Vuoden 2019 parhaat elokuvat

VUODEN 2019 PARHAAT ELOKUVAT

Huomenna on vuoden 2020 ensimmäinen päivä, mutta ennen kuin siirrytään sen vuoden tunnelmiin ja aletaan odottamaan tulevia elokuvia, katsastetaan vielä kerran taaksepäin ja käydään läpi kuluneen vuoden filmejä. Eilen julkaisin listan tämän elokuvavuoden inhokeistani ja nyt on aika puhua suosikeistani vuoden 2019 elokuvatarjonnasta. Näin vuoden aikana noin sata uutuusleffaa ja tein listan kymmenestä suosikistani.

Ennen kuin pääsemme itse listaan, minulla on vielä joitain kunniamainintoja, mistä haluan puhua. Nämä leffat eivät ihan onnistuneet pääsemään listalle, mutta ne ovat kaikki mielestäni erittäin hyviä elokuvia, joihin suosittelen tutustumaan. Saksalainen draamaelokuva System Crasher (Systemsprenger - 2019) iski lujasti tunteisiin ja tarjosi yhden kaikkien aikojen parhaista lapsinäyttelijöiden suorituksista. Spider-Man: Far From Home (2019) oli äärimmäisen viihdyttävä ja hauska yhdistelmä road trip -komediaseikkailua ja supersankaritoimintaa. Ohukaisesta ja Paksukaisesta kertova Stan & Ollie (2018) oli kyllä lystikäs, mutta sitäkin enemmän aidosti liikuttava elokuva. Eighth Grade (2018) kuvasi hienosti ja karusti nuoruuden heittelevää tunneskaalaa ja sitä, kuinka nuoret joutuvat luomaan itselleen roolin, mitä täytyy pitää yllä niin koulussa kuin sen ulkopuolella. Le Mans 66 - täydellä teholla (Ford v Ferrari - 2019) oli yllättävänkin jännittävä ja koukuttava urheiluelokuva, minkä vauhdikkaat kilpailukohtaukset loksauttivat suuni useasti auki upeilla toteutuksillaan. Parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta kilpaillut The Favourite (2018) oli jälleen loistava ja kiehtovasti kikkaileva taidonnäyte Yorgos Lanthimokselta. Etukäteen turhaksi jatko-osaksi leimattu Toy Story 4 (2019) olikin taas kerran mahtava lisäys elävistä leluista kertovaan sarjaan, mikä onnistui jälleen iskemään tunteisiin ja ällistyttämään kypsyydellään.

Lisäksi täytyy vielä antaa yksi entistä erityisempi erityismaininta, mikä ei kuitenkaan mene elokuvalle. Olen tämän vuoden aikana panostanut televisiosarjojen katsomiseen ja arvioimiseen aiempaa enemmän. Silti en ole nähnyt tarpeeksi, että olisin voinut tehdä listat vuoden parhaista ja huonoimmista sarjoista. Yksi sarja kuitenkin osui niin lujaa luihin ja ytimiin, että minun on pakko puhua siitä tällä listalla ja sehän on HBO:n mestarillinen minisarja Chernobyl (2019). Tämä sarja on aivan mielettömän huikeasti toteutettu niin teknisesti kuin ohjauksen ja käsikirjoituksen puolelta. Tarinankerronta on esimerkillistä ja tunnelma on nostettu todella korkealle. Katsojan sydän takoo rinnassa, kun seuraa näitä kauhistuttavia tapahtumia ja samalla haukkoo happea, kun miettii, kuinka maailma olisi muuttunut vielä radikaalimmin, jos Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudelle ei olisi lähdetty selvittämään pysäytyskeinoa. Sarja ottaa tiettyjä vapauksia dramaturgisista syistä, mutta itseäni tämä ei haitannut. Vaikka sarja oli todella ahdistava, katsoin sen lumoutuneena läpi kerralla. Jos kyseessä olisi viiden tunnin elokuva, löytyisi se kymmenen suosikkini joukosta todella korkealta.

Nyt päästään itse suosikkieni listaan. Muistakaa, ettei tämä ole tietenkään mikään "absoluuttinen totuus", vaan nämä ovat vain minun kymmenen henkilökohtaista suosikkiani. On hyvin epätodennäköistä, että kenelläkään olisi täysin sama lista kuin minulla. Pistäkäähän siis listaukset omista suosikeistanne alas kommentteihin!

10. ONCE UPON A TIME... IN HOLLYWOOD

Quentin Tarantinon uusin elokuva, Once Upon a Time... in Hollywood (2019) on nimensä tavoin kuin "olipa kerran" -satu. Elokuva on Tarantinon rakkauskirje 1960-luvun Hollywoodia kohtaan ja aikakauden kaikki yksityiskohdat ja elokuvataiteen lumoavuus ja taika oikein huokuvat läpi leffan. Tarantino hyödyntää tuttuja niksejään ja kikkailujaan jälleen kerran erittäin taidokkaasti. Hän osaa kirjoittaa mukaansatempaavaa dialogia, jolloin pitkät keskustelutkin ovat nopeasti ohi. Välillä taas hän iskee jotain todella äkillistä mukaan, mikä ällistyttää katsojaa. Mukana on aivan fantastisia kohtauksia, kuten erään filmin kuvaukset, mikä on toteutettu nerokkaasti. Yksi suosikkihetkistäni on kuitenkin, kun päähenkilöt Rick Dalton ja Cliff Booth vain katsovat yhtä Daltonin televisiosarjoista ja kommentoivat siihen päälle. Hahmoja esittävät Leonardo DiCaprio ja Brad Pitt ovat molemmat mahtavia rooleissaan - etenkin DiCaprio pistää kaikkensa peliin Rick Daltonina. Paikoitellen filmistä kyllä huomaa, että se kestää lähes kolme tuntia ja siitä voisi kenties hieman tiivistää joitain hetkiä. Toisaalta taas Margot Robbien näyttelemä Sharon Tate saa liian vähän ruutuaikaa, jolloin hänen osuuttaan voisi pidentää. Loppuhuipennuksessa Tarantino päästää kaiken valloilleen ja finaali on ymmärrettävästi jakanut mielipiteitä. Omasta mielestäni se oli kirsikka kakun päällä.

9. BOOKSMART

Booksmart (2019) on hulvaton, liikuttava ja älykäskin komedia, mikä taisi jäädä monilta näkemättä. Itse kävin katsomassa leffan ensi-illassa, itseäni lukuunottamatta täysin tyhjässä salissa. Toisaalta, mikäpä siinä, sillä minulla oli äärimmäisen hauskaa Booksmartin parissa. Ensimmäisen tunnin ajan nauroin niin, että vatsaani alkoi jossain kohtaa sattua. Elokuva heittää katsojaa jatkuvasti hauskoilla vitseillä ja jutuilla, jotka aika lailla kaikki toimivat erinomaisesti. Leffasta myös löytyy sellaista energiaa, ettei se varmasti käy kertaakaan tylsäksi, vaan se on nopeasti päättynyt. Elokuvalla on kuitenkin taito saada katsoja todella välittämään päähahmoista, Mollysta ja Amysta, jolloin draamapuolen iskiessä, on homma oikeasti koskettavaa. Päänäyttelijät Beanie Feldstein ja Kaitlyn Dever ovat nappivalinnat rooleihinsa ja heidän välillä on niin vahva sidos, että he tuntuvat todellisilta ystäviltä. Kyseessä on myös syvällinen teos ja se onnistuu käsittelemään tärkeitä teemojaan ihmisistä hienosti pitkin filmiä. Ohjaajana toimiva Olivia Wilde vaikuttaisi olevan jopa lahjakkaampi kameran takana kuin sen edessä näyttelijänä. Innolla jään odottamaan, mitä hän seuraavaksi tarjoaa. Booksmart oli nimittäin yksi parhaista komedioista, minkä olen koskaan nähnyt.

8. ROCKETMAN

Jos minun pitäisi valita Queen-yhtyeen ja laulaja Elton Johnin välillä, valitsisin Queenin. Jos minun pitäisi valita Queenista kertovan Bohemian Rhapsody -leffan (2018) ja Elton Johnista kertovan Rocketmanin (2019) välillä, valitsisin ehdottomasti Rocketmanin. Kyseessä on aivan huikea yhdistelmä perinteistä elämäkertaelokuvaa ja satumaista musikaalia. Tarinan rakenne on lumoavasti pistetty kasaan ja se jaksaa yllättää kikkailullaan loppuun asti. Elton Johnin elämä on ollut aikamoista hurjastelua ja leffa myös näyttää sen sellaisena, niin hyvässä kuin pahassa. Itse artistin tavoin filmi on pintapuolisesti värikäs ja säihkyvä show, mutta kun alkaa kaivaa pintaa syvemmälle, voi löytää synkkiä ja traagisia puolia, mitkä osuvat katsojan tunteisiin. Oma arvostukseni Elton Johnia kohtaan kasvoi elokuvan myötä, sillä hän on kokenut ties mitä ikävää ja silti näyttänyt taitonsa yhä uudelleen ja uudelleen. Toinen, joka näyttää taitojaan yhä uudelleen, on Eltonia näyttelevä Taron Egerton, joka tekee taas kerran täydellisen roolisuorituksen. Hän hyppää rooliin niin valtavalla antaumuksella ja innolla, että katsojana haukkoo happea. Egerton pistää ihan kaikkensa likoon ja hän vieläpä laulaa kappaleet itse. Jos hän ei saa Oscar-ehdokkuutta tästä roolista, Akatemiassa on jotain pahasti vialla.

7. SORRY TO BOTHER YOU

Vuoden absurdeimman elokuvan tittelin saa Suomeen myöhässä saapunut komedia Sorry to Bother You (2018). Kummastelen edelleen, missä aineissa tällaista on edes saatu aikaiseksi? Ensikertalaisohjaaja Boots Riley osoittaa kerralla hämmästyttävän luovuutensa ja tarjoaa kaiken aikaa yhä vain uskomattomampia asioita. Juuri kun katsoja ajattelee pysyvänsä vihdoin täysin kärryillä kaikesta, elokuva läimäisee katsojan kasvoille uuden yllätyksen. Riley käsittelee outoutta mestarillisesti, eikä anna paketin koskaan levitä käsiin - mikä todella vaatii taitoa tällaisen teoksen kanssa. Itse filmin tarina vaikuttaa täysin älyttömältä, mutta ai että, kuinka nerokasta kaikki onkaan. Elokuvasta löytyy kiehtovaa mystisyyttä ja monin tavoin se pitää tiukasti otteessaan. Absurdisuus ja hävyttömyys jaksaa naurattaa loppuun asti, minkä lisäksi leffa osaa tuoda mukaan poliittistakin sanomaa iskevästi. Sorry to Bother You on ehdottomasti yksi omaperäisimmistä elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt. Se löi minut täysin ällikällä ja sai minut innostumaan siitä paljon enemmän kuin etukäteen olisin arvannut.

6. THE LIGHTHOUSE

Jatkamme näköjään absurdisuuden ja mystisyyden linjalla tämänkin teoksen kohdalla... En erityisemmin pitänyt ohjaaja Robert Eggersin esikoisteoksesta, The Witchistä (The VVitch: A New-England Folktale - 2015), mutta The Lighthousen (2019) kanssa hän sai minut voitettua puolelleen. Eggers rakentaa mukaan ahdistavan ja jopa piinaavan hengen, mikä ympäröi katsojaa vähitellen. Tarinaan uppoutuu täysin ja hyvin nopeasti tuntuu siltä kuin olisi hahmojen kanssa eristyksissä majakalla. Elokuva onnistuu olemaan niin pelottava kuin hauskakin ja jopa koomisissa hetkissä on jotain karmivan vinksahtanutta. Päätähdet Robert Pattinson ja Willem Dafoe ovat mahtavia rooleissaan. Elokuva luottaa täysillä kaksikkoon ja kuinka he toimivat yhdessä. Hahmoille kirjoitettu dialogi on täydellistä ja jo se lumoaa. Erittäin lumoava on myös filmin tekninen toteutus. The Lighthouse on hyvin vanhanaikaisesti toteutettu mustavalkoisen kuvansa ja lähes neliömäisen ruutunsa vuoksi. Ohjauskin on vanhanaikaista ja juuri siksi niin tehokasta. Jo ennen leffan näkemistä tiesin, että se jakaisi katsojat vahvasti kahtia. Ottaen huomioon, että The Lighthouse löytyi itselläni tältä listalta eikä vuoden huonoimpien joukosta, on varmaankin täysin selvää, että itse pidin tästä psykologisesta kauhuteoksesta valtavan paljon.

5. MIDSOMMAR - LOPUTON YÖ

MIDSOMMAR

Ari Aster osoitti upeat lahjansa viimevuotisella kauhuteoksella Hereditary - Pahan perintö (Hereditary - 2018) ja jatkaa samalla linjalla tämänvuotisella kauhuelokuvalla Midsommar - loputon yö (Midsommar - 2019). Tässä Aster vie homman uudenlaiselle tasolle ja tekee jotain, mitä moni kauhukonkarikin pelkäisi tehdä. Kauhua kirkkaassa auringonvalossa. Midsommar - loputtomassa yössä hädintuskin nähdään yötä, vaan pelottavat asiat tarjotaan päivällä. Ne eivät kuitenkaan missään tapauksessa menetä tehoaan, vaan ne ovat jotenkin entistä karmivampia, kun ne isketään ruutuun näin häikäilemättömästi. Aster on uusi mestari tunnelman rakentamisessa, nostaen painostavuuden tunnetta yhä vain enemmän, kunnes katsojan on vaikea hengittää. Aster tietää tasan tarkkaan, milloin shokeerata kuvottavalla materiaalilla ja milloin taas keventää henkeä hieman huumorilla. Leffassa saa nauraa yllättävän paljon, mutta silti tietty epämukava tunne vaanii kaikkialla. Elokuva onnistuu myös olemaan häkellyttävän kaunis ja hypnoottinen. Teknisesti leffa on mahtava taidonnäyte niin äärimmäisen tarkkaan sommiteltujen kuviensa, iskevän leikkauksensa kuin kiehtovan värimaailmansa ansiosta. Florence Pugh on loistolöytö filmin pääosaan ja herättää nopeasti katsojan mielenkiinnon seurata hänen uransa etenemistä. Elokuvalla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, mutta Asterin ja muun työryhmän taitojen ansiosta se ei tunnu niin pitkältä.

4. GREEN BOOK

Parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittanut Green Book (2018) herätti ylistyksen lisäksi myös paheksuntaa. Tositapahtumiin perustuvan elokuvan kerrottiin kaunistelevan tarinaa liikaa ja että itse ystävyyttä sen päähenkilöiden välillä ei koskaan ollut oikeasti olemassa. Jos näin ei ollut, on tositarina hyvinkin harmillinen, sillä elokuva taas todella kuvaa kauniisti lujan ystävyyden muodostumista. Täysin erilaisista maailmoista tulevat muusikko Don Shirley ja autokuski Tony Lip lähtevät matkalle, mikä muuttaa niin molempia hahmoja kuin katsojaakin. Elokuva lämmittää, koskettaa ja siitä löytyy paljon sydäntä. On hienoa seurata, kuinka nämä hahmot opettavat toisiaan ja vielä hienomman siitä tekee, kun näyttelijäkaksikko Mahershala Ali ja Viggo Mortensen ovat näin täydellisiä rooleissaan. Hahmojen välinen dialogi on vangitsevaa, etenkin kun Ali ja Mortensen tarjoavat sen näin upeasti. Elokuva tekee vaikutuksen yhä uudestaan ja uudestaan, minkä lisäksi se käsittelee sanomaansa rasismista iskevästi. Ajankuva on tyylikkäästi toteutettu ja Nuija ja tosinuija -komediastaan (Dumb and Dumber - 1994) tuttu ohjaaja Peter Farrelly osoittaa lahjakkuutensa huumorin ja osuvan draaman yhdistämisessä. Kyseessä on myös yksi kaikkien aikojen parhaista road trip -leffoista!

3. JOKER

Myös DC Comicsin sarjakuviin perustuva elokuva Joker (2019) herätti vahvoja mielipiteitä puolesta ja vastaan - tällä kertaa etukäteen. Mediassa kohistiin siitä, että elokuva tulisi herättämään ihmisissä hirveitä mielihaluja ja monissa maissa elokuvateatterit valmistautuivat mahdollisen joukkoampumisen varalta. Uutisia lukiessani aloin lopulta pohtia, että jos joku hullu jotain tekisi, johtuisi se luultavasti mediakohusta eikä niinkään leffasta. Monien pelko on toki ymmärrettävää, sillä elokuva näyttää inhorealistisesti, kuinka yhteiskunta luo omat hirviönsä. Kyseessä on pelottava elokuva, sillä näin voi todellisuudessa tapahtua. Itse olin todella mykistynyt, kun näin Jokerin, sillä kyseessä on niin uskomattoman vaikuttava kokemus. Elokuva on erittäin ahdistava ja painostava, eikä se todellakaan nosta hymyä huulille. Vaikka tarinan päähenkilö lähteekin pahoille teille, katsoja ymmärtää hahmoa täysin - ja sehän monia pelottaa. Joaquin Phoenix tekee elämänsä roolityön Arthur Fleckinä, eli Jokerina. Phoenix hyppää hulluuden pyörteeseen niin taiturimaisesti, että sekin pelottaa. Egertonin lisäksi olen hyvin vihainen Oscar-akatemialle, jos Phoenixkaan ei saa parhaan miespääosan ehdokkuutta. Oman kiehtovan lisänsä elokuvaan tuo myös se, ettei katsojana osaa lopulta täysin sanoa, mikä oli todellista ja mikä ei. Jotkut kohdat olisi voinut jättää paremmin katsojan tulkinnan varaan, mutta sitten taas aina samaa aikaa näyttävät kellot hämmentävät entisestään. Kauhea kankkunen -trilogian (The Hangover - 2009-2013) ohjaaja Todd Phillips tekee uskomattoman loikan pois komediasta. Hän on selvästi lainaillut paljon Martin Scorsesen elokuvista, kuten Taksikuskista (Taxi Driver - 1976) ja Koomikkojen kuninkaasta (The King of Comedy - 1982), mutta luo lopulta omanlaisensa teoksen, mistä puhutaan varmasti vielä vuosienkin päästä yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana sarjakuvafilmatisointina.

2. MARRIAGE STORY

Vuoden viimeisten viikkojen aikana listalle onnistui ujuttautumaan vielä itselleni täysin puskista tullut Adam Driverin ja Scarlett Johanssonin tähdittämä draamaelokuva Marriage Story (2019). Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään lämmin kertomus avioliitosta, vaan karun todentuntuinen kuvaus avioerosta. Itse koin eron tänä keväänä ja tämä elokuva onnistui nostamaan monet inhottavat tunteet takaisin. Elokuva iski äärimmäisen lujaa tunteisiin ja alahuuleni väpätti useaan otteeseen leffan aikana. Surun lisäksi filmi kuitenkin muistutti, mitä kaikkea hienoa on tapahtunut ja kuinka voin nyt paremmin. Driver ja Johansson tekevät uriensa parhaat roolityöt ja he todella tuntuvat aidolta avioparilta eron keskellä. Mestarillisen alun ansiosta katsoja välittää heidän hahmoistaan nopeasti ja siksi onkin kauheaa vain seurata sivusta, kun heidän yhteinen elämänsä murenee. Elokuva ei onneksi maalaile toisesta hyvää ja toisesta pahaa, vaan näyttää hienosti, että molemmissa on selkeät vikansa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Noah Baumbach tekee huikeaa työtä tunnelman ja tarinan kanssa. Hänen käsikirjoituksensa on yksi vuoden vahvimmista niin juonikaareltaan kuin dialogiltaan. Baumbach luottaa näyttelijöihinsä täysillä ja on vaikuttavaa seurata, kun pitkien kuvien aikana Driverin ja Johanssonin täytyy näyttää hurjia tunteita. Elokuva on sydäntäsärkevä, mutta samalla on siinä hilpeät ja lämpimätkin hetkensä.

Sanoin sen jo huhtikuussa, kun arvostelin tämän elokuvan. Jo silloin totesin, että tämä tulisi olemaan suosikkini vuoden 2019 elokuvatarjonnasta, eikä mikään filmi onnistunut ylittämään tätä minun silmissäni. Mikään muu ei tarjonnut sellaista tunneskaalaa ja saanut minua haluamaan nähdä elokuvaa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan kuin:

1. AVENGERS: ENDGAME

Avengers: Endgame (2019) on Marvelin elokuvauniversumin 22. teos ja oman "Infinity"-saagansa huipennus. Paineet elokuvan onnistumiselle olivat käsittämättömät - eihän tällaista järkälemäisen leffauniversumin suurta huipennusta ole koskaan ennen yritetty. Avengers: Endgame luokin sanalle "eeppisyys" täysin uuden merkityksen, sillä sitä tämä teos todella on. EEPPINEN. Epäonnistumisen riski oli suuri, mutta Russon veljesten varmoissa käsissä luotiin jotain, mikä tulisi jäämään elokuvahistoriaan. Mikään muu elokuva ei tarjonnut minulle tänä vuonna sellaista tunnevyöryä kuin tämä. Vaikka Marvelin leffoihin kuuluu selkeästi heikompiakin filmejä, tätä katsoessa en voinut olla miettimättä, kuinka tärkeitä ja rakkaita näistä hahmoista ja tästä maailmasta oli minulle oikeasti tullut. Monet yhä ihmettelevät, miksi ihmiset käyvät katsomassa Marvelin leffoja ja että onko kyseessä vain isot toimintakohtaukset? Ei, vaan syynä ovat nämä hahmot ja tämä maailma, joita on rakennettu huolellisesti viimeisen vuosikymmenen ja yli 20 leffan ajan tässä elokuvauniversumissa. Kun tällaista mammuttimaista pakettia nivotaan yhteen, on täysin oikeutettua, että elokuvalta löytyy kestoa kolme tuntia. Siltä se ei kuitenkaan tunnu, vaan filmi on vauhdilla ohi. Avengers: Endgameen mahtuu niin mukaansatempaavaa seikkailua kuin onnistunutta draamaa, hulvattomia vitsejä, tiukkaa jännitystä, sekä niin uskomattomia hetkiä, että iho nousee kananlihalle pelkästä ajatuksesta. Rakastan sitä, että tekijät ovat tökkineet kepillä jäätä ja tarjonneet rohkeita ratkaisuja niin juonen kuin hahmojen suhteen. Etenkin Thorin kohdalla tehty muutos on lopulta hämmästyttävän syvällinen. Siinä, missä Avengers: Infinity War (2018) keskittyi lähinnä tarinan pahikseen, Thanosiin, Avengers: Endgame nostaa jälleen sankarit valokeilaan ja tarjoaa joidenkin kohdalla heidän viimeiset tähtihetkensä. Vaikka on selvää, että tästä eivät kaikki selviä hengissä, ovat liikuttavat hetket niin onnistuneita, että minä ihan oikeasti itkin. Useammankin kerran. Ja sitä ei tapahdu leffoja katsoessa lähes ikinä. Lopputaistelun aikana tärisin penkissäni, sillä olin niin häkeltynyt näkemästäni. Avengers: Endgame teki aivan mielettömän vaikutuksen ja se on ehdottomasti leffa, mikä tulee jäämään tältä vuodelta parhaiten mieleeni. Avengers: Endgame on spektaakkeli, mikä hakee vertaistaan ja saa nähdä, onnistuuko mikään muu elokuvasarja seuraavan vuosikymmenen aikana tarjoamaan jotain tällaista. Ei edes Harry Potterin huipennus Kuoleman varjelukset, osa 2 (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011) tai Tähtien sodan paluu Star Wars: The Force Awakens (2015) saanut yleisöä villiintymään, hurraamaan, taputtamaan ja muutenkin osoittamaan suosiotaan yhtä innokkaaksi kuin Avengers: Endgamen ensi-illassa. Tämän ensi-illan tulen muistamaan vuosienkin päästä parhaimpana teatterikokemuksenani koskaan. Vaikka kyseessä on oman saagansa finaali, eihän se todellakaan tarkoita, etteikö Marvelin elokuvauniversumi jatkuisi. Tämän jälkeen kesällä ilmestyi Spider-Man: Far From Home, mikä toimi tavallaan epilogina tämän tapahtumille ja ensi vuonna nähdään Black Widow (2020) ja Eternals (2020). Niistä puhutaan kuitenkin vasta ensi vuoden puolella lisää...

Siinä se nyt sitten oli! 2019 ja samalla 2010-luku jäävät taakse ja voimme suunnata kohti tulevaa vuotta ja vuosikymmentä, sekä niiden tarjoamia elokuvia. Kaikenlaista on luvassa, enkä malta odottaa kaikkea, mitä pääsee katsomaan ja arvostelemaan. Niiden kimppuun käymmekin huomenna, kun esittelen ensi vuoden elokuvatarjontaa ja nostan esille niitä filmejä, joita odotan vuodelta 2020 eniten. Hyvää uutta vuotta kaikille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.12.2019
Lähteet: elokuvien julisteet www.imdb.com
Alun kuva elokuvasta Joker