saoirse Ronan jaksaa joka kerta yllättää sillä, kuinka uskomattoman upea näyttelijä hän onkaan. Jos näytteleminen olisi luonnonvoima, hän edustaisi sitä täydellisesti. Ronan on niin voimakas eläytymään, niin mestarillinen ottamaan tilan haltuunsa ja niin luonnollinen tunteiden kanssa, että hän jättää monet vuosikymmeniä työtä tehneet konkarit varjoonsa. Tässä Ronan näyttelee Jo Marchia, joka kirjoittaa tarinoita ja yrittää saada niitä myytyä eteenpäin. Ongelma vain on, etteivät mieskustantajat ole erityisen kiinnostuneita naisten vapaata tahtoa käsittelevistä kertomuksista. Kirjoittaminen on Jo'lle suuri intohimo ja Ronan tuntuu löytävän tämän suuren intohimon helposti, hypäten täysillä mukaan. Jos hän ei kohta voita Oscar-palkintoaan (ehdokkuuksia on nimittäin tämän roolisuorituksen myötä neljä), on aika suuttua.

Marchin kolme muuta sisarta ovat Harry Potter -elokuvista (2001-2011) tutun Emma Watsonin näyttelemä Meg, viime kesänä kauhuleffassa Midsommar - loputon yö (Midsommar - 2019) lahjansa osoittaneen Florence Pughin näyttelemä Amy ja Eliza Scanlenin esittämä Beth. Pugh on jälleen erinomainen ja yrittää parhaansa mukaan pysyä Ronanin perässä. Watsonkin on mainio, mutta hänelle tunteiden esittäminen on paikoitellen väkinäistä. Scanlen on erittäin hyvä, mutta hänen hahmonsa jää siskoksista pienimmälle huomiolle (luultavasti siksi, ettei Scanlen ole yhtä tunnettu näyttelijä). Parasta kuitenkin on, kuinka mahtavasti Ronan, Watson, Pugh ja Scanlen toimivat yhdessä. He todella tuntuvat aidoilta siskoilta ja heidän yhteisiä hetkiään on usein ilo seurata.
     Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Laura Derniltä löytyy lämpöä Marchien äidiksi, kun taas siskojen tiukkaa tätiä esittävä Meryl Streep on aina yhtä fantastinen. Better Call Saul -sarjan (2015-) tähti Bob Odenkirk nähdään pienessä roolissa Marchien isänä. Timothée Chalamet ällistytti vahvalla roolisuorituksellaan Call Me by Your Namessa (2017), mutta tässä hänelle ei suoda kunnon mahdollisuutta tehdä samaa.

En ollut tosiaan lukenut Louisa May Alcottin kirjaa tai katsonut yhtäkään seitsemästä aiemmasta filmatisoinnista, joten Pikku naisia -leffan tarina oli minulle täysin uutta. Ilahduinkin, kuinka hyvin se nappasi minut usein mukaansa. Paikoitellen elokuva tuntuu hidastelevan, mutta se johtuu lähinnä siitä, että parin siskon kertomukset eivät ole läheskään yhtä mielenkiintoiset kuin Jo'n. Tällaisissa tarinoissa, missä useampi kertomus nivoutuu yhteen, on usein vaarana, että jokin osanen ei toimi yhtään niin hyvin kuin joku muu. Jo'n osuus on aivan mahtava jo ihan vain Ronanin ansiosta. Lisäksi hahmon suuri intohimo jotain tiettyä asiaa kohtaan, oli minulle niin samaistuttavaa, että olin täysillä tukemassa hänen haaveitaan. 1800-luvun puolessa välissä naisille oli äärimmäisen haastavaa menestyä omillaan, joten esteitä on paljon luvassa. Tämä on myös tänä päivänä harmillisen vaikeaa, minkä takia Pikku naisia on yhä tärkeä tarina kertoa uudestaan vielä 150:kin vuoden jälkeen Alcottin kirjan ilmestymisestä.

Elokuvan tarina on mielenkiintoisesti rakennettu, sillä se tapahtuu useissa kerroksissa. Tarinat hyppivät ajassa ilman, että siitä erityisemmin ilmoitetaan filmin aikana. Jotkut ovat selkeitä takaumia, mutta joissain kohdissa vain värimaailma kertoo katsojalle, mennäänkö elokuvan mukaan nykyhetkessä vai hahmojen menneisyydessä. Paikoitellen tämä tekee leffasta hieman sekavan, mutta suurimmaksi osaksi aikahyppely on taidokkaasti toteutettu. Etenkin parissa kohtaa menneisyyden ja "nykyhetken" tapahtumat kulkevat vierekkäin käsi kädessä, tukien toisiaan. Tunnepuolella Pikku naisia onnistui ilahduttamaan, sekä sai myös haikeaksi. Yksi merkittävä hetki ei kuitenkaan ole yhtä surullinen kuin voisi toivoa, sillä siihen tärkeästi liittyvä hahmo ei saa tarpeeksi aikaa ennen sitä. Huumoria on paljon mukana ja hymy nousee vähän väliä huulille, kun näkee sisarukset puuhaamassa jotain keskenään.

Ohjaaja Greta Gerwig osoittaa toistamiseen lahjansa ohjaajana. Nuorten naisten kasvutarinat ovat selvästi lähellä Gerwigin sydäntä, sillä välillä Pikku naisia muistuttaa hänen edellistä teostaan Lady Birdiä - eikä vain sillä, että molempien pääroolissa nähdään Ronan. Gerwig rakentaa tunnelmaa taidokkaasti ja pitää monipuolista pakettia hyvin kasassa ohjaajana, mutta käsikirjoituksen puolella hän olisi voinut hioa paria juonikuviota vahvemmaksi. Jo tällaisenaan Pikku naisia on todella mainio teos, mutta tietyillä viilauksilla se voisi olla erinomainen. Kuvaukseltaan leffa on hienosti toteutettu. 1800-luvun ajankuva on vaikuttavasti luotu upeiden lavasteiden ja asujen kautta. Äänityöskentely on oivallista ja säveltäjä Alexandre Desplat onnistuu taas kerran musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Pikku naisia on erittäin mainio elokuvasovitus, jonka edelleen monin tavoin ajankohtainen tarina saa ymmärtämään, miksi siitä voi ja pitää tehdä uusia tulkintoja tänäkin päivänä. Saoirse Ronan, Florence Pugh, Emma Watson ja Eliza Scanlen ovat aivan mahtavia Marchin siskoina ja heidän puuhailuaan yhdessä on suuri ilo seurata. He todella tuntuvat todellisilta siskoilta, mikä levittää suuren hymyn katsojan kasvoille. Ronan on tuttuun tapaansa mielettömän hyvä pääroolissa Jo'na ja hänen juonikuvionsa koukuttaa. Pughkin osoittaa lahjakkuuttaan, mutta yksinään Watson ja Scanlen jäävät hieman varjoon, eivätkä heidän juonikuvionsa ole yhtä mielenkiintoisia kuin voisi toivoa. Ohjaaja Greta Gerwig rakentaa taidokkaasti tunnelmaa, tarjoten niin hyviä nauruja kuin oivaa herkkyyttä. Ajankuva on erinomaisesti toteutettu ja filmi on täynnä upeita lavasteita ja asuja. Jos tiettyjä osioita tarinasta olisi rakennettu vahvemmiksi, olisi Pikku naisia kokonaisuutena mahtava teos. Jo tällaisenaan se on kuitenkin todella hyvä ja suosittelen sen katsomista, jos Alcottin alkuperäinen kirja on lähellä sydäntä tai jos leffan aikakausi kiehtoo kovasti. Tai jos haluat nähdä kaikki parhaan elokuvan ehdokkaat, ennen kuin Oscar-yö koittaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Little Women, 2019, Columbia Pictures, New Regency Pictures, Pascal Pictures, Regency Enterprises, Sony Pictures Enterprises

Arvostelu: Lady Bird (2017)

LADY BIRD

Ohjaus: Greta Gerwig
Pääosissa: Saoirse Ronan, Laurie Metcalf, Beanie Feldstein, Lucas Hedges, Tracy Letts, Timothée Chalamet, Stephen McKinley Henderson, Lois Smith, Jordan Rodriguez, Marielle Scott, Odeya Rush ja John Karna
Genre: draama, komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12

Näyttelijä-käsikirjoittaja-ohjaaja Greta Gerwig keksi idean Lady Birdiin vuosia sitten. Vuosien varrella hän ehti kirjoittaa siitä monta erilaista käsikirjoitusta - yhden jopa yli 350 sivuisen tekstin, joka kulki nimellä "Mothers and Daughters". 2015 Gerwig sai rahoituksen IAC Filmsiltä ja alkoi kunnolla työstämään elokuvaa. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 2016 ja Lady Bird sai ensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla syyskuussa 2017. Sen jälkeen sitä on näytetty useissa filmitapahtumissa, kunnes se sai laajan teatterilevityksen talvella 2018. Leffa on saanut paljon positiivista palautetta ja se oli ehdolla mm. neljästä Golden Globe -palkinnosta, joista se voitti kaksi (paras elokuva - musikaali tai komedia, ja paras naispääosa - musikaali tai komedia). Itse kiinnostuin filmistä, kun se alkoi saamaan näitä ehdokkuuksia ja kun huomasin, keitä siinä oli näyttelemässä. Kun se sai viisi Oscar-ehdokkuutta, aloin jännittämään, ehtisinkö nähdä sitä ennen Oscar-gaalaa, sillä sen Suomen ensi-illaksi oli ilmoitettu vasta huhtikuu. Onneksi sille järjestettiin kuitenkin lehdistönäytös pari viikkoa ennen gaalaa, jolloin pääsin katsomaan sen.

Sacramentolainen Christine "Lady Bird" McPherson unelmoi opiskelevansa jossain New Yorkin taidecollegessa. Hänen äitinsä ei kuitenkaan innostu ajatuksesta, joten Lady Birdin täytyy itse keksiä keinot haaveen toteuttamiseksi.

Pääroolissa Christinenä, eli Lady Birdinä nähdään ihastuttava Saoirse Ronan, joka tekee parhaan roolisuorituksen, mitä olen häneltä nähnyt, eikä ole mikään ihme, että hän on toistamiseen ehdolla parhaan naispääosan Oscar-palkinnosta. Siihen kun laskee vielä päälle naissivuosaehdokkuuden leffasta Sovitus (Atonement - 2007), voi helposti sanoa, että kyseessä on yksi lahjakkaimmista nuorista aikuisnäyttelijöistä tällä hetkellä. Ronan tuo äärimmäisen paljon sydäntä ja sielua hahmoonsa, ja antaa vain mennä, jolloin häntä on kaiken aikaa suuri ilo katsella. Lady Bird on todella päättäväinen persoona, joka tekee asiat kuten itse haluaa, mikä valitettavasti välillä tarkoittaa sitä, ettei hän mieti tarpeeksi päätöksiensä seurauksia muihin ihmisiin. Ronanin ilmeistä voi heti päätellä, jos hahmo saa jonkin oivalluksen ja katsoja haluaa heti tietää, mitä Lady Bird tekee seuraavaksi.
     Oscar-ehdolla on myös Lady Birdin Marion-äitiä näyttelevä Laurie Metcalf, joka on myös erinomainen roolissaan. Hänellä ja Lady Birdillä ei ole mitä helpoin äiti-tytär-suhde, mikä tekee filmistä paikoitellen hieman traagisen. Heidän suhteensa on kuitenkin saatu tuntumaan todella aidolta, minkä takia kaksikon kohtaukset toimivat erittäin hyvin. Marion on jatkuvasti stressaantunut, minkä Metcalf tuo hienosti esille, jolloin katsoja ymmärtää, miksi hän suuttuu niin helposti tyttärelleen. Lady Birdin Larry-isää taas esittää Tracy Letts, joka on kyllä hyvä, muttei tee mitään erityisempää vaikutusta. Marionilla ja Larrylla on myös aikuinen poika nimeltä Miguel (Jordan Rodriguez), joka on ihan hauska hahmo, mutta johon filmi ei oikeastaan koskaan keskity.
     Päähenkilön high school -elämästä kun tarina kerran kertoo, ovat monet leffan hahmoista tietty nuoria kuten Lady Bird itse. Lady Birdin paras ystävä Julie (Beanie Feldstein) on varsinainen ilopilleri. Danny (mainio Lucas Hedges) on luokan nuorukainen, johon Lady Bird iskee silmänsä ja Greg (Netflixin "Scream"-sarjasta, 2015-, minulle tuttu John Karna) on hänen kaverinsa. Väliinpitämättömältä angstiteiniltä vaikuttava Kyle (Timothée Chalamet) soittaa yhtyeessä ja Jenna (Odeya Rush) on se rikkaan perheen tyttö, jota Lady Bird ja Julie samaan aikaan halveksuvat ja ihailevat. Feldsteinin ja Ronanin väliltä löytyy oivallista kemiaa, jolloin heidän ystävyytensä tuntuu todelliselta. Hedges taas jatkaa tutulla hyvällä tyylillään ja Rush on mainio valinta rikkaan neidon rooliin. Valitettavasti Call Me by Your Namessa (2017) minut lahjoillaan häikäissyt Chalamet tekee todella tylsän roolityön tässä. Hänen hahmonsa on pienessä osassa ja tiedän ettei angstiteini välttämättä tarjoa paljoa esitettävää, mutta silti Call Me by Your Namen jälkeen tällainen roolityö Chalametilta on suuri pettymys. Tämä ei todellakaan ole hänen filminsä.
     Elokuvassa nähdään myös Lois Smith Lady Birdin uskonnollisen kirkon nunnarehtorina Sarah Joanina, Stephen McKinley Henderson näytelmäkerhon vetäjänä isä Leviatchina, sekä Marielle Scott Miguel-veljen tyttöystävänä Shellynä.

Väärän tekijän käsissä Lady Bird olisi vain yksi geneerinen romanttinen hömppäkomedia muiden joukossa, joita teinitytöt tykkäävät katsella. Toki tästä löytyy romantiikkaa ja komediaa, mutta oikeissa käsissä, Greta Gerwigin käsissä, siihen syntyy raikkautta ja jotain paljon enemmän. Jotain millä pääsee Oscar-ehdokkaaksi. Kyseessä on voimakas kuvaus erään henkilön nuoruudesta ja miten hän kasvaa ihmisenä, mikä on tietty tärkeää tällaisessa elokuvassa. Leffa kertoo taidokkaasti kokonaisen opiskeluvuoden tapahtumat puolessatoista tunnissa ilman, että se tuntuu koskaan kiirehtivän. Filmi pystyy yllättävänkin hyvin kertomaan tarinansa niin lyhyessä ajassa. Pidempänä se saattaisi muuttua tylsäksi, joten voi olla että näin yllättävän lyhyenä tarina kulkee kaikkein sujuvimmin. Tarinankerronnan sujuvuus on myös yllättävää, sillä väärin toteutettuna leffa tuntuisi liian episodimaiselta, jolloin näytetään yksi Lady Birdin päähänpisto ja mitä siitä tapahtuu, ja kun se on päättynyt, siirrytään seuraavaan. Näin elokuva kyllä kulkee eteenpäin, mutta se tapahtuu luontevammin kuin se voisi jonkun toisen ohjaajan käsissä tapahtua. Tarina pitää katsojan mielenkiinnon yllä taidokkaasti, mikä johtuu hienon näyttelemisen ja hyvien hahmojen lisäksi oivallisesta tunnelmasta.

Silti Lady Bird ei valitettavasti kyennyt täysin koskettamaan minua, eikä se saanut minua erityisemmin tuntemaan mitään hahmoja kohtaan, mutta se onnistui silti esimerkiksi naurattamaan. Kyseessä ei ole mikään hulvaton teos, vaan vitsit ovat lähinnä nokkelaa sanailua tai ihan hassuja hetkiä, mutta ne toimivat tarpeeksi hyvin. Parissa kohtaa naurahdin ihan ääneen, mutta usein pääasiassa hymähtelin tyytyväisenä. Huumorin ja leffan mukavan ilmapiirin vuoksi Lady Birdiä on erittäin miellyttävää katsella. Traagisuutta tarinaan taas tuodaan Lady Birdin epäonnella poikien ja ystävien kanssa, sekä hänen rikkinäisillä väleillään hänen äitinsä kanssa. Äiti-tytär-suhde onkin filmin hieno kantava voima, joka viedään lopussa upeaan, mutta tavallaan hienovaraiseen huipennukseen. Ainoa kunnon ongelmani elokuvan kanssa on se, että yhdessä kohtaa mukaan tuodaan merkittävältä vaikuttava juonikuvio, jossa eräälle hahmolle kerrotaan ikäviä uutisia. Mutta sitten koko juttu ja hahmo unohdetaan täysin, eikä tähän palata enää lainkaan, jolloin ihmettelin suuresti, miksi koko sivujuoni oli alunperin täytynyt kirjoittaa mukaan? Enkä voinut olla miettimättä The Roomin (2003) tiettyä samanlaista hetkeä, joka ei johda yhtään mihinkään. Siinä hahmo ei tosin katoa loppuleffan ajaksi... Joka tapauksessa Lady Bird on kuitenkin erittäin mainio ja ilahduttava teos, jonka katsoo erittäin mieluusti uudelleenkin!

Greta Gerwig on todella tehnyt hyvää työtä ohjauksen kanssa, minkä lisäksi hän on tosiaan myös käsikirjoittanut filmin ja onnistuu tuomaan aluksi liian nähdyltä tarinalta kuulostavaan juttuun raikkautta mukaan. Gerwig on myös onnistunut saamaan monet tällaiselle tarinalle perinteikkäät jutut vaikuttamaan tuoreilta, jolloin kliseitä ei huomaa, jos niitä ei ala oikein kunnolla miettimään. Dialogi on erinomaista ja luontevaa läpi leffan. Lady Bird on myös hyvin kuvattu elokuva. Se on muutenkin visuaalisesti tyylikäs teos hyvin mietityn värimaailmansa ansiosta. Leikkaus on sujuvaa läpi leffan, mutta aiemmin mainitsemaani ongelmaa olisi voinut miettiä tarkemmin, vaikka se olisi tosin pitänyt huomata jo käsikirjoitusvaiheessa. Ääniefektit eivät erityisemmin korostu, mutta säveltäjä Jon Brionin musiikit tuovat mukaan oivallista lisätunnelmointia.

Yhteenveto: Lady Bird on erittäin mainio kasvutarina, jossa Saoirse Ronan pääsee jälleen vakuuttamaan lahjoillaan. Hän on loistovalinta päärooliin, minkä lisäksi muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, etenkin Laurie Metcalf Lady Birdin äitinä, Beanie Feldstein Lady Birdin parhaana ystävänä ja Lucas Hedges Lady Birdin ihastuksen kohteena. Vain Timothée Chalamet jättää pahasti kylmäksi laiskan roolisuorituksensa takia. Ohjaaja-käsikirjoittaja Greta Gerwig on muokannut hyvin perinteikkäältä kuulostavan kasvukertomuksen tuntumaan tuoreelta, jolloin se onnistuu yllättämään ilahduttavasti useaan otteeseen, vaikka kliseitäkin löytyy. Tarina kulkee muuten erittäin sujuvasti eteenpäin, mutta yhdessä kohtaa esitellään täysin turha juonikuvio, mikä ei johda yhtään mihinkään ja mikä on heikointa koko leffassa. Mutta toisaalta ketä se kiinnostaa enää filmin lopussa, mikä on erinomaisesti toteutettu. Jos filmi nappaisi minut paremmin mukaansa ja saisi minut oikeasti tuntemaan asioita leffaa katsoessani, saattaisi se saada yhden pisteen enemmän. Jo tällaisenaan kyseessä on kuitenkin todella hyvä elokuva, jonka katsomista voin suositella oikeastaan kenelle tahansa. Nuoret voivat helposti samaistua siihen, minkä lisäksi vanhempien kannattaa vilkaista Lady Bird sen voimakkaan äiti-tytär-suhteen takia, jos vaikka näkisivät lapsensa uudessa valossa - tai tietty toisinpäin kun nuoret katsovat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lady Bird, 2017, Scott Rudin Productions, Entertainment 360, IAC Films

Arvostelu: Loving Vincent (2017)

LOVING VINCENT (2017)

Ohjaus: Dorota Kobiela ja Hugh Welchman
Pääosissa: Douglas Booth, Eleanor Tomlinson, Helen McCrory, Saoirse Ronan, Jerome Flynn, Chris O'Dowd, Cezary Lukaszewicz, John Sessions, Martin Herdman, Aidan Turner ja Robert Gulaczyk
Genre: animaatio, draama
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 7

Vincent van Gogh on 1800-luvun loppupuoliskolla elänyt alankomaalainen taidemaalari. Vielä eläessään hän ei ollut kovin tunnettu, mutta nykypäivänä häntä pidetään mestarina ja hänen työnsä ovat monen miljoonan euron arvoisia. Arvostettu taiteilija kun kerran on, van Goghista on tietty tehty useita elokuvia, kuten Lust for Life (1956), Vincent & Theo (1990) ja ranskalainen Van Gogh (1991). Uusin taiteilijasta kertova filmi on Loving Vincent, jonka teko alkoi jo muutamia vuosia sitten. Elokuva sai ensiesityksensä kesällä useilla eri filmifestivaaleilla ja nyt se on saamassa ensi-iltansa myös Suomessa. Itse näin leffan jo syyskuun lopussa hieman spontaanisti. Äitini oli joskus van Goghin fani ja osti tauluina hänen töitään, joten olen nähnyt herran tunnetuimmat työt useaan otteeseen. Kun kuulin, että on tulossa van Goghista kertova elokuva, olin heti kiinnostunut ja ajattelin mennä katsomaan sen vasta vähän ennen ensi-iltaa. Päädyin kuitenkin jo ensimmäiseen lehdistönäytökseen, mikä oli hienoa, sillä meille oli aluksi järjestetty pienet tarjoilut, minkä lisäksi pääsimme Tennispalatsin juuri sinä hetkenä avattuun näyttelyyn, jossa oli esillä elokuvassa käytettyjä maalauksia. Itse filmi oli todella erilainen kuin etukäteen kuvittelin. Ei kuitenkaan huonolla tavalla.

Postimiehen poika Armand Roulin lähtee viemään juuri menehtyneen Vincent van Goghin kirjettä tämän veljelle. Matkallaan Armand yrittää saada selville, miksi van Gogh ampui itsensä?

Yleensä jatkan juonikuvauksesta näyttelijöihin ja heidän esittämiinsä hahmoihin, mutta tällä kertaa on pakko aloittaa elokuvan visuaalisesta ilmeestä. Loving Vincent on nimittäin animaatioelokuva, mutta ei todellakaan mikä tahansa animaatio, vaan se on jotain, mitä ei olla ennen nähty. Kaikki leffassa nähtävät kuvat ovat nimittäin aitoja maalauksia, jotka yli sata taiteilijaa ovat työstäneet van Goghin töiden pohjalta! Aluksi leffa kuvattiin studiossa, jotta taiteilijat saisivat ikuistettua näyttelijöiden ilmeet täydellisesti. Kuvattujen pätkien pohjalta elokuvaa varten maalattiin yli 65 TUHATTA kuvaa! Nyt jos koskaan on aihetta sanoa, että "ihan kuin maalaukset olisivat heränneet eloon", sillä leffa todella näyttää siltä kuin Vincent van Gogh olisi maalannut liikkuvaa kuvaa. Hänen tyylinsä on täysin selvästi esillä läpi elokuvan. Heti ensimmäisten kuvien kohdalla olin myyty. Loving Vincent on visuaalisesti äärimmäisen kaunis elokuva ja siitä huokuu rakkaus ja arvostus van Goghin maalauksia kohtaan. Tuttuja teoksia on hyödynnetty läpi leffan hahmoina ja lokaatioina, jolloin on vaikea kuvitella, että maalarin ihailija ei pitäisi tästä filmistä. Välillä - etenkin alussa - pienet pensselinvedot värisivät ja liikkuivat liian hurjasti minun makuuni, mutta kun tyyliin tottui, oli vaikea uskoa näkemäänsä. Elokuvassa oli pitkiä pätkiä, jolloin ihailin näkemääni taidetta (kirjaimellisesti taidetta) niin paljon, että unohdin kokonaan seurata tarinaa.

Harmillisesti leffan tarinapuoli ei ole mitä kiehtovin. Elokuva ei tosiaan edes kerro van Goghin elämästä, vaan siinä seurataan nuorta Armand Roulinia (Douglas Booth), joka tekee postimies-isälleen (Chris O'Dowd) palveluksen ja lähtee viemään van Goghin viimeistä kirjettä. Samalla hän alkaa pohdiskella, miksi van Gogh oli ampunut itseään ja päättää tiedustella asiaa ihmisiltä, joiden kanssa van Gogh oli viimeisten viikkojensa aikana tekemisissä. Heitä ovat mm. majatalon tyttö Adeline (Eleanor Tomlinson), tohtori Gachet (Jerome Flynn), tämän tytär (Saoirse Ronan), heidän taloudenhoitajansa (Helen McCrory), venemies (The Hobbit -trilogiasta, 2012-2014, tuttu Aidan "Kili" Turner), tarvikekauppias Père Tanguy (John Sessions) ja poliisi Gendarme Rigaumon (Martin Herdman). Hahmojen tarkoitus on lähinnä vain kertoa asioita Armandille, joka ei myöskään ole erityisen kiinnostava persoona. Armandista ei oikeastaan leffan jälkeenkään tiedä kovin paljoa. Leffassa ei kuitenkaan ole kyse hahmoista ja heidän tarinastaan, vaan van Goghista (Robert Gulaczyk) ja hänen töistään. Van Gogh nähdään pääasiassa vain mustavalkoisissa takaumissa, jotka ovat tyyliltään realistisempia kuin värikkäät osiot, mutta niistäkin löytyy maalauksellisuutta. Vaikka tarina ei ole mitä mukaansatempaavin, on visuaalinen ilme niin mielettömän hieno, että Loving Vincentiä on lumoavaa katsoa. Elokuvan päätyttyä oli vielä hienompaa käydä Tennispalatsin näyttelyssä, sillä vaikka siellä esillä olleet maalaukset eivät olleet van Goghin aitoja töitä, ne olivat juuri niitä maalauksia, jotka oli tehty elokuvaa varten.

Ohjaajakaksikko Dorota Kobiela ja Hugh Welchman ovat tehneet hienoa työtä leffan parissa. Kuitenkin heidän ja Jacek Dehnelin kirjoittama käsikirjoitus voisi olla kiinnostavampi. Keskustelukohtaukset (joita on todella paljon) eivät ole välillä mitä kiehtovimmat, vaikkei dialogi olekaan millään lailla kehnoa. Äänimaailma leffassa on mainio ja Clint Mansellin musiikit tuovat lisätunnelman upeisiin kuviin.

Yhteenveto: Loving Vincent on visuaalisesti aivan mielettömän huikeasti toteutettu, mutta kun animaatiojäljen tuottama ihmetys alkaa haihtua, ei tarina ole kovin kiehtova. Hahmot eivät ole mitä mielenkiintoisimmat ja jotkut keskustelukohtaukset eivät nappaa mukaansa. Leffa on kuitenkin niin kaunista silmäkarkkia, että tarinan seuraaminen unohtuu välillä joka tapauksessa. Paikoitellen pienet pensselinvedot liikkuvat ärsyttävän nopeasti, mutta suurimmaksi osaksi katsojana vain toljottaa leffaa, eikä oikeastaan voi uskoa näkemäänsä. Hämmästyttävän tyylinsä takia Loving Vincent on todellista taidetta ja jokaisen van Goghin fanin tai ylipäätään maalauksia arvostavan pitää nähdä tämä elokuva. Vaikka tänä vuonna ilmestyisikin tarinallisesti parempi animaatioelokuva, niin toivon todella, että tämä voittaa parhaan animaation Oscar-palkinnon, sekä ties mitä muita palkintoja, koska Loving Vincent on jotain, mitä ei olla ennen nähty!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.lovingvincent.com
Loving Vincent, 2017, BreakThru Productions, Trademark Films, Silver Reel, Odra Film, Centrum Technologii Audiowizualnych

Arvostelu: Brooklyn (2015)

BROOKLYN

Ohjaus: John Crowley
Pääosissa: Saoirse Ronan, Emory Cohen, Julie Walters, Jim Broadbent ja Domhnall Gleeson
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 12

Brooklyn oli tänä vuonna ehdolla kolmesta Oscar-palkinnosta, jotka olivat Paras elokuva, Paras naispääosa ja Paras sovitettu käsikirjoitus. Kahden ensiksi mainitun ehdokkuuden takia mielenkiintoni heräsi. Elokuva ei kuitenkaan voittanut yhtäkään ehdokkuuksistaan, mutta halusin silti nähdä, olisiko se ollut niiden arvoinen. Yhtenä aamuna herätessäni koin pakkomielteen nähdä Brooklynin ja lopulta vuokrasin ja katsoin sen samana päivänä.

1950-luvun alussa irlantilaistyttö Eilis muuttaa New Yorkiin, jossa hän rakastuu italialaistaustaiseen Tonyyn.

Saoirse Ronan on aivan loistava pääosassa Eilis Laceyna! Hänen elekielensä ja ilmeensä viestittävät paljon tunteita, vaikka kuinka minimalistisia eleet olisivatkin. Irlantilaiskorostusta on mukavaa kuunnella ja mielestäni parhaan naispääosan palkinto meni ihan väärälle henkilölle - en tosin ole nähnyt Brie Larsonin suoritusta Roomissa (2015), mutta ei se voi olla niin hyvä kuin Ronanin suoritus tässä. Ronan ei ollut etukäteen minulle kovin tuttu naama, mutta Brooklyn sai minut haluamaan nähdä hänen tulevat, kuten myös vanhemmat elokuvansa. Jo Ronanin lahjakkuus yksinään pitäisi katsojan mielenkiinnon yllä.
     New Yorkissa Eilis ihastuu italialaiseen putkimieheen, joka ei kuitenkaan ole Mario, vaan hyväkäytöksinen Tony, joka rakastuu Eilikseen ensinäkemältä. Tonya esittää Emory Cohen, jonka suoritus on hyvä, mutta jää selkeästi Ronanin varjoon.
     Elokuvassa nähdään myös Julie Walters asuntolan emäntä Madge Kehoena, Jim Broadbent isä Floodina, joka antaa muutamia vinkkejä Eilikselle ja Domhnall Gleeson Jim Farrellina, jonka tarkoitus on tuoda aika tarpeetonta ja tarinaa venyttävää kolmiodraamaa mukaan elokuvaan. Walters ja Broadbent ovat aina hyviä ja Gleesonkin on jo osoittanut taitonsa, mutta tässä elokuvassa hänen roolinsa tuntuu hieman väkinäiseltä. Jännä juttu, että jokainen näistä kolmesta on esiintynyt Harry Potter -sarjassa (2001-2011)...

Brooklyn on tarina itsensä löytämisestä. Eiliksellä menee huonosti kotikylässään, jolloin hän päättää kokeilla onneaan isossa kaupungissa ja muuttaa Yhdysvaltoihin. Vaikkei kestä kauaa, kun Tony tulee mukaan tarinaan, niin elokuva ei tunnu romanttiselta pätkältä vielä pitkään aikaan. Romanttisuutta ei onneksi esitetä ällönä, ylivedettynä söpöilynä, vaan se pysyy hyvin aisoissa. Rakkaus on vain yksi asia, mihin Eilis törmää suurkaupungissa ja onnellisuuden tien kulman takana on aina jokin negatiivinen asia valmiina lyömään paistinpannulla päin naamaa. Elokuvan aikana Eilis oppii, minkä kulman taakse ei ole hyvä kääntyä.

Huumoria löytyy myös elokuvasta. Yksi hauskimmista osioista on, kun asuntolan muut tytöt opettavat Eilistä syömään spaghettia oikein ja sen jälkeen nähtävä päivällinen Tonyn perheen luona. Vaikken erityisemmin välittänyt lisätystä kolmiodraamasta, niin ymmärrän myös sen tarkoituksen osoittaa Eilis oikeaan suuntaan elämässään. Elokuvan aikana Eilis kirjoittaa kirjeitä siskolleen Roselle (Fiona Glascott) ja kirjeiden sisällöt kuullaan Eiliksen äänellä luettuna. Kirjeet ovat toimiva lisäys ja niillä saadaan helposti kerrottua, kuinka aika kuluu nopeasti. Elokuva ei ole kovin pitkä, eikä se käytä aikaa turhuuteen, vaan kulkee hyvällä tahdilla eteenpäin.

Brooklynin on ohjannut John Crowley, jonka aikaisempia töitä ovat mm. Intermission (2003) ja Closed Circuit (2013). Ymmärrän kyllä, miksi elokuva oli ehdokkaana käsikirjoituksestaan, sillä etenkin dialogi tuntuu todella hiotulta. Harmi vain, että näyttelijöiden puheista ainoastaan Saoirse Ronanin irlantilaiskorostus kuulostaa luonnolliselta. Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka kamera välillä heiluukin hieman liikaa ja muutamia hyppyleikkauksia lukuunottamatta se on leikattukin taidokkaasti. Tarina sijoittuu 50-luvulle ja vaikka en ollutkaan millään lailla vielä olemassa silloin, niin mielestäni ajankuva on toteutettu erinomaisesti. Puvustus-, maskeeraus- ja lavastustiimit ovat päässeet toteuttamaan itseään ja luomaan useita tyylikkäitä asuja, tyylejä, sekä paikkoja. Itse Brooklynia ei yleisesti kovin paljoa esitellä, vaan elokuva tapahtuu lähinnä vain tietyissä paikoissa. Irlannista näytetään enimmäkseen Eiliksen kotikylää Enniscorthya.

Yhteenveto: Brooklyn on erittäin hyvä elokuva. Se saa katsojan hymyilemään ja nauramaan, sekä myös surulliseksi ja herkimmillä voi mennä tippa linssiin. 1950-luvun ajankuva on hyvin siirretty ruudulle. Saoirse Ronan on aivan mieletön pääosassa ja pelkästään hänen suorituksensa takia suosittelen katsomaan tämän elokuvan. Hahmon kaari elokuvan läpi on onnistuneesti rakennettu. Jos on pienintäkään kiinnostusta elokuvaa kohtaan, niin kannattaa se katsoa. Se ei toimi kaikille, mutta itse pidin siitä paljon. Kolmiodraama tuntuu hieman väkinäiseltä, mutta ymmärrän sen tarkoituksen lopun kannalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Brooklyn, 2015, Twentieth Century Fox Film Corporation, Wildgaze Films, BBC Films, Parallel Film Productions, Bun and Ham Productions, Finola Dwyer Productions, Irish Film Board, Item 7