Näyttelijät: Luke Grimes, Logan Marshall-Green, Arielle Kebbel, Ash Santos, Tatanka Means, Brecken Merrill, Gil Birmingham, Mo Brings Plenty, Brett Cullen, Morgan Lindholm, Ellyn Jameson, Riley Green ja Michael Cudlitz
Genre: jännitys, toiminta
Jaksomäärä: 13
Jakson kesto: noin 42 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12
Taylor Sheridanin ja John Linsonin luoma televisiosarja Yellowstone(2018-2024) oli iso katsojahitti, joten sen maailmaa päätettiin laajentaa erilaisilla lisäosasarjoilla. Ensin ilmestyivät esiosatarinat 1883(2021-2022) ja 1923(2022-2025) ja maaliskuussa 2025 ilmoitettiin, että yksi Yellowstonen päähenkilöistä, Kayce Dutton saisi oman sarjansa. Kuvaukset käynnistyivät samaisena kesänä työnimellä "Y: Marshals" ja nyt Marshalsin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa SkyShowtimen kautta). Itse en ollut järin kiinnostunut tästä kyseisestä Yellowstone-lisäosasta, mutta päätin kuitenkin katsoa myös tämän sarjan.
Vaimonsa Monican kuolemaa sureva Kayce Dutton päättää liittyä Montanan liittovaltion sheriffien tiimiin.
Luke Grimes palaa rooliinsa entiseksi Navy SEAL -sotilaaksi Kayce Duttoniksi, joka Yellowstonen lopuksi päätti myydä Yellowstone-ranchin Broken Rockin intiaanireservaatille ja vetäytyä oman pikkutilansa rauhaan vaimonsa Monican (Kelsey Asbille) ja poikansa Taten (Brecken Merill) kanssa. Auvo ei kuitenkaan kestänyt kauaa, vaan Monica on sarjojen välissä menehtynyt sairauteen, jättäen Kaycen rikkinäiseksi mieheksi. Uutta puhtia kuitenkin löytyy, kun Kayce päättää kokeilla onneaan liittovaltion sheriffinä. Grimes istui Yellowstonessa passelisti rehdin Kaycen rooliin, mutta Marshals valitettavasti osoittaa, ettei näyttelijässä ole tarpeeksi karismaa kannattelemaan omaa sarjaansa keulakuvana.
Vanhoista tutuista menossa mukana on Gil Birminghamin näyttelemä Thomas Rainwater, kun taas uusina hahmoina Marshals esittelee Kaycen entisen Navy SEAL -kaverin Calin (Logan Marshall-Green), joka houkuttelee Kaycen sheriffitiimiinsä, sekä tiimin muut jäsenet Bellen (Arielle Kebbel), Andrean (Ash Santos) ja Milesin (Tatanka Means), sekä heidän pomonsa Harry Giffordin (Peter Cullen). Valitettavasti sivuhahmot eivät juuri vakuuta ja näyttelijät joutuvat lähinnä tyytymään puiseen patsasteluun ja lausumaan paikoin jopa vaivaannuttavan huonoa dialogia.
Ilman Taylor Sheridania ei näköjään pitäisi tehdä Yellowstonea. Alkuperäissarja oli pienestä ailahtelevuudestaan huolimatta mainio loppuun saakka ja 1883 ja 1923 olivat poikkeuksellisen pätevät esiosat. Marshalsista kuitenkin huokuu, että puikoissa hääräävät ihan eri tyypit, eikä Spencer Hudnut tiimeineen ole lähelläkään Sheridanin tasoa. Marshals on jopa yllättävän lattea sarja, joka ei jaksa millään napata mukaansa, vaan jopa tylsistyttää katsojaansa läpi kestonsa.
Onnistuneen tarinanrakentelun, hyvän hahmoihin syventymisen ja näppärän eri puolten juonittelun sijaan Marshals tarjoaa lähinnä yhdentekeviä viikottaisia missioita näille liittovaltion sheriffeille. Vaikka luvassa on kidnappauksia, takaa-ajoja, pommiuhkia ja kosolti ammuskelua, on meno tasapaksua ja täysin jännityksetöntä. Sarjan draamaosasto on jopa puuduttavaa, etenkin kun tätä mukamas syvällisiä elämänneuvoja sisältävää dialogia suolletaan ulos näin kiusallisen jäykästi. Ja kun hahmot vieläpä jättävät kylmäksi, näiden itseään toistavien jaksojen läpikahlaus alkaa tuntua työltä. Ja Marshalsin avauskausi on vieläpä 13 jakson mittainen. Katsojatilastohitti se tämäkin Yellowstone-sarja on ja kakkoskausi on jo työn alla. Odotukseni sitä kohtaan ovat kuitenkin alhaiset. Jännityksellä siirrynkin nyt Kaycen siskosta Bethista ja hänen miehestään Ripistä kertovan Dutton Ranchin (2026-) pariin. Ainakin Bethissä on enemmän munaa kuin näissä väsyneissä machopullistelijoissa.
Teknisesti Marshals on kuitenkin varsin pätevä. Sarja on taitavasti kuvattu ja Montanan jylhiä maisemia esitellään taas koko rahan edestä. Lavasteet ovat mainiot ja puvustus oivallista, mutta tietokonetehosteet eivät aina täysin vakuuta. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Brian Tylerin ja Breton Vivianin säveltämät musiikit toimivat passelisti. Kaksikon työstämä tunnusmusiikki taitaa olla sarjan parasta antia, Tylerin kanavoidessa alkuperäisen Yellowstonen melodian mahtipontisuutta ja samalla surumielisyyttä onnistuneesti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.5.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Pääosissa: Josephine Langford, Hero Fiennes Tiffin, Chance Perdomo, Louise Lombard, Mira Sorvino, Stephen Moyer, Arielle Kebbel, Rob Estes, Frances Turner ja Carter Jenkins
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12
Anna Toddin kirjaan perustuva elokuva After(2019) oli negatiivisesta palautteestaan huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. After We Collided (2020) ja After We Fell(2021) pitivät suosiota yllä, vaikka saivat vieläkin surkeampaa palautetta niin kriitikoilta kuin katsojilta. Siitä huolimatta jatkoa oli tiedossa vielä lisää, tekijöiden kuvatessa neljännen elokuvan samaan aikaan After We Fellin kanssa. Nyt muka-nokkelasti nimetty After Ever Happy on saanut ensi-iltansa ja itse kammoksuin jo kauan etukäteen sitä päivää, jona minun pitäisi katsoa tämä elokuva. Jo ensimmäinen After oli mielestäni huono ja jatko-osat ovat olleet toinen toistaan surkeampia, After We Fellin ollessa mielestäni jopa viime vuoden huonoin elokuva. Päätin kuitenkin katsoa leffasarjan loppuun - siis luullessani After Ever Happyn olevan elokuvasarjan päätösosa, samalla lailla kuin Toddin samanniminen kirja on sarjansa viimeinen. Kävin katsomassa After Ever Happyn ensi-iltapäivän aamuna yksin hulppeassa LUXE-salissa, pohtien vakavasti, mitä ihmettä oikein teen elämälläni.
VAROITUS! Arvostelu sisältää SPOILEREITA, joten jos et ole katsonut elokuvaa vielä tai lukenut Toddin kirjaa, etkä halua tietää merkittäviä juonipaljastuksia, lopeta lukeminen tähän!
Hardinin saatua tietää totuuden isästään ja Tessan kohdatessa perhetragedian, nuoren parin rakkaus rakoilee pahemmin kuin koskaan. Voivatko Tessa ja Hardin saada enää romanssiaan kukoistamaan?
Josephine Langford ja Hero Fiennes Tiffin nähdään jo neljättä kertaa Tessa Youngina ja Hardin Scottina, yhtenä teinileffojen toksisimpana pariskuntana, joiden myrkyllisten suhdekoukeroiden seuraaminen raivostuttaa jo tosissaan. Nuoret eivät sovi yhteen lainkaan, aiheuttaen toisilleen aina pelkkää mielipahaa ja tässä jopa hahmot itse alkavat huomaamaan sen. Vau, edistystä... siihen asti, kun he harrastavat taas sovintoseksiä ja ovat hymyillen yhdessä aina seuraavan vartin aikana muodostuvaan riitaan. Puhuessani näyttelijäkaksikosta, alan jo kuulostamaan rikkinäiseltä, yksitoikkoiselta levyltä. Langford vaikuttaisi omaavan lahjoja, etenkin leffan alkupäässä ja toivoisin hänen pääsevän pian eroon tästä elokuvasarjasta ja muiden projektien pariin. Tiffin on kamalan huono ärsyttävänä kiukuttelija-Hardinina, jonka manipuloiva ja tympeä käytös suututtaa aina, kun hahmo on ruudulla.
Elokuvassa nähdään myös Chance Perdomo Hardinin velipuoli Landonina, Mira Sorvino Tessan äitinä Carolina, Louise Lombard Hardinin äitinä Trishinä, Stephen Moyer Vancena, joka viime leffan lopussa paljastui Hardinin oikeaksi isäksi, Rob Estes Hardinin luultuna isänä Keninä ja Arielle Kebbel Vancen uutena vaimona Kimberlynä. Perdomo tekee sivunäyttelijöistä parasta työtä, aikuisnäyttelijöiden näyttäessä lähinnä pohtivan, mitä he tekevät tällaisessa roskassa.
Jos olette lukeneet arvosteluni elokuvasarjan aiemmista osista, ei varmaan tule yllätyksenä, että inhosin After Ever Happya. Siitä löytyy leffasarjan perussynnit ja tässä kohtaa tuntuu turhalta toivolta, että elokuvasarja etenisi ikinä mihinkään suuntaan, vaan se vain kiertää samaa kehää uudelleen ja uudelleen. Juonihan on periaatteessa ollut sama joka jatko-osassa. Tessa ja Hardin ovat suhteessa, jokin ulkopuolinen juttu aiheuttaa heidän välille konfliktin, sitten he vuoronperään mököttävät toisilleen ja harrastavat seksiä, kunnes lopuksi palaavat onnellisesti yhteen. Noh, After Ever Happy tuo tähän jonkinlaista twistiä, mutta täytyy pitää mielessä, että kyseessä onkin vasta ensimmäinen puolisko Anna Toddin After Ever Happy -kirjan pohjalta ja leffa loppuu todella kummallisesti kesken kaiken.
Elokuvan ensimmäinen puolikas on todella turhauttavaa seurattavaa. Ulkopuoliset tekijät saavat aluksi Hardinin mököttämään ja sitten Tessan itkemään useamman kohtauksen putkeen. Hardin käyttäytyy paskamaisesti Tessaa kohtaan, esimerkiksi heti kaulailemassa klubilla toisen naisen kanssa ja Tessa alkaa vihdoin ymmärtämään, että Hardin on hänelle pahaksi. Hyvä Tessa! Mutta totta kai manipuloiva Hardin puskee itsensä takaisin Tessan elämään vaikka väkisin ja niinpä katsoja joutuu tuijottamaan, kun hahmot aiheuttavat toisilleen yhä vain lisää mielipahaa. Miksi helvetissä näitä leffoja on tehty jo neljä? Tässä kohtaa Afterit ovat menettäneet viimeisetkin rippeet elokuvallisesta tunnusta ja itse koen nämä leffat kuin televisiosarjana, josta pääsee (lue "joutuu") näkemään uuden jakson vuoden välein.
Toisen puoliskon aikana aloin kuitenkin vähitellen pohtimaan, että kenties tällä kertaa After-rainasta löytyy jotain positiivista sanottavaa. Tessan pohdinta siitä, että hän ja Hardin eivät sovi yhteen ja että hänellä on parempi olla ilman Hardinia, muuttuu voimakkaammaksi leffan edetessä ja aloin jo ihmetellä, että aikovatko tekijät viedä elokuvasarjan finaaliinsa kypsällä tavalla, joka viestisi elokuvan kohderyhmälle, eli teinitytöille, että nämä "pahat pojat" kannattaisi jättää sikseen. Heistä koituu vain mittava terapialasku. Hah, aivan kuin elokuvasta löytyisi jotain fiksua! Hyvä höynäytys, melkein menin lankaan! Samaa paskaa lähes täysin samassa paketissa kuin ennenkin.
Elokuvan ohjauksesta vastaa After We Fellin tavoin Castille Landon, joka on onnistunut tekemään kaksi läpimätää leffaa peräkkäin. Landonin ohjaus on todella kömpelöä ja hän pistää näyttelijänsä ylinäyttelemään kaiken aikaa kuin jossakin suomalaisessa saippuasarjassa. Asiaa ei auta Sharon Soboilin käsikirjoitus kehnon dialogin kera. Soboilin ongelmaksi koituu yritys vääntää elokuva vain puolikkaasta kirjasta ja niinpä kestoa on sentään tällä kertaa vain hieman yli puolitoista tuntia. After Ever Happy on ihan kelvollisesti kuvattu, joskin maisemaotokset kaupungeista on kuvattu jollain todella kehnolaatuisella kameralla. Leikkaus on töksähtelevää ja välillä tuntuu siltä kuin filmistä puuttuisi palasia välistä. Lavasteet ja asut ovat oivalliset. Maskeerauksissa huvittaa, kuinka Tessalla on täydelliset meikit kasvoillaan itkiessään vuolaasti ja jopa herätessään keskellä yötä silittelemään yhä painajaisia näkevää Hardinia. Musiikkien säveltäjäksi on toistamiseen nimetty George Kallis, mutta eipä hänen työtään erota jatkuvien pop-kappaleiden jumputuksen välistä.
Yhteenveto: After Ever Happy on jälleen kerran surkea lisäys yhä vain typerryttävämmäksi muuttuvaan teinirakkaussaagaan. Elokuva noudattaa aiempien leffojen kaavaa, aivan kuin rastien tehtävälistaa, mitä kaikkea After-rainan on pakko pitää sisällään. Pääparin mököttämistä ja riitelemistä joutuu sietämään lähes joka kohtauksessa, mikä käy raskaaksi jo ensimmäisen vartin aikana, Hero Fiennes Tiffinin ollessa niin kamalan kehno näyttelijä. Josephine Langford yrittää taas parhaansa, mutta ei se riitä, kun kaikki muu ympärillä on näin mätää. Toisen puoliskonsa aikana elokuva yrittää huijata, että se sisältäisikin kypsiä teemoja ja hyvää viestiä nuorille naisille, mutta totta kai toksisia suhteita romantisoiva leffa kääntää kelkkaansa loppumetreillä, juuri ennen kuin raivostuttava "jatkuu..." läimäistään ruutuun. Luulin jo, että trendi jakaa kirjasarjan päätösosa kahdeksi elokuvaksi olisi loppunut. Mutta ei, tekijät ovat jo paljastaneet, että elokuvasarjan näennäinen päätösosa After Everything saapuu elokuvateattereihin ensi vuonna. Sen lisäksi on tekeillä myös esiosa Before. Ugh, elän toivossa, että ehkä joskus kärsimykseni päättyy...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Josephine Langford, Hero Fiennes Tiffin, Stephen Moyer, Arielle Kebbel, Rob Estes, Chance Perdomo, Louise Lombard, Atanas Srebrev, Carter Jenkins ja Emmanuel Todorov
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 12
Anna Toddin kirjaan perustuva elokuva After(2019) oli hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Koronasta huolimatta syksyllä 2020 ilmestynyt After We Collided menestyi myös hyvin, joten tekijät päättivät suoraan tehdä kaksi viimeistä kirjaa kerralla elokuviksi. Sekä kolmannen että neljännen osan kuvaukset käynnistyivät ja nyt kolmas osa After We Fell on saapunut Suomen elokuvateattereihin. Itse inhosin syvästi edellisiä After-elokuvia, mutta koska olin aloittanut leffasarjan katsomisen ja arvostelemisen, päätin viedä urakan loppuun, enkä jättää kesken, vaikka mieli tekikin. Kävin katsomassa After We Fellin sen ensi-iltapäivän ensimmäisessä näytöksessä (joka järjestettiin jostain syystä jo ennen lehdistönäytöstä).
Tessan alkoholisti-isä on tehnyt paluun juuri, kun Tessa suunnittelee Seattleen muuttamista uuden työmahdollisuutensa perässä. Mustasukkainen Hardin ei kuitenkaan tätä helpolla niele ja luvassa onkin lisää ryppyjä rakkauteen.
Josephine Langford ja Hero Fiennes Tiffin palaavat jo kolmatta kertaa rooleihinsa nuorena parina Tessana ja Hardinina, joiden suhde on edelleen yhtä toksinen kuin ennenkin. Yksi elokuvasarjan isoimmista ongelmista on ollut, ettei se millään saa katsojaa kannustamaan näiden kahden suhdetta, sillä on päivänselvää, kuinka huonosti Tessa ja Hardin sopivat toisilleen. Silloin kun he eivät ole harrastamassa seksiä esimerkiksi porealtaassa tai kuntosalilla, he vain aiheuttavat toisilleen mielipahaa ja ikävyyttä. Hardin pysyy samana myrkyllisen mustasukkaisena paskiaisena, eikä Tessaakaan voida kuljettaa minnekään, vaan hahmon on jatkuvasti pakko antaa anteeksi pahan pojan oikut. Kuten edellisissä osissa, Langford suoriutuu tarpeeksi kelvollisesti huonosti kirjoitetusta roolistaan ja toivonkin, että leffasarja päättyisi pian jo ihan siksi, että Langford pääsisi muihinkin projekteihin. Fiennes Tiffinistä ei vieläkään kuoriudu potentiaalista näyttelijää, vaan hän jatkaa samalla puupökkelötyylillään.
Hupaisasti useampikin sivunäyttelijä aiemmista elokuvista on tainnut hoksata leffasarjan surkeuden, sillä After We Fellissä nähdään monta näyttelijävaihdosta. Selma Blairin sijaan Tessan äitiä näyttelee nyt Mira Sorvino, Stefan Rollinsin sijaan Tessan isää näyttelee Atanas Srebrev, Shane Paul McGhien sijaan Hardinin velipuoli Landonia esittää Chance Perdomo ja Tessan työpaikalta tuttujen Vancen ja Kimberleyn näyttelijät Charlie Weber ja Candace King on korvattu Stephen Moyerilla ja Arielle Kebbelillä. Rob Estes ja Louise Lombard sentään kärvistelevät edelleen Hardinin isän ja äidin rooleissa. Näyttelijävaihdokset eivät harmillisesti vie leffasarjaa parempaan suuntaan, vaan sivunäyttelijät hoitavat hommansa laiskasti, saaden luultavasti helpot rahat työstään.
Voisin periaatteessa vain kopioida arvosteluni After We Collidedista tähän ja vaihtaa elokuvan nimen After We Felliksi, sillä elokuvia riivaavat täysin samat ongelmat. Tätä katsoessa minua vain turhautti vielä enemmän, sillä patalaiskat tekijät eivät ole millään lailla ottaneet opikseen edellisestä filmistä, vaan kierrättävät kaikki samat kuviot ja viat myös kolmanteen osaan. Elokuvasta löytyy hädintuskin tarinaa ja käsikirjoituksen raakile vain kierrättää samaa "Tessa ja Hardin panee, sitten ne riitelee, sitten ne taas panee, sitten ne taas riitelee, sitten sekaan heitetään joku toinen poika aiheuttamaan lisäongelmia, sitten draamaa draamaa draamaa ja lopuksi viskataan vielä täysin puskista joku pöljä juonenkäänne" -kaavaa, jotta hyväuskoisilta teinitytöiltä voidaan seuraavana vuonna höynäyttää leffalippurahat uudestaan, kun luultavasti täysin samanlaista kaavaa kierrättävä After Ever Happy (2022) ilmestyy.
After We Collidedin tavoin myös After We Fell on lähes sisällötön tekele, jonka tekstiin on selvästi pitänyt väkisin vääntää lisää materiaalia, jotta lopputulos saavuttaa edes puolentoista tunnin keston. Kuten viimeksi, myös tässä elokuvassa juonikuviot käsitellään yksi kerrallaan pois ja niitä lisätään yhä vain uusia leffan kulkiessa eteenpäin. Jotkut juonikuviot eivät edes johda mihinkään ja ne unohdetaan jo yhden kohtauksen jälkeen. Ensin on Tessan isän paluu, josta irtoaa lopulta yllättävänkin vähän. Sitten kuvioihin ilmestyy ravintolan tarjoilija Robert (Carter Jenkins), joka iskee silmänsä Tessaan. Eikä olla edes vielä lähelläkään leffan puoltaväliä. Nämä ovat vain pari esimerkkiä lukuisista yrityksistä luoda toinen toistaan ärsyttävämpiä riitoja pääparin välille. Luvassa on naurettavia mykkäkouluja, kiukutteluja ja solvauksia, sekä tietty sovintoseksiä. Paneskelukohtaukset ovat kiusallisen pitkiä ja surkuhupaisan pikkutuhmia. Niillä venytetään kestoa entistä enemmän, mutta aidosti kuuman materiaalin sijaan katsojalle näytetään vain superlähikuvia Tessan ja Hardinin kasvoista ja käsistä, samalla kun jokin suosittu pop-laulu huutaa taustalla.
Tällä kertaa ohjauksesta vastaa Castille Landon, joka jatkaa Jenny Gagen ja Roger Kumblen surkealla linjalla. Edeltäjiensä tavoin myös Landon tekee romanttisesta puolesta ällöimelän siirappista ja draamasta väkinäistä, suorastaan rasittavaa kitinää. Elokuvaa onkin todella ärsyttävää ja turhauttavaa katsoa. Sharon Soboilin käsikirjoitus on totaalisen ontto ja kömpelösti rustattu tarinankerrontaa ja dialogia myöten, mutta ongelmat piilevät varmasti jo Anna Toddin lähdemateriaalissa. On vaikea kuvitella, että Toddin kirjoissa olisi yhtään enempää tarinaa kuin leffoissa. Elokuva on sentään kelvollisesti kuvattu, lavastettu ja äänitetty, mutta eipä sillä pitkälle pötkitä, kun kaikki muu on tällaista mätäpaisetta. George Kallisin säveltämät musiikit hukkuvat totaalisesti jatkuvasti jumputtavien pop-kappaleiden alle.
Yhteenveto:After We Fell jatkaa elokuvasarjan läpimätää linjaa, löytäen vielä uusia pohjamutia, joihin kuljettaa sarjaa. Tympeän pääparin koettelemuksista ei jaksa kiinnostua, eikä heidän rakkaustarinastaan välittää, sillä Tessa ja Hardin eivät vieläkään sovi toisilleen lainkaan. Näiden teiniromanssileffojen pointtinahan pitäisi olla, että katsoja kannustaisi päähenkilöitä yhteen ja haaveilisi saavansa samanlaisen rakkauden, mutta näiden kahden toksista menoa seuraa vain halveksuen. Josephine Langfordia käy yhä sääliksi, kun hän haaskaa potentiaalinsa tähän roskaan. Hero Fiennes Tiffin taas hoitaa hommansa yhtä tympivän puisesti kuin ennenkin. On suorastaan naurettavaa, kuinka moni näyttelijä on jo poistunut elokuvasarjasta, kertoen, millaisesta uppoavasta laivasta on kyse. Juonikuviot ovat väkisin väännettyjä, juonenkäänteet puskista revittyjä ja tarinankerronta kiusallisen kömpelöä. Romanttinen puoli on inhan imelää ja seksikohtaukset surkuhupaisan muka-tuhmia. Jos jotain hyvää After We Fellistä voi sanoa, niin ainakin elokuva oikein kunnolla painottaa ehkäisyn käyttämistä. Vaikka viesti on toki hyvä, voisi kohderyhmälle (eli rakkautta kaipaaville teinitytöille) viestiä mieluummin, että paha poika -fantasiointi on jo mennyttä muotia. Hardinin kaltaisten anusreikien sijaan haaveet kannattaa kohdistaa tarjoilija-Robertin kaltaisiin mukaviin miehiin, jotka eivät kohtele sinua kuin paskaa ja aiheuta mahdollisesti pitkäkestoisia traumoja.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: James Foley Pääosissa: Dakota Johnson, Jamie Dornan, Eric Johnson, Max Martini, Brant Daugherty, Eloise Mumford, Luke Grimes, Rita Ora, Victor Rasuk, Arielle Kebbel ja Ashleigh LaThrop Genre: erotiikka, romantiikka, draama, jännitys Kesto: 1 tunti 45 minuuttia Ikäraja: 16
E. L. Jamesin "Fifty Shades" -kirjat (2011-2012), sekä niistä työstetyt elokuvat Fifty Shades of Grey (2015) ja Fifty Shades Darker (2017) ovat jakaneet mielipiteet voimakkaasti kahtia. Monet oikein rakastavat niitä, kun taas toiset suorastaan vihaavat niitä. Kriitikot ovat lytänneet ne täysin, mutta ne ovat olleet suuria menestyksiä. Niinpä nyt ilmestynyt leffatrilogian päätösosa Fifty Shades Freed on siis joillekin vuoden odotetuin elokuvatapaus, kun taas jotkut ovat jo valmiiksi listanneet sen vuoden huonoimpien tekeleiden joukkoon. Itse kuulun aika vahvasti jälkimmäisiin. En inhonnut trilogian aloitusosaa Fifty Shades of Greytä sitä katsoessani, mutta kun aloin pohtia sitä tarkemmin, se on muuttunut mielessäni vain huonommaksi ja huonommaksi. Sen jatko-osa Fifty Shades Darker oli selkeä parannus, vaikkei sekään millään lailla hyvä ollut. Odotukseni eivät siis olleet korkealla, kun menin katsomaan Fifty Shades Freediä tyttöystäväni kanssa ensi-iltaan. Kehnoja odotuksia ei erityisemmin helpottanut se, ettei leffalle edes järjestetty lehdistönäytöstä, sillä yhtiö tietää filmin saavan pelkkää negatiivista palautetta. Leffan alkua odotellessa lähinnä vain mietin, että "Jes, tämä on vihdoin sarjan päätösosa! Tämän jälkeen ei näitä tarvitse enää katsoa!"
Anastasia Steele ja Christian Grey menevät naimisiin. Avio ei ole kuitenkaan pelkkää onnea, sillä Jack Hyde yrittää edelleen rikkoa heidän suhteensa.
Anastasia Steelenä - tai siis tässä leffassa Anastasia Greynä - nähdään yhä Dakota Johnson, joka yllättäen osoittaa, ettei ole oikeasti niin surkea näyttelijä kuin edellisissä leffoissa antoi ymmärtää. Johnson on itse asiassa paikoitellen jopa hyvä tässä leffassa! Muutos on siinä mielessä entistäkin hämmästyttävämpi, että elokuva kuvattiin samaan aikaan Fifty Shades Darkerin kanssa, joten hän on varmaan vain herännyt jonain kuvausaamuna lahjakkaampana kuin ennen. Johnson tuo Anastasian epävarmuuden taidokkaammin esille kuin aiemmin, minkä lisäksi hän löytää hahmosta uusia puolia, jotka uskaltavat pistää itsekeskeiselle Christianille vastaan. Etenkin niissä kohtauksissa, joissa Johnson esiintyy yksin, hänen salaiset lahjansa pääsevät esille. Harmi vain, että ne tuntuvat katoilevan lähes aina, kun hän jakaa kohtauksensa Christiania esittävän Jamie Dornanin kanssa. Dornan ei nimittäin vieläkään vakuuta ärsyttävän Christianin roolissa. Christian ei onneksi ole hahmona enää niin inhottava kuin edellisissä osissa, mutta hänestä on silti vaikea pitää. Hahmo on yhä todella itsekäs ja kuvittelee voivansa tehdä mitä tahansa, koska on rikas. Paikoitellen hän yrittää komennella Anastasiaa, jolloin on hienoa, että Anastasia sanoo vihdoin, ettei aio totella. Ja kun Christian yrittää sulatella Anastasian kieltäytymistä, ovat Dornanin urpot ilmeet erittäin huvittavia. Selkeästi parasta Dornanin roolisuorituksessa on kohtaus, jossa Christian on humalassa. Silloin hänen tarvitsee lähinnä pöhköillä, jolloin hän on hetken aikaa jokseenkin tykättävä tapaus. Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisistä osista tutut Anastasian entinen kämppis Kate (Eloise Mumford) ja tämän poikaystävä/Christianin veli Elliot Grey (Luke Grimes), Anastasian valokuvaajakaveri José (Victor Rasuk), Christianin sisko Mia (Rita Ora), Christianin henkivartija Taylor (Max Martini), Anastasian kanssa työskentelevä Hannah (Ashleigh LaThrop), sekä ongelmia aiheuttava Jack Hyde (Eric Johnson). Uusina hahmoina taas esitellään Christianista kiinnostunut arkkitehti Gia Matteo (Arielle Kebbel) ja Anastasian henkivartija Sawyer (Brant Daugherty). Jack Hyden kummallisia kohtauksia, ja Katen ja Elliotin suhdeongelmia lukuunottamatta muut hahmot eivät oikeastaan tee mitään. Esimerkiksi José näkyy muutamissa kohtauksissa taustalla, mutten muista hänen edes sanoneen mitään.
Yllättävää kyllä, Fifty Shades Freed ei ole niin kauhea kuin etukäteen pelkäsin. Kyseessä on itse asiassa sarjan paras osa! ...mikä ei toisaalta kerro vielä kovin paljoa, ottaen huomioon edellisten osien laatutason. Tämä filmi ei ole mitenkään erityisen kamala, vaan lähinnä aika mitäänsanomaton ja tyhjentävä kokemus. Kovin mielenkiintoista tarinaa ei tästäkään osasta löydy, vaan erilaisia juonikuvioita on vain tungettu mukaan tarpeeksi monta, jotta elokuva kestäisi noin kahden tunnin ajan. Juonikuvioista ei kuitenkaan muista lähes mitään, kun leffa on päättynyt. En totta puhuen muistanut niitä elokuvan aikanakaan. Fifty Shades Freed vaihtelee muutaman kohtauksen välein sitä, millaista tarinaa se yrittää kertoa. Välillä Jack Hyde tekee jossain jotain ilkeää ja hahmot kauhistelevat, mitä hän voisi tehdä parin suhteelle. Ja sitten Jack unohdetaan kokonaan ja leffa kertookin siitä, että pettääkö Elliot Katea jonkun kanssa? Ja heti kun se juonikuvio on saatu käsiteltyä, hahmot katoavat elokuvasta. Sitten Jackista puhutaan jälleen ja muistin, että "ai niin, tällainenkin heppu on tässä mukana".
Kuitenkin kaikkein erikoisinta on, että se juttu, miksi ihmiset alunperin kiinnostuivat sarjasta, on jäänyt lähes täysin unholaan: seksi. Fifty Shades of Greytä mainostettiin aikoinaan sillä, että kyseessä on jotain todella häröä ja tuhmaa, jolloin monet halusivat mennä katsomaan leffan nähdäkseen sitomisleikkejä ja rajua seksiä. Tavallaan niitä löytyy tästä elokuvasta, mutta todella laiskasti ja väkisin väännetysti. Elokuva kulkeekin todella kauan eteenpäin siten, että joko Anastasia tai Christian suuttuu ja he riitelevät, sitten he harrastavat seksiä ja kaikki on hyvin. Sitten toinen taas suuttuu ja he riitelevät, harrastavat seksiä ja kaikki on hetken aikaa hyvin. Ja niiden hetkien aikana, jolloin parilla oli kaikki hyvin, ehdin jo unohtaa kokonaan, että elokuva sisältäisi mitään rajumpia panemisia. Kun kaksikko päättää taas sopia riitansa sängyn puolella, muistin jälleen, että "ai niin, tämä oli sellainen elokuva..." Seksikohtaukset ovat niin surkeita ja innottomia, että katsojana toivoisi, ettei niitä olisi mukana ollenkaan. Etenkin myötähäpeällisen jäätelön nuolemiskohtauksen olisi voinut poistaa kokonaan. Vaikka takapuolia ja rintoja näkyykin, en silti tiedä, kenen mielestä tämä olisi oikeasti niin tuhmaa kuin elokuvasarja alunperin lupaili.
Syyt sille, miksi Fifty Shades Freed on kömpelöstä tarinankerronnastaan, kehnosta näyttelijätyöstään ja tylsistä seksikohtauksistaan huolimatta trilogian paras osa, ovat jonkin sortin viihdyttävyys ja huumori. Nimittäin sen lisäksi, että leffan kökköydelle voi nauraa, mukaan on saatu myös muutamia ihan oikeasti hauskoja juttuja. Elokuva ei todellakaan ollut mielestäni niin hauska kuin näytöksen muut katsojat antoivat ymmärtää jatkuvalla kikatuksellaan, mutta huomasin itsekin nauravani parissa kohtaa ääneen vitseille. Viihdyttävyys taas syntyy todella erikoisista kohtauksista, jotka leffaan on lisätty. En olisi nimittäin koskaan arvannut, että näkisin Fifty Shades -elokuvassa autotakaa-ajon. Vaikka samalla pohdin, kuinka Anastasiasta on yhtäkkiä tullut joku Vin Diesel autojen kanssa, niin täytyy myöntää, että takaa-ajokohtaus piti kiinnostukseni sujuvasti yllä ja onnistui viihdyttämään. Sen lisäksi loppuun on päätetty lisätä trillerimäinen huipennus, joka yllätti minut jokseenkin positiivisesti. Vaikka se ratkeaa naurettavan helposti, tarjosi se jotain enemmän kuin ajattelin leffan pystyvän tarjoamaan.
Elokuvan ohjaajana toimii Fifty Shades Darkerin tavoin James Foley, jota ei vain voi syyttää leffan kehnoudesta. En usko, että E. L. Jamesin kirjojen pohjalta voisi mitenkään kirjoittaa mitään hyvää. Se kertoo myös todella paljon, että leffan käsikirjoittajana toimii Jamesin mies Niall Leonard. Kukaan itseään kunnioittava käsikirjoittaja ei varmaan suostuisikaan tällaiseen roskatrilogiaan. Edellisten osien tapaan Leonardin teksti on täynnä kehnoa dialogia, jolloin näyttelijöidenkin työ on muuttunut vaikeammaksi. Sentään Fifty Shades Freed on kuvattu hyvin. Leikkauksessa olisi kuitenkin pitänyt miettiä, kuinka paljon ylimääräisiä kohtauksia tarvitsee jättää mukaan. Äänimaailma ei erityisemmin korostu, mitä ei tee myöskään Danny Elfmanin säveltämät musiikit. Paikoitellen jopa ihmettelin, että miten ihmeessä Elfman on edes saanut nimensä alku- ja lopputeksteihin, kun ainoat musiikit filmissä tuntuvat olevan geneerisiä poppijumputuksia. Ihan sama, millaisesta kohtauksesta on kyse, musiikki kuulostaa kaiken aikaa samalta. Lopputekstien aikana kuullaan tietty Fifty Shades of Greystä tuttu Ellie Gouldingin kappale "Love Me Like You Do", joka jää muutamaksi päiväksi soimaan päässä.
Yhteenveto:Fifty Shades Freed on yllättäen trilogiansa paras osa... vai pitäisikö vain sanoa, ettei se ole yhtä surkea kuin edeltäjänsä? Elokuvaan on onnistuttu saamaan mukaan pientä viihdearvoa oudon irrallisella takaa-ajokohtauksella ja lopun muka-trillerimäisellä huipennuksella, sekä huumoria esimerkiksi humalaisen Christianin kautta. Vaikka mikään noista ei ole kovin kummoista, ovat ne silti leffan parempaa antia, kun niitä vertaa edellisistä osista tuttuihin asioihin, kuten kömpelöön dialogiin, lähes olemattomaan tarinankerrontaan, kehnoon näyttelemiseen (vaikkakin Dakota Johnson tekee parannuksen Anastasiana), pariinkymmeneen lähes identtiseen radiojumputukseen, sekä seksikohtauksiin, jotka tuntuvat todella pakotetuilta - aivan kuin tekijät eivät olisi tienneet, haluavatko katsojat nähdä niitä, vai eivät. Pääasiassa kyseessä on vain laimea ja mitäänsanomaton teos täynnä typeriä ja todella unohdettavia juttuja. Jos en muistanut erilaisia juonikuvioita elokuvaa katsoessani, niin en usko muistavani niitä tulevaisuudessakaan. Suosittelen Fifty Shades Freediä vain ja ainoastaan kirjojen ja edellisten elokuvien faneille. Kaikkia muita kehotan pysymään kaukana tästä filmistä - jo ihan siitä syystä, ettei tällaisia leffoja tehtäisi enää lisää. Sillä vaikka trilogia on päättynyt, on edelleen se riski, että yhtiö päättäisi rahastaa kunnolla ja tekisi turhia lisäosaelokuvia. Tai sitten yhtiö päätyisi samaan laiskaan ratkaisuun kuin kirjailija E. L. James ja tekisi leffat uudestaan, mutta kerrottuna Christianin näkökulmasta. Toivotaan, ettei niin käy... Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt epilogikohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2017 - Muokattu 30.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.movies.universalpictures.com
Fifty Shades Freed, 2018, Universal Pictures
