Arvostelu: Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange - 1971)

KELLOPELIAPPELSIINI

A CLOCKWORK ORANGE

Ohjaus: Stanley Kubrick
Pääosissa: Malcolm McDowell, Warren Clarke, James Marcus, Michael Tarn, Patrick Magee, Anthony Sharp, Michael Bates, Carl Duering, Madge Ryan, Aubrey Morris, Philip Stone ja Sheila Raynor
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 16

A Clockwork Orange, eli suomeksi Kellopeliappelsiini perustuu Anthony Burgessin samannimiseen kirjaan vuodelta 1962. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun Terry Southern työsti kirjan pohjalta käsikirjoituksen ja esitteli sen ohjaaja Stanley Kubrickille, joka ei kuitenkaan kiinnostunut siitä. Vasta kun Kubrickin vaimo kehotti häntä lukemaan itse kirjan, Kubrick rakastui teokseen ja päätti tehdä siitä filmin. Kellopeliappelsiini sai ensi-iltansa joulukuussa 1971 (laajemmin maailmalla vasta seuraavana vuonna) ja vaikka se tienasi Yhdysvalloissa "vain" 26 miljoonaa dollaria, oli se silti hitti, kun sitä vertasi kahden miljoonan budjettiin. Se oli todella suosittu etenkin Ranskassa, minkä lisäksi monet kriitikot ihailivat sitä. Leffa sai palkintoja, sekä useita palkintoehdokkuuksia, kuten neljä Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, paras ohjaus, paras sovitettu käsikirjoitus ja paras leikkaus). Elokuvaa myös kritisoitiin, sillä jotkut kokivat sen ihannoivan ääriväkivaltaa ja fasismia. Tätä tapahtui varsinkin Briteissä, jossa se jouduttiin poistamaan levityksestä. Vasta Kubrickin kuoltua vuonna 1999, leffaa on alettu näyttämään kunnolla sielläkin. Nykypäivänä Kellopeliappelsiinia pidetään tietty klassikkona ja monet ovat ainakin kuulleet sen nimen tai ovat nähneet kuvan, jossa leffan päähenkilöllä on päässään laite, jolla hänen silmänsä pakotetaan auki. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa keväällä 2016 ja pidin sitä todella kummallisena. Ostin sen Blu-rayna, kun halvalla lähti ja miettiessäni, mitä leffoja arvostelisin vuodelle 2018, Kellopeliappelsiini tuli mieleeni ja päätin arvostella sen.

Väkivaltaa, seksiä ja Ludwig van Beethovenin musiikkia rakastava Alex DeLarge joutuu vankilaan murhasta. Päästäkseen sieltä pois Alex suostuu uuteen hoitomenetelmään, jolla hänen pahat tapansa parannettaisiin.

Malcolm McDowell näyttelee Alex DeLargea, joka ei todellakaan ole kovin miellyttävä tyyppi. Hän on itse asiassa todella erikoisen vastenmielinen tapaus, jonka takia hänestä on aluksi todella vaikea pitää. Kaikessa kieroudessaan Alexista löytyy kuitenkin asioita, joiden takia hänen tarinaansa on vain pakko seurata. Suurin asia on tietysti McDowellin huikea roolityö. Väärällä näyttelijävalinnalla hahmo ei välttämättä toimisi lainkaan, mutta McDowell on erinomainen roolissaan läpi leffan ja varastaa show'n jatkuvasti. Häneltä ei löydy lainkaan heikkoa hetkeä, vaan hän valtaa ruudun eleillään, ilmeillään ja jopa pelkällä katseellaan. Alexin puhetapa on todella kummallinen ja hän käyttää erikoisia sanoja, jotka ovat paikoitellen hauskoja, mutta ne vain lisäävät hahmon voimaa. Alex on myös todella arvaamaton tapaus, jolloin katsojana jännittää, mitä hän seuraavaksi tekee?
     Alex ei kuitenkaan hoida rikollisia puuhia yksin, vaan hänellä on apunaan kolme "drugaa", eli Georgie (James Marcus), Dim (Warren Clarke) ja Pete (Michael Tarn). "Drugista" parhaiten jää mieleen älämölöttäjä Dim, joka ei ole fiksuimmasta päästä. Georgiella on yksi selkeä hetkensä, mutta Pete jää täysin sivuun, eikä hän taida edes sanoa sanaakaan koko elokuvan aikana! Hahmot eivät ole kovin muistettavia ja katsoja muistaa jälkikäteen vain sen, että Alexilla oli kolme kaveria.
     Elokuvassa nähdään myös Sheila Raynor ja Philip Stone Alexin vanhempina, Aubrey Morris Alexin hämäränä valvojana herra Deltoidina, Patrick Magee Frank-kirjailijana, Michael Bates vanginvartijana, Anthony Sharp sisäministerinä, sekä Carl Duering ja Madge Ryan tohtoreina, jotka yrittävät hoitaa Alexia.

Kellopeliappelsiini on alusta alkaen kiero kuten päähenkilönsäkin. Läpi kestonsa elokuvassa on jotain todella häiriintynyttä ja hieman jopa epämiellyttävää tunnelmaa, mutta se on tavallaan myös erittäin lumoava, jolloin sen katsomista ei voi lopettaa. Filmin inhottavuus on samalla sen upeus, jolloin katsoja haluaa nähdä lisää ikäviä asioita. Vaikka Alex onkin kauhea persoona, tuntuu silti pahalta, kun hän joutuu vankilaan ja sitä kautta hoidettavaksi. Hoitoprosessi vasta hirveältä tuntuukin ja saa katsojan todella epämiellyttävän tunteen valtaan. Kellopeliappelsiinia ei todellakaan ole siis helppo katsoa, vaan se saa vähän väliä aikaan kauhistusta ja ahdistusta. Joillekin se voi olla niin pahaa, että he eivät kykene katsomaan filmiä loppuun, kun taas jotkut rakastavat teoksen hirveyttä. Elokuva ei itsessään ole todellakaan hirveä, vaikka se sisältää hirveitä tapahtumia, hahmoja ja asioita. Kyseessä on upea elokuva, joka saa katsojan ajattelemaan tarkemmin yhteiskuntaa ja sitä, mikä todella on oikein? Vaikka Alex onkin paha ihminen, onko se silti oikein, että häntä suorastaan kidutetaan, jotta hänestä saisi aikaan hyvän ihmisen? Alexin "pahuus" onkin elokuvan pääpointti. Heti alussa herra Deltoid kysyy, mikä Alexista oikein tekee sellaisen kuin hän on ja siihen filmissä etsitään vastausta. Ei kuitenkaan suoraan, vaan sen löytäminen selittyy taustalla, kunnes se lopulta näytetään katsojille peukut pystyssä aplodien ja salamavalojen kera.

Vaikka elokuvasta löytyy paljon hienoja pohdiskeluja, on siinä myös pieniä heikkouksia. Alexia lukuunottamatta leffan hahmot ovat unohdettavia ja aika yksiulotteisia. Pari kohtausta ovat hieman pitkäveteisiä ja niitä olisi voinut tiivistää hieman. On kuitenkin hienoa, että hoitokohtaukset kestävät kauan ja täytyy nostaa hattua, että tekijöillä oli munaa saada katsojat ahdistumaan pitkiksi ajoiksi kerrallaan. Heikkoudet ovat kuitenkin todella pieniä loppujen lopuksi ja Kellopeliappelsiini onkin aivan mielettömän hieno teos, joka jokaisen täytyy ainakin kerran katsoa. Joidenkin mielestä filmi on vain aivotonta väkivallan ihannoimista, mutta sitä se ei ole. Elokuva on psykologinen trilleri, joka pistää katsojat miettimään ja kauhistelemaan maailmaa. Vaikka leffasta näkyy selvästi se, että se on tehty 1970-luvulla, on sen sisältö kuitenkin hienon ajaton, jolloin sitä voi pitää nykypäivänäkin uskottavana.

Filmin on käsikirjoittanut ja ohjannut suuresti arvostettu Stanley Kubrick, joka on tehnyt mm. elokuvat Spartacus (1960), Hohto (The Shining - 1980) ja 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey - 1968), johon tässä leffassa löytyy viittaus. Levykauppakohtauksessa on nimittäin näkyvissä kyseisen scifiteoksen soundtrack. Kubrick on tunnetusti perfektionisti ja hän saattoi kuvata saman jutun uudestaan monen monta kertaa, kunnes sai mielestään täydellisen kuvan. Tällainen voi olla suuresti ärsyttävää kuvaustilanteessa, mutta se on myös ihailtavaa ja ymmärrettävää. Kun sitä leffaa kerran tehdään, niin miksei sitä tekisi parhaalla mahdollisella tavalla? Elokuva onkin täynnä upeasti tyyliteltyjä kuvia ja hetkiä, joista huomaa, että ne ovat tarkkaan mietittyjä. Leffan taiteellisuus tulee usein esille kuvista ja Kubrickin tyylistä. Äänimaailma on oivallinen ja elokuvassa käytetyt musiikit ovat upeita. Ludwig vanin, eli siis Beethovenin fani kun Alex on, filmissä tietty käytetään Beethovenin sävellyksiä; etenkin yhdeksättä sinfoniaa ja sen neljättä osaa. Mukana on myös Laulavat sadepisarat -musikaalin (Singin' in the Rain - 1952) nimikkokappale. Pääasiassa leffasta kuitenkin jää päähän soimaan useasti kuultava "Music for the Funeral of Queen Mary".

Yhteenveto: Kellopeliappelsiini on erinomainen ja todella häiriintynyt elokuva. Leffa voi helposti saada katsojansa ahdistumaan, mutta se myös vangitsee näkijänsä, jolloin se on pakko katsoa loppuun asti. Jotkut jutut ovat kauhistuttavia, mutta niihin on saatu myös pohdiskelevaa sisältöä, jolloin katsoja päättyy miettimään, mikä on oikein? Leffan aikana mietitään maailmaa ja sen vaikutusta ihmisiin, mikä on oiva aihe nykypäivänäkin. Elokuvan repliikit ovat hauskan upeasti kirjoitetut ja siihen vielä päälle Malcolm McDowellin loistokas roolityö Alex DeLargena, niin ei voi muuta kuin jäädä ihailemaan näkemäänsä! Filmistä löytyy pieniä heikkouksia, mutta muuten kyseessä on huikean hyvä elokuva, joka kannattaa ainakin kerran elämässä nähdä. Herkimmille Kellopeliappelsiini voi olla vähän liikaa, mutta on varmasti myös niitä, jotka rakastuvat teoksen hirveisiin puoliin, sillä ne eivät ole vain hirveyttä hirveyden vuoksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.inverse.com
A Clockwork Orange, 1971, Warner Bros. Pictures, Hawk Films