keskiviikko 31. elokuuta 2022

Arvostelu: Argo (2012)

ARGO



Ohjaus: Ben Affleck
Pääosissa: Ben Affleck, Bryan Cranston, Alan Arkin, John Goodman, Tate Donovan, Scoot McNairy, Kerry Bishé, Clea DuVall, Christopher Denham, Rory Cochrane, Victor Garber, Kyle Chandler, Chris Messina, Richard Kind, Željko Ivanek ja Titus Welliver
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia - Extended Cut: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

"Argo fuck yourself."

Argo perustuu CIA-agentti Tony Mendezin kirjaan The Master of Disguise (1999) ja Wiredin lehtiartikkeliin The Great Escape: How the CIA Used a Fake Sci-Fi Flick to Rescue Americans from Tehran vuodelta 2007, jotka molemmat kertovat tositarinan vuoden 1980 CIA:n operaatiosta hakea amerikkalaiset lähettiläät takaisin Iranista, jonne lähettiläät jäivät jumiin maassa tapahtuneen vallankumouksen aikaan. Käsikirjoittaja Chris Terrio kiinnostui tapahtumasta ja alkoi työstämään sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta. Vuonna 2007 elokuvan teko lähti liikkeelle ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2011. Lopulta Argo sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 31. elokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon ylistystä niin katsojilta kuin kriitikoilta, vaikka jotkut myös kritisoivat leffan ottamia vapauksia tositarinasta ja iranilaisten kuvausta filmissä. Argo sai mm. seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, äänitys, äänitehosteet ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, sovitetun käsikirjoituksen ja leikkauksen palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan ja ohjauksen palkinnot, sekä seitsemän BAFTA-ehdokkuutta (paras miespääosa, miessivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja leikkauksen palkinnot. Lisäksi elokuvan ohjaaja ja päänäyttelijä Ben Affleck voitti myös Razzien "Redeemer"-palkinnon, oltuaan monta vuotta haukutuissa elokuvissa ja sitten tehtyään palkintoja keränneen filmin. Itse näin Argon pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja täytyy myöntää, että en pitänyt siitä, enkä ymmärtänyt, miksi filmi voitti parhaan elokuvan palkinnon monissa gaaloissa, sillä esimerkiksi Oscar-gaalassa Argoa vastaan kilpailleet Django Unchained (2012), Lincoln (2012), Piin elämä (Life of Pi - 2012) ja Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook - 2012) olivat mielestäni kaikki parempia elokuvia. En olekaan katsonut leffaa uudestaan, kunnes nyt huomasin, että elokuva täyttäisi kymmenen vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin antaa Argolle uuden mahdollisuuden.

Vuonna 1979 Iranissa tapahtuu vallankumous ja maan johtaja, šaahi Pahlavin hakeutuu turvaan Yhdysvaltoihin. Kansa kuitenkin vaatii šaahin palauttamista ja valtaa USA:n suurlähetystön. Kuusi lähettilästä jäävät piiloon Iraniin ja jos heidät löydetään, heidät saatetaan teloittaa vakoojina. CIA-agentti Tony Mendez keksii pähkähullun keinon saada lähettiläät takaisin Yhdysvaltoihin: hän matkustaisi Iraniin, esittäen elokuvantekijää ja takaisin tullessaan hän toisi mukanaan kuvausryhmää näyttelevät lähettiläät.




Ben Affleck näyttelee CIA:n agentti Tony Mendeziä, joka kehittelee hullunkurisen suunnitelman hakea lähettiläät takaisin Yhdysvaltoihin ja saakin operaation vastuulleen. Affleck tekee hyvää työtä tarkkaavaisena ja päättäväisenä miehenä, joka alkaa elokuvan mittaan kokemaan yhä vain suurempia paineita onnistumisesta. Hahmoa syvennetään parissa kohtaa oivallisesti, näyttämällä, kuinka etääntynyt hän on perheestään. Katsojana seuraakin kiinnostuneena Tonyn operaation etenemistä.
     Elokuvassa nähdään myös Bryan Cranston CIA-agentti Jack O'Donnellina, Alan Arkin ja John Goodman elokuvantekijöinä Lester Siegelinä ja John Chambersina (joista ensimmäinen ei ole todellinen henkilö), jotka ryhtyvät auttamaan CIA:ta operaatiossa, Victor Garber Kanadan suurlähetystön johtajana, sekä Kyle Chandler Valkoisessa talossa työskentelevänä Hamilton Jordanina. Iraniin jääneitä lähettiläitä, Joe ja Kathy Staffordia, Cora ja Mark Lijekia, Bob Andersia ja Lee Schatzia taas esittävät Scoot McNairy, Kerry Bishé, Clea DuVall, Christopher Denham, Tate Donovan ja Rory Cochrane, jotka tekevät kaikki hyvää työtä tulkitessaan hahmojensa kokemaa pelkoa hengenvaarallisessa tilanteessa. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Cranston vakuuttaa CIA:ssa käskyttävänä O'Donnellina ja Goodman hoitaa maskeeraaja-Chambersin osan kunnialla. Kenties kaikkein paras on kuitenkin Alan Arkin ilahduttavan töykeänä ja hävyttömänä Lester Siegelinä, joka puhuu Hollywoodin väkeä niin pyörälle päästään, että nämä hyväksyvät Tonyn idean.




Jokaisen ihmisen elämässä tulee ainakin kerran se hetki, jolloin täytyy myöntää oman ikääntymisen muuttaneen mielipidettä jostain. Itselläni tämä kävi Argon kohdalla. Kuten alussa kerroin, en ensimmäisellä katselukerralla pitänyt elokuvasta. Se oli mielestäni kamalan pitkäveteinen ja tylsä. Toisella katselukerralla en olisi varmaan voinut olla enempää eri mieltä. Elokuva nappasi minut koukkuunsa heti intensiivisellä avauskohtauksella, jossa iranilaiset valtaavat Yhdysvaltain suurlähetystön ja lähettiläät joutuvat piiloutumaan, jotta eivät joudu vankilaan ja pahimmassa tapauksessa teloitettaviksi. Siitä lähteekin liikkeelle erittäin tiivistunnelmainen (joskin paikoitellen myös yllättävän hupaisa) jännitysnäytelmä, jota katsoessa sydän alkaa hakkaamaan nopeammin ja kädet hikoavat yhä enemmän, mitä pidemmälle operaatio etenee ja samalla kiinnijäämisen riski kasvaa.

Kun sanoin, että elokuva on myös hupaisa, vaikka se onkin pääasiassa jännittävä trilleri, tarkoitan erityisesti sitä, kun koko elokuvantekopuoli tuodaan tarinaan mukaan. Tonyn idea siitä, että hän esittäisi tekevänsä "Argo"-nimistä tieteisseikkailua ja saapuisi Iraniin etsimään mahdollisia kuvauslokaatioita, samalla kun hän ottaa Iranista mukaansa lähettiläät, jotka ryhtyisivät esittämään muuta kuvausryhmää, on niin absurdi ja älytön, että se on suorastaan nerokas. Mutta koska kyseessä on salainen CIA-operaatio, täytyy tämä kuvitteellinen "Argo"-leffa esittää Hollywoodissa täysin todellisena filminä ja siitä seuraakin hauskoja hetkiä. Erityisen hilpeää on nähdä isot Hollywood-starat, kuten Affleck, Arkin ja Goodman tekemässä pilkkaa Hollywoodista hahmojensa kautta. Kun Tony pohtii, kuinka hän saisi yhden lähettiläistä esittämään uskottavasti elokuvaohjaajaa, Lester tokaisee, että "apinankin voisi opettaa ohjaajaksi päivässä", mitä ei voi olla miettimättä Affleckin itseironisena kommenttina siitä, kuinka hän nousi haukutusta näyttelijästä arvostetuksi ohjaajaksi 2010-luvun alkaessa.




Hupi kuitenkin loppuu, kun Tony matkaa Iraniin ja siitä jännitystasot vasta nousevatkin korkeiksi. Katsoja voi tuntea paineiden kasaantuvan ja lähettiläiden hermostuminen tarttuu herkästi kotisohvalle. Sitä voi vain pohtia, pystyisikö itse omaksumaan uuden identiteetin päivässä ja yrittää sitten hyödyntämään sitä todella tiukkojen turvatarkastusten läpi. Loppuun asti elokuva pitää tunnelman tiiviinä. Elokuva on saanut hieman kritiikkiä siitä, että loppuhuipennusta on paisuteltu tositapahtumaan verrattuna, mutta ainahan tällaisissa filmeissä lisäväritetään kohtauksia dramaturgian vuoksi. Kokonaisuutena Argo onnistuu hienosti kertomaan todella kiehtovan tositapauksen ja olen erittäin iloinen, että päätin antaa elokuvalle uuden mahdollisuuden.

Pari vuotta aiemmin Ben Affleck teki vaikutuksen The Town -rikoselokuvallaan (2010) ja vaikka aiemmin pidinkin The Townia ylivertaisena filminä, nyt täytyy todeta, että kallistun ehkä enemmän sen suuntaan, että Argo onkin Affleckin töistä parempi. Affleck onnistuu niin tehokkaasti rakentamaan jännitteen, mikä pitää otteessaan läpi kahden tunnin keston. Sen lisäksi hän saa mukaan hyvää huumoria ja saa myös visuaalisen ilmeen näyttämään siltä kuin elokuva olisi tehty 1970-luvun lopulla. Ajankuva on kaiken kaikkiaan upeasti luotu lavasteista asuihin ja maskeerauksiin ja sitä vain lisää kuvaan jälkitöissä lisätty tehoste, mikä saa kuvan näyttämään hyvällä tavalla vanhalta. Kuvaus on erinomaista ja jännitystä tehostetaan sähäköillä kamera-ajoilla, jotka liikkuvat hahmojen mukana ja heidän ympärillään. Leikkauskin on erittäin taidokasta - varsinkin kohtauksessa, jossa näemme samanaikaisesti, kun Hollywoodissa luetaan Argon käsikirjoitusta ja kun Iranissa taas luetaan julistusta amerikkalaisia vastaan. Äänimaailmakin on vaikuttava ja Alexandre Desplat tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan.




Elokuvasta on olemassa kymmenen minuuttia pidempi versio, jossa on muutama lisätty kohtaus, jotka syventävät Tonyn hahmoa lisää. Isoin muutos on kuitenkin se, että kun teatteriversiossa Tony saa ideansa pelastusoperaatiolle katsoessaan Taistelua apinoiden planeetasta (Battle for the Planet of the Apes - 1973) poikansa kanssa, pidennetyssä versiossa he katsovatkin Taisteluplaneetta Galacticaa (Battlestar Galactica - 1978-1979). Itse katsoin elokuvasta teatteriversion.

Yhteenveto: Argo on vaikuttava ja tiivistunnelmainen jännityselokuva. Ben Affleck osoittaa uudestaan lahjansa ohjaajana, tehden kenties tähän asti parasta työtään. Hänen rakentamansa jännittävä ilmapiiri kasvaa kohtaus kohtaukselta ja elokuva muuttuukin loppupäässä äärimmäisen stressaavaksi seurattavaksi. Kohtaukset Iranissa saavat katsojan sydämen hakkaamaan ja hikipisarat valumaan. Sitä ennen leffa onnistuu kuitenkin tarjoamaan yllättävän hyvää huumoriakin. Koko feikkileffan teko ihmisten pelastusoperaation peittelynä on niin absurdi ajatus, että se täytyykin esittää osittain komedian kautta. Leffa pitää tiukasti mukanaan läpi parin tunnin kestonsa, tiukentaen vain otettaan. Näyttelijät suoriutuvat kaikki erinomaisesti rooleistaan ja teknisiltä ansioiltaan filmi on laadukas. 1970-luvun ajankuva on tyylikkäästi luotu ja leffa usein näyttää siltä kuin se olisi huomattavasti vanhempi kuin se onkaan. Uusintakatselulla Argo onnistui iskemään minuun lujaa ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi, jos se on jäänyt näkemättä ja jännärit, etenkin tositapahtumiin perustuvat sellaiset, kiehtovat. Kymmenvuotisjuhla on hyvä hetki myös katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisi nähnyt useasti. 




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Argo, 2012, Warner Bros., GK Films, Smokehouse Pictures


maanantai 29. elokuuta 2022

Arvostelu: Samaritan (2022)

SAMARITAN



Ohjaus: Julius Avery
Pääosissa: Javon "Wanna" Walton, Sylvester Stallone, Pilou Asbæk, Dascha Polanco, Moisés Arias, Sophia Tatum, Jared Odrick, Michael Aaron Milligan, Abraham Clinkscales ja Martin Starr
Genre: toiminta, draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Samaritan on Sylvester Stallonen tähdittämä supersankarielokuva. Bragi F. Schut työsti käsikirjoituksen vuosia aiemmin, mutta koska hänen ideansa ei edennyt elokuvaksi, hän loi tekstiensä pohjalta sarjakuvan Mythos Comicsille. Sarjakuvan pohjalta Metro-Goldwyn-Mayer kuitenkin innostui tekemään filmatisoinnin ja hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet alkuvuodesta 2019. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta kuukautta myöhemmin ne piti keskeyttää alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat taas saman vuoden lokakuussa. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa marraskuussa 2020, mutta pandemian takia julkaisua on siirretty ensin kesälle 2021, kunnes Samaritan päätettiin julkaista suoraan Amazon Prime Videossa tänä viikonloppuna. Itse kiinnostuin, kun kuulin Stallonen tekevän supersankarielokuvaa, mutta ehdin unohtaa koko homman, kunnes Amazon alkoi mainostamaan sitä kesällä. Kun Samaritan saapui viimein Prime Videon valikoimaan, katsoin sen heti.

Vuosia sitten supervoimaiset veljekset Samaritan ja Nemesis taistelivat toisiaan vastaan ja yleisen tiedon mukaan kuolivat räjähdyksessä. Nuori pikkurikollinen Sam Cleary on kuitenkin varma, että Samaritan on yhä elossa ja nähdessään iäkkään naapurinsa käyttävän yli-inhimillisiä voimia, Sam uskoo miehen olevan Samaritan.




Javon "Wanna" Walton näyttelee Sam Clearya, 13-vuotiasta poikaa, joka ihailee valtavasti edesmenneeksi oletettua supersankaria, Samaritania. Samin kotiolot eivät ole kaksiset, sairaanhoitajaäidin (Dascha Polanco) ollessa vararikossa, jonka takia Sam on kääntynyt tekemään pieniä rikoksia, yrittäessään tukea äitiään rahallisesti. Ei olekaan siis ihme, että Sam haluaa uskoa suureen pelastajaan, joka auttaa ihmisiä. Kun Sam eräänä päivänä näkee hänen roskakuskin hommia tekevän naapurinsa (Sylvester Stallone) käyttävän yli-inhimillistä vahvuutta, on Sam varma, että hän on löytänyt sankarinsa. Euphoria-televisiosarjassa (2019-) vakuuttanut Walton ei onnistu pääroolissa, vaikka yrittääkin kovasti. Nuorukaisen ongelmaksi muodostuu käsikirjoitus, jossa Sam on lähtökohdiltaan kiinnostava hahmo, mutta joka pistetään jatkuvasti aiheuttamaan lisää vaikeuksia, mitkä tekevät Samista vähitellen ärsyttävän. Stallone-faneille koituu luultavasti pettymyksenä, kuinka vähän hän lopulta on elokuvassa. Stallonesta näkyy vanhan toimintastaran karisma aina silloin tällöin, mutta paikoitellen vaikuttaa siltä, ettei häntä ole kauheasti kiinnostanut koko projekti. Polanco tekee kelvollista työtä äidin osassa.
     Game of Thronesin (2011-2019) myöhemmiltä kausilta tuttu Pilou Asbæk hoitaa pahiksen virkaa Cyrusina, rikollisjengin johtajana, joka ihailee Samaritanin pahaa veljeä Nemesistä. Asbæk revittelee passelisti pahisroolissaan, kuten häneltä voikin odottaa. Cyrus ei hahmona kuitenkaan tee erityistä vaikutusta. Roiston kätyreitä esittävät mm. Sophia Tatum ja Moisés Arias.




Samaritan on jälleen hieman erilainen supersankaritarina tavanomaisen Marvelin ja DC Comicsin valtavirtaviihteen rinnalle. Se luultavasti löytää omat faninsa, muttei kuitenkaan saavuta vaikkapa Amazonin The Boys -sarjan (2019-) tasoa, ei sitten millään, vaan jää jopa harmillisen keskinkertaiseksi yritykseksi. Lähinnä siitä tulee mieleen vaisu kopio M. Night Shyamalanin leffasta Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000). Kummassakin nuorukainen on varma, että lähipiiristään löytyvä iäkäs mies olikin menneisyydessään supersankari. Elokuva tuntuu muutenkin väsähtäneeltä pastissilta aiemmista ideoista. Se ilmestyi pari vuotta myöhässä alkuperäisestä ensi-illastaan, mutta lopputulos muistuttaa enemmänkin parisen kymmentä vuotta myöhässä olevalta ysärijäänteeltä.

Monilla aikuisilla supersankarifaneilla oli luultavasti kovat odotukset elokuvaa kohtaan, sen vaikuttaessa kypsältä, synkältä ja brutaalilta filmiltä, jossa Stallone pääsisi vetämään pahiksia pataan. Samaritan ei ole oikein mitään sellaista. Stallone pääsee kyllä lyömään ihmisiä, mutta silloinkin meno on oudon kesyä. Monelle tulee varmasti pettymyksenä, kuinka "lapsiystävällinen" elokuva on toimintansa puolesta. Verta on mukana hädin tuskin lainkaan ja pahimmat väkivallat leikataan aina pois. Eikä leffa ole varsinaisesti synkkä - enemmänkin hieman teinimäisesti synkistelevä ja murjottava. Ei toisaalta ihme, kun elokuvan todellinen päähahmo on teinipoika, eikä Stallonen esittämä kenties-supersankari-roskakuski.




Synkistelynsä keskellä Samaritan on paikoitellen aika tahattoman koominen. Vaikka Asbæk onkin toisaalta mainio pahiksena, hänen hahmonsa on hieman liian sarjakuvamainen sopiakseen siihen tosikkomaailmaan, jota elokuvaan on yritetty luoda. Osa hahmoon liittyvistä kohtauksista on tarkoitus olla uhkaavia, mutta katsojaa lähinnä huvittaa. Elokuva yrittää sentään tuoda jotain syvällisempää mukaan loppupäässä esimerkiksi teemallaan, ettei kannattaisi tavata sankareitaan. Sen enempää paljastamatta sanon myös, että leffa onnistuu ihan hyvin kääntämään asioita päälaelleen, joskin arvasin twistit jo elokuvan alkupäässä. Ilman käänteitään elokuva olisi kuitenkin vain tasapaksu ja mitäänsanomaton.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Julius Avery, jonka edellinen teos, sotakauhuelokuva Overlord (2018) oli mielestäni erittäin mainio. Sen jälkeen onkin harmi, kuinka innoton raina Samaritan onkaan. Averysta ei löydy samaa paloa, eikä hän rakenna tunnelmaa yhtä tehokkaasti kuin edellisleffassaan. Käsikirjoituksen on rustannut alkuperäisidean isä Bragi F. Schut, joka pelastaa paljon tietyillä koukuilla, mutta mistä huolimatta lopputulos on valitettavan keskiverto. Elokuva on ihan hyvin kuvattu ja siitä löytyy oivallisia lavasteita. Samaritanin ja Nemesiksen asut näyttävät kuitenkin aika halvoilta ja tylsiltä, eivätkä maskeeraukset ole yhtään niin roisit kuin voisi toivoa. Erikoistehosteita katsoessa ei ole ihme, ettei leffa päässyt teattereihin. Isolta kankaalta nämä kehnot efektit korostuisivat vielä pahemmin. Loppuhuipennuksen räjähdykset ovat toinen toistaan epäuskottavampia ja pahinta on takaumissa nähtävä diginuorennettu Stallone, joka näyttää PlayStation 2:n grafiikoilta. Äänimaailma on sentään ihan hyvin rakennettu, joskin Jed Kurzelin ja Kevin Kinerin säveltämät musiikit eivät tee mitään vaikutusta.




Yhteenveto: Samaritan on hyvistä lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen supersankariraina, jossa Sylvester Stallone saa valitettavan vähän tekemistä. Todellista pääosaa vetävä nuori Javon "Wanna" Walton ei ole osassaan kaksinen. Pilou Asbæk revittelee ihan vekkulimaisesti pahiksena, mutta hänen sarjakuvamainen roistohahmonsa ei oikein istu mukaan synkistelevään ja totiseen leffaan. Aikuisille faneille tulee luultavasti pettymyksenä, kuinka kesyä ja veretöntä elokuvan toiminta on. Erikoistehosteet näyttävät usein täysin viimeistelemättömiltä ja erityisesti digitaalisesti nuorennettu Stallone on karmea ilmestys. Tarina on ihan toimiva ja sen käänteet parantavat muuten aika mitäänsanomatonta tekelettä. Samaritan ehkä palvelee synkempien ja aikuisille suunnattujen supersankarielokuvien faneja, mutta jättää silti paljon toivomisen varaan. Näistä aineksista olisi varmasti saanut paljon paremmankin elokuvan.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Samaritan, 2022, Metro-Goldwyn-Mayer, Balboa Productions


lauantai 27. elokuuta 2022

Arvostelu: After Ever Happy (2022)

AFTER EVER HAPPY



Ohjaus: Castille Landon
Pääosissa: Josephine Langford, Hero Fiennes Tiffin, Chance Perdomo, Louise Lombard, Mira Sorvino, Stephen Moyer, Arielle Kebbel, Rob Estes, Frances Turner ja Carter Jenkins
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

Anna Toddin kirjaan perustuva elokuva After (2019) oli negatiivisesta palautteestaan huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. After We Collided (2020) ja After We Fell (2021) pitivät suosiota yllä, vaikka saivat vieläkin surkeampaa palautetta niin kriitikoilta kuin katsojilta. Siitä huolimatta jatkoa oli tiedossa vielä lisää, tekijöiden kuvatessa neljännen elokuvan samaan aikaan After We Fellin kanssa. Nyt muka-nokkelasti nimetty After Ever Happy on saanut ensi-iltansa ja itse kammoksuin jo kauan etukäteen sitä päivää, jona minun pitäisi katsoa tämä elokuva. Jo ensimmäinen After oli mielestäni huono ja jatko-osat ovat olleet toinen toistaan surkeampia, After We Fellin ollessa mielestäni jopa viime vuoden huonoin elokuva. Päätin kuitenkin katsoa leffasarjan loppuun - siis luullessani After Ever Happyn olevan elokuvasarjan päätösosa, samalla lailla kuin Toddin samanniminen kirja on sarjansa viimeinen. Kävin katsomassa After Ever Happyn ensi-iltapäivän aamuna yksin hulppeassa LUXE-salissa, pohtien vakavasti, mitä ihmettä oikein teen elämälläni.

VAROITUS! Arvostelu sisältää SPOILEREITA, joten jos et ole katsonut elokuvaa vielä tai lukenut Toddin kirjaa, etkä halua tietää merkittäviä juonipaljastuksia, lopeta lukeminen tähän!

Hardinin saatua tietää totuuden isästään ja Tessan kohdatessa perhetragedian, nuoren parin rakkaus rakoilee pahemmin kuin koskaan. Voivatko Tessa ja Hardin saada enää romanssiaan kukoistamaan?




Josephine Langford ja Hero Fiennes Tiffin nähdään jo neljättä kertaa Tessa Youngina ja Hardin Scottina, yhtenä teinileffojen toksisimpana pariskuntana, joiden myrkyllisten suhdekoukeroiden seuraaminen raivostuttaa jo tosissaan. Nuoret eivät sovi yhteen lainkaan, aiheuttaen toisilleen aina pelkkää mielipahaa ja tässä jopa hahmot itse alkavat huomaamaan sen. Vau, edistystä... siihen asti, kun he harrastavat taas sovintoseksiä ja ovat hymyillen yhdessä aina seuraavan vartin aikana muodostuvaan riitaan. Puhuessani näyttelijäkaksikosta, alan jo kuulostamaan rikkinäiseltä, yksitoikkoiselta levyltä. Langford vaikuttaisi omaavan lahjoja, etenkin leffan alkupäässä ja toivoisin hänen pääsevän pian eroon tästä elokuvasarjasta ja muiden projektien pariin. Tiffin on kamalan huono ärsyttävänä kiukuttelija-Hardinina, jonka manipuloiva ja tympeä käytös suututtaa aina, kun hahmo on ruudulla.
     Elokuvassa nähdään myös Chance Perdomo Hardinin velipuoli Landonina, Mira Sorvino Tessan äitinä Carolina, Louise Lombard Hardinin äitinä Trishinä, Stephen Moyer Vancena, joka viime leffan lopussa paljastui Hardinin oikeaksi isäksi, Rob Estes Hardinin luultuna isänä Keninä ja Arielle Kebbel Vancen uutena vaimona Kimberlynä. Perdomo tekee sivunäyttelijöistä parasta työtä, aikuisnäyttelijöiden näyttäessä lähinnä pohtivan, mitä he tekevät tällaisessa roskassa.




Jos olette lukeneet arvosteluni elokuvasarjan aiemmista osista, ei varmaan tule yllätyksenä, että inhosin After Ever Happya. Siitä löytyy leffasarjan perussynnit ja tässä kohtaa tuntuu turhalta toivolta, että elokuvasarja etenisi ikinä mihinkään suuntaan, vaan se vain kiertää samaa kehää uudelleen ja uudelleen. Juonihan on periaatteessa ollut sama joka jatko-osassa. Tessa ja Hardin ovat suhteessa, jokin ulkopuolinen juttu aiheuttaa heidän välille konfliktin, sitten he vuoronperään mököttävät toisilleen ja harrastavat seksiä, kunnes lopuksi palaavat onnellisesti yhteen. Noh, After Ever Happy tuo tähän jonkinlaista twistiä, mutta täytyy pitää mielessä, että kyseessä onkin vasta ensimmäinen puolisko Anna Toddin After Ever Happy -kirjan pohjalta ja leffa loppuu todella kummallisesti kesken kaiken.

Elokuvan ensimmäinen puolikas on todella turhauttavaa seurattavaa. Ulkopuoliset tekijät saavat aluksi Hardinin mököttämään ja sitten Tessan itkemään useamman kohtauksen putkeen. Hardin käyttäytyy paskamaisesti Tessaa kohtaan, esimerkiksi heti kaulailemassa klubilla toisen naisen kanssa ja Tessa alkaa vihdoin ymmärtämään, että Hardin on hänelle pahaksi. Hyvä Tessa! Mutta totta kai manipuloiva Hardin puskee itsensä takaisin Tessan elämään vaikka väkisin ja niinpä katsoja joutuu tuijottamaan, kun hahmot aiheuttavat toisilleen yhä vain lisää mielipahaa. Miksi helvetissä näitä leffoja on tehty jo neljä? Tässä kohtaa Afterit ovat menettäneet viimeisetkin rippeet elokuvallisesta tunnusta ja itse koen nämä leffat kuin televisiosarjana, josta pääsee (lue "joutuu") näkemään uuden jakson vuoden välein.




Toisen puoliskon aikana aloin kuitenkin vähitellen pohtimaan, että kenties tällä kertaa After-rainasta löytyy jotain positiivista sanottavaa. Tessan pohdinta siitä, että hän ja Hardin eivät sovi yhteen ja että hänellä on parempi olla ilman Hardinia, muuttuu voimakkaammaksi leffan edetessä ja aloin jo ihmetellä, että aikovatko tekijät viedä elokuvasarjan finaaliinsa kypsällä tavalla, joka viestisi elokuvan kohderyhmälle, eli teinitytöille, että nämä "pahat pojat" kannattaisi jättää sikseen. Heistä koituu vain mittava terapialasku. Hah, aivan kuin elokuvasta löytyisi jotain fiksua! Hyvä höynäytys, melkein menin lankaan! Samaa paskaa lähes täysin samassa paketissa kuin ennenkin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa After We Fellin tavoin Castille Landon, joka on onnistunut tekemään kaksi läpimätää leffaa peräkkäin. Landonin ohjaus on todella kömpelöä ja hän pistää näyttelijänsä ylinäyttelemään kaiken aikaa kuin jossakin suomalaisessa saippuasarjassa. Asiaa ei auta Sharon Soboilin käsikirjoitus kehnon dialogin kera. Soboilin ongelmaksi koituu yritys vääntää elokuva vain puolikkaasta kirjasta ja niinpä kestoa on sentään tällä kertaa vain hieman yli puolitoista tuntia. After Ever Happy on ihan kelvollisesti kuvattu, joskin maisemaotokset kaupungeista on kuvattu jollain todella kehnolaatuisella kameralla. Leikkaus on töksähtelevää ja välillä tuntuu siltä kuin filmistä puuttuisi palasia välistä. Lavasteet ja asut ovat oivalliset. Maskeerauksissa huvittaa, kuinka Tessalla on täydelliset meikit kasvoillaan itkiessään vuolaasti ja jopa herätessään keskellä yötä silittelemään yhä painajaisia näkevää Hardinia. Musiikkien säveltäjäksi on toistamiseen nimetty George Kallis, mutta eipä hänen työtään erota jatkuvien pop-kappaleiden jumputuksen välistä.




Yhteenveto: After Ever Happy on jälleen kerran surkea lisäys yhä vain typerryttävämmäksi muuttuvaan teinirakkaussaagaan. Elokuva noudattaa aiempien leffojen kaavaa, aivan kuin rastien tehtävälistaa, mitä kaikkea After-rainan on pakko pitää sisällään. Pääparin mököttämistä ja riitelemistä joutuu sietämään lähes joka kohtauksessa, mikä käy raskaaksi jo ensimmäisen vartin aikana, Hero Fiennes Tiffinin ollessa niin kamalan kehno näyttelijä. Josephine Langford yrittää taas parhaansa, mutta ei se riitä, kun kaikki muu ympärillä on näin mätää. Toisen puoliskonsa aikana elokuva yrittää huijata, että se sisältäisikin kypsiä teemoja ja hyvää viestiä nuorille naisille, mutta totta kai toksisia suhteita romantisoiva leffa kääntää kelkkaansa loppumetreillä, juuri ennen kuin raivostuttava "jatkuu..." läimäistään ruutuun. Luulin jo, että trendi jakaa kirjasarjan päätösosa kahdeksi elokuvaksi olisi loppunut. Mutta ei, tekijät ovat jo paljastaneet, että elokuvasarjan näennäinen päätösosa After Everything saapuu elokuvateattereihin ensi vuonna. Sen lisäksi on tekeillä myös esiosa Before. Ugh, elän toivossa, että ehkä joskus kärsimykseni päättyy...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
After Ever Happy, 2022, Wattpad, CalMaple


perjantai 26. elokuuta 2022

Arvostelu: Viimeinen mohikaani (The Last of the Mohicans - 1992)

VIIMEINEN MOHIKAANI

THE LAST OF THE MOHICANS



Ohjaus: Michael Mann
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Madeleine Stowe, Russell Means, Eric Schweig, Jodhi May, Wes Studi, Steven Waddington, Maurice Roëves, Patrice Chéreau, Terry Kinney, Tracey Ellis, Dennis Banks, Pete Postlethwaite ja Jared Harris
Genre: draama, toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia - Director's Cut: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

The Last of the Mohicans, eli suomalaisittain Viimeinen mohikaani perustuu James Fenimore Cooperin samannimiseen kirjaan vuodelta 1826, sekä sen pohjalta tehtyyn aiempaan elokuvasovitukseen Viimeinen mohikaani (The Last of the Mohicans - 1936). Vanha elokuvaversio oli yksi ohjaaja Michael Mannin suosikkielokuvista lapsena ja hän pohti pidemmän aikaa tehdä siitä oman versionsa. Lopulta hän pääsikin työstämään sitä ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 1991. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo alkukesästä 1992, mutta kun filmin ensimmäisistä leikkausversioista tuli noin kolmetuntisia, studio pakotti Mannia tiivistämään elokuvan kahteen tuntiin. Vastahakoisasti Mann suostui ja lopulta Viimeinen mohikaani sai maailmanensi-iltansa 26. elokuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli iso menestys, joka voitti kriitikotkin puolelleen, kuten myös parhaan äänityksen Oscar-palkinnon. Itse näin elokuvan joskus yli kymmenen vuotta sitten huomattavasti nuorempana, mutta silloin filmi ei tehnyt kummoista vaikutusta. Olen pohtinut elokuvan uudelleenkatselua jo pitkään ja kun huomasin Viimeisen mohikaanin täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen toistamiseen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1757 Ison-Britannian ja Ranskan sodan aikana Pohjois-Amerikassa mohikaaniheimon jäsenet Haukansilmä, Uncas ja Chingachgook päätyvät suojelemaan brittiläisen everstin tyttäriä, joita Ranskan armeija jahtaa mohawk-alkuperäiskansalaisen Maguan avulla.




Daniel Day-Lewis nähdään elokuvan pääroolissa Nathaniel Poena, eli Haukansilmänä
, jonka mohikaani Chingachgook (Russell Means) on adoptoinut heimoonsa. Haukansilmänä Poe on opetellut alkuperäiskansan tavoille ja tietty siis metodinäyttelijänä tunnettu Day-Lewis päätti viettää useat viikot ennen kuvauksia eläen metsässä, kalastaen ja metsästäen ruokansa, päästäkseen paremmin käsiksi hahmonsa mielenmaisemaan. Ja tuttuun tapaansa Day-Lewisin suuri panostus johtaa kaikki kehut ansaitsevaan roolisuoritukseen. Hän on todella karismaattinen ja tekee voimakasta työtä kaiken aikaa ollessaan kameran edessä. Myös Means tekee oivaa työtä, kuten myös Eric Schweig, joka näyttelee Chingachgookin poikaa, Poen velipuolena toimivaa Uncasia.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Madeleine Stowe ja Jodhi May siskoksina Corana ja Alicena, joita Poe ryhtyy suojelemaan, sekä Maurice Roëves heidän eversti-isänään, Steven Waddington suojeluhommissa auttavana majuri Duncan Heywardina, Patrice Chéreau ranskalaiskenraali Montcalmina, sekä Wes Studi mohawk Maguana, joka auttaa Ranskan armeijaa, mutta jolla on myös omat motiivinsa pelissä. Sivuhahmoista juurikin Magua on mielenkiintoisin. Studi sopii erinomaisesti antagonistin osaan, mutta samalla katsoja voi ymmärtää hänen puolensa tarinasta ja miksi hän tekee niin kuin tekee. Kaikin puolin näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan.




Viimeinen mohikaani nousi nopeasti niihin elokuviin, jotka kolahtivat vanhemmalla iällä huomattavasti kovempaa kuin lapsena. Filmissä on jotain todella vahvaa, jota on vaikea kuvailla. Mahdollisista historiallisista epätarkkuuksista viis, elokuva tuntuu oikeasti kuljettavan katsojansa aikamatkalle 1750-luvulle, kun Iso-Britannia ja Ranska taistelivat Pohjois-Amerikan herruudesta. Samalla leffa näyttää, kuinka Amerikan alkuperäiskansat joutuivat taistelun keskellä tyytymään osaansa häviäjinä. Onkin mielenkiintoista seurata tarinaa kahden kansan vinkkelistä katsottuna ja kuinka he päätyvät mukaan sodan keskelle ja millaiset motiivit ajavat heitä eteenpäin toisten ihmisten taistelussa. Filmi vangitsee taidokkaasti mukaansa ja pitää kiinni katsojasta vaikuttavaan loppuunsa asti. 

Elokuvan tunnelma on läpikotaisin taidokkaasti luotu. Hengessä on jotain mystistä, mikä sopii erittäin hyvin näiden alkuperäiskansojen tarinaan. Seasta löytyy myös hyvää seikkailun tunnetta, joka sisältää niin jännitettä kuin tietysti myös romantiikkaa. Viimeisen mohikaanin keskellä onkin rakkaustarina, joka ei koskaan äidy siirappiseksi mössöksi, vaan se on juuri oikealla tavalla herkkä ja vahva - omasta mielestäni vahvempi kuin hieman vastaavanlainen romanssi Kevin Costnerin Tanssii susien kanssa -elokuvassa (Dances with Wolves - 1990). Toimintaakin on luvassa ja mukana on niin suuria ja näyttäviä sotakohtauksia kuin myös pienimuotoisempia (mutta tunnepuoleltaan voimakkaampia) käsirysyjä. Sotakohtauksissa vain hieman huvittaa, kuinka 1700-luvulla näiden kuninkaan armeijan sotilaiden käytös on taistelun tiimellyksessä mukamas erittäin arvokasta ja puista. Nopeat alkuperäiskansalaiset ehtivät juosta metrikaupalla sotilaiden luokse ja survaista kirveensä parinkin naamaan, ennen kuin nämä oikeasti ryhtyvät tekemään asialle mitään. Kivääritaistelussa suojaan ei mennä, vaan keskellä avointa maastoa tykitetään toisiaan siinä toivossa, että toisen puolen väki ehtii kuolla ennen omia kavereita.




Vanha Viimeinen mohikaani -elokuva on tosiaan tärkeä teos ohjaaja Michael Mannille, ja kunnioitus ja tietty henkilökohtainen side klassikkoa kohtaan huokuu Mannin filmistä. Mannin ohjaus on taidokasta ja hän rakentaa niin tarinaa kuin tunnelmaa osaavin käsin. Myös hänen käsikirjoituksensa yhdessä Christopher Crowen kanssa on mainio. Elokuva on näyttävästi kuvattu ja mukana on paljon upeita maisemakuvia, kuten myös hienoja kuvia taisteluista, jotka ovat hurjan näköisiä suurten lavasteidensa kanssa, jotka räjähtelevät tykkitulen voimasta. Asut ja maskeerauksetkin ovat erinomaiset. Kuitenkin kenties kaikkein parasta koko elokuvassa on sen musiikki. Säveltäjä Trevor Jones on työstänyt todella mahtipontisia melodioita, jotka nostavat teoksen vielä korkeammalle tasolle ja todella luovat sitä voimaa, mistä olen puhunut. Heikompien musiikkien kanssa Viimeinen mohikaani ei luultavasti toimisi näin hyvin ja Jonesin upea työ on äärimmäisen tärkeässä osassa. Ne maalailevat sellaisia skaaloja, että kaikki filmin tunteet kumpuavat melodioiden herkistä, suurista ja reippaista rytmeistä. Elokuva voitti Oscar-palkinnon parhaasta äänityksestä ja vaikka se tontti on hyvin hoidettu, on käsittämätöntä, etteivät muut tekniset puolet, erityisesti Jonesin musiikki, olleet edes ehdolla.

Viimeisestä mohikaanista on olemassa teattereissa julkaistun version lisäksi myös pidempi ohjaajan versio. Mann oli tosiaan alun perin työstämässä liki kolmetuntista teosta filmistä, mutta studion päätöksestä hän joutui tiivistämään sitä reippaalla kädellä. Ohjaajan versio ei kuitenkaan ole kuin muutaman minuutin teatteriversiota pidempi. Se sisältää lähinnä pienesti pidempiä kohtauksia, repliikkejä joita ei ole teatteriversiossa, sekä vaihtoehtoisia otoksia eri kuvista. Vaikka leffa toimii hyvin jo näin, olisi mielenkiintoista nähdä, millainen Mannin alkuperäinen visio olisi ollut.




Yhteenveto: Viimeinen mohikaani on hieno ja vaikuttava teos, joka pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Elokuvan tunnelma on erinomaisesti rakennettu ja siitä löytyy jotain todella mystistä ja voimakasta. Katsojalle herää tunne siitä, että on todistamassa jotain elämää suurempaa, mitä on vaikea saavuttaa. Ohjaaja Michael Mann suoriutuukin ihailtavasti roolistaan, tuoden jokaiseen hetkeen voimaa. Sotakohtaukset ovat näyttäviä, mutta vielä iskevämpiä ovat pienemmät ja henkilökohtaisemmat kamppailut. Seikkailun tunne on hyvin läsnä ja mukaan tuotu romantiikka ei ole mitenkään siirappista, vaan onnistuneen herkkää. Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa lahjakkaasti - etenkin aina mahtava Daniel Day-Lewis. Sivurooleista parasta työtä tekee Wes Studi, jonka Magua-hahmo on myös varsin mielenkiintoinen. Teknisiltä ansioiltaankin filmi on häikäisevä. Kuvaus on kaunista, puitteet komeat ja Trevor Jonesin säveltämät musiikit fantastiset. Jos Viimeinen mohikaani on jäänyt näkemättä, on 30-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin sivistää sillä itseään. Vuosijuhla on myös oiva syy katsoa elokuva pitkästä aikaa uudestaan.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Last of the Mohicans, 1992, Twentieth Century Fox, Morgan Greek Entertainment


tiistai 23. elokuuta 2022

Arvostelu: Hokkus Pokkus (Hocus Pocus - 1993)

HOKKUS POKKUS

HOCUS POCUS



Ohjaus: Kenny Ortega
Pääosissa: Bette Midler, Sarah Jessica Parker, Kathy Najimy, Omri Katz, Thora Birch, Vinessa Shaw, Sean Murray, Jason Marsden, Charles Rocket, Stephanie Faracy, Tobias Jelenik, Larry Bagby, Doug Jones, Kathleen Freeman, Amanda Shepherd ja Garry Marshall
Genre: fantasia, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 7

Hocus Pocus, eli suomalaisittain Hokkus Pokkus on Walt Disneyn halloween-teemainen komediaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle tuottaja David Kirschnerin ideasta, jonka hän sai kertoessaan tyttärelleen tarinaa kolmesta noidasta, jotka taikoivat pojan kissaksi. Mick Garris kirjoitti idean pohjalta käsikirjoituksen, jonka Disney-yhtiö nappasi itselleen. Alun perin elokuvan oli tarkoitus olla paljon kauhupainotteisempi, mutta käsikirjoitusta viilattiin paljon komediallisempaan ja perheystävällisempään suuntaan. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1992 ja Hokkus Pokkus sai ensi-iltansa heinäkuussa 1993. Ilmestyessään leffa sai aika heikkoa palautetta kriitikoilta, eikä se ollut kummoinen hitti taloudellisesti, mutta vuosien saatossa elokuva on löytänyt suosionsa, kun sitä on esitetty halloweenina televisiossa ja sitä katsoneet lapset ovat nostaneet sen kasvaessaan kulttiasemaan. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Hokkus Pokkusta (tiedän, tiedän; "miten ihmeessä et?!"), mutta olin toki tietoinen filmistä jo lapsesta asti. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Hokkus Pokkus 2 (Hocus Pocus 2 - 2022), tiesin, että oli vihdoin aika paikata aukko sivistyksessä ja katsoa alkuperäinen Hokkus Pokkus.

Halloween-iltana vastikään Salemiin muuttanut teinipoika Max Dennison, hänen pikkusiskonsa Dani ja ihastuksenkohteensa Allison vapauttavat vahingossa kolme 1600-luvun noitaa takaisin henkiin.




Omri Katz näyttelee Max Dennisonia, joka on juuri muuttanut vanhempiensa (Charles Rocket ja Stephanie Faracy) ja pikkusiskonsa Danin (Thora Birch) kanssa Massachusettsin Salemiin, joka tunnettaan noitien tyyssijana. Toisin kuin paikalliset, Max ei jaksa uskoa noitiin ja taikuuteen, pitäen sitä pelkkänä hölynpölynä... tai omien sanojensa mukaan "hokkus pokkuksena". Katz tekee ihan kelvollista työtä roolissaan, onnistuen osassa kohtauksia paremmin kuin toisissa. Birch on kuitenkin lähinnä todella ärsyttävä Dani-siskona. Rocket ja Faracy suoriutuvat passelisti vanhempien rooleista.
     Lisäksi elokuvassa nähdään Vinessa Shaw Maxin ihastuksenkohteena Allisonina, Tobias Jelenik ja Larry Bagby paikallisena kiusaajaduona Jayna ja Icena, sekä Bette Midler, Sarah Jessica Parker ja Kathy Najimy Sandersonin noitasiskoina Winnienä, Sarahina ja Maryna. Menossa mukana ovat myös kissaksi muutettu ihmispoika Binx (ihmisenä Sean Murray ja kissan äänenä Jason Marsden) ja zombi-Billy (Doug Jones), jonka noidat pistävät jahtaamaan Maxia ja kumppaneita. Sivunäyttelijöistä parasta työtä tekevät toki elokuvan keulakuvina toimivien noitien esittäjät. Erityisesti Midler herkuttelee lystikkäästi katalan Winnie-noidan roolissa. Huonointa työtä näyttelijäkaartista tekee ihmis-Binxiä esittävä Murray.




Hokkus Pokkus ei näin aikuisiällä ensi kertaa katsottuna onnistunut erityisemmin säväyttämään, mutta pidin siitä silti ja ymmärrän hyvin, mikä siinä on viehättänyt lapsena katsottuna. En ihmettele yhtään, että elokuva kuuluu yhä monen nostalgisen ysärilapsen jokavuotiseen halloweenkatsastukseen. Kyseessä on mitä parhain "kauhuelokuva" lapsille, joka tarjoaa perheen pienemmille sopivasti jännitystä. Vaikka noitakolmikko onkin aika hupsu, nämä lapsia jahtaavat akat ovat varmasti aiheuttaneet osalle painajaisia. Elokuva uskaltaakin kokeilla lastenleffan rajoja ja kuinka "hurjaa" sisältöä mukaan voi pistää. Sellaista ei oikein näe enää nykypäivän perheleffoissa, mikä on mielestäni sääli. Ennen oli kaikki paremmin, vai miten sitä sanotaankaan...

Siitä huolimatta, että elokuva yhdistelee onnistuneesti kauhuelementtejä koko perheen komediaan, ei Hokkus Pokkus ole mitenkään erityisen laadukas teos. Osa kehnouksista syntyy hieman pahvisista teinihahmoista ja heidän ei-niin-lahjakkaista näyttelijöistään, joita suurimmaksi osaksi ajasta seurataan. Lasten ollessa vain keskenään, heikot näyttelijäsuoritukset nostelevat tosissaan päätään. Parasta antia ovatkin noitien omat kohtaukset, varsinkin kun Winnie, Sarah ja Mary ovat juuri heränneet takaisin henkiin 1990-luvulle ja ihmettelevät modernia teknologiaa, pitäen sitä uudenlaisena taikuutena. Noidat tarjoavat myös tavanomaista viihdyttävämmän musikaali-tanssinumeron Jay Hawkinsin I Put a Spell on You -kappaleen siivittämänä.




Elokuvan on ohjannut Kenny Ortega, joka on lähinnä tehnyt uraa koreografina mm. elokuvissa Vaihdetaan vapaalle, Ferris (Ferris Bueller's Day Off - 1986), Dirty Dancing - kuuma tanssi (Dirty Dancing - 1987) ja High School Musical 3: Senior Year (2008). Ortega suoriutuu ohjauksesta kelvollisesti. Hän pistää kaikki näyttelijät hoitamaan hommansa ylidramaattisesti, mikä noitien tapauksessa toimii ja lasten kohdalla taas näyttäytyy hieman kehnona roolityönä. Ortegan rakentama tunnelma on mainio. Hokkus Pokkus on ihan hyvin kuvattu ja leikattu. Puolitoista tuntia on passelin napakka kesto elokuvalle, eikä siitä oikeastaan tylsää hetkeä löydy. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat parhaimmillaan hienot ja monet erikoistehosteet ovat kestäneet ihan hyvin aikaa, mutta digitaalisesti toteutettu Binx-kissan naama on aika kamala ilmestys. Äänimaailma on oivasti työstetty ja John Debneyn säveltämät seikkailullisen mystiset musiikit tuovat onnistuneen lisäyksensä leffan henkeen.

Yhteenveto: Hokkus Pokkus on mainio elokuva koko perheen yhteiseen halloweenin viettoon. Leffa kokeilee ihailtavasti lastenleffojen rajoja, tuoden mukaan kauhuelementtejä, mutta toki usein huumorilla höystettynä. Bette Midlerin, Sarah Jessica Parkerin ja Kathy Najimy ovat erittäin lystikkäät noitakolmikkona, mutta katalat taikojat saattavat silti ilmestyä herkempien lapsikatsojien painajaisiin. Lapsinäyttelijät eivät vakuuta ja heidän hahmonsa jäävät aika pahvisiksi - pikkusisko Danin kohdalla myös ärsyttäväksi. Silti heidän menoaan seuraa ihan mielellään, kun he yrittävät päästä eroon noitatriosta. Elokuva pitää hyvin mukanaan läpi puolentoistatunnin kestonsa, tarjoten oivallisesti jännitettä, hupia, vähän romantiikkaa, taianomaisuutta ja yllättävänkin toimivan musikaalinumeron. Teknisiltä ansioiltaan elokuva toimii, joskin osa erikoistehosteista on nähnyt parhaat päivänsä. Hokkus Pokkusta voikin suositella koko perheen kesken vietettävään elokuvailtaan halloweenin aikaan, erityisesti jos nostalgiset vanhemmat katsoivat itse elokuvaa nuorempana. Nyt jäädään sitten odottelemaan, oliko elokuvalle järkeä tehdä jatkoa ja millainen lähes kolmen vuosikymmenen jälkeen tehdystä Hokkus Pokkus 2:sta oikein tulee...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hocus Pocus, 1993, Walt Disney Pictures, Touchwood Pacific Partners 1


sunnuntai 21. elokuuta 2022

Arvostelu: Seuraavat 365 päivää (Kolejne 365 dni - 2022)

SEURAAVAT 365 PÄIVÄÄ

KOLEJNE 365 DNI



Ohjaus: Barbara Białowąs ja Tomasz Mandes
Pääosissa: Anna-Maria Sieklucka, Michele Morrone, Simone Sussina, Magdalena Lamparska ja Otar Sralidze
Genre: draama, erotiikka
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 18

Blanka Lipińskan kirjaan perustuva eroottinen elokuva 365 päivää (365 dni) nousi haukuistaan huolimatta Netflixin katsojatilastojen kärkeen, kun se julkaistiin kesällä 2020. Alun perin tekijöiden oli tarkoitus ryhtyä heti tekemään kakkoskirjasta elokuvasovitusta, mutta koronaviruksen takia tuotantoa jouduttiin viivästyttämään. Kun kuvaukset vihdoin saatiin käyntiin, tekijät päättivät kuvata peräkanaa kakkos- ja kolmoselokuvan. 365 päivää: Tämä päivä (365 dni: Ten dzień - 2022) julkaistiin tämän vuoden huhtikuussa ja jo nyt, vain neljä kuukautta myöhemmin myös trilogian päätösosa Seuraavat 365 päivää on ilmestynyt Netflixin valikoimaan. Omasta mielestäni kaksi aiempaa osaa olivat kamalaa roskaa ja kun kolmannen elokuvan julkaisusta ilmoitettiin, huusinkin epätoivosta varmaan niin lujaa, että koko kortteli kuuli. Päätin silti toki katsoa Seuraavat 365 päivää, olinhan kärsinyt läpi edellisetkin osat ja heti julkaisupäivän aamuna pistin trilogian päätöselokuvan pyörimään.

Ampumisesta hengissä selvinnyt Laura yrittää päättää, pysyykö hän yhdessä gangsteriaviomiehensä Massimon kanssa, vai lankeaako houkutukseen Nachon kanssa.




Anna-Maria Sieklucka ja Michele Morrone palaavat toivottavasti vihoviimeistä kertaa Laura Bielin ja Massimo Torricellin rooleihin. Edellisen elokuvan päätteeksi Lauraa ammuttiin, mutta kuten arvata saattaa, on hän tämän filmin alussa täysin kunnossa ja panovalmiina - pieni arpi löytyy vain vatsasta. Massimolla taas paljastettiin olevan identtinen kaksoisveli, mikä loi aikamoista draamaa. Veli sai myös osumaa kakkoselokuvan päätteeksi, mutta koska hän ei ollut päähenkilö, hänet on tapettu pois ja asia muistetaan juuri ja juuri parissa lauseessa. Katsojana on todella turhauttavaa palata seuraamaan tätä toksista suhdetta. Sentään nyt Laura on oikeasti hoksannut homman todellisen laidan ja pohtiikin eroamista. Siekluckaa ja Morronea ei millään voi kehua, eikä heidän väliltä löydy trilogian päätösosan lopputeksteihinkään mennessä kemiaa. Morrone näyttää lopen kyllästyneeltä koko roskaan ja Sieklucka on aivan naurettavan huono, yrittäessään ihan liian kovasti esittää vakavia tunteita.
     Menossa mukana ovat myös Lauran ärsyttävä kaveri Olga (Magdalena Lamparska), joka saa aivan liikaa ruutuaikaa, sekä edellisessä elokuvassa esitelty, vastakkaisen rikollisjoukon jäsen Nacho (Simone Sussina), jonka perään Laura nyt haaveilee. Kidnappaajarikollisen jälkeen jopa tämä puupökkelögangsta vaikuttaa unelmamieheltä. Lamparska ja Sussina ovat - vähemmän yllättäen - myös surkeita rooleissaan - varsinkin Lamparska, joka tekee Olgasta hetki hetkeltä raivostuttavamman.




Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogia (The Lord of the Rings - 2001-2003) on ehein, laadukkain ja yksinkertaisesti paras elokuvatrilogia, minkä tiedän. Huolella rakennettu ja luovasti työstetty fantasiatrilogia on alusta loppuun esimerkillisen vaikuttavaa ja mestarillista elokuvantekoa, eikä lopputuloksen teho ole kadonnut minnekään parin vuosikymmenen varrella. Miksi puhun siitä sensaatiomaisesta taidonnäytteestä arvostelussani 365 päivää -trilogian päätösosasta? Koska olen vihdoin löytänyt toisen elokuvatrilogian, joka on suunnilleen yhtä ihailtavasti pitänyt merkittävän tasonsa alusta loppuun... toki täysin toisessa ääripäässä. Seuraavat 365 päivää vie nimittäin päätökseen surkeimman elokuvatrilogian, minkä olen ikinä nähnyt.

Kun elokuva on hetken yrittänyt huijata katsojaansa, että Laura olisikin kuollut kakkoselokuvan päätteeksi, lähtee käyntiin leffatrilogian tylsin osa, jota katsoessa voi huomata toivovansa ison asteroidin tippuvan juuri oman huushollin kohdalle. Ensiminuuteilla vihjaillaan sodasta rikollisperheiden välillä, mutta sellaisesta ei ole filmissä tietoakaan. Lähinnä elokuva on sitä, kun Laura ja Massimo panevat, sitten mököttävät, sitten taas panevat ja sitten taas mököttävät, samalla kun Laura haaveilee yhä enemmän Nachosta. Silloin tällöin Laura ja Olga käyvät ulkona syömässä tai tanssimassa yökerhossa. Mitä ikinä ruudulla tapahtuu, oli kyse sitten vaikka vaatesuunnittelusta, asiat pitää esittää mahdollisimman muka-seksikkäästi. Kaikki tämä on sitten rytmitetty leikkaajan Spotify-soittolistan tahtiin ja uutta pop-jumputusta heivataan mukaan siihen tahtiin, ettei edellisessä päästä aina edes kertosäkeeseen asti. Elokuvasta saisikin hyvän juomapelin, missä pitää ottaa huikka aina, kun uusi renkutus lähtee soimaan. Vielä nopeammat kännit saisi tosin sillä, että huikan ottaa joka kerta, kun elokuvan katselu vituttaa.




Elokuvan ensimmäinen puolikas on aika samanlaista musiikkivideomeininkiä kuin kakkosleffassa, mutta toisen puoliskon aikana Seuraavat 365 päivää yrittää vakavoitua ja esittää varteenotettavaa draamaleffaa. Seksikohtaukset yritetään esittää taiteellisemmin ja ne onnistuvat jollain ilveellä olemaan entistä kiusallisempia. Kolmiodraama Lauran, Massimon ja Nachon välillä on todella väkisin väännetty ja vielä Morronea vähemmän Siekluckalla on kemiaa Sussinan kanssa. Toinen puolisko leffasta on kuolettavan pitkäveteinen. Katsoja alkaa toivoa, että tässä leffassa asteroidi tippuisi hahmojen niskaan ja kaikki kolme kuolisivat. Harmillisesti elokuva vie trilogian päätökseensä mitä latteimmalla tavalla, jättäen kuitenkin painajaismaisen avoimen lopetuksen viittauksena potentiaaliselle jatkolle.

Tämänkin 365 päivää -kammotuksen ohjaajina toimivat Barbara Białowąs ja Tomasz Mandes, jotka ovat myös käsikirjoittaneet leffan yhdessä kirjailija Blanka Lipińskan ja Tomasz Klimalan kanssa. Koko joukko on tarjonnut tuleville elokuvanteosta haaveilijoille täydellisiä esimerkkejä siitä, kuinka elokuvia ei pitäisi tehdä, joten propsit siitä. Henkilöohjaus on tönkköä, eikä leffa tosiaan tunnu elokuvalta, vaan pikemminkin eroottisten musiikkivideoiden yhdistelmältä. Käsikirjoituksessa vioiksi koituvat mm. kökkö dialogi ja kömpelö tarinankerronta. Kohtaukset ovat niin yhdentekeviä, että suuren osan niistä voisi pistää ihan mihin tahansa järjestykseen, eikä sillä olisi mitään väliä. Elokuva on myös epätasaisesti kuvattu. Seksikohtauksiin on toki panostettu mahdollisimman paljon, mutta kaikki muu vaikuttaisi olevan merkityksetöntä tekijöille, kameran heiluessa välillä malttamattomana. Valoja ja varjoja hyödynnetään yhdessä vaakamambosessiossa ihan luovasti, joskin kaiketi kuuksi tarkoitettu spottivalo näyttää vain juurikin spottivalolta.




Yhteenveto: Seuraavat 365 päivää on surkea raina, joka vie päätökseen kaikkien aikojen huonoimman elokuvatrilogian. Kyseessä on leffasarjansa tylsin osa, jonka katselu käy usein kuolettavan puuduttavaksi. Kolmiodraama ärsyttää, sillä nämä hahmot ovat kehnoja ja rasittavia, eivätkä näyttelijätkään auta asiaa. Michele Morrone kulkee läpi leffan kyllästynyt ilme naamallaan ja Anna-Maria Siekluckan surkuhupaisaa esiintymistä on todella kiusallista seurata. Kemiaa ei löydy kenenkään väliltä ja niin romanttinen kuin eroottinen puoli jäävät vaisuiksi. Tarinankerronta on tässäkin osassa käsittämättömän huonoa, eikä toinen toistaan yhdentekevämpien kohtausten järjestyksellä ole periaatteessa mitään väliä, kun suuri osa kohtauksista ei vie "juonta" eteenpäin lainkaan. Elokuva yrittää aivan liian kovasti olla seksikäs, vaikka kyse olisi vaikkapa pelkästä ruokailukohtauksesta. Jatkuva pop-renkutusten soiminen taustalla ärsyttää jo ensimmäisen puolen tunnin aikana, kun periaatteessa ihan samanlaisia biisejä pistetään soimaan yhä vain kiihtyvämmällä vaihtotahdilla. Pisteenä i:n päällä toimii mitä lattein lopetus, joka jättää kuitenkin auki mahdollisuuden jatkolle. Ei helvetti, jos näitä mätäpaiseita on tekeillä vielä enemmänkin... 365 päivää -trilogia on niin kaamea, että se saa jopa Fifty Shades -trilogian (2015-2018) näyttämään mukiinmenevältä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Kolejne 365 dni, 2022, Ekipa


perjantai 19. elokuuta 2022

Arvostelu: Resident Evil: Retribution (2012)

RESIDENT EVIL: RETRIBUTION



Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Milla Jovovich, Li Bingbing, Boris Kodjoe, Johann Urb, Kevin Durand, Sienna Guillory, Michelle Rodriguez, Aryana Engineer, Oded Fehr, Colin Salmon, Shawn Roberts ja Megan Charpentier
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 16

Resident Evil -videopeleihin (1996-) pohjautuva Paul W. S. Andersonin kauhutoimintaelokuva Resident Evil (2002) oli kritiikistään huolimatta menestys, joten jatkoa oli tietty tiedossa. Resident Evil: Apocalypse (2004) ja Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007) olivat vielä menestyneempiä ja neljäs osa Resident Evil: Afterlife (2010) tuotti yksinään enemmän rahaa kuin kaksi edellistä osaa yhteensä. Viidennen elokuvan kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2011 ja lopulta Resident Evil: Retribution sai ensi-iltansa syyskuussa 2012. Tämäkin elokuva oli hitti lippuluukuilla, tuottaen lähes 250 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti, mutta kriitikot lyttäsivät leffan ja se oli ehdolla huonoimman naispääosan Razzie-palkinnosta. Kuten olen aiemmissa Resident Evil -elokuvien arvosteluissani kertonut, itse tutustuin koko hommaan, kun lapsuudenystäväni näytti minulle neljä ensimmäistä leffaa saman illan aikana kymmenisen vuotta sitten. Vaikka siihen aikaan pidinkin näkemästäni, kesti aikaa, ennen kuin vihdoin vuokrasin ja katsoin Resident Evil: Retributionin. En pitänyt elokuvasta, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin ensimmäisen Resident Evilin täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella sarjan kaikki osat juhlavuoden kunniaksi. Katsoinkin Resident Evil: Retributionin viikko edellisen osan jälkeen. 

Alice herää Umbrella-yhtiön koelaitoksesta, jossa testataan T-viruksen toimintaa. Alicen täytyy taistella tiensä ulos erilaisten olentojen täyttämästä laitoksesta.




Milla Jovovich sai Razzie-ehdokkuuden huonoimpana naisnäyttelijänä tästä elokuvasta Alicen roolissa. Eipä hän mitenkään erityisen paljon huonompi ole kuin aiemmissa osissa, jatkaa lähinnä samaa heikkouden linjaa. Toimintakohtauksissa Jovovich on tarpeeksi uskottava, mutta heti lausuessaan repliikkejä tai yrittäessään välittää autenttisia tunteita kasvoillaan, hän tekee todella kömpelöä työtä.
     Elokuvassa nähdään myös Sienna Guillory Resident Evil: Apocalypsesta tuttuna ja nyt Umbrellalle työskentelevänä Jill Valentinena, Boris Kodjoe Resident Evil: Afterlifesta tuttuna ja Alicen pelastuspartioon liittyvänä Luther Westinä, sekä muita vanhoja tuttuja... ihan sama vaikka he olisivat kuolleet joskus leffan aikana. Uusina hahmoina tavataan Li Bingbingin esittämä Ada Wong, Johann Urbin näyttelemä Leon S. Kennedy ja Kevin Durandin näyttelemä Barry Burton, jotka saapuvat laitokselle Lutherin kanssa etsimään Alicea. Yksikään näyttelijöistä ei ole kummoinen roolissaan. Jotkut ylinäyttelevät, toiset taas alisuoriutuvat. Guilloryn ja Bingbingin vierellä jopa Jovovich vaikuttaa lahjakkaalta.




Resident Evil: Retribution lähtee käyntiin siitä hetkestä, johon Resident Evil: Afterlife päättyi. Alice, Claire (Ali Larter) ja Chris (Wentworth Miller) pelastivat vangitut rahtilaiva Arcadiasta, mutta ilo ei kestänyt pitkään, Umbrellan sotilaiden saapuessa paikalle. Jos unohdit, että näin tapahtui, ei hätää! Elokuvan alku käyttää nimittäin ensimmäiset viisi minuuttia siihen, että Alice selittää katsojille aiempien filmien tapahtumat. Sitten Alice herää taas kerran jostain laitoksesta ja yrittää keksiä, mitä Paul W. S. Anderson on tällä kertaa keksinyt hänen päänsä (ja myös katsojien päiden) menoksi. Eipä paljoa. Resident Evil: Retribution on huono ja ennen kaikkea todella epämääräinen lisäys yhä omituisemmaksi muuttuvaan zombisaagaan. Simppelinä kauhutoimintarainana käyntiin lähtenyt sarja on nyt paisunut niin ylilyöviin ja typeriin mittoihin, että katsojalta vaaditaan äärimmäisiä uskonloikkia, jotta pystyy hyväksymään sen, mitä ruudulla tapahtuu.

Yksi isoimmista tällaisista asioista, jotka pitää vain hyväksyä, on se, että Umbrella ja T-virus pystyvät oikeastaan ihan mihin tahansa. Viruksen toimivuus vaihtelee pitkin leffasarjaa ja etenkin tätä leffaa. Milloin se luo ihmislihaa himoitsevia eläviäkuolleita, milloin se antaa supervoimat ja milloin sillä luodaan ties mitä hirviöitä. Tällä kertaa zombit osaavat jopa ampua takaisin ja ajaa moottoripyörillä. Sellaiset hyperzombit, sekä viime leffasta tutut valtavat kirveenheiluttajat ja ensimmäisestä elokuvasta tutut monsterit ovat toisaalta mielenkiintoisia luomuksia ja vastuksia, mutta ei niistä saada oikein mitään aikaiseksi. Elokuvasta puuttuu jännite kokonaan. Toisaalta Anderson ei taida edes yrittää rakentaa jännitettä. Tarkoituksena on vain tehdä mahdollisimman älytöntä höttöä, jossa olisi edes jotain viihdearvoa ja jolla tahkota rahaa teattereissa. Elokuva tosiaan oli mukava rahasampo studiolle ja onhan se täysin älytöntä höttöä, mutta viihdyttäväksi sitä on hieman vaikea kutsua.




Vaikka toisaalta leffa tuokin uusia, täysin pöljiä ideoita mukaan, tuntuu se yhä enemmän vanhan, elokuvasarjassa jo aiemmin nähdyn kierrättämiseltä. Koko tämä laitoslokaatio on jo nähty, eikä sekään jaksa innostaa, että mikä tässä nyt on totta ja mikä Umbrellan luomaa huijausta. Meno on yhdentekevää, eikä katsojaa kiinnosta, vaikka kaikki hahmot kuolisivat. Pelastuspartio on täynnä mitä tylsimpiä tyyppejä, eivätkä pahiksetkaan vakuuta. Leffa on todella laiska ja mitäänsanomaton. Asiaa vain pahentaa täysin Aliens - paluusta (Aliens - 1986) kopioitu loppuhuipennus. Toki Resident Evil: Afterlifessa oli hävytöntä The Matrixin (1999) kopioimista, mutta se oli jotenkin niin itseironista ja häpeilemätöntä, että katsoin sen osittain sormien läpi. Tässä kopiointi ei toimi. Pisteenä i:n päällä toimii viimeinen kohtaus, mikä lupailee huomattavasti kiinnostavammasta leffasta kuin se, minkä juuri katsoit.

Resident Evil: Afterlifessa Paul W. S. Anderson sai tuotua sarjaan tiettyä tyylikkyyttä ja teki hyvin erilaisen, pienesti ehkä varteenotettavamman osan elokuvasarjaan. Kaikessa keskinkertaisuudessaankin Anderson teki laadukkaampaa työtä kuin edeltäjänsä, joten on hämmästyttävää, kuinka syvälle hän sukeltaa tässä leffassa. Anderson ei onnistu pitämään pakettia kasassa - ei ohjaajana, eikä käsikirjoittajana. Välillä jopa tuntuu, ettei leffassa ole käsikirjoitusta, pelkästään Andersonin mielestä siistejä taisteluita kunnes puolentoista tunnin kesto on täynnä. Sentään filmi on ihan kelvollisesti kuvattu, valaistu ja lavastettu. Osa erikoistehosteista toimii menevästi, toiset huokuvat digitaalisuutta ja rikkovat illuusiota. Zombimaskeeraukset ovat mainiot, mutta minkä takia osalle zombeista on pitänyt lisätä suusta pursuavia lonkeroita? Äänimaailma pauhaa ihan sujuvasti, mutta Tomandandy ei saa sävellettyä yhtä toimivia musiikkeja kuin viimeksi.




Yhteenveto: Resident Evil: Retribution on kehno lisäys yhä vain typerämmäksi muuttuvaan zombileffasarjaan. Katsojaa vaaditaan tekemään aikamoisia uskonloikkia ja venyttämään mielikuvitustaan äärimmilleen, jotta Alicen tämänkertaiseen seikkailuun pystyy hyppäämään mukaan. Menossa ei tunnu olevan järkeä ja Paul W. S. Anderson puskee mukaan yhä vain pöljempiä juttuja. Kaikenlaisten mörököllienkään kanssa Anderson ei ole saanut elokuvastaan pelottavaa - ei edes hieman jännittävää. Katsoja vähät välittää kenenkään kohtaloista ja tapahtumat ovat todella yhdentekevää höttöä. Harmillisesti kyse ei ole edes kovin viihdyttävästä hötöstä, vaikka moottoripyörillä ajaville zombeille naurahtaisikin. Elokuva ei ole tekniseltä puoleltaan kaksinen, eivätkä näyttelijät kovin kummoisia. Jos on innostunut aiemmista Resident Evil -rainoista, voi tätä suositella, mutta muuten tämän voi jättää suosiolla väliin - etenkin kun täysin turhanpäiväinen elokuva ei tunnu tuovan mitään merkittävää elokuvasarjaan.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: Retribution, 2012, Constantin Film International, Davis-Films/Impact Pictures, Capcom Company, Davis-Films, Etalon Film, MELS


keskiviikko 17. elokuuta 2022

Arvostelu: Nope (2022)

NOPE



Ohjaus: Jordan Peele
Pääosissa: Daniel Kaluuya, Keke Palmer, Brandon Perea, Steven Yeun, Michael Wincott, Wrenn Schmidt, Keith David, Donna Mills, Osgood Perkins, Jacob Kim ja Terry Notary
Genre: scifi, kauhu, komedia, western
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

Nope on Get Outin (2017) ja Usin (2019) ohjaaja-käsikirjoittaja Jordan Peelen uusi elokuva. Peele teki yhtiöllään Monkeypaw Productionsilla useamman vuoden diilin Universal Picturesin kanssa ja ryhtyi Usin jälkeen suunnittelemaan uutta filmiä. Kun koronavirus johti elokuvateatterien sulkeutumiseen, elokuva-alalla huolestuttiin alan tulevaisuudesta. Peele päättikin koronaeristyksen aikana luoda alkuperäisideaa hyödyntävän elokuvaspektaakkelin, joka houkuttelisi katsojat takaisin teattereihin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja nyt Nope saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse olen odottanut elokuvaa todella paljon siitä lähtien, kun Peele ilmoitti työstävänsä uutta filmiä. Get Out oli mielestäni loistoleffa ja Uskin oli ongelmineen mainio kauhufilmi, joten halusin nähdä, mitä Peele saisi seuraavaksi aikaan. Kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Nopen sen lehdistönäytöksessä IMAXissa muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kaliforniassa Haywoodin tilalla tapahtuu kummia. Hevoset käyttäytyvät oudosti, sähköt katkeilevat, esineitä tippuu taivaalta ja jokin näyttäisi liikkuvan pilvissä. Haywoodin sisarukset Otis ja Emerald yrittävät selvittää, mistä on kyse.




Get Outia tähdittänyt Daniel Kaluuya palaa työskentelemään Jordan Peelen kanssa ja näyttelee Otis Haywood Junioria tai ihan vain OJ:tä, joka pyörittää sukunsa hevostilaa, hänen isänsä (Keith David) kuollessa mystisen ilmiön seurauksena. Haywoodin tila on kouluttanut hevosia Hollywoodia varten elokuvahistorian alkuajoista lähtien ja OJ jatkaa sukunsa perinnettä, toisin kuin siskonsa Emerald eli Em (Kiki Palmer), joka haluaa luoda jotain uutta. Kun Haywoodin tilalla alkaa tapahtua outoja juttuja, OJ ja Em lyöttäytyvät yhteen selvittääkseen, mitä on oikein meneillään? Kaluuya ja etenkin Palmer ovat hyviä rooleissaan, tuoden täysin erilaisia energioita ruudulle. Kaluuyan esittämä OJ on hiljainen tarkkailijatyyppi, kun taas Em on puhelias ja innokas, varastaen show'n vähän väliä.
     Elokuvassa nähdään myös mm. The Walking Dead -sarjasta (2010-2022) tuttu Steven Yeun teemapuistoa pyörittävänä Jupena ja Wrenn Schmidt tämän vaimona Amberina, Brandon Perea elektroniikkakaupan myyjänä Angelina, sekä Michael Wincott videokuvaaja Holstina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan oivallisesti. Yeun toimii hiukan eksentrisenä bisnesmiehenä, jota varjostaa traumatisoiva menneisyys. Tämä menneisyys rikastuttaa hahmoa, vaikkakin tarjoaa filmiin juonikuvion, mikä voi paikoitellen tuntua kömpelösti istutetulta. Perea tuo hyvää huumoria mukaan ja Wincott istuu täydellisesti elokuvantekijäksi, joka etsii haastetta ja jotain, mistä hänet muistettaisiin.




Jordan Peele on tehnyt sen taas! Hieman epätasaisen ja juonenkäänteisiinsä kompastelleen Usin jälkeen Nope on osoitus siitä, että Peele on yksi Hollywoodin kovimmista nimistä tällä hetkellä ja jonka uusia tuotoksia odottaa vesi kielellä jo ennen kuin edes tietää, mistä niissä on kyse. Oscar-gaalassakin huomioidun kauhukomediallisen satiirielokuva Get Outin ja puhdasverisemmän kauhufilmi Usin jälkeen Peele on päättänyt kokeilla onneaan scifin parissa. Peele on saanut tarjouksia tehdä jatko-osia ja uudelleenfilmatisointeja, kuten Hollywood-version animeklassikko Akirasta (アキラ - 1988), mutta hän kieltäytyi, halutessaan tarjota uusia ideoita Hollywoodin jatko-osakoneiston sekaan. Hieno juttu! Vaikka Peele onkin ottanut vaikutteita monista aiemmista tieteisfilmeistä - esimerkiksi Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind - 1977) ja Signs (2002) tulevat mieleen - onnistuu Nope olemaan oma juttunsa.

Peelen tuttuun tapaan mukana on poliittista ja yhteiskunnallista sanomaa, mm. tummaihoisten unohdetusta panoksesta elokuvien syntyyn, ja spektaakkelien ja traumojen kaupallistamisesta, mutta Nope on silti huomattavasti simppelimpi ja suoraviivaisempi elokuva kuin herran edelliset tuotokset. Enkä sano tätä missään pahassa. Get Out oli erinomainen kauhukomedia yhteiskunnallisessa satiirissaan, mutta on hienoa nähdä, että Peele osaa myös tehdä puhdasveristä viihdettä ja vieläpä näin tyylikkäästi. Peelen aiempien töiden tavoin Nopekaan ei takerru vain yhteen lajityyppiin, vaan se on aikamoinen genreblenderi, yhdistellen scifiä kauhuun ja komediaan, kuten myös länkkäreihin. Yhdistelmä voisi olla kaoottinen, mutta Peele pitää varmoin käsin pakettia kasassa.




Elokuvasta löytyy onnistuneen hauskoja hetkiä ja repliikkejä, jotka eivät kuitenkaan syö jännitystä. Mukana on pari erityisen tiivistunnelmaista ja karmivaa kohtausta, jotka pitävät niin hahmot kuin katsojan hiirenhiljaa. Suurin jännite syntyy tietty siitä, mikä kumma oikein vaanii pilvissä? Vaikka hahmot sanovatkin usein "nope" nähdessään jotain pelottavaa ja luonnotonta, ja kääntyvät paetakseen paikalta, Nope myös tutkii ihmisen luontaista halua selvittää mysteeri ja parhaassa tapauksessa myös tehdä rahaa sillä. Nämä ovatkin hyviä oivalluksia Peeleltä; ensin näpäyttää kauhun peruskliseeseen, missä hahmot mieluummin tutkivat outoja ilmiöitä kuin pakenevat paikalta, mutta samalla osoittaen, että outo ilmiö kuitenkin kiehtoo itse kutakin. Monitasoinen ja -puoleinen leffa pitää napakasti mukanaan läpi vähän päälle kahden tunnin kestonsa ja sen haluaa mielellään nähdä uudestaan. Kun tiettyjä asioita selviää, olisi kiinnostavaa katsoa elokuva toistamiseen, tietäessään niiden asioiden todellisen laidan.

Nope on myös teknisiltä ansioiltaan laadukas teos. Se on kuvattu todella tyylikkäästi. Mukana on useita näyttäviä, jopa jylhiä otoksia ja jättimäisellä IMAX-kankaalla ne pääsevät oikeuksiinsa. Kuvasommittelun myötä tuntuu usein siltä kuin olisi itsekin Haywoodien tilalla, katselemassa pilvissä tapahtuvia ilmiöitä. Valaisua hyödynnetään taidokkaasti ja leikkaus on sulavaa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja efektit tietyssä pienimuotoisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan tehokkaat. Äänimaailma on myös onnistuneesti luotu Michael Abelsin musiikkeja myöten, joskin parissa kohtaa kauhu luottaa liikaa kovaäänisiin pelottelupamauksiin.




Yhteenveto: Nope on mahtava scifiä, kauhua, komediaa ja westerniä yhdistelevä elokuva, joka valaa toivoa alkuperäisideoista koostuvien suurelokuvien paluuseen jatko-osien ja uudelleenfilmatisointien täyttämässä leffabisneksessä. Jordan Peele näyttää jälleen lahjansa, tarjoten nyt isompaa, suoraviivaisempaa ja viihteellisempää menoa kuin ennen ohjaajaurallaan. Peele tuo mukaan yhteiskunnallisia ja syviä teemoja, mutta pääasiassa panostaa siihen, että onnistuu pitämään katsojan tiukasti kiinni mysteerissä ja rakentamaan hyviä hahmoja, joiden selviämisen puolesta jännittää loppuun saakka. Elokuva tarjoaa oivallisia kauhun hetkiä, mutta myös toimivaa huumoria. Länkkärin ja scifin yhdistelmä toimii ja on hienoa, ettei Peele ole halunnut lokeroida elokuvaansa yhden lajityypin alle. Näyttelijät suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan ja teknisiltä ansioiltaan filmi on todella pätevästi tehty. Nope on pakkokatseltavaa kaikille scifielokuvien ystäville ja elokuvafaneille, jotka ovat kaivanneet alkuperäisideoista koostuvia suurelokuvia takaisin teattereihin. Elokuva on tähän mennessä tienannut ihan mukavasti maailmalla ja toivon, että se löytää katsojansa myös Suomessa, jotta voisimme saada tällaista lisää.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Nope, 2022, Universal Pictures, Monkeypaw Productions