Arvostelu: Jungle Cruise (2021)

JUNGLE CRUISE

Ohjaus: Jaume Collet-Serra
Pääosissa: Emily Blunt, Dwayne Johnson, Jack Whitehall, Jesse Plemons, Édgar Ramírez, Veronica Falcón ja Paul Giamatti
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Jungle Cruise perustuu Disney Parksin samannimiseen huvipuistoajeluun. Pian Disneyn huvipuistoajeluun perustuvan elokuvan, Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) osoittauduttua jättihitiksi, Disney ryhtyi kehittelemään elokuvaa toisesta ajelusta. Kesti kuitenkin useampi vuosi, ennen kuin idea lähti vihdoin toteutukseen. Aluksi leffaan suunniteltiin päätähdiksi Toy Story -animaatioita (1995-2019) tähdittäneet Tom Hanks ja Tim Allen, mutta kun projekti ei edennyt, näyttelijäkaksikko jätti leffan. Vuonna 2015 Disney ilmoitti aloittaneensa projektin suunnittelun alusta ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2018. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo lokakuussa 2019, mutta koska elokuvan jälkituotanto oli vielä kesken, ensi-iltaa siirrettiin heinäkuulle 2020, mutta koronaviruspandemian takia ensi-iltaa jouduttiin siirtämään vielä vuodella eteenpäin. Nyt Jungle Cruise saa kuitenkin vihdoin ja viimein ensi-iltansa ja itse odotin sitä ihan positiivisin mielin. Olin huomattavasti kiinnostuneempi filmistä viime kesänä, kun sen piti ilmestyä ja ehdinkin jopa unohtaa koko elokuvan useaan otteeseen, ennen kuin alkoi näyttää varmalta, että se olisi ihan oikeasti tulossa teattereihin. Kävinkin katsomassa Jungle Cruisen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1916 brittiläistutkija Lily Houghton ja hänen veljensä MacGregor pestaavat jokilaivakapteeni Frank Wolffin auttamaan heitä myyttisen ja parantavia voimia omaavan puun löytämisessä Amazon-joelta.

Hiljainen paikka -kauhuelokuvista (A Quiet Place - 2018-) tuttu Emily Blunt näyttelee Lily Houghtonia, tutkijaa, joka on ollut vuosia kiinnostunut myyttisestä amazonilaispuusta ja sen parantavista voimista. Lilyä ajaa eteenpäin tunne siitä, että hänen pitää saada autettua muita puun voimilla kuin myös se, että hän haluaa osoittaa lahjansa konservatiivisen tutkijaseuran edessä, joka ei huoli häntä joukkoonsa sukupuolen vuoksi. Blunt hyppää yllättävänkin innokkaasti seikkailun vietäväksi ja hänessä on selvästi ainesta toimintaleffojen tähdeksi. Mukanaan Lilyllä on MacGregor-veli, jota esittää Jack Whitehall. Aluksi lähinnä koomisena sivuhahmona esitelty MacGregor on lopulta Disney-leffan hahmoksi yllättävänkin rohkea veto. Whitehall suoriutuu hyvin roolistaan hienostoherrana, joka kammoaa jopa ajatusta vaatteiden likaantumisesta retken aikana.

     Avukseen Lily ja MacGregor saavat Dwayne "The Rock" Johnsonin näyttelemän jokilaivakapteeni Frank Wolffin, joka on persoonaltaan aikamoinen vekkuli. Johnson istuukin rooliin täydellisesti, sillä hänestä löytyy muskeleidensa kanssa karismaa seikkailusankariksi, mutta myös tiettyä pilkettä silmäkulmassa, jolla hän tekee Frankista erittäin hilpeän tapauksen. Hahmokolmikko toimii vallan mainiosti ja heidän kanssa lähtee mielellään hurjalle matkalle. Johnsonin ja Bluntin kemioiden kohtaaminen on yksi elokuvan isoimmista onnistumisista ja jo heidän ansiosta filmiä on ilo seurata.

Haasteita jo valmiiksi vaaralliselle matkalle tuottavat Elämän puun perässä oleva saksalaisprinssi Joachim (Jesse Plemons), Frankin velkoja Nilo (Paul Giamatti), sekä konkistadori Aguirre (Édgar Ramírez), joka on etsinyt puuta jo muutaman vuosisadan ajan. Ramírez ei tee erityistä vaikutusta osassaan, mutta hänen hahmoaan syvennetään hyvin filmin edetessä. Sen sijaan Plemons ja Giamatti ovat aivan loistavia yliampuvan eksentrisinä pahiksina. Näyttelijäduolla on selvästi ollut hauskaa kuvauksissa ja he ovat kummatkin löytäneet sen tarkan rajan, kuinka pitkälle he voivat mennä, ennen kuin homma lässähtää.

Jungle Cruise osoittautui onneksi pitkän odotuksen arvoiseksi elokuvaksi ja yllättävänkin mainioksi seikkailuksi, joka saattaa jopa olla tämän elokuvakesän viihdyttävintä antia. Se kumartelee onnistuneesti vanhan koulukunnan seikkailufilmeille ja tarjoaa kunnon matkan, jollaisia ei nykyään enää tehdä. Pirates of the Caribbeanin tavoin Disney on hämmentävänkin hyvin saanut rakennettua kiinnostavan tarinan huvipuistolaitteen ympärille, eikä elokuvaa koskaan näe hävyttömänä rahastuksena. Sen voimakas seikkailuhenki nappaa heti alussa mukaansa ja vaikka riemastuttava kyyti alkaakin puolen välin paikkeilla hieman hidastella, se pitää silti ilahduttavasti kiinni loppuun saakka.

Elokuvasta löytyy sellaista ehtaa seikkailun tuntua ja henkeä, jollaista en ole hetkeen kokenut. Sellaista tunnetta, joka oikeasti saa katsojan haluamaan lähteä tälle vaaralliselle matkalle, mistä ei välttämättä ole enää takaisin tulemista. Monista seikkailufilmeistä uupuu se into ja puhti, joita Jungle Cruise onnistuu tarjoamaan. Elokuvassa hilpeä meno ja hurjat vaaratilanteet kulkevat hyvin käsikädessä ja leffan aikana saa niin nauraa kuin jännittää. Erityisesti nuoremmille katsojille jotkut kohtaukset saattavat olla todella tiivistunnelmaisia. Ohjaaja Jaume Collet-Serra on siis hyvin onnistunut työssään. Loppuhuipennus ei mielestäni valitettavasti täysin yltänyt sellaisiin korkeuksiin, joita olisin elokuvalta kaivannut, mutta jo tällaisenaan se toimii. Yksi iso syy tälle on, että leffa ei saanut minua sen kummemmin kiinnostumaan siitä maagisesta puusta, jonka perässä kaikki ovat. Se ajaa hyvin asiansa ja pitää hahmot alati liikkeessä, mutta tämä on hyviä esimerkkejä siitä, että joskus tärkeintä on matka, eikä se määränpää.

Vuosien varrella Jungle Cruisea on käsikirjoittanut useampikin henkilö, mutta lopullisesta filmistä käsikirjoittajan kunnian ovat lopputeksteihin saaneet Michael Green, Glenn Ficarra ja John Requa, joiden työ on muuten mainiota, mutta jo he olisivat voineet tiivistää puoltaväliä hieman. Lisäksi parissa kohtaa kolmikon kirjoittama dialogi on turhankin selittelevää. Oman huvittavuutensa näihin selityskohtauksiin tuo Metallican Nothing Else Matters -kappaleen käyttö. Vaikka instrumentaalinen ja orkesterin kera soitettu sovitus onkin todella hyvä, jokin siinä ei vain istunut täysin elokuvaan mukaan. Muuten elokuvan musiikit, joista vastaa James Newton Howard, ovat erittäin menevät ja tunnelmoivat. Howardin työn lisäksi äänipuolella väkevää on erityisesti jokilaivan moottorin jyskytys. Visuaalinenkin puoli toimii hyvin. Elokuva on taidokkaasti kuvattu ja sen lavasteet, maskeeraukset ja varsinkin asut ovat näyttävät. Erikoistehosteiden taso kuitenkin vaihtelee hieman pitkin leffaa. Välillä maisemat ovat upeat ja joissakin kuvissa tietokoneella tehty jaguaari vakuuttaa täydellisesti, mutta toisissa kuvissa digitaalisuus paistaa läpi.

Yhteenveto: Jungle Cruise on erittäin viihdyttävä vanhan koulukunnan filmeille kumarteleva seikkailuelokuva, jollaisia harvemmin enää nykyään näkee. Se saa oikeasti innostumaan tästä hurjasta matkasta, vaikka itse matkan kohde ei sen kummemmin kiinnostaisi. Vahva seikkailuhenki on kaiken aikaa läsnä ja filmi pitää pääasiassa tiukasti kiinni katsojastaan. Vain noin puolen välin kohdalla leffa ryhtyy turhaan hidastelemaan, eikä se pidä alkupään puhtia täysillä yllä ihan loppuun saakka. Elokuva tarjoaa paljon toimintaa, huumoria ja jännitystä, jotka tehoavat takuulla kaikenikäisiin seikkailunnälkäisiin katsojiin. Emily Blunt ja Dwayne Johnson säkenöivät pääosissa ja Jesse Plemons ja Paul Giamatti edustavat riemastuttavan yliampuvia pahishahmoja. Elokuvan visuaalinen ilme on suurimmaksi osaksi toimiva, mutta välillä osa efekteistä näyttää pienesti viimeistelemättömiltä. James Newton Howardin säveltämät musiikit vain nostattavat mukaansatempaavan seikkailun tuntua, mutta Metallican käyttö leffassa särähtää hieman korvaan. Heikkouksistaan huolimatta Jungle Cruise on juuri sellaista rehtiä kesäviihdettä, jollaista etenkin juuri nyt tarvitaan ja suosittelenkin katsomaan sen isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Vaikka lehdistölle elokuva esitettiinkin 2D:nä, uskoisin leffan tehoavan vielä paremmin 3D:nä, sillä leffa puskee usein asioita todella lähelle kameraa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Jungle Cruise, 2021, Walt Disney Pictures, Zaftig Films, Davis Entertainment, Flynn Picture Company, Seven Bucks Productions, TSG Entertainment

Arvostelu: Cowboys & Aliens (2011)

COWBOYS & ALIENS

Ohjaus: Jon Favreau
Pääosissa: Daniel Craig, Harrison Ford, Olivia Wilde, Sam Rockwell, Clancy Brown, Keith Carradine, Adam Beach, Paul Dano, Noah Ringer, Walton Goggins, Julio Cedillo ja Abigail Spencer
Genre: toiminta, western, scifi, jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia - Extended Director's Cut: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12

Cowboys & Aliens perustuu Scott Mitchell Rosenbergin samannimiseen sarjakuvaan vuodelta 2006. Elokuvan työstäminen lähti kuitenkin käyntiin jo kauan ennen kuin sarjakuva edes julkaistiin. Vuonna 1997 Rosenberg kertoi Universal Picturesille ja DreamWorksille ideastaan ja studiot ostivat yhteistuumin tulevan sarjakuvan elokuvaoikeudet ennakkoon. Alun perin ohjaajaksi valittiin Steve Oedekerk, mutta hän päättikin tehdä uusintaversion vuoden 1964 elokuvasta The Incredible Mr. Limpet (mitä ei kuitenkaan koskaan tehty valmiiksi). Vuonna 2004 Cowboys & Aliensin oikeudet siirtyivät Universalilta ja DreamWorksilta Columbia Picturesille, mutta studiota ei lopulta kiinnostanutkaan viedä projektia eteenpäin, joten vuonna 2007 oikeudet palasivat takaisin aiemmille omistajille. Robert Downey Jr. oli tekijöiden toive päärooliin, noustuaan takaisin tähdeksi Iron Manin (2008) kautta. Kuvatessaan Iron Man 2:a (2010), Downey Jr. kertoi Cowboys & Aliensista ohjaaja Jon Favreaulle, joka kiinnostui ja päätti tehdä sen seuraavaksi. Downey Jr. päätti kuitenkin tehdä Sherlock Holmes: A Game of Shadowsin (2011) ja hänet korvattiin Daniel Craigilla. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja lopulta Cowboys & Aliens sai maailmanensi-iltansa 29. heinäkuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja se oli yksi vuoden pahimmista flopeista taloudellisesti. Kriitikotkaan eivät erityisemmin lämmenneet leffalle. Itse kävin katsomassa Cowboys & Aliensin isäni kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin ja pidin sitä ihan kelvollisena. Olen katsonut leffan kerran uudestaan, mutta siitä on jo aikaa. Kun huomasin Cowboys & Aliensin täyttävän nyt 10 vuotta, päätin sen kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja arvostella sen.

1800-luvun lopulla villissä lännessä muistinsa menettänyt mies herää keskeltä erämaata, kummallinen mekaaninen laite kiinni ranteessaan. Yrittäessään löytää vastauksia kysymyksiinsä, mies huomaa joutuneensa keskelle alkavaa sotaa lännen asukkien ja avaruudesta tulleiden muukalaisten välillä.

Muistinsa menettäneenä miehenä nähdään uusia James Bond -elokuvia (1962-) tähdittänyt Daniel Craig, joka on nappivalinta kylmäksi kivikasvoksi. Läpi leffan hahmosta selviää uusia puolia ja paikoitellen hänen taustansa onnistuvat olemaan kiinnostavammat kuin mitä elokuvassa muuten tapahtuu. Kyseessä ei ole mikään puhdas sankaritapaus ja se selvästi viehättää Craigia, joka ratsastaa karismaattisesti ja taistelee uskottavasti.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. karjatilan rikas omistaja, eversti Dolarhyde (Harrison Ford), tämän hulttiopoika Percy (Paul Dano), matkusteleva Ella (Olivia Wilde), baarimikko Doc (Sam Rockwell), pappi Meacham (Clancy Brown), seriffi Taggart (Keith Carradine), hänen lapsenlapsensa Emmet (Noah Ringer), sekä Dolarhydea auttava alkuperäiskansalainen Nat (Adam Beach). Poikaansa häpeävää Dolarhydea lukuunottamatta sivuhahmot eivät ole kovinkaan kiinnostavia tapauksia, mutta heidän näyttelijänsä hoitavat hommansa sujuvasti. Indiana Jonesin ja Han Solon rooleista tuttu Ford on tietysti mahtava arvokkaana everstinä ja Dano revittelee tämän ylimielisenä poikana. Wilde vakuuttaa enemmän, mitä pidemmälle elokuva etenee, kun taas Rockwell on erikoisen pienimuotoisessa roolissa.

Kun elokuvalla on sellainen nimi kuin Cowboys & Aliens, lehmipojat ja avaruusolennot, sen katselemisen aloittaessa odottaa innokkaasti huikeaa lajityyppien yhteentörmäystä, kun avaruuden muukalaiset hyökkäävätkin villiin länteen. Kun ihmisiltä riisutaan nykypäivän aseet ja tieto, miten ihmeessä hevosilla ratsastavat, puutaloissa asuvat ja revolvereilla ammuskelevat heput voisivat voittaa laseraseilla ja lentävillä aluksilla varustetut oliot? Elokuvan premissi on erinomainen, minkä takia onkin niin harmillista, ettei toteutus millään yllä idean potentiaaliin. Kuinka näin herkullisesta aiheesta saakaan aikaiseksi näin innoton ja vaisu teos? Kun mukana on vieläpä niin James Bond kuin Indiana Jones, miten ihmeessä elokuva on näin keskinkertainen?

Elokuva lähtee kyllä erittäin lupaavasti liikkeelle ja vaikka katsoja nimen perusteella tietääkin, mistä on kyse, niin kummallisten asioiden alkaessa tapahtumaan villissä lännessä, mysteeriä ja jännitystä rakennetaan toimivasti. Kuitenkin avaruusolentojen ensimmäisen kunnon hyökkäyksen jälkeen leffa lähtee ratsastamaan kohti alamäkeä. Filmi onnistuu olemaan yllättävänkin pitkäveteinen, kun tarina käynnistyy kunnolla. Ihmisdraaman tunkeminen joka koloon voisi toimia, jos katsojana välittäisi muista hahmoista kuin Craigin ja Fordin esittämistä. Draamailut tekevät leffasta raskassoutuisen, kun se toimisi paremmin täysin puhtaana ja itsetietoisena hömppänä. Elokuva ottaa itsensä turhankin vakavasti, eikä osaa nauttia mahtavasta ideastaan. Viihdyttäviä hetkiä löytyy välillä, mutta liian harvoin. Kun leffa kadottaa katsojansa puolivälin paikkeilla, ei edes ihan viihdyttävä loppurähinä pelasta pakettia.

Jon Favreau on hyvin epätasainen ohjaajana. Hän on tehnyt urallaan erittäin mainioita filmejä, kuten ensimmäisen Iron Manin, ruokaleffa Chefin (2014) ja Viidakkokirja-uusintaversion (The Jungle Book - 2016), mutta hänen filmografiaansa mahtuu myös heikompia teoksia, kuten Iron Man 2, Leijonakuningas-uusintaversio (The Lion King - 2019), sekä tämä Cowboys & Aliens. Favreau on lähtenyt innoissaan projektiin, muttei lopulta tunnu tietävän, mitä tehdä idean kanssa. Niinpä lopputulos onkin valitettavan epätasainen. Tähän on luultavasti vaikuttanut myös se, että leffalla on viisi käsikirjoittajaa, jotka eivät myöskään hoksaa, kuinka paljon parempaan elokuvaan heillä on ainekset. Teknisesti kyseessä on kuitenkin onnistunut teos. Kuvaus on oivallista ja villin lännen maisemia esitellään upeilla laajoilla otoksilla. Avaruusolentojen ulkoasu on tyylikäs ja efektit näyttävät edelleen hyviltä. Kaupungin ja olentojen alusten lavasteet ovat hienot ja puvustustiimi on tehnyt hyvää työtä asujen kanssa. Äänimaailmakin on iskevä, yhdistellen länkkäriä ja scifiä. Harry Gregson-Williamsin säveltämät kelpo musiikitkin sisältävät vaikutteita molemmista genreistä.

Cowboys & Aliensista on olemassa noin vartin pidempi ohjaajan versio, missä on useita pidennettyjä, sekä muutamia kokonaan uusia kohtauksia, joita teatteriversiossa ei nähty. Päähenkilön tutustuminen pappi Meachamiin kestää kauemmin, kuten kestää myös kaupunkilaisten lähtö avaruusoliojahtiin. Jokilaivalla ja alkuperäiskansan kanssa vietetään enemmän aikaa. Loppukohtausta on pidennetty, näyttämään jälkimaininkia. Toimintakohtaukset ovat verisempiä ja ohjaaja Jon Favreaun voi bongata todella nopeasti etsintäkuulutus-julisteesta.

Yhteenveto: Cowboys & Aliens on veikeästä nimestään ja ideastaan huolimatta harmillisen vaisu ja hidastempoinen elokuva. Vielä alkupäässä rakennetaan hyvin jännitettä ja mysteeriä, mutta pian avaruusolentojen ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen filmin taso alkaa laskea. Tylsästi toteutettua ihmisdraamaa on liikaa ja näin pöljän idean kanssa elokuvan pitäisi osata ottaa paljon rennommin. Enemmän kieli poskessa tehtynä viihteenä elokuva toimisi huomattavasti paremmin. Silti sekaan mahtuu omat hyvät hetkensä ja loppuhuipennus on viihdyttävää seurattavaa. Daniel Craig istuu täydellisesti päärooliin ja Harrison Ford on loistava tympeänä everstinä. Visuaalisesti elokuva on kestänyt yllättävänkin hyvin aikaa. Ongelmat muodostuvat lähinnä liian monen käsikirjoittajan tekstistä ja Jon Favreaun hieman innottomasta ja suuntaansa hakevasta ohjauksesta. Vioistaan huolimatta Cowboys & Aliensin katsoo sujuvasti kerran, jos länkkärit ja scifi ovat lähellä sydäntä. Silti on varmaa, että näin hullunkurisen konseptin ympärille olisi saanut rakennettua iskevämmän elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Cowboys & Aliens, 2011, Universal Pictures, DreamWorks, Reliance Entertainment, Relativity Media, Imagine Entertainment, K/O Paper Productions, Fairview Entertainment, Platinum Studios, K/O Camera Toys

Arvostelu: Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti (Hot Shots! - 1991)

HOT SHOTS! - KAIKKIEN ELOKUVIEN ÄITI

HOT SHOTS!

Ohjaus: Jim Abrahams
Pääosissa: Charlie Sheen, Cary Elwes, Valeria Golino, Lloyd Bridges, Kevin Dunn, Jon Cryer, William O'Leary, Kristy Swanson, Cylk Cozart, Rino Thunder ja Bill Irwin
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia
Ikäraja: 12

Hot Shots! (mikä kulkee täällä Suomessa hassulla lisänimellä "Kaikkien elokuvien äiti") on Charlie Sheenin tähdittämä parodia elokuvasta Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986). Elokuvan teko lähti liikkeelle pari vuotta Top Gunin ilmestymisen jälkeen ja itse leffa sai maailmanensi-iltansa 26. heinäkuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli jättimenestys, mitä monet kriitikotkin kehuivat. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Hot Shots! - kaikkien elokuvien äitiä, sillä katsoin Top Gunin ensimmäistä kertaa vasta alkusyksystä 2019, enkä kokenut järkeväksi katsoa parodiaa leffasta, jota en ollut nähnyt. Kuitenkin nyt kun olen nähnyt Top Gunin ja huomasin Hot Shotsin täyttävän 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja arvostella sen juhlan kunniaksi - varsinkin kun pian ilmestyy kauan odotettu Top Gun: Maverick (2021).

Laivastosta eronnut lentäjä Topper Harley kutsutaan takaisin hommiin, uutta "Uninen elukka" -sotilasoperaatiota varten. Palatessaan Topper kohtaa kilpailevat pilotit, menneisyyden traumat ja viehättävän psykologin.

Alkoholi- ja huumeongelmiensa, sekä väkivaltaisten tekojensa vuoksi nykyään huonossa maineessa oleva, mutta tämän leffan ilmestymisen aikaan vielä suurta suosiota nauttinut Charlie Sheen näyttelee elokuvan päähenkilöä, Topper Harleyta. Kyseessä on tietty parodiaversio Tom Cruisen näyttelemästä Maverickista, Top Gun - lentäjistä parhaat -leffan päähahmosta. Esikuvansa tavoin Topperkin on aikamoinen huimapää hävittäjän puikoissa, mistä hän joutuu helposti ongelmiin. Sheen on mainio roolissa ja leppoisalla hengellään tarjoaa useat hilpeät naurut.

     Elokuvassa nähdään myös Kevin Dunn Topperin takaisin laivastoon pyytävänä komentajakapteeni Blockina, Lloyd Bridges amiraali Tug Bensonina, Cary Elwes, Jon Cryer ja William O'Leary lentäjinä, sekä Valeria Golino psykologi Ramadana, johon Topper iskee silmänsä palatessaan laivastoon. Näyttelijät tekevät kaikki oivaa työtä, vaikkei Dunn erityisen hauska onnistu olemaan. Elwes tekee hyvää vitsiä Val Kilmerin hahmosta Top Gunissa, kun taas Bridges on täydellinen hömelönä amiraalina. Bridgesin rooli oli alun perin kirjoitettu Leslie Nielsenille, joka ei kuitenkaan suostunut elokuvaan. Vaikka Nielsen onkin mahtava ja suorastaan legenda parodioiden saralla, täytyy sanoa, että mielestäni tätä roolia varten Bridgesistä löytyy jotain arvokkuutta kaiken pöhköyden keskeltä, mitä Nielsen ei välttämättä onnistuisi tuomaan rooliin. On muuten huvittavaa nähdä Sheen ja Cryer samassa leffassa, ennen kuin he päätyivät näyttelemään veljeksiä huippusuositussa Miehen puolikkaat -komediasarjassa (Two and a Half Men - 2003-2015).

Ai että, Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti osoittautuikin hauskaksi filmiksi! Olin etukäteen hieman skeptinen, mutta ei kestänyt kauaa, kun leffa jo voitti minut puolelleen. Tämä voi myös johtua siitä, että katsoin elokuvan keskellä yötä, väsyneen ylienergisessä tilassa, milloin huonotkin vitsit naurattavat kunnolla. Toivottavasti en häirinnyt naapureitani, sillä minä todella nauroin läpi leffan. Enää ei tehdä tällaisia komedioita, joissa kaikessa ei välttämättä ole mitään järkeä, joissa vitsejä on mukana ihan vain vitsien vuoksi ja joissa jatkuvuudella ei ole niinkään väliä. Leffa on täysin itsetietoista ja häpeilemätöntä hyvän mielen hömppää, joka vain haluaa viattoman lapsenomaisesti viihdyttää katsojaansa läpi vajaan puolentoista tunnin kestonsa ja siinä se myös onnistuu todella hyvin.

Tarina ja huumori selvästi pilailevat Top Gunin kustannuksella, eikä tätä tosiaan kannata katsoa, jos kyseistä lentoleffaa ei ole vielä nähnyt, sillä monet vitsit menevät täysin ohi. Jo tällaisenaan Hot Shots! irvailee veikeästi filmin juustoisuudelle, mutta se voisi vieläkin rohkeammin tarttua Top Gunin pöljään äijäpullisteluun ja tahattomaan (tai täysin tarkoitukselliseen) homoeroottiseen sävyyn. Top Gun ei kuitenkaan jää ainoaksi leffaksi, mikä joutuu pilkan kohteeksi, vaan osansa saavat myös mm. Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990), Rocky (1976), Tuulen viemää (Gone with the Wind - 1939) ja Teräsmies (Superman - 1978). Mukana on paljon vitsejä ja niistä monet visuaaliset huvitukset näkyvät vain pikaisesti, jolloin osa saattaa jopa mennä ohi ensimmäisellä katselulla. Vaikka kyseessä on puhdas pöhköily, on tähän silti käytetty ajatusta niin, että menoon täytyy oikeasti keskittyä. Komediaa revitään niin aikamoisesta toilailusta kuin aidosti nokkelasta sanailusta. Erityisen hauskaksi koin dialogin tutkaa käyttävän sotilaan ja amiraali Bensonin välillä: 

"Viholliskoneita kello kahdessatoista!"

"Kahdessatoista? No, meillähän on siis aikaa vielä... 25 minuuttia!"

Elokuvan on ohjannut Jim Abrahams, joka oli aiemmin tehnyt mm. komediaklassikon Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980). Vaikkei Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti yllä samalle tasolle, onnistuu Abrahams tässäkin. Samoja tehokeinoja löytyy molemmista leffoista ja Abrahamsin komediallinen ajoitus on erittäin hyvää, vaikka itse vitsit eivät aina osuisikaan maaliinsa. Myös teknisesti kyseessä on yllättävän laadukas teos. Lentotukialuksen lavasteet ovat näyttävät ja hävittäjien lentelyt ovat hienosti toteutetut. Kuvaus on sujuvaa ja efektit komedialeffalle juuri sopivan hupsuja. Äänimaailmastakin löytyy omat vitsinsä, kuten auton jarrutusääni hevosen pysähtyessä. Sylvester Levayn säveltämistä musiikeista löytyy paljon vaikutteita Top Gunin melodioista.

Yhteenveto: Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti on erittäin mainio ja hilpeä Top Gun -parodia, mikä toimii yhä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Elokuva on tunnelmaltaan erittäin lystikäs ja se on täynnä vitsejä, jotka muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta saavat nauramaan makeasti. Leffa on vielä siltä ajalta, kun kaikessa ei tainnut olla erityisemmin logiikkaa, eikä haitannut, vaikka pöhköilisi täysillä kieli poskessa. Vaikka leffa voikin vaikuttaa lähinnä tyhmältä, löytyy siitä paljon nokkeluuksia ja jotkut vitseistä ovat niin ovelasti piilotettuja, että elokuvasta riittää bongailtavaa useammallekin katselukerralle. Esikuviensa kustannuksella irvailu on hauskasti tehty, vaikka elokuva voisi vieläkin rohkeammin vitsailla tiettyjen Top Gunin juttujen kustannuksella. Charlie Sheen on oiva valinta päärooliin huimapää Topper Harleyksi, mutta show'n varastaa Lloyd Bridges amiraali Bensonina. Teknisiltä ansioiltaan filmi on yllättävänkin pätevä, vaikka seasta löytyykin tarkoituksella kökköjä tehosteita ja äänitehosteita. Kaiken kaikkiaan Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti on varsin lystikäs komediaelokuva, jonka katselua suosittelen lämpimästi - kunhan Top Gun - lentäjistä parhaat on ensin nähty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Hot Shots!, 1991, Twentieth Century Fox, Peter V. Miller Investment Corp.

Arvostelu: Spirit - Kesyttämätön (Spirit Untamed - 2021)

SPIRIT - KESYTTÄMÄTÖN

SPIRIT UNTAMED

Ohjaus: Elaine Bogan ja Ennio Torresan

Pääosissa: Isabela Merced, Julianne Moore, Jake Gyllenhaal, Marsai Martin, Mckenna Grace, Walton Goggins, Andre Braugher, Lucian Perez, Joe Hart ja Eiza González

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Spirit - villi ja vapaa (Spirit: Stallion of the Cimarron - 2002) oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys. Vuonna 2017 sen tarinaa päätettiin jatkaa Netflixissä televisiosarjan Spirit - Vapauden kutsu (Spirit Riding Free) muodossa. Kaksi vuotta myöhemmin DreamWorks ilmoitti työstävänsä elokuvasovitusta Netflix-sarjan pohjalta. Animoinnin käynnistyessä koronaviruspandemia alkoi ja elokuva täytyi tehdä lähes kokonaan etätyönä. Filmi saatiin kuitenkin valmiiksi ja nyt Spirit - Kesyttämätön on saanut ensi-iltansa. Itselleni alkuperäinen Spirit - villi ja vapaa ei ollut koskaan erityinen elokuva ja kuten arvostelussani kerroin, katsoin sen vasta vähän aikaa sitten ensi kertaa kunnolla alusta loppuun. Netflix-sarjaa näkemättä menin katsomaan Spirit - Kesyttämättömän sen ensi-iltapäivän aamun ensimmäiseen näytökseen.

Fortuna "Lucky" Navarro-Prescottin jouduttua jälleen ongelmiin, hänet päätetään lähettää kesäksi isänsä luokse pieneen Miraderon kaupunkiin, missä hän ystävystyy villin hevosen Spiritin kanssa. Häijyn Hendricksin johtamalla rosvoryhmällä on kuitenkin katala suunnitelma ottaa hevonen kiinni ja myydä se ulkomaille.

Siinä, missä alkuperäinen Spirit-elokuva kertoi juurikin Matt Damonin ääninäyttelemästä Spirit-hevosesta, Spirit - Kesyttämätön keskittyy Netflix-sarjan tavoin Fortuna Navarro-Prescottiin, eli Luckyyn, jota ääninäyttelee Isabela Merced. Lucky on hyvin tyypillinen heppaleffan päähenkilö; tyttö, joka ei sopeudu elämäänsä hienommissa piireissä, joten hänet lähetetään pikkukaupunkiin tai maaseudulle jonkun sukulaisensa luokse, kunnes hän oppii käytöstavoille. Tavanomaisuudestaan huolimatta Lucky on pidettävä hahmo, jonka haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Luckyn täti Cora (Julianne Moore), joka matkaa Luckyn kanssa Miraderoon Luckyn isän Jimin (Jake Gyllenhaal) luokse. Miraderossa Lucky tapaa myös heppatytöt Prun (Marsai Martin) ja Abigailin (Mckenna Grace), Abigailin pikkuveljen Snipsin (Lucian Perez), Prun isän Alin (Andre Braugher), sekä ikikurisen Hendricksin (Walton Goggins), joka katalan konnakoplansa kanssa aikoo tehdä pahaa hevosille. Niin ja onhan mukana toki se nimikkohepo Spirit, joka ajautuu lähinnä sivuhenkilöksi omassa elokuvassaan. Sivuhahmot jäävät pääasiassa hyvin yksiulotteisiksi. Mooren ja Gyllenhaalin kaltaiset lahjakkuudet ovat käyneet keräämässä helpot rahat ja Goggins yrmyilee tyypilliseen tapaansa pahiksen osassa.

"Tyypillinen" ja "tavanomainen" ovat hyviä sanoja kuvailemaan Spirit - Kesyttämätöntä. Se kulkee todella tyypillisiä ja tavanomaisia latuja kuin monet, monet muut heppaleffat vuosikymmenten varrelta. Villi tyttö lähetetään sukulaisensa luokse maaseudulle oppimaan käytöstapoja. Siellä hän kuitenkin ystävystyy villin hevosen kanssa, jota kukaan muu ei onnistu kesyttämään. Ja sitten on pahis, joka haluaa tehdä pahoja hevosille. Sama on nähty lukuisia kertoja ja tullaan varmasti näkemään lukuisia kertoja uudestaan. Yllätyksiä leffa ei tarjoa, eikä se siihen edes pyri. Vielä vähemmän yllätyksiä on luvassa Netflixin Spirit - Vapauden kutsu -sarjan faneille, sillä lukemani perusteella Spirit - Kesyttämätön on suorastaan kopio sen tarinasta. Tämä voikin tulla monelle katsojalle pettymyksenä, jotka odottivat uutta tarinaa näiden samojen hahmojen kanssa.

Sitten taas alkuperäisen Spirit - villin ja vapaan faneille voi tulla pettymyksenä se, kuinka erilainen tämä uusi filmi on. Siinä, missä alkuperäinen elokuva oli hyvin rauhallinen, seesteinen ja luonnonläheinen, esitellen oivallisesti Spiritin mielenmaisemaa Matt Damonin selostuksen kautta, Spirit - Kesyttämätön on nykyajalle tyypillistä vauhdikasta menoa ja meininkiä, missä nimikkohevonen jää sivuosaan, eikä hevosen ajatuksia kuulla puheena lainkaan. Jatko-osan sijaan näkisinkin Spirit - Kesyttämättömän enemmän erilaisena tulkintana samasta hevosesta uudelle sukupolvelle. Nykylapsille ja erityisesti tuoreille heppatytöille elokuva varmasti iskee lujaa. Itse koin filmin kaikessa mielikuvituksettomuudessaan ja unohdettavuudessaan ihan viihdyttäväksi. Vajaan puolentoista tunnin kesto on nopeasti ohi, sillä leffassa tapahtuu vähän väliä jotain.

Harmillisesti elokuvan animaatiolaatu on vielä innottomampaa kuin sen käsikirjoitus. DreamWorks teetätti leffan tarkoituksella halvemman animaatiofirman, Jellyfish Picturesin kautta. Hahmot ja hevoset näyttävät sentään hyviltä, mutta monet taustat ovat viimeistelemättömän näköisiä. Asiaa ei yhtään auta se tieto, että leffaa tehtiin etätyönä koronarajoitusten takia. Halpuus paistaa läpi filmistä ja kovien näyttelijöiden, kuten Gyllenhaalin ja Mooren näkeminen lopputeksteissä onkin siksi vielä yllättävämpää. Äänitehosteet toimivat sujuvasti ja Amie Dohertyn säveltämät musiikit tuovat mukaan reippautta ja seikkailullisuutta. Valitettavasti filmin laulut ovat aika yhdentekeviä rallatuksia.

Yhteenveto: Spirit - Kesyttämätön on ihan katsottava, mutta silti aika keskinkertainen heppaleffa, joka voi koitua pettymykseksi useammallakin tavalla. Ensinnäkin sen tarina on nähty aivan liian monta kertaa hevoselokuvissa, eikä tuttua kaavaa edes viitsitä muuttaa millään tavalla. Toiseksi tarina on lähes suoraan kopioitu Netflixin Spirit - Vapauden kutsu -sarjasta, mikä on varmasti tylsä ratkaisu sarjan faneille, jotka halusivat nähdä uuden kertomuksen tuttujen hahmojen kera. Kolmanneksi alkuperäisen Spirit - villin ja vapaan kannattajille uusi elokuva voi olla liiankin erilainen vauhdikkaamman menon takia, minkä lisäksi filmi puskee nimikkoheppansa sivurooliin. Neljänneksi sen animaatiolaatu näyttää paikoitellen viimeistelemättömältä ja DreamWorksin kitsastelu budjetin suhteen, sekä koronarajoitusten aiheuttama etätyö näkyvät läpi lopputuloksesta. Heikkouksistaan huolimatta Spirit - Kesyttämätön pitää sujuvasti mukanaan läpi kestonsa ja aika ajoin viihdyttää ihan passelisti. Uudelle heppatyttöjen sukupolvelle leffa iskee varmasti täysillä ja kaipa se on loppupeleissä tärkeintä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spirit Untamed, 2021, DreamWorks Animation, Walden Media

Arvostelu: Old (2021)

OLD

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Pääosissa: Vicky Krieps, Gael García Bernal, Thomasin McKenzie, Alex Wolff, Rufus Sewell, Abbey Lee, Ken Leung, Nikki Amuka-Bird, Aaron Pierre, Eliza Scanlen, Nolan River, Luca Faustino Rodriguez, Emun Elliott, Alexa Swinton, Embeth Davidtz, Kathleen Chalfant ja M. Night Shyamalan

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

Old perustuu Pierre Oscar Levyn ja Frederik Peetersin sarjakuvaan Sandcastle vuodelta 2010. Ohjaaja M. Night Shyamalan sai sarjakuvan tyttäreltään isänpäivälahjaksi ja innostui siitä niin paljon, että päätti tehdä siitä elokuvasovituksen. Hän hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja sai Universal Picturesin suostumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla. Alun perin Oldin oli tarkoitus ilmestyä jo tämän vuoden helmikuussa, mutta pandemian vuoksi sen julkaisua on siirretty. Nyt Old saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja itse olin hyvin varautunut sen suhteen. Elokuvan idea vaikutti kiehtovalta ja osittain näkemäni traileri vain vahvisti kiinnostustani. Shyamalan on kuitenkin ohjaajana äärimmäisen epätasainen, minkä vuoksi menin toiveikkaana, mutta silti jännittäen katsomaan Oldia sen lehdistönäytökseen päivää ennen ensi-iltaa.

Kaksi perhettä ja pariskunta matkustavat lomailemaan paratiisisaarelle. Siellä he päätyvät rannalle, missä kaikki alkavat vanheta hurjaa vauhtia.

Vicky Krieps ja Gael García Bernal näyttelevät Priscaa ja Guyta, hankalassa avioliitossa olevaa pariskuntaa, jotka matkustavat lastensa Trentin (Nolan River, Luca Faustino Rodriguez, Alex Wolff ja Emun Elliott) ja Maddoxin (Alexa Swinton, Thomasin McKenzie ja Embeth Davidtz) kanssa paratiisisaarelle viettämään perhelomaa. Samoissa suunnitelmissa ovat myös Charles (Rufus Sewell) ja Chrystal (Abbey Lee), jotka ovat saapuneet saarelle lapsensa Karan (Kyle Bailey, Mikaya Fisher ja Eliza Scanlen) ja Charlesin äidin Agnesin (Kathleen Chalfant) kanssa, sekä pariskunta Jarin (Ken Leung) ja Patricia (Nikki Amuka-Bird). Hahmoissa on potentiaalia ja rooleihin on valittu kelpo näyttelijöitä, mutta harmillisesti niin hahmoista kuin heidän näyttelijöistään ei lopulta saada paljoa irti. Hahmoista selviää lähinnä heidän ammattinsa, sillä heidän täytyy jatkuvasti muistuttaa vuorosanoillaan siitä, kuka on lääkäri ja kuka psykologi ja kuka mitäkin. Hyvät näyttelijät valuvat täysin hukkaan, kun heille on kirjoitettu aivan käsittämättömän surkeaa dialogia ja heitä on ohjattu tönkösti. Aidontuntuisia tunteita on turha odottaa ja kaikki joko yli- tai alinäyttelevät. Huono dialogi koituu kenties pahiten Rufus Sewellin kompastuskiviksi, jonka yritys tulkita ahdistuneisuushäiriötä stressin partaalla on myötähäpeällistä seurattavaa. Thomasin McKenzie taitaa olla ainoa, joka onnistuu tekemään näissä olosuhteissa edes jotenkin oivallista työtä ja osoittaa Jojo Rabbitin (2019) jälkeen toistamiseen olevansa lahjakas näyttelijänalku, jolla voi olla lupaava ura edessään... kunhan hän valitsee elokuvansa paremmin.

Old on nimittäin aivan kamala fiasko, jota katsoessa hieman jopa hävettää kaikkien mukana olleiden puolesta. Splitin (2016) herättämät mielikuvat M. Night Shyamalanin noususta pois niistä pohjamudista, joihin hän oli vajonnut esimerkiksi The Happeningin (2008) ja The Last Airbenderin (2010) myötä, taisivat jäädä pelkäksi toiveajatteluksi. Jo Splitiä seurannut Glass (2019) oli laimea raina, mutta sitäkin katsoi mieluummin kuin tätä. Lupaavan konseptin ja parin aika karmivan visuaalisen kikkailun lisäksi Oldista on äärimmäisen vaikeaa sanoa mitään hyvää. Se on ohjattu kömpelösti, käsikirjoitettu kuin se pitäisi katsojaansa täysidioottina ja näytelty puisesti. Se on trilleri, joka ei jännitä ja mysteeri, joka menettää nopeasti otteensa.

Minua ihan harmittaa, että Old on näin surkea teos, sillä mielestäni sen idea rannasta, joka saa ihmisen vanhenemaan paljon vauhdikkaammin, on todella kiehtova. Parissa kohtaa tätä vanhenemista hyödynnetään onnistuneesti, mutta kokonaisuutena lopputulos jää vain hukkaan heitetyksi potentiaaliksi. Shyamalanin käsikirjoitus tämän kiehtovan konseptin ympärillä on kuin ensimmäinen luonnos, jota lähdettiin kuvaamaan sellaisenaan. Tarinankuljetus on töksähtelevää, eikä sitä pelasteta edes leikkauksella. Hahmot jäävät aikamoisiksi raakileiksi, joista ei jaksa välittää ja jotka muuttuvat lähes kaikki vähitellen ärsyttäviksi. Suurin syy tähän on Shyamalanin kirjoittama dialogi, mikä voi jopa olla huonointa, mitä hän on ikinä rustannut. Hahmot pistetään selittämään koko ajan, mitä ruudulla tapahtuu, mitä he näkevät, mitä he kuulevat, mitä he tuntevat. Shyamalan ei luota yhtään siihen, että katsoja hoksaisi nämä jutut ilman, että niitä pitää juurta jaksaen selittää puheella. Erittäin harvoin repliikit kuulostavat sellaiselta, että todelliset ihmiset puhuisivat näin. Suurimmaksi osaksi näyttelijät joutuvat höpisemään mitä luonnottomampia vuorosanoja.

Sen lisäksi, että hahmojen nolostuttavan huonot vuoropuhelut koettelevat katsojan hermoja, katselukokemus vain vaikeutuu sillä, kuinka tylsä Old lopulta onkaan. Kun hahmotkin vihdoin ymmärtävät, mistä rannassa on kyse (jälleen asia, minkä katsoja tajuaa paljon aiemmin ja joutuu kärvistelemään läpi kökköä dialogia aiheesta, jotta varmasti ihan kaikki ymmärtävät asian laidan), Shyamalanille on tainnut koitua vaikeuksia päättää, mitä elokuvassa tapahtuu. Pidemmän aikaa leffa on vain haahuilua, jota tuijottaessa tekee useasti mieli vilkaista kelloa. Kun tuumin filmin olevan loppusuoralla, vilkaisinkin kelloa ja silmäni suurenivat, kun tajusin, että elokuva kestää vielä yli puoli tuntia. Mädäntyneenä kirsikkana tämän mauttoman ja amatöörimäisesti leivotun kakun päällä toimii Shyamalanille tyypillinen lopputwisti, joka vastaa lähinnä katsojan kysymykseen: "voiko tämä elokuva vielä huonontua entisestään?"

Ottaen huomioon, että Shyamalanilla on takanaan jo kolmetoista elokuvaa ja kolmen vuosikymmenen kokemusta elokuvien teosta, on käsittämätöntä, että Old tuntuu siltä kuin joku yli-innokas amatööritekijä olisi saanut ison budjetin elokuvaansa ja lähtenyt tekemään filmiä ilman kunnon osaamista. Filmin trillerimäisyys näyttäytyy lähinnä niin ylidramaattisiksi paisutetuissa hetkissä, että katsojan suupielet taipuvat väkisinkin huvittuneeseen hymyyn. Asiaa ei auta yhtään elokuvan tekninen toteutus, mikä kuvastaa hyvin Shyamalanin uran epätasaisuutta. Oldista löytyy upeita maisemaotoksia ja todella taidokkaasti tehtyjä kamera-ajoja, joissa kameraa kuljetetaan pitkin rantaa, näyttäen yhden pitkän otoksen aikana, mitä hahmot puuhailevat. Sitten taas mukana on tökerösti sommiteltuja otoksia, joissa näyttelijöiden kasvot rajautuvat oudosti, sekä kummallisia kameran kääntelyitä näyttämään hetkeksi tyhjää kallioseinämää, jotta rannalla työryhmä ehtii vaihtamaan jotain, ennen kuin kamera kääntyy takaisin kohti vedenrajaa. Maskeeraustiimi olisi voinut vielä paremmin panostaa näyttelijöiden vanhentamiseen pitkin leffaa. Äänimaailmasta löytyvät omat onnistumisensa, mutta välillä äänityksessä taustakohina nousee turhan selvästi esille. Trevor Gureckisin säveltämät musiikit yrittävät luoda painostavaa tunnelmaa, mutta epäonnistuen, kun mikään muu ei ole tukemassa Gureckisin työtä.

Yhteenveto: Old on jopa surullisen surkea trilleri, jonka myötä katoaa viimeinenkin toivo M. Night Shyamalanin uran uudesta noususta. Shyamalanin ohjaus on hämmentävän amatöörimäistä, kun miettii, että herralla on 13 elokuvaa ja 30 vuotta elokuvauraa takanaan. Hänen yrityksensä rakentaa jännittävää mysteeriä ovat surkuhupaisat ja leffa on vähän väliä jopa tylsä. Vielä kamalampaa on Shyamalanin käsikirjoitus. Hän taitaa pitää katsojiaan täysidiootteina, pistäessään hahmot selittämään ääneen mitä päivänselvimmät asiat. Tarpeettomia repliikkejä on valtava määrä ja suuri osa dialogista kuulostaa täysin luonnottomalta. Kun hahmot ovat vielä yksiulotteisia ja lopulta aika ärsyttäviäkin, eikä ohjauskaan ole kummoista, on näyttelijöiltä turha odottaa kovinkaan hyviä roolisuorituksia. Hyvätkin näyttelijät valuvat hukkaan, kun heille annettu materiaali on näin raakavaiheessa olevaa höttöä. Tekninen työskentely on epätasaista ja jokaista näyttävää maisemakuvaa kohtaan on kömpelöä kameratyöskentelyä tai outoja kuvasommitteluja. Elokuvan idea kävijöitään vanhentavasta rannasta on kiehtova ja Shyamalanilla on ollut käsissään todella hyvän jännärin ainekset. Paria onnistuneen painajaismaista kuvaa lukuun ottamatta lopputulos on kuitenkin myötähäpeällisen kaamea ja yksi Shyamalanin uran huonoimmista töistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Old, 2021, Universal Pictures, Blinding Edge Pictures

Arvostelu: Henkien kätkemä (千と千尋の神隠し - 2001)

HENKIEN KÄTKEMÄ

千と千尋の神隠し

Ohjaus: Hayao Miyazaki
Pääosissa: Rumi Hiiragi, Miyu Irino, Mari Natsuki, Bunta Sugawara, Akio Nakamura, Yoomi Tamai, Ryūnosuke Kamiki, Takashi Naitō, Yasuko Sawaguchi ja Koba Hayashi
Genre: anime, fantasia
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 7

Henkien kätkemä on japanilaisen Studio Ghiblin -yhtiön tuottama ja Hayao Miyazakin ohjaama anime-elokuva. Miyazaki sai idean filmiin vähitellen. Joka kesänä hän vietti aikaa mökillä, missä hän tapasi aina pitkästä aikaa sukulaistyttöjään. Miyazaki alkoi kehitellä tarinaa, josta tytöt voisivat pitää. Hän vain innostui enemmän, kun hänestä alkoi tuntua, että suuri osa nuorille tytöille tehdyistä saduista käsitteli miehen saamista ja Miyazaki halusi kertoa tarinan, mikä sisältäisi tyttöhahmon, joka innostaisi ikäisiään muuhunkin kuin nämä muut sadut. Miyazaki sai ideansa myytyä Studio Ghiblille ja leffan teko alkoi. Vielä animointiprosessin alkaessa Miyazaki kirjoitti ja hioi tarinaa. Lopulta Henkien kätkemä saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 20. heinäkuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuvasta tuli valtava jättimenestys - se on itse asiassa edelleen Japanin menestynein elokuva! Kriitikot ylistivät filmiä ja se voittikin mm. parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon, sekä parhaan elokuvan Japan Academy Film -palkinnon! Itse näin Henkien kätkemän alkuvuodesta 2016, mutta siihen aikaan animetyyli ei iskenyt minuun, minkä lisäksi katsoin leffan keskellä yötä, joten nukuin lähes puolet ajasta. Vasta pari vuotta sitten minuun iski animeinto. Ja kun sanon, että iski, niin tarkoitan juurikin sitä iskemistä ja vieläpä lujaa. Tilasin lähes kerralla kaikki Studio Ghiblin leffat, vaikka olin nähnyt niistä vain tämän (osittain) ja Naapurini Totoron (となりのトトロ - 1988). Ihastuin kyseisiin filmeihin ja aloin innoissani katsomaan muitakin animeteoksia. Kun huomasin Henkien kätkemän täyttävän 20 vuotta, päätin tietty katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi. Ilokseni huomasin myös, että Finnkino järjesti elokuvasta erityisnäytöksiä ja kävinkin katsomassa sen Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Kymmenvuotias Chihiro-tyttö ja hänen vanhempansa ovat matkalla uuteen kotiinsa, kun he matkan varrella päätyvät autioon kylään. Siellä alkaa nopeasti tapahtua kummia, mikä pistää Chihiron monien koettelemusten armoille.

Nuori Chihiro (äänenä Rumi Hiiragi) on mitä suloisin ja pidettävin tyttö, jonka eriskummallista seikkailua seuraa heti mielellään. Monien satujen päähahmojen tavoin Chihiron elämä on erittäin tavanomaista ja jopa tylsää, jolloin voi ymmärtää, miksi yhä vain oudommaksi muuttuva henkien maailma kiehtoo ja vetää häntä puoleensa niin kovasti. Chihiron kasvutarina on hienosti kirjoitettu ja ihmisyytensä lisäksi hän erottuu muutenkin isosti fantasiahahmojen keskellä päätöstensä ja mielenmaisemansa kautta. Chihiron vanhemmat (ääninä Takashi Naitō ja Yasuko Sawaguchi) eivät seikkailuun oikeastaan pääse ja he jäävät aika vähälle huomiolle. Silti heidän kautta onnistutaan hienosti käsittelemään yhtä filmin isoista teemoista.
     Henkien maailmassa, eli kummallisessa kylässä ja vielä kummallisemmassa kylpylässä Chihiro kohtaa mm. mystisen Haku-pojan (Miyu Irino), josta on vaikea ottaa selvää, paikkaa johtavan Yubaban (Mari Natsuki), häijyn mutta veikeän akan, monikätisen Kamajin (Bunta Sugawara), joka huolehtii kylpylän höyryistä, sekä karmivan mutta lumoavan Kasvottoman (Akio Nakamura), joka on aiheuttanut monille lapsille painajaisia, mutta josta on vaikea irrottaa katsetta. Nämä hahmot ja monet muut olennot, joita Chihiro kohtaa, ovat todella kiehtovia tapauksia ja Chihiron tavoin katsojakin ihmettelee, kuinka hullunkuriseksi otukset käyvät filmin kulkiessa eteenpäin.

Näiden olentojen tavoin itse elokuvakin vain muuttuu oudommaksi ja oudommaksi, mitä pidemmälle se etenee. Henkien kätkemä alkaa hyvin arkisista tunnelmista, mutta pian se jo siirtyy metsämaisemiin, joiden kauneus kutsuu Chihiron lisäksi katsojaakin hyppäämään ruudun läpi maailmaansa. Kohtaus kohtaukselta leffa lisää kummallisuuden kierroksiaan, eikä se koskaan muutu tylsäksi, sillä siitä löytyy aina jotain uutta ja maagista tutkittavaksi. Ja vaikka kummallisuus lisääntyy, ei elokuva todellakaan käy koskaan ylikierroksilla. Sen taianomaisuus on näyttävää, mutta se on kuin hillitty spektaakkeli, mikä vain lisää sen taikuutta. Katsoja ei voi muuta kuin hämmästellä tekijöiden mielikuvituksen ja luovuuden vimmaa. Leffa pursuaa häkellyttäviä ideoita, joita ei välttämättä itse keksisi koko elämänsä aikana. Maaginen kylpylä on niin huolellisesti luotu paikka, että se tuntuu todelliselta. Katsojalle esitellään sen toimintaa niin hyvin, että se on kuin käsinkosketeltavan aito. Samalla siinä on hurja määrä salaperäisyyttä ja mystisyyttä, jolloin sitä ei millään usko todeksi.

Filmin tunnelma on rakennettu mestarillisesti. Se on jatkuvasti lumoava ja siihen haluaa uppoutua yhä vain enemmän. Paikoitellen elokuva on todella lystikäs ja outoudet, sekä Chihiron reaktiot näkemäänsä naurattavat. Suloisuutta löytyy paljon ja Henkien kätkemää voikin helposti kuvailla ihanaksi teokseksi. Jännitystäkin löytyy ja Kasvoton voi tosiaan olla hurja tapaus joillekin. Rytmitys on esimerkillistä. Elokuvassa tiedetään, milloin kulkea kaikessa rauhassa eteenpäin ja ihailla kaikkea Chihiron ympärillä. Jotta katsoja voi tuntea Chihiron ihastuksensa löytämäänsä maailmaa kohtaan, täytyy sitä esitellä ajan kanssa. Oikeissa kohdissa elokuva lähtee napakampaan vauhtiin. Tarinankerronta on erinomaista ja siten jopa yli kahden tunnin mittainen perheleffa ei muutu pitkäveteiseksi.

Henkien kätkemä pitää myös sisällään vahvoja teemoja ja aiheita, joita se käsittelee kypsällä otteella. Chihiron kasvutarina on hienosti kerrottu ja hänen kautta leffa pohtii itsensä menettämistä, etsimistä ja löytämistä. Lisäksi leffalla on paljon sanottavanaan Japanin kulttuurin muutoksesta toisen maailmansodan jälkeen. Vanhat tavat ja arvot alkoivat hiipua, kun osto- ja tavaravimma alkoivat. Elokuva kritisoikin ihmisen ahneutta ja kyvyttömyyttä nauttia luonnosta, rauhasta ja kaikesta elävästä. Elokuva ei koskaan aliarvioi katsojaansa, eikä lähde selittämään asioita sen kummemmin. Jotkut jutut jätetään katsojan tulkinnan varaan ja voi hyvinkin olla, ettei vielä ensimmäisellä katselukerralla hoksaa, mistä kaikessa on kyse. Koko leffa voi tuntua vain parilta tunnilta outoilua, mikä kiehtoo kyllä, mutta missä ei välttämättä ole järkeä. Usein voisin kritisoida tätä, mutta kun kaikki elokuvassa on tehty näin mielettömästi, tarvitsisiko tässä edes olla järkeä?

Aika lailla ainoa kritiikkini filmiä kohtaan löytyykin elokuvan lopusta. Mitään nyt spoilaamatta siinä tapahtuu paljastus, mikä on hieman kömpelösti istutettu mukaan ja mitä ei pohjusteta lähes lainkaan. Jos aiemmin leffassa tästä asiasta esitettäisiin enemmän, ei paljastus tuntuisi näin äkilliseltä ja töksähtävältä. Onneksi kyseessä on kuitenkin lopulta pieni vika, kun kaikki muu ympärillä on näin valloittavan upeaa. Henkien kätkemä on ymmärrettävästi saavuttanut asemansa yhtenä kaikkien aikojen arvostetuimpana animaatioelokuvana.

Niin, ja se animaatio! Huhhuh, tämä elokuva näyttää käsittämättömän upealta! Hahmot ja oliot ovat todella taitavasti piirretyt ja häikäiseviä ovat lokaatiot, joissa he kulkevat. Kylpylä on uskomattoman hienosti toteutettu ja se pursuaa niin hurjan määrän yksityiskohtia, että on vaikea käsittää, että tämä on piirretty käsin. Tekijät hyödynsivät kyllä tietokonetta animoinnissa, mutta pääasiassa animaatiotyö on tehty perinteikkäästi ja lopputulos on kaikin puolin täydellinen. Itse ihailen suuresti sitä, kuinka tarkkaan mietittyjä hahmojen liikkeet ja teot ovat. Piirtäjät ovat vanginneet kynällä ja paperilla monia pienen pieniä hetkiä, joita monet animaatioista eivät hoksaa lisätä mukaan. Kylpylän ulkopuolella nähtävät maalaukselliset maisemat vain lisäävät filmin kauneutta. Myös äänimaailma on ällistyttävä ja Joe Hisaishin säveltämät musiikit vangitsevat elokuvan kauneuden, koskettavuuden, lumoavuuden ja rauhallisuuden. Hayao Miyazakin ohjaus ja käsikirjoitus ovat ilmiömäiset ja jos hän olisi hionut lopun paljastuksen niin tarkasti kuin kaiken muun elokuvassa, olisi kyseessä täysien pisteiden mestariteos.

Yhteenveto: Henkien kätkemä on upea fantasiaseikkailu koko perheelle. Sen loihtima maailma on häkellyttävän hieno kaikessa outoudessaan ja sitä jäisi mielellään tutkimaan pidemmäksikin aikaa. Maailman kiehtovuuden lisäksi hahmot ja tarina ovat niin mielenkiintoisia, että kahden tunnin kesto menee yllättävänkin vauhdikkaasti. Elokuvan tarinankerronta on erinomaista ja vain lopun paljastus on hieman kömpelösti tungettu mukaan. Erityisesti rytmitys on voimakasta ja Hayao Miyazaki todella tietää, milloin keskittyä kaikessa rauhassa ja milloin tarjota vauhtia ja vaaratilanteita. Jännitystä löytyy varsinkin perheen pienimille. Hauskoja hetkiä on luvassa kaikenikäisille. Visuaalisesti Henkien kätkemä on uskomattoman näyttävä kaikkien eriskummallisten olentojensa, upeiden paikkojensa, pienien yksityiskohtiensa ja lumoavien väriensä ansiosta. Elokuva on myös teemoiltaan vahva teos ja Miyazaki kritisoi ihmisten taipumusta materiaan, samalla kun arvostus luontoa kohtaan alkaa hiipua. Kaiken kaikkiaan Henkien kätkemä on fantastinen teos, joka kuuluu niiden animaatioiden joukkoon, jotka kaikkien pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään. Ja jos koituu mahdollisuus nähdä tämä elokuvateatterissa, siihen mahdollisuuteen kannattaa tarttua, sillä isolla kankaalla elokuvan animaation hienous pääsee todella valloilleen!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
千と千尋の神隠し, 2001, Studio Ghibli, Tokuma Shoten, Nippon Television Network, Dentsu, Buena Vista Home Entertainment, Mitsubishi, Tohokushinsha Film Corporation

Arvostelu: Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986)

TOP GUN - LENTÄJISTÄ PARHAAT

TOP GUN

Ohjaus: Tony Scott
Pääosissa: Tom Cruise, Kelly McGillis, Anthony Edwards, Val Kilmer, Tom Skerritt, Michael Ironside, Meg Ryan, John Stockwell, Tim Robbins, James Tolkan, Barry Tubb, Rick Rossovich ja Whip Hubley
Genre: draama, romantiikka, toiminta
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

"I feel the need... 
...the need for speed!"

Top Gun - lentäjistä parhaat on Tony Scottin ohjaama elokuva, joka sai inspiraationsa kalifornialaislehden Top Guns -artikkelista, koskien hävittäjälentäjäkoulun opiskelijoita. Tuottajat Don Simpson ja Jerry Bruckheimer kiinnostuivat tekemään sen pohjalta elokuvan, mutta heillä kesti kauan löytää aiheesta kiinnostuneita käsikirjoittajia. Lopulta he saivat palkattua Jim Cashin ja Jack Epps Jr:n. Heillä kuitenkin kesti aikaa kirjoittaa teksti, mistä tuottajat pitivät. Alun perin pääosaan kaavailtiin Matthew Modinea, mutta hänen mielestä elokuva vaikutti liikaa armeijaa ja merivoimia ihannoivalta, eikä suostunut tekemään sitä, jolloin lopulta päärooliin kiinnitettiin Tom Cruise. Kuvaukset alkoivat kesällä 1985 ja lopulta Top Gun - lentäjistä parhaat sai ensi-iltansa keväällä 1986. Elokuva oli suuri taloudellinen hitti, muttei tehnyt kriitikoihin vaikutusta. Leffa kuitenkin sai palkintoehdokkuuksia musiikeistaan ja nykypäivänä sitä pidetään ehtana kasariklassikkona. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Top Gunia, mutta olen ollut tietty tietoinen siitä jo vuosia. Nyt kun elokuva on monien viivästysten myötä saamassa jatkoa leffalla Top Gun: Maverick (2021), päätin vihdoin katsoa leffan.

Hurjapäinen lentäjä Maverick ja hänen tutkaupseerinsa Goose lähetetään Top Guniin, hävittäjälentäjäkouluun, missä Maverick päättää todistaa olevansa kaikista paras.

Nuori Tom Cruise on nappivalinta säännöistä piittaamattoman ja itsekeskeisen huimapäälentäjä Maverickin rooliin. Cruise omaksuu tämän roolin kaikkia piirteitä myöten ja tietää, kuinka ärsyttävä vaikutus hänen leveällä hymyllä voikaan olla. Välillä Maverickin ylimielinen asenne tympii katsojaa, mutta samalla hänestä on vaikea olla pitämättä. Kohtauksissa, joissa Maverick yrittää todistaa hurjat lahjansa, katsoja kannustaa häntä onnistumaan. Eikä Maverick onneksi ole täysin yksiulotteinen tapaus, vaan hänestä alkaa löytyä muitakin puolia elokuvan kulkiessa eteenpäin. Maverickin mukana kulkeva tutkaupseeri Goose (Anthony Edwards) jää huomattavasti lentäjäkaveriaan tylsemmäksi tapaukseksi.
     Top Gunissa Maverick ja Goose kohtaavat mm. lentäjät Icemanin (Val Kilmer), Sliderin (Rick Rossovich), Hollywoodin (Whip Hubley) ja Wolfmanin (Barry Tubb), sekä lentäjiä kouluttavat Viperin (Tom Skerritt) ja Jesterin (Michael Ironside). Muita lentäjähahmoja ovat myös Cougar (John Stockwell) ja Merlin (Tim Robbins), sekä heitä komentava Stinger (James Tolkan). Nämä hahmot jäävät yksiulotteisiksi tapauksiksi ja he ovatkin lähinnä mukana haastaakseen Maverickin. Kilmeristä huokuu myös ylimielistä asennetta, kun taas Skerrittistä, Tolkanista ja Ironsidesta löytyy karismaa johtorooliin.
     Vaikka Top Gun - lentäjistä parhaat käyttää paljon aikaa miesten väliseen kilpailuun ja machoiluun, täytyy siihen mahtua myös romantiikkaa. Maverick iskee silmänsä Kelly McGillisin näyttelemään Charlotte Blackwoodiin, joka on myös hommissa Top Gunissa. Vaikka Charlotte onnistuneesti näyttää Maverickille tämän paikan, jää hän hahmona hieman tylsäksi, eikä tämä romanttinen puoli onnistu säväyttämään. Lähinnä se on vain todella siirappista.

Top Gun - lentäjistä parhaat on kyllä niin kasarileffa kuin vain voi olla. Hävytöntä äijämachoilua niin miesten kesken kuin miehen yrittäessä tehdä vaikutusta naiseen. Suurta juustoisuutta ja campia, mitkä onnistuu osittain katsomaan sormien läpi. 1980-luvun syntikkakappaleita, kuten Kenny Logginsin Danger Zone, joita jumputetaan läpi leffan yhä uudestaan. Tiettyä asennetta, mitä monilta muilta vuosikymmeniltä puuttuu. Tämä tuntuu vetävän oikein kunnolla nupit kaakkoon kasariudessaan, mikä onkin varmaan yksi syistä, miksi leffaa pidetään niin korkeassa asemassa vuosikymmenen filmien joukossa. Ymmärrän hyvin, miksi monille 1980-luvun lapsille Top Gun on ollut kovin juttu ikinä ja kuinka se kuuluu yhä suosikkien joukkoon. Itse kun en ole kasarilapsi ja näin leffan vasta nyt parikymppisenä, täytyy sanoa, ettei elokuva iskenyt ihan niin täysillä kuin voisi toivoa.

Kyllä leffasta tosin vaikuttavat puolensa löytyy, jotka ovat tietty ne mielettömän upeasti toteutetut lentokohtaukset. Elokuvassa on käytetty oikeita hävittäjäkoneita ja niitä kuvataan monipuolisen konstein ja katsojana voi tuntea lentäjien kokeman vauhdin ja huuman. Lentokohtaukset ovat viihdyttäviä ja parissa kohtaa jopa hieman jännittäviä. Harmillisesti muuten leffasta tuntuu puuttuvan jännitys ja etenkin loppuhuipennuksessa on vaikea kokea uhkaa Maverickin vastustajista. Lisäksi maan kamaralla tapahtuvat asiat eivät herätä samalla lailla kiinnostusta kuin ilmassa. Sieltä löytyy veikeää huumoria, mutta myös pientä pitkäveteisyyttä hieman mitäänsanomattoman ja imelän rakkaustarinan vuoksi.

Maanpinnankin tapahtumista löytyy kyllä oma koukkunsa, mikä herättää läpi leffan monipuolisia tunteita. Elokuvasta nimittäin löytyy erikoinen seksuaalinen jännite, muttei todellakaan Maverickin ja Charlotten väliltä, vaan lentäjien keskuudessa. Tapa, millä nämä lentäjät katsovat toisiaan ja kuinka he keskustelevat todella lähellä toisiaan - usein vieläpä ilman paitaa - katsojana voisi vaikka vannoa, että Top Gunista löytyy joko vahingossa tai täysin tarkoituksella voimakasta homovibaa. Parissa kohtaa meininki muuttuu niinkin intensiiviseksi, että odotin lentäjien pian suutelevan toisiaan. Ohjaaja Quentin Tarantino onkin analysoinut elokuvan kertovan Maverickin kamppailusta homoseksuaalisuutensa kanssa. Muut lentäjät edustavat homoutta, kun taas Charlotte edustaa heteroutta ja läpi leffan Maverick kamppailee näiden suuntautumisten välillä. Kun leffaa katsoo tästä vinkkelistä, se toimii mielestäni jopa paremmin. Tai sitten elokuvan voi myös nähdä Matthew Modinen tavoin merivoimien propagandana, jolla on yritetty saada nuoria innostumaan armeijaan liittymisestä. Kummin vain, molemmat ovat kiehtovampia näkemyksiä kuin se, että tämä olisi ihan vain elokuva lentäjästä, joka yrittää todistaa olevansa paras, samalla kun ihastuu kauniiseen naiseen.

Elokuvan on ohjannut Ridley Scottin edesmennyt pikkuveli Tony Scott, jolla on silmää näyttäville lento-otoksille. Scott tekee elokuvasta viihdyttävän paketin, heikkouksineen kaikkineen. Jim Cash ja Jack Epps Jr. ovat kirjoittaneet ihan mukaansatempaavan kertomuksen, mutta he kompastelevat romanttisella puolella. Elokuva on hyvin kuvattu, mutta leikkaus on paikoitellen hieman tönksähtelevää, kun irrallisia lento-otoksia yhdistellään toisiinsa. Välillä lentokohtauksissa leikkaus on niin epätasaista, että vaatii suurta pinnistystä, että pysyy kärryillä, mikä hävittäjä kuuluu kenellekin. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet oivaa työtä, minkä lisäksi efektit toimivat yhä pääasiassa todella hyvin. Äänimaailma on hyvin rakennettu aina hävittäjien äänitehosteista taustalla jumputtaviin musiikkeihin asti. Leffan jälkeen on suuri mahdollisuus, että Danger Zone jää soimaan päässä - etenkin kun se kuullaan useampaan otteeseen elokuvan aikana.

Yhteenveto: Top Gun - lentäjistä parhaat on vallan mainio elokuva, joka suorastaan huokuu kasaria - niin hyvässä kuin hieman pahassakin. Elokuvassa on tiettyä cooleutta ja asennetta, mitä muilta vuosikymmeniltä ei yksinkertaisesti löydy, mutta samalla se on myös todella juustoinen ja imelä. Leffan romanttinen puoli on varsinaista siirappia ja ainakin omasta mielestäni elokuvan heikompaa antia. Asiaa ei auta, että Tom Cruisen ja Kelly McGillisin väliltä löytyvä kemia ei ole läheskään yhtä voimakasta kuin lentäjämiesten välinen seksuaalinen jännite. Kun filmiä analysoi allegoriana päähenkilön kamppailusta seksuaalisuutensa kanssa, se on jopa huomattavasti kiinnostavampi tapaus. Jo simppelinä toimintapätkänä leffa on varsin viihdyttävä, erityisesti näyttävien hävittäjälentokohtaustensa aikana. Elokuva toimii myös puhtaana merivoimien propagandana katsottuna. Harva elokuva on niin voimakkaasti oman aikansa tuotos kuin Top Gun - lentäjistä parhaat, onnistuen silti vetämään puoleensa yli kolme vuosikymmentä myöhemmin niitäkin katsojia, jotka eivät eläneet kyseisellä aikakaudella. Se jääkin nähtäväksi, että onnistuuko yli 30 vuotta myöhemmin tehty jatko-osa nousemaan samanlaisiin korkeuksiin ja kannattiko tällaiselle kasariteokselle edes tehdä jatkoa nykypäivänä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2019 - muokattu 16.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Top Gun, 1986, Paramount Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films

Arvostelu: Space Jam: Uusi legenda (Space Jam: A New Legacy - 2021)

SPACE JAM: UUSI LEGENDA

SPACE JAM: A NEW LEGACY

Ohjaus: Malcolm D. Lee

Pääosissa: LeBron James, Jeff Bergman, Don Cheadle, Cedric Joe, Eric Bauza, Sonequa Martin-Green, Zendaya, Khris Davis, Ceyair J. Wright, Harper Leigh Alexander, Bob Bergen, Jim Cummings, Gabriel Iglesias, Candi Milo, Klay Thompson, Anthony Davis, Damian Lillard, Diana Taurasi ja Nneka Ogwumike

Genre: komedia, urheilu, animaatio

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 7

Niken kenkämainoksista alunperin lähtenyt Michael Jordanin ja Väiski Vemmelsäären tähdittämä urheilukomedia Space Jam (1996) oli suuri hitti, vaikkei se voittanut kriitikoita puolelleen. Pian ilmestymisen jälkeen Warner Bros. alkoi suunnitella jatko-osaa leffalle, mutta kun Michael Jordan ei halunnutkaan esiintyä toisessa elokuvassa, studio keskeytti suunnitelmansa. Studiolla ryhdyttiin suunnittelemaan erilaisia muita versioita saman idean ympärillä, jotka kulkivat nimillä "Spy Jam", "Race Jam" ja "Skate Jam", mutta ne peruttiin, kun Warner Bros. tekikin komedian Looney Tunes: Taas kehissä (Looney Tunes: Back in Action - 2003). 2010-luvulla Space Jamin jatko-osan suunnittelu alkoi taas ja vuonna 2014 Warner Bros. ilmoitti tekevänsä jatko-osaa koripallotähti LeBron Jamesin kanssa. Aluksi ohjaajaksi valittiin Justin Lin, joka kuitenkin jätti projektin vuonna 2018, jolloin hänet korvattiin Terence Nancella, joka lopuksi korvattiin Malcolm D. Leellä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019 ja nyt Space Jam: Uusi legenda on ilmestymässä elokuvateattereihin. Itselleni alkuperäinen Space Jam ei ole koskaan ollut erityisen tärkeä leffa, enkä koe minkäänlaista nostalgiaa sitä kohtaan, joten en innostunut (tai suuttunut), kun kuulin, että sille tehdään vihdoin ihan oikeasti jatkoa. Elokuvan traileri herätti minussa ristiriitaisia tunteita ja meninkin samoin tuntein katsomaan Space Jam: Uutta legendaa sen lehdistönäytökseen pari päivää ennen ensi-iltaa.

Kun Warner Bros. -studion paha algoritmi Al G. Rytmi sieppaa koripallotähti LeBron Jamesin pojan serveriversumiinsa, LeBronin täytyy kasata tiimiinsä serveriversumin kovimmat pelaajat ja haastaa Al G. Rytmi koripallo-ottelussa, joka määrää pelaajien kohtalot. Supermanin, King Kongin ja Rautajätin kaltaisista pelaajista haaveileva LeBron joutuu kuitenkin tyytymään Väiski Vemmelsääreen ja muihin Looney Tunes -piirroshahmoihin.

Alkuperäisen Space Jamin tähti Michael Jordan ei halunnut palata tekemään jatko-osaa, joten hänen sijaan Space Jam: Uutta legendaa tähdittää tuoreempi koripallostara LeBron James, joka esittää omaa itseään. Koska en seuraa koripalloa lainkaan, en osaa sanoa juuta tai jaata siitä, kumpi on parempi pelaaja, mutta mielestäni näyttelemisen puolella James hoitaa tonttinsa taidokkaammin kuin Jordan - vaikka hän yhdessä kohtaa vitsaileekin, että urheilijan siirtyminen näyttelemiseen voi johtaa vain fiaskoon. Hahmona LeBron James ei ole erityisen pidettävä, hänen ollessa niin intohimoinen koripallosta, ettei vaikuta hyväksyvän muuta tulevaisuutta lapsilleen, Dariukselle (Ceyair Wright) ja Domille (Cedric Joe), joista jälkimmäinen siepataan Warner Brosin serveriversumiin. Elokuvan aikana LeBronin täytyy tietty oppia asioita jokaisen oman suunnan kulkemisesta, sun muita latteuksia, joilla hänelle saadaan rustattua jonkin sortin kehityskaari.

     Elokuvan pahiksena toimii Warner Brosin kehittelemä algoritmi Al G. Rytmi, jota näyttelee Don Cheadle yhdessä uransa kököimmistä rooleistaan. Cheadle yrittää aivan liikaa olla uhkaava pahis, sekä cool tyyppi, jolloin yrittäminen käy jo surkuhupaisaksi. Al G. Rytmi on kiusallisen huono pahis, jonka suunnitelmat todistaa itsensä LeBronin ja Warner Brosin edessä eivät jaksa vakuuttaa.

Itseäni ainakin näissä filmeissä kiinnostaa lähinnä klassiset Looney Tunes -hahmot ja lähes kaikki tutut ovatkin ilahduttavasti kehissä. Haisunäätä Henry Haisulia leffassa ei nähdä, sillä hahmon on viime vuosien aikana kritisoitu esittävän seksuaalista ahdistelua positiivisessa ja humoristisessa valossa. Väiski Vemmelsääri (Jeff Bergman), Repe Sorsa (Eric Bauza), Marvin Marsilainen (Bauza), Sylvesteri-kissa (Bergman), Tipi-lintu (Bob Bergen), Viiksi-Vallu (Bergen), Putte Possu (Bauza), Tasmanian tuholainen (Jim Cummings), Elmeri-metsästäjä (Bauza), Kelju K. Kojootti, Maantiekiitäjä ja alkuperäistä Space Jamia varten luotu Lola-pupu (Zendaya) päätyvät jälleen avuksi koripallo-otteluun, jossa vaakalaudalla on heidän oma selviytymisensä. Näitä vekkulimaisen pöljiä piirroshahmoja on aika ajoin ilo seurata, mutta heistä ei valitettavasti riitä hupia pelastamaan koko elokuvaa.

Kuten alussa kerroin, itselleni alkuperäinen Space Jam ei ole koskaan ollut kova juttu, eikä minulla ole minkäänlaista nostalgia-arvoa sitä leffaa kohtaan. Mielestäni se on lähinnä keskinkertainen hassuttelu ja hieman kyseenalainen Niken kenkämainos. Eli se, että nyt kritisoin Space Jam: Uutta legendaa ei missään nimessä johdu siitä, että pidän alkuperäistä niin suuressa arvossa, etten hyväksy edes ajatusta sen jatko-osasta noin 25 vuotta myöhemmin. Ei, kritisointini johtuu ihan vain siitä, että kyseessä on ylipitkä ja pitkästyttävä kohellus, joka on lähinnä täysin hävytöntä mainostamista Warner Brosille. Jos muutama vuosi sitten ilmestynyt Ready Player One -elokuva (2018) vaikutti aika ajoin perustuvan sille, kuinka paljon siihen on saatu tungettua populaarikulttuuriviittauksia, Space Jam: Uusi legenda on lähinnä studion egopönkitystä kahden tunnin ajan. Kyllä, siinä missä alkuperäinen Space Jam kesti alle puolitoista tuntia, jatko-osalla on kestoa liki kaksi tuntia.

Väiski Vemmelsääri ja kumppanit saapuvat mukaan yllättävänkin myöhään ja sitä ennen katsojan täytyy lähinnä kärvistellä, kun Warner Bros kehuskelee omistavansa maailman parhaat leffat ja kuljettaa LeBron Jamesia ja katsojaa läpi omistamiensa franchisejen. DC-sarjakuvahahmojen, kuten Batmanin, Supermanin, Wonder Womanin, Aquamanin ja Jokerin lisäksi on Harry Potteria (2001-2011), King Kongia, Rautajättiä (The Iron Giant - 1999), Kivisiä ja Sorasia (The Flintstones - 1960-1966), Scooby-Doota (1969-), Ihmemaa Ozia (The Wizard of Oz - 1939), Riiviöitä (Gremlins - 1984), sekä perheleffaksi hassusti kaikenlaista, mikä ei kuuluisi vielä lapsille, kuten Game of Thronesia (2011-2019), Kellopeliappelsiinia (A Clockwork Orange - 1971), Mad Max: Fury Roadia (2015), Se-kauhuleffojen (It - 2017-2019) Pennywise-klovnia ja Kirottu-kauhuleffoista (2013-) tuttua Valak-nunnaa. The Matrix (1999-) mainitaan useasti, jotta katsoja varmasti muistaa, että uusi Matrix-elokuva on tulossa joulukuussa. Casablancaan (1942) liittyvä kohtaus menee varmaan monilta aikuisiltakin ohi. 

Alkuperäinen Space Jam tuntui sentään tekevän mainostamisen itseironisesti ja kieli poskessa. Jatko-osa vain tunkee mukaan ihan kaikkea täysin häpeilemättä. Elokuvan ongelmallisuuden huomaakin siitä, että vaikka koin tämän mainostamin kiusalliseksi, mielenkiintoni itse suurta (ja aivan liian pitkää ja ärsyttäväksi äityvää) koripallo-ottelua kohtaan oli niin vähäinen, että yritin lähinnä tutkia, keitä kaikkia muita voin bongata ottelun yleisöstä. Kappas, nimikkohahmot yhdestä suosikkisarjastani, Rick and Mortysta (2013-)! Senhän uusi kausi on juuri alkanut HBO:lla, joka on Warner Brosin omistuksessa, pitääpä mennä katsoma... ei, apua, aivopesumainonta onnistui! 

Elokuvan ohjauksesta vastaa Malcolm D. Lee, jonka aiempiin töihin kuuluu esimerkiksi Scary Movie 5 (2013)... eikä Lee ole paljoa sen jälkeen kehittynyt elokuvantekijänä. Hän ei saa leffasta innostavaa, ei yhtään jännittävää, eikä edes hauskaa. Naurahdin kaksi kertaa koko elokuvan aikana. Kerran ensimmäisen tunnin aikana ja uudestaan toisen tunnin aikana. Muuten tuijotin tapahtumia yhä vain tylsistyneempänä. Käsikirjoitusta taas on ollut työstämässä sen kokoinen porukka, etten jaksa edes luetella kaikkia tähän. Liiankin ison kirjoitustiimin lopputuloksena on aikamoinen sekamelska, joka loppujen lopuksi on vain laiska toisinto alkuperäisen elokuvan tapahtumista. Sentään Space Jam: Uusi legenda on kuvattu ihan hyvin ja mukana on kelpo lavasteita ja asuja. Perinteisellä piirrosanimaatiolla toteutetut Looney Tunes -hahmot ovat ilahduttavia, mutta hahmojen muuttuessa tietokoneanimaatioksi, erityisesti Väiski Vemmelsääri näyttää välillä karmivalta. Äänimaailma paisuu yhä vain isommaksi meteliksi. Musiikeista vastaa Kris Bowers, jonka työ peittyy täysin tunnettujen leffa- ja sarjamusiikkien alle. Kun elokuvan harvoihin hyviin hetkiin kuuluu vaikkapa pätkä Danny Elfmanin säveltämästä Batman-elokuvan (1989) tunnusmusiikista, liikutaan aika heikoilla jäillä.

Yhteenveto: Space Jam: Uusi legenda on kehno elokuva, jota on vaikea edes kutsua elokuvaksi, sillä se tuntuu niin vahvasti kaksi tuntia kestävältä Warner Brosin mainokselta. LeBron Jamesin, Väiski Vemmelsäären ja muiden tuttujen Looney Tunes -hahmojen koripallo-ottelu jää lopulta täysin toissijaiseksi, kun pääasiassa huomio kiinnittyy kaikkiin muihin elokuviin, sarjoihin ja niiden hahmoihin, joita Warner Bros. omistaa. Leffa on täynnä studion egopönkitystä, mikä käy kiusalliseksi jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Ja elokuvahan kestää tosiaan lähes kaksi tuntia. Jo ensimmäinen Space Jam oli pelkkä mainos, mutta sentään se ei kaiken aikaa hieronut Niken tuotteilla katsojan naamaa ja se osasi jopa olla itseironinen. Jatko-osaa on tehty täysin tosissaan ja epäonnistuminen on siten suurempi. Huumori on erittäin kökköä ja leffa sai minut naurahtamaan vain kahdesti. Muuten se on jopa tylsä ja vähän väliä ärsyttävämmäksi muuttuva kohellus. Perinteisellä piirrostyylillä toteutettuja Looney Tunes -hahmoja on ilo katsoa, mutta sekin vähäinen ilo pilataan muuttamalla heidät kammottaviksi digiluomuksiksi. Loppuun en voi muuta kuin pohtia, mikä on Space Jam: Uuden legendan kohderyhmä? Jos tämä on tehty nykylapsille, mietin, tuntevatko he edes kunnolla Väiski Vemmelsäärtä ja kumppaneita, jotka ovat olleet vuosia kateissa valtavirtaviihteestä? Vai onko tämä vain tehty ysärilapsille, jotka saattavat ehkä kokea jonkin sortin nostalgiapärinöitä tätä katsoessaan? Nämä ysärilapset ovat vuosien saatossa tehneet alkuperäisestä Space Jamista suositumman, joten voikohan sama käydä Uudelle legendalle tulevaisuudessa, kun nykylapset kasvavat aikuisiksi?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Space Jam: A New Legacy, 2021, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, SpringHill Entertainment, Proximity