Arvostelu: Sinners (2025)

SINNERS

Ohjaus: Ryan Coogler

Pääosissa: Michael B. Jordan, Miles Caton, Wunmi Mosaku, Hailee Steinfeld, Jack O'Connell, Delroy Lindo, Omar Benson Miller, Li Jun Li, Yao, Lola Kirke, Peter Dreimanis ja Buddy Guy

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 16

Sinners on Michael B. Jordanin tähdittämä kauhuelokuva. Alkuvuodesta 2024 ohjaaja-käsikirjoittaja Ryan Coogler ilmoitti yhdistävänsä jälleen kerran voimat Jordanin kanssa uutta elokuvaa varten ja sai Sonyn, Universalin ja Warner Brosin kilpailemaan elokuvan oikeuksista. Lopulta Warner Bros. voitti ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa. Nyt Sinners on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffan näkemistä innolla. Olen pitänyt Cooglerin ja Jordanin aiemmista yhteistyöleffoista Creed: The Legacy of Rocky (2015) ja Black Panther (2018) ja halusinkin nähdä, mitä he saisivat aikaiseksi kauhugenren kanssa. Minulta kesti kuitenkin erinäisistä syistä lähes viikko, ennen kuin pääsin vihdoin katsomaan Sinnersin.

Vuonna 1932 identtiset Mooren veljekset palaavat lapsuutensa kotiseuduille Mississippi Deltaan ja perustavat juhlatilan tummaihoisille. Yön juhlinta saa kuitenkin ikävän käänteen, kun paikalle saapuu verenhimoisia vampyyrejä.

Ryan Cooglerin kaikissa elokuvissa esiintynyt Michael B. Jordan nähdään Sinnersissä jopa tuplaroolissa, sillä hän näyttelee Mooren identtisiä veljeksiä Elijahia ja Eliasta, jotka tunnetaan paremmin nimillä Smoke ja Stack. Veljekset lähtivät nuorina kotikaupungistaan Mississippi Deltasta ja päätyivät armeijan kautta lopulta Chicagoon rikollisiin puuhiin. He päättivät kuitenkin lopulta jättää nämä hommat taakseen ja palata vanhoille kulmille, avatakseen juhlapaikan tummaihoisille. Jordan esittelee lahjojaan ja hoitaa tonttinsa kumpanakin veljeksenä vakuuttavasti. Näyttelytyö ei taatusti ollut helppo homma, sillä hänen täytyi esittää ensin toista veljeä kuvassa ja kuvata otto sitten uudestaan toisena veljenä, ajoittaen repliikit vuoropuhelussa täydellisesti. Smoke ja Stack ovat hämärätaustoistaan huolimatta heti tykättävät tyypit, joiden matkaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena.

     Elokuvassa nähdään myös Wunmi Mosaku Smoken rakkaana Anniena, Hailee Steinfeld Stackin entisenä heilana Maryna, Miles Caton kitaraa soittelevana ja laulavana Sammiena, jota muut kutsuvat Saarnapojaksi hänen pastori-isänsä takia, Jayme Lawson Sammien ihastuksenkohteena Pearlinena, Delroy Lindo iäkkäänä muusikko Delta Sliminä, Li Jun Li ja Yao Chow'n kauppiaspariskuntana Gracena ja Bo'na, Omar Benson Miller uudessa kapakassa portsariksi pestattuna Cornbreadina, sekä Jack O'Connell vampyyrinä, joka haluaa laajentaa joukkoaan ja iskee veljesten juhlapaikan avajaisyöhön. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, etenkin Mosaku vampyyreistä tietävänä Anniena ja Lindo elokuvan koomisena kevennyksenä. Esikoisroolinsa tekevä nuori Caton pääsee myös vakuuttamaan laulajan ja muusikon taidoillaan.

Sinners on kerännyt jo ennen ilmestymistään kehuja sieltä täältä kriitikoista katsojiin ja Hollywoodin kermasta omiin työkavereihini ja nyt minä liityn näihin kehujiin. Kyseessä on aivan mahtava kauhuelokuva ja ohjaajansa paras työ. Ryan Coogler on tehnyt vampyyrileffan, joka ei rakennu halpojen säikyttelyjen varaan, jolla on ihan oikeasti jotain sanottavaa ja joka tekee vaikutuksen aika lailla kaikilla osa-alueillaan. Sinners ei ole mitään halpaa, helppojen rahojen perässä tehtyä monsterimättöä, vaan pitkästä aikaa sitä ihan aitoa ja oikeaa cinemaa. Tämän ja vuodenvaihteessa ilmestyneen Nosferatun (2024) myötä on turvallista sanoa, että niiden blingbling-teinivampyyrien aikakausi on vihdoin onneksi ohi ja pimeässä kiilusilmin vaanivat hirviöt ovat palanneet!

Elokuva käyttää aikansa esitelläkseen tätä paikkaa ja sen hahmoja, jolloin kun se kuuluisa paska osuu tuulettimeen ja riemukkaiksi juhliksi tarkoitettu yö muuttuu taisteluksi selviytymisestä, näiden tyyppien kohtaloista ihan oikeasti välittää ja heidän puolesta jännittää. Osalle katsojista elokuvan ensimmäinen puolituntinen voi olla pitkäveteinen, mutta minut elokuva imaisi heti täysillä mukaansa ja melkein ehdin jo unohtaa, mitä onkaan luvassa. Kun vampyyrit sitten vihdoin saapuvat kuvioihin, on loppuleffa erittäin tiivistunnelmainen ja usein aidosti karmiva. Parasta on, että leffa ei etene niitä arvattavimpia latuja, eikä hahmojen kohtaloita osaa sanoa etukäteen.

Cooglerin innoittajana on selvästi toiminut elokuva Hämärästä aamunkoittoon (From Dusk Till Dawn - 1996), sillä kuten tuo elokuva, myös Sinners pääsee yllättämään vampyyripuolellaan, jos sitä ei etukäteen tiedä. Coogler vie tämän lainailun kuitenkin uudelle tasolle, sillä elokuva ei ole vain veristä kauhuviihdettä (ei kuitenkaan hätää; kun nämä vampyyrit pääsevät vauhtiin, tekoverta kyllä läträtään). Sinners kommentoi muun muassa tummaihoisten elämää tuohon aikaan. Vaikka mustat olivat periaatteessa vapaita, eivät he sitä kuitenkaan ihan oikeasti olleet. Rasismi rehottaa kaikkialla ja kohtauksissa valkoisten kanssa on täysin oma jännitteensä. Vampyyrit tuovatkin oman kiehtovan pohdintansa, sillä he yrittävät taivutella juhlijoita joukkoonsa vetoamalla siihen, että vampyyrien kesken ei ole eriarvoisuutta ja ennakkoluuloja, vaan he ovat kaikki yhtä - ihonväristä ja muusta riippumatta. 

Samalla leffassa on myös voimakkaan uskonnollinen vire, kuten ehkä nimestä "syntiset" voikin päätellä. En tarkoita, että Sinners olisi jotenkin saarnaava, vaan pikemminkin että omasta uskosta riippumatta elokuva on kuin jonkinlainen hengellinen elämys ja puhdistava rituaali, joka ravistelee hahmoja ja katsojia juuriltaan. Iso osa tästä hengellisestä elämyksestä syntyy musiikin kautta. Musiikilla on elokuvassa todellinen voima, joka rikkoo aikakausienkin rajat. Elokuvassa on kohtaus, joka voisi väärissä käsissä olla kiusallinen tyylirike, mutta joka toimii Cooglerin varmassa otteessa ällistyttävänkin upeasti. Ja jotta katsoja tuntisi sen musiikin mahdin, kuten tarina haluaa, pitää musiikin toki olla mahtavaa. Oli kyse sitten Sammien lauluista tai Ludwig Göranssonin Oscarin arvoisista sävellyksistä, jotka yhdistelevät kauhutunnelmoinnin bluesiin ja jopa jonkin sortin rockoopperaan ja kirkonpolttoheviin, tarjoaa Sinners parhaat elokuvamusiikit aikoihin.

Myös tuotantoarvoiltaan Sinners on erittäin vaikuttava kokonaisuus. Elokuva on kuvattu niin 70-milliselle filmille superlaajakuvana kuin myös IMAX-kameroilla, mikä luo visuaalisesta kokemuksesta todella näyttävän. Kameratyöskentely on erinomaista, oli kyse sitten isoista maisemakuvista tai intensiivisistä lähikuvista. Lavasteet ovat komeat, puvustus upeaa ja maskeeraukset paikoin varsin häijyt. Erikoistehosteet ovat pääasiassa hienot, vaikka sekaan mahtuu parit tietokone-efektit, joista paistaa digitaalisuus.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joista ensimmäinen pitää ehdottomasti jäädä katsomaan, sillä vasta se vie tarinan päätökseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sinners, 2025, Warner Bros., Proximity Media, Warner Bros. Discovery

Arvostelu: Black Panther: Wakanda Forever (2022)

BLACK PANTHER: WAKANDA FOREVER

Ohjaus: Ryan Coogler

Pääosissa: Letitia Wright, Danai Gurira, Lupita Nyong'o, Angela Bassett, Winston Duke, Dominique Thorne, Tenoch Huerta, Martin Freeman, Michaela Coel, Florence Kasumba, Mabel Cadena, Alex Livinalli ja Julia Louis-Dreyfus

Genre: toiminta, scifi, fantasia, draama

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Black Panther: Wakanda Forever on Marvelin elokuvauniversumin 30. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoon Black Pantheriin, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1966. Hahmon tehtyä elokuvadebyyttinsä ensin Captain America: Civil Warissa (2016), hahmon ensimmäinen oma elokuva Black Panther (2018) osoittautui kriitikoiden kehumaksi jättimenestykseksi, joka onnistui jopa nappaamaan parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Hahmo esiintyi myös elokuvissa Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame (2019), sekä animaatiosarjassa What If...? (2021-), samaan aikaan kun ensimmäisen leffan ohjaaja Ryan Coogler ryhtyi suunnittelemaan hahmolle toista sooloelokuvaa. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat elokuussa 2020, kun päänäyttelijä Chadwick Boseman kuoli paksusuolen syöpään. Bosemanin syövästä tietämättömät elokuvantekijät alkoivat suunnitella jatko-osaa täysin alusta, pohtien, korvaisivatko he Bosemanin uudella näyttelijällä. Tähän ei kuitenkaan päädytty ja kun Coogler oli saanut uuden käsikirjoituksen valmiiksi, kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021. Niissä koettiin useita vaikeuksia, näyttelijä Letitia Wrightin loukkaantuessa stunt-kohtauksen aikana ja joutuessa pitkäksi aikaa sairaalaan, sivunäyttelijä Dorothy Steelin kuollessa vanhuuteen, kuvattuaan vain osan kohtauksistaan, minkä lisäksi koronarajoitusten tiukentuessa englantilainen Wright koki ongelmia palata takaisin Yhdysvaltoihin kuvauksiin, sillä hän ei ollut Yhdysvaltojen kansalainen, eikä hän ollut ottanut koronarokotetta. Kuvaukset jouduttiinkin pistämään jäihin pariksi kuukaudeksi ja elokuvan ensi-iltaa siirrettiin muutamalla kuukaudella eteenpäin. Tämän vuoden tammikuussa Wright pääsi palaamaan kuvauksiin, elokuva saatiin valmiiksi ja nyt Black Panther: Wakanda Forever saa ensi-iltansa. Itse en ollut erityisen innoissani leffasta, useammasta syystä. Bosemanin kuolema laski kiinnostustani jatko-osaa kohtaan, eivätkä trailerit säväyttäneet. Lisäksi tänä vuonna on ilmestynyt jo niin monta Marvel-leffaa ja -sarjaa, että ähky on ehtinyt iskeä. Kävin toki silti katsomassa Black Panther: Wakanda Foreverin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Wakandan kansa yrittää toipua kuningas T'Challan kuolemasta, kun he saavat vastaansa uuden uhkan, merenalaisen Talokan-kuningaskunnan ja tätä johtavan Namorin.

Black Pantheria, eli Wakandan kuningas T'Challaa aiemmissa Marvel-elokuvissa näytelleen Chadwick Bosemanin menehdyttyä syöpään, jatko-osa täytyi kirjoittaa uusiksi. Pitkän pohdinnan jälkeen Marvel Studiosilla päätettiin, ettei Bosemania korvattaisi uudella näyttelijällä ja niinpä myös hänen hahmonsa T'Challa kuolee jo elokuvan ensiminuuteilla. Muuten lähes kaikki ykkösleffasta tutut näyttelijät tekevät paluut rooleihinsa. Angela Bassett tarjoaa vahvan roolityön kuningatar Ramondana ja Letitia Wright nousee onnistuneesti uudeksi keulakuvaksi tekniikkataituri Shurina, jotka tietty surevat rakkaan poikansa/veljensä menehtymistä ja pohtivat uutta paikkaansa Wakandassa. Danai Gurira on jälleen uskottava soturi Okoyen roolissa, kun taas Lupita Nyong'o loistaa lähes puolet leffasta poissaolollaan, hänen hahmonsa Nakian lähdettyä Wakandasta Thanosin sormiennapsautuksen jälkeen. Winston Duke saa enemmän ruutuaikaa soturi M'Bakuna ja mukaan mahtuu myös Martin Freeman CIA-agentti Everett Rossina, joka päätyy jälleen auttamaan wakandalaisia, kun uusi vaara uhkaa maata. Näyttelijäkaarti suoriutuu osittain jopa paremmin rooleistaan kuin viimeksi ja kaikki ovat selvästi halunneet tehdä kunniaa Bosemanille ja pistää itsensä likoon niin, että Boseman olisi varmasti ylpeä aikaansaannoksesta.

     Uusina Marvel-tulokkaina elokuvassa nähdään Tenoch Huerta salaperäisen merenalaisen kuningaskunnan, Talokanin johtajana, Namorina, sekä Dominique Thorne nuorena nerona Riri Williamsina, joka rakentelee omaa Iron Mania matkivaa haarniskaansa ja joka saa ensi vuonna oman televisiosarjan Disney+ -palveluun, Ironheartin (2023). Namor on erinomaisesti rakennettu vastustaja, joka ei kuitenkaan tunnu suoranaiselta pahikselta. Jo ensimmäisessä Black Panther -elokuvassa katsoja pystyi ymmärtämään Michael B. Jordanin esittämää Killmongeria, vaikka olikin hahmoa vastaan ja tässä leffassa tapahtuu samaa, mutta vielä voimakkaammin. Katsoja ymmärtää täysin Namorin tavoitteet ja huolet. Huerta on nappivalinta osaan ja niin on myös Thorne, joskin hänen hahmonsa tuntuu paikoitellen ylimääräiseltä. Ririllä on kyllä selvä paikkansa tarinassa, mutta samalla hahmon mukanaolo vaikuttaa tapahtuvan vain, jotta katsojat tietäisivät hahmot ennen kuin hän saa oman sarjansa.

Jos olet ajatellut käydä katsomassa Black Panther: Wakanda Foreverin, minulta löytyy kaksi suositusta (sen lisäksi, että olet toki katsonut ykkösleffan ennen tätä): ota mukaan nenäliinoja ja käy vessassa ennen elokuvaa. Ensimmäinen suositus sen takia, että kun Bosemanin kuolema otetaan huomioon tarinassa T'Challankin poismenolla, iskee leffa jo ensiminuuteillaan katsojan tunteisiin. Hautajaiskohtaus on vaikuttava ja omat kyynelkanavani meinasivat aktivoitua, kun Marvel Studiosin logo saapuu ruutuun kaikessa hiljaisuudessa, toimien kunnianosoituksena Bosemanille ja korvaamalla muut sankarit kuvilla ja pätkillä T'Challasta. Herkistelyä on luvassa myöhemminkin, mutta ei elokuva mitään surussa vellomista kuitenkaan ole.

Vessasuositukseni taas tulee siitä, että kyseessä on Marvelin elokuvauniversumin toiseksi pisin leffa kolmituntisen Avengers: Endgamen jälkeen. Black Panther: Wakanda Foreverilla on kestoa yli 2 tuntia ja 40 minuuttia, mikä tuntui minusta etukäteen luotaantyöntävältä ajatukselta. Suureksi yllätyksekseni elokuva ei kuitenkaan tunnu niin pitkältä, vaikka se etenee varsin rauhallisesti. Puolenvälin paikkeilla parissa kohtaa syntyy sellainen tunne, että leffa voisi vähän ripeyttää tahtiaan, mutta kun lopputekstit pärähtivät ruutuun, ensireaktioni oli: "oho, nytkö tämä jo loppui?" Elokuvan tarina on pääosin niin hyvin rakennettu, että meininkiin uppoutuu täysin.

Lähiaikoina ilmestyneitä Marvel-projekteja on kritisoitu siitä, kuinka huumoripainotteiseksi meno on muuttunut. Mielestäni oikein mainio ja lystikäs Thor: Love and Thunder (2022) sai erityisen paljon ryöpytystä tästä. Nämä kritisoijat ovat varmaan tyytyväisiä Black Panther: Wakanda Foreveriin, sillä vaikka vitsejä on ujutettu muutamia mukaan, on leffa pääasiassa vakava ja dramaattinen. Itse olen pitänyt siitä, että tämän vuoden Marvel-filmit ovat olleet selvästi erilaisia toisistaan, Doctor Strange in the Multiverse of Madnessin (2022) sisältäessä magiaa ja kauhuelementtejä, Thor: Love and Thunderin viedessä katsojan humoristiselle avaruusmatkalle ja nyt Black Panther: Wakanda Foreverin ollessa maanläheinen, vakavamielinen ja aika poliittinenkin teos.

Osalle katsojista elokuvan rauhallinen eteneminen, vakava draama ja poliittinen aspekti aiheuttavat varmasti närää, mutta itse pidin näkemästäni - etenkin kun nämä puolet ovat hyvin hoidettuja filmissä. Eri valtioiden vastakkainasettelu on todella onnistuneesti rakennettu ja konflikti muuttuu entistä kireämmäksi leffan edetessä. Katsoja ymmärtää Wakandaa, joka pohtii, oliko julkisuuteen astuminen hyvä päätös ja katsoja ymmärtää myös Talokania, joka pelkää, että heidänkin salaisuutensa vuotaisi ihmiskunnan tietoisuuteen. Näitä kahta fiktiivistä maata ja heidän johtajiaan peilaillaankin oivaltavasti toisiinsa. Elokuvasta löytyy varsin ajankohtaista sanottavaa, kun siinä kritisoidaan valtionjohtajien tapaa asettaa rauhanomaiset kansalaisensa tuhon keskelle, selvitellessään omia ongelmiaan.

Leffasta löytyy kuitenkin heikkoutensa ja puolivälin pienen takeltelun lisäksi koin, että toimintakohtaukset olisivat ajoittain kaivanneet enemmän potkua. Elokuvan keskivaiheilla nähdään pari mainiota taistelua, mutta loppuhuipennus jäi mielestäni hieman vaisuksi, vaikka siinä juuri pistetäänkin näiden kahden fiktiivisen valtion armeijat vastakkain. Finaali on osittain kömpelösti pistetty kasaan ja ajoittain tuntuu siltä, että välistä puuttuu palasia. Jo ensimmäisellä Black Panther -leffalla oli vaikeuksia lopputaistelunsa kanssa. Näyttääkin siltä, että ohjaaja Ryan Coogler hallitsee paljon paremmin tarinankerronnan, näyttelijäohjauksen ja draamapuolen kuin isot efektipainotteiset taistot. Itseäni jäi myös hieman harmittamaan, kuinka vähän talokanilaiset hyödyntävät mereneläviä. Kenties tekijät pelkäsivät, että elokuva alkaisi muistuttamaan liikaa DC Comicsin sarjakuviin perustuvaa, muutaman vuoden takaista Aquaman-leffaa (2018), jos Namor ja kumppanit vaikkapa ratsastaisivat taisteluun hailla.

Black Panther: Wakanda Forever on tyylikkäästi, paikoitellen jopa kauniisti kuvattu elokuva. Wakandaa ja Talokania esitellään ja ihastellaan niiden koko komeuksissa suurilla laajakuvilla. Välillä kamera kiertää pitkiä pätkiä hahmojen rinnalla, ja valojen ja värien käyttö on myös oivallista otoksissa. Lavasteet ovat mainiot, asut upeat ja maskeerauksetkin hienot. Erikoistehosteiden taso on tosin aika vaihtelevaa. Jotkut efektit ovat näyttäviä, kun taas toiset hieman keskeneräisen näköisiä. Taustakankaan käyttö on myös selvää useissa kuvissa. Äänimaailma jylisee voimakkaasti, oli kyse sitten ääniefekteistä tai Ludwig Göranssonin säveltämistä musiikeista.

Yhteenveto: Black Panther: Wakanda Forever on erittäin mainio elokuva ja kunnianosoitus Chadwick Bosemanin muistolle. On vaikea olla miettimättä, millainen filmistä olisi potentiaalisesti tullut Bosemanin kanssa, mutta Ryan Coogler on haastavasta tilanteesta huolimatta onnistunut kynäilemään toimivan elokuvan, joka jatkaa Wakandan tarinaa sulavasti ja imaisee tällaisenaan toimivasti mukaansa. Niinkin toimivasti, että päälle kahden ja puolen tunnin kesto kulkee yllättävän nopeasti. Vastakkainasettelu Wakandan ja Talokanin välillä on vahvasti rakennettu ja kumpaakin puolta ymmärtää hyvin. Namor toimii oivana vastustajana, jota on vaikea leimata suoranaiseksi pahikseksi, sillä hänen motiivinsa ovat niin ymmärrettävät. Näyttelijäkaarti suoriutuu työstään taidokkaasti ja henkilödraama on mainiosti työstettyä. Toimintansa puolesta leffa jää välillä hieman vaisuksi ja etenkin lopputaistelu kaipaisi jotain säväyttävämpää. Elokuva on muuten visuaalisesti hieno, mutta erikoistehosteiden taso ailahtelee läpi leffan. Tiettyine heikkouksineenkin Black Panther: Wakanda Forever on todella hyvä ja onnistuneen herkkä sarjakuvaelokuva, joka toimii luultavasti paremmin hieman varttuneemmille Marvel-faneille rauhallisemman rytminsä, ajankohtaisten teemojensa ja kypsästi kirjoitetun konfliktinsa takia, jättäen tavanomaisemman supersankariviihteen taka-alalle.

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Black Panther: Wakanda Forever, 2022, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Precision Aerial Filmworks, Xm2 Pursuit

Arvostelu: Creed: The Legacy of Rocky (Creed - 2015)

CREED: THE LEGACY OF ROCKY

CREED

Ohjaus: Ryan Coogler
Pääosissa: Michael B. Jordan, Sylvester Stallone, Tessa Thompson, Anthony Bellew, Phylicia Rashad, Graham McTavish ja Wood Harris
Genre: draama, urheilu
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

Nyrkkeilydraamaelokuva Rocky (1976) oli suuri menestys, joka nosti Sylvester Stallonen tähdeksi ja voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Myös Rockyn uusintaottelu (Rocky II - 1979) oli arvostettu hitti, mutta sen jälkeiset osat Tiikerinsilmä - Rocky III (Rocky III - 1982), Rocky IV (1985) ja Rocky V (1990) eivät enää olleet kriitikoiden mieleen, vaikka tuottivatkin isoja summia rahaa. Rocky V tosin oli sekä kriitikoiden että katsojien haukkuma, eikä menestynyt läheskään yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, jolloin sarja ajateltiin jättää siihen. Yli kymmenen vuotta myöhemmin Stallone tuli kuitenkin katumapäälle ja teki filmin Rocky Balboa (2006), minkä hän ajatteli olevan sarjan päätösosa. Toisin kävi ja vuonna 2013 ilmoitettiin, että sarja saisi jälleen jatkoa. Tekijät halusivat kuitenkin ottaa uuden suunnan ja nimesivät sarjan seitsemännen osan Creediksi. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Creed sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2015. Suomeen filmi saapui vasta tammikuussa 2016 lisänimellä The Legacy of Rocky, jotta katsojat varmasti ymmärtäisivät yhteyden. Elokuva menestyi oikein hyvin, minkä lisäksi se oli erittäin arvostettu kriitikoiden keskuudessa. Itse tutustuin Rocky-sarjaan jo lapsena, kun katsoin sarjan ensimmäisen osan. En kuitenkaan innostunut silloin, sillä en ole koskaan välittänyt urheilusta. Kun Creed: The Legacy of Rocky ilmestyi, pohdin uuden mahdollisuuden antamista sarjalle, mutta päätin tehdä sen vasta, kun kuulin, että sarja saisi jälleen jatkoa leffalla Creed II (2018). Ostinkin kerralla koko Rocky-sarjan Blu-raylla ja aloitin katsomisen. Kahden ensimmäisen mahtavan elokuvan jälkeen taso käväisi lähes pohjamudissa asti, mutta parempaa suuntaa osoittavan Rocky Balboan jälkeen olin innoissani, kun aloin vihdoin katsomaan Creed: The Legacy of Rockya.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky, Rockyn uusintaottelu, Tiikerinsilmä - Rocky III, Rocky IV, Rocky V ja Rocky Balboa!

Rocky Balboa alkaa valmentamaan nuorta nyrkkeilijänalkua Adonis Johnsonia, joka paljastuu Rockyn edesmenneen vastustajaystävä Apollo Creedin pojaksi.

Pääroolissa Adonis Johnsonina nähdään Michael B. Jordan, jota olen aiemmin pitänyt kelpo näyttelijänä. Tässä roolissa Jordan kuitenkin näyttää oikean lahjakkuutensa ja sopii täydellisesti pääosaan äkkipikaiseksi nyrkkeilijänuorukaiseksi. Isänsä maineesta huolimatta - tai pikemminkin juuri sen takia - Adonis käyttää Johnson-sukunimeä, sillä hän haluaa erottua joukosta ja luoda omaa nimeään, sillä häntä pelottaa tulla leimatuksi Creedinä. Tämä luo hyvin mielenkiintoisen päähenkilön, jonka tarinaan on helppo hypätä mukaan. Jordanin roolityön ja hahmon onnistuminen on äärimmäisen tärkeää, sillä muuten katsoja menettää nopeasti kiinnostuksensa, eikä halua jatkaa Rocky-tarinaa jonkun toisen hahmon kautta.
     Itse Rocky Balboana nähdään tietty Sylvester Stallone, joka tekee parhaan roolisuorituksensa sitten alkuperäisen Rocky-leffan. Stallone sai roolityöstään Oscar-ehdokkuuden, minkä lisäksi hän voitti lukuisia sivuosapalkintoja, ja kyllä hän myös ansaitsi ne. Stallone istuu rooliinsa ihan yhtä täydellisesti kuin vuonna 1976. Siinä, missä 1970-luvulla Stallone ja Rocky nousivat maailmanmaineeseen tullessaan lähes tyhjästä, tässä leffassa sekä Stallone että Rocky siirtyvät sivuun ja antavat uuden sukupolven jatkaa heidän perintöään. Stallonen roolisuoritusta vain vahvistaa, kuinka hyvin hänen hahmonsa on kirjoitettu. Hänen vaimonsa Adrian ja tämän veli Paulie ovat menehtyneet, ja hänen poikansa on jättänyt hänet yksin, mikä on tehnyt Rockysta todella rikkinäisen miehen. Hahmosta on tehty hyvin liikuttava ja siksi onkin hienoa, kun Rocky saa uuden "pojan" Adoniksesta, jolla ei taas ole koskaan ollut isää. Elokuvan aikana Adoniksen ja Rockyn välille muodostuu vahva side, mitä on aivan mahtavaa seurata.

Muita tärkeitä hahmoja ovat myös Tessa Thompsonin näyttelemä Adoniksen naapuri Bianca ja nyrkkeilijä Anthony Bellewin esittämä nyrkkeilijä Ricky Conlan. Biancan ja Adoniksen välille syntyy tietty säpinää, mutta on hienoa, ettei Biancan hahmo jää vain siihen. Bianca on laulaja, jolla on omat unelmansa, minkä lisäksi hänelle on kirjoitettu tiettyä traagisuutta, mikä luo hahmosta paljon syvällisemmän kuin perinteiset päähenkilöiden neitoset. Valitettavasti Ricky Conlan jättää hieman toivomisen varaan. Hahmosta löytyy kiinnostava tarina, mutta sitä ei hyödynnetä tarpeeksi hyvin. Bellew kuitenkin sopii osaansa (paremmin kuin sarjan aiemmat nyrkkeilijänäyttelijät), kuten sopii myös Thompson, joka tekee mainiota työtä hahmonsa kanssa.
     Elokuvassa nähdään heidän lisäksi Phylicia Rashad Adoniksen äitipuolena ja Graham McTavish Conlanin valmentajana.

Kuten jo sanoin, kahden ensimmäisen Rocky-leffan (alkuperäisen ollessa ehta klassikko ja Rockyn uusintaottelun ollessa mahtava jatko-osa takeltelevasta alustaan huolimatta) jälkeen taso putosi oikein kunnolla. Tiikerinsilmä - Rocky III oli ihan viihdyttävä, mutta aika turhanpäiväinen hömppä, mikä vaihtoi syvällisemmän draaman aivottomampaan mäiskeeseen. Rocky IV taas oli aivan käsittämättömän typerä leffa, mikä aiheuttaa minussa ärtymystä joka kerta, kun mietin sitä. Rocky V yritti viedä hommaa takaisin vakavamman draaman puolelle, mutta teki sen aika kömpelösti. Rocky Balboa oli kelpo paluu sarjan juurille, mutta tuntui loppujen lopuksi hieman liian paljon nostalgian varassa roikkuvalta ja melodramaattiselta teokselta. Ja sitten paikalle saapuu ohjaaja Ryan Coogler, joka tarjoaa parhaan Rocky-leffan sitten alkuperäisen osan! Creed: The Legacy of Rocky palauttaa sarjan takaisin mahtavalle tasolle, missä se ei ollut käynyt 1970-luvun jälkeen. Juuri kun katsoja on ehtinyt vuosia toivoa, että sarja olisi jo osattu lopettaa, tämä leffa näyttää, että vielä on paljonkin toivoa.

Alkuperäinen Rocky-filmi on selvästi tärkeä teos ohjaaja Cooglerille, sillä Creed: The Legacy of Rockysta paistaa tekijän rakkaus elokuvaa kohtaan. Coogler ottaa vaikutteita alkuperäisestä leffasta ja tämän filmin tarinakin on rakennettu aika samalla tavalla kuin ensimmäisen Rockyn, mutta silti Coogler saa tuotua oman vahvan visionsa ja tyylinsä mukaan, mikä tekee elokuvasta todella raikkaan ja luovan tuntuisen. Coogler ei luota pelkkään nostalgiaan, vaan hänellä on uusi tarina kerrottavanaan ja antaa kaikkensa sen kertomiseksi. Filmin onnistumisen huomaa jo siitä, että pidin elokuvasta paljon jo ennen kuin Rocky edes saapui kuvaan. Adonis on kiinnostava hahmo ja hänen tarinaansa on kiehtova seurata. Hänen ja Biancan romanssi istuu yllättävänkin hyvin mukaan, ja huomasin olevani kiinnostunut myös heidän suhteestaan. Onhan se toki upeaa, kun pääsee jälleen näkemään Stallonen Rockyna, mutta tämä johtuu pääasiassa juurikin siitä, että Cooglerilla on vahva tarina siinä ympärillä. Ohjaaja luo myös tunnelmaa todella hyvin ja surullisiksi tarkoitetut hetket oikeasti liikuttavat, sillä elokuva saa katsojan välittämään hahmoistaan. Mukana on useampikin koskettava hetki, joten suosittelen herkimpiä pitämään nenäliinoja lähistöllä leffaa katsoessa.

Kun Coogler kertoo tarinaa näin taidokkaasti, saa se katsojan innostumaan entistä enemmän nyrkkeilyotteluista. Ja voi pojat, että Coogler hallitsee nekin! Ensimmäinen kunnon matsi on mukana lähinnä vakuuttaakseen katsojat ja sivuhahmot Adoniksen taidoista, mutta se miten ottelu on toteutettu, sai suuni loksahtamaan auki. Ottelu on nimittäin kuvattu yhdellä todella pitkällä otolla. Koko matsin ajan vain tuijotin hämmästyneenä tätä huikeaa teknistä taidonnäytettä ja toivoin, ettei kuvasta leikattaisi pois. Eikä niin tehdä! Mestarillisen kuvauksen lisäksi ottelu on kiehtova myös siksi, että iskut tuntuvat oikeasti sattuvan. Tämän jälkeen Coogler alkaa hiljalleen rakentamaan tunnelmaa kohti finaalia. Ennen loppumatsia täytyy tietty olla mukana pakollinen treenimontaasi, mutta Coogler tuo siihenkin oman jälkensä, jolloin se tuntuu raikkaalta. Ja itse loppuottelu on myös aivan fantastinen. Sen lisäksi, että se on upeasti kuvattu, on se rakennettu niin hyvin, että katsoja todella jännittää, miten matsissa käy. Huomasin jossain kohtaa nousseeni istumaan sohvan reunalle, sillä olin niin täysillä mukana tapahtumassa.

Jos elokuvasta pitäisi heikkouksia löytää, niin hieman tylsästi kirjoitetun Ricky Conlanin lisäksi leffa on pienesti liian pitkä. Kyseessä on Rocky-sarjan pisin elokuva ja paikoitellen sen kyllä huomaa. Suurimmaksi osaksi filmi on rytmitetty erinomaisesti ja leikattu loistavasti, mutta mukana on joitakin turhan pitkiä kohtia tai pari hetkeä, jotka voisi leikata kokonaan pois. Muuten leikkaus sujuu oikein mainiosti, minkä lisäksi elokuvan muukin tekninen puoli on kunnossa. Kuvaus on tosiaan aivan upeaa, mitä vahvistaa hieno valaisu nyrkkeilyotteluissa. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet kelpo työtä, ja maskeeraajat ovat saaneet aikaiseksi ikävän näköisiä ruhjeita. Ääniefektit ovat erittäin toimivia ja lisäävät nyrkiniskujen tuntua. Säveltäjä Ludwig Göransson on saanut aikaiseksi yllättävänkin hyvää musiikkia. Göransson kierrättää todella minimaalisesti vanhoja tuttuja sävelmiä ja on onnistunut luomaan omat melodiansa, joista pari ovat jopa erinomaisen mahtipontisia. Ja kun Göransson hyödyntää Bill Contin ikonisia musiikkeja niin vähän, tuntuu entistäkin loistavammalta, kun katsoja vihdoin kuulee pätkän tuttua sävelmää.

Yhteenveto: Creed: The Legacy of Rocky on sarjan paras elokuva sitten alkuperäisen Rockyn! Ohjaaja Ryan Coogler on onnistunut luomaan mahtavan kertomuksen, mikä tekee hienosti kunniaa alkuperäiselle leffalle, mutta myös rakentaa suuntaa uusille nyrkkeilyseikkailuille. Hänellä on erittäin kiinnostava tarina kerrottavanaan, jolloin katsoja lähtee samantien Adoniksen mukaan jahtaamaan tämän unelmia. Elokuvassa on todella panostettu hahmoihin ja tunnelmaan, jolloin katsojana voi huomata olevansa yllättävänkin syvällä mukana tapahtumissa ja koskettavat hetket oikeasti liikuttavat. Nyrkkeilykohtaukset ovat myös aivan mielettömän hienosti toteutetut. Yhdellä pitkällä kuvalla toteutettu nyrkkeilymatsi on teknisesti mestarillinen ja loppuotteluun on saatu koukuttavaa jännitystä. Coogler lainailee sulavasti asioita alkuperäisistä Rocky-leffoista, mutta tuo ne mukaan omalla tyylillään, jolloin ne eivät tunnu kuluneilta. On myös hienoa, että säveltäjä Göransson ei ratsasta Bill Contin ikonisilla musiikeilla, vaan luo uusia, oikeasti mahtipontisia melodioita. Michael B. Jordan on loistovalinta päärooliin ja Sylvester Stallone tarjoaa erinomaisen roolityön vanhana Rockyna. Pientä miinusta leffa saa hieman liian pitkästä kestostaan, sekä alikehitetystä vastuksestaan, mutta nämä ovat vain pieniä ongelmia. Creed: The Legacy of Rocky on hieno teos, mikä jokaisen alkuperäisen Rocky-elokuvan fanin täytyy nähdä. Leffa sai minut todella innostumaan tulevasta Creed II:sta ja jännityksellä jään odottamaan, voiko se päästä lähellekään tämän filmin tasoa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Creed, 2015, Metro-Goldwyn-Mayer, Warner Bros. Brothers, New Line Cinema, Chartoff-Winkler Productions

Arvostelu: Black Panther (2018)

BLACK PANTHER

Ohjaus: Ryan Coogler
Pääosissa: Chadwick Boseman, Lupita Nyong'o, Danai Gurira, Martin Freeman, Letitia Wright, Michael B. Jordan, Andy Serkis, Daniel Kaluuya, Winston Duke, Angela Bassett ja Forest Whitaker
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12

Black Panther perustuu Stan Leen ja Jack Kirbyn luomaan sarjakuvahahmoon Musta Pantteri, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1966 lehdessä "Fantastic Four #52". Vaikka filmi onkin hahmon sooloseikkailu, on se osa isompaa Marvelin elokuvauniversumia. Kyseessä on nimittäin Marvel Cinematic Universen jo kahdeksastoista elokuva! Hahmosta suunniteltiin leffaa jo 1990-luvun alussa, kun Wesley Snipes yritti saada itsensä näyttelemään Black Pantheria. Projektista ei kuitenkaan tullut mitään, joten hahmo teki ensiesiintymisensä vasta vuonna 2016 Marvelin leffassa Captain America: Civil War. Hahmon sooloseikkailun oli tarkoitus ilmestyä jo loppuvuodesta 2017, mutta suunnitelmat muuttuivat ja filmi siirtyi helmikuulle 2018. Vaikka olen Marvel-elokuvien suuri fani, tästä leffasta en ollut kovin innoissani. Black Panther ei hahmona oikein vakuuttanut minua Civil Warissa ja koska tänä vuonna ilmestyy Marvelin isoin teos koskaan, supersankarit yhdistävä Avengers: Infinity War (2018), tämä tuntui hieman liikaa väliosalta, jonka voisi hypätä yli, jotta pääsisi oikeasti kiinnostaviin juttuihin. En myöskään oikein pitänyt leffan trailereista, vaikka ne ovatkin parantuneet lähempänä ensi-iltaa. Vasta noin viikko sitten kiinnostukseni alkoi heräillä, kun Black Panther näytettiin yhdysvaltalaisille kriitikoille, jotka kutsuivat sitä yhdeksi Marvelin parhaista. Suomalaiskriitikot eivät kuitenkaan vaikuttaneet lämpenevän leffalle, joten menin katsomaan sen ensi-iltapäivänä hieman varautuneena.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien MCU:n edellisiä elokuvia Avengers: Age of Ultron (2015) ja Captain America: Civil War!

Wakandan uudeksi kuninkaaksi kruunattu T'Challa, eli Black Panther saa vastaansa Erik Killmongerin ja Ulysses Klauen, jotka haluavat paljastaa Wakandan salaisen teknologian maailmalle.

Black Pantherin eli T'Challan rooliin palaa Captain America: Civil Warissa hahmoa esittänyt Chadwick Boseman, joka vakuuttaa katsojan paremmin tässä teoksessa. Se ei tosin ole mikään ihme, sillä kun kyseessä on hahmon oma elokuva, tarina pystyy keskittymään täysillä juuri tähän hahmoon ja tekemään hänestä lähestyttävän ja pidettävän. T'Challa on siinä mielessä hyvin erilainen supersankari, että maansa puolustamisen lisäksi hänen täytyy myös johtaa sitä ollessaan kuninkaallinen. Hahmon täytyykin filmin aikana pohtia sekä sitä, mikä on oikein sankarina, että myös sitä, mikä on oikein kuninkaana. Bosemanilta löytyy tarvittavaa arvokkuutta kuninkaan rooliin, sekä osuvaa potentiaalia supersankariksi - kunhan katsojana pääsee yli hänen voimakkaasta korostuksestaan.
     Sen lisäksi, että elokuvaa hehkutettiin etukäteen paljon sen takia, että sen näyttelijät koostuvat pääasiassa mustista, on siitä myös hehkutettava, että useampi tärkeä sivuhahmo on jollain tapaa voimakas nainen. Black Pantherin kanssa liikkuu nimittäin Wakandan hurjin soturi Okoye (Danai Gurira), joka näyttää hyvin nopeasti, ettei hänelle kannata sanoa vähänkään pahasti. Tylystä ja tympeästä luonteestaan huolimatta Okoye on helposti pidettävä hahmo, joka puolustaisi kuningastaan ja maataan kuolemaan saakka. T'Challan sisko Shuri (Letitia Wright) on nuori, mutta äärimmäisen nokkela ja älykäs, minkä takia hän onkin päässyt suunnittelemaan Wakandan aseita, sekä huipputeknologisia pukuja pääsankarille. 12 Years a Slavesta (2013) parhaan naissivuosa-Oscarin voittanut Lupita Nyong'o taas näyttelee T'Challan entistä rakasta Nakiaa, joka ei aluksi vaikuta mitä erityisimmältä taistelijalta, mutta joka onneksi pääsee myös tositoimiin. Ja sitten on myös T'Challan äiti (Angela Bassett), joka on voimakas siinä mielessä, että hänellä on paljon valtaa kuningattarena. Harmillisesti hahmo ei esiinny filmissä kovin paljoa. Näyttelijät tekevät kuitenkin oivaa työtä.
     Filmin pahikset ovat tosiaan Michael B. Jordanin näyttelemä Erik Killmonger ja Andy Serkisin esittämä Ulysses Klaue, joista jälkimmäinen nähtiin jo lyhyesti Avengers: Age of Ultronissa. Sen kohtauksen myötä häneltä repeytynyt käsi on päivittynyt tyylikkääseen robottikäteen, jonka voi hauskasti muuttaa lasertykiksi. Klaue on muutenkin hilpeä heppu ja Serkis on mainio raa'alta vaikuttavana asekauppiaana. Myös Jordan on hyvä Killmongerina, miksi onkin sääli, että leffa unohtaa hänet esittelykohtauksen jälkeen lähes tunniksi. Kun hahmo vihdoin palaa takaisin tarinaan, ehdin jo unohtaa hänen olevan mukana. Killmongerille on luotu onnistunut perustelu sille, miksi hän toimii miten toimii, mutta selityksille ja hahmon rakentamiselle olisi pitänyt antaa pari kohtausta lisää aikaa. Kyseessä on niitä harvoja pahiksia, joiden puolelle katsojana voisi kääntyä, jolloin katsoja pistetään miettimään, kumpi tässä tilanteessa onkaan oikeassa ja kumpi väärässä, eli kumpi on hyvä ja kumpi paha. Siksi on suuri sääli, että liialla kiirehtimisellä hahmo kadottaa potentiaaliaan.
     Elokuvassa nähdään myös Martin Freeman Captain America: Civil Warista tuttuna CIA-agentti Rossina, joka saa yllättävän paljon ruutuaikaa; Get Outista (2017) tuttu Daniel Kaluuya Wakandan rajaheimon päällikkö W'Kabina, Winston Duke vuorilla asuvan jabari-heimon päällikkö M'Bakuna, sekä hukkaan heitetty hieno Forest Whitaker jonkinlaisena Wakandan viisaana vanhana miehenä. Stan Lee tekee tietty perinteisen cameonsa.

Kun sanoin, että elokuva keskittyy täysillä itse Black Pantheriin, niin tarkoitan myös, että se keskittyy täysillä omaan tarinaansa, eikä erityisemmin pohjustele tulevia tapahtumia tai keksi viittauksia muihin Marvel-seikkailuihin. Tavallaan tämä on hyvä ratkaisu, sillä Black Panther ei hahmona ole mitä tunnetuin, mutta samalla sen aiemmista Marvel-elokuvista poikkeava maailma saa sen tuntumaan hieman irralliselta muusta leffauniversumista. Tuttuja Marvel-juttuja on kuitenkin tarpeeksi, jotta sen voi helposti mieltää osaksi suurempaa kokonaisuutta. Luvassa on esimerkiksi vauhdikkaita toimintakohtauksia, joista parasta antia on ehdottomasti tyylikäs autotakaa-ajo eteläkorealaisen Busan-kaupungin kaduilla. Filmi ei ole mitä toiminnallisin supersankariteos, mutta loppuun on kuitenkin saatu mukaan iso huipennus. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään Guardians of the Galaxy Vol. 2:n (2017) ylimassiivisen lopputaistelun kokoinen "koko maailma voisi räjähtää" -homma, mikä on suuri huojennus, sillä sehän täytyy säästää vasta tulevaan Avengers: Infinity Wariin. Valitettavasti viimeinen nyrkkitappelu sankarin ja pahan välillä ei ole erityisen kiinnostava, mutta toiminta jaksaa silti viihdyttää. Taistelujen lisäksi Marvel lupailee tietty myös huumoria, mitä löytyy tottakai tästäkin leffasta. Black Panther ei ole mitenkään erityisen hauska elokuva, mutta muutamaan otteeseen se onnistuu tarjoamaan kelpo naurut.

Filmiin on onnistuttu myös lisäämään juttuja, mitkä pistävät katsojan pohdiskelemaan. Wakanda nimittäin omistaa paljon hurjempaa teknologiaa kuin mikään muu paikka maailmassa, mutta maa pitää tiedon salaisuutena. Elokuvassa T'Challan täytyykin miettiä, onko oikein, että Wakanda pitää omana tietonaan teknologian, jolla voisi lopettaa sotia ja parantaa vakavia sairauksia, mikä saa katsojankin pohtimaan. Vastaus ei ole helppo, sillä kuten wakandalaiset uskovat vahvasti, teknologiaa voisi väärissä käsissä käyttää maailman sortamiseen ja tuhoamiseen. Sitä pohtivat hetket ovat erittäin mainioita, minkä lisäksi leffa sisältää viihdyttävää toimintaa ja hauskoja juttuja. Silti elokuvasta jää uupumaan jotain. Wakanda on vaikuttavasti erilainen paikka kuin mitä Marvelissa on aiemmin nähty. Mutta sitä ei jotenkin tutkita tarpeeksi. Siinä missä elokuva tarjoaa hyviä kohtia, se tarjoaa myös hieman keskinkertaisempia. Muutamaa yksittäistä kohtausta lukuunottamatta Black Panther ei onnistu tarjoamaan minulle sitä "hei vau" -fiilistä, mikä on itselleni tärkeää supersankarileffoissa. Se ei ole lähes koskaan erityisen ihmeellinen elokuva. Suoraan sanottuna sen erityisyys syntyy siitä, että lähes kaikki sen näyttelijät ovat mustia. Kaikki ajattelevat tätä, mutta harva sanoo sen ääneen. Onhan se toki hienoa nähdä niin tapahtuvan, etenkin kun elokuvan näyttelijät ovat hyviä, mutta mielestäni tämä olisi tarvinnut jotain muutakin erityistä. Tiedän jo nyt, että tämä on itselleni yksi Marvelin unohdettavimmista teoksista. Voi tosin olla, että asiaan vaikuttaa voimakkaasti se, että juuri ennen Black Pantheria näin Pixarin Cocon (2017), joka oli mielestäni aivan mielettömän huikean upea teos, joten vaikka tämä on hyvä elokuva, ei se tuottanut sitä reaktiota, minkä toivoin. Ainoa innostukseni hetki oli nähdä Marvelin logo valkokankaalla.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ryan Coogler, joka on tehnyt pääasiassa hyvää työtä filmin parissa. Harmillisesti hänen ja Joe Robert Colen käsikirjoitus jättää toivomisen varaa ja sitä olisi voinut muokata vielä pariin otteeseen ennen kuvauksia. Leikkausvaiheessa elokuva kaipaisi välillä tiivistämistä ja välillä lisää aikaa kertoakseen tietyistä hahmoista enemmän. Toimintakohtaukset ovat hieman liian nopeatempoisesti leikattuja, jolloin niistä on muutamassa kohtaa vaikea saada selvää. Black Panther on kuitenkin hyvin kuvattu ja jopa yökohtaukset on valaistu toimivasti. Puvustustiimi on tehnyt erinomaista työtä wakandalaisten kanssa, minkä lisäksi lavastustiimi on luonut tyylikkään maailman, jossa yhdistyvät perinteisemmät afrikkalaiset kulttuurit ja futuristisuus. Visuaaliset tehosteet ovat usein hienot, mutta esimerkiksi sarvikuonot ovat aika digitaalisen näköiset. Äänimaailma on kuitenkin hienosti toteutettu ja säveltäjä Ludwig Göransson on tehnyt loistotyötä musiikkien parissa. Marvel-leffoissa heikkoutena on usein se, että niiden musiikit vain jumputtavat tylsinä taustalla, eivätkä korostu tarpeeksi, mutta tässä leffassa ne huomaa jatkuvasti.

Yhteenveto: Black Panther on kelpo supersankarifilmi, joka jää kuitenkin kauas taakse, kun sitä vertaa Marvelin elokuvauniversumin moniin muihin teoksiin. On mahtavaa nähdä tällaisessa leffassa paljon mustia näyttelijöitä (jotka ovat kaikki hyviä - etenkin pääosassa nähtävä Chadwick Boseman), sekä vahvoja naishahmoja, mutta itse tarinankin pitäisi toimia ja tässä tapauksessa näin ei harmillisesti täysin tapahdu. Paikoitellen filmi tuntuu oudon hidastempoiselta, kun taas välillä se kiirehtii hahmojensa kanssa ihan liikaa. Esimerkiksi Killmonger voisi helposti olla yksi Marvelin parhaista pahiksista, jos hänelle olisi annettu enemmän ruutuaikaa. Hänen ollessa poissa hieman alle tunnin ajan, Andy Serkisin Ulysses Klaue toimii mainiona korvikkeena, muttei hänestäkään saa paljoa irti. Elokuva saa katsojan onnistuneesti pohtimaan, tekevätkö wakandalaiset oikein salatessaan teknologiansa, minkä lisäksi se viihdyttää usein, kuten myös naurattaa. Silti siitä puuttuu Marvel-teosten ihmeellisyys ja loppujen lopuksi se tuntuu vain väliosalta, joka on pitänyt tehdä, ennen kuin päästään vihdoin leffauniversumin pääteokseen, Avengers: Infinity Wariin. Suosittelen kuitenkin Black Pantheria kaikille siitä vähänkin kiinnostuneille, enkä vain supersankarileffojen ja Marvel-filmien ystäville. Tästä arvioidaan jo nyt isoa hittiä, mikä on tärkeää, jotta tällaisia teoksia voisi tulla lisääkin. Toivottavasti seuraavassa mustien supersankarileffassa olisi astetta parempi tarina ja rytmitys. Black Pantherin jatko-osa on jo nyt suunnitteilla, minkä lisäksi hänet ja Wakanda nähdään jo parin kuukauden päästä Infinity Warissa, mitä en malta odottaa enää! Tuttuun Marvel-tapaan lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Harmi vain, ettei kumpikaan niistä erityisemmin pohjusta tulevan Avengersin tapahtumia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Black Panther, 2018, Marvel Studios, Walt Disney Pictures