Arvostelu: Spider-Man: Across the Spider-Verse (2023)

SPIDER-MAN: ACROSS THE SPIDER-VERSE

Ohjaus: Joaquim Dos Santos, Kemp Powers ja Justin K. Thompson

Pääosissa: Shameik Moore, Hailee Steinfeld, Brian Tyree Henry, Luna Lauren Vélez, Jason Schwartzman, Oscar Isaac, Jake Johnson, Issa Rae, Daniel Kaluuya, Greta Lee, Shea Whigham, Amandla Stenberg, Jorma Taccone, Rachel Dratch, Zoë Kravitz ja Andy Samberg

Genre: animaatio, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuva animaatioelokuva Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) oli taloudellinen hitti ja parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -voittaja, joten jatkoa oli tietty luvassa. Phil Lord, Christopher Miller ja David Callaham ryhtyivät kirjoittamaan leffaa, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointiprosessi käynnistyi. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä huhtikuussa 2022, mutta keväällä 2020 alkaneen koronaviruspandemian vaikeutettua tuotantoa, ensi-iltaa siirrettiin ensin loppuvuoteen 2022 ja lopulta se siirrettiin alkukesään 2023. Nyt Spider-Man: Across the Spider-Verse on saapunut elokuvateattereihin ja minulle kyseessä oli yksi vuoden eniten odottamistani elokuvista. Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia yllätti minut toden teolla ja olen sen ilmestymisestä asti halunnut lisää. Kävinkin katsomassa Spider-Man: Across the Spider-Versen heti ensi-iltapäivän ensimmäisessä IMAX-näytöksessä.

Miles Morales kamppailee siviilielämänsä ja supersankariminänsä Spider-Manin välillä, kun toisen universumin Gwen Stacy kiskaisee hänet uuteen seikkailuun, täynnä hämähäkkivoimaisia yksilöitä eri maailmoista, voittaakseen multiversumissa tuhoa aiheuttavan Spotin.

Neljän ja puolen vuoden odotuksen jälkeen Miles Morales (äänenä Shameik Moore) seittisinkoilee takaisin valkokankaille, toimien Peter Parkerin kuoleman jälkeen oman maailmansa ainoana Spider-Manina. Hahmolle ominaiseen tapaan Milesille tuottaa vaikeuksia saada tavallinen elämänsä ja supersankaripuolensa kulkemaan käsi kädessä. Koulu kärsii, sillä roistojen jahtaaminen on paljon kiinnostavampaa puuhaa, mikä taas aiheuttaa harmaita hiuksia Milesin vanhemmille, Rio-äidille (Luna Lauren Vélez) ja Jefferson-poliisi-isälle (Brian Tyree Henry). Hahmolle on kirjoitettu oivallinen, joskin tässä kohtaa useamman Spider-Man -elokuvan jälkeen hyvin tyypillinen kehityskaari, missä Milesin täytyy löytää oma paikkansa kaiken keskellä.

     Kuten varmaan kaikilla on tiedossa ykkösleffan ja runsaan mainonnan jälkeen, Miles ei suinkaan ole ainoa Spider-tyyppi tässä elokuvassa. Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekevät merkittävämpään rooliin nouseva Gwen Stacy (Hailee Steinfeld), sekä elämänsä kuntoon saanut Peter B. Parker (Jake Johnson). Myös lopputekstikohtauksessa käväissyt Miguel O'Hara, eli Spider-Man 2099 (Oscar Isaac) on menossa mukana. Hän johtaa Spider-yhteiskuntaa, johon kuuluvat multiversumin monet erilaiset Spider-tyypit. Ja huhhuh, tässä leffassa muuten riittää Spider-tyyppejä! On moottoripyöräilevää Jessica Drew'ta (Issa Rae), intialaista Pavitr Prabhakaria (Karan Soni), punkkari Hobieta (Daniel Kaluuya) ja ties vaikka ketä! Bongailtavaa riittää useammaksi katselukerraksi ja kovimmat Hämisfanit voisivat pistää kuvia pauselle ja nimetä varmaan kymmeniä eri versioita ikonisesta sankarista. Gwen nousee muista Spider-tyypeistä selväksi ykköseksi ja hän on lähestulkoon elokuvan päähenkilö siinä missä Mileskin. Hahmolle on kirjoitettu oma juonikuvionsa, joka - yllätysyllätys - liittyy vaikeaan tasapainotteluun siviiliminän ja supersankariminän välillä.

Vastaansa nämä Spider-Manit ja -Womanit ja muut Spider-kaikenlaiset saavat Spotin (Jason Schwartzman), jolla on kyky luoda portaaleja, joiden kautta hyppiä paikasta toiseen. Ja kun Spot hoksaa pystyvänsä hyppimään myös eri ulottuvuuksien välillä, on koko multiversumi vaarassa. Kyseessä on mainio, mutta hieman alikäytetty hahmo, joka meinaa unohtua pitkin leffaa, vaikka hänen vekkuli persoonansa sisältäisi avaimet enempäänkin.

Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia oli todellinen yllättäjäelokuva ja piristysruiske niin supersankarigenressä kuin animaation saralla, mullistaen villillä tyylillään sitä, kuinka animaatioita tehdään. Se oli sähäkkä, hulvaton, jännittävä, liikuttava ja kaikin puolin erinomainen teos, joka asetti riman niin korkealle, että olisi turha edes odottaa jatko-osan pystyvän samaan. Täytyy kuitenkin sanoa, että en olisi odottanut, että Spider-Man: Across the Spider-Verse jää lopulta näinkin kauas taakse edeltäjästään. Kyseessä ei missään nimessä ole huono elokuva, mutta jatko-osa häviää aika lailla kaikilla osa-alueillaan ykköselle, eikä se tuota samanlaista "hei vau" -fiilistä ja jätä innolla odottamaan jatkoa - siitäkään huolimatta, että Across the Spider-Verse jää todella ikävään paikkaan kesken, suorastaan vaatien katsojaa palaamaan ensi vuonna katsomaan kolmososan Spider-Man: Beyond the Spider-Verse (2024). Mieleen juolahtaa herkästi, miten kävi käsikirjoittajaduo Phil Lordin ja Christopher Millerin Lego-elokuvien kanssa. Ensimmäinen Lego Elokuva (The Lego Movie - 2014) oli aivan fantastinen, mutta Lego Elokuva 2 (The Lego Movie 2: The Second Part - 2019) jätti vähän kylmäksi.

Kyseessä on turhauttavan ailahteleva paketti, joka tarjoaa varsinaista tunteiden vuoristorataa. Valitettavasti toivomani tunne ei ollut pitkästyminen. Sitä leffan aikana kuitenkin ikävä kyllä tapahtui. Ykkösosa oli todella napakasti rytmitetty elokuva vajaan kahden tunnin kestossaan, mutta kakkonen on venytetty aivan liian pitkäksi. Kahden tunnin ja kahdenkymmenen minuutin mitassaan Across the Spider-Verse taitaa jopa olla kaikkien aikojen pisin amerikkalainen animaatioelokuva! Leikkaamisen varaa olisi runsaasti. Vaikka hengähdystauot ovat toivottavia tällaisessa tykittelyssä, ne venähtävät ajoittain aivan liian pitkiksi. Etenkin kun pääasiassa ensikertalaisista koostuva ohjaajakolmikko Joaquim Dos Santos, Kemp Powers ja Justin K. Thompson tekevät ihmisdraamasta lähinnä melodramaattista jaarittelua. Käsikirjoitus taas rakentuu liikaa hahmojen jatkuvan selittämisen ja muka-yllättävien käänteiden varaan, jotka katsojana arvaa varhain ja sitten odottaa paljastuvaksi myös hahmoille.

Mutta silloin kun leffa toimii, niin se myös toimii. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan näyttävämpiä ja mielikuvituksellisempia. Ensikohtaaminen Spotin kanssa on veikeä ja todella mukaansatempaava. Elokuva on myös ajoittain todella hauska. Se ei ole yhtä hulvaton kuin edeltäjänsä, mutta siitä löytyy kyllä monia vitsejä ja muita hetkiä, joiden aikana pääsee nauramaan ääneen. Osa vitseistä taas ovat kierrätystä edellisosasta. Kuinka monta kertaa voidaankaan käyttää sama meemi toisiaan osoittelevista Spider-Maneista? Ja vaikka ihmisdraama äityy toisinaan turhan siirappiseksi, löytyy Milesin vaikeasta perhekuviosta myös onnistumisensa, tasapainottamaan villiä menoa. Ja villistä menosta puheenollen, odotin elokuvan olevan vielä villimpi. Spider-yhteiskuntaan liittyvät kohtaukset jäivät hieman latteiksi, lähinnä tosin siksi, että ne näytettiin lähes kokonaan jo trailereissa. Spider-Man: Across the Spider-Versessä on omat vahvuutensa ja onnistumisensa, mutta myös selvät kompastuskivensä, jotka estävät sitä nousemasta potentiaalisiin korkeuksiinsa.

Jos jostain elokuvassa ei löydy mitään moitittavaa, niin sen animaatiojäljestä. Ykkösleffan tapaan myös Across the Spider-Verse on visuaalisesti ällistyttävä, hurjan räjähtävä ja todella sekopäisesti tyylitelty. Värit ovat räiskyviä ja meno välillä todella hektistä. Jälleen kerran animaattorit saavat filmin näyttämään kuin henkiin heränneeltä sarjakuvalta. He pääsevät myös tekemään vielä luovempaa työtä kuin viimeksi, sillä siinä, missä ykkösleffassa Milesin maailmaan saapui vieraita muualta, tällä kertaa Miles päätyy seikkailuun muihin maailmoihin. Tämä johtaa moniin eri animaatiotyyleihin. Joku paikka näyttää luonnosmaiselta piirrokselta, toinen taas maalaukselta. Äänimaailmakin tykittelee mainiosti Daniel Pembertonin musiikkeja myöten. Teknisiltä ansioiltaan elokuva onkin puhdasta karkkia. Käsikirjoitus olisi vaatinut sen sijaan mojovaa viilausta.

Yhteenveto: Spider-Man: Across the Spider-Verse on varsin mainio, mutta silti turhauttavan ailahteleva jatko-osa upealle animaatioelokuvalle, joka mullisti niin animaatiota kuin supersankarigenreä. Lopulta leffa tuntuu lähinnä ylipitkältä pohjustukselta trilogian päätösosalle. Liki kahden ja puolen tunnin kestoon mahtuu paljon leikattavan varaa, esimerkiksi ihmisdraaman äityessä toisinaan pitkäveteiseksi jaaritteluksi. Kun elokuva vihdoin pääsee vauhtiin, on meno kuitenkin loistoviihdettä. Toimintakohtaukset ovat mukaansatempaavia ja mielikuvituksellisia. Huumoria on runsaasti, mutta vastapainona elokuva synkistelee edeltäjäänsä enemmän. Animaatiojälki on aivan tajuttoman hienoa ja animaattorit päästävät kaiken luovuuden valloilleen eri maailmojen ja niistä ilmaantuvien Spider-tyyppien kanssa. Käsikirjoitus kaipaisi kuitenkin paljon viilausta. Sen lisäksi, ettei leffa toimi millään omilla jaloillaan seisovana teoksena, se rakentuu liikaa jatkuvan selittelyn ja turhan ennalta-arvattavien käänteiden varaan. Homma katkeaa kuin seinään ja itse jäin odottamaan sekaisin tuntein tulevaa Spider-Man: Beyond the Spider-Verseä (joka muuten kulki alun perin nimellä Across the Spider-Verse Part Two). Jos pidit Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffasta, suosittelen kyllä jatko-osaa, mutta sillä varauksella, ettei se yllä edeltäjänsä tasolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spider-Man: Across the Spider-Verse, 2023, Marvel Entertainment, Sony Pictures Entertainment, Sony Pictures Animation, Lord Miller, Arad Productions, Pascal Pictures

Arvostelu: Nope (2022)

NOPE

Ohjaus: Jordan Peele

Pääosissa: Daniel Kaluuya, Keke Palmer, Brandon Perea, Steven Yeun, Michael Wincott, Wrenn Schmidt, Keith David, Donna Mills, Osgood Perkins, Jacob Kim ja Terry Notary

Genre: scifi, kauhu, komedia, western

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 16

Nope on Get Outin (2017) ja Usin (2019) ohjaaja-käsikirjoittaja Jordan Peelen uusi elokuva. Peele teki yhtiöllään Monkeypaw Productionsilla useamman vuoden diilin Universal Picturesin kanssa ja ryhtyi Usin jälkeen suunnittelemaan uutta filmiä. Kun koronavirus johti elokuvateatterien sulkeutumiseen, elokuva-alalla huolestuttiin alan tulevaisuudesta. Peele päättikin koronaeristyksen aikana luoda alkuperäisideaa hyödyntävän elokuvaspektaakkelin, joka houkuttelisi katsojat takaisin teattereihin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja nyt Nope saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse olen odottanut elokuvaa todella paljon siitä lähtien, kun Peele ilmoitti työstävänsä uutta filmiä. Get Out oli mielestäni loistoleffa ja Uskin oli ongelmineen mainio kauhufilmi, joten halusin nähdä, mitä Peele saisi seuraavaksi aikaan. Kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Nopen sen lehdistönäytöksessä IMAXissa muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kaliforniassa Haywoodin tilalla tapahtuu kummia. Hevoset käyttäytyvät oudosti, sähköt katkeilevat, esineitä tippuu taivaalta ja jokin näyttäisi liikkuvan pilvissä. Haywoodin sisarukset Otis ja Emerald yrittävät selvittää, mistä on kyse.

Get Outia tähdittänyt Daniel Kaluuya palaa työskentelemään Jordan Peelen kanssa ja näyttelee Otis Haywood Junioria tai ihan vain OJ:tä, joka pyörittää sukunsa hevostilaa, hänen isänsä (Keith David) kuollessa mystisen ilmiön seurauksena. Haywoodin tila on kouluttanut hevosia Hollywoodia varten elokuvahistorian alkuajoista lähtien ja OJ jatkaa sukunsa perinnettä, toisin kuin siskonsa Emerald eli Em (Kiki Palmer), joka haluaa luoda jotain uutta. Kun Haywoodin tilalla alkaa tapahtua outoja juttuja, OJ ja Em lyöttäytyvät yhteen selvittääkseen, mitä on oikein meneillään? Kaluuya ja etenkin Palmer ovat hyviä rooleissaan, tuoden täysin erilaisia energioita ruudulle. Kaluuyan esittämä OJ on hiljainen tarkkailijatyyppi, kun taas Em on puhelias ja innokas, varastaen show'n vähän väliä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. The Walking Dead -sarjasta (2010-2022) tuttu Steven Yeun teemapuistoa pyörittävänä Jupena ja Wrenn Schmidt tämän vaimona Amberina, Brandon Perea elektroniikkakaupan myyjänä Angelina, sekä Michael Wincott videokuvaaja Holstina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan oivallisesti. Yeun toimii hiukan eksentrisenä bisnesmiehenä, jota varjostaa traumatisoiva menneisyys. Tämä menneisyys rikastuttaa hahmoa, vaikkakin tarjoaa filmiin juonikuvion, mikä voi paikoitellen tuntua kömpelösti istutetulta. Perea tuo hyvää huumoria mukaan ja Wincott istuu täydellisesti elokuvantekijäksi, joka etsii haastetta ja jotain, mistä hänet muistettaisiin.

Jordan Peele on tehnyt sen taas! Hieman epätasaisen ja juonenkäänteisiinsä kompastelleen Usin jälkeen Nope on osoitus siitä, että Peele on yksi Hollywoodin kovimmista nimistä tällä hetkellä ja jonka uusia tuotoksia odottaa vesi kielellä jo ennen kuin edes tietää, mistä niissä on kyse. Oscar-gaalassakin huomioidun kauhukomediallisen satiirielokuva Get Outin ja puhdasverisemmän kauhufilmi Usin jälkeen Peele on päättänyt kokeilla onneaan scifin parissa. Peele on saanut tarjouksia tehdä jatko-osia ja uudelleenfilmatisointeja, kuten Hollywood-version animeklassikko Akirasta (アキラ - 1988), mutta hän kieltäytyi, halutessaan tarjota uusia ideoita Hollywoodin jatko-osakoneiston sekaan. Hieno juttu! Vaikka Peele onkin ottanut vaikutteita monista aiemmista tieteisfilmeistä - esimerkiksi Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind - 1977) ja Signs (2002) tulevat mieleen - onnistuu Nope olemaan oma juttunsa.

Peelen tuttuun tapaan mukana on poliittista ja yhteiskunnallista sanomaa, mm. tummaihoisten unohdetusta panoksesta elokuvien syntyyn, ja spektaakkelien ja traumojen kaupallistamisesta, mutta Nope on silti huomattavasti simppelimpi ja suoraviivaisempi elokuva kuin herran edelliset tuotokset. Enkä sano tätä missään pahassa. Get Out oli erinomainen kauhukomedia yhteiskunnallisessa satiirissaan, mutta on hienoa nähdä, että Peele osaa myös tehdä puhdasveristä viihdettä ja vieläpä näin tyylikkäästi. Peelen aiempien töiden tavoin Nopekaan ei takerru vain yhteen lajityyppiin, vaan se on aikamoinen genreblenderi, yhdistellen scifiä kauhuun ja komediaan, kuten myös länkkäreihin. Yhdistelmä voisi olla kaoottinen, mutta Peele pitää varmoin käsin pakettia kasassa.

Elokuvasta löytyy onnistuneen hauskoja hetkiä ja repliikkejä, jotka eivät kuitenkaan syö jännitystä. Mukana on pari erityisen tiivistunnelmaista ja karmivaa kohtausta, jotka pitävät niin hahmot kuin katsojan hiirenhiljaa. Suurin jännite syntyy tietty siitä, mikä kumma oikein vaanii pilvissä? Vaikka hahmot sanovatkin usein "nope" nähdessään jotain pelottavaa ja luonnotonta, ja kääntyvät paetakseen paikalta, Nope myös tutkii ihmisen luontaista halua selvittää mysteeri ja parhaassa tapauksessa myös tehdä rahaa sillä. Nämä ovatkin hyviä oivalluksia Peeleltä; ensin näpäyttää kauhun peruskliseeseen, missä hahmot mieluummin tutkivat outoja ilmiöitä kuin pakenevat paikalta, mutta samalla osoittaen, että outo ilmiö kuitenkin kiehtoo itse kutakin. Monitasoinen ja -puoleinen leffa pitää napakasti mukanaan läpi vähän päälle kahden tunnin kestonsa ja sen haluaa mielellään nähdä uudestaan. Kun tiettyjä asioita selviää, olisi kiinnostavaa katsoa elokuva toistamiseen, tietäessään niiden asioiden todellisen laidan.

Nope on myös teknisiltä ansioiltaan laadukas teos. Se on kuvattu todella tyylikkäästi. Mukana on useita näyttäviä, jopa jylhiä otoksia ja jättimäisellä IMAX-kankaalla ne pääsevät oikeuksiinsa. Kuvasommittelun myötä tuntuu usein siltä kuin olisi itsekin Haywoodien tilalla, katselemassa pilvissä tapahtuvia ilmiöitä. Valaisua hyödynnetään taidokkaasti ja leikkaus on sulavaa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja efektit tietyssä pienimuotoisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan tehokkaat. Äänimaailma on myös onnistuneesti luotu Michael Abelsin musiikkeja myöten, joskin parissa kohtaa kauhu luottaa liikaa kovaäänisiin pelottelupamauksiin.

Yhteenveto: Nope on mahtava scifiä, kauhua, komediaa ja westerniä yhdistelevä elokuva, joka valaa toivoa alkuperäisideoista koostuvien suurelokuvien paluuseen jatko-osien ja uudelleenfilmatisointien täyttämässä leffabisneksessä. Jordan Peele näyttää jälleen lahjansa, tarjoten nyt isompaa, suoraviivaisempaa ja viihteellisempää menoa kuin ennen ohjaajaurallaan. Peele tuo mukaan yhteiskunnallisia ja syviä teemoja, mutta pääasiassa panostaa siihen, että onnistuu pitämään katsojan tiukasti kiinni mysteerissä ja rakentamaan hyviä hahmoja, joiden selviämisen puolesta jännittää loppuun saakka. Elokuva tarjoaa oivallisia kauhun hetkiä, mutta myös toimivaa huumoria. Länkkärin ja scifin yhdistelmä toimii ja on hienoa, ettei Peele ole halunnut lokeroida elokuvaansa yhden lajityypin alle. Näyttelijät suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan ja teknisiltä ansioiltaan filmi on todella pätevästi tehty. Nope on pakkokatseltavaa kaikille scifielokuvien ystäville ja elokuvafaneille, jotka ovat kaivanneet alkuperäisideoista koostuvia suurelokuvia takaisin teattereihin. Elokuva on tähän mennessä tienannut ihan mukavasti maailmalla ja toivon, että se löytää katsojansa myös Suomessa, jotta voisimme saada tällaista lisää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nope, 2022, Universal Pictures, Monkeypaw Productions

Arvostelu: Widows (2018)

WIDOWS

Ohjaus: Steve McQueen
Pääosissa: Viola Davis, Michelle Rodriguez, Elizabeth Debicki, Colin Farrell, Daniel Kaluuya, Cynthia Erivo, Brian Tyree Henry, Robert Duvall, Jacki Weaver, Lukas Haas, Garret Dillahunt, Liam Neeson ja Jon Bernthal
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Widows perustuu samannimiseen brittiläiseen televisiosarjaan, jota esitettiin vuodesta 1983 vuoteen 1985. Vuonna 2015 20th Century Fox -yhtiö ilmoitti tekevänsä elokuvan televisiosarjan pohjalta ja projekti lähti etenemään. Näyttelijät roolitettiin ja kuvaukset alkoivat toukokuussa 2017. Widows sai ensi-iltansa syyskuussa Toronton elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin sen julisteen ja kaikki näyttelijät, joita leffa pitäisi sisällään. Kiinnostustani lisäsi mielenkiintoiselta vaikuttava traileri, sekä kehuvat arvostelut ja meninkin positiivisin mielin katsomaan leffan yhdessä tätini kanssa.

Kuolleen rikollisjoukon leskeksi jääneet vaimot joutuvat pahaan paikkaan, kun heitä kiristetään palauttamaan miestensä varastamat rahat takaisin. Lesket joutuvat keksimään suunnitelman varastaakseen itse ison summan rahaa tai muuten hekin päätyvät hautaan.

Elokuvan nimen mukaisia leskiä ovat Viola Davisin näyttelemä Veronica, Michelle Rodriguezin esittämä Linda ja Elizabeth Debickin näyttelemä Alice. Kaikki kolme hahmoa ovat hyvällä tavalla erilaisia toisistaan, Veronican varustaessa itsensä kylmällä ja kovalla ulkokuorella, Lindan ollessa kiireinen yksinhuoltajaäiti ja Alicen yrittäessä selvitä rahahuolistaan kamalan äitinsä (rooliinsa täydellisesti sopiva Jacki Weaver) kanssa. Kolmikkoa kuitenkin yhdistää, kuinka rikkinäisiä jokainen heistä on, mikä tekee jokaisesta kiinnostavan. Mielenkiintoisuutta lisää todella vahvat näyttelijänsuoritukset. Viola Davisin huikeus ei tule minään yllätyksenä, mutta olin hieman hämilläni, kuinka hyvin Fast & Furious -leffoista (2001-) tuttu Rodriguez pärjää hänen rinnallaan. Debicki on nappivalinta omaan osaansa, sillä hänestä löytyy tiettyä lujuutta, mutta myös tarpeellista herkkyyttä.
     Leskien lisäksi elokuvassa on aikamoinen määrä muita hahmoja, jotka jollain tavalla liittyvät filmin monikerroksiseen tarinaan. Colin Farrell näyttelee poliitikko Jack Mulligania, joka on ehdolla valtuustoon ja yrittää selvitä kunnianhimoisen isänsä (häijyn roolityön tekevä Robert Duvall) aiheuttamista paineista. Brian Tyree Henry taas esittää Jackin vastaehdokasta, Jamal Manningia ja viime vuonna Get Outin (2017) kautta kuuluisuuteen noussut Daniel Kaluuya näyttelee tämän veljeä, jota ei kannata suututtaa. Kuukausi sitten Bad Times at the El Royalessa (2018) vakuuttaneen Cynthia Erivon esittämä lapsenvahti Belle joutuu myös tapahtumiin mukaan. Jokainen näyttelijöistä tekee erittäin hyvää työtä läpi leffan. Etenkin Kaluuya vakuuttaa uhkaavana Jatemme Manningina, joka hoitaa veljensä likaiset työt. Farrellilta taas löytyy oikeaa arvokkuutta ja uskottavuutta poliitikon rooliin.
     Elokuvassa nähdään myös Liam Neeson ja Jon Bernthal Veronican ja Alicen rikollisina miehinä, Lukas Haas naisseuraa etsivänä kiinteistönvälittäjänä ja Garret Dillahunt Veronican uskollisena kuskina. Neesonin rooli on hyvin pieni, mutta hän ehtii sinä aikana tekemään ison vaikutuksen.

Widows on tavallaan hyvin perinteinen ryöstöleffa. Jokin saa päähenkilöt vaikeaan paikkaan, minkä takia heidän täytyy kääntyä rikolliselle polulle ja suunnitella ryöstö, minkä toteuttamista katsoja pääsee jännittämään. Tämä on kuitenkin kerrottu hyvin erilaisella tavalla, minkä takia elokuva ei olekaan kovin perinteinen. Kuten jo totesin, leffan tarina on monikerroksinen ja eri hahmojen merkitys tarinassa avautuu pikkuhiljaa. Elokuva on todella hidastempoinen ja se vaatii katsojalta keskittymistä, jotta tarinassa pysyy kärryillä. Leffa ei selittele turhia, vaan luottaa siihen, että katsoja pysyy mukana tapahtumissa. Joillekin tämä hidastempoisuus tuntuu vain pitkästyttävältä, mutta itse olin jollain tavalla jopa lumoutunut elokuvan toteutuksesta. Jotkut katsojat voivat myös olla pettyneitä siihen, ettei kyseessä ole kovin toiminnallinen teos, mutta itseäni tämä ei haitannut, sillä mukana on niin hyvin luotua draamaa. Widowsin on ohjannut Steve McQueen, joka on aiemmin tehnyt mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneen 12 Years a Slaven (2013) ja tässä McQueen osoittaa jälleen lahjakkuutensa. 12 Years a Slaven tavoin McQueen hyödyntää eri aikatasoilla käymistä kerronnassaan, jolloin katsoja saattaa joidenkin kohtauksien alussa ihmetellä, milloin tämä nyt tapahtuu? McQueenin ohjaus on vahvaa ja hän saa näyttelijöistä kaiken irti, mikä teki katselukokemuksesta itselleni hyvinkin koukuttavan. On todella kiehtovaa seurata, kuinka nämä toisilleen tuntemattomat naiset lyöttäytyvät yhteen, yrittävät tehdä itsestään roistoja ja korjata miestensä tekemät virheet.

Elokuvasta löytyy kuitenkin ongelmansa, mitkä estävät sitä nousemasta upean rikosleffan tasolle. Vaikka itse pidinkin kovasti, kuinka rauhallisesti tarina kerrotaan, täytyy silti myöntää, että pari kohtausta olisivat voineet olla selvästi lyhyempiä. Niistä löytyi hieman venyttämisen makua. Toiseksi, vaikka näyttelijät tekevätkin huikeaa työtä, heidän hahmonsa eivät pureudu katsojaan niin hyvin kuin tekijät ovat varmasti toivoneet. Hahmot ovat kiinnostavia, mutta samalla he jäävät hieman etäisiksi, jolloin tietyt koskettaviksi tarkoitetut kohtaukset eivät erityisemmin liikuta katsojaa. Suurin ongelma Widowsissa kuitenkin on, että rikosleffojen tapaan kuuluen mukaan on tietty ujutettu iso juonenkäänne, mikä ei valitettavasti ole lainkaan niin yllättävä kuin tekijät ovat tainneet luulla. Toisaalta siinä näytöksessä, missä itse olin, katsojien reaktioista pystyi päätellä, että joillekin tämä tuli yllätyksenä, joten käänne saattaa olla yllättävämpi sinulle kuin minulle, eikä se ole siten ongelma kaikille katsojille. Itselleni tämä käänne oli kuitenkin täysin selvää jo alusta alkaen.

Tekniseltä puoleltaan Widows on tyylikäs taidonnäyte. Elokuva on erinomaisesti kuvattu ja valaistu. Filmi hyödyntää hienosti lähikuvia, mikä luo tiettyä taiteellisuutta mukaan. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa ja hidastempoinen paketti pysyy kasassa. Lavastus ja puvustus ovat hyvin toteutetut, minkä lisäksi äänimaailma on huikean hyvin rakennettu. Alun kovaääninen toimintakohtaus nappaa katsojan hienosti mukaansa ja musiikit säveltänyt Hans Zimmer on tuttuun tapaansa tehnyt mahtavaa työtä melodioiden kanssa. Itse ryöstön aikana pauhaava musiikki luo mukaan kunnon jännitettä.

Yhteenveto: Widows on erittäin hyvä rikosdraama, mikä kerrotaan kiinnostavalla tavalla. Ohjaaja Steve McQueen ei turhia selittele, vaan luottaa katsojan ymmärrykseen ja vaatii katsojalta keskittymistä. Joillekin katsojista filmi voi tuntua pitkästyttävältä, mutta itse olin paikoitellen jopa lumoutunut kerronnan vuoksi. On kiehtovaa seurata, kuinka päähenkilöt lyöttäytyvät yhteen ja joutuvat ajattelemaan rikollisen tavoin selvitäkseen kiperästä tilanteesta. Myös lahjakkaat näyttelijät pitävät mielenkiintoa yllä. Viola Davis on tietty aivan mahtava pääroolissa, minkä lisäksi Colin Farrell, Daniel Kaluuya, Elizabeth Debicki, Robert Duvall ja jopa Michelle Rodriguez tekevät vakuuttavaa työtä. Teknisesti kyseessä on upea elokuva aina taiturimaisesta kuvauksestaan Hans Zimmerin mahtipontisiin musiikkeihin. Miinusta leffalle tuo todella ennalta-arvattava juonenkäänne, mutta muuten pidin Widowsista todella paljon. Suosittelenkin elokuvaa hitaanpuoleisten rikosdraamojen ystäville. Toimintaa ja mäiskettä kaipaaville leffa ei paljoa tarjoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Widows, 2018, Regency Enterprises, See-Saw Films, Film4, New Regency Pictures

Arvostelu: Johnny English - uudestisyntynyt (Johnny English Reborn - 2011)

JOHNNY ENGLISH - UUDESTISYNTYNYT

JOHNNY ENGLISH REBORN

Ohjaus: Oliver Parker
Pääosissa: Rowan Atkinson, Daniel Kaluuya, Rosamund Pike, Gillian Anderson, Dominic West, Pik-Sen Lim, Tim McInnerny, Burn Gorman, Richard Schiff ja Togo Igawa
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuonna 2003 ilmestynyt James Bond -parodia Johnny English oli menestyselokuva, mutta vielä ilmestyessään sille ei suunniteltu jatko-osaa. Vasta muutama vuosi myöhemmin leffalle alettiin pohtimaan jatkoa ja siitä ilmoitettiin vihdoin keväällä 2010. Samana syksynä alkoivat kuvaukset ja lopulta Johnny English - uudestisyntynyt ilmestyi lokakuussa 2011, kun sen ensi-iltaa oli jo siirretty pariin otteeseen. Filmi sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta se oli silti menestys. Kävin itsekin katsomassa elokuvan, mutten pitänyt sitä yhtä hauskana kuin alkuperäistä leffaa. Olenkin katsonut filmin vain kerran uudestaan, kun se esitettiin televisiossa, eikä se ollut silloin yhtään sen lystikkäämpi. Ehdin jo ajatella, etten varmaan pitkään aikaan katso leffaa uudestaan, mutta kun yllättäen sain tietää, että sarjaa jatkettaisiin vielä kolmannellakin osalla Johnny English iskee jälleen (Johnny English Strikes Again - 2018), tiesin, että minun täytyi katsoa edelliset osat uudestaan ja arvostella ne. Katsoinkin Johnny English - uudestisyntyneen noin viikko alkuperäisen elokuvan jälkeen.

Johnny English saa monen vuoden tauon jälkeen uuden tehtävän. Ei aikaakaan, kun English tajuaa, että hommaan liittyy hänen vanhan mokansa Mosambikissa, sekä paha järjestö nimeltä Vortex.

Rowan Atkinson tietty palaa Johnny Englishin rooliin ja vaikka hän osoittaakin jälleen taitonsa komedianäyttelijänä, saa hän paikoitellen toivomaan, että hän olisi vain tehnyt kolmannen Mr. Bean -elokuvan. Välillä Atkinsonin sekoilu vaikuttaa nimittäin harmillisen laiskalta, aivan kuin jonain kuvauspäivinä häntä ei olisi kiinnostanut elokuvan teko. Silti hän on selkeästi leffan tähti ja kannattelee filmiä, jota ei luultavasti jaksaisi katsoa jonkun taidottomamman esiintyjän kanssa. Hahmona English on edelleen hömelö, mutta edellisen osan ja tämän välissä hän on sentään opetellut taistelutaitoja, jolloin hän ei vahingossa pudota lipasta aseestaan tai venäytä jalkaansa potkun takia.
     Edellisestä osasta tutun Englishin agenttikaveri Boughin (Ben Miller) oli tarkoitus esiintyä leffassa, mutta hänen kohtauksensa leikattiin pois ja Englishille luotiin uusi fiksu kaveri tasapainottamaan urpoutta. Tällä kertaa Englishin perään katsoo Get Outin (2017) kautta tunnetuksi nousseen Daniel Kaluuyan näyttelemä agentti Tucker. Hauskasti sekä hahmo että hänen näyttelijänsä ovat aika samanlaisia. Siinä, missä nuori agentti Tucker on innoissaan lähtiessään suorittamaan oikeaa tehtävää, näyttää Kaluuya olevan innoissaan, näytellessään ensimmäistä kertaa ison luokan elokuvassa. Innokkuuden lisäksi Kaluuya onnistuu hieman näyttämään lahjakkuuttaankin, vaikka hän jää jatkuvasti Atkinsonin varjoon.
     Alkuperäisen Johnny Englishin tavoin myös tämä elokuva on parodia James Bond -filmeistä (vaikkakin ei yhtä selkeä kuin edeltäjänsä), joten mukana täytyy tietty olla romanttinen kohde sankarille. Rosamund Piken esittämä Kate on kuitenkin liian tönkösti kirjoitettu hahmo, jotta hänen ja Englishin välille ehtisi syntyä minkäänlaista kemiaa. Hahmot eivät edes esiinny kovin montaa kertaa yhdessä, eikä heille tunnu löytyvän syytä ihastua toisiinsa. Myös tässä tapauksessa hahmo ja näyttelijä ovat samanlaisia - harmillisesti tällä kertaa se tarkoittaa, että molemmat ovat vain aika tylsiä.
     Elokuvassa nähdään myös The X Files -sarjasta (1993-) tuttu Gillian Anderson salaisen MI7-palvelun uutena Pegasus-pomona, Dominic West huippuagentti Simon Ambrosena, Tim McInnerny Q:n kaltaisena erikoisvempaimien suunnittelijana, sekä Pik-Sen Lim salamurhaajana, jonka vitsi ei kanna kovin pitkälle. Anderson sopii oikein hyvin tiukaksi johtajaksi, mutta West tekee laimean suorituksen.

Yleensä arvostellessani jatko-osia, lisään arvion alkupäähän varoituksen, että teksti hyvin mahdollisesti paljastaa asioita edellisestä osasta, koska usein jatko-osien tapahtumat liittyvät vahvasti aiempiin tapahtumiin. Tässä arvostelussa ei ollut varoitusta, koska ainoa asia, mikä yhdistää Johnny Englishiä ja Johnny English - uudestisyntynyttä on sen nimikkohahmo. Elokuva ei sisällä lainkaan muita hahmoja edellisestä osasta, eikä siinä kertaakaan viitata edellisen leffan tapahtumiin. Tästä syystä leffan voi katsoa täysin sujuvasti ilman, että on nähnyt ensimmäistä Johnny Englishiä. Silti suosittelen katsomaan mieluummin sen, koska Johnny English - uudestisyntynyt ei todellakaan ole yhtä hyvä, nokkela ja hauska elokuva. Jo ensimmäisten minuuttien aikana on selvää, että tästä leffasta uupuu se, mikä teki edellisestä osasta niin toimivan komedian. Vaikka Tiibetin vuoristoon sijoittuva alku on filmin hauskinta antia, ei se tunnu millään lailla Johnny Englishiltä. Ja kun itse agenttipuuhat lähtevät liikkeelle ja homma muuttuu tutummaksi, ei elokuva jostain syystä nappaa mukaansa. Elokuva on välillä jopa oudon pitkäveteinen, vaikka se kulkee usein turhankin nopeasti eteenpäin, eivätkä edes muutamat vauhdikkaat takaa-ajokohtaukset saa katsojaa aidosti kiinnostumaan tapahtumista.

Pitkäveteisyyteen vaikuttaa paljon se, että suuri osa vitseistä ei toimi. Monet niistä ovat laiskoja, kehnosti ajoitettuja tai yksinkertaisesti vain huonoja. Paikoittelen elokuva saa nauramaan, mutta valitettavasti ihan liian harvoin. Kaikessa typeryydessään edellisen osan kakkahuumorikin oli lystikkäämpää menoa kuin tämän tekeleen läpät. Elokuvassa on myös turhan monimutkikas juoni, mikä ei todellakaan käänny leffan eduksi. Kun filmi ei saa kiinnostumaan tarinastaan, eivät sen käänteetkään erityisemmin hetkauta - etenkään, kun ne arvaa jo kymmeniä minuutteja ennen kuin ne paljastetaan. Siinä, missä ensimmäinen Johnny English hyödynsi James Bond -elokuvien kliseitä itseironisesti ja tehdäkseen pilkkaa parodioimasta sarjastaan, tämä osa vain käyttää niitä kliseitä ilman huumoria. Ei Johnny English - uudestisyntynyt kuitenkaan huono elokuva ole. Ei se putoa edes heikon tasolle, vaikka sisältääkin laimeita hetkiä. Rowan Atkinson pelastaa toki paljon, minkä lisäksi leffasta löytyy välillä jonkinlaista viihdearvoa. Oivallisen huipennuksensa ansiosta elokuvaa voikin pitää kertakäyttöisenä ja keskinkertaisena hömppänä. Sitä ei ole tuskaa katsoa, muttei sitä tarvitse uudestaan nähdä.

Sarjan ohjausvastuu on vaihtunut Peter Howittilta Oliver Parkerille, joka ei ole lainkaan yhtä taidokas luomaan viihdyttävää kokonaisuutta. Ei Howittkaan mitään Oscar-luokan työtä tehnyt, ei todellakaan, mutta hän oli paljon pätevämpi tähän hommaan kuin Parker. Käsikirjoittajakin on tällä kertaa eri, eikä Hamish McColl ole yksin onnistunut keksimään mitään oikeasti mielenkiintoista tai edes huvittavaa tarinaa. Laiskaa käsikirjoitusta on yritetty muuttaa vauhdikkaammaksi nopeatempoisen leikkauksen kautta, mutta tämä vain saa tarinan hyppimään liian nopeasti eteenpäin, mikä vaikeuttaa katsojan pääsemistä juonen sisälle. Kuvaus on sentään ihan kelvollista, minkä lisäksi valaistus, lavasteet, sun muut ovat hyvin toteutetut. Tietokonetehosteet ovat kuitenkin todella silmiinpistävät; etenkin Tiibetin vuoriston ulkokohtaukset on selkeästi kuvattu taustakangasta vasten. Äänimaailma on muuten toimivasti luotu, mutta Ilan Eshkerin säveltämät musiikit jäävät kauas edellistä osaa varten sävelletyistä melodioista, joissa oli jotain tuttua Bondeista, mutta samalla myös jotain omaa, mikä jäi päähän soimaan. Tämän leffan musiikit ovat vain mitäänsanomattomat.

Yhteenveto: Johnny English - uudestisyntynyt on ihan viihdyttävä, mutta jokseenkin laiska jatko-osa, joka ei koskaan löydä edellisen osan riemua. Päätähti Rowan Atkinson kannattelee useita kohtauksia pelkän olemuksensa kanssa, mutta välillä häntäkään ei näytä kiinnostavan. Daniel Kaluuya on mainio innokkaana apurina, mutta Rosamund Pike on erittäin tylsä Johnny Englishin romanttisena kohteena. Elokuvan vitsit eivät ole kovin hauskoja, eikä niitä ole välillä ajoitettu hyvin. Siivoojasalamurhaaja on aluksi hassu idea, mutta sekin vitsi käy vanhaksi äkkiä. Leffan juoni on hieman liian monimutkikas, jolloin filmi ei onnistu olemaan se hömelö parodia, mikä sen on tarkoitus olla. Loppuhuipennuksesta on sentään saatu kiinnostava ja elokuvasta löytyy kelpo hetkiä sieltä täältä, mutta muuten kyseessä on pettymys. Jos pidit alkuperäisestä Johnny English -filmistä, kannattaa tämäkin vilkaista, tosin sillä varoituksella, ettei taso ole läheskään yhtä korkea. Ensimmäistä osaa ei kuitenkaan ole välttämätöntä nähdä, sillä Johnny English - uudestisyntynyt ei liity siihen tarinallisesti mitenkään. Suosittelen silti edelleen katsomaan mieluummin ensimmäisen osan kuin tämän. Lopputekstien aikana nähdään vielä aika tarpeeton pidennetty versio eräästä leffan kohtauksesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Johnny English Reborn, 2011, Universal Pictures, Relativity Media, StudioCanal, Working Title Films

Arvostelu: Sicario (2015)

SICARIO

Ohjaus: Denis Villeneuve
Pääosissa: Emily Blunt, Benicio del Toro, Josh Brolin, Daniel Kaluuya, Maximiliano Hernández, Jon Bernthal, Victor Garber ja Julio Cesar Cedillo
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

Ohjaaja Denis Villeneuve sai idean Sicarioon vuonna 2010, kun hän luki meksikolaiskaupunki Ciudad Juárezin rikollisuuden kasvamisesta. Saadessaan valmiiksi edellisen projektinsa, Enemyn (2014), Villeneuve alkoi tosissaan työstämään uutta ideaansa. Kuvaukset alkoivat kesällä 2014 ja lopulta Sicario sai ensi-iltansa keväällä 2015 Cannesin elokuvajuhlilla. Suomeen leffa saapui vasta syksyllä, jolloin kävin katsomassa sen isäni kanssa. En oikein ymmärtänyt, miksi filmiä kehuttiin niin paljon ja pidin elokuvaa jokseenkin pitkäveteisenä tekeleenä. En siis katsonut leffaa uudestaan ja ehdin unohtaa koko homman, kunnes kuulin, että sille tehdään jatkoa. Nyt kun Sicario 2: Soldado (Sicario: Day of the Soldado - 2018) on saamassa ensi-iltansa, päätin antaa alkuperäiselle Sicariolle uuden mahdollisuuden. Ja hyvä niin, sillä elokuva iski paljon kovempaa, kun olin kasvanut muutaman vuoden vanhemmaksi.

FBI-agentti Kate Macer vedetään mukaan operaatioon, jossa CIA yrittää napata meksikolaisen huumekartellin pomon.

Filmin pääroolissa FBI-agentti Katena nähdään Emily Blunt, joka tekee yhden parhaista suorituksistaan. Bluntin esiintymisen kautta katsoja pääsee kunnolla mukaan filmin karuun maailmaan, mitä auttaa myös vaikuttava tekninen toteutus. Suurimmaksi osaksi leffan ajasta tapahtumat nähdään Katen kokemalla tavalla, ja on hienoa, miten kamera liikkuu usein sinne, mitä Kate katsoo, jolloin katsojalle syntyy vahvempi tunne siitä, että sinut on vedetty eri tilanteisiin. Blunt tuo upeasti esille, miten hänen hahmonsa ei kykene ymmärtämään ympärillä tapahtuvia kauheuksia ja kuinka ne kuvottavat häntä. Katelle operaatio on hyvin vaikea ja sen Blunt osoittaa täydellisesti.
     Miesvoimaa leffaan tuovat Josh Brolin ja Benicio del Toro. Brolin näyttelee operaation johtajaa, CIA-agentti Matt Graveria, joka suhtautuu kauheuksiin paljon kevyemmin kuin Kate. Matt on usein kuin mikäkin yksinäinen lännensankari, minkä kuvan Brolin synnyttää olemuksellaan. Brolin on usein osoittanut olevansa pidettävä heppu, jolloin hänestä on helppo pitää tässäkin, vaikka hänen hahmonsa ei välttämättä olisikaan kaikkein mukavimmasta päästä. Del Toron esittämä Alejandro taas on mysteerisempi tapaus, mutta lyöttäytyy silti yhteen CIA:n kanssa, koska hänellä on omat syyt napata huumeparoni. Benicio del Toron suoritus on todella rautainen, mutta harmillisesti hänen hahmonsa rakennetaan hieman kummallisesti.
     Elokuvassa nähdään myös Get Outista (2017) tunnetuksi noussut Daniel Kaluuya Katen työparina Reginä, Jon Bernthal Regin poliisituttuna, sekä Maximiliano Hernández meksikolaisena isänä, jonka merkitys paljastuu vasta leffan loppupäässä. Siihen asti katsoja joutuu pohtimaan, miten hän oikeasti liittyy koko tarinaan...

Sicario nappaa katsojan heti alussa. Filmin maailma ja sen päähenkilö Kate esitellään erinomaisesti. Alusta alkaen on selvillä, että elokuvassa tullaan näkemään hyvin rankkoja hetkiä, eikä katsojaa päästetä helpolla, kuten ei päästetä Kateakaan. Kun operaatio alkaa ja Kate matkaa CIA:n mukana Meksikoon, on tunnelma rakennettu fantastisesti yhä vain piinaavammaksi. Kuten jo sanoin, kameratyöskentely luo tunteen, että pääsisi katsomaan tapahtumia Katen silmien läpi, mikä taas herättää inhottavan tunteen siitä, että minä hetkenä hyvänsä hahmojen kimppuun hyökätään. Elokuvan ensimmäiset kolme varttia ovat aivan mestarillista tunnelmointia ja tarinankerrontaa, mikä saa katsojan tuijottamaan tapahtumia täysin paikallaan ja jännittämään hahmojen puolesta. Myös niiden varttien jälkeen nähdään upeita hetkiä, mutta yleisesti taso alkaa pienesti laskea. Se, mikä aiemmin oli rauhallista tunnelmanrakentamista, muuttuu jossain kohtaa hieman pitkäveteiseksi ja toivoisi, että tarina liikkuisi eteenpäin reippaammin.

Hidastempoisuus ei ole kuitenkaan ongelmani elokuvan kanssa - on mahtavaa, että ohjaaja Denis Villeneuve malttaa käyttää aikaa kertoakseen tarinaansa. Ei, ongelmani löytyy leffan loppuhuipennuksesta. Sen enempää tapahtumia spoilaamatta sanon vain, että tarinan päähenkilö tuntuukin yhtäkkiä olevan Del Toron esittämä Alejandro, eikä Bluntin näyttelemä Kate. Ja vaikka sanoinkin, että Del Toro on erinomainen roolissaan, on hänen hahmonsa esitelty hieman kummallisesti, jolloin hänen nostaminen huipennuksen päähenkilöksi tuntuu oudolta ratkaisulta, mikä saa katsojan enemmänkin hämilleen. Finaalista löytyy kyllä hienot hetkensä, mutten silti pitänyt, että Kate unohdetaan lähes täysin, ottaen huomioon, kuinka täydellisesti katsoja on ollut hommassa mukana hänen kautta; katsoja oppii uusia asioita samaan aikaan kuin Kate. Toki lopussa sekä Kate että katsoja pistetään miettimään, onko tässä huumesodassa edes sitä hyvää puolta, vai ovatko "amerikkalaissankaritkin" lopulta yhtä kauheita kuin vastapuolen huumekartellit? Yksittäisistä hyvistä hetkistään huolimatta en täysin lämpene finaalille tällaisenaan. Silti pidin Sicariosta kokonaisuutena paljon enemmän kuin edellisellä katselukerralla. Voin ihan suoraan myöntää, että tämä johtuu täysin siitä, että olin silloin liian nuori, enkä jaksanut keskittyä näin raskaaseen teokseen. Elokuvaan täytyy oikeasti keskittyä, sillä muuten sen tarinaa tai paljastuksia ei ymmärrä. Onneksi katsojan tarkkaavaisuus palkitaan muutamaankin otteeseen.

Teknisesti Sicario on aikamoinen taidonnäyte. Puvustus, lavastus, maskeeraus, ääniefektit, musiikki, sun muut ovat kaikki mahtavasti toteutettu, mutta eniten ihailin Roger Deakinsin mestarillista kuvausta. Ei ole mikään ihme, että herra oli Oscar-ehdolla kuvauksestaan. Puhuinkin jo tavasta, miten Deakins saa kamerakikkailullaan katsojan Katen pään sisälle, mutta leffasta löytyy muutakin. Kuvat ovat tarkkaan mietittyjä ja sommiteltuja, niiden liike on vangitsevaa ja usein ne on myös valaistu aivan täydellisesti (esimerkkinä yllä oleva kuva sotilaiden silueteista auringonlaskua vasten). Filmissä on myös hyödynnetty yölasien vihreää, sekä negatiivikuvaa taidokkaasti, mitkä imaisevat katsojan vielä paremmin mukaansa. Suurimmaksi osaksi myös leikkaus on onnistunutta, vaikkakin joitain kohtia olisi voinut tiivistää hieman. Taylor Sheridan olisi tosiaan voinut käsikirjoitusta työstäessään miettiä uudelleen, kannattaako päähenkilöä lopussa noin vain vaihtaa, sillä ainakin itseltäni se latisti kokonaisuutta hieman. Onneksi Villeneuven luoma tiivistunnelmainen henki jatkuu aina loppuun saakka, eikä hän koskaan pelkää esittää huumesotaa niin karuna kuin se todellisuudessa on.

Yhteenveto: Sicario on loistava ja karu kuvaus Yhdysvaltain sodasta Meksikon huumekartelleja vastaan. Elokuva ei päästä hahmojaan eikä katsojaansa helpolla, vaan pitää tiukasti mukanaan, vaikka loppuhuipennus ei olekaan mitä parhaimmasta päästä. Vaikka Benicio del Toro on tuttuun tapaansa mainio, etenkin tässä roolissa, itse ainakin toivoin, että filmi olisi loppuun saakka keskittynyt Emily Bluntin hienosti näyttelemään Kateen. Myös Josh Brolin on erittäin oivallinen osassaan. Teknisesti elokuva on huikeasti toteutettu ja varsinkin leffan kameratyöskentely ansaitsee suuret kehut. Tähän vielä päälle ohjaaja Denis Villeneuven luoma tunnelma (joka nousee välillä jopa piinaavan jännittäväksi), niin kyseessä on aikamoinen teos. Vaikken ymmärrä syytä sille, että tälle on päätetty tehdä jatkoa, on tavallaan onni, että jatkoa on tulossa, sillä sen takia annoin elokuvalle uuden mahdollisuuden ja nyt omistankin leffan Blu-rayna. Suosittelen Sicariota kaikille, joita karu huumesota ja jännitys kiinnostavat. Filmi on hyvin rauhallisesti rakennettu, joten monilta nuorilta tämän hienous menee varmasti ohi, mutta kunhan siihen jaksaa vähän vanhempana keskittyä, niin katsoja taatusti palkitaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Sicario, 2015, Lionsgate, Black Label Media, Thunder Road Pictures

Arvostelu: Black Panther (2018)

BLACK PANTHER

Ohjaus: Ryan Coogler
Pääosissa: Chadwick Boseman, Lupita Nyong'o, Danai Gurira, Martin Freeman, Letitia Wright, Michael B. Jordan, Andy Serkis, Daniel Kaluuya, Winston Duke, Angela Bassett ja Forest Whitaker
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12

Black Panther perustuu Stan Leen ja Jack Kirbyn luomaan sarjakuvahahmoon Musta Pantteri, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1966 lehdessä "Fantastic Four #52". Vaikka filmi onkin hahmon sooloseikkailu, on se osa isompaa Marvelin elokuvauniversumia. Kyseessä on nimittäin Marvel Cinematic Universen jo kahdeksastoista elokuva! Hahmosta suunniteltiin leffaa jo 1990-luvun alussa, kun Wesley Snipes yritti saada itsensä näyttelemään Black Pantheria. Projektista ei kuitenkaan tullut mitään, joten hahmo teki ensiesiintymisensä vasta vuonna 2016 Marvelin leffassa Captain America: Civil War. Hahmon sooloseikkailun oli tarkoitus ilmestyä jo loppuvuodesta 2017, mutta suunnitelmat muuttuivat ja filmi siirtyi helmikuulle 2018. Vaikka olen Marvel-elokuvien suuri fani, tästä leffasta en ollut kovin innoissani. Black Panther ei hahmona oikein vakuuttanut minua Civil Warissa ja koska tänä vuonna ilmestyy Marvelin isoin teos koskaan, supersankarit yhdistävä Avengers: Infinity War (2018), tämä tuntui hieman liikaa väliosalta, jonka voisi hypätä yli, jotta pääsisi oikeasti kiinnostaviin juttuihin. En myöskään oikein pitänyt leffan trailereista, vaikka ne ovatkin parantuneet lähempänä ensi-iltaa. Vasta noin viikko sitten kiinnostukseni alkoi heräillä, kun Black Panther näytettiin yhdysvaltalaisille kriitikoille, jotka kutsuivat sitä yhdeksi Marvelin parhaista. Suomalaiskriitikot eivät kuitenkaan vaikuttaneet lämpenevän leffalle, joten menin katsomaan sen ensi-iltapäivänä hieman varautuneena.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien MCU:n edellisiä elokuvia Avengers: Age of Ultron (2015) ja Captain America: Civil War!

Wakandan uudeksi kuninkaaksi kruunattu T'Challa, eli Black Panther saa vastaansa Erik Killmongerin ja Ulysses Klauen, jotka haluavat paljastaa Wakandan salaisen teknologian maailmalle.

Black Pantherin eli T'Challan rooliin palaa Captain America: Civil Warissa hahmoa esittänyt Chadwick Boseman, joka vakuuttaa katsojan paremmin tässä teoksessa. Se ei tosin ole mikään ihme, sillä kun kyseessä on hahmon oma elokuva, tarina pystyy keskittymään täysillä juuri tähän hahmoon ja tekemään hänestä lähestyttävän ja pidettävän. T'Challa on siinä mielessä hyvin erilainen supersankari, että maansa puolustamisen lisäksi hänen täytyy myös johtaa sitä ollessaan kuninkaallinen. Hahmon täytyykin filmin aikana pohtia sekä sitä, mikä on oikein sankarina, että myös sitä, mikä on oikein kuninkaana. Bosemanilta löytyy tarvittavaa arvokkuutta kuninkaan rooliin, sekä osuvaa potentiaalia supersankariksi - kunhan katsojana pääsee yli hänen voimakkaasta korostuksestaan.
     Sen lisäksi, että elokuvaa hehkutettiin etukäteen paljon sen takia, että sen näyttelijät koostuvat pääasiassa mustista, on siitä myös hehkutettava, että useampi tärkeä sivuhahmo on jollain tapaa voimakas nainen. Black Pantherin kanssa liikkuu nimittäin Wakandan hurjin soturi Okoye (Danai Gurira), joka näyttää hyvin nopeasti, ettei hänelle kannata sanoa vähänkään pahasti. Tylystä ja tympeästä luonteestaan huolimatta Okoye on helposti pidettävä hahmo, joka puolustaisi kuningastaan ja maataan kuolemaan saakka. T'Challan sisko Shuri (Letitia Wright) on nuori, mutta äärimmäisen nokkela ja älykäs, minkä takia hän onkin päässyt suunnittelemaan Wakandan aseita, sekä huipputeknologisia pukuja pääsankarille. 12 Years a Slavesta (2013) parhaan naissivuosa-Oscarin voittanut Lupita Nyong'o taas näyttelee T'Challan entistä rakasta Nakiaa, joka ei aluksi vaikuta mitä erityisimmältä taistelijalta, mutta joka onneksi pääsee myös tositoimiin. Ja sitten on myös T'Challan äiti (Angela Bassett), joka on voimakas siinä mielessä, että hänellä on paljon valtaa kuningattarena. Harmillisesti hahmo ei esiinny filmissä kovin paljoa. Näyttelijät tekevät kuitenkin oivaa työtä.
     Filmin pahikset ovat tosiaan Michael B. Jordanin näyttelemä Erik Killmonger ja Andy Serkisin esittämä Ulysses Klaue, joista jälkimmäinen nähtiin jo lyhyesti Avengers: Age of Ultronissa. Sen kohtauksen myötä häneltä repeytynyt käsi on päivittynyt tyylikkääseen robottikäteen, jonka voi hauskasti muuttaa lasertykiksi. Klaue on muutenkin hilpeä heppu ja Serkis on mainio raa'alta vaikuttavana asekauppiaana. Myös Jordan on hyvä Killmongerina, miksi onkin sääli, että leffa unohtaa hänet esittelykohtauksen jälkeen lähes tunniksi. Kun hahmo vihdoin palaa takaisin tarinaan, ehdin jo unohtaa hänen olevan mukana. Killmongerille on luotu onnistunut perustelu sille, miksi hän toimii miten toimii, mutta selityksille ja hahmon rakentamiselle olisi pitänyt antaa pari kohtausta lisää aikaa. Kyseessä on niitä harvoja pahiksia, joiden puolelle katsojana voisi kääntyä, jolloin katsoja pistetään miettimään, kumpi tässä tilanteessa onkaan oikeassa ja kumpi väärässä, eli kumpi on hyvä ja kumpi paha. Siksi on suuri sääli, että liialla kiirehtimisellä hahmo kadottaa potentiaaliaan.
     Elokuvassa nähdään myös Martin Freeman Captain America: Civil Warista tuttuna CIA-agentti Rossina, joka saa yllättävän paljon ruutuaikaa; Get Outista (2017) tuttu Daniel Kaluuya Wakandan rajaheimon päällikkö W'Kabina, Winston Duke vuorilla asuvan jabari-heimon päällikkö M'Bakuna, sekä hukkaan heitetty hieno Forest Whitaker jonkinlaisena Wakandan viisaana vanhana miehenä. Stan Lee tekee tietty perinteisen cameonsa.

Kun sanoin, että elokuva keskittyy täysillä itse Black Pantheriin, niin tarkoitan myös, että se keskittyy täysillä omaan tarinaansa, eikä erityisemmin pohjustele tulevia tapahtumia tai keksi viittauksia muihin Marvel-seikkailuihin. Tavallaan tämä on hyvä ratkaisu, sillä Black Panther ei hahmona ole mitä tunnetuin, mutta samalla sen aiemmista Marvel-elokuvista poikkeava maailma saa sen tuntumaan hieman irralliselta muusta leffauniversumista. Tuttuja Marvel-juttuja on kuitenkin tarpeeksi, jotta sen voi helposti mieltää osaksi suurempaa kokonaisuutta. Luvassa on esimerkiksi vauhdikkaita toimintakohtauksia, joista parasta antia on ehdottomasti tyylikäs autotakaa-ajo eteläkorealaisen Busan-kaupungin kaduilla. Filmi ei ole mitä toiminnallisin supersankariteos, mutta loppuun on kuitenkin saatu mukaan iso huipennus. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään Guardians of the Galaxy Vol. 2:n (2017) ylimassiivisen lopputaistelun kokoinen "koko maailma voisi räjähtää" -homma, mikä on suuri huojennus, sillä sehän täytyy säästää vasta tulevaan Avengers: Infinity Wariin. Valitettavasti viimeinen nyrkkitappelu sankarin ja pahan välillä ei ole erityisen kiinnostava, mutta toiminta jaksaa silti viihdyttää. Taistelujen lisäksi Marvel lupailee tietty myös huumoria, mitä löytyy tottakai tästäkin leffasta. Black Panther ei ole mitenkään erityisen hauska elokuva, mutta muutamaan otteeseen se onnistuu tarjoamaan kelpo naurut.

Filmiin on onnistuttu myös lisäämään juttuja, mitkä pistävät katsojan pohdiskelemaan. Wakanda nimittäin omistaa paljon hurjempaa teknologiaa kuin mikään muu paikka maailmassa, mutta maa pitää tiedon salaisuutena. Elokuvassa T'Challan täytyykin miettiä, onko oikein, että Wakanda pitää omana tietonaan teknologian, jolla voisi lopettaa sotia ja parantaa vakavia sairauksia, mikä saa katsojankin pohtimaan. Vastaus ei ole helppo, sillä kuten wakandalaiset uskovat vahvasti, teknologiaa voisi väärissä käsissä käyttää maailman sortamiseen ja tuhoamiseen. Sitä pohtivat hetket ovat erittäin mainioita, minkä lisäksi leffa sisältää viihdyttävää toimintaa ja hauskoja juttuja. Silti elokuvasta jää uupumaan jotain. Wakanda on vaikuttavasti erilainen paikka kuin mitä Marvelissa on aiemmin nähty. Mutta sitä ei jotenkin tutkita tarpeeksi. Siinä missä elokuva tarjoaa hyviä kohtia, se tarjoaa myös hieman keskinkertaisempia. Muutamaa yksittäistä kohtausta lukuunottamatta Black Panther ei onnistu tarjoamaan minulle sitä "hei vau" -fiilistä, mikä on itselleni tärkeää supersankarileffoissa. Se ei ole lähes koskaan erityisen ihmeellinen elokuva. Suoraan sanottuna sen erityisyys syntyy siitä, että lähes kaikki sen näyttelijät ovat mustia. Kaikki ajattelevat tätä, mutta harva sanoo sen ääneen. Onhan se toki hienoa nähdä niin tapahtuvan, etenkin kun elokuvan näyttelijät ovat hyviä, mutta mielestäni tämä olisi tarvinnut jotain muutakin erityistä. Tiedän jo nyt, että tämä on itselleni yksi Marvelin unohdettavimmista teoksista. Voi tosin olla, että asiaan vaikuttaa voimakkaasti se, että juuri ennen Black Pantheria näin Pixarin Cocon (2017), joka oli mielestäni aivan mielettömän huikean upea teos, joten vaikka tämä on hyvä elokuva, ei se tuottanut sitä reaktiota, minkä toivoin. Ainoa innostukseni hetki oli nähdä Marvelin logo valkokankaalla.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ryan Coogler, joka on tehnyt pääasiassa hyvää työtä filmin parissa. Harmillisesti hänen ja Joe Robert Colen käsikirjoitus jättää toivomisen varaa ja sitä olisi voinut muokata vielä pariin otteeseen ennen kuvauksia. Leikkausvaiheessa elokuva kaipaisi välillä tiivistämistä ja välillä lisää aikaa kertoakseen tietyistä hahmoista enemmän. Toimintakohtaukset ovat hieman liian nopeatempoisesti leikattuja, jolloin niistä on muutamassa kohtaa vaikea saada selvää. Black Panther on kuitenkin hyvin kuvattu ja jopa yökohtaukset on valaistu toimivasti. Puvustustiimi on tehnyt erinomaista työtä wakandalaisten kanssa, minkä lisäksi lavastustiimi on luonut tyylikkään maailman, jossa yhdistyvät perinteisemmät afrikkalaiset kulttuurit ja futuristisuus. Visuaaliset tehosteet ovat usein hienot, mutta esimerkiksi sarvikuonot ovat aika digitaalisen näköiset. Äänimaailma on kuitenkin hienosti toteutettu ja säveltäjä Ludwig Göransson on tehnyt loistotyötä musiikkien parissa. Marvel-leffoissa heikkoutena on usein se, että niiden musiikit vain jumputtavat tylsinä taustalla, eivätkä korostu tarpeeksi, mutta tässä leffassa ne huomaa jatkuvasti.

Yhteenveto: Black Panther on kelpo supersankarifilmi, joka jää kuitenkin kauas taakse, kun sitä vertaa Marvelin elokuvauniversumin moniin muihin teoksiin. On mahtavaa nähdä tällaisessa leffassa paljon mustia näyttelijöitä (jotka ovat kaikki hyviä - etenkin pääosassa nähtävä Chadwick Boseman), sekä vahvoja naishahmoja, mutta itse tarinankin pitäisi toimia ja tässä tapauksessa näin ei harmillisesti täysin tapahdu. Paikoitellen filmi tuntuu oudon hidastempoiselta, kun taas välillä se kiirehtii hahmojensa kanssa ihan liikaa. Esimerkiksi Killmonger voisi helposti olla yksi Marvelin parhaista pahiksista, jos hänelle olisi annettu enemmän ruutuaikaa. Hänen ollessa poissa hieman alle tunnin ajan, Andy Serkisin Ulysses Klaue toimii mainiona korvikkeena, muttei hänestäkään saa paljoa irti. Elokuva saa katsojan onnistuneesti pohtimaan, tekevätkö wakandalaiset oikein salatessaan teknologiansa, minkä lisäksi se viihdyttää usein, kuten myös naurattaa. Silti siitä puuttuu Marvel-teosten ihmeellisyys ja loppujen lopuksi se tuntuu vain väliosalta, joka on pitänyt tehdä, ennen kuin päästään vihdoin leffauniversumin pääteokseen, Avengers: Infinity Wariin. Suosittelen kuitenkin Black Pantheria kaikille siitä vähänkin kiinnostuneille, enkä vain supersankarileffojen ja Marvel-filmien ystäville. Tästä arvioidaan jo nyt isoa hittiä, mikä on tärkeää, jotta tällaisia teoksia voisi tulla lisääkin. Toivottavasti seuraavassa mustien supersankarileffassa olisi astetta parempi tarina ja rytmitys. Black Pantherin jatko-osa on jo nyt suunnitteilla, minkä lisäksi hänet ja Wakanda nähdään jo parin kuukauden päästä Infinity Warissa, mitä en malta odottaa enää! Tuttuun Marvel-tapaan lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Harmi vain, ettei kumpikaan niistä erityisemmin pohjusta tulevan Avengersin tapahtumia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Black Panther, 2018, Marvel Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Get Out (2017)

GET OUT

Ohjaus: Jordan Peele
Pääosissa: Daniel Kaluuya, Allison Williams, Catherine Keener, Bradley Whitford, Caleb Landry Jones, LilRel Howery, Marcus Henderson, Betty Gabriel, Lakeith Stanfield ja Stephen Root
Genre: jännitys, kauhu
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 16

Kuulin Get Outista ensimmäisen kerran, kun näin sen julisteen (nähtävissä tuossa yläpuolella). Tutkin, että mistä on kyse ja kiinnostukseni heräsi hieman. Mielenkiintoni leffaa kohtaan kasvoi, kun luin, että siitä on pidetty Yhdysvalloissa paljon sekä kriitikoiden että tavallisten katsojien keskuudessa. Päätin siis, että minun täytyy nähdä se. Katsoin elokuvan trailerin, jonka jälkeen menin erittäin positiivisin mielin katsomaan Get Outia. Hieman minua kuitenkin mietitytti, olisiko elokuva oikeasti hyvä, sillä olin kuullut sen olevan kauhuleffa, eivätkä ne ole yleensä kovin kummoisia...

Chris on ensimmäistä kertaa tapaamassa tyttöystävänsä vanhemmat ja häntä hermostuttaa, mitä vanhemmat miettivät siitä, että heidän valkoihoinen tyttärensä seurustelee tummaihoisen miehen kanssa. Aluksi hermostuneisuus onkin täysin turhaa, mutta vähitellen Chris huomaa, että kaikki ei olekaan ihan kunnossa...

Pääosassa Chrisinä nähdään Daniel Kaluuya, joka on aiemmin nähty lähinnä pienissä rooleissa. Kaluuya osoittaa taitonsa tässä ja vetää erittäin mainion roolisuorituksen. Katsojaa kuljetetaan läpi elokuvan Chrisin tuntemusten ja näkökulmien kautta, ja Kaluuya voittaa yleisön puolelleen jo leffan alussa. Chrisistä ei aluksi tiedä oikein mitään, mutta leffan aikana hänestä alkaa selviämään tärkeitä asioita, jotka ovat piinanneet häntä vuosia. Chris on rento tapaus, joka yrittää kaiken aikaa näyttää asioiden olevan hyvin - jopa silloin kun häntä alkaa epäilyttää ja huolestuttaa.
     Chrisin tyttöystävä Rosea esittää Allison Williams, joka on leffan tärkeimmistä näyttelijöistä heikoin. Williamsin esiintyminen ei ole suurimmaksi osaksi kovin luontevaa ja se tuntuu paikoitellen todella väkinäiseltä. Onneksi häneltä löytyy myös toimivia hetkiä, mutta monesti toivoisi, että hänen tilallaan olisi joku toinen näyttelijä. Rose ei ole kovin mielenkiintoinen tapaus, mutta hänen ja Chrisin suhde tuntuu pääasiassa uskottavalta. Rose ei huomaa samoja asioita kuin Chris, mutta tiedostaa silti jonkin olevan hieman oudosti.
     Rosen Dean-isää näyttelee Bradley Whitford ja Missy-äitiä esittää Catherine Keener. Dean on myös erittäin rento tapaus, mutta energisempi kuin Chris ja hän heittää usein vitsejä, jotka tuntuvat aluksi hieman vaivaannuttavilta. Alkupäässä elokuvaa Deanista ei erityisemmin pidä, sillä hän tuntuu lähinnä ärsyttävältä. Whitford suoriutuu roolistaan ihan hyvin. Missy on paikoitellen aika karmiva tapaus. Hän on psykiatri, joka käyttää hypnoosia tehokeinonaan, mikä tuo häneen uhkaavuutta. Keener on hyvä hieman erikoisena äitinä.
     Rosella on myös pikkuveli nimeltä Jeremy, jota näyttelee Caleb Landry Jones. Jeremy vaikuttaa siltä, että hänellä on jonkinlainen häiriö, sillä hän tuntuu levottomalta, mikä tekee hänestä myös arvaamattoman. Hänestä huokuu aina välillä hieman hulluutta, jolloin katsojana odottaa hänen tekevän jotain äkillistä. Jones tuo rooliin vaadittavan olemuksen erittäin hyvin.
     Chrisillä on vartijakaveri nimeltä Rod, jona nähdään koomikko LilRel Howery. Aluksi tuntuu oudolta ratkaisulta, että tällaisessa ahdistavassa leffassa on mukana vitsihahmo, mutta yllättävää kyllä, ratkaisu toimii todella hyvin! Rod varastaa show'n aina, kun hän on mukana, miksi onkin hyvä ratkaisu, että hänet nähdään vain, kun Chris soittaa hänelle kertoakseen Rosen oudosta perheestä, eikä hän ole Chrisin mukana Rosen vanhempien luona. Rodilla on erikoinen teoria koko hommasta, mistä hän pitää kiinni koko elokuvan ajan. Hahmo voisi helposti pilata kokonaisuuden ja joillekin katsojille hän varmaan myös tekee niin, mutta omasta mielestäni Rod on tarpeellinen lisäys ja Howery on todella hyvä roolissa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Rosen vanhempien palvelijat Walter (Marcus Henderson) ja Georgina (Betty Gabriel), jotka vaikuttavat erikoisilta tapauksilta, Logan King (Lakeith Stanfield), joka tuntuu ihan liian ystävälliseltä, jolloin hän on lähinnä ahdistava, sekä Jim Hudson (Stephen Root), joka on sokea taidemyyjä.

Jo elokuvan aloitus näyttää katsojille, millaista tunnelmaa on luvassa. Ensimmäinen kohtaus viestii uhkaavasta fiiliksestä, sekä rasismista, joka on leffan pääteema. Kohtaus toimii ja se on tyylikkäästi toteutettu, mutta olisi ollut mielenkiintoista, jos se olisi jätetty pois ja leffan alku olisi saatu näyttämään romanttiselta draamalta. Heti elokuvan alussa Chris ja Rose lähtevät matkalle, ja kaikki tuntuu menevän hyvin (jos nyt yhtä pientä peurakolaria ei lasketa mukaan). Vanhemmat vaikuttavat mukavilta ja heillä ei ole mitään sitä vastaan, että Chris on musta. Asia onkin itse asiassa juuri toisin päin. Heitä tuntuu kiehtovan hieman liikaakin, että Chris on tummaihoinen. Aluksi tilanne vaikuttaa vain hieman kummalliselta, mutta vähitellen tilanne alkaa muuttua epämiellyttäväksi. Juhlissa Rosen perhetuttavat tuntuvat ihailevan Chrisiä kuin nähtävyyttä ja tunnelma alkaa olla ahdistava. Leffaan luotu tunnelma onkin rakennettu erittäin hienosti. Vaikka jo alusta asti katsojana tietää, että jotain karmivaa on luvassa, leffan piinaavuus luodaan hienovaraisesti, vähitellen ja upeasti, eikä elokuva luota äkkisäikäytyksiin, kuten nykykauhuelokuvat muuten. Äkkisäikäytyksiä on kyllä muutama, mutta niitä ei ole tungettu jokaiseen kohtaukseen. Hienoa on myös se, että Get Outista näkee jotain, eivätkä karmivat kohdat tapahdu pimeässä. Pimeydellä yritetään yleensä luoda jännittävää tunnelmaa, mutta se yleensä vain ärsyttää katsojaa, sillä pimeästä ei näe mitään.

Get Outissa onkin niin upeaa, ettei se ole samanlainen kuin suurin osa lähivuosien kauhutarjonnasta. Elokuvan ahdistavuus syntyy oikeasta pelosta, jota monet tummaihoiset joutuvat valitettavasti kokemaan. Rasismia esiintyy yhä ympäri maailman, mikä on tuotu esille iskevästi, vaikkakin välillä aika yliampuvasti. Parhaiten rasismi tulee esille, kun matkalla tapahtuu pieni onnettomuus ja paikalle saapuva poliisi vaatii Chrisiltä henkilöllisyystietoja, vaikka Rose oli kuskina. Elokuvan loppuosio tuntuu osittain hieman hölmöltä ja liian paljon tavalliselta kauhuelokuvalta, toisin kuin aiemmin nähty tunti, mikä on sääli, sillä elokuva olisi todella ansainnut hienon lopetuksen. Onneksi leffa toimii kuitenkin todella hyvin näinkin ja sen tunnelma on läpi elokuvan luotu hienosti. Tunnelmaan kuuluvat myös tosiaan hauskat hetket, joita on saatu mukaan lähinnä Rodin kautta, mutta mukana on myös muutamia muita kohtia perheen luona, joissa saa naurahtaa, sillä ne ovat niin outoja. Hauskuuskin on poikkeavaa kauhugenressä, eikä Get Outia voi useaan otteeseen kauhuksi kutsua. Kuitenkin jännitystä on sen verran mukana, että kokonaisuus kääntyy kauhun puolelle. Ja kyllähän elokuva onnistuu välillä säikäyttämään.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Jordan Peele, joka ei ole aiemmin ohjannut yhtä ainoaa leffaa. Monia hämmästyttääkin se, että komedianäyttelijänä tunnettu Peele teki ensimmäiseksi kauhuelokuvan. Mies selkeästi osaa asiansa, sillä erinomaisen jännitysnäytelmän hän on saanut rakennettua. Komediauran avulla hän on myös saanut Rodin hahmon toimimaan. Jonkun toisen ohjauksessa Rod olisi saanut pilata koko jutun. Get Out on kuvattu todella hyvin. Kuvat ovat pääasiassa tasaisia ja monet otot ovat pitkiä, eikä leffa turvaudu heiluvaan kameratyöskentelyyn ja nopeaan leikkaukseen, kuten useat kauhupätkät. Useat kuvat ovat piinaavia, etenkin lähikuvat ihmisten naamoista. Leffa on myös oivasti leikattu. Vanhempien talon lavasteet ovat mainiot. Äänitehosteilla ja Michael Abelsin säveltämällä musiikilla on tuotu hienoa lisäystä ahdistavaan tunnelmaan.

Yhteenveto: Get Out on erinomainen jännityselokuva, jonka piinaava tunnelma rakennetaan mainiosti. Ahdistavuutta luodaan pikku hiljaa, eikä leffa päästä otteestaan koko kestonsa aikana, vaikka loppupäässä onkin hieman hölmöjä hetkiä. Huumori on tuotu mukaan taidokkaasti, eivätkä vitsit pilaa kokonaisuutta. Tästä voi kiittää ohjaaja Jordan Peeleä, joka selvästi taitaa kauhun ja komedian yhdistämisen, ilman että lopputuloksena on kauhuparodia, sekä Rodin näyttelijä LilRel Howerya, joka on todella mainio roolissaan. Pääasiassa muutkin näyttelijät ovat hyviä - etenkin pääroolissa nähtävä Daniel Kaluuya - mutta Rosea esittävä Allison Williams ei vakuuta. Tekninen toteutus on onnistunut ja kokonaisuutena kyseessä on loistokas leffa, joka nousee nykykauhuelokuvien kärkeen - jos tätä kauhuksi laskee. Suosittelen käymään katsomassa Get Outin, jos kaipaatte jännittävää elokuvaa elämäänne tai jos olette kyllästyneet perinteisiin kauhuleffoihin, joita tulee vuosittain kymmeniä, mutta joista yksikään ei ole erityisen hyvä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.flickeringmyth.com
Get Out, 2017, Blumhouse Productions, QC Entertainment