Arvostelu: Thunderbolts* (2025)

THUNDERBOLTS*

Ohjaus: Jake Schreier

Pääosissa: Florence Pugh, Sebastian Stan, Wyatt Russell, David Harbour, Hannah John-Kamen, Lewis Pullman, Julia Louis-Dreyfus, Geraldine Viswanathan, Wendell Pierce ja Olga Kurylenko

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Thunderbolts* on Marvelin elokuvauniversumin 36. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Tehdessään Guardians of the Galaxy -elokuvaa (2014), James Gunn ilmaisi halukkuuttaan ohjata elokuvan Thunderbolts-tiimistä, mutta tehtyään The Suicide Squad: Suicide Mission -elokuvan (The Suicide Squad - 2021) DC:lle, Gunn luopui suunnitelmastaan. Marvelilla kuitenkin innostuttiin ideasta ja studio käynnisti pohjustuksen tiimileffaan vuoden 2021 minisarjassa The Falcon and the Winter Soldier ja elokuvassa Black Widow. Vuonna 2022 Eric Pearson esitteli käsikirjoituksen Marvel-pomo Kevin Feigelle, joka tarttui tekstiin ja pestasi Jack Schreierin ohjaajaksi. Kuvausten oli tarkoitus alkaa keväällä 2023, mutta Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakko viivästytti tuotantoa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt Thunderbolts* on saapunut elokuvateattereihin. Itse odotin leffaa ihan positiivisin mielin, sillä se vaikutti hieman erilaiselta tapaukselta Marvelilta. Kävinkin katsomassa Thunderbolts*-leffan heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Kuusi hylkiötä lyöttäytyvät yhteen pysäyttääkseen uuden pahan voiman, joka meinaa syöstä koko maailman pimeyden valtaan.

Thunderbolts* lyöttää yhteen useista aiemmista Marvel-elokuvista ja -sarjoista tuttuja sivuhahmoja. On Black Widow -elokuvassa esitelty ja Hawkeye-sarjassakin (2021) nähty Yelena Belova (Florence Pugh), samassa leffassa esitellyt Yelenan isä Alexei Shostakov, eli Red Guardian (David Harbour) ja Antonia Dreykov, eli Taskmaster (Olga Kurylenko), The Falcon and the Winter Soldier -sarjassa tavattu John Walker (Wyatt Russell), Ant-Man and the Waspissa (2018) pahiksen virkaa toimittanut Ava Starr, eli Ghost (Hannah John-Kamen), sekä vanha kunnon Bucky Barnes, eli Winter Soldier (Sebastian Stan). Vaikka Bucky on nähty taistelemassa Avengerien riveissä, ei yksikään hahmoista ole mikään puhdasverinen sankarityyppi ja niinpä heidän yhteentörmäyksensä onkin sitä antoisampaa... jos nyt ei lasketa Taskmasteria, jonka käyttö leffassa saa monet fanit taatusti jälleen vihaisiksi. Yelena, Alexei, Walker, Ghost ja Bucky toimivat kuitenkin mainiosti ja osaan hahmoista syvennytään onnistuneesti lisää. Pugh, Harbour, Russell, John-Kamen ja Stan ovat oivallisia rooleissaan, etenkin Pugh ja Harbour, joiden kemiat vaikean isä-tytär-suhteen keskellä rypevinä tappajina on väkevää.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Julia Louis-Dreyfusin näyttelemä Valentina Allegra de Fontaine, joka on nähty pikaisesti aiemmin esimerkiksi Black Widow'ssa, The Falcon and the Winter Soldierissa ja Black Panther: Wakanda Foreverissa (2022), mutta joka pääsee nyt paremmin vauhtiin manipuloinnin mestarina, sekä Lewis Pullmanin esittämä Bob. Louis-Dreyfus herkuttelee mukavasti lipevänä de Fontainena, mutta parhaiten vakuuttaa Pullman, jonka hahmosta on moneksi ja mies hoitaa joka osa-alueen roolistaan kunnialla kotiin.

Muutaman ailahtelevamman produktion jälkeen vastikään Disney+ -palvelussa väliaikaisesti päättynyt Daredevil: Born Again -sarja (2025-) ja nyt elokuvien puolella Thunderbolts* ovat mukavat paluut ruotuun Marvelilta. Vaikka leffa sisältää tuttuja Marvel-juttuja, missä erilaisiin asuihin pukeutuvat ja supervoimaiset tyypit liittoutuvat pysäyttääkseen pahan voiman, joka uhkaa tuhota maailman, elokuvalla tuntuu olevan raikkaan omanlainen lähestymistapansa aiheeseen. Tai no, raikkaan ja raikkaan. Pikemminkin pitäisi puhua masentavasta. Sillä siitä elokuvassa on perimmiltään kyse: masennuksesta. Jopa tämä paha voima, mikä hahmojen pitäisi yrittää päihittää, on periaatteessa masennuksen ruumiillistuma. Pimeys ja tyhjyys, joka voi niin pahoin, että se haluaa vangita kaikki muutkin ympärillään siihen samaan loppumattomalta tuntuvaan kipuun ja yksinäisyyteen. Nämä sankarintapaiset ovat jo valmiiksi aika rikkinäisiä tyyppejä, jotka kamppailevat jo valmiiksi erilaisten menneisyyden traumojen kanssa (Yelenaa kummittelevat teot Black Widow'na ja Walkeria epäonnistuminen Captain Americana), joten tällainen vastus on kuin luotu heille.

Thunderbolts*-elokuvasta löytyy tuttuun tapaan toimintaa, oli kyse sitten käsirysyistä, ammuskeluista tai takaa-ajoista, sekä kosolti huumoria, mikä on tasoltaan ailahtelevaa, mutta tulee kyllä tarpeeseen, kun elokuva painii ajoittain niin synkkien aiheiden puolesta. Joillekin katsojille leffan loppuratkaisu voi olla aikamoinen antikliimaksi, mutta itse tykkäsin erilaisesta ja osittain kypsemmästä ratkaisusta. Lisäksi loppu sai kerrankin innolla odottamaan Marvelin tulevaisuutta. Okei, Disney+:n puolella tulevat sarjat eivät etukäteen aiheuta riemunkiljahduksia, mutta kesällä ilmestyvää The Fantastic Four: First Stepsiä (2025), sekä ensi vuoden Spider-Man: Brand New Dayta (2026) odotan malttamattomana - puhumattakaan toki Avengers: Doomsdaysta (2026) ja Avengers: Secret Warsista (2027). Näitä odottavien kannattaakin jäädä katsomaan lopputekstit Thunderbolts*-leffasta. Samalla käy myös selväksi, miksi elokuvan nimessä on asteriski...

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jake Schreier, joka työskenteli aiemmin Netflixin mahtavan Beef-sarjan (2023-) parissa, kun taas käsikirjoituksen laativat Eric Pearson ja Joanna Calo. Kolmikon työ tuntuu selvältä ja päämäärälliseltä, eikä miltään kompromissiratkaisulta ja useiden uudelleentyöstöjen summalta, kuten esimerkiksi parin kuukauden takainen Captain America: Brave New World (2025). Juoni kulkee sujuvasti eteenpäin ja hahmojen aluksi vastahakoinen yhteistyö rakentuu luontevasti. Teknisiltä ansioiltaan Thunderbolts* on pääasiassa mainio, joskin sekaan mahtuu joitain heikompia digiefektejä. Elokuva on pätevästi kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivat, ja äänimaailma väkevästi rakennettu Son Lux -yhtyeen säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Thunderbolts*, 2025, Marvel Studios

Arvostelu: A Different Man (2024)

A DIFFERENT MAN

Ohjaus: Aaron Schimberg

Pääosissa: Sebastian Stan, Renate Reinsve, Adam Pearson, C. Mason Wells, Owen Kline, Charlie Korsmo ja Michael Shannon

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

A Different Man on Sebastian Stanin tähdittämä mustan huumorin psykologinen trilleri. Ohjaaja-käsikirjoittaja Aaron Schimberg suunnitteli elokuvaa koronaviruspandemian aikana ja ilmoitti sen teosta kesällä 2022, jolloin kuvauksetkin pyörähtivät käyntiin. A Different Man sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa ja nyt elokuva saapuu kunnon teatterikierrokselle, sen saatua ensiesityksensä Suomessa Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla syyskuussa. Itse odotin leffaa kiinnostuneena lähinnä yllä olevan julisteen takia, tietämättä mitään elokuvan tarinasta. Kävinkin katsomassa A Different Manin lähes sokkona sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Näyttelijäksi pyrkivä Edward Lemuel sairastaa neurofibromatoosia, minkä takia hänen kasvonsa ovat epämuodostuneet. Kun Edward saa kuulla uudesta lääkkeestä, jolla toivotaan pystyvän parantamaan tämä tauti, hän päättää heti osallistua kokeiluun.

Marvel-elokuvien Bucky "Winter Soldier" Barnesina parhaiten tunnettu Sebastian Stan näyttelee Edward Lemuelia, joka sairastaa neurofibromatoosia. Sairaus on tehnyt hänen kasvoistaan pahasti epämuodostuneet, minkä takia Edwardin on ollut haastavaa tavoitella unelmaansa näyttelijänä. Mies tarttuukin heti tarjoukseen, kun hän saa kuulla lääkkeestä, joka saattaisi parantaa hänet... mutta vaikka hän muuttuisikin ulkoisesti, onko lääkkeessä siltikään mahtia parantaa hänen elämäänsä? Olen pitänyt Stania aiemmin lähinnä kelvollisena näyttelijänä, mutta A Different Manissa hän onnistuu häikäisemään oikein kunnolla. Stan tekee Edwardista saman tien sympaattisen reppanan, jonka toivoo saavuttavan tavoitteensa... kunnes lääke alkaa vaikuttaa ja Edwardin elämä muuttuu kokonaan, eikä mies oikein sopeudu muutokseen. Hahmon matka on kiehtova ja pistää kaikenlaiset katsojat pohtimaan, onko järkeä tuhlata elämäänsä haaveillakseen siitä, mitä voisi olla, eikä löytää onnea siitä, mitä jo on. Kuten tiedetään, ruoho ei välttämättä ole vihreämpää aidan toisella puolen.

     Elokuvassa nähdään myös Renate Reinsve Edwardin naapurissa asuvana näytelmäkirjailija Ingridinä, sekä oikeasti neurofibromatoosia sairastava Adam Pearson Oswaldina, joka on sellainen kaikkien kaveri -tyyppi, jota itseään häpeävä introvertti Edward tietty kadehtii. Ingrid on onnistuneen monisävyinen hahmo, jonka kohdalla katsojan mielipiteet muuttuvat rajusti leffan edetessä. Pearson taas on kuin kotonaan tympäisevänkin mukavana Oswaldina, jota sairaus ei vaikuta häiritsevän tuon taivaallista. Enpä yllättyisi, jos koko näyttelijätrio kisaisi ensi kevään Oscar-gaalassa.

Ohhoh, olipa A Different Man äärimmäisen mielenkiintoinen kokemus, joka jämähtää taatusti pidemmäksikin aikaa katsojansa mieleen ja jonka myötä tulee itsekin pohdittua omaa elämäänsä ja ajatusmallejaan. Elokuva pureutuukin oivaltavasti ja terävästi ihmisten päiden sisälle, pohtien esimerkiksi juuri sitä, miten suurin piirtein kaikilla on taipumus keskittyä tavoittelemaan jotain muuta tai jotain mitä toisella on, sen sijaan, että olisi tyytyväinen siihen, mitä itsellä on jo. Elokuvassa käsitellään myös totta kai ableismia ja sen eri muotoja. Miten näemme vammaisuuden ja miten suhtaudumme siihen. Toljottaminen, selän takana nauraminen sun muu tuntuu toki pahalta, mutta entäpä sitten jalustalle nostaminen ja erilaisten mahdollisuuksien tarjoaminen ihan vain erilaisuuden takia? Onko sekään lopulta oikein? Leffassa myös pohditaan ovelia reittejä, voiko Stan näytellä maskeerattuna vammaista, vai ryöstääkö hän tällä roolin joltain oikeasti neurofibromatoosia sairastavalta?

Kaikki tämä pohdinta on puettu tehokkaaseen psykologiseen trilleriin, jossa kuorrutuksena kakun päällä toimii vekkulin synkkä huumorintaju. A Different Man on vuoden omalaatuisimpia teoksia, joka jaksaa yllättää tarinankerronnallaan ja hahmokehityksillään kerta toisensa perään, aina varsin villeiksi äityville viimeisille minuuteille asti. Se jättää paljon herkullista pureskeltavaa siitä, kuka tässä kaikessa toimikaan oikein, kuka saa mitä tilasi ja kenelle olisi kuulunut parempi kohtalo? Tietyt surrealistiset vivahteet saavat myös miettimään, tapahtuivatko jotkut asiat oikeasti ja mitä jotkut hahmot saattavat mahdollisesti salailla?

Aaron Schimbergin ohjaus on väkevää ja käsikirjoitus vielä sitäkin parempi, enkä ihmettelisi, jos Schimbergin tekstikin olisi vahvoilla ensi kevään Oscar-gaalassa. A Different Man on myös teknisiltä ansioiltaan mainio. Se on taitavasti kuvattu ja monissa pitkissä otoksissa näyttelijät saavat todella toteuttaa itseään. Leikkaus on myös sujuvaa. Lavasteet ja asut ovat oivat ja maskeeraustiimi on tehnyt huikeaa työtä Sebastian Stanin kanssa elokuvan alkupäässä. Äänimaisema on hyvin rakennettu ja Umberto Smerillin säveltämät musiikit tunnelmoivat kaihoisasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Different Man, 2024, A24, Grand Motel Films, Killer Films

Arvostelu: Ghosted (2023)

GHOSTED

Ohjaus: Dexter Fletcher

Pääosissa: Chris Evans, Ana de Armas, Adrien Brody, Mike Moh, Tate Donovan, Amy Sedaris, Lizze Broadway, Mustafa Shakir, Tim Blake Nelson, Marwan Kenzari, Stephen Park, Anna Deavere Smith, Burn Gorman, Anthony Mackie, John Cho, Sebastian Stan, Ryan Reynolds ja Dexter Fletcher

Genre: toiminta, komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Ghosted on Chris Evansin ja Ana de Armasin tähdittämä toimintakomedia. Rhett Reese ja Paul Wernick kehittelivät elokuvan tarinan ja saivat ideansa läpi Skydance Media -yhtiöllä. Päärooleihin palkattiin Marvel-tähdet Chris Evans ja Scarlett Johansson, mutta muiden kiireidensä takia Johansson joutui poistumaan projektista ja hänet korvattiin Ana de Armasilla. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja lopulta Ghosted julkaistiin Apple TV+ -suoratoistopalvelussa huhtikuussa 2023. Elokuva sai lähinnä negatiivisen vastaanoton kriitikoilta, mutta se nousi saman tien palvelun katsotuimmaksi leffaksi. Minua kiinnosti leffa sen päätähtien takia, kun se julkaistiin viime keväänä, mutta lähinnä negatiivisten palautteiden jälkeen jätin sen katsomatta. Kuitenkin kun aloin vuoden lopussa kasaamaan listaani vuoden 2023 huonoimmista elokuvista, minua alkoi kiinnostaa, olisiko Ghostedissa ainesta listalle ja päätin katsoa sen.

Kukkakauppias Cole käy ihanilla treffeillä asiakkaansa Sadien kanssa, mutta seuraavina päivinä naisesta ei kuulukaan mitään. Cole lähtee etsimään elämänsä rakkautena pitämäänsä Sadieta, vain päätyäkseen keskelle tiukkaa kilpaa aikaa vastaan, kun käy ilmi, että Sadie on CIA:n salainen agentti.

Scarlett Johanssonin jätettyä projektin, Ghostedista tuli Chris Evansin ja Ana de Armasin kolmas yhteistyöelokuva murhamysteeri Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019) ja toisen tusina-agenttileffa The Gray Manin (2022) jälkeen. Evans näyttelee Cole, kukkakauppiasta, joka eräänä päivänä kohtaa de Armasin näyttelemän Sadien torilla. Kun Sadie ei yhtäkkiä enää vastaakaan Colen viesteihin (mitä nykypäivänä kutsutaan trendikkäästi "ghostaamiseksi"), Cole päättää etsiä naisen käsiinsä. Samalla paljastuu, että Sadie on vakooja. On lähtökohtaisesti mukavaa nähdä Captain American roolista parhaiten tunnettu Evans tuiki tavallisen mattimeikäläisen osassa ja de Armas toimintasankarina, mistä hän näytti jo viitteitä 007 No Time to Diessa (2021). Evansin ja de Armasin väliltä ei kuitenkaan löydy ollenkaan kemiaa, eivätkä heidän hahmonsa ole kovinkaan pidettäviä.

     Pahisosastoa taas edustavat Adrien Brodyn esittämä Leveque, joka havittelee käsiinsä vaarallista bioasetta, hänen kätyrinsä, joita näyttelevät muun muassa Mike Moh ja Tim Blake Nelson, sekä bioaseen ostamista aikova rikollispomo Utami (Stephen Park). Brody on lähinnä kiusallinen roistoroolissaan, ampuessaan yli niljakkaan Bond-pahis -karikatyyrinsä. Sivurooleissa nähdään myös Tate Donovan ja Amy Sedaris Colen vanhempina ja Lizze Broadway Colen rasittavana siskona Mattiena. Sekaan on myös viskattu kummia, noin puolen minuutin cameoita tunnetuilta näyttelijöiltä (pääasiassa Evansin vanhoilta Marvel-kanssanäyttelijöiltä), jotka lähinnä rikkovat leffan immersiota ja tarinan soljuvuutta.

Nämä yllätyscameot ovat heikkouksineenkin ainoita riemastuttavia hetkiä muuten käsittämättömän latteassa toimintakomediassa. Lahjoja löytyisi niin kameran edestä kuin sen takaa, mutta jossain on menty täysillä päin metsää. Loistavat Eddie the Eaglen (2016) ja Rocketmanin (2019) ohjannut Dexter Fletcher on näyttänyt lahjakkuutensa, joten onkin pöyristyttävää, että niitä seurannut leffa on näin kehno. Sama tapahtui myös Russon veljeksille, jotka tekivät joitain Marvelin elokuvauniversumin parhaista elokuvista, mutta niiden jälkeen veljesten agenttileffa The Gray Man olikin varsinainen lässähdys. Ghosted on romantiikkaa, toimintaa ja komediaa yhdistelevä elokuva, jonka pääparin väliltä ei löydy kemiaa, jonka toimintakohtaukset ovat ponnettomia ja jännityksettömiä ja joka ei naurata sitten millään.

Elokuvan premissi on vielä ihan vekkuli ja kuten jo sanoin, on mukavaa nähdä mies vaihtelun vuoksi pelastettavana - hmm, mikä olisi "neidon" miesvastine - hädässä ja nainen jatkuvasti apuun saapuvana toimintasankarina, mutta toteutus on kaikin puolin kömpelö. Evansin ja de Armasin yhteiset kohtaukset tuntuvat väkinäiseltä, jolloin heidän ei edes halua nähdä päätyvän yhteen. Juoni pahisten havittelemasta joukkotuhoaseesta on turhan kliseinen. Elokuvasta on vaikea sanoa, pitäisikö se ottaa vakavasti, vai yrittääkö se olla hauska. Kaikki tämä tekee Ghostedista suorastaan pitkästyttävän katselukokemuksen, vaikka toisaalta vauhtia ja vaaratilanteita ei leffasta puutu. Kelloa tulee vilkaistua muutamaankin otteeseen ja kun jo oma sisäinen kello sanoisi, että elokuva saavuttaa pian päätöksen, on rainaa vielä puolet jäljellä.

Mitäköhän ihmettä Fletcherille tapahtui? Hän ei saa näyttelijöiden välille mitään aidontuntuista, hän ei onnistu luomaan jännitettä, eikä häneltä tunnu yhtään löytyvän komediallista ajantajua. Asiaa ei tietenkään auta Rhett Reesen ja Paul Wernickin idean pohjalta Reesen, Wernickin ja Chris McKennan ja Erik Sommersin työstämä tylsä käsikirjoitus. Ghosted ei ole edes teknisiltään ansioiltaan kaksinen. Visuaalisesti leffa näyttää suoraan televisioon tehdyltä ja sen erikoistehosteet ovat paikoin keskeneräisen näköiset. Kameratyöskentely äityy turhan hektiseksi toimintakohtauksissa ja leikkauksessa monia kohtauksia pitäisi tiivistää ja joidenkin taas pitäisi antaa hengittää. Lavasteet ja maskeeraukset ovat kelvolliset, joskin de Armasin päässä on useassa kohtauksessa liian selvä peruukki. Äänitehosteet ovat oivat, mutta Lorne Balfen säveltämät musiikit ovat pöyristyttävän tavanomaiset ja leffassa käytetyt kappalevalinnat hämmentävät. Seassa on hyviä biisejä, jotka eivät kuitenkaan istu yhtään menoon mukaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ghosted, 2023, Apple Original Films, Skydance Media, Studio Concierge

Arvostelu: Dumb Money (2023)

DUMB MONEY

Ohjaus: Craig Gillespie

Pääosissa: Paul Dano, Shailene Woodley, Seth Rogen, Pete Davidson, America Ferrera, Anthony Ramos, Myha'la Herrold, Talia Ryder, Larry Owens, Vincent D'Onofrio, Nick Offerman, Sebastian Stan, Clancy Brown, Kate Burton, Dane DeHaan, Rushi Kota ja Olivia Thirlby

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: S

Dumb Money perustuu Ben Mezrichin kirjaan The Antisocial Network: The GameStop Short Squeeze and the Ragtag Group of Amateur Traders That Brought Wall Street to Its Knees vuodelta 2021, joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin samaisen vuoden GameStopin osakekurssin noususta. Jo ennen kirjan julkaisua Metro-Goldwyn-Mayer hankki Mezrichin kirjan elokuvaoikeudet, mutta luopui projektista syksyllä 2022. Black Bear Pictures nappasi elokuvan itselleen ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa. Nyt Dumb Money -nimen saanut leffa saapuu teattereihin ja itse olin kiinnostunut elokuvasta sen näyttelijäkaartin ja hupaisalta vaikuttaneen trailerin perusteella. Kävinkin katsomassa Dumb Moneyn positiivisin odotuksin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Koronaviruspandemian aikana Reddit-käyttäjä Keith Gill kannustaa seuraajiaan sijoittamaan GameStopin osakkeisiin ja saa luotua ilmiön, joka pistää Wall Streetin rahapamppujen polvet tutisemaan.

Paul Dano nähdään elokuvan pääroolissa Reddit-käyttäjänä ja tubettajana Keith "Roaring Kitty" Gillinä, jonka tarkkaavaisuus GameStopin osakepotentiaalista sai Wall Streetin sudetkin varpailleen siitä, mihin tavallinen mattimeikäläinenkin voi pystyä rahamaailmassa. Jo pitkään muovautumiskykyään niin sympaattisilla kuin psykoottisilla rooleillaan esitellyt Dano näyttää jälleen lahjansa, saadessaan katsojan välittömästi Keithin puolelle. Dano tuo hyvin esille hahmonsa monet puolet, kun Keithin osaketempaus ottaa enemmän tuulta siipiensä alle kuin hän olisi osannut odottaa.

     Danon kanssa Dumb Moneyta tähdittää erittäin varteenotettava poppoo. Shailene Woodley esittää Keithin vaimoa Carolinea, Pete Davidson taas Keithin lipevää veljeä Keviniä ja Clancy Burton ja Kate Burton heidän vanhempiaan. Seth Rogen, Vincent D'Onofrio ja Nick Offerman näyttelevät ökyrikkaita Gabe Plotkinia, Steve Cohenia ja Kenneth C. Griffiniä, jotka alkavat nopeasti tuntea lompakoissaan Keithin aloittaman liikkeen, Sebastian Stan esittää tavallisten kansalaisten osakeasioissa auttavan Robinhood-yrityksen toimitusjohtajaa Vlad Teneviä, sekä America Ferrera, Larry Owens, Anthony Ramos, Myha'la Herrold ja Talia Rider nähdään Keithiä seuraavina sairaanhoitajina, GameStop-työntekijänä ja opiskelijaparina, jotka ryhtyvät sijoittamaan GameStopiin siinä toivossa, että saisivat erilaisia laskuja, velkoja ja muita maksettua. Näyttelijäkaarti tekee läpikotaisin hyvää työtä ja etenkin Rogen ja Ferrera vakuuttavat sivurooleissaan.

Pörssimarkkinat, osakejutut ja muu Wall Streetiin liittyvä kuulostaa täysin heprealta varmasti monelle, niin myös minulle. Siitä huolimatta Dumb Moneyhyn on erittäin helppo hypätä mukaan ja elokuva toimii vahvasti, kertoohan elokuva tositarinaa ihan tavallisista mattimeikäläisistä, jotka onnistuivat pitkään höynäyttämään joitain Yhdysvaltojen varakkaimmista ihmisistä ja keräämään sievoisia summia omiin taskuihinsa - sekö jos mikä on tyydyttävä tunne. Elokuva selventää tarpeeksi hyvin käsittelemiään käsitteitä, kuten shorttausta, jotta kuka tahansa voisi pysyä kärryillä. Kiinnostavaa tapausta kuvataan myös onnistuneesti monista eri vinkkeleistä, millä vahvistetaan tapahtuneen merkittävyyttä talousmaailmassa. Oikeastaan elokuvan isoimmaksi viaksi koituu se, että GameStopin itsensä puolta tässä kaikessa kuvataan todella minimaalisesti. Mukana on Anthony Ramosin ja Dane DeHaanin hahmot, jotka työskentelevät eräässä GameStop-liikkeessä, mutta olisi ollut kiinnostavaa nähdä, kuinka yrityksen johdossa suhtaudutaan tähän kummaan osakeilmiöön.

Tunnin ja kolmen vartin kestossa elokuva on sopivan napakka paketti. Tahti on pääasiassa tehokkaan reipas ja hahmojen välillä hypitään toimivasti läpi keston. Vaikka osa repliikeistä menisikin merkityksiltään ohi, katsojana jämähtää silti jännittämään, kuinka tässä kaikessa lopulta käy. Tilanteesta revitään niin oivaa draamaa kuin hilpeää huumoriakin. Lopputulema on katkeransuloinen; turhauttava, mutta silti jollain lailla tyydyttävä. Mitäpä ökyrikkaat eivät tekisi maallisella mammonallaan suojatakseen omaa takamustaan, mutta sitten taas toisaalta Dumb Moneyn tapaus on osoitus siitä, millainen valta köyhälläkin massalla voi olla.

Elokuvan on ohjannut Craig Gillespie, jonka aiempiin töihin kuuluvat erittäin mainiot I, Tonya (2017) ja Cruella (2021). Gillespie pitää laajaa pakettia toimivasti kasassa ja saa näyttelijät irrottelemaan hyvin. Lauren Schuker Blumin ja Rebecca Angelon teksti on tasokas, joskin minua kiinnostaisi tietää, mistä muodostui kaksikon päätös jättää GameStopin johto kokonaan pois tarinasta. Dumb Money on myös kuvattu ja leikattu oivallisesti. Lavasteet ja asut toimivat. Ihmisten käyttämät maskit muistuttelevat kaiken aikaa koronasta, mikä vain vahvistaa ymmärrystä, kuinka vähän aikaa tästä GameStop-tapauksesta olikaan. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu, joskin Will Batesin musiikit jäävät täysin eri artistien ja yhtyeiden kappaleiden varjoon, joita soitetaan läpi leffan aina Cardi B:n WAPista The White Stripesin Seven Nation Armyyn.

Yhteenveto: Dumb Money on erittäin mainio draamakomedia tositapahtumasta, joka viihdyttää mukavasti, vaikkei ymmärtäisi osakejutuista juuri tuon taivaallista. Kun vain ymmärtää köyhien onnistuvan pistämään rikkaiden polvet tutisemaan ja tienaamaan näiden kustannuksella rahaa mojovia summia, pörssiummikkokin myhäilee tyytyväisenä. Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee reippaasti ja vekkulia tapausta kuvataan toimivasti monesta eri näkökulmasta. On vain outoa, ettei itse GameStopin johto ole lähes millään lailla esillä kaiken keskellä. Draama on toimivaa ja huumori hupaisaa. Paul Danon johdolla näyttelijäkaarti tekee mainiota työtä. Craig Gillespien ohjaus toimii ja teknisiltäkin puolilta leffa on pätevästi tehty. Dumb Money tuskin aiheensa puolesta houkuttelee massoja teattereihin, mutta jos tapaus kiinnostaa ja tykkäät katsoa altavastaajatarinoita, joissa vähävaraiset pistävät ökyrikkaat jännittämään rahojensa puolesta, suosittelen katsomaan elokuvan, kun se osuu kätevästi kohdalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dumb Money, 2023, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, Stage 6 Films, Black Bear Pictures, Ryder Picture Company

Arvostelu: The Devil All the Time (2020)

THE DEVIL ALL THE TIME

Ohjaus: Antonio Campos

Pääosissa: Tom Holland, Bill Skarsgård, Robert Pattinson, Sebastian Stan, Riley Keough, Jason Clarke, Eliza Scanlen, Mia Wasikowska, Harry Melling, Haley Bennett, Pokey LaFarge ja Donald Ray Pollock

Genre: rikos, trilleri

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

The Devil All the Time perustuu Donald Ray Pollockin samannimiseen kirjaan vuodelta 2011. Vuonna 2018 ilmoitettiin, että Antonio Campos oli työstämässä elokuvaa kirjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2019 ja lopulta The Devil All the Time julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa syyskuun puolessa välissä. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä ja sen näyttelijäkaartista, mutta minulta kesti silti useampi päivä, ennen kuin vihdoin katsoin elokuvan. Olin kuullut leffan olevan erittäin synkkä, ahdistava ja vaativa, joten koin tarvitsevani oikean hetken sen katsomiseen.

Korruptoituneessa pikkukaupungissa, missä niin lainvalvojat kuin kirkonmiehetkin ovat hirviöitä, nuori Arvin Russell päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä.

The Devil All the Time pitää sisällään aika mahtavan näyttelijäkaartin, joista monet pääsevät osoittamaan kykynsä rankemman materiaalin kanssa kuin mitä he ovat aiemmin tehneet. Pääroolissa nuorena Arvin Russellina nähtävä Tom Holland on tietty parhaiten tunnettu nykyisenä Spider-Man -tähtenä. Vaikka Holland selvästi rakastaa rooliaan Marvelin supersankarina, on The Devil All the Timea katsoessa selvää myös se, että hän haluaa näyttää lahjansa muissakin rooleissa. Ja sen hän myös tekee. Kiroileva, tupakoiva, synkistelevä ja jopa tyly Arvin voisi osaamattomissa käsissä vajota kiusalliseksi ja pilata koko filmin, mutta Holland on nappivalinta osaan. Viimeistään tässä hän vakuuttaa siitä, että hänellä on vahva ura edessään, enkä malta odottaa, mitä tällaista Holland seuraavaksi tekee.

Se-kauhuelokuvien (It - 2017-2019) lystikkään hyytävää Pennywise-klovnia näytellyt Bill Skarsgård esittää tässä Arvinin isää, Willard Russellia, joka traumatisoitui toisessa maailmansodassa, mikä vaikuttaa siihen, kuinka hän kasvattaa poikaansa. Ensimmäisen puolituntisen ajan Russell vaikuttaisi olevan filmin päähahmo ja Skarsgård pääsee osoittamaan olevansa enemmänkin kuin friikki kauhuolio. Skarsgård on usein tyly, mutta hänestä löytyy myös tiettyä lämpöä. Willardin vaimoa, eli Arvinin äitiä taas näyttelee Haley Bennett, joka tekee mainiota työtä lyhyen ruutuaikansa sisällä.

     Muissa rooleissa nähdään mm. Sebastian Stan sheriffi Bodeckerina, Riley Keough tämän siskona Sandyna, Jason Clarke Sandyn pahuuksia tekevänä aviomiehenä Carlina, Robert Pattinson väärin toimivana pastorina, Harry Melling ja Mia Wasikowska uskovaisena pariskuntana ja Eliza Scanlen heidän tyttärenään Lenorana, jonka suojelemisen Arvin kokee velvollisuudekseen. Paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki elokuvan hahmoista ovat jollain tavalla pahoja, eivätkä "hyviksetkään" tee vain puhtoisia tekoja. Vaikka monet sivuhahmoista jäävät lopulta yksiulotteisiksi, on jo siinä heidän yhdessä ulottuvuudessaan jotain todella kiehtovaa. Kaikki näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan ja itse kukin lumoaa voimakkaalla korostuksellaan. Harry Potter -elokuvien (2001-2011) Dudley Dursleyna parhaiten tunnettu Melling pääsee revittelemään saarnaajana, uusi Batmanimme Pattinson mongertaa vaikuttavasti keksimällään aksentilla ja Hollandin kanssa Marvel-elokuvissa Winter Soldierina nähty Stan on oivallisen kiero ja uhkaava korruptoituneena sheriffinä.

Olen kyllä tyytyväinen, että päätin odottaa The Devil All the Timen kanssa siihen, että jaksaisin katsoa synkkää elokuvaa. Vaikkei elokuva lopulta päässyt ihan niin syvästi ihon alle kuin kenties odotin ja toivoin, on silti selvää, ettei kyseessä ole mikään helppo tapaus. Elokuva on armottoman rujo, tummasävyinen ja lohduton. Vaikka toisaalta se on hyvin epämukava monin tavoin, on se myös erittäin vangitseva ja mukaansatempaava. Lähes kahden ja tunnin kesto meni nopeasti ohi, sillä uppouduin niin vahvasti Arvinin kertomukseen. Puolessa välissä filmin laatu notkahtaa hieman ja tarina tuntuu ajelehtivan kömpelösti, mutta elokuva kyllä löytää taas hienoutensa tiivistunnelmaisessa loppuhuipennuksessa, missä Holland todella päästetään valloilleen.

Tunnelma on kaikin puolin upeasti rakennettu. Vaikkei tekijöitä kiinnosta päästää katsojaansa helpolla, ei myöskään ole mikään haaste jäädä täysin tämän pikkukaupungin kauheuksien lumoihin. Alusta asti on selvää, ettei kyseessä ole mikään mukava kertomus ja ajatus vain vahvistuu, kun hahmoille käy toinen toistaan ikävämpiä asioita. Arvinin tarinan kannalta tämä on koukuttava kasvu. Hänen isänsä on lapsesta lähtien pitänyt huolen, että hän rukoilee Jumalaa apuun, mutta kun hirvittävyydet kasaantuvat Arvinin elämässä, alkaa hänestä pian tuntua, ettei koko Jumalaa ole olemassa. Ja jos on, ei Häntä kiinnosta. Toisaalta hahmo synkistyy, toisaalta hänestä tulee oman käden oikeutta harjoittava lainsuojaton, joka haluaa korjata pikkukaupungin vääryyksiä. Ja niitähän riittää. Kaupunki on täynnä syvästi uskovaisia, mutta samalla he ovat kaikki täysin syntisiä. Uskon menettäminen tällaisessa uskonnollisessa ilmapiirissä ja kasvuympäristössä oli mielestäni erittäin kiehtovaa seurattavaa.

Elokuvan kerrontatyyli on myös kiehtova. Filmi tosiaan perustuu kirjaan ja tietty kirjamaisuus on todella onnistuttu säilyttämään elokuvasovituksessa. On mielenkiintoinen ratkaisu pistää kirjailija Pollock itse elokuvan kertojaääneksi. Pollockin äänessä on jotain todella ytimekästä, mutta samalla melankolisen aavemaista, mikä sopii leffaan täydellisesti. Kertojaääni, kuten myös tarinan ulottuminen parillekin vuosikymmenelle ja sukupolvelle, sekä pienesti rakeiselle filmille kuvaaminen lisäävät kiehtovuutta, sillä elokuvassa on jotain hyvin vanhanaikaista. Tällaisia rikosfilmejä ei enää tehdä. Jos näyttelijät eivät olisi tuttuja 2010-luvun elokuvista, voisi The Devil All the Time saada hetkeksi jopa luulemaan, että elokuva olisi tehty vuosikymmeniä sitten.

Leffan ohjauksesta vastaa Antonio Campos, joka ei ole itselleni entuudestaan tuttu nimi. Tällä Campos kuitenkin näyttää taitonsa niin tyylikkäästi, että katson erittäin suurella mielenkiinnolla hänen muutkin elokuvansa. Campos vastaa myös käsikirjoituksesta yhdessä veljensä Paulo Campoksen kanssa ja siinäkin he tekevät hyvää työtä. Karut teemat ja epookkimainen, hitaasti rakentuva kasvukertomus saavat antamaan anteeksi tietyt heppoisuudet filmin puolen välin paikkeilla. Myös teknisesti The Devil All the Time vakuuttaa. Kuvaus on näyttävää ja otokset on leikattu yhteen napakasti. 1950- ja 1960-luvut herätetään takaisin henkiin upeiden lavasteiden ja asujen kautta. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja Danny Bensin ja Saunder Jurriaansin säveltämät tunnelmoivat musiikit istuvat mukaan täydellisesti.

Yhteenveto: The Devil All the Time on hieno ja vangitseva rikoskertomus kaikessa synkkyydessään. Elokuvan tunnelma on upeasti rakennettu, ja epämiellyttävä, mutta silti niin lumoava henki ympäröi katsojan heti alussa. Kirjamainen kerronta itse kirjailijan kertojaäänen kera lisää koukuttavuutta. Elokuvassa on jotain vanhanaikaista, mitä vain lisää filmikameroilla kuvaaminen. 1950- ja 1960-luvut ovat vaikuttavasti luodut ja aikakauden pikkukaupungin tapahtumiin uppoutuu täysin. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto on nopeasti ohi, vaikka puolessa välissä elokuvaa taso laskeekin hieman. Tiivistunnelmainen loppuhuipennus kuitenkin nostaa filmin takaisin alkupään mahtavuuteen. Elokuvan teemat uskon menettämisestä uskovaisten keskellä on kiehtova ja päähenkilön kehityskaari onnistuneesti rakennettu. Näyttelijät tekevät kaikki erinomaista työtä. Tom Holland vakuuttaa synkemmässä roolissa, minkä lisäksi myös Bill Skarsgård, Sebastian Stan ja Robert Pattinson näyttävät lahjakkuutensa. The Devil All the Time ei ole helppo teos, eikä se ole todellakaan sopiva kaikille. Itselleni filmi upposi juuri oikein ja se nousee niin yhdeksi Netflixin parhaista elokuvista kuin yhdeksi kuluneen leffavuoden parhaista filmeistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Devil All the Time, 2020, Bronx Moving Co., Nine Stories Productions

Arvostelu: Black Swan (2010)

BLACK SWAN

Ohjaus: Darren Aronofsky
Pääosissa: Natalie Portman, Vincent Cassel, Mila Kunis, Barbara Hershey ja Winona Ryder
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16

Black Swan on Darren Aronofskyn ohjaama elokuva, mikä pohjautuu löyhästi Pjotr Tšaikovskin balettiin Joutsenlampi (Лебединое Озеро - 1877). Aronofsky oli ollut kiinnostunut baletista jo vuosia ja hän oli nähnyt useammankin tulkinnan Joutsenlammesta. Aronofsky oli puhunut balettielokuva-ideastaan  näyttelijä Natalie Portmanin kanssa jo 2000-luvun alussa. Idea alkoi muuttua todeksi kuitenkin vasta, kun Aronofsky luki Andres Heinzin käsikirjoituksen nimeltä The Understudy. Aronofsky sai Heinzin tekstin ja pyysi John McLaughlinin kirjoittamaan sitä uudestaan, lisäten palasia Joutsenlammesta mukaan. Hän kauppasi tekstin Universal-yhtiölle, joka oli aluksi kiinnostunut, mutta projekti ei silti lähtenyt käyntiin, joten Aronofsky tekikin elokuvan The Wrestler - painija (The Wrestler - 2008). Siinä kohtaa Universal alkoi kaupata tekstiä eteenpäin ja Aronofskyn oma yhtiö Protozoa Pictures hankki sen itselleen. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2009 ja lopulta Black Swan sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 1. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa oli suuri menestys, minkä lisäksi se sai paljon ylistystä kriitikoilta. Elokuva sai myös viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus ja kuvaus), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon, jopa 12 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus ja lavastus), joista se voitti myös parhaan naispääosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, kuvaus ja naispääosa), joista se voitti - yllätys yllätys - parhaan naispääosan palkinnon. Itse näin Black Swanin vuotta tai kahta myöhemmin ja pidin siitä todella paljon. Olenkin katsonut sen pariin otteeseen uudestaan ja kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin heti katsovani ja arvostelevani sen juhlan kunniaksi.

New Yorkissa valmistellaan isoa tulkintaa Joutsenlampi-baletista. Ujo tanssija Nina on haaveillut pääroolista koko elämänsä ja päättää tehdä kaikkensa saadakseen roolin. Hyvän ja viattoman Valkoisen joutsenen rooli sujuu häneltä luonnostaan, mutta pääosaa varten hänen pitäisi löytää itsestään myös synkkä ja paha Musta joutsen.

Natalie Portman kahmi niin Oscaria kuin Golden Globea, BAFTA:a ja ties mitä pystejä roolisuorituksestaan balettitanssija Ninana - ja täysin ansaitusti. Portman uppoutuu roolihahmonsa pään sisälle niin vahvasti, että jossain kohtaa se muuttuu pelottavaksi. Kun herkkä Nina alkaa vähitellen koettelemaan rajojaan ja altistamaan itseään "pimeälle puolelle" (jos niin voi sanoa), Portman tuo tämän muutoksen erittäin uskottavasti esiin. Hahmon kehityskaari on upea ja on hienoa nähdä, kuinka Nina muuttuu pikkuhiljaa ujosta ja piipittävästä neidosta unelmiaan kurottelevaksi taiteilijaksi.

Elokuvassa nähdään myös Barbara Hershey Ninan ylisuojelevana äitinä, Vincent Cassel baletin ohjaajana Leroyna, Mila Kunis Ninan kanssa pääroolista kilpailevana Lilynä, sekä Winona Ryder entisenä balettitähtenä, Beth MacIntyrenä. Hershey on nappivalinta Ninan äidiksi, joka on omistautunut täysin tyttärellensä, mutta samalla syyttää häntä siitä, ettei itse voinut olla Ninan tasoinen balettitanssija. Cassel vakuuttaa hienosti Leroyna, jonka tavat repiä kaikki irti tanssijoistaan on usein todella kyseenalaista. Nykypäivän #metoo -maailmassa Leroy olisi jo saanut potkut. Kunis taas tekee kenties koko uransa parhaan roolisuorituksen Lilynä.

Black Swan on suorastaan ilmiömäinen mestariteos! Se onnistuu vangitsemaan katsojan välittömästi lumoavalla, mutta samalla myös pelottavalla tanssinumerolla. Heti alussa leffa näyttää, että se tulisi olemaan kaunis, mutta piinaava kokemus ja sitä se myös todella on. Kyseessä ei ole mikään tavallinen elokuva balettiesityksen teosta, vaan vahva psykologinen kauhutarina, missä katsoja imaistaan päähenkilön mielen sisälle ja seurataan, kuinka se vähitellen muuttuu. Murtuuko Nina Mustan joutsenen tuoman paineen ja hahmon synkkyyden vuoksi, vai onnistuuko hän omaksumaan tämän uuden puolen ilman hengellisiä vaurioita? Elokuva on koko kestonsa ajan erittäin ahdistava. Sen painostava ilmapiiri ympäröi katsojan, mutta samalla sen katsomista ei vain voi lopettaa. Elokuva kertoo tarinansa sellaisella voimalla ja vimmalla, että iho nousee usein kananlihalle. Mukana on kiehtovaa symbolismia, sekä aidosti pelottavia hetkiä, mitkä voivatkin jäädä kummittelemaan mielessä joksikin aikaa.

Minä todella rakastan sitä, kuinka meta-tasolla tämä elokuva kulkee. Se kertoo balettiryhmästä, joka työstää omaa esitystään Joutsenlammesta. Samalla elokuva onnistuu kertomaan oman versionsa Joutsenlammesta. Se on äärimmäisen maaginen hetki, kun hoksaa, kuinka uskomattoman hyvin elokuva ujuttaa klassikkobaletin tarinaansa, mikä ei edes ole suora sovitus baletista. Lisäksi ihailen sitä, kuinka jotkut asiat jätetään täysin katsojan tulkinnan varaan. Filmissä on paljon hetkiä, joista ei oikein tiedä, ovatko ne totta, vai tapahtuvatko ne vain Ninan pään sisällä. Hitto, mukana on hahmo, josta en vieläkään tiedä, onko hän todellinen vai ei! Enkä haluakaan tietää! Osa elokuvan taianomaisuudesta ja karmivuudesta johtuu juurikin siitä, kun ei tiedä. Ninan matka on niin mielettömän upeasti kerrottu, että kun vihdoin päästään loppuhuipennukseen, katsojan sydän takoo rinnassa ja välillä saattaa huomata pidättävänsä hengitystään. Joka kerta, kun elokuva päättyy, minun tekisi mieli antaa aplodit, mutta olen täysin lamaantunut, yrittäessäni prosessoida juuri kokemaani ja koko kehoni läpi tuntemaani taideteosta.

Ohjaaja Darren Aronofskylle ei ole mikään uusi juttu tehdä ahdistavia, mutta samalla vangitsevia elokuvia. Hänen kymmenen vuotta aiemmin ilmestynyt teoksensa Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000) on sisällöltään vielä painostavampi. Se ja Black Swan kuuluvat molemmat suosikkielokuvieni joukkoon. Aronofsky rakentaa tunnelmaa ja kertoo tarinaa mestarillisesti. Hän saa revittyä näyttelijöistä kaiken irti - tosin toivottavasti eri konstein kuin Casselin hahmo. Eri käsikirjoittajien kautta kulkenut teksti on onnistuttu työstämään täydellisimmilleen. Lisäksi filmi on teknisestikin huikea. Black Swanin kuvaus - etenkin tanssijoiden ympärillä kiivaasti ja intohimoisesti pyörivä kamera - sai täysin ymmärrettävästi palkintoehdokkuuksia. Mukana on paljon häkellyttävän hienoja otoksia, joita vain tukee taiturimainen leikkaus. Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat kaikki taidokkaasti tehtyjä ja visuaalisia tehosteita hyödynnetään nerokkaasti. Äänimaailma on kaikin puolin fantastinen. Filmissä kuullaan tietty paljon Tšaikovskin upeita sävellyksiä Joutsenlampi-baletista, mitkä tarjoavatkin kylmiä väreitä, kun äänenvoimakkuuden nostaa musiikin arvoiselle tasolle.

Yhteenveto: Black Swan on erittäin ahdistava, mutta sitäkin lumoavampi mestariteos. Ohjaaja Darren Aronofsky iskee katsojaa todella painostavalla tunnelmalla, mutta samalla tekee filmistään niin kiehtovan, että siihen ahdistavuuteen ei voi muuta kuin uppoutua häkeltyneenä. Elokuva on erittäin karmiva ja se jättää epämukavan olon pitkäksi aikaa. Samalla siinä on jotain todella kaunista ja herkkää, mikä koskettaa syvältä. Leffa on niinkin voimakas, että sen upeuden voi tuntea koko kehossa läpi keston. Kiehtovuutta filmiin tuo myös, kuinka siihen on onnistuttu tuomaan mukaan Joutsenlammen tarina, ilman, että elokuva on kuitenkaan selvä tulkinta Joutsenlammesta. Pjotr Tšaikovskin säveltämät huikean hienot musiikit pauhaavat balettikohtauksissa ja nostavat ihon kerta toisensa perään kananlihalle. Elokuvan täydellistää Natalie Portman, joka on ilmiömäinen pääroolissa Ninana. Portman on kaikki palkintonsa ansainnut, sillä niin käsittämättömän vaikuttavasti hän uppoutuu roolinsa vietäväksi. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja tekninenkin toteutus on taiturimaista. Kaiken kaikkiaan Black Swan on erinomainen mestariteos. Aronofskyn kymmenen vuotta aiemman ohjauksen, Unelmien sielunmessun tavoin Black Swankin on niitä teoksia, joita haluaisi suositella kaikille, vaikka tietääkin, että sen ahdistavuus voi olla liian kova pala monille katsojille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Black Swan, 2010, Fox Searchlight Pictures, Cross Creek Pictures, Protozoa Pictures, Phoenix Pictures, Dune Entertainment

Arvostelu: Destroyer (2018)

DESTROYER

Ohjaus: Karyn Kusama
Pääosissa: Nicole Kidman, Sebastian Stan, Toby Kebbell, Jade Pettyjohn, Tatiana Maslany, James Jordan, Bradley Whitford, Zach Villa, Beau Knapp ja Scoot McNairy
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

Destroyer on Karyn Kusaman ohjaama ja Nicole Kidman tähdittämä rikosdraama. Elokuvan teko lähti liikkeelle muutama vuosi sitten Phil Hayn ja Matt Manfredin käsikirjoituksen pohjalta. Kuvaukset alkoivat joulukuussa 2017 ja Destroyer sai ensiesityksensä Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2018. Sen jälkeen leffaa on näytetty muissakin filmitapahtumissa, kunnes se alkoi vähitellen saamaan teatterilevitystä ympäri maailman. Suomeen elokuva saapui vasta tämän vuoden helmikuussa. Itse kiinnostuin leffasta kovasti, kun näin sen trailerin loppuvuodesta 2018. En ole koskaan pitänyt Kidmania kovinkaan hyvänä näyttelijänä, mutta tässä hän vaikutti tekevänsä elämänsä roolityötä. Minun olikin tarkoitus käydä katsomassa elokuva, kun se ilmestyi teattereihin, mutta koska tulin kipeäksi ensi-iltaviikonloppuna, jäi se siinä kohtaa väliin ja sitten alkoi jo ilmestyä muita elokuvia, mitkä täytyi käydä katsomassa, enkä valitettavasti löytänyt aikaa ja rahaa tälle. Kuitenkin nyt kun Destroyer on saapunut myyntiin ja vuokralle, päätin vihdoin katsoa sen. Eräänä sateisena maanantai-iltana hankinkin sen leffapalvelu Blockbusterista.

Etsivä Erin Bell saa selville, että vaarallinen rikollinen Silas on tehnyt paluun. Vuosia aiemmin Silas livahti häneltä pakoon, mutta nyt Erin on valmis tekemään kaikkensa napatakseen hänet.

Kaikki Nicole Kidmanin saamat kehut tästä leffasta ovat täysin ansaittuja - hän on roolissaan aivan jäätävän upea! En ole koskaan aiemmin nähnyt Kidmanin todella uppoutuvan näin syvälle rooliinsa ja kun kyseessä on alkoholisoitunut kyttä, jonka elämä hajoaa palasiksi, olin jatkuvasti täysin äimänä siitä, kuinka vakuuttavaa työtä hän osaa tehdä. Erin Bell ei todellakaan ole sellainen ihminen, johon haluaisi tutustua, mutta hänen tarinaansa on kyllä äärimmäisen kiehtovaa seurata vierestä. Erin on täysin rikki ja paikoitellen katsojana jännittää ihan vain sitä, pysyykö hän edes pystyssä. Alkoholisoituneet poliisihahmot eivät tietenkään ole mikään uusi juttu elokuvissa, mutta pääasiassa ne ovat mieshahmoja. Onkin todella kiinnostavaa ja virkistävää nähdä, kuinka tällainen hahmo tehdään naisena ja lopputulos on erittäin pysäyttävä. Kun Kidman on vielä maskeerattu niin karun näköiseksi kelmeän ihon ja pistävien, luihin ja ytimiin tuijottavien silmiensä kanssa, hän katoaa täysin roolihahmonsa taakse, jolloin on vaikea muistaa, kuka Eriniä näyttelee. Tämä on ehdottomasti paras roolityö, minkä olen Kidmanilta nähnyt ja nyt kun tiedän, mihin hän parhaimmillaan pystyy, en malta odottaa näkeväni toisen vastaavan suorituksen häneltä.
     Elokuvassa nähdään myös Jade Pettyjohn Erinin tyttärenä Shelbynä, Beau Knapp Shelbyn mulkvistina poikaystävänä, Scoot McNairy Erinin ex-miehenä ja Shelbyn isänä, Bradley Whitford rikkaana DiFrancona, Toby Kebbell pankkeja ryöstävänä Silasina, sekä Tatiana Maslany, James Jordan ja Zach Villa tämän kätyreinä. Erinin kapinoiva tytär täytyy nähdä vain kerran nopeasti, jotta tietää, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Erinin ja Shelbyn väleistä saadaankin aikaiseksi iskevää draamaa, kun Shelby ei ymmärrettävästi haluaisi olla missään tekemisissä juopuneen äitinsä kanssa, kun taas Erin yrittää korjata tilannettaan ja olla hyvä äiti lapselleen. Kebbell ei ole aiemmin erityisemmin onnistunut vakuuttamaan minua lahjoillaan ja aluksi olinkin epävarma hänen roolittamisesta vaarallisen rikollisen rooliin. Kuitenkin leffan päätyttyä pidin Kebbelliä erittäin passelina valintana. Tässä elokuvassa keskinkertaisista näyttelijöistä saadaan näköjään aikaiseksi jotain enemmän. Marvel-elokuvista tuttu Sebastian Stan nähdään takaumissa Erinin työparina Chrisinä.

Ei hemmetti, kun minua nyt kaduttaa, että jätin Destroyerin väliin, kun se pyöri teattereissa! Pidin tästä elokuvasta nimittäin todella paljon. Kyseessä on todella vangitseva jännitysdraama, mikä imaisee yhä vain syvemmälle mukaansa, mitä pidemmälle tarina kulkee. Aluksi elokuva naulitsi huomioni Kidmanin huikean roolisuorituksen ansiosta, mutta sitten aloin ihailla leffan erinomaista tarinankerrontaa. Tavalliseen etsivätarinaan on tuotu twistinsä monikerroksisella tavalla kuljettaa tarinaa, missä Erin pysähtyy jatkuvasti muistelemaan menneisyyttään, mikä näyttää vähitellen katsojalle, miksi hän on niin vimmaisesti Silaksen perässä. Nykyhetken tapauksen tutkinta ja takaumat menneisyydestä kulkevat täydellisesti käsi kädessä ja leffa osaa juuri oikeilla hetkillä vaihtaa ajasta toiseen. Kahden tunnin kesto tuntui menevän hujauksessa ohi, sillä jäin niin pahasti koukkuun.

Koukuttavuuteen vaikuttaa vahvasti leffan painostava tunnelma. Painostavuuteen taas vaikuttaa niin Erinin tutkima tapaus kuin Erin itse. Hahmolla todella on elämä täysin hajallaan ja sen seuraamista on karua katsoa. Takaumat saavat paremmin ymmärtämään, miksi Erinistä on tullut sellainen kuin on, eikä niitäkään ole helppoa seurata. Muutamaan otteeseen leffa onnistuu myös pysäyttämään katsojan hengityksen, kun Erin vain jämähtää paikoilleen ja tuijottaa tyhjin silmin eteenpäin. Erinin ja hänen tyttärensä osio taas saa hieman jopa liikuttumaan ja leffan loppua kohti olin häkeltynyt siitä, kuinka paljon aloinkaan välittämään tästä hahmosta. Lisäksi itse elokuvan loppu sai minut häkeltymään. Mitään paljastamatta kyseessä on sellainen loppu, mikä pistää katsojan näkemään koko filmin täysin uusin silmin, enkä malta odottaa, että katson sen uudestaan, nyt kun tiedän, mikä onkin koko homman juju. Destroyer nousi omissa silmissäni kevyesti vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon ja se on jälleen todella hyvä esimerkki siitä, kuinka minun pitäisi vain käydä katsomassa kaikki itseäni vähänkin kiinnostavat teokset. Tällaiset helmet löytyvät yleensä juuri siten.

Elokuvan on ohjannut Karyn Kusama, joka on aiemmin tehnyt mm. scifitoimintaleffa Æon Fluxin (2005) ja kauhukomedian Jennifer's Body (2009), joista olen nähnyt vain jälkimmäisen, eikä se ollut mielestäni kummoinen. Tässä Kusama tekee kuitenkin ison vaikutuksen ohjaajana ja luo taidokkaasti tiivistä tunnelmaa - mitä vain vahvistaa Theodore Shapiron musiikki - ja pyörittelee tarinaa vahvasti käsissään. Käsikirjoituksen tehneet Phil Hay ja Matt Manfredi ovat saaneet aikaiseksi nokkelan tekstin, mikä avautuu upeasti vähitellen. Fantastisessa leikkauksessa käsikirjoitus vasta pääseekin oikeuksiinsa. Lisäksi Destroyer on myös hyvin kuvattu. Kuvaaja on aina tiennyt tasan tarkkaan, milloin Kidmania pitää kuvata mistäkin suunnasta. Suuret kehut ansaitsee myös maskeeraus, joka tekee kauniista Kidmanista ikävää elämää nähneen naisen, jonka silmät ovat kaivautuneet syvemmälle kallon sisälle ja jonka verisuonet alkavat näkyä kalpean ihon alta. Muutkin näyttelijät ovat nykypäivän kohtauksissa taiturimaisesti meikattuja.

Yhteenveto: Destroyer on hieno ja vangitseva jännäri, missä Nicole Kidman tekee uransa parhaan roolisuorituksen. Kidman todella uppoutuu osaansa alkoholisoituneena etsivänä ja hänen tarinaansa on todella kiehtovaa seurata. Useammalla tasolla kulkeva tarina on erinomaisesti rakennettu ja päällekäin kulkevat aikajanat leikkaantuvat mestarillisesti yhteen. Tunnelma vain tiivistyy, mitä pidemmälle leffa kulkee ja loppu saakin säväytettyä oikein kunnolla. Leffa onnistuu myös liikuttamaan sen äiti-tytär-puolen ansiosta. Kidmanin lisäksi muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja maskeeraustiimiä pitää kehua oikein kunnolla. Ohjaaja Karyn Kusama pitää kokonaisuutta todella taidokkaasti kasassa. Destroyer nousi omissa silmissäni vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon ja suosittelenkin sitä kaikille, jotka nauttivat koukuttavista jännäreistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Destroyer, 2018, 30West, Automatik

Yhteistyössä

Arvostelu: I, Tonya (2017)

I, TONYA

Ohjaus: Craig Gillespie
Pääosissa: Margot Robbie, Sebastian Stan, Allison Janney, Paul Walter, Julianne Nicholson, Caitlin Carver, Anthony Reynolds, Ricky Russert, Bojana Novakovic ja Bobby Cannavale
Genre: draama, komedia
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

I, Tonya kertoo tositarinan taitoluistelija Tonya Hardingin elämästä. Elokuvan teko alkoi, kun käsikirjoittaja Steven Rogers näki dokumentin taitoluistelusta, missä kerrottiin Hardingista. Hän haastatteli paljon Hardingia, tämän miestä ja muita heidän elämäänsä kuuluneita, ja työsti sitten käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2017 ja päättyivät helmikuussa. I, Tonya sai ensi-iltansa syksyllä Toronton elokuvajuhlilla, minkä jälkeen sitä on näytetty erilaisissa tapahtumissa. Laajan teatterilevityksen elokuva sai vasta tänä vuonna ja Suomeen se päätyy vasta maaliskuussa. Itse pääsin kuitenkin näkemään sen jo tammikuussa, kun sille järjestettiin ensimmäinen lehdistönäytös. Luisteleminen ei erityisemmin kiinnosta minua, joten veikkaan, että koko filmi olisi mennyt minulta täysin ohi, jos se ei olisi saanut kolmea Oscar-ehdokkuutta (paras naispääosa, paras naissivuosa ja paras leikkaus). Meninkin katsomaan I, Tonyan samana päivänä Oscar-ehdokasleffa The Shape of Waterin (2017) kanssa. Elokuvat näytettiin eri teattereissa ja näytösten välillä oli vain kymmenen minuuttia aikaa, joten minun täytyi oikein juosta (vai sanoisinko jopa luistella, kun maa oli niin jäinen), että ehdin pressiin ajoissa.

Tonya Hardingin unelma on päästä olympiatason taitoluistelijaksi. Tie siihen on kuitenkin vaativa, piittaamattoman äidin, nyrkkejään kohottavan miehen ja tämän idioottiystävien takia.

Pääroolissa Tonyana nähdään Margot Robbie, joka on loistava osassaan. Robbie on aiemminkin osoittanut pystyvänsä todella heittäytymään rooleihinsa, kuten Suicide Squadin (2016) Harley Quinniksi, mutta vasta tässä hänen heittäytyminen pääsee oikeuksiinsa, kun ympärillä oleva elokuvakin toimii. Tonya on aika persoonallinen tapaus, minkä takia Robbie pääsee selkeästi pitämään hauskaa. Hahmo ei hirveästi jaksa kuunnella muiden mielipiteitä, vaan päättää määrätietoisesti tehdä juuri sitä mitä haluaa. Ja kun Tonya haluaa olympialuistelijaksi, niin kukaan ei voi muuttaa hänen mieltään. Robbie saa tehtyä paikoitellen töykeästä Tonyasta pidettävän hahmon. Vaikka Robbie onkin erinomainen, en silti usko hänen voittavan Oscar-palkintoa vielä tästä roolista.
     Sen sijaan uskon Tonyan LaVona-äitiä näyttelevän Allison Janneyn vievän parhaan naissivuosa-pystin, sillä hänen roolityönsä on aivan mielettömän upeaa! LaVona on ihmisenä ja ennen kaikkea äitinä aivan kamala: hänen tyttärensä ei kiinnosta häntä lainkaan, hän lyö tytärtään ja puhuu hänelle kuin hän olisi suurin häpeän aihe koko maailmassa. Janneyn esiintyminen on niin fantastista, että hän saa katsojan rakastamaan LaVonan vihaamista. Tai noh, ei hahmoa vain pysty vihaamaan, sillä hän on karulla tavalla todella hauska! On suuri harmi, että noin puolessa välissä LaVona tuntuu usein unohtuvan kokonaan. Alkupäässä hänen kohtauksiaan on kuitenkin ihan parasta seurata.
     Marvelin elokuvista tuttu Sebastian "Winter Soldier" Stan esittää Tonyan miestä, Jeff Gilloolyä. Aiemmin Stan ei ole tehnyt minuun kovin kummoista vaikutusta ja olen pitänyt häntä lähinnä ihan toimivana sivunäyttelijänä. Tässä leffassa hän kuitenkin pääsee näyttämään, että hänen tulevista projekteistaan kannattaa kiinnostua. Stankin onnistuu tekemään inhottavasta hahmosta jokseenkin pidettävän, vaikka se tuottaa enemmän vaikeuksia verrattuna Janneyn LaVonaan. Kauhea äitihahmo on helppo saada hauskaksi, mutta miten tehdä vaimonhakkaajasta pidettävä? Noh, Stan onnistuu saamaan katsojan vihaamaan hahmoa oikeissa kohdissa ja pitämään hänestä, kun tarina sitä vaatii. Yllätyin lähinnä siitä, kuinka uskottavasti Stan esittää paskiaista, noin niin kuin suoraan sanottuna.
     Täytyy vielä lyhyesti nostaa esille Paul Walter Hauser, joka näyttelee Jeffin ystävää Shawnia, joka kuvittelee olevansa Tonyan henkivartija. Shawn on aivan käsittämättömän tyhmä tyyppi, mikä tarjoaa useat naurut leffan aikana. Hauser on mahtava kummallisena heppuna, joka ei oikein edes tajua, mitä on tekemässä, minkä takia on hienoa, että muutamassa kohtaa hän pääsee kunnolla loistamaan ja naurattamaan.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Julianne Nicholson ja Bojana Novakovic Tonyan valmentajina, Caitlin Carver luistelija Nancy Kerriganina, Anthony Reynolds ja Ricky Russert Shawnin urpoina ystävinä, ja Bobby Cannavale hieman turhana reportteri Martin Maddoxina, joka nähdään vain haastatteluissa.

Käsikirjoittaja Steven Rogers tosiaan haastatteli paljon Tonyaa, Jeffiä, Shawnia ja LaVonaa, mitä on hyödynnetty hauskasti läpi leffan. Rogers nimittäin huomasi, että haastateltavien tarinat poikkesivat hieman toisistaan, joten hän päätti lisätä haastatteluja mukaan leffaan, jotka on kuvattu uudelleen näyttelijöiden kanssa. Elokuva lähtee käyntiin hahmojen haastatteluista, joita käytetään usein kertojaääninä, jotka selittävät katsojille tapahtumia. Sen lisäksi välillä leikataan haastatteluihin, mikä luo hauskaa rytmitystä. Tällä tyylillä on oivallisesti yhdistetty dokumentin ja elokuvan henget toisiinsa, jolloin lopputuloksena on ainutlaatuinen teos. Uniikkiutta lisää se, että kyseessä on mustalla huumorilla höystetty draama, jolloin katsojat pääsevät naureskelemaan useille karuille jutuille, joita tosielämässä lähinnä kauhistelisi. Elokuva onnistuu näin esittämään vaimonhakkaaja-Jeffin hieman paremmassa valossa, mutta parhaiten tyyli toimii tosiaan LaVonan kanssa. Yllätyin alkupäässä todella positiivisesti, kun huomasin vähän väliä hekottelevani tai myhäileväni hassujen juttujen ansiosta ja tiesin jo siinä kohtaa, että pitäisin leffasta enemmän kuin etukäteen ajattelin. Kuitenkin jos tyylipuolesta pitäisi antaa kritiikkiä (kuten pitääkin, jos siltä tuntuu), niin en täysin perustanut sellaisesta neljännen seinän rikkomisesta, että kesken kohtauksen hahmo kääntyy katsomaan kohti kameraa ja selittää tapahtumia. Mukana on jo haastatteluja, joten nämä hetket tuntuivat jokseenkin ylimääräisiltä.

Yllätyin positiivisesti myös siitä, kuinka kiinnostava elokuvan tarina on. Itse en ole ikinä jaksanut seurata urheilua, sillä se ei vain ole koskaan kiinnostanut minua. Taitoluistelua olen muutaman kerran jämähtänyt tuijottamaan, jos luistelija on tehnyt jotain oikeasti vaikuttavaa. Tämän leffan aikana seurasin erittäin mielelläni luistelukohtauksia, mitä tietty helpottaa se, ettei koko elokuva ole pelkkää luistelemista, vaan siinä kulkee kunnon tarinakin mukana. En tiennyt etukäteen Tonyan urasta ja sen ajan luistelutapahtumista mitään, joten vaikka naureskelin ensimmäisen tunnin ajan synkille vitseille, mietin samalla usein, miksi juuri tämä tarina piti kertoa? Se selviää vasta toisen tunnin puolella, jolloin filmi saa aika odottamattoman käänteen, jos tositapahtumia ei tiedä etukäteen. Vaikka loppupuoliskon hulluus onnistuu naurattamaan, että tapahtuiko jotain tällaista ihan oikeasti, leffa vähentää hieman koomisuuttaan ja kertoo enemmän tarinan traagisesta puolesta, jolloin se ei ole enää yhtä viihdyttävä. Suurimmaksi osaksi leffa ei tunnu kuitenkaan hidastelevan, vaan parin tunnin kesto on nopeasti ohi, sillä pääasiassa elokuva viihdyttää ja naurattaa onnistuneesti.

Elokuvan on ohjannut Craig Gillespie, joka on tehnyt todella mainiota työtä filmin hengen kanssa. Dokumentaarinen, mutta silti fiktiolta vaikuttava, mustalla huumorilla höystetty draama on varmasti kova pala purtavaksi, mutta Gillespie hoitaa homman taidokkaasti. Steven Rogers on saanut aikaiseksi nokkelan käsikirjoituksen, jonka parasta antia on sen kekseliään hauska dialogi. I, Tonya on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Haastattelut yhdistyvät kokonaisuuteen erinomaisesti ja etenkin luistelukohtauksissa kameratyöskentely pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Leffan äänimaailma on toimiva, muttei erityisemmin korostu, mitä ei tee myöskään Peter Nashelin säveltämä musiikki.

Yhteenveto: I, Tonya on erittäin mainio ja yllättävän hulvaton elokuva, jos katsojana nauttii mustasta huumorista. Ensimmäisen tunnin aikana pääsee vähän väliä naureskelemaan ikäville asioille, joita Tonyan elämässä on tapahtunut ja vaikka toisen tunnin aikana voi hekotella Shawnin typerille kavereille, muuttuu leffa silloin hieman traagisemmaksi. Elokuvaan on luotu hauskasti dokumentaarinen tyyli ja haastatteluhetket tuovat oman kekseliään lisäyksensä filmiin. En kuitenkaan välittänyt neljännen seinän rikkomisesta, vaan se tuntui jokseenkin turhalta. Pidin silti leffasta enemmän kuin ajattelin ja se piti minut paremmin mukanaan, mistä voi pääasiassa kiittää mahtavia näyttelijöitä. Margot Robbie pääsee kunnolla heittäytymään kapinahenkisen Tonyan roolissa ja Sebastian Stan on loistovalinta pidettävän inhottavaksi Jeffiksi. Show'n varastaa kuitenkin aivan mahtavan roolityön tekevä Allison Janney, joka ansaitsee esiintymisestään Oscar-palkinnon! Suosittelen I, Tonyan katselua lämpimästi urheilua seuraaville, synkemmästä huumorista pitäville henkilöille. Jos filmistä ei etukäteen tiedä muuta kuin sen, että se kertoo tositapahtuman luistelijasta, elokuva yllättää varmasti useaan otteeseen. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyesti todellisen Tonyan ja hänen tuttujensa haastatteluja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
I, Tonya, 2017, Clubhouse Pictures, LuckyChap Entertainment

Arvostelu: Black Panther (2018)

BLACK PANTHER

Ohjaus: Ryan Coogler
Pääosissa: Chadwick Boseman, Lupita Nyong'o, Danai Gurira, Martin Freeman, Letitia Wright, Michael B. Jordan, Andy Serkis, Daniel Kaluuya, Winston Duke, Angela Bassett ja Forest Whitaker
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12

Black Panther perustuu Stan Leen ja Jack Kirbyn luomaan sarjakuvahahmoon Musta Pantteri, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1966 lehdessä "Fantastic Four #52". Vaikka filmi onkin hahmon sooloseikkailu, on se osa isompaa Marvelin elokuvauniversumia. Kyseessä on nimittäin Marvel Cinematic Universen jo kahdeksastoista elokuva! Hahmosta suunniteltiin leffaa jo 1990-luvun alussa, kun Wesley Snipes yritti saada itsensä näyttelemään Black Pantheria. Projektista ei kuitenkaan tullut mitään, joten hahmo teki ensiesiintymisensä vasta vuonna 2016 Marvelin leffassa Captain America: Civil War. Hahmon sooloseikkailun oli tarkoitus ilmestyä jo loppuvuodesta 2017, mutta suunnitelmat muuttuivat ja filmi siirtyi helmikuulle 2018. Vaikka olen Marvel-elokuvien suuri fani, tästä leffasta en ollut kovin innoissani. Black Panther ei hahmona oikein vakuuttanut minua Civil Warissa ja koska tänä vuonna ilmestyy Marvelin isoin teos koskaan, supersankarit yhdistävä Avengers: Infinity War (2018), tämä tuntui hieman liikaa väliosalta, jonka voisi hypätä yli, jotta pääsisi oikeasti kiinnostaviin juttuihin. En myöskään oikein pitänyt leffan trailereista, vaikka ne ovatkin parantuneet lähempänä ensi-iltaa. Vasta noin viikko sitten kiinnostukseni alkoi heräillä, kun Black Panther näytettiin yhdysvaltalaisille kriitikoille, jotka kutsuivat sitä yhdeksi Marvelin parhaista. Suomalaiskriitikot eivät kuitenkaan vaikuttaneet lämpenevän leffalle, joten menin katsomaan sen ensi-iltapäivänä hieman varautuneena.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien MCU:n edellisiä elokuvia Avengers: Age of Ultron (2015) ja Captain America: Civil War!

Wakandan uudeksi kuninkaaksi kruunattu T'Challa, eli Black Panther saa vastaansa Erik Killmongerin ja Ulysses Klauen, jotka haluavat paljastaa Wakandan salaisen teknologian maailmalle.

Black Pantherin eli T'Challan rooliin palaa Captain America: Civil Warissa hahmoa esittänyt Chadwick Boseman, joka vakuuttaa katsojan paremmin tässä teoksessa. Se ei tosin ole mikään ihme, sillä kun kyseessä on hahmon oma elokuva, tarina pystyy keskittymään täysillä juuri tähän hahmoon ja tekemään hänestä lähestyttävän ja pidettävän. T'Challa on siinä mielessä hyvin erilainen supersankari, että maansa puolustamisen lisäksi hänen täytyy myös johtaa sitä ollessaan kuninkaallinen. Hahmon täytyykin filmin aikana pohtia sekä sitä, mikä on oikein sankarina, että myös sitä, mikä on oikein kuninkaana. Bosemanilta löytyy tarvittavaa arvokkuutta kuninkaan rooliin, sekä osuvaa potentiaalia supersankariksi - kunhan katsojana pääsee yli hänen voimakkaasta korostuksestaan.
     Sen lisäksi, että elokuvaa hehkutettiin etukäteen paljon sen takia, että sen näyttelijät koostuvat pääasiassa mustista, on siitä myös hehkutettava, että useampi tärkeä sivuhahmo on jollain tapaa voimakas nainen. Black Pantherin kanssa liikkuu nimittäin Wakandan hurjin soturi Okoye (Danai Gurira), joka näyttää hyvin nopeasti, ettei hänelle kannata sanoa vähänkään pahasti. Tylystä ja tympeästä luonteestaan huolimatta Okoye on helposti pidettävä hahmo, joka puolustaisi kuningastaan ja maataan kuolemaan saakka. T'Challan sisko Shuri (Letitia Wright) on nuori, mutta äärimmäisen nokkela ja älykäs, minkä takia hän onkin päässyt suunnittelemaan Wakandan aseita, sekä huipputeknologisia pukuja pääsankarille. 12 Years a Slavesta (2013) parhaan naissivuosa-Oscarin voittanut Lupita Nyong'o taas näyttelee T'Challan entistä rakasta Nakiaa, joka ei aluksi vaikuta mitä erityisimmältä taistelijalta, mutta joka onneksi pääsee myös tositoimiin. Ja sitten on myös T'Challan äiti (Angela Bassett), joka on voimakas siinä mielessä, että hänellä on paljon valtaa kuningattarena. Harmillisesti hahmo ei esiinny filmissä kovin paljoa. Näyttelijät tekevät kuitenkin oivaa työtä.
     Filmin pahikset ovat tosiaan Michael B. Jordanin näyttelemä Erik Killmonger ja Andy Serkisin esittämä Ulysses Klaue, joista jälkimmäinen nähtiin jo lyhyesti Avengers: Age of Ultronissa. Sen kohtauksen myötä häneltä repeytynyt käsi on päivittynyt tyylikkääseen robottikäteen, jonka voi hauskasti muuttaa lasertykiksi. Klaue on muutenkin hilpeä heppu ja Serkis on mainio raa'alta vaikuttavana asekauppiaana. Myös Jordan on hyvä Killmongerina, miksi onkin sääli, että leffa unohtaa hänet esittelykohtauksen jälkeen lähes tunniksi. Kun hahmo vihdoin palaa takaisin tarinaan, ehdin jo unohtaa hänen olevan mukana. Killmongerille on luotu onnistunut perustelu sille, miksi hän toimii miten toimii, mutta selityksille ja hahmon rakentamiselle olisi pitänyt antaa pari kohtausta lisää aikaa. Kyseessä on niitä harvoja pahiksia, joiden puolelle katsojana voisi kääntyä, jolloin katsoja pistetään miettimään, kumpi tässä tilanteessa onkaan oikeassa ja kumpi väärässä, eli kumpi on hyvä ja kumpi paha. Siksi on suuri sääli, että liialla kiirehtimisellä hahmo kadottaa potentiaaliaan.
     Elokuvassa nähdään myös Martin Freeman Captain America: Civil Warista tuttuna CIA-agentti Rossina, joka saa yllättävän paljon ruutuaikaa; Get Outista (2017) tuttu Daniel Kaluuya Wakandan rajaheimon päällikkö W'Kabina, Winston Duke vuorilla asuvan jabari-heimon päällikkö M'Bakuna, sekä hukkaan heitetty hieno Forest Whitaker jonkinlaisena Wakandan viisaana vanhana miehenä. Stan Lee tekee tietty perinteisen cameonsa.

Kun sanoin, että elokuva keskittyy täysillä itse Black Pantheriin, niin tarkoitan myös, että se keskittyy täysillä omaan tarinaansa, eikä erityisemmin pohjustele tulevia tapahtumia tai keksi viittauksia muihin Marvel-seikkailuihin. Tavallaan tämä on hyvä ratkaisu, sillä Black Panther ei hahmona ole mitä tunnetuin, mutta samalla sen aiemmista Marvel-elokuvista poikkeava maailma saa sen tuntumaan hieman irralliselta muusta leffauniversumista. Tuttuja Marvel-juttuja on kuitenkin tarpeeksi, jotta sen voi helposti mieltää osaksi suurempaa kokonaisuutta. Luvassa on esimerkiksi vauhdikkaita toimintakohtauksia, joista parasta antia on ehdottomasti tyylikäs autotakaa-ajo eteläkorealaisen Busan-kaupungin kaduilla. Filmi ei ole mitä toiminnallisin supersankariteos, mutta loppuun on kuitenkin saatu mukaan iso huipennus. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään Guardians of the Galaxy Vol. 2:n (2017) ylimassiivisen lopputaistelun kokoinen "koko maailma voisi räjähtää" -homma, mikä on suuri huojennus, sillä sehän täytyy säästää vasta tulevaan Avengers: Infinity Wariin. Valitettavasti viimeinen nyrkkitappelu sankarin ja pahan välillä ei ole erityisen kiinnostava, mutta toiminta jaksaa silti viihdyttää. Taistelujen lisäksi Marvel lupailee tietty myös huumoria, mitä löytyy tottakai tästäkin leffasta. Black Panther ei ole mitenkään erityisen hauska elokuva, mutta muutamaan otteeseen se onnistuu tarjoamaan kelpo naurut.

Filmiin on onnistuttu myös lisäämään juttuja, mitkä pistävät katsojan pohdiskelemaan. Wakanda nimittäin omistaa paljon hurjempaa teknologiaa kuin mikään muu paikka maailmassa, mutta maa pitää tiedon salaisuutena. Elokuvassa T'Challan täytyykin miettiä, onko oikein, että Wakanda pitää omana tietonaan teknologian, jolla voisi lopettaa sotia ja parantaa vakavia sairauksia, mikä saa katsojankin pohtimaan. Vastaus ei ole helppo, sillä kuten wakandalaiset uskovat vahvasti, teknologiaa voisi väärissä käsissä käyttää maailman sortamiseen ja tuhoamiseen. Sitä pohtivat hetket ovat erittäin mainioita, minkä lisäksi leffa sisältää viihdyttävää toimintaa ja hauskoja juttuja. Silti elokuvasta jää uupumaan jotain. Wakanda on vaikuttavasti erilainen paikka kuin mitä Marvelissa on aiemmin nähty. Mutta sitä ei jotenkin tutkita tarpeeksi. Siinä missä elokuva tarjoaa hyviä kohtia, se tarjoaa myös hieman keskinkertaisempia. Muutamaa yksittäistä kohtausta lukuunottamatta Black Panther ei onnistu tarjoamaan minulle sitä "hei vau" -fiilistä, mikä on itselleni tärkeää supersankarileffoissa. Se ei ole lähes koskaan erityisen ihmeellinen elokuva. Suoraan sanottuna sen erityisyys syntyy siitä, että lähes kaikki sen näyttelijät ovat mustia. Kaikki ajattelevat tätä, mutta harva sanoo sen ääneen. Onhan se toki hienoa nähdä niin tapahtuvan, etenkin kun elokuvan näyttelijät ovat hyviä, mutta mielestäni tämä olisi tarvinnut jotain muutakin erityistä. Tiedän jo nyt, että tämä on itselleni yksi Marvelin unohdettavimmista teoksista. Voi tosin olla, että asiaan vaikuttaa voimakkaasti se, että juuri ennen Black Pantheria näin Pixarin Cocon (2017), joka oli mielestäni aivan mielettömän huikean upea teos, joten vaikka tämä on hyvä elokuva, ei se tuottanut sitä reaktiota, minkä toivoin. Ainoa innostukseni hetki oli nähdä Marvelin logo valkokankaalla.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ryan Coogler, joka on tehnyt pääasiassa hyvää työtä filmin parissa. Harmillisesti hänen ja Joe Robert Colen käsikirjoitus jättää toivomisen varaa ja sitä olisi voinut muokata vielä pariin otteeseen ennen kuvauksia. Leikkausvaiheessa elokuva kaipaisi välillä tiivistämistä ja välillä lisää aikaa kertoakseen tietyistä hahmoista enemmän. Toimintakohtaukset ovat hieman liian nopeatempoisesti leikattuja, jolloin niistä on muutamassa kohtaa vaikea saada selvää. Black Panther on kuitenkin hyvin kuvattu ja jopa yökohtaukset on valaistu toimivasti. Puvustustiimi on tehnyt erinomaista työtä wakandalaisten kanssa, minkä lisäksi lavastustiimi on luonut tyylikkään maailman, jossa yhdistyvät perinteisemmät afrikkalaiset kulttuurit ja futuristisuus. Visuaaliset tehosteet ovat usein hienot, mutta esimerkiksi sarvikuonot ovat aika digitaalisen näköiset. Äänimaailma on kuitenkin hienosti toteutettu ja säveltäjä Ludwig Göransson on tehnyt loistotyötä musiikkien parissa. Marvel-leffoissa heikkoutena on usein se, että niiden musiikit vain jumputtavat tylsinä taustalla, eivätkä korostu tarpeeksi, mutta tässä leffassa ne huomaa jatkuvasti.

Yhteenveto: Black Panther on kelpo supersankarifilmi, joka jää kuitenkin kauas taakse, kun sitä vertaa Marvelin elokuvauniversumin moniin muihin teoksiin. On mahtavaa nähdä tällaisessa leffassa paljon mustia näyttelijöitä (jotka ovat kaikki hyviä - etenkin pääosassa nähtävä Chadwick Boseman), sekä vahvoja naishahmoja, mutta itse tarinankin pitäisi toimia ja tässä tapauksessa näin ei harmillisesti täysin tapahdu. Paikoitellen filmi tuntuu oudon hidastempoiselta, kun taas välillä se kiirehtii hahmojensa kanssa ihan liikaa. Esimerkiksi Killmonger voisi helposti olla yksi Marvelin parhaista pahiksista, jos hänelle olisi annettu enemmän ruutuaikaa. Hänen ollessa poissa hieman alle tunnin ajan, Andy Serkisin Ulysses Klaue toimii mainiona korvikkeena, muttei hänestäkään saa paljoa irti. Elokuva saa katsojan onnistuneesti pohtimaan, tekevätkö wakandalaiset oikein salatessaan teknologiansa, minkä lisäksi se viihdyttää usein, kuten myös naurattaa. Silti siitä puuttuu Marvel-teosten ihmeellisyys ja loppujen lopuksi se tuntuu vain väliosalta, joka on pitänyt tehdä, ennen kuin päästään vihdoin leffauniversumin pääteokseen, Avengers: Infinity Wariin. Suosittelen kuitenkin Black Pantheria kaikille siitä vähänkin kiinnostuneille, enkä vain supersankarileffojen ja Marvel-filmien ystäville. Tästä arvioidaan jo nyt isoa hittiä, mikä on tärkeää, jotta tällaisia teoksia voisi tulla lisääkin. Toivottavasti seuraavassa mustien supersankarileffassa olisi astetta parempi tarina ja rytmitys. Black Pantherin jatko-osa on jo nyt suunnitteilla, minkä lisäksi hänet ja Wakanda nähdään jo parin kuukauden päästä Infinity Warissa, mitä en malta odottaa enää! Tuttuun Marvel-tapaan lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Harmi vain, ettei kumpikaan niistä erityisemmin pohjusta tulevan Avengersin tapahtumia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Black Panther, 2018, Marvel Studios, Walt Disney Pictures