Tenacious D: Maailman paras rokkibändi (Tenacious D in The Pick of Destiny - 2006) - elokuva-arvostelu

TENACIOUS D: MAAILMAN PARAS ROKKIBÄNDI

TENACIOUS D IN THE PICK OF DESTINY

Ohjaus: Liam Lynch

Näyttelijät: Jack Black, Kyle Gass, Ben Stiller, Tim Robbins, Ronnie James Dio, Dave Grohl, Meat Loaf, JR Reed, Paul F. Tompkins, John C. Reilly, Amy Poehler, Colin Hanks, Amy Adams ja Fred Armisen

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Tenacious D in The Pick of Destiny, eli suomalaisittain Tenacious D: Maailman paras rokkibändi kertoo Jack Blackin ja Kyle Gassin yhtyeen Tenacious D:n fiktiivisen historian. Black ja Gass perustivat yhtyeen vuonna 1994 ja tekivät HBO:lle kolmen jakson mittaisen komediasarjan sen tiimoilta, jota esitettiin vuodesta 1997 vuoteen 2000. He kuitenkin kokivat ongelmia HBO:n kanssa taiteellisista vapauksista, jolloin he alkoivat ideoimaan kokonaista elokuvaa bändistään. Alkuperäinen käsikirjoitus rakentui heidän debyyttialbuminsa Tenacious D:n (2001) ympärille, mutta pitkän pyörittelyn jälkeen he päättivät aloittaa kirjoitusprosessin alusta. Black ja Gass melkein tekivät diilin Working Title Filmsin kanssa, mutta kun he eivät tykänneet yhtiön vaatimuksista ja ideoista, he hylkäsivät tarjouksen. Vuonna 2003 kaksikko solmi vihdoin sopimuksen New Line Cineman kanssa, joka oli valmis antamaan duolle taiteellisen vapauden. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä jo saman vuoden lopulla, mutta niitä jouduttiin siirtämään, jotta Black ehti King Kongin (2005) kuvauksiin. Kuvaukset käynnistyivät lopulta keväällä 2005 ja lopulta Tenacious D: Maailman paras rokkibändi sai maailmanensi-iltansa 26. lokakuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen pettymys, joka sai kriitikoilta ailahtelevaa palautetta. Leffa on kuitenkin vuosien varrella saanut oman vannoutuneen faniryhmänsä ja nykyään sitä pidetäänkin kulttiklassikkona. Itse katsoin Tenacious D: Maailman parhaan rokkibändin kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen.

Nuoret, rocklegendoja fanittavat JB ja KG päättävät perustaa maailman parhaan bändin, Tenacious D:n. Noustakseen maailmankuuluiksi, heidän kuitenkin pitäisi onnistua kirjoittamaan mestariteoskappale. Kaksikko lähtee etsimään myyttistä Kohtalon plektraa, joka on valmistettu itse Saatanan lohjenneesta hampaasta ja jonka kerrotaan tekevän käyttäjistään rockin jumalia.

Jack Black ja Kyle Gass näyttelevät elokuvassa itseään - tai no, hyvin fiktiivisiä versioita itsestään. Black on JB, äärikristillisen perheen poika, jota ei jeesustelu kiinnosta, vaan joka haluaa seurata Ozzy Osbournen ja muiden legendojen jalanjäljissä ja nousta rockjumalten joukkoon. Niinpä hän karkaa kotoaan ja matkaa Hollywoodiin, missä hän kohtaa Gassin esittämän KG:n, jolla on myös samanlainen visio tulevaisuudestaan. Alkusooloilujen jälkeen miehet ystävystyvät ja perustavat bändin nimeltä Tenacious D. Black ja Gass ovat lystikkäässä vedossa, esittäessään periaatteessa omia itseään. Tämä antaakin Blackille mahdollisuuden olla juuri niin Jack Black kuin mies vain osaa olla. Kaksikon kemiat ovat kohdillaan ja niin heidän ystävyytensä syventymistä kuin myös heidän uskaliasta retkeään löytää myyttinen Kohtalon plektra on kiinnostavaa seurata.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ben Stiller JB:lle ja KG:lle Kohtalon plektrasta kertovana musiikkikaupan myyjänä, Tenacious D:n todelliseen historiaan liittyvä Tim Robbins kaksikolle plektrasta lisätietoja antavana muukalaisena, laulaja Ronnie James Dio omana itsenään, Nirvanan entinen rumpali ja Foo Fightersin perustaja Dave Grohl Saatanana, minkä lisäksi ruudulla käyvät kääntymässä nykyään huomattavasti isommat nimet, kuten John C. Reilly, Amy Poehler ja Amy Adams. Stiller ja Robbins onnistuvat olemaan rooleissaan niin mystisen salaperäisiä ja jopa hieman uhkaavia kuin myös varsin huvittavia.

Eri yhtyeiden ja artistien elämistä kertovia elokuvia putkahtelee teattereihin nykyään pari kolme vuodessa. Niiden, pääasiassa todellisia tapahtumia kertaavien elokuvien joukosta Tenacious D: Maailman paras rokkibändi erottuukin edukseen täysin omalaatuisena tapauksena, joka jaksaa ilahduttaa ja naurattaa mainiosti vielä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Leffa on juuri tekijöidensä näköinen historiikki, joka saattaa ihan pikkiriikkisen väritellä totuutta silloin tällöin. Elokuva on myös erinomainen mainos itse bändille, joka ei halunnut tehdä asioita kuten muut.

Musikaalikomedia nappaa välittömästi mukaansa hauskalla Kickapoo-prologilaululla, näyttäen heti elokuvan hengen ja asenteen. Ei aikaakaan, kun JB ja KG jo tutustuvat ja lähtevät rohkealle matkalleen, joka voi potentiaalisesti johtaa maailmankuuluisuuteen. Kohtalon plektran etsiminen vie kaksikkoa monenmoiseen kommellukseen ja leffassa nähdäänkin runsaasti hauskoja, usein varsin absurdejakin tilanteita, puhumattakaan suuresta loppuhuipennuksesta. Nauraa saa vähän väliä, minkä lisäksi elokuva on ympätty täyteen Tenacious D:n biisejä, jotka vaihtelevat lystikkäistä kunnon korvamatoihin, joita voi huomata hyräilevänsä vielä pitkään leffan päätyttyä. On kumma ja sääli, että leffa sai niin vaisun vastaanoton ilmestyessään, mutta on mahtavaa, että elokuva on vuosien varrella noussut ansaitsemaansa asemaan ehtana kulttiklassikkona. Elokuvan uudelleenkatselu sai minut myös moittimaan itseäni siitä, etten lähtenyt Ruotsiin katsomaan Tenacious D:tä livenä huhtikuussa 2024.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Liam Lynch, joka pitää vekkulia ilmapiiriä yllä läpi leffan ja pistää haisemaan kun tarve sitä vaatii. Hänen, Blackin ja Gassin käsikirjoitus on myös riemastuttava. Tenacious D: Maailman paras rokkibändi on lisäksi hyvin kuvattu ja napakasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset ja puvustuksen ja maskeerauksen huippu on totta kai loppuhuipennuksessa esiintyvä Saatana. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Tenacious D:n kappaleiden ohessa Andrew Grossin ja John Kingin säveltämät musiikit säestävät tätä seikkailua mainiosti.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tenacious D in the Pick of Destiny, Yhdysvallat, 2006, Red Hour Films, MACRON Filmproduktion

Virran viemää (Flushed Away - 2006) - elokuva-arvostelu

VIRRAN VIEMÄÄ

FLUSHED AWAY

Ohjaus: Sam Fell ja David Bowers

Näyttelijät: Hugh Jackman, Kate Winslet, Ian McKellen, Andy Serkis, Bill Nighy, Shane Richie, Jean Reno, Christopher Fairbank, David Suchet, Kathy Burke ja Miriam Margolyes

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 7

Flushed Away, eli suomalaisittain Virran viemää on DreamWorksin ja Aardmanin yhteistyönä tekemä animaatioelokuva. Animaattori Sam Fell sai idean elokuvaan työstäessään Kananlentoa (Chicken Run - 2000) ja ehdotti sitä tuottajille Mike Cooperille ja Peter Lordille, jotka innostuivat. Aardman ilmoitti, että tämä tuolloin "Ratropolis"-nimeä kantanut leffa tulisi olemaan yhtiön ensimmäinen tietokoneanimaatio. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Virran viemää sai maailmanensi-iltansa 22. lokakuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta positiivisen vastaanoton, mutta se oli ikävä taloudellinen pettymys, mikä johti lopulta DreamWorksin ja Aardmanin yhteistyön päättymiseen. En muista, näinkö Virran viemää jo elokuvateattereissa vai vasta myöhemmin vuokralta, mutta olen katsonut leffan lapsena useampaankin otteeseen. Viime katselusta on tosin vierähtänyt jo useita vuosia. Kun huomasin Virran viemää täyttävän nyt jo 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Hienostorotta Roddy St. James päätyy elämänsä seikkailuun, kun hän ajautuu vessanpöntön kautta viemäriin ja rottien kaupunkiin, jota johtaa tyrannimainen sammakko Von Konna.

Elokuvan päähenkilö on Roddy St. James (äänenä Hugh Jackman), lemmikkirotta, joka on elänyt koko ikänsä rikkaan perheen hemmoteltavana Lontoossa. Kun eräänä päivänä paikalle tupsahtaa viemärirotta Sid (Shane Richie), joka tönäisee Roddyn vessanpönttöön ja sitä kautta viemäriverkostoon, Roddyn elämä muuttuu aikamoisesti. Vaikka Roddy tulee rikkaista piireistä, ei hänestä ole tehty liian fiiniä hienohelmaa ja alusta asti hahmosta löytyy syvyyttä sillä, että vaikka Roddyllä periaatteessa on kaikkea, ei hänellä oikeasti ole ketään, mikä saa hänen elämänsä tuntumaan köyhältä. Niinpä Roddy on tykättävä heppu, jonka kanssa lähtee seikkailemaan mielellään.

     Viemärin rottien kaupunkia johtaa rupikonna Von Konna (Ian McKellen), jolta omaa Jammy Dodger -laivaansa kipparoiva rotta Rita Malone (Kate Winslet) on varastanut arvokkaan rubiinin. Kun Rita törmää Roddyyn, he molemmat joutuvat Von Konnan ja tämän kätyreiden, rottakaksikko Spiken (Andy Serkis) ja Whiteyn (Bill Nighy), sekä Von Konnan ranskalaisen serkun, Le Koiven (Jean Reno) jahtaamiksi. Hahmogalleria on mainio ja neuvokas Rita on hyvä vastapari pelokkaalle Roddylle. Von Konna on lystikäs pahis, jolla on jopa aika inhottava suunnitelma kaupungin varalle. Spike ja Whitey ovat äärimmäisen tyypillinen kätyriduo pääroistolle, Spiken ollessa häijy ja Whiteyn jopa aika sympaattinen hölmöydessään.

Yli vuosikymmenen katselutauko teki hyvää Virran viemää -elokuvalle ja pidin siitä huomattavasti enemmän kuin muistinkaan. Se jää kyllä kahden edellisen Aardmanin ja DreamWorksin yhteistyöelokuvan, Kananlennon ja Wallace ja Gromit: Kanin kirouksen (Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit - 2005) varjoon, mutta on se silti oikein mukaansatempaava ja lystikäs seikkailu täynnä vauhtia ja vaaratilanteita. Ei kestä kauaa, kun Sid jo rikkoo Roddyn hienostorauhan ja tönäisee tämän viemäriä kohti. On kiinnostavaa päästä tutkimaan tätä rottien kaupunkia, joka on kuin pienois-Lontoo, mikä on rakennettu kaikenlaisesta tavarasta, mitä viemäristä on löytynyt. Kun sekaan vielä heitetään Rita ja Von Konna, tarina pääsee vielä paremmin vauhtiin ja loppuleffa onkin lähes yksinomaan takaa-ajoa, joka voi perheen pienimmille olla jännittävää seurattavaa.

Jos jokin tuntuu vetävän Virran viemää -elokuvaa kauemmas potentiaalistaan, niin mielestäni siinä näkyy brittiläisen Aardmanin ja amerikkalaisen DreamWorksin kamppailu siitä, miten yrittää miellyttää molempia yleisöjä. Aardmanin nokkeluus ja vekkuli huumori nousee silloin tällöin esille, mutta se jää usein DreamWorksin vauhdikkaan koheltamisen alle. Komedian taso heittelee. Osa sanailusta on hupaisaa ja mukaan mahtuu joitain hauskoja visuaalisia vitsejä, mutta ainakin omasta mielestäni se, että mieshahmojen nivuset osuvat kerta toisensa perään johonkin kivuliaasti, kävi läppänä vanhaksi aika nopeasti. Lapsena pidin kiljuvia ja laulavia etanoita suorastaan hulvattomina. Alkupäässä hauskaa ovat nopeat viittaukset Wallaceen ja Gromitiin esimerkiksi Gromit-pehmolelun muodossa, sekä mahtava viittaus Roddyä ääninäyttelevän Hugh Jackmanin ikonisimpaan rooliin Marvel-sarjakuvasankari Wolverinena. Virran viemää olikin lähes 20 vuotta ainoa leffa, jossa Jackmanin esittämällä hahmolla nähtiin Wolverinen ikoninen keltasininen asu.

Virran viemää on tosiaan Aardmanin ensimmäinen elokuva, joka toteutettiin tietokonegrafiikoilla, toisin kuin yhtiön aiemmat savea ja pienoismalleja hyödyntäneet stop motion -animaatiot. Yhtiölle ominainen ulkonäkö on pysynyt tallessa ja hahmot ovat edelleen ehtaa Aardmania. Elokuva näyttää hyvältä, mutta samalla itseäni harmittaa, ettei studio tehnyt tätä kaikkea nukkejen ja pienoismallien avulla. Jos jokin toteutuksessa pisti vähän väliä silmään minulla, niin se, että tietokoneanimaatiosta huolimatta hahmojen suut liikkuvat yhä nykien kuin stop motionissa. Visuaalisesti elokuva on ihastuttavan värikäs ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Harry Gregson-Williamsin seikkailullisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Flushed Away, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2006, DreamWorks Animation, Aardman Animations

The Prestige (2006) - elokuva-arvostelu

THE PRESTIGE

Ohjaus: Christopher Nolan

Näyttelijät: Christian Bale, Hugh Jackman, Michael Caine, Scarlett Johansson, Rebecca Hall, Andy Serkis, David Bowie, Piper Perabo, Ricky Jay ja Roger Rees

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

"Are you watching closely?"

The Prestige perustuu Christopher Priestin samannimiseen kirjaan vuodelta 1995. Markkinoidessaan elokuvaansa Mementoa (2000), ohjaaja Christopher Nolan luki Priestin kirjan ja innostui siitä. Hän esitteli kirjan veljelleen Jonathanille ja yhdessä he ryhtyivät kynäilemään sen pohjalta elokuvan käsikirjoitusta. He esittelivät ideaansa tuottaja Aaron Ryderille, joka hankki kirjan filmatisointioikeudet ja saatuaan työryhmän ja näyttelijät kasaan, kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2006. Lopulta The Prestige sai maailmanensi-iltansa 17. lokakuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys, joka sai parhaan kuvauksen ja lavastuksen Oscar-ehdokkuudet. Itse katsoin elokuvan pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut elokuvan muutaman kerran uudestaan ja kun huomasin The Prestigen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi tietty katsoa leffan jälleen kerran ja samalla arvostella sen.

1800-luvun lopun Lontoossa kaksi taikuria ryhtyvät häikäilemättömään kilpailuun siitä, kumpi on parempi alallaan.

Christopher Nolanin edellistä elokuvaa, Batman Beginsiä (2005) tähdittänyt Christian Bale ja toista ikonista supersankaria, Wolverinea näytellyt Hugh Jackman esittävät Alfred "Professori" Bordenia ja Robert "Great Danton" Angieria, kahta taikuria, joiden matka alkoi kavereina, mutta jotka riitautuivat näytöksessä sattuneen tragedian myötä ja jotka ovat siitä lähtien yrittäneet päihittää toisensa taikatempuissa ja suosiossa. Alfred on omistautunut itse temppujen täydellistämiseen, kun taas Angierille show ja suuret yleisöt ovat kaikki kaikessa. Bale ja Jackman ovat nappivalinnat rooleihinsa, tulkiten hienosti hahmojensa kasvavaa katkeruutta ja pakkomiellettä niin omaan työhönsä kuin toisen työn ja uran tuhoamiseen. Kumpikaan miehistä ei ole mikään puhdas pulmunen ja läpi leffan on vaikea sanoa, kumman puolelle tässä kiistassa edes asettuisi.

     Elokuvassa nähdään myös Michael Caine Angierin taikatempuissa auttavana Cutterina, Rebecca Hall Alfredin vaimona Sarahina ja Samantha Mahurin heidän tyttärenään Jessinä, Scarlett Johansson taika-assistentti Oliviana, sekä David Bowie tieteellisiä kokeita syrjäisellä vuorella suorittavana Nikola Teslana ja Andy Serkis tämän apulaisena Alleyna. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa ja laulajatähti Bowie oli täydellinen valinta hieman mysteeriseksi erakko-Teslaksi. Cutter, Sarah ja Olivia yrittävät parhaansa mukaan toimia Alfredin ja Angierin järjen ääninä, mutta kun miehet ovat näin vannoutuneet temppuihinsa, ei heidän päitä käy kääntäminen.

Christopher Nolanilla oli jo takanaan pari loistavaa elokuvaa, Memento ja Batman Begins, mutta mielestäni The Prestige on miehen ensimmäinen mestariteos - täydellinen filmi kaikin puolin. Elokuva on kuin Nolanin oma taikatemppu, joka rakentuu hyvin samaan tapaan kuin Alfredin ja Angierin silmänkääntötemput. Kuten hahmotkin selittävät, jokainen taikatemppu tarvitsee alustuksen, käänteen ja huipennuksen. Katsoja toisaalta haluaa tietää tempun salaisuuden, mutta ei kuitenkaan, koska se veisi osan ihmetyksestä pois. Vastausta oikein etsimällä etsii ja usein tempun niksi on niin selvä, että sitä oikein pöllämystyneenä toteaa "no joo totta kai, miten en älynnyt". The Prestige toimii hyvin samalla tavalla. Sitä oikein etsimällä etsii vastauksia, jotka leffa ovelasti piilottaa täysin näkyville. Ensimmäisellä katselulla elokuva räjäyttää tajunnan ja uusilla katseluilla se tarjoaa lukuisia "ahaa"-elämyksiä, kun kaiken näkee täysin uudessa valossa. Tässä tosin tempun toteutuksen tietäminen ei kuitenkaan pilaa temppua, vaan ainoastaan rikastuttaa sitä.

Vaikka katsoja onnistuisikin hoksaamaan jutun juonen ennen varsinaisia paljastuksia, ei leffa silti menetä tippaakaan tehostaan, sillä niin tarkasti ja ällistyttävällä taituruudella Nolan elokuvaansa operoi. Kuten miehen elokuvissa yleensä, tarinaa kerrotaan hieman nurinkurisessa järjestyksessä, palaten toisinaan aiempiin tapahtumiin, näyttäen ne uudessa valossa tiettyjen paljastusten myötä. Kerronta ei ole koskaan kömpelöä tai hämmentävää, vaan totaalisen mukaansatempaavaa ja erityisen palkitsevaa.

Kaiken keskiössä on tosiaan näiden kahden miehen, Alfredin ja Angierin kilpailu siitä, kumpi on parempi taikuri. Kypsät aikuiset ihmiset siirtyisivät eri kaupunkeihin, ymmärtäen että kummallekin löytyy yleisönsä ja he voivat molemmat menestyä. Nämä kaksi miestä ovat kuitenkin valmiit tekemään kaikkensa noustakseen kisassa niskan päälle. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä häikäilemättömämpiä juttuja he ovat valmiit tekemään voittaakseen, uhraten mahdollisesti jopa kaiken siinä samassa. Kuten jo totesin, läpi elokuvan on vaikea sanoa, kumman taikurin taakse itse asettuisi. Kummastakin löytyy varjopuolensa, mikä tekee hommasta erityisen kiehtovaa. Katkeruus ja pakkomielle syövät molempia tuhoavalla tavalla. Kaikki tämä johtaa huikeaan finaaliin, jolloin temppujen salat vihdoin paljastuvat, katsojan suut loksahtavat auki ja elokuva sementoi asemansa yhtenä suosikeistani.

Myös teknisesti The Prestige on erinomainen. Se on todella tyylikkäästi kuvattu ja muutamissa otoksissa valaisua ja värejä hyödynnetään erittäin näyttävästi. Leikkaus on fantastista, tukien huikeaa käsikirjoitusta täydellisesti. Lavasteet ovat upeat, puvustus komeaa ja maskeeraukset ovelat. Tehosteet toimivat mainiosti ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu David Julyanin mysteerisiä ja lumoavia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Prestige, 2006, Warner Bros., Touchstone Pictures, Newmarket Films, Syncopy

Isiemme liput (Flags of Our Fathers - 2006) - elokuva-arvostelu

ISIEMME LIPUT

FLAGS OF OUR FATHERS

Ohjaus: Clint Eastwood

Näyttelijät: Ryan Phillippe, Adam Beach, Jesse Bradford, John Benjamin Hickey, John Slattery, Paul Walker, Jamie Bell, Barry Pepper, Neal McDonough, Robert Patrick, Tom McCarthy, Scott Eastwood, Benjamin Walker, Melanie Lynskey, Ann Dowd, Judith Ivey, George Grizzard ja David Patrick Kelly

Genre: sota, historia, draama

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 16

Flags of Our Fathers, eli suomalaisittain Isiemme liput perustuu James Bradleyn ja Ron Powersin samannimiseen tositapahtumakirjaan vuodelta 2000. DreamWorks Pictures osti kirjan filmatisointioikeudet heti, kun se julkaistiin. Tuottaja Steven Spielberg pestasi William Broylesin käsikirjoittajaksi, mutta kun Clint Eastwood hyppäsi mukaan projektiin ohjaajana, hän palkkasi Paul Haggisin työstämään tekstin uusiksi. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2006 ja lopulta Isiemme liput sai maailmanensi-iltansa jo samana vuonna, 9. lokakuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai positiivisen vastaanoton kriitikoilta ja katsojilta, mutta se oli taloudellinen epäonnistuminen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Isiemme lippuja, mutta olin tiennyt siitä ja sen rinnakkaisleffasta Kirjeitä Iwo Jimalta (Letters from Iwo Jima - 2006) jo vuosia. Kun huomasin Isiemme lippujen täyttävän nyt jo 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja samalla arvostella elokuvan.

Kun Iwo Jiman taistelun keskellä Yhdysvaltojen lippua nostavista sotilaista otettu kuva muodostuu voiton symboliksi sanomalehdissä, sotilaat vedetään rintamalta mediahuomion ja propagandakiertueen keskelle.

Isiemme liput kertoo amerikkalaisista merijalkaväen sotilaista, jotka seilasivat Japaniin, Iwo Jiman saarelle taistelemaan. Taistelun tuoksinnassa nämä sotilaat pystyttivät vuoren huipulle Yhdysvaltojen lipun, mikä oli tuolloin vain yksi hetki muiden joukossa, mutta mistä otettu valokuva toimi yllättäen sodan käännekohtana. Sotilaita ovat muun muassa lääkintämies John Bradley (Ryan Philippe), sotamies Rene Gagnon (Jesse Bradford), sotamies Ira Hayes (Adam Beach), kersantti Hank Hansen (Paul Walker), sotamies Ralph Ignatowski (Jamie Bell), kersantti Michael Strank (Barry Pepper), everstiluutnantti Chandler Johnson (Robert Patrick) ja kapteeni Dave Severance (Neal McDonough). Ohjaaja Clint Eastwoodin poika Scott esittää myös yhtä sotilasta, Roberto Lundsfordia ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Sotilaista löytyy sopivasti erilaisia persoonia ja erilaisia suhtautumisia tilanteeseensa, etenkin siinä kohtaa, kun lipunnostokuva muuttuu varsinaiseksi ilmiöksi ja kuvan sotilaat halutaan vetää maanlaajuiselle pressikiertueelle mainostamaan obligaatioita, joiden myymisen myötä jenkkiarmeija saisi rahoitettua sotavarustustaan. Tätä pressikiertuetta vetävät John Benjamin Hickeyn näyttelemä Keyes Beech ja John Slatteryn esittämä Bud Gerber. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, sodasta selvinneitä näyttelevien tulkitessa uskottavasti traumojaan ja sopeutumisvaikeuksiaan palatessaan takaisin Yhdysvaltoihin.

Isiemme liput osoittautui hyvin erilaiseksi sotaelokuvaksi kuin etukäteen olin odottanut. Odotin varsin tavanomaista patrioottista sankaritarinaa, etenkin kun elokuvan julistetta koristaa ikoniseksi muodostunut ja tarinan kannalta toki tärkeä otos jenkkilippua nostavista sotilaista. Odotin perinteistä sotaleffaa, jossa nuoret ja naiivit miehet lähtevät hymyssä suin kohti tuntematonta, aikomuksenaan tehdä perheistään ylpeitä, vain päästäkseen hengestään nopeasti ja karusti. Ja vaikka mukana on sitäkin, kokonaisuus oli jotain paljon enemmän. Isiemme liput pohtii, ketkä ovat niitä todellisia sankareita ja ketkä ovat sankareita vain propagandakoneiston kautta. 

Vaikka elokuvan sotakohtaukset ovat näyttäviä, jännittäviä ja brutaaleja, leffan kiinnostavin anti käynnistyy, kun lipunnostokuva kasvaa ilmiöksi ja paikalla olleet sotilaat pakotetaan kiertueelle ympäri Yhdysvaltoja. Aluksi miehet ilahtuvat huomiostaan, mutta pikkuhiljaa he ymmärtävät, että heitä vain käytetään häpeilemättömästi sotakoneiston rahoitukseen. Kiertueen varrella vanhat traumat nostelevat päätään ja on paikoin jopa sydäntäsärkevää nähdä, kuinka nämä miehet murtuvat ajatellessaan, että heidän ylistetty sankaruutensa on pelkkä vale ja että ne todelliset urhot lojuvat edelleen palasina Iwo Jiman vuorenjuurella. Ketään ei tunnu kiinnostavan miesten hyvinvointi, ainoastaan se, että he käyvät hymyilemässä ja vilkuttelemassa median ja yleisön edessä päivä toisensa perään. Vielä kiinnostavammaksi elokuva muuttuu, kun paljastetaan, mitä kuvan ottamispäivänä todellisuudessa tapahtui. Lisäksi vuosia Isiemme lippujen ilmestymisen jälkeen on myös paljastunut, että jotkut kunnian saaneista sotilaista eivät edes olleet paikalla lipunnostossa. Kaikki tämä teki minuun isomman vaikutuksen kuin elokuvalta etukäteen odotin ja leffa jätti minut hiljaiseksi päätyttyään.

Clint Eastwood on viimeisten parin vuosikymmenen ajan keskittynyt ohjaamaan elokuvia jenkkisankareista, joten olin yllättynyt, kuinka hän tässä elokuvassa lähestyy sankariaihetta varsin kriittisestäkin näkökulmasta. Hänen rakentamansa ilmapiiri on väkevä ja hän hallitsee niin suuret taistelut kuin intiimimmät henkilödraaman hetket. Paul Haggisin käsikirjoitus William Broylesin työn pohjalta on myös vahva ja se liikkuu muutamalla aikajanalla yllättävänkin sulavasti. Lisäksi Isiemme liput on teknisesti vakuuttava. Se on komeasti kuvattu ja pidin hienona tehokeinona, kuinka Iwo Jimalle saavuttaessa värit imetään kuvasta lähes kokonaan pois. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus oivallista ja maskeeraukset suorastaan kuvottavan rujot. Osa tietokonetehosteista on kestänyt aikaa todella hyvin, mutta toisinaan on selvää, että kuvaan on lisätty paljon digitaalisia elementtejä. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja Eastwoodin itsensä säveltämät musiikit tunnelmoivat haikeasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Flags of Our Fathers, Yhdysvallat, 2006, DreamWorks Pictures, Warner Bros., Amblin Entertainment, Malpaso Productions

The Departed (2006) - elokuva-arvostelu

THE DEPARTED

Ohjaus: Martin Scorsese

Näyttelijät: Leonardo DiCaprio, Matt Damon, Jack Nicholson, Martin Sheen, Mark Wahlberg, Ray Winstone, Alec Baldwin, Vera Farmiga, Anthony Anderson, Kevin Corrigan, James Badge Dale, David O'Hara ja Mark Rolston

Genre: rikos, trilleri

Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia

Ikäraja: 16

The Departed on amerikkalainen uudelleenfilmatisointi hongkongilaisesta elokuvasta Internal Affairs (無間道) vuodelta 2002, johon on otettu myös vaikutteita Bostonissa toimineesta Winter Hill -rikollisjengistä. Tammikuussa 2003 Internal Affairsista innostunut Warner Bros. Pictures hankki sen oikeudet ja ryhtyi työstämään uutta versiota siitä. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2005 ja lopulta The Departed sai maailmanensi-iltansa 26. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai viisi Oscar-ehdokkuutta (muun muassa paras miessivuosa), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, sovitetun käsikirjoituksen ja leikkauksen palkinnot, sekä kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (muun muassa paras draamaelokuva, miespääosa, miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Itse katsoin The Departedin ensi kertaa kymmenisen vuotta sitten ja pidin näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Bostonin poliisivoimat lähettävät poliisin soluttautumaan pahamaineisen Frank Costellon rikollisjengiin, tietämättä että Costellolla on oma mies poliisivoimien leivissä.

The Departed sisältää todella väkevän näyttelijäkaartin. Jack Nicholson näyttelee Frank Costelloa, pelättyä rikollispomoa, joka on häikäilemättömästi johtanut Bostonin alamaailmaa jo vuosia ja onnistunut välttelemään lain pitkää kouraa. Matt Damon taas esittää Colin Sullivania, jonka Frank rekrysi jo, kun Colin oli vasta lapsi ja jonka Frank lähettää opiskelemaan poliisiksi, jotta tämä voisi toimia rikollisjengin myyränä. Leonardo DiCaprio sen sijaan näyttelee Billy Costigania, joka on juuri valmistunut poliisikoulusta, mutta joka virallisesti hylätään, jotta hänet voidaan heti passittaa salaa soluttautumaan Costellon jengiin. Jokainen tästä kolmikosta on kiinnostava hahmo ja heidän näyttelijänsä ovat väkevässä vedossa. Nicholson on tietty täydellinen valinta katalaksi roistoksi, kun taas Damon ja DiCaprio tulkitsevat vakuuttavasti kahta elämää kanavoivia miehiä.

     Elokuvassa nähdään myös Martin Sheen poliisikapteeni Queenanina ja Mark Wahlberg poliisikersantti Dignamina, jotka ainoastaan tietävät Billyn tehtävästä, Alec Baldwin poliisikapteeni Ellerbynä, joka toimii Colinin pomona, Vera Farmiga poliisiterapeutti Madolynina, jolla muodostuu vähemmän yllättäen säpinää sekä Colinin että Billyn kanssa, Anthony Anderson ja James Badge Dale poliiseina Brownina ja Barriganina, sekä Ray Winstone, David O'Hara ja Mark Rolston Costellon kätyreinä Frenchienä, Fitzynä ja Delahuntina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin kovassa vedossa ja suosikiksi nousee helposti täysin suodattamattomasti ajatuksiaan suoltavaa Dignamia esittävä Wahlberg, joka saikin The Departedista toistaiseksi ainoan Oscar-ehdokkuutensa näyttelijänä.

Pidin jo ensimmäisellä katselulle The Departedista, mutta nyt uusintakatselulla mielsin elokuvan erinomaiseksi rikoselokuvaksi. Mitäpä muuta voikaan toisaalta odottaa alan mestarilta, Martin Scorseselta? Tarina on toki otettu alkuperäisestä hongkongilaisesta elokuvasta, mutta Scorsese tarjoaa sen niin ytimekkäästi ja vangitsevasti, että yleensä aasialaisleffojen jenkkiversioita kritisoivankin katsojan täytyy myöntyä leffan upeuden edessä. Tarina todella on mahtava, erittäin mukaansatempaava ja hemmetin jännittävä. On kiinnostavaa seurata, kuinka rikollisille hommia lapsesta asti tehnyt Colin pääsee osaksi poliisivoimiin, yrittäen pitää virkavaltaa kaukana Costellon hämärähommista, samalla kun Billy tekee kaikkensa mennäkseen läpi vakuuttavasti rikollisesta, herättääkseen Costellon huomion ja päästäkseen tämän lähipiiriin.

Koska elokuva seuraa tällä tavoin paria risteilevää juonikuviota, ei aika käy missään kohtaa pitkäksi The Departedin parissa, vaikka kestoa onkin kaksi ja puoli tuntia. Jännite syntyy toki siitä, onnistuvatko Colin ja Billy pitämään kulissejaan yllä ja tunnelma sen kuin tiivistyy, kun poliisissa aletaan epäillä, että heidän joukossaan on myyrä, samalla kun Costello saa päähänsä, että joku hänen jengistään paljastaa asioita poliiseille. Tämän kaiken pyörittelyä on todella koukuttavaa katsoa, mutta löytyy leffasta muutakin kuin pelkkää tiukkaa jännitettä. The Departed on yllättävän hauska elokuva, erityisesti törkyturpaisten hahmojensa vuoksi. Romanttinen puoli tarjoaa sekaan toisenlaisen jännitteen, kun Colin ja Billy kiinnostuvat samasta naisesta. Kaikki tämä johtaa aikamoiseen finaaliin, josta on mahdoton etukäteen sanoa, kuka selviää verilöylystä elävänä kotiin - vai selviääkö kukaan.

Martin Scorsesen ohjaus on huikean hallittua ja hän kasvattelee jännitystä onnistuneella otteella. William Monahanin työstämä käsikirjoitus on tarkkaan laadittu ja sitä tukee vahva leikkaus. The Departed on muutenkin teknisesti pätevä. Elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset äityvät ajoittain varsin verisiksi. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Howard Shoren säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Departed, Yhdysvallat, Hongkong, 2006, Warner Bros., Plan B Entertainment, Initial Entertainment Group (IEG), Vertigo Entertainment, Media Asia Films

Black Sheep - musta lammas (Black Sheep - 2006) - elokuva-arvostelu

BLACK SHEEP - MUSTA LAMMAS

BLACK SHEEP

Ohjaus: Jonathan King

Näyttelijät: Nathan Meister, Danielle Mason, Peter Feeney, Tammy Davis, Glenis Levestam, Tandi Wright, Oliver Driver, Matthew Chamberlain, Nick Fenton ja Eli Kent

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 16

Black Sheep - musta lammas on uusiseelantilainen kauhukomedia. Ohjaaja-käsikirjoittaja Jonathan King kasvoi lammasfarmilla ja ryhtyikin kynäilemään kauhutarinaa lampaista. Hän sai käsikirjoituksensa läpi ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2006. Lopulta Black Sheep - musta lammas sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 10. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei ollut kaksinen menestys lippuluukuilla, mutta se sai positiivista palautetta kriitikoilta ja sille on vuosien varrella noussut kulttistatus. Itse katsoin Black Sheep - mustan lampaan joitain vuosia sen ilmestymisen jälkeen, kun leffa tuli televisiosta ja pidin näkemääni erittäin lystikkäänä. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan, mutta siitä on kulunut jo yli kymmenen vuotta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, minkä lisäksi Black Sheep - musta lammas on yllättäen saamassa jatkoa, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Henry Oldfield palaa vuosien jälkeen Uuteen-Seelantiin, myydäkseen osansa perhefarmista menestyneelle veljelleen Angusille. Jälleennäkeminen muuttuu kuitenkin selviytymistaisteluksi, kun paikalliset lampaat muuttuvat verenhimoisiksi ja alkavat hyökkäillä ihmisten kimppuun.

Nathan Meister näyttelee Henry Oldfieldiä, uusiseelantilaista miestä, joka traumatisoitui lapsena lampaista ja päättikin heti aikuistuessaan muuttaa mahdollisimman kauas farmeja pullollaan olevasta maasta. Henry on päättänyt jättää maatilaelämän niin kauas taakseen kuin mahdollista ja osana tätä hän matkustaa vielä viimeistä kertaa kotiseudulleen, myydäkseen osansa perhetilasta veljelleen Angusille (Peter Feeney), josta on aikuisiällä kehkeytynyt menestynyt liikemies. Veljekset ovat onnistuneen erilaiset toisistaan. Henry on herkkä ja haluaa toimia oikein, kun taas Angus on röyhkeämpi, eikä hänen lapsuutensa kiusaajaluonne ole koskaan täysin kadonnut. Meister ei ole näyttelijänä kaksinen, mutta ajaa menevästi asiansa hieman vässykkänä Henrynä, joka alkaa kerätä rohkeuttaan, kun hänen täytyy päästä yli lammasfobiastaan, mikäli hän mielii päästä elävänä takaisin kotiin. Feeney sen sijaan toimii oikein passelisti tämän tympeänä veljenä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Glenis Levestam Oldfieldin maatilasta huolta pitävänä rouva Macina, Tammy Davis Henryn kaverina Tuckerina, sekä Danielle Mason ja Oliver Driver eläinaktivistikaksikko Experiencenä ja Grantina, jotka vastustavat Tandi Wrightin näyttelemän tohtori Astrid Rushin tekemiä geenimanipulaatiokokeita, jotka aiheuttavat lampaiden hurjan villiintymisen. Sivunäyttelijöidenkin työ on ailahtelevaa, mutta kaikki hoitavat tonttinsa tarpeeksi hyvin. Paras on Levestam herttaisena, mutta tiukan paikan tullen kiväärin nopeasti kouriinsa nappaavana rouva Macina.

Black Sheep - musta lammas on mielestäni edelleen erittäin lystikäs ja mainio kauhukomedia, joka saa nämä pehmoiset ja hieman höpsöt määkijät näyttäytymään jopa aidosti pelottavilta, kun nämä vain tuijottelevat yhä isompina laumoina laitumelta uhrejaan. Elokuva periaatteessa teki saman lampaille, minkä Alfred Hitchcockin Linnut (The Birds - 1963) teki, noh, linnuille, joskin kyseinen elokuva on puhdasverisempi kauhuelokuva. Black Sheep - musta lammas tanssahtelee onnistuneesti kauhun ja komedian välimaastossa, tarjoten toisinaan aidosti jännittäviä hetkiä, mutta pitäen kielen visusti poskessa lampaiden hyökkäillessä, tiedostaen konseptin pöhköyden. Menosta ei onneksi ole tehty lapsiystävällistä, vaan kun lampaat pääsevät uhreihinsa kiinni, veri roiskuu, raajoja purraan poikki ja suolia revitään hampailla esille.

Puolitoistatuntinen on juuri sopivan napakka mitta tälle meiningille ja Black Sheep - musta lammas viihdyttääkin hyvin läpi kestonsa. Se käyttää jonkin tovin esitelläkseen hahmoja ja rakennellakseen jännitettä, mutta kun lampaat hyökkäävät, kierroksia vain kasvatellaan kohtaus kohtaukselta. Mukaan mahtuu joitain aivan mahtavia hetkiä, kuten hahmojen yritys päästä eroon autoonsa tunkeutuneesta lampaasta, mikä johtaa siihen, että lammas päätyy ajamaan autoa jonkin matkaa. Huvittunut hymy nousee vähän väliä huulille - kunhan osaa katsoa elokuvaa oikeassa mielentilassa. Sekaan mahtuu perinteistä syvempää sanomaa siitä, ettei ihmisten kannata leikkiä jumalaa, sillä tämä kolahtaa aina omaan nilkkaan, mutta pääasiassa leffa on tarkoitettu kaveriporukan hauskaan illanviettoon. Black Sheep - musta lammas on todella hyvä siinä, mitä se lähti tekemään... mutta ei minulta silti löydy mitään mielenkiintoa jatko-osaa kohtaan. Harvoinpa tällaisten neronleimausten vuosia myöhemmin tehdyt jatko-osat toimivat.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastasi ensikertalainen Jonathan King, joka sai idean leffaan omasta lapsuudestaan lammasfarmilla. Kingin teksti on sopivan itseironinen ja hänen ohjauksessaan elokuva tasapainottelee toimivasti eri lajityyppien välillä. Black Sheep - musta lammas on myös ihan hyvin kuvattu ja leikattu, lavasteet näyttävät oivallisilta ja puvustus toimii. Tehoste- ja maskeeraustiimit ovat tehneet mainiota työtä lampaiden parissa, etenkin niiden geenimanipuloitujen yksilöiden kohdalla. Kun tekijät luottavat enemmän käsityöhön kuin tietokonegrafiikoihin, lopputulos muistuttaa ihastuttavalla tavalla kasarin hirviöleffoista. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Victoria Kellyn säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Black Sheep, Uusi-Seelanti, 2006, New Zealand Film Commission, New Zealand On Air, The Daesung Group, Escapade Pictures, Singlet Films

Ihmisen pojat (Children of Men - 2006) - elokuva-arvostelu

IHMISEN POJAT

CHILDREN OF MEN

Ohjaus: Alfonso Cuarón

Näyttelijät: Clive Owen, Clare-Hope Ashitey, Julianne Moore, Michael Caine, Chiwetel Ejiofor, Pam Ferris, Charlie Hunnam, Peter Mullan, Oona Pellea ja Danny Huston

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Children of Men, eli suomalaisittain Ihmisen pojat perustuu P. D. Jamesin kirjaan The Children of Men vuodelta 1992. Vuonna 1997 Beacon Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet ja Paul Chart kirjoitti elokuvan alkuperäisen käsikirjoituksen, mitä Mark Fergus ja Hawk Ostby työstivät uusiksi. Kun Alfonso Cuarón palkattiin ohjaajaksi, hän ja Timothy J. Sexton kirjoittivat tekstiä jälleen uudelleen, minkä jälkeen David Arata saapui vielä viilaamaan käsikirjoitusta lopulliseen muotoonsa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2005 ja lopulta Ihmisen pojat sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 3. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja katsojien ylistämä, saaden parhaan sovitetun käsikirjoituksen, kuvauksen ja leikkauksen Oscar-ehdokkuudet, mutta taloudellisesti leffa epäonnistui. Itse katsoin Ihmisen pojat ensi kertaa suunnilleen kymmenisen vuotta sitten ja pidin näkemääni ihan hyvänä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuoden 2009 jälkeen maailmaan ei ole syntynyt uusia lapsia, mikä on aiheuttanut massapaniikin. Vuonna 2027 entinen aktivisti Theo Faron saa tehtäväkseen suojella ihmiskunnan uutta toivoa, ensimmäistä raskaaksi tullutta naista lähes kahteen vuosikymmeneen.

Tänä päivänä valtavirtaelokuvista lähes täysin kadonnut Clive Owen oli vielä 2000-luvun alussa iso tähti. Ihmisen pojissa hän näyttelee päähenkilö Theo Faronia, entistä aktivistia ja nykyistä byrokraattia, joka saa yllättävän ja äärimmäisen tärkeän tehtävän, kun hänen pitää suojella koko maailman ensimmäistä raskaaksi tullutta naista kahdeksaantoista vuoteen. Owen on tuttuun tapaansa mainio ja karismaattinen roolissaan. Hän tulkitsee hyvin hahmonsa muovautuvaa ajatusmaailmaa ja maailmankuvaa elokuvan edetessä, kun Theo alkaa tosissaan ymmärtää missionsa tärkeyden. Theo on oiva hahmo, jota kannustaa matkallaan.

     Elokuvassa nähdään myös Clare-Hope Ashitey jollain ihmeen kaupalla raskaaksi tulleena Keenä, Julianne Moore Theon apua tarvitsevana ex-tyttöystävänä ja Kalat-vastarintaliikettä johtavana Julianina, Chiwetel Ejiofor ja Charlie Hunnam Kaloihin kuuluvina radikaaleina Lukena ja Patricina, Pam Ferris Keestä huolehtivana Miriamina, Danny Huston Theon arvovaltaisena serkkuna Nigelina, sekä Michael Caine Theon ystävänä ja entisenä poliittisena pilapiirtäjänä Jasperina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin vahvassa vedossa. Ashitey on nappivalinta naiseksi, josta on yhtäkkiä tullut koko ihmiskunnan toivo ja samalla toki koko maailman etsityin ihminen. Mooresta, Ejioforista ja Hunnamista löytyy oikeaa asennetta vastarintaliikkeen jäseniksi, joilta löytyy eri näkemyksiä siitä, kuinka asiat pitäisi hoitaa. Caine on toki aina mahtava ja hän tuo tiettyä kepeyttä muuten todella synkän elokuvan keskelle.

Aikuisiällä uudelleenkatseltuna Ihmisen poikien hienous avautui oikein tosissaan. Kyseessä on erinomainen ja runsaasti ajatuksia herättävä dystopiaelokuva, joka tuntuu paikoin jopa pelottavan ajankohtaiselta, todellisen vuoden 2027 lähestyessä kovaa kyytiä. Elokuva vie katsojansa ankeaan ja lohduttomalta tuntuvaan maailmaan, missä ihmisten äkillinen hedelmättömyys ja uusien lasten syntymättömyys on ajanut maailman kaaokseen. Uutisklipit ja muut taustalla paljastavat, että lähes muu ulkomaailma on tuhoutunut eri tavoin ja vain Iso-Britannia seisoo edes jotenkuten jaloillaan. Myös Briteillä on omat ongelmansa ja poliittinen lataus valkoisten päättäjien ja maahan vyöryvien pakolaisaaltojen välillä on äitynyt huippuunsa. Vähänkin ulkomaalaisilta näyttäviä ihmisiä napataan kaduilta ja viedään keskitysleireille, samalla kun valtionjohto lavastaa maahanmuuttajia terroristeiksi hyökkäämällä omien kansalaisten kimppuun pommi-iskuilla.

Tämän roskaisen, synkän ja nihilistisen maailman keskelle uutta valoa ja toivoa tuo raskaana oleva Kee. Katsojalle käy nopeasti selväksi, miksi Theon täytyy suojella naista muulta maailmalta ja tästä käynnistyykin aivan pirun tiivistunnelmainen matka halki rappeutuvan Englannin mahdollisen turvapaikan toivossa. Onko paikkaa edes oikeasti olemassa ja voiko kehenkään matkan varrella vastaan tulevaan luottaa? Leffa on täynnä äärimmäisen jännittäviä tilanteita ja varttia vaille kahden tunnin kesto pitää tiukasti kiinni katsojastaan. Kaiken tämän harmauden ja ahdistavuuden keskellä uuden lapsen syntymä tarjoaa aitoa kauneutta ja loppuhuipennus onkin kertakaikkisen vaikuttava, herkistäen katsojansa potentiaalisesti jopa kyyneliin asti. Haastava, mutta sitäkin hienompi teos.

Alfonso Cuarón on erittäin taitava elokuvantekijä ja Ihmisen pojat on todennäköisesti miehen paras työ. Hänen rakentamansa ilmapiiri on läpikotaisin järisyttävää ja hänellä on todellinen kyky pitää katsojaa otteessaan. Usean kirjoittajan kynästä syntynyt käsikirjoitus ei onneksi muuttunut sekamelskaksi, vaan teksti on vahvaa ja hiottua alusta loppuun, tarinankerrontaa, keskusteluja ja monia tätä karua maailmaa syventäviä yksityiskohtia myöten. Teknisesti Ihmisen pojat on myös todellinen taidonnäyte. Elokuva on upeasti kuvattu. Kaikista jännittävimmät kohtaukset on päätetty toteuttaa todella pitkillä otoksilla, mikä tuntuu siltä kuin olisi itsekin menossa mukana. Juuri kun ehdit luulla, että leffa on tarjonnut huippuhetkensä, se pistää jo seuraavan, vielä paremman kohtauksen pyörimään. Elokuvan lavasteet ovat kaikessa likaisuudessaan vakuuttavaa jälkeä, puvustus on myös sottaista ja maskeeraukset äityvät perin rajuiksi. Tehosteet ovat näyttävät ja äänimaailmakin onnistuneesti rakennettu John Tavenerin hienosti tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Children of Men, Yhdysvallat, Iso-Britannia, Japani, 2006, Universal Pictures, Strike Entertainment, Hit & Run Productions, (Hit and Run Productions, Ingenious Film Partners 2, Toho-Towa

Idioluutio (Idiocracy - 2006) - elokuva-arvostelu

IDIOLUUTIO

IDIOCRACY

Ohjaus: Mike Judge

Pääosissa: Luke Wilson, Maya Rudolph, Dax Shepard, Terry Crews, Andrew Wilson, Brad Jordan, Stephen Root, Justin Long, Thomas Haden Church ja Sara Rue

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Idiocracy, eli suomalaisittain Idioluutio on Luke Wilsonin tähdittämä komediaelokuva. Mike Judge sai idean elokuvaan jo 1990-luvun alkupäässä, vierailtuaan Disneylandissa perheensä kanssa ja nähtyään ihmisten typerää käyttäytymistä. Hän pohti, kuinka pitkälle tämä käytös eskaloituisi ja alkoi kirjoittaa käsikirjoitusta yhdessä Etan Cohenin kanssa, joka kulki työnimillä "The United States of Uhh-merica" ja "3001". Kuvaukset käynnistyivät vuonna 2004, mutta kun testiyleisöt reagoivat negatiivisesti näkemäänsä, leffalle tehtiin uusintakuvauksia vuonna 2005. Tuotantoyhtiö 20th Century Fox pelkäsi elokuvan menestyvän huonosti, eikä tiennyt mitä tehdä leffalle, kunnes lopulta yhtiö päätti antaa elokuvalle todella lyhyen teatterikierroksen ilman mainontaa ja Idioluutio saikin maailmanensi-iltansa 1. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Markkinoinnin puutteen ja minimaalisen teatterikierroksen takia elokuva oli taloudellinen floppi, mutta myöhemmin DVD-myyntien kautta leffa on noussut pienimuotoiseksi hitiksi ja vuosien varrella siitä on muodostunut kulttiklassikko. Itse näin Idioluution jo lapsena, kun se näytettiin meille koulussa. Pidin elokuvasta, mutten ole katsonut sitä uudelleen. Kun huomasin Idioluution täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella elokuvan.

Täysin keskinkertainen mies Joe Bauers valitaan armeijan kokeiluun, jossa hänet syväjäädytetään, tarkoituksena herättää hänet tasan vuotta myöhemmin. Kokeilu menee kuitenkin pieleen ja Joe herää vasta vuonna 2505, vain huomatakseen, että ihmiskunta on tyhmentynyt huomattavasti ja hän on nyt maailman fiksuin.

Luke Wilson näyttelee Joe Bauersia, Yhdysvaltain armeijan kirjastonhoitajaa, jonka työnkuvaan kuuluu lähinnä vain istuskelu pöytänsä äärellä päivät pitkät. Joella ei ole parisuhdekumppania, elossa olevia sukulaisia, eikä oikeastaan edes kavereita, minkä lisäksi hän on totaalisen keskinkertainen heppu kaikin puolin. Niinpä hänet mielletään täydelliseksi valinnaksi uuteen Horros-kokeeseen, missä hänet syväjäädytetään, jotta hänet herätettäisiin vuotta myöhemmin, ilman että hänelle on tapahtunut muutoksia. Erään tapahtumaketjun seurauksena Joe herää kuitenkin vasta 500 vuotta myöhemmin. Wilson on passeli valinta hahmoksi, tulkiten hyvin Joen hämmästelyä, kun tämä tajuaa nukkuneensa puoli vuosituhatta ja että tulevaisuudessa hän on kaikessa keskinkertaisuudessaankin maailman älykkäin ihminen. Joe on ihan tykättävä tyyppi, jonka kanssa lähtee mielellään selvittämään, millaiseksi maailma on muuttunut viidessäsadassa vuodessa.

     Elokuvassa nähdään myös Maya Rudolph toisena kokelaana Ritana, joka herää pian Joen jälkeen, Dax Shepard urpona Fritona, jonka kodista Joe herää, Justin Long lääkäri Lexuksena, Stephen Root tuomari Hectorina, Terry Crews Yhdysvaltain presidentti Camachona, sekä Luken veli Andrew Wilson showmies Beef Supremena. Sivunäyttelijät esittävät tyhmiä hahmojaan varsin hupaisasti, sössöttäen vuorosanansa ja näyttäen hölmistyneeltä kaikelle, mitä Joe yrittää selittää. Crews on erityisen hauska presidenttinä.

Jotkut elokuvat vain paranevat vanhetessaan ja Idioluutio on yksi näistä leffoista. Valitettavasti tosin sen takia, että elokuvan esittämä tulevaisuudenkuva tuntuu vuosi vuodelta ajankohtaisemmalta ja realistisemmalta. Kun opiskelusta leikataan rahoitusta reippaalla kädellä, yltiökapitalismi rehottaa, kirjat vaihdetaan nopeaa ja hölmöä viihdettä tarjoaviin TikTok-videoihin, ihmiset turvautuvat tekoälyyn yhä arkisimmissakin askareissa ja maailmalla valitaan johtajiksi omaa etuaan ajavia höynäyttäjiä, ei ole ihme, että maailma on kulkemassa kohti Idioluutiota. Elokuva on ajoittain jopa ahdistava kuvaus, vaikka se onkin lähinnä kieli poskessa tehty satiiri. 

On hupaisaa seurata, kun Joe sulaa horroksestaan ja alkaa selvittää, millaiseen aikaan hän onkaan herännyt. Ihmiset ovat tyhmentyneet niin, että monet perusasiat ovat unohtuneet, sanavarasto on köyhtynyt, käytöstavoista ei ole tietoakaan, vesi on korvattu gatoradella, kaikki ravintolat tarjoavat pelkkää pikaruokaa, talous on romahtanut, misogynia on valloillaan ja maailman hittiviihdettä on elokuva nimeltä "Perse", joka tarjoaa juuri sitä, mitä nimi vihjailee: puolitoista tuntia videota ihmisen takapuolesta. Vaikka elokuva on täynnä tyhmiä juttuja, on itse leffa varsin nokkela. Se kaipaisi vielä hieman lisää älykkyyttä, jotta sen varoitussanoma olisi entistä ytimekkäämpää, mutta jo tällaisenaan Idioluutio toimii mainiosti. Vajaa puolitoista tuntia on myös oikein passeli mitta tälle, jolloin nämä urpot tulevaisuuden ihmiset eivät ala tosissaan syömään katsojan aivosoluja.

Ohjaaja Mike Judgen työ on lystikästä ja hän todella pitää hauskaa konseptinsa kanssa. Teknisesti Idioluutio ajaa asiansa, mutta esimerkiksi leffan tietokonetehosteet ovat ajoittain vaivaannuttavan huonot. Leffa on kuitenkin osaavasti kuvattu ja äänimaailma on pätevästi rakennettu Theodore Shapiron säveltämiä musiikkeja myöten. Tulevaisuuden huolimattomuudesta ränsistyneet miljööt on toteutettu oivallisin lavastein ja puvustuskin on veikeää. Hauska juttu muuten, että kun puvustajat etsivät hahmoille mahdollisimman typerän näköisiä kenkiä, he päätyivät tuolloin vielä vähemmän tunnettuun yritykseen, jonka tossuja he pitivät täysin naurettavina. Kyseinen yrityshän oli siis Crocs. 

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Idiocracy, 2006, Twentieth Century Fox, Ternion Pictures, Major Studio Partners

Snakes on a Plane (2006) - elokuva-arvostelu

SNAKES ON A PLANE

Ohjaus: David R. Ellis

Näyttelijät: Samuel L. Jackson, Nathan Phillips, Julianna Margulies, Flex Alexander, Rachel Blanchard, Kenan Thompson, Keith Dallas, David Koechner, Sunny Mabrey, Bruce James, Lin Shaye, Terry Chen, Elsa Pataky, Bobby Cannavale, Tom Butler, Todd Louiso, Kevin McNulty, Samantha McLeod, Taylor Kitsch, Gerard Plunkett ja Byron Lawson

Genre: jännitys, toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

"I have had it with these motherfucking snakes on this motherfucking plane!"

Snakes on a Plane on Samuel L. Jacksonin tähdittämä jännityselokuva. Idea elokuvaan syntyi jo vuonna 1992, kun David Dalessandro luki artikkelin käärmeistä, jotka luikertelivat rahtikoneisiin toisessa maailmansodassa. Hän ryhtyi kirjoittamaan elokuvaa nimeltä "Venom", joka kertoi myrkkykäärmeistä lentokoneessa ja alkoi kaupitella ideaansa. Muutaman kymmenen studion torjuttua Dalessandron, New Line Cinema tarttui lopulta projektiin, jolloin työnimeksi tuli Snakes on a Plane. Alun perin ohjaajaksi valittiin hongkongilainen Ronny Yu ja päärooliin hyppäsi Samuel L. Jackson pelkästään elokuvan nimen ja ohjaajan takia, lukematta sivuakaan käsikirjoituksesta. Ohjaaja kuitenkin vaihtui David R. Ellisiin, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät kesällä 2005. Aluksi tuottajat halusivat siistiä elokuvan lapsiystävällisemmäksi, sekä vaihtaa elokuvan nimeksi "Pacific Air Flight 121", mutta Jackson onnistui lopulta taivuttelemaan leffan verisemmäksi, sisältämään kiroilua ja kulkemaan Snakes on a Plane -nimellä, josta oli muodostunut internetissä tuohon aikaan ennennäkemätön ilmiö. Lopulta Snakes on a Plane sai maailmanensi-iltansa 17. elokuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ailahtelevaa palautetta, eikä se ollut tekijöidensä toivoma hitti. Itse katsoin Snakes on a Planen vasta lähes kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen televisiosta ja pidin näkemääni ihan viihdyttävänä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen.

Kun Sean Jones todistaa murhan Havaijilla, FBI-agentti Neville Flynn lähetetään hakemaan mies Los Angelesiin, todistamaan tappajaa, pelättyä rikollispomo Eddie Kimiä vastaan. Eddie päättää kuitenkin sabotoida suunnitelmat vapauttamalla paluulennolle myrkkykäärmeitä.

Nathan Phillips näyttelee Sean Jonesia, surffaajaa ja moottoripyöräilijää, joka tykkää elää vapaasti ja etsiä seikkailuita ympäri maailman. Hänen viimeisin reissunsa on vienyt miehen Havaijille, missä hän sattuu näkemään, kun pelätty rikollispomo Eddie Kim (Byron Lawson) tappaa jonkun. Eddie on onnistunut väistelemään virkavaltaa, mutta Seanin todistajalausunto voi olla keino pistää mies telkien taakse. Niinpä Seania lähetetään suojelemaan FBI-agentti Neville Flynn, jota näyttelee Samuel L. Jackson; mies, jolle ei sovi ryttyillä. Phillips on kelpo valinta nuorukaiseksi, josta tulee avaintekijä rikollispomon mahdollisessa nappaamisessa, mutta leffan todellinen tähti on totta kai Jackson, joka tosiaan tarttui rooliin jo ihan vain leffan nimen takia. Kun Jacksonilta kysyttiin, miksi ihmeessä hän päätti tehdä Snakes on a Planen, mies vain tokaisi, että hän halusi tehdä viihdyttävän leffan, eikä mikään kuulostanut yhtä viihdyttävältä kuin käärmeet lentokoneessa. Jacksonista löytyy täydellistä karismaa rooliin. Hän onnistuu olemaan niin uhkaava kuin aika lupsakkakin.

     Elokuvassa nähdään myös Julianna Margulies, Sunny Mabreu, Lin Shaye ja Bruce James lentoemäntinä ja stuerttina, Tom Butler ja David Koechner lennon pilotteina, sekä muun muassa Flex Alexander, Kenan Thompson, Keith Dallas, Rachel Blanchard, Terry Chen, Elsa Pataky, Gerard Plunkett, Samantha McLeod ja Taylor Kitsch lennon muina matkustajina, joihin kuuluu niin tavallisia turisteja pariskunnista perheisiin, sekä suosittua muusikkoa henkivartijoineen ja rikkaita bisnesmiehiä. Näyttelijäkaarti on pääasiassa hyvässä vedossa, tulkiten oivallisesti pakokauhuaan, kun myrkylliset käärmeet pääsevät vapauteen ruumassa ja luikertelevat matkustamoon.

Snakes on a Plane on b-luokan jännäriä parhaimmillaan. Elokuvan ilmestymisen aikoihin siitä oli muodostunut internet-ilmiö (nykyään voisi ehkä puhua enemmän meemistä), ihmisten intoillessa ja pilkatessa sen premissiä. Kuluneet vuodet ja Hollywoodin valtavirtaleffojen tuudittauduttua laiskojen uudelleenfilmatisointien ja vanhojen ideoiden kierrätyksen tulvaan, Snakes on a Plane näyttäytyy näin 20 vuotta myöhemmin jopa todella omaperäisenä ja kekseliäänä jännärinä. Mistään huippuleffasta ei ole kyse ja paikoitellen elokuvaa katsoessa on vaikea sanoa, kuinka vitsimielellä sitä on edes tehty, leffan hyppiessä toisinaan oudosti kauhun ja komedian välillä, minkä lisäksi Eddie Kimiin kiinniottamiseen liittyvä kuvio unohtuu kuin vaivihkaa. Silti kyse on oikein toimivasta viihderainasta, enkä yhtään kyseenalaista, miksi Samuel L. Jackson hyppäsi mukaan niin innokkaasti.

Elokuva käyttää oman aikansa pohjustaakseen Seania, Nevilleä ja Eddietä, ennen kuin se pistää hahmot lennolle Havaijilta Los Angelesiin. Käärmeiden hyökkäyksen alkua kasvatellaan tiivistunnelmaisesti ja kun nämä pääsevät valloilleen, kaaos starttaa tosissaan. Loppuleffa onkin aikamoista jännitysnäytelmää, kun käärmeet aiheuttavat monenlaisia ongelmia pilottien puremisesta virtapiuhojen sekoittamiseen vahingossa. Tunnin ja kolmen vartin mittainen paketti pitää hyvin otteessaan ja oman lisänsä tuo Los Angelesissa toimiva agentti Hank (Bobby Cannavale), joka yrittää löytää vastamyrkyt odottamaan lentokentälle, mikäli lentokone onnistuu jollain ilveellä pääsemään maan kamaralle ehjänä.

Jacksonin harmiksi ohjausvastuu siirtyi lopulta Ronny Yulta David R. Ellisille, mutta hoitaa Elliskin tontin passelisti, vaikkei välillä saisikaan kauhua ja komediaa kulkemaan sulavasti käsi kädessä. Toisaalta leffa tarvitsee huumoripuolensa, sillä onhan Snakes on a Planen konseptissa jotain huvittavaa. David Dalessandron idean pohjalta John Heffernan ja Sebastian Gutierrez tekevät kelpo työtä käsikirjoituksen kanssa ja on hyvä, että Jackson sai pidettyä ikonisen "Olen kyllästynyt näihin vitun käärmeisiin tällä vitun lennolla" -repliikkinsä mukana studion vastustelusta huolimatta. Ja on myös hyvä, että studio suostui lopulta verisempään menoon.

Teknisesti Snakes on a Plane on hieman ailahteleva, eivätkä elokuvan tietokonetehosteet ole vanhentuneet järin tyylikkäästi. Digikäärmeet näyttävät paikoin huvittavan kököiltä, mutta tarpeeksi kaukana luikerrellessaan ne ajavat asiansa. Sekaan tekijät laittoivat muutamia oikeitakin, harmittomia käärmeitä ja parissa kohtaa on hyödynnetty päteviä animatroniikkanukkeja. Kameratyöskentely on oivallista ja leikkauskin sujuvaa. Lentokoneen lavasteet ovat hienot ja maskeeraustiimi on saanut aikaan todella ällöttäviä käärmeenpuremia. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trevor Rabinin säveltämät musiikit tuovat lisänsä jännitykseen. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Snakes on a Plane, Yhdysvallat, 2006, New Line Cinema, Mutual Film Company, Meradin Zweite Productions, Eyetronics, H2L Media Group

Maameren tarinat (ゲド戦記 - 2006) - elokuva-arvostelu

MAAMEREN TARINAT

ゲド戦記

Ohjaus: Gorō Miyazaki

Näyttelijät: Junichi Okada, Bunta Sugawara, Aoi Teshima, Jun Fubuki, Yuko Tanaka, Teruyuki Kagawa, Kaoru Kobayashi, Yui Natsukawa, Mitsuko Baisho ja Takashi Naito

Genre: anime, fantasia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Maameren tarinat perustuu Ursula K. Le Guinin samannimiseen kirjasarjaan (The Earthsea Cycle - 1968-1990). Kirjojen pohjalta oli jo tehty vuonna 2004 yhdysvaltalainen minisarja Maameren tarinat (Legends of Earthsea). Jo vuosia aiemmin Studio Ghiblin pomo Hayao Miyazaki oli halunnut tehdä animeadaptaation Le Guinin kirjasta, mutta Le Guin ei tiennyt Miyazakin töistä ja luuli niiden olevan Walt Disneyn elokuvien kaltaisia animaatioita, joten hän torjui miehen tarjoukset. Vasta vuosituhannen taitteessa Le Guin näki Miyazakin ohjaaman Naapurini Totoron (となりのトトロ - 1988) ja koki, että Studio Ghibli voisi sittenkin olla oikea firma elokuva-adaptaatiolle. Siinä kohtaa Miyazaki itse oli kuitenkin menettänyt kiinnostuksensa adaptaatiota kohtaan, mutta Studio Ghiblin tuottaja Toshio Suzuki tarttui silti projektiin ja pestasi Miyazakin pojan, Gorō Miyazaki puikkoihin. Hayao Miyazaki ja Le Guin olivat molemmat skeptisiä pojan kyvyistä, mutta diili tehtiin ja Gorō ryhtyi työstämään esikoisleffaansa. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Maameren tarinat sai maailmanensi-iltansa 29. heinäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva menestyi rahallisesti hyvin, mutta se sai niin kriitikoilta, kirjasarjan faneilta kuin Le Guinilta nuivan vastaanoton ja jopa "voitti" huonoimman elokuvan Bunshun Kiichigo -palkinnon. Itse en ollut aiemmin katsonut Maameren tarinoita, mutta muistan nähneeni yllä olevaa lohikäärmejulistetta teattereissa syksyllä 2007, kun leffa saapui Suomeen. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Tapettuaan isänsä, Enladin kuninkaan, prinssi Arren karkaa ja päätyy arkkivelho Varpushaukan matkaan, tämän yrittäessä selvittää, mikä aiheuttaa omituisia tapahtumia.

Maameren tarinat sijoittuu fantasiamaailmaan, missä on kuningaskuntia, velhoja, lohikäärmeitä ja muita satuelementtejä. Tarinan keskiössä on Arren (äänenä Junichi Okada), Enladin kruununprinssi, joka jostain syystä eräänä yönä tappaa isänsä veitsellä, nappaa tämän miekan ja karkaa linnasta. Arrenia vaivaavat synkät painajaiset ja hän kokee jonkin pimeän vellovan sisällään. Silti hahmo jää leffan loputtuakin aika ohueksi, eikä hänen monimutkikkuuteen pääse kunnolla käsiksi. Etenkin isän tappamisen motiivi jätetään omituisen löyhäksi, todennäköisesti siksi, ettei mitään sellaista tapahdu alkuperäisessä kirjassa.

     Arrenia kiinnostavampia tyyppejä ovat elokuvan sivuhenkilöt, arkkivelho Varpushaukka (Bunta Sugawara), jonka matkaan pakeneva Arren päätyy, palosta selvinnyt tyttö Therru (Aoi Teshima), tämän adoptioäiti ja Varpushaukan vanha ystävä Tenar (Jun Fubuki), paha pimeyden valtias Cob (Yuko Tanaka), sekä tämän uskollinen kätyri Hare (Teruyuki Kagawa). Varpushaukka on hyvin tyypillinen viisas tietäjä ja mentori nuorelle päähenkilölle ja vaikka aluksi Cob vaikuttaakin tylsän tavanomaiselta antagonistilta, hänestä löytyy hyvää syvyyttä elokuvan edetessä ja pimeän velhon todellisten motiivien käydessä selväksi.

En itse ole koskaan lukenut Maameren tarinat -kirjoja, joten en voi sanoa juuta tai jaata sen suhteen, kuinka hyvä tai huono adaptaatio tämä elokuva on niistä. Voin vain sanoa, onko Maameren tarinat mielestäni omilla jaloillaan onnistuneesti seisova elokuva, vai ei... ja valitettavasti joudun toteamaan, että se ei ole. Elokuva sai ilmestyessään siihen asti Studio Ghiblin tuotannon heikoimman vastaanoton niin kriitikoilta kuin katsojilta ja on hyvin helppoa ymmärtää miksi. Ei elokuva varsinaisesti huono ole, mutta se on aika yhdentekevä fantasiaraina, joka ei missään kohtaa pääse käyntiin, jonka päähenkilö ei juuri vakuuta, josta ei löydy ollenkaan seikkailuhenkeä ja joka jättää teemoiltaankin kylmäksi. Vaikka se voi kuulostaa aika julmalta toteamukselta, mielestäni Hayao Miyazaki oli oikeassa todetessaan, ettei hänen Gorō-poikansa ollut vielä valmis tällaiseen koetukseen.

Maameren tarinat käynnistyy vielä lupaavasti. On kiinnostavaa tutustua tähän satumaailmaan ja lähteä prinssi Arrenin ja Varpushaukan matkaan, mutta sitten leffa jää omituisesti junnaamaan paikoillaan. Kohtaamiset valtias Cobin ja tämän kätyreiden kanssa ovat jännityksettömiä ja meno on muutenkin oudon ponnetonta. Toivotut tunnelataukset jäävät kokematta, sillä näihin hahmoihin ja heidän matkaansa ei saa aitoa tarttumapintaa. Valitettavan keskinkertaiseksi ja paikoin jopa pitkäveteiseksi jäävää elokuvaa katsoessa voi useasti huomata haaveilevansa, millainen lopputuloksesta olisi saatu isä-Miyazakin varmassa otteessa.

Jos jostain Maameren tarinat toki ansaitsee kehut, niin sen näyttävästä piirrosjäljestä. Elokuva on todella taitavasti animoitu. Paikoin varsin veikeänkin näköiset hahmot liikkuvat sulavasti ja taustat, etenkin suuret kaupungit ja linnoitukset, ovat todella komeita ilmestyksiä. Maisemat ovat pullollaan yksityiskohtia ja osa kuvista tekisi mieli pistää pauselle ihan vain ihaillakseen niitä kauemmin. Leffa on myös ihastuttavan värikäs. Äänimaailma on mainiosti työstetty ja Tamiya Terashiman säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla kauniisti ja jylhästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

ゲド戦記, Japani, 2006, Studio Ghibli, Toho, Buena Vista Home Entertainment, DENTSU Music And Entertainment, GNDHDDT, Hakuhodo DY Media Partners, Mitsubishi, Nibariki, Nippon Television Network (NTV)