Arvostelu: Thunderbolts* (2025)

THUNDERBOLTS*

Ohjaus: Jake Schreier

Pääosissa: Florence Pugh, Sebastian Stan, Wyatt Russell, David Harbour, Hannah John-Kamen, Lewis Pullman, Julia Louis-Dreyfus, Geraldine Viswanathan, Wendell Pierce ja Olga Kurylenko

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Thunderbolts* on Marvelin elokuvauniversumin 36. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Tehdessään Guardians of the Galaxy -elokuvaa (2014), James Gunn ilmaisi halukkuuttaan ohjata elokuvan Thunderbolts-tiimistä, mutta tehtyään The Suicide Squad: Suicide Mission -elokuvan (The Suicide Squad - 2021) DC:lle, Gunn luopui suunnitelmastaan. Marvelilla kuitenkin innostuttiin ideasta ja studio käynnisti pohjustuksen tiimileffaan vuoden 2021 minisarjassa The Falcon and the Winter Soldier ja elokuvassa Black Widow. Vuonna 2022 Eric Pearson esitteli käsikirjoituksen Marvel-pomo Kevin Feigelle, joka tarttui tekstiin ja pestasi Jack Schreierin ohjaajaksi. Kuvausten oli tarkoitus alkaa keväällä 2023, mutta Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakko viivästytti tuotantoa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt Thunderbolts* on saapunut elokuvateattereihin. Itse odotin leffaa ihan positiivisin mielin, sillä se vaikutti hieman erilaiselta tapaukselta Marvelilta. Kävinkin katsomassa Thunderbolts*-leffan heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Kuusi hylkiötä lyöttäytyvät yhteen pysäyttääkseen uuden pahan voiman, joka meinaa syöstä koko maailman pimeyden valtaan.

Thunderbolts* lyöttää yhteen useista aiemmista Marvel-elokuvista ja -sarjoista tuttuja sivuhahmoja. On Black Widow -elokuvassa esitelty ja Hawkeye-sarjassakin (2021) nähty Yelena Belova (Florence Pugh), samassa leffassa esitellyt Yelenan isä Alexei Shostakov, eli Red Guardian (David Harbour) ja Antonia Dreykov, eli Taskmaster (Olga Kurylenko), The Falcon and the Winter Soldier -sarjassa tavattu John Walker (Wyatt Russell), Ant-Man and the Waspissa (2018) pahiksen virkaa toimittanut Ava Starr, eli Ghost (Hannah John-Kamen), sekä vanha kunnon Bucky Barnes, eli Winter Soldier (Sebastian Stan). Vaikka Bucky on nähty taistelemassa Avengerien riveissä, ei yksikään hahmoista ole mikään puhdasverinen sankarityyppi ja niinpä heidän yhteentörmäyksensä onkin sitä antoisampaa... jos nyt ei lasketa Taskmasteria, jonka käyttö leffassa saa monet fanit taatusti jälleen vihaisiksi. Yelena, Alexei, Walker, Ghost ja Bucky toimivat kuitenkin mainiosti ja osaan hahmoista syvennytään onnistuneesti lisää. Pugh, Harbour, Russell, John-Kamen ja Stan ovat oivallisia rooleissaan, etenkin Pugh ja Harbour, joiden kemiat vaikean isä-tytär-suhteen keskellä rypevinä tappajina on väkevää.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Julia Louis-Dreyfusin näyttelemä Valentina Allegra de Fontaine, joka on nähty pikaisesti aiemmin esimerkiksi Black Widow'ssa, The Falcon and the Winter Soldierissa ja Black Panther: Wakanda Foreverissa (2022), mutta joka pääsee nyt paremmin vauhtiin manipuloinnin mestarina, sekä Lewis Pullmanin esittämä Bob. Louis-Dreyfus herkuttelee mukavasti lipevänä de Fontainena, mutta parhaiten vakuuttaa Pullman, jonka hahmosta on moneksi ja mies hoitaa joka osa-alueen roolistaan kunnialla kotiin.

Muutaman ailahtelevamman produktion jälkeen vastikään Disney+ -palvelussa väliaikaisesti päättynyt Daredevil: Born Again -sarja (2025-) ja nyt elokuvien puolella Thunderbolts* ovat mukavat paluut ruotuun Marvelilta. Vaikka leffa sisältää tuttuja Marvel-juttuja, missä erilaisiin asuihin pukeutuvat ja supervoimaiset tyypit liittoutuvat pysäyttääkseen pahan voiman, joka uhkaa tuhota maailman, elokuvalla tuntuu olevan raikkaan omanlainen lähestymistapansa aiheeseen. Tai no, raikkaan ja raikkaan. Pikemminkin pitäisi puhua masentavasta. Sillä siitä elokuvassa on perimmiltään kyse: masennuksesta. Jopa tämä paha voima, mikä hahmojen pitäisi yrittää päihittää, on periaatteessa masennuksen ruumiillistuma. Pimeys ja tyhjyys, joka voi niin pahoin, että se haluaa vangita kaikki muutkin ympärillään siihen samaan loppumattomalta tuntuvaan kipuun ja yksinäisyyteen. Nämä sankarintapaiset ovat jo valmiiksi aika rikkinäisiä tyyppejä, jotka kamppailevat jo valmiiksi erilaisten menneisyyden traumojen kanssa (Yelenaa kummittelevat teot Black Widow'na ja Walkeria epäonnistuminen Captain Americana), joten tällainen vastus on kuin luotu heille.

Thunderbolts*-elokuvasta löytyy tuttuun tapaan toimintaa, oli kyse sitten käsirysyistä, ammuskeluista tai takaa-ajoista, sekä kosolti huumoria, mikä on tasoltaan ailahtelevaa, mutta tulee kyllä tarpeeseen, kun elokuva painii ajoittain niin synkkien aiheiden puolesta. Joillekin katsojille leffan loppuratkaisu voi olla aikamoinen antikliimaksi, mutta itse tykkäsin erilaisesta ja osittain kypsemmästä ratkaisusta. Lisäksi loppu sai kerrankin innolla odottamaan Marvelin tulevaisuutta. Okei, Disney+:n puolella tulevat sarjat eivät etukäteen aiheuta riemunkiljahduksia, mutta kesällä ilmestyvää The Fantastic Four: First Stepsiä (2025), sekä ensi vuoden Spider-Man: Brand New Dayta (2026) odotan malttamattomana - puhumattakaan toki Avengers: Doomsdaysta (2026) ja Avengers: Secret Warsista (2027). Näitä odottavien kannattaakin jäädä katsomaan lopputekstit Thunderbolts*-leffasta. Samalla käy myös selväksi, miksi elokuvan nimessä on asteriski...

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jake Schreier, joka työskenteli aiemmin Netflixin mahtavan Beef-sarjan (2023-) parissa, kun taas käsikirjoituksen laativat Eric Pearson ja Joanna Calo. Kolmikon työ tuntuu selvältä ja päämäärälliseltä, eikä miltään kompromissiratkaisulta ja useiden uudelleentyöstöjen summalta, kuten esimerkiksi parin kuukauden takainen Captain America: Brave New World (2025). Juoni kulkee sujuvasti eteenpäin ja hahmojen aluksi vastahakoinen yhteistyö rakentuu luontevasti. Teknisiltä ansioiltaan Thunderbolts* on pääasiassa mainio, joskin sekaan mahtuu joitain heikompia digiefektejä. Elokuva on pätevästi kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivat, ja äänimaailma väkevästi rakennettu Son Lux -yhtyeen säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Thunderbolts*, 2025, Marvel Studios

Arvostelu: We Live in Time (2024)

WE LIVE IN TIME

Ohjaus: John Crowley

Pääosissa: Andrew Garfield, Florence Pugh, Grace Delaney, Lee Braithwaite, Douglas Hodge, Adam James, Marama Corlett, Aoife Hinds, Nikhil Parmar, Heather Craney ja Lucy Briers

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

We Live in Time on Andrew Garfieldin ja Florence Pugh'n tähdittämä romanttinen draamakomedia. Nick Payne työsti elokuvan käsikirjoituksen ja sai StudioCanalin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023 ja nyt We Live in Time on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun kuulin, ketkä sitä tähdittävät, mutta kiinnostukseni heräsi tosissaan vasta, kun elokuvan markkinoinnissa nähty huvipuistokarusellin hevosesta muodostui internetmeemi. Tietämättä sen enempää mitään elokuvan sisällöstä, kävin katsomassa We Live in Timen heti ensi-iltapäivänä.

Kun pariskunta Almut ja Tobias saavat kuulla Almutin sairastavan syöpää, he muistelevat suhteensa eri taipaleita aina ensikohtaamisesta lapsensa syntymään ja miettivät, mitä tekisivät ajalla, mikä heillä on vielä jäljellä.

Elokuvan päärooleissa Tobias Durandina ja Almut Brühlina nähdään tosiaan Andrew Garfield ja Florence Pugh, joilla molemmilla on ollut vahva putki päällä, tarjoten väkeviä suorituksia elokuvasta ja vuodesta toiseen. Onkin suuri ilo nähdä heidät samassa elokuvassa, etenkin kun Garfieldin ja Pugh'n kemiat osuvat täydellisesti yhteen. He tulkitsevat erinomaisesti hahmojensa rakkautta, niin ylä- kuin alamäkineen. Erityisen hurja alamäki syntyy, kun Almut saa kuulla sairastavansa syöpää. Almut on huippuluokan kokki, joka pyörittää omaa ravintolaansa, kun taas Tobias työskentelee murofirmassa. Näyttelijälahjojensa lisäksi haluaisin uskoa, että Pugh sai roolin myös koronapandemia-aikana pyörittämänsä kokkailukanavansa Cooking With Flo'n ansiosta. Garfieldilla taas tapahtuu mukava ympyrän sulkeutuminen, sillä hänen esikoiselokuvansa, Boy A:n (2009) ohjauksesta vastasi myös We Live in Timen ohjaaja John Crowley.

En tosiaan tiennyt We Live in Timesta etukäteen muuta kuin sen päätähdet ja arvelin, että kyseessä olisi jonkin sortin romanttinen nyyhkytarina. Ja no, kun kyse on pariskunnasta, jonka toinen osapuoli sairastuu syöpään, voiko katsoja odottaakaan muuta kuin kunnon itkuja elokuvan loppupuoliskolla? Vaikka nyyhkypuoli onkin selviö, pääsi leffa silti yllättämään minut aikamoisesti, ennen kaikkea sillä, kuinka hyvä filmi onkaan kyseessä. Toki odotin Garfieldin ja Pugh'n tarjoavan mainiot suoritukset, mutta elokuva on ennen kaikkea taitavasti kirjoitettu ja ohjattu, mikä vain vahvistaa hyvien näyttelijöiden antia. Tobias ja Almut ovat lahjakkaasti toteutetut hahmot kaikin puolin ja kun heihin tykästyy niin voimakkaasti, sitä enemmän loppupään vääjäämätön tunteilu iskee.

Elokuvan kerrontatavan on haluttu heijastaa sen nimeä, ajassa elämistä. Suoraa linjaa alusta loppuun kulkevan kerronnan sijaan We Live in Timen tapahtumat esitetään epälineaarisessa järjestyksessä. Pääasiassa elokuva kertoo kolmea eri aikaa parin elämässä: Tobiaksen ja Almutin ensitapaamista ja heidän rakastumistaan, raskausaikaa ja lapsen saamista, sekä Almutin kemoterapia-aikaa syöpädiagnoosin jälkeen. Aluksi voi tuottaa vaikeuksia päästä jyvälle siitä, missä kohtaa mikäkin kuvio tapahtuu, mutta lopulta tämä ajassa hyppely tuntuu täysin luontevalta. Sen lisäksi, että elokuva kuvataan kuin pääparin muistelun kautta, se myös vahvistaa pohdintaa siitä, että jokaisella meistä on käytössä vain rajallinen aika elämässä ja jokaisen meistä pitäisi miettiä, mihin sen rajoitetun ajan käyttää. Ja mitä meistä jää jäljelle sitten, kun aikamme on loppu?

Vaikka elokuva käsitteleekin raskaita aiheita ja vääntää kyynelhanat auki, olin todella yllättynyt siitä, miten hauska leffa onkaan kyseessä. Mukana on useita suorastaan hulvattomia hetkiä, joista parhaat naurut tarjoaa kaaottinen synnytysepisodi. Nick Paynen käsikirjoitus onkin aivan mahtava kerrontatyyliään, dialogiaan ja skenaarioitaan myöten, minkä pohjalta John Crowley rakentaa vahvan kokonaisuuden ohjauksellaan. Lopputulos on monitunteikas ja kaunis. Myös tekninen toteutus toimii kuvausta, leikkausta, lavastusta, puvustusta ja Bryce Dessnerin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

We Live in Time, 2024, StudioCanal, Film4, SunnyMarch, Shoebox Films, Canal+, Ciné+

Arvostelu: Dyyni: Osa kaksi (Dune: Part Two - 2024)

DYYNI: OSA KAKSI

DUNE: PART TWO

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Timothée Chalamet, Zendaya, Rebecca Ferguson, Javier Bardem, Stellan Skarsgård, Austin Butler, Dave Bautista, Florence Pugh, Christopher Walken, Josh Brolin, Charlotte Rampling, Souheila Yacoub, Léa Seydoux ja Anya Taylor-Joy

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Frank Herbertin Dyyni-kirjaan (Dune - 1965) perustuva elokuva Dyyni (Dune - 2021) oli kehuttu ja palkittu menestys, joten jatkoa oli luvassa. Ohjaaja Denis Villeneuve koki kirjan olevan liian suuri ja monimutkainen yhteen elokuvan, joten hän päätti jakaa kirjan kahdeksi elokuvaksi, siitäkin huolimatta, että tuotantoyhtiö Warner Bros. lupautui aluksi vain yhteen leffaan, sanoen, että jatko-osa tehtäisiin sillä ehdolla, että ensimmäinen menestyy. Siitä huolimatta, että elokuva julkaistiin keskellä koronaviruspandemiaa ja samanaikaisesti sekä teattereissa että HBO Max -suoratoistopalvelussa, se keräsi mojovat katsojaluvut, jolloin Warner Bros. ilmoitti jatko-osan toteutumisesta pian ensimmäisen ilmestymisen jälkeen. Villeneuve ryhtyi saman tien työstämään jatkoa, vaadittuaan ensin, että elokuva julkaistaisiin aluksi yksinoikeudella elokuvateattereissa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja elokuvan oli alun perin tarkoitus saada ensi-iltansa lokakuussa 2023, mutta Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko pakotti julkaisun viivästyttämistä. Nyt Dyyni: Osa kaksi on vihdoin saapumassa elokuvateattereihin, enkä malttanut odottaa sen näkemistä. Pidin valtavasti ensimmäisestä Dyynistä ja jatko-osasta muodostuikin yksi eniten odottamistani elokuvista. Olinkin innoissani, kun pääsin näkemään Dyyni: Osa kahden sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Harkonnenien kaapattua vallan Arrakisin hiekkaplaneetasta, Paul Atreides äiteineen pakenee ja saa uusia liittolaisia aavikolla elävästä fremen-kansasta.

Timothée Chalamet palaa rooliinsa Paul Atreidesina, merkittävän aatelissuvun viimeisenä, pahojen Harkonnenien tapettua hänen kansansa ensimmäisen elokuvan päätteeksi. Chalamet suoriutui jo ensimmäisessä elokuvassa mainiosti roolissaan, mutta jatko-osassa hän vakuuttaa vieläkin enemmän. Siinä, missä ensimmäinen leffa maalaili Paulista kuvaa tavanomaisena nuorena sankarina, Dyyni: Osa kaksi vie häntä huomattavasti poikkeuksellisempaan ja mielenkiintoisempaan suuntaan. Paul ajautuu erikoiseen asemaan, jossa hänen täytyy todella tehdä päätös, minkä roolin ottaa maailmassa. Onko hän isänsä poika ja seuraava herttua, vai onko hänessä jotain vielä enemmän? Onko hän "Lisan al-Gaib", ääni ulkomaailmasta, jonka ennustetaan pelastavan fremenit Harkonnenien kynsistä ja muuttavan karun Arrakisin takaisin entisaikojen loistoon vehreäksi paratiisiksi? Paulin kehityskaari on jatko-osassa huomattavasti syvempi kuin ensimmäisessä ja Chalamet tulkitsee hahmonsa muutosta hienosti.

     Monet muutkin tutut tekevät paluun ensimmäisestä elokuvasta, kuten Rebecca Ferguson Paulin äitinä Jessicana, Stellan Skarsgård pahana paroni Harkonnenina, Dave Bautista tämän brutaalina veljenpoikana Rabbanina, Javier Bardem yhden fremen-joukon johtajana Stilgarina ja Zendaya fremen-tyttö Chanina, joka nähtiin ykkösosassa lähinnä vain Paulin unissa. Chani, Stilgar ja Rabban saavat huomattavasti enemmän ruutuaikaa kuin viime leffassa. Chalametin ohella muutkin tutut näyttelijät vain parantavat otettaan rooleistaan. Erityisesti Ferguson pääsee paremmin valloilleen Jessicana, jonka Bene Gesserit -puoli nousee merkittävämmin esiin.

Ykkösleffan tapettua suunnilleen puolet hahmogalleriasta, täytyy jatko-osan toki esitellä uusia tyyppejä tilalle. Christopher Walken nähdään galaktista Imperiumia johtavana keisarina ja Florence Pugh esittää hänen tytärtään, prinsessa Irulania. Parin vuoden takaisessa Elvis-elokuvassa (2022) häikäissyt Austin Butler taas näyttelee paroni Harkonnenin toista veljenpoikaa, kieroa Feyd-Rauthaa. Butler näyttää, ettei Elvis-rooli ollut yksittäinen täysosuma, vaan hän on yksi tämän hetken lupaavimmista uusista näyttelijöistä. Hän on tunnistamaton häijynä Feyd-Rauthana, joka saapuu Arrakisille jahtaamaan Paulia. Walken taas omaa oikeaa arvokkuutta hallitsijan rooliin ja Pugh toimii oivallisesti prinsessana, jolla on omat kytköksensä Bene Gesseriteihin.

Jo ensimmäinen Dyyni-elokuva oli aivan mahtava, mutta Dyyni: Osa kaksi onnistuu olemaan vielä sitäkin parempi aika lailla jokaisella osa-alueella. Jatko-osaa katsoessa tuntuu vahvasti siltä, että ensimmäinen osa oli lopulta pelkkä esittely tarinan hahmoille, tapahtumapaikoille ja kulttuureille. Nyt kun pelinappulat on asetettu laudalle jatko-osaa varten, todellinen peli pääsee vihdoin alkamaan. Lopputuloksena on ällistyttävä ja mammuttimainen scifieepos, joka ei yhtään muserru oman painonsa alle, vaan asettaa korkean riman sille, mitä lajityypissä voidaan saada aikaiseksi, kun tarpeeksi taitavat tekijät pistetään asialle. Jos jatkokirjaan Dyynin Messias (Dune Messiah - 1969) perustuva, suunnitteilla oleva kolmas elokuva toteutuu ja se onnistuu yhtä laadukkaasti kuin kaksi ensimmäistä osaa, voi Dyyniä kutsua hyvillä mielin parhaaksi elokuvatrilogiaksi sitten Taru sormusten herrasta -elokuvien (The Lord of the Rings - 2001-2003).

Dyyni: Osa kaksi käynnistyy aika lailla suoraan siitä, mihin ensimmäisessä elokuvassa jäätiin. Tuhottuaan Atreidesit, Harkonnenien suku on ottanut takaisin vallan Arrakisista. Samaan aikaan Paul ja hänen äitinsä matkaavat aavikolla fremenien kanssa. Elokuvan ensimmäinen tunti käytetäänkin pitkälti tähän fremenien kulttuurin tutkimiseen. On erittäin mielenkiintoista seurata, kun Paul opettelee tämän aavikkokansan tavoille ja vielä kiinnostavampaa on, kuinka eri tavoin fremenit Paulin näkevät. Toiset mieltävät hänet jeesusmaiseksi vapahtajakseen, kun taas toiset katsovat häntä nenänvarttaan pitkin vääränä profeettana. Tämän kautta elokuva ottaa hyvin kantaa muun muassa valkoinen pelastaja -hahmoihin, sekä uskon asioihin, tutkien asioita eri kannoilta. Muutenkin filmi on temaattisesti edeltäjäänsä rikkaampi ja valtajuonittelu vielä herkullisempaa.

Samaan aikaan kypsytellään konfliktia Paulin ja Harkonnenien välillä. Dyyni: Osa kaksi on huomattavasti toiminnallisempi elokuva kuin ensimmäinen. Taisteluita kasvatetaan kaiken aikaa, kunnes kaikki johtaa kohti massiivista huipennusta, jolloin iho nousee herkästi kananlihalle sellaisesta annoksesta eeppisyyttä, jota ei ollakaan hetkeen elokuvateattereissa koettu. Oli kyse sitten kohtaamisista valtavien hiekkamatojen, Shai-Huludien kanssa tai lopun sotimisesta, meno on niin mahtipontista, että Dyyni: Osa kaksi täytyy kokea isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Vaikka toimintaa on enemmän, ei ohjaaja Denis Villeneuve ole onneksi unohtanut ensimmäisen elokuvan verkkaisuutta. Elokuva kulkee omassa rauhassaan eteenpäin, kypsytellen asioita hiljalleen, kunnes eskaloi ne täyteen vauhtiin. Kestoa leffalla on varttia vaille kolme tuntia, mutta yllättävää kyllä, mielestäni Dyyni: Osa kaksi tuntui lyhyemmältä kuin ensimmäinen Dyyni-elokuva. Olin jopa yllättynyt, kun elokuva loppui (jälleen jatkoa pohjustavaan cliffhangeriin), luullessani, että elokuvaa oli kestänyt vasta pari tuntia. Seasta löytyy pari yksittäistä kauneusvirhettä, kuten yhdessä kohtaa seasta selvästi poisleikattu kohtaus Chanin kanssa, mutta kokonaisuus on silti erinomainen.

Denis Villeneuven ohjaus on todella hallittua ja hän pitää yhä vain valtavammaksi paisuvaa teosta ihailtavan hyvin kasassa. Villeneuvella on silmää suuren skaalan tapahtumille, jotka hän herättää eloon ruudulla leuat auki loksauttavan upeasti. Hänen ja Jon Spaihtsin käsikirjoitus on myös väkevä. Se syventää hahmoja, heidän kulttuurejaan ja tätä maailmaa entisestään, sisältää vahvoja teemoja ja haastaa tehokkaasti katsojaansa. Dyyni: Osa kaksi on myös kuvattu todella tyylikkäästi. Laajat kuvat ovat parhaimmillaan henkeäsalpaavan komeita ja mustavalkoiset kohtaukset Giedi Prime -planeetalla ovat näyttäviä. Valaisu on hieman parempaa kuin viimeksi, lavasteet pysyvät jylhinä, asut ovat taidokkaasti toteutetut ja maskeeraukset ovat fantastiset niljakasta paronia, fremenien sinisiä silmiä ja ajoittain aika verisiäkin taistelujälkiä myöten. Erikoistehosteet ovat ensiluokkaisia. Tietokone-efektit jättävät Avatar: The Way of Wateria (2022) lukuun ottamatta viime vuosien kaikki muut digitehosteilla mässäilevät Hollywood-rainat varjoonsa. Vahvoja visuaalisuuksia tukee tietty vahva äänimaailma. Hans Zimmer vastaa tälläkin kertaa musiikeista ja nostattaa tuttuun tapaansa jo valmiiksi eeppisen teoksen vieläkin mahtipontisemmalle tasolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dune: Part Two, 2024, Warner Bros., Warner Bros. Entertainment, Legendary Entertainment, Villeneuve Films

Arvostelu: Oppenheimer (2023)

OPPENHEIMER

Ohjaus: Christopher Nolan

Pääosissa: Cillian Murphy, Emily Blunt, Matt Damon, Robert Downey Jr., Florence Pugh, Josh Hartnett, Benny Safdie, Dane DeHaan, David Krumholtz, Alden Ehrenreich, Jason Clarke, Dylan Arnold, David Dastmalchian, James D'Arcy, Jack Quaid, Kenneth Branagh, Tom Conti, Matthew Modine, Gustaf Skarsgård, Casey Affleck, Alex Wolff, Olivia Thirlby, Olli Haaskivi, Rami Malek ja Gary Oldman

Genre: draama, historia

Kesto: 3 tuntia

Ikäraja: 12

"Now I am become Death, the destroyer of worlds."

Oppenheimer perustuu Kai Birdin ja Martin J. Sherwinin elämäkertakirjaan American Prometheus: The Triumph and Tragedy of J. Robert Oppenheimer (2005), joka puolestaan perustuu tositapahtumiin atomipommin isänä tunnetun fyysikko J. Robert Oppenheimerin elämästä. Alun perin Sam Mendes oli kiinnostunut kääntämään kirjan elokuvamuotoon, mutta projekti ei edennyt. Kirjan elokuvaoikeudet omistava J. David Wargo tapasi tuottaja Charles Rowenin, joka koki ohjaaja Christopher Nolanin olevan paras vaihtoehto elokuvan tekoon. Nolan oli saanut edellisen elokuvansa, Tenetin (2020) kuvausten päätteeksi näyttelijä Robert Pattinsonilta lahjaksi kirjan Oppenheimerin tunnetuimmista lausahduksista, oltuaan vuosia kiinnostunut fyysikon elämästä. Hän ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta, mutta kun koronaviruspandemian aikana hänen aiemmat elokuvansa julkaissut Warner Bros. -yhtiö alkoi julkaista leffoja samanaikaisesti elokuvateattereissa ja suoratoistopalvelussaan HBO:ssa, Nolan suivaantui ja päätti lopettaa yhteistyönsä yhtiön kanssa. Muut yhtiöt aloittivat kilpailun saadakseen Nolanin seuraavan elokuvan ja lopulta Universal Pictures voitti. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja nyt Oppenheimer on saapunut elokuvateattereihin. Nolanin ollessa suosikkiohjaajani, hänen uusi elokuvansa nousee aina vuoden odotetuimpien kärkeen, riippumatta aiheesta. Olen innolla odottanut leffan näkemistä ja kävinkin katsomassa Oppenheimerin heti ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Toisen maailmansodan aikaan teoreettinen fyysikko J. Robert Oppenheimer saa tehtäväkseen luoda Yhdysvalloille uuden superaseen, atomipommin, jolla sota voitaisiin lopettaa yhdellä räjäytyksellä.

Näyteltyään sivuroolia viidessä aiemmassa Nolanin leffassa - Batman Begins (2005), Yön ritari (The Dark Knight - 2008), Inception (2010), Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises - 2012) ja Dunkirk (2017) - Cillian Murphy pääsee vihdoin esiintymään pääosassa. Murphy siis esittää tietty nimikkohahmo J. Robert Oppenheimeria, jonka mielipiteitä jakanut luomus jätti pysyvät jälkensä historiankirjoihin. Murphy tulee hyvin todennäköisesti saamaan parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden, ellei jopa voittamaan palkinnon; niin hyvä hän roolissaan on. Hän syventyy täysillä hahmonsa mielenmaisemaan ja vie katsojan matkalle tämän psyykeen. Oppenheimer aloittaa polkunsa innokkaana tutkijana, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun Yhdysvaltojen armeija antaa hänelle tehtävän luoda uuden superaseen. Elokuvan edetessä mies alkaa kuitenkin ymmärtämään, mitä tulikaan tehtyä ja syyllisyyden tuskissa kieriskellessään Murphy todella loistaa.

     Cillian Murphyä on tukemassa koko elokuvavuoden huikein näyttelijäkaarti. Suuri osa näyttelijöistä ei edes tiennyt, mihin rooliin ovat päätymässä, he vain halusivat päästä leffaan mukaan ja jotkut isoimmista staroista suostuivat jopa pienempään palkkaan työskennelläkseen Nolanin kanssa. Merkittävimpiä ovat Emily Blunt Oppenheimerin vaimona Kittynä, Florence Pugh Oppenheimerin salarakkaana Jeanina, Matt Damon Oppenheimerin pestaavana eversti Grovesina, Robert Downey Jr. asioihin sekaantuvana Straussina, sekä Josh Hartnett Oppenheimerin tutkijaystävänä Lawrencena. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa Kenneth Branagh, Jason Clarke, Rami Malek, Casey Affleck, David Dastmalchian, Benny Safdie, Dane DeHaan, Alden Ehrenreich, Jack Quaid, Gustaf Skarsgård, Gary Oldman, sekä jopa suomalainen Olli Haaskivi Oppenheimerin kohtaamina henkilöinä ja Manhattan-projektiksi kutsutun atomipommikehittelyn tutkijoina. Näyttelijät ovat kaikki huippuvedossa ja on käsittämätöntä, kuinka leffa tuo ruutuun yhä vain isompia nimiä ja välillä ihan vain yhden tai kahden kohtauksen ajaksi. Rami Malekin Oscar-voitosta ei ole kauaa, mutta suuren osan ajasta tässä elokuvassa hän tyytyy statistin rooliin.

Varmaan vähemmän yllättäen Oppenheimer nousi vuoden 2023 elokuvatarjonnan kärkeen. Kyseessä on kertakaikkisen upea ja pysäyttävä teos, joka näyttää jälleen Christopher Nolanin ällistyttävät lahjat elokuvantekijänä. Oppenheimer on raskaista aihepiireistään huolimatta selvästi Nolanin helpoimpia elokuvia, eikä se väännä katsojan mieltä mutkalle, kuten vaikkapa ajan kanssa kikkaillut Tenet. Mutta kuten voi varmasti odottaa, ei Nolan suostu tälläkään kertaa kertomaan tarinaa lineaarisesti alusta loppuun, vaan hän hyppii ajassa edestakaisin Oppenheimerin nuoruuden, Manhattan-projektin ja kaiken jälkipyykin välillä. Toteutus ei ole millään lailla sekava, vaan aikahyppelystä huolimatta tarinaa on helppo seurata, enkä voinut kuin jälleen kerran ihailla, kuinka käsittämättömän sulavasti Nolan osaakaan leikata eri ajoissa ja paikoissa tapahtuvien kohtauksien välillä.

Elokuva on Nolanin tuotannosta tähän asti henkilövetoisin. Katsoja todella kuljetetaan Oppenheimerin mielen sisälle ja on kiehtovaa nähdä, kuinka Manhattan-projekti vaikuttaa häneen. Aluksi kyse on enemmän nuoren tutkijan lahjojen esittelystä ja osoituksesta, että mahdottomalta tuntuva projekti pystyttäisiin toteuttamaan. Atomipommin räjäytyskokeilu on juhlimisen paikka siihen asti, että päähän iskee vihdoin totuus siitä, kuinka asetta tultaisiin käyttämään. Elokuva käväisee usein psykologisen draaman puolella jopa dokumentaariselta tuntuvan elämäkertakuvauksen lisäksi.

Oppenheimerilla on kestoa jopa kolme tuntia, mutta aika menee jopa yllättävän vauhdilla - joskin kolmannen tunnin aikana pituus alkaa ajoittain tuntua. Sen lisäksi, että tarina on todella koukuttava, Nolan on karsinut siitä aika lailla kaiken ylimääräisen pois. Elokuva etenee reippaasti ja hahmojen väliset keskustelut ovat pituudestaankin huolimatta napakkoja. Dialogikin vie täysin mukanaan, etenkin kun Manhattan-projektin moraalikysymykset nostetaan pinnalle, lähtien jo siitä, kun hetkellisesti iskee epävarmuus, että mitä jos pommin ketjureaktio ei pysähdykään, vaan tuhoalue jatkaa kasvamistaan, kunnes ilmakehä syttyy tuleen ja tuhoaa koko planeetan? Itse pommin räjäytyskohtaus on elokuvan huippuhetki. Tunnelma on ristiriitainen. Katsoja haluaa nähdä, kuinka kohtaus toteutetaan, mutta samalla sitä anelee, ettei nappia painettaisi. Kaikki tämä johtaa elokuvan viimeisiin sekunteihin, joiden kauhistuttavuus ja ajankohtaisuus vetävät hiljaiseksi.

Kuten odottaa saattaakin, on tämäkin Nolanin elokuva myös teknisiltä ansioiltaan erinomainen. Oppenheimer on upeasti kuvattu, enkä ihmettele, jos filmi saa parhaan kuvauksen Oscarin. Otokset ovat todella komeita, mutta samalla ajoittain myös pelottavia. Värikikkailulla erotetaan hyvin kahden eri hahmon näkökulmat tapahtumiin. Lavasteet ovat hienot, asut tyylikkäät ja maskeeraukset todella onnistuneet. Näyttelijät saadaan uskottavasti näyttämään eri ikäisiltä pitkin leffaa. Varmasti itse kukin pöyristyi, kun Nolan ilmoitti, että atomipommin räjäytyskohtaus toteutettaisiin ilman tietokonetehosteita. En tiedä, miten lopputulos saatiin tarkalleen aikaiseksi, mutta räjähdys on hurjan vaikuttava näky. Äänimaailma on myös mainiosti rakennettu ja Tenetin myötä Nolanin luottosäveltäjä Hans Zimmerin korvannut Ludwig Göransson näyttää jälleen taitojaan musiikkien parissa. Göransson maalailee sävellyksillään erittäin painostavaa tunnelmaa, tehostaen useita kohtauksia entisestään.

Yhteenveto: Oppenheimer on erinomainen kuvaus erään todella kiehtovan historiallisen henkilön elämästä ja teoista. Harvoin päätyykään seuraamaan elämäkertaelokuvaa, jonka aikana on näin vahvasti päähenkilön puolella, vaikka tietää, mitä kauheuksia hänen aikaansaannoksellaan tullaan tekemään. Katsoja uppoutuu täysin Oppenheimerin mielenmaisemaan ja käy läpi samoja haastavia moraalisia pohdintoja. Elokuvan edetessä homma vain synkkenee ja Cillian Murphy häikäisee pääroolissa. Isoista nimistä koostuva näyttelijäkaarti hoitaa muutenkin hommansa ansiokkaasti ja on hupaisaa, kuinka leffa tuo näytölle jatkuvasti yhä suurempia staroja vain yhden tai kahden kohtauksen ajaksi. Christopher Nolan ällistyttää jälleen kerran elokuvantekijänä. Hänen ohjauksensa on voimakasta ja käsikirjoituksensa hienosti laadittu. Vaikka kestoa on kolme tuntia, tarina on reippaasti kerrottu ja napakka. Ajassa hyppiminen toimii hyvänä tehokeinona. Itse atomipommin räjäytys on häikäisevä kohtaus, joka samanaikaisesti loksauttaa suun auki vaikuttavalla toteutuksellaan, että myös kauhistuttaa tapahtumallaan. Filmin viimeinen minuutti vetää todella hiljaiseksi. Näyttelijöitä, kerrontaa, tunnelmaa, synkkiä teemojaan ja teknistä puolta myöten Oppenheimer on hieno teos, jota suosittelen historiasta kiinnostuneille, sekä onnistuneen elokuvanteon ystäville. Oppenheimer tulee takuulla kisaamaan parhaan elokuvan Oscar-pystistä, enkä todellakaan pistäisi vastaan, jos elokuva voittaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oppenheimer, 2023, Universal Pictures, Syncopy, Atlas Entertainment, Gadget Films

Arvostelu: Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus (Puss in Boots: The Last Wish - 2022)

SAAPASJALKAKISSA: VIIMEINEN TOIVOMUS

PUSS IN BOOTS: THE LAST WISH

Ohjaus: Joel Crawford

Pääosissa: Antonio Banderas, Salma Hayek, Harvey Guillén, Florence Pugh, Olivia Colman, Ray Winstone, Samson Kayo, John Mulaney, Wagner Moura, Da'Vine Joy Randolph, Anthony Mendez, Kevin McCann, Conrad Vernon ja Cody Cameron

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin Shrek-animaatioelokuville (2001-2010) lisäosana toiminut leffa Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011) oli kehuttu menestys, joka kilpaili parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta. Alun perin "Puss in Boots 2: Nine Lives & 40 Thieves" -nimellä kulkeneen jatko-osan teko lähtikin heti liikkeelle. Projekti joutui kuitenkin jatkuviin ongelmiin, kun ohjaaja vaihtui pariin otteeseen ja käsikirjoitusta kirjoitettiin uudestaan kerta toisensa perään. Paul Fisher ja Tommy Swerdlow saivat kuitenkin lopulta kasaan kaikkia tyydyttäneen tekstin ja Joel Crawfordin ohjauksessa ääninäyttelijöiden esiintymisen nauhoitus ja elokuvan animointi käynnistyivät keväällä 2021. Nyt Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffan näkemistä innolla. Olen lapsesta asti pitänyt Shrek-leffoista ja selvästi enemmän kissa- kuin koiraihmisenä innostuin tietty Saapasjalkakissasta hahmona. Pidin paljon hahmon omasta elokuvasta ja olen siitä asti odottanut jatko-osaa. Juuri kun ehdin jo menettää toivoni, jatko-osa varmistui. Vaikka olinkin skeptinen uudenlaisen animaatiotyylin takia, menin silti erittäin positiivisin mielin katsomaan Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta heti ensi-iltapäivänä.

Saapasjalkakissa on seikkailujen varrella menettänyt lähes kaikki yhdeksän elämäänsä ja nyt hänellä on enää yksi elämä jäljellä. Katti lähtee etsimään legendaarista toivomustähteä, saadakseen elämänsä takaisin. Avukseen hän tarvitsee vanhaa liittolaistaan Kitty Pehmotassua ja uutta tuttavuuttaan Perrito-koiraa.

Saapasjalkakissa tekee vihdoin yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen paluun valkokankaille ja hahmon äänenä kuullaan tietty edelleen karismaattinen Antonio Banderas. Legendaarinen lainsuojaton ja seikkailusankari on vuosia nauranut päin kuoleman kasvoja, mutta kun Saapasjalkakissa saa tietää, että hänellä on vihoviimeinen elämä tassuissaan, muuttuu ääni kellossa. Myyttien toivomustähti pitää löytää mahdollisimman äkkiä ja uuden seikkailun varrella hahmo päätyy kokemaan varsinaisen henkisen kasvutarinan. Saapasjalkakissan matkaan tarttuvat ensimmäisestä elokuvasta tuttu viekas rosvo Kitty Pehmotassu (Salma Hayek), sekä uusi tuttavuus, innokas terapiakoira Perrito (Harvey Guillén), joka on aidosti sympaattinen ja hauska, vaikka hahmon kohdalla on iso riski, että hauva muuttuisi ärsyttäväksi.

      Oranssi kolli ei kuitenkaan ole ainoa toivomustähden perässä oleva, vaan Saapasjalkakissa, Kitty ja Perrito joutuvat matkansa varrella kohtaamaan taikaesineitä havittelevan Iso-Jaakko Person (John Mulaney), Kultakutrin (Florence Pugh) ja kolme karhua (Olivia Colman, Ray Winstone ja Samson Kayo), sekä palkkionmetsästäjäsuden (Wagner Moura), joka on ajoittain niin hurja ilmestys, ettei ihme, jos perheen pienimmät näkevät punasilmäisestä ja hyytävästi viheltelevästä sudesta painajaisia, sillä myös itse jännitin hahmon ollessa läsnä. Iso-Jaakko Perso taas on vekkulimpi pahis, joka on kylmäsydämisesti valmis pistämään alaisiaan lihoiksi saadakseen haluamansa. Kultakutria ja kolmea karhuakin hyödynnetään hyvin ja tämä erikoinen perhedynamiikka tuo lopulta yllättävää herkkyyttäkin mukaan.

Heti nähtyäni ensimmäisen Saapasjalkakissa-elokuvan ensimmäistä kertaa, olen toivonut sen saavan jatkoa. Jatko-osasta puhuttiin kuitenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana niin vaihtelevaan sävyyn, että jossain kohtaa aloin jo menettää toivoani siitä, että se olisi koskaan tulossa. Olinkin jopa epäuskoinen ensi-iltapäivänä, astellessani elokuvasaliin katsomaan Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta. Samalla olin myös hieman pelokas, sillä vain viikkoa aiemmin ilmestynyt Avatar: The Way of Water (2022) oli osoittautunut valtavaksi pettymykseksi samanlaisen yli kymmenen vuoden odotuksen ja viivästymisten jälkeen. Ilokseni ja suureksi huojennuksekseni voin sanoa, että yhdentoista vuoden odotus todella palkitaan. Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus ei ole vain pitkän odotuksen arvoinen jatko-osa, vaan se myös päihittää ensimmäisen elokuvan! Kyseessä on myös viime aikoina aika yhdentekeviä tusinaleffoja ulos suoltaneen DreamWorks-animaatioyhtiön paras elokuva vuosiin.

Taatusti koko perhettä lapsista aikuisiin viihdyttävä elokuva nappaa tiukasti mukaansa heti riemukkailla ensiminuuteillaan ja pitää otteessaan läpi vähän päälle puolitoistatuntisen keston. Vauhdikas seikkailu tarjoaa jatkuvasti hauskoja hetkiä ja vitsejä, joissa on mietitty kaikenikäisiä. Osa huumorista naurattaa varmasti paremmin lapsikatsojia, kun taas jotkut komedialliset tilanteet kutkuttavat enemmän aikuisten nauruhermoja, varsinkin elämiensä menetyksestä masentuvan Saapasjalkakissan ylidramaattinen elämäkriisi. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja paikoitellen aidosti jännittäviä, erityisesti kun aiemmin mainitsemani susi astelee esiin varjoista. Menon ja meiningin keskellä elokuva osaa kuitenkin rauhoittua tarpeen vaatiessa ja syventyä hahmoihinsa ja etenkin heidän motiiveihinsa löytää toivomustähti ensimmäisenä. Elokuva hivuttautuu salakavalasti katsojan ihon alle ja muuttuukin ajoittain aidosti liikuttavaksi. Mukana on myös hyviä opetuksia siitä, että itse kunkin pitäisi välillä pysähtyä pohtimaan asioita, joita jo löytyy itseltä, sen sijaan että on jatkuvasti vain haalimassa ja haluamassa lisää.

Ennen elokuvaa olin varsin skeptinen sen visuaalisesta toteutuksesta. Tekijät ovat nimittäin hylänneet ensimmäisen Saapasjalkakissa-leffan, sekä samalla Shrek-elokuvien animaatiotyylin ja ovat halunneet tehdä Viimeisestä toivomuksesta enemmän Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffaa (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) muistuttavan. Vaikka välillä elokuvaa katsoessani tuumin, että olisi ollut kiva, jos animaattorit olisivat pitäytyneet vanhassa tyylissä, lämpenin nopeasti uudelle ulkonäölle. Elokuva onkin lopulta visuaalisesti todella komeaa katseltavaa ja monet kuvat näyttävät suorastaan maalauksellisilta. Kaikki kuvasommittelusta värien ja valojen ja varjojen käyttöön on erittäin tyylikästä. Toimintakohtauksissa on välillä häiritsevää, kun kuvataajuutta vaihdellaan, jolloin välillä kuva liikkuu sulavasti, toisinaan hieman töksähtelevästi. Äänimaailma on myös mainio, vaikka Heitor Pereiran musiikit eivät olekaan yhtä riemastuttavaa rallatusta kuin Henry Jackmanin ykkösosassa. Joel Crawfordin ohjaus on sähäkkää ja Paul Fisherin ja Tommy Swerdlow'n käsikirjoitus on erittäin mainio tarinankerrontaa, replikointia ja hahmokäsittelyä myöten.

Yhteenveto: Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus on riemastuttava ja suorastaan mahtava koko perheen seikkailu, joka päihittää edellisosan ja on DreamWorksin paras animaatioleffa vuosiin. Elokuva nappaa tiukasti mukaansa vauhdikkaan ja veikeän tarinansa kanssa, tarjoten paljon hupia kaikenikäisille. Aikuiskatsojat voivat huvittua Saapasjalkakissan elämäkriisistä, kun taas lapset voivat kikattaa hassujen hahmojen toilailuille. Huumorin vastapainona on yllättävänkin synkkiä juttuja ja sankaria jahtaava susi voi vihellyksineen ilmestyä vanhempienkin painajaisiin. Toimintaa ei puutu ja toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä ja sähäköitä, mutta onneksi leffa malttaa tasaisin väliajoin myös pysähtyä tutkimaan näitä hahmoja ja heidän motiivejaan toivomustähden kanssa. Elokuva onnistuu iskemään tunteisiin yllättävänkin lujaa. Visuaalisesti filmi on aikamoista silmäkarkkia, vaikka toisinaan vaihteleva kuvataajuus voi häiritä tökkivyydellään. Kaiken kaikkiaan Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus osoittautui yli vuosikymmenen odotuksen arvoiseksi leffaksi. Toivottavasti tämän myötä saamme myös vihdoin viidennen Shrek-elokuvan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Puss in Boots: The Last Wish, 2022, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Don't Worry Darling (2022)

DON'T WORRY DARLING

Ohjaus: Olivia Wilde

Pääosissa: Florence Pugh, Harry Styles, Olivia Wilde, Chris Pine, Gemma Chan, KiKi Layne, Nick Kroll, Kate Berlant, Asif Ali, Sydney Chandler, Douglas Smith ja Timothy Simons

Genre: trilleri, draama

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 16

Don't Worry Darling on Florence Pugh'n ja Harry Stylesin tähdittämä mysteerielokuva. Leffa lähti liikkeelle Carey Van Dyken, Shane Van Dyken ja Katie Silbermanin ideasta, jota he yrittivät kaupitella elokuvantekijöille ja studioille. Olivia Wilde kiinnostui tekstistä ja suostui ohjaamaan siitä elokuvan. Kun Wilden esikoisohjaus Booksmart (2019) keräsi paljon kehuja, studiot ryhtyivät kilpailemaan siitä, kuka saisi Wilden seuraavan elokuvan itselleen. New Line Cinema nappasi projektin ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020. Elokuvan tuotanto ei kuitenkaan ollut helppo. Kuvaukset jouduttiin keskeyttämään koronavirustartunnan takia, näyttelijä Shia LaBeoufin sanottiin saaneen potkut filmistä, mutta myöhemmin hän paljasti todisteiden kera, että hän lähti itse projektista ja että häntä aneltiin jäämään mukaan, ja ohjaaja Wilde otti useasti yhteen päätähti Pugh'n kanssa, minkä takia Pugh ei halunnut olla paljoa mukana leffan pressikiertueella. Lisäksi elokuvan maailmanensi-illassa Venetsian elokuvajuhlilla kohuttiin, että Styles olisi sylkenyt näyttelijä Chris Pinen päälle, mutta näyttelijät kielsivät huhun. Nyt Don't Worry Darling saa ensi-iltansa Suomessa ja itse olin kiinnostunut elokuvasta sen ohjaajan, näyttelijäkaartin ja ympärillä liikkuvien kohujen takia, tietämättä yhtään mitään itse tarinasta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Don't Worry Darlingin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Alice ja Jack Chambers asuvat onnellisesti idyllisessä pikkukaupungissa 1950-luvulla. Päivät Alice viettää kotona, pohtien, mitä Jack oikein tekee töissään, mysteerisessä Victory-operaatiossa?

Päärooleissa Alice ja Jack Chambersina nähdään viime vuosina kovassa nosteessa ollut Florence Pugh ja entinen One Direction -tähti Harry Styles, joka korvasi projektista poistuneen Shia LaBeoufin ja joka päätyi seurustelemaan ohjaaja Wilden kanssa kuvausten aikana. Pugh on roolissaan tuttuun tapaansa erinomainen, osoittaen jälleen olevansa yksi tämän hetken parhaista nuorista näyttelijöistä. Hän tekee hyvää työtä esittäessään 1950-luvun rikasta kotirouvaa, joka käyttää aikansa siivoilleen ja kokaten, hänen miehensä ollessa töissä. Pugh myös tulkitsee onnistuneesti hahmonsa voimistuvia tunnetiloja, kun hän alkaa epäillä, että hänen miehensä työt liittyvät johonkin todella hämärään. Styles on kelpo valinta Jack-mieheksi, päästen parissa kohtaa näyttämään muutakin kuin hurmuripuoltaan. Pugh'n ja Stylesin kemiat osuvat hyvin yhteen.

     Elokuvassa nähdään myös mm. ohjaaja Wilde Chambersien naapurina ja Alicen läheisimpänä ystävänä Bunnynä ja Nick Kroll tämän miehenä, Jackin parhaana kaverina Billinä, Kate Berlant juoruilevana Peginä, KiKi Layne kummallisena Margaretina, sekä Chris Pine kaupunkia pyörittävänä, salaperäisenä Frankina ja Gemma Chan tämän Shelley-vaimona. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mainiosti - varsinkin Pine, josta löytyy sopivasti karismaa ja epäilyttävyyttä ison bisneksen johtajaksi.

Kaikenlaisten kohujen keskellä Don't Worry Darlingista kuoriutuu ihan menevä jännäri, joka ei kuitenkaan tunnu yltävän potentiaaliinsa. Siitä löytyy kehuttavaa Pugh'n näyttelijäsuorituksesta lähtien, mutta myös harmillista moitittavaa. Itse tuotannolliset vaikeudet ja ihmisten väliset konfliktit eivät onneksi näy lopputuloksessa, ja jos ei ole seurannut mediasta kohuja, ei välttämättä edes uskoisi, kuinka vaikeaa filmin tekoprosessi oli. Elokuvan ongelmat löytyvät lähinnä Van Dyken sisarusten ja Silbermanin tarinan pohjalta työstetystä käsikirjoituksesta, jossa lainaillaan liikaa huomattavasti paremmista elokuvista. En voi kertoa, mistä kaikista filmeistä on otettu inspiraatiota, sillä se olisi jo suuri spoileri. Sen verran uskallan sanoa, että alkupään balettikohtauksista tulee herkästi mieleen esimerkiksi Black Swan (2010) ja Suspiria-uudelleenfilmatisointi (2018). Lisäksi vaikka teksti sisältää onnistuneita kauhukuvioita monien miesten tarpeesta kontrolloida naisiaan, tietyt motiivit kaiken taustalla jäävät liian pimentoon.

Elokuva lähtee vahvasti liikkeelle, eikä kestä montaakaan minuuttia, kun katsojalla on jo vahva tunne, että tässä pikkukaupungissa on jotain vialla. Kaikki on liian hyvää ja ihanaa ollakseen totta. On mielenkiintoista ryhtyä selvittämään Alicen kanssa, mistä kaikessa onkaan kyse. Elokuva ei ole käänteinen ja yllätyksineen ihan niin ovela kuin se luulee, sillä varastaessaan liikaa muilta, nämä käänteet ja yllätykset tuntuvat turhankin ennalta-arvattavilta ja yllätyksettömiltä. Vaikka tutkimusprosessi onkin kiinnostavaa puuhaa ja elokuva nostattaa jännitettä paikoin varsin tehokkaasti, puolivälin paikkeilla leffa tuntuu hieman junnaavan paikoillaan. Loppupää kiristää taas tahtia, mutta siinä kohtaa lainailut muualta ovat liian selviä ja jopa mielikuvituksettoman tylsiä.

Olivia Wilde tekee parhaansa ailahtelevan käsikirjoituksen kanssa. Ohjaus on pätevää ja vaikkei elokuva yllä Booksmartin loistokkuuteen, Wilde näyttää, ettei hän ollut kameran takana pelkkä yhden filmin ihme. Wilde rakentaa tunnelmaa taidokkaasti, joskin välillä hänen kannattaisi luottaa hiljaisuuteen tehokeinona turhankin mahtipontiseksi paisuvan musiikin sijaan. John Powellin sävellykset toimivat pääasiassa mainiosti, mutta välillä hän voisi hillitä hieman. Don't Worry Darling on kuvattu erittäin tyylikkäästi. Kuvauksessa on usein näyttävää symmetriaa, esimerkiksi heti alussa, kun miehet lähtevät aamulla samanaikaisesti töihin, vaimojen jäädessä talojensa etupihoille vilkuttelemaan. Lavasteet ja asut ovat hienot, ja niillä herätetään 1950-luku upeasti takaisin henkiin.

Yhteenveto: Don't Worry Darling on harmillisen epätasainen trilleri, joka käynnistyy todella vahvasti, mutta menettää hiljalleen tehoaan. Vaikka mysteerin selvittäminen onkin kiinnostavaa puuhaa ja elokuva onnistuu välillä olemaan jännittävä, puolenvälin paikkeilla homma alkaa hieman junnata paikoillaan. Toisen puoliskon käänteet eivät ole niin yllättäviä kuin tekijät ovat varmasti toivoneet, etenkin kun ne rakentuvat liikaa lainailuihin muista, huomattavasti paremmista filmeistä. Lopulta leffa tuntuu aika mielikuvituksettomalta ideoidensa kanssa. Florence Pugh on erinomainen pääroolissa ja vain vahvistaa asemaansa tämän hetken parhaimpien näyttelijöiden joukossa. Harry Styles on kelvollinen hänen miehensä osassa ja Chris Pine sopii hyvin rooliinsa epäilyttävänä kaupunginjohtajana. Olivia Wilden ohjaus on pääasiassa mainiota ja teknisiltä ansioiltaan leffa on taiturimaisesti pistetty kasaan. Elokuvan käsikirjoitus vain on harmillisen ontuva. Don't Worry Darling pääsee kuitenkin täpärästi plussan puolelle tiettyjen onnistumisiensa ansiosta. Vahvemman käsikirjoituksen ja yllättävämpien käänteiden kanssa filmi voisi edustaa vuoden parhaimmistoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Don't Worry Darling, 2022, New Line Cinema, New Line Productions, Vertigo Entertainment, Warner Bros.

Arvostelu: Black Widow (2021)

BLACK WIDOW

Ohjaus: Cate Shortland
Pääosissa: Scarlett Johansson, Florence Pugh, David Harbour, Rachel Weisz, O-T Fagbenle, Ray Winstone, Olga Kurylenko, William Hurt ja Julia Louis-Dreyfus
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 12

Black Widow on Marvelin elokuvauniversumin 24. elokuva ja se pohjautuu vuonna 1964 luotuun samannimiseen Marvelin sarjakuvahahmoon. Scarlett Johanssonin esittämänä Black Widow teki ensiesiintymisensä elokuvassa Iron Man 2 vuonna 2010 ja sen jälkeen Johansson on näytellyt hahmoa elokuvissa The Avengers (2012), Captain America: The Winter Soldier (2014), Avengers: Age of Ultron (2015), Captain America: Civil War (2016), Avengers: Infinity War (2018), Captain Marvel (2019) ja Avengers: Endgame (2019). Kuitenkin jo ennen näitä elokuvia Lionsgate yritti työstää hahmosta omaa filmatisointiaan vuonna 2004. Nämä suunnitelmat kuitenkin pian kariutuivat, kun Marvel Studios alkoi rakentaa omaa elokuvauniversumiaan. Jo Iron Man 2:n ilmestymisen aikaan Marvelilla ryhdyttiin ideoimaan Black Widow'n omaa leffaa, mutta vasta 2017 sen teko alkoi ihan tosissaan. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä keväällä 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi sen julkaisua on jouduttu siirtämään pariinkin otteeseen. Nyt Black Widow saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse odotin filmiä positiivisin mielin. Vaikka mielestäni on hassua, että hahmon oma elokuva ilmestyy vasta useita vuosia hahmon esittelyn jälkeen, olin silti tyytyväinen, että Black Widow'sta vihdoin tehtiin oma leffansa. Meninkin innokkaana katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa - suuri osa innosta tosin johtui lähinnä siitä, että kahden vuoden tauon jälkeen pääsin jälleen katsomaan uutta Marvel-elokuvaa valkokankaalta.

Sokovian sopimuksen ja Captain American ja Iron Manin välienselvittelyjen myötä Black Widow, eli Natasha Romanoff on karkumatkalla, kun hän liittoutuu yhteen vanhan perheensä kanssa, pysäyttääkseen Punaisen huoneen aivopestyt musta leski -agentit ja Taskmasterin.

Scarlett Johansson palaa Natasha Romanoffin eli Black Widow'n rooliin - ja voi olla, että jopa viimeistä kertaa, kun miettii Avengers: Endgamen tapahtumia. Kymmenen vuoden odotuksen jälkeen Johansson pääsee vihdoin oman sooloelokuvansa keulakuvaksi ja hän antaakin filmille kaikkensa. Elokuva sijoittuu Captain America: Civil Warin ja Avengers: Infinity Warin väliseen aikaan, jolloin suuri osa Avengers-tiimistä on julistettu lainsuojattomiksi ja yhtenä heistä Natasha on nyt karkumatkalla. Karkumatkansa aikana hahmon menneisyys nousee takaisin esille ja hahmosta avataan paljon kiinnostavia puolia, joista olemme päässeet näkemään aiemmissa leffoissa vain vilauksia. On hienoa, että hahmo on viimein saanut oman elokuvansa - sellaisen hän on ansainnut ja on vieläpä erityisen hienoa, että kyseessä on hyvä elokuva!

     Johanssonin lisäksi elokuvassa nähdään myös urallaan vahvaa nousua tekevä Florence Pugh Natashan "siskona" Yelenana, David Harbour ja Rachel Weisz heidän "vanhempinaan" Alexeina ja Melinana, O-T Fagbenle Natashaa karkumatkalla avustavana Masonina, William Hurt karkulaissupersankareita jahtaavana kenraali Thaddeus Rossina, sekä Ray Winstone Punaista huonetta ja musta leski -agentteja komentavana Dreykovina, jonka oikeana kätenä toimii uusi, päheä pahishahmo Taskmaster, joka pystyy kopioimaan vastustajiensa taisteluliikkeitä ja siten nousemaan helposti niskan päälle. Winstone on mainio inhottavana Dreykovina ja niin Fagbenle kuin Weiszkin tekevät oivaa työtä rooleissaan. Show'n kuitenkin varastavat lystikkäät Pugh ja Harbour. Pugh'n Yelena-hahmon tausta on hyvin samanlainen kuin Natashalla, mutta hahmosta on kasvanut erilainen persoona. Pugh ja Johansson välittävät siskomaista kemiaa ja energiaa, mikä nostaa vähän väliä hymyn huulille. Harbour taas on hulvaton roolissaan entisenä venäläissupersankarina, Red Guardianina, jonka sankariajoista on jäljellä enää vain hahmon kertomat, vuosien varrella paisutellut urotyötarinat.

Juurikin tämä Natashan, Yelenan, Alexein ja Melinan muodostama eriskummallinen "perhe" luo Black Widow -elokuvaan sydäntä, mikä nostaa elokuvan tasoa ja antaa sille painoarvoa. Tällä perheellä on erittäin vaikea menneisyys takanaan ja siksi onkin kiinnostavaa nähdä, kun nelikon täytyy liittoutua yhteisen vihollisen takia. Perheenjäsenet tuodaan mukaan yksitellen ja filmi vain paranee jokaisen lisätyn hahmon myötä. Silti leffa ei tunnu pääsevän eroon siitä vaivasta, että se tulee liian myöhään. Tavallaan minua ei haitannut, että elokuva heitti minut takaisin Captain America: Civil Warin tapahtumien jälkimeininkeihin, mutta samalla filmistä uupuu tietty jännite, kun muiden elokuvien kautta tietää etukäteen Natashan kohtalon. Vielä kun tässä välissä on ilmestynyt jo elokuvauniversumin tarinaa eteenpäin vievät Disney+ -palvelun sarjat WandaVision (2021) ja The Falcon and the Winter Soldier (2021), minkä lisäksi Loki-sarjankin (2021-) avauskausi on lähes päättynyt, voi Black Widow tuntua pienesti studion välityöltä, ennen kuin päästään kunnolla itse asiaan syksyllä ilmestyvien Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsin (2021) ja Eternalsin (2021) myötä. Tästä ongelmasta huolimatta Black Widow on lisää erittäin tasokasta supersankariviihdettä Marvelilta.

Black Widow'sta tulee vahvasti mieleen seitsemän vuoden takainen Captain America: The Winter Soldier, joka supersankarileffan sijaan tuntui enemmän toimintapainotteiselta vakoojaleffalta. Tässä ei taistella muista maailmoista saapuvia olentoja vastaan, vaan meno on paljon perinteikkäämpää nyrkkitappelua, autotakaa-ajoa ja ammuskelua. Parin viimeisimmän Avengers-megaelokuvan jälkeen Black Widow tuntuu todella maanläheiseltä ja simppeliltä, mutta samalla on vain hyvä asia, että Marvel on päättänyt uuden vaiheen alkaessa ottaa hieman takapakkia pienimuotoisempaan suuntaan, josta studio voi taas kasvatella seuraavien leffojen kautta uusiin jättispektaakkeleihin. Black Widow'sta löytyy omat spektaakkelihetkensä, mutta muuten elokuva pitää jalat lähempänä maata ja pitää kaiken taistelemisenkin keskellä keskittymisen onnistuneesti vaikeissa ihmissuhteissa, hankalan lapsuuden ja perheen aiheuttamissa traumoissa, sekä kaikesta tästä toipumisessa.

Elokuvan tasapainottelu kelpo ihmisdraaman ja näyttävien toimintakohtausten välillä on sujuvaa. Toimintakohtaukset tarjoavat takuuvarmaa popcorn-viihdettä koko rahan edestä. Erityisesti kamppailut Taskmasterin kanssa ovat mukaansatempaavia, hahmon kopioidessa vastuksiensa taistelutyylejä, minkä ansiosta hahmo voi ennakoida tulevia iskuja. Taskmaster on selvästi seuraillut uutisista Avengers-tiimiläisten puuhia, sillä hahmo hyödyntää myös heidän taitojaan. Välillä tuntuukin siltä, että Natasha joutuu taistelemaan useampaa Avengeria vastaan samassa, yhdistetyssä paketissa. Sen lisäksi, että filmi iskee faneille esimerkiksi Taskmasterin asevarusteiden kautta silmää, viitaten muihin Marvel-elokuviin, muitakin tuttuja Marvel-maneereja löytyy seasta, jotka saavat varmasti saagan suurkuluttajat myhäilemään tyytyväisinä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Cate Shortland, joka on aiemmin tehnyt huomattavasti pienempiä elokuvia kotimaassaan Australiassa. Hyppy niistä ison luokan Hollywood-projektiin sujuu Shortlandilta sujuvasti ja hän tekee hyvää työtä vakoojajännärimäisen supersankarileffan parissa. Shortlandin tausta on selvästi painottanut häntä keskittymään enemmän henkilöihin ja heidän välisiin suhteisiin kuin toimintaan ja niinpä jotkut keskustelukohtaukset ovat omalla tavallaan vaikuttavampia kuin isolla rahalla tehdyt tietokonetehostetaistot. Pääasiassa efektit näyttävät hyviltä, mutta osasta räjähdyksiä paistaa läpi digitaalisuus, eivätkä jotkut liekit näytä uskottavilta. Muuten Black Widow on kuitenkin visuaalisesti tyylikäs. Se on kuvattu hyvin, kuten myös valaistu, lavastettu ja puvustettu. Leikkauksessa filmiä olisi voinut tiivistää muutamilla minuuteilla, sillä kahden tunnin ja vartin kestossa elokuva tuntuu pienesti liian pitkältä. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja niin äänitehosteet kuin Lorne Balfen säveltämät musiikit rymistelevät pätevästi toiminnan aikana.

Yhteenveto: Black Widow on erittäin mainio toimintaelokuva, vaikka sen onkin vaikea päästä pakoon sitä faktaa, että leffa tulee noin viitisen vuotta myöhässä. Siitä huolimatta elokuva toimii ja on hienoa vihdoin ja viimein nähdä nimikkohahmon tähdittävän omaa leffaansa. Avengers: Endgamen kaltaisen jättispektaakkelin jälkeen on mukavaa, että Marvel on päättänyt tehdä huomattavasti maanläheisemmän elokuvan. Captain America: The Winter Soldierin henkeä mukaileva vakoojajännärifilmi pitää hyvin mukanaan hieman liian pitkästä kestostaan huolimatta. Elokuva tarjoaa hyvässä tasapainossa oivaa synkistelyä, aidosti hauskaa huumoria, yllättävänkin onnistunutta perhedraamaa ja näyttäviä toimintakohtauksia. Iso loppuhuipennus on juuri sitä, mitä Marvelilta voikin odottaa. Scarlett Johansson nauttii selvästi sooloelokuvansa saamisesta ja tekee todella hyvää työtä nimikkohahmona. Show'n kuitenkin tuppaavat varastamaan Florence Pugh ja David Harbour, jotka ovat todella lystikkäitä sivurooleissaan. Ray Winstone on oiva valinta niljakkaaksi pahikseksi ja Taskmaster tarjoaa päheän vastuksen toimintakohtauksiin. Tyylikkäistä taistelurymistelyistäkin huolimatta filmin parhaita kohtauksia ovat Natashan erikoisen "perheen" keskustelut. Hahmojen välinen dynamiikka on vahvasti rakennettu ja he tuovat sydäntä elokuvaan.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Black Widow, 2021, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Cinesite, Zak Productions

Arvostelu: Pikku naisia (Little Women - 2019)

PIKKU NAISIA

LITTLE WOMEN

Ohjaus: Greta Gerwig
Pääosissa: Saoirse Ronan, Florence Pugh, Emma Watson, Eliza Scanlen, Timothée Chalamet, Laura Dern, Louis Garrel, Tracy Letts, Meryl Streep, Bob Odenkirk ja Chris Cooper
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: S

Pikku naisia perustuu Louisa May Alcottin samannimiseen kirjaan, mikä julkaistiin kahdessa osassa vuosina 1868 ja 1869. Alcott otti kirjaan vaikutteita omasta nuoruudestaan ja elämästään siskojensa kanssa. Kirja oli välitön hitti ja nousi nopeasti arvostettuun asemaan, toimien innoittajana nuorille naisille saavuttaa unelmansa. Suosionsa ansiosta kirjasta on tehty lukuisia näytelmiä, televisiosarjoja ja elokuvia. Elokuvista ensimmäinen oli mykkäversio vuodelta 1917 ja tämä uusin on jo kahdeksas elokuvasovitus Pikku naisista. Sony Pictures ilmoitti leffan teosta vuonna 2013 ja vuonna 2016 Greta Gerwig innostui työstämään käsikirjoituksen. Kun hänen esikoisohjauksensa Lady Bird (2017) oli palkintogaaloissa isosti ehdolla ja voitokaskin, Gerwigiä pyydettiin myös ohjaamaan elokuva. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2018 ja nyt Pikku naisia saa ensi-iltansa Suomessa - kuukausi sen jälkeen, kun sen oli alunperin tarkoitus ilmestyä. Itse olen ollut vuosia tietoinen Alcottin kirjasta, mutten ole koskaan lukenut sitä tai nähnyt ainuttakaan aiemmista seitsemästä elokuvasta, joten tarina ei ollut minulle tuttu. Innostuin kuitenkin filmin näyttelijäkaartista ja Lady Birdin jälkeen olin kiinnostunut, mihin muuhun Gerwig pystyy, joten menin erittäin positiivisin mielin katsomaan Pikku naisia hieman ennen joulua lehdistönäytökseen.

1800-luvun puolessa välissä Marchin siskoksilla on jokaisella omat haaveensa tulevaisuudesta. Jo March haluaa olla kirjailija, Meg March odottaa pääsevänsä naimisiin jonkun kanssa, Amy Marchilla on lahjoja taiteilijana ja Beth March yrittää todistaa kykynsä musiikin puolella.

Saoirse Ronan jaksaa joka kerta yllättää sillä, kuinka uskomattoman upea näyttelijä hän onkaan. Jos näytteleminen olisi luonnonvoima, hän edustaisi sitä täydellisesti. Ronan on niin voimakas eläytymään, niin mestarillinen ottamaan tilan haltuunsa ja niin luonnollinen tunteiden kanssa, että hän jättää monet vuosikymmeniä työtä tehneet konkarit varjoonsa. Tässä Ronan näyttelee Jo Marchia, joka kirjoittaa tarinoita ja yrittää saada niitä myytyä eteenpäin. Ongelma vain on, etteivät mieskustantajat ole erityisen kiinnostuneita naisten vapaata tahtoa käsittelevistä kertomuksista. Kirjoittaminen on Jo'lle suuri intohimo ja Ronan tuntuu löytävän tämän suuren intohimon helposti, hypäten täysillä mukaan. Jos hän ei kohta voita Oscar-palkintoaan (ehdokkuuksia on nimittäin tämän roolisuorituksen myötä neljä), on aika suuttua.

Marchin kolme muuta sisarta ovat Harry Potter -elokuvista (2001-2011) tutun Emma Watsonin näyttelemä Meg, viime kesänä kauhuleffassa Midsommar - loputon yö (Midsommar - 2019) lahjansa osoittaneen Florence Pughin näyttelemä Amy ja Eliza Scanlenin esittämä Beth. Pugh on jälleen erinomainen ja yrittää parhaansa mukaan pysyä Ronanin perässä. Watsonkin on mainio, mutta hänelle tunteiden esittäminen on paikoitellen väkinäistä. Scanlen on erittäin hyvä, mutta hänen hahmonsa jää siskoksista pienimmälle huomiolle (luultavasti siksi, ettei Scanlen ole yhtä tunnettu näyttelijä). Parasta kuitenkin on, kuinka mahtavasti Ronan, Watson, Pugh ja Scanlen toimivat yhdessä. He todella tuntuvat aidoilta siskoilta ja heidän yhteisiä hetkiään on usein ilo seurata.
     Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Laura Derniltä löytyy lämpöä Marchien äidiksi, kun taas siskojen tiukkaa tätiä esittävä Meryl Streep on aina yhtä fantastinen. Better Call Saul -sarjan (2015-) tähti Bob Odenkirk nähdään pienessä roolissa Marchien isänä. Timothée Chalamet ällistytti vahvalla roolisuorituksellaan Call Me by Your Namessa (2017), mutta tässä hänelle ei suoda kunnon mahdollisuutta tehdä samaa.

En ollut tosiaan lukenut Louisa May Alcottin kirjaa tai katsonut yhtäkään seitsemästä aiemmasta filmatisoinnista, joten Pikku naisia -leffan tarina oli minulle täysin uutta. Ilahduinkin, kuinka hyvin se nappasi minut usein mukaansa. Paikoitellen elokuva tuntuu hidastelevan, mutta se johtuu lähinnä siitä, että parin siskon kertomukset eivät ole läheskään yhtä mielenkiintoiset kuin Jo'n. Tällaisissa tarinoissa, missä useampi kertomus nivoutuu yhteen, on usein vaarana, että jokin osanen ei toimi yhtään niin hyvin kuin joku muu. Jo'n osuus on aivan mahtava jo ihan vain Ronanin ansiosta. Lisäksi hahmon suuri intohimo jotain tiettyä asiaa kohtaan, oli minulle niin samaistuttavaa, että olin täysillä tukemassa hänen haaveitaan. 1800-luvun puolessa välissä naisille oli äärimmäisen haastavaa menestyä omillaan, joten esteitä on paljon luvassa. Tämä on myös tänä päivänä harmillisen vaikeaa, minkä takia Pikku naisia on yhä tärkeä tarina kertoa uudestaan vielä 150:kin vuoden jälkeen Alcottin kirjan ilmestymisestä.

Elokuvan tarina on mielenkiintoisesti rakennettu, sillä se tapahtuu useissa kerroksissa. Tarinat hyppivät ajassa ilman, että siitä erityisemmin ilmoitetaan filmin aikana. Jotkut ovat selkeitä takaumia, mutta joissain kohdissa vain värimaailma kertoo katsojalle, mennäänkö elokuvan mukaan nykyhetkessä vai hahmojen menneisyydessä. Paikoitellen tämä tekee leffasta hieman sekavan, mutta suurimmaksi osaksi aikahyppely on taidokkaasti toteutettu. Etenkin parissa kohtaa menneisyyden ja "nykyhetken" tapahtumat kulkevat vierekkäin käsi kädessä, tukien toisiaan. Tunnepuolella Pikku naisia onnistui ilahduttamaan, sekä sai myös haikeaksi. Yksi merkittävä hetki ei kuitenkaan ole yhtä surullinen kuin voisi toivoa, sillä siihen tärkeästi liittyvä hahmo ei saa tarpeeksi aikaa ennen sitä. Huumoria on paljon mukana ja hymy nousee vähän väliä huulille, kun näkee sisarukset puuhaamassa jotain keskenään.

Ohjaaja Greta Gerwig osoittaa toistamiseen lahjansa ohjaajana. Nuorten naisten kasvutarinat ovat selvästi lähellä Gerwigin sydäntä, sillä välillä Pikku naisia muistuttaa hänen edellistä teostaan Lady Birdiä - eikä vain sillä, että molempien pääroolissa nähdään Ronan. Gerwig rakentaa tunnelmaa taidokkaasti ja pitää monipuolista pakettia hyvin kasassa ohjaajana, mutta käsikirjoituksen puolella hän olisi voinut hioa paria juonikuviota vahvemmaksi. Jo tällaisenaan Pikku naisia on todella mainio teos, mutta tietyillä viilauksilla se voisi olla erinomainen. Kuvaukseltaan leffa on hienosti toteutettu. 1800-luvun ajankuva on vaikuttavasti luotu upeiden lavasteiden ja asujen kautta. Äänityöskentely on oivallista ja säveltäjä Alexandre Desplat onnistuu taas kerran musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Pikku naisia on erittäin mainio elokuvasovitus, jonka edelleen monin tavoin ajankohtainen tarina saa ymmärtämään, miksi siitä voi ja pitää tehdä uusia tulkintoja tänäkin päivänä. Saoirse Ronan, Florence Pugh, Emma Watson ja Eliza Scanlen ovat aivan mahtavia Marchin siskoina ja heidän puuhailuaan yhdessä on suuri ilo seurata. He todella tuntuvat todellisilta siskoilta, mikä levittää suuren hymyn katsojan kasvoille. Ronan on tuttuun tapaansa mielettömän hyvä pääroolissa Jo'na ja hänen juonikuvionsa koukuttaa. Pughkin osoittaa lahjakkuuttaan, mutta yksinään Watson ja Scanlen jäävät hieman varjoon, eivätkä heidän juonikuvionsa ole yhtä mielenkiintoisia kuin voisi toivoa. Ohjaaja Greta Gerwig rakentaa taidokkaasti tunnelmaa, tarjoten niin hyviä nauruja kuin oivaa herkkyyttä. Ajankuva on erinomaisesti toteutettu ja filmi on täynnä upeita lavasteita ja asuja. Jos tiettyjä osioita tarinasta olisi rakennettu vahvemmiksi, olisi Pikku naisia kokonaisuutena mahtava teos. Jo tällaisenaan se on kuitenkin todella hyvä ja suosittelen sen katsomista, jos Alcottin alkuperäinen kirja on lähellä sydäntä tai jos leffan aikakausi kiehtoo kovasti. Tai jos haluat nähdä kaikki parhaan elokuvan ehdokkaat, ennen kuin Oscar-yö koittaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Little Women, 2019, Columbia Pictures, New Regency Pictures, Pascal Pictures, Regency Enterprises, Sony Pictures Enterprises