Haukka, kausi 1 (The Hawk - 2026) - sarja-arvostelu

HAUKKA - KAUSI 1

THE HAWK

Luojat: Will Ferrell, Harper Steele ja Chris Henchy

Näyttelijät: Will Ferrell, Fortune Feimster, Jimmy Tatro, Molly Shannon, Chris Parnell, Katelyn Tarver, Luke Wilson, David Hornsby, Gabriel Hogan, Aida Osman ja Keith David

Genre: komedia, urheilu

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 28 minuuttia - 37 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 16

The Hawk, eli suomalaisittain Haukka on Will Ferrellin, Harper Steelen ja Chris Henchyn luoma komediasarja. Kolmikko ilmoitti sarjan teosta vuonna 2023, jolloin se kulki aluksi työnimellä "Golf". Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2025 ja nyt Haukka on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin sarjasta, kun luin Ferrellin tähdittävän golfin maailmaan sijoittuvaa komediasarjaa. Ryhdyinkin katsomaan Haukkaa heti sarjan julkaisupäivänä.

Entinen golflahjakkuus Lonnie "Haukka" Hawkins päättää tehdä kunnon paluun ja saavuttaa golfaajien tavoitteleman Grand Slamin, voittamalla lajin tärkeimmät turnaukset putkeen.

Will Ferrell ei tietenkään toimi pelkkänä sarjan luojana, vaan hän toki myös näyttelee sen päähenkilöä, Lonnie Hawkinsia, joka tunnetaan lempinimellä "Haukka". Lonnie oli aikoinaan todellinen golfin mestari, mutta juuri kun hän oli saavuttamassa kaikkien golfaajien unelman, Grand Slamin, eli voittamassa lajin neljä merkittävintä kilpailua putkeen, hän mokasi juuri ratkaisevalla hetkellä. Nyt Lonnie yrittää pitää maineestaan kiinni, mutta häntä pidetään lähinnä golfin häpeäpilkkuna. Ferrell on roolissaan juuri niin Ferrell kuin voi etukäteen kuvitella. Hän vetää tuttua "ylikasvaneen miesvauvan" roolia, mitä häneltä on usein totuttu näkemään. Hän heittäytyy kyllä täysillä roolinsa vietäväksi, mutta hauskan sijaan hän on pääasiassa vaivaannuttava. Hän ei myöskään onnistu tekemään Lonniesta erityisen tykättävää luuseria, jota haluaisi kannustaa uuteen nousuun, vaan Lonnie on lähinnä ärsyttävä narsisti.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Lonnien ex-vaimo Stacy (Molly Shannon) ja hänen uusi miehensä Radford (David Hornsby), Lonnien ja Stacyn poika Lance (Jimmy Tatro) ja hänen tyttöystävänsä Natalie (Katelyn Tarver), Lonnien mailapoika Old Henry (Keith David), Lonnien pitkäaikainen kilpailija Golden Fisk (Luke Wilson), Lonnieta vihaava PGA-golfkiertueen johtaja Anton (Chris Parnell), sekä hämärän taustan omaava Sam (Fortune Feimster), joka tarttuu Lonnien matkaan. Sivuhahmot ovat joko tylsähköjä tai rasittavia. Näyttelijät yrittävät parhaansa, mutta joutuvat selvästi tyytymään pysyttelemään Ferrellin varjossa.

Haukassa olisi ainesta kelvolliseen, vajaan parin tunnin mittaiseen komediaelokuvaan, mutta harmillisesti kymmenestä puolen tunnin mittaisesta jaksosta koostuvana sarjatuotantokautena se tuntuu turhan venytetyltä. Ongelma todennäköisesti korjaantuisi jo sillä, että itse "Haukka", eli Lonnie olisi pidettävämpi päähenkilö ja jos Ferrell olisi parempi roolissaan. Nyt miehen katkeraa kitinää ja lapsellista käytöstä on lähinnä turhauttavaa katsella ja suurimman osan ajasta hauskoiksi tarkoitetut tilanteet aiheuttivat vain kiusallista hiljaisuutta minun kotisohvallani. Jo avausjakson kaamea tanssinumero sai minut melkein lopettamaan katselun. Ferrellin vannoutuneimmille faneille sarja todennäköisesti toimii, mutta omasta mielestäni Haukka oli vain aika heikko tapaus.

Sen lisäksi, että Lonnie yrittää tehdä uutta nousua ja saavuttaa vihdoin Grand Slamin, todistaen epäilijänsä vääriksi, kaudella on muitakin juonikuvioita, jotka liittyvät parin hahmon kytköksiin rikollisten kanssa. Yhden hahmon kohdalla tämä tuntui lähinnä sarjan venyttämiseltä, mutta toisen kohdalla kuviolla on selvä vaikutuksensa Lonnien kehityskaareen. Kaikki tämä ei kuitenkaan juuri kiinnosta, naurata tai edes viihdytä. Siinä, missä monen muun komediasarjan kohdalla puolituntisia jaksoja ahmii mielellään useamman putkeen, Haukan kohdalla jo pari jaksoa peräkkäin oli liikaa. Jos Haukkaa ei päätetä tehdä enempää, minua ei ainakaan harmita. Kun haluan katsoa hyvää komediasarjaa golfista, käännyn suosiolla Apple TV:n lystikkään Stickin (2025-) puoleen.

Tuotantokauden ohjaajat (muun muassa uudesta Halloween-trilogiasta vastannut David Gordon Green) eivät saa kunnon potkua mukaan, eikä Harper Steelen ja Chris Henchyn johtama käsikirjoitustiimi keksi järin hauskoja tilanteita tai keskusteluja. Voisin hyvin myös kuvitella, että Ferrell on todennäköisesti improvisoinut suuren osan repliikeistään. Teknisesti Haukka on sentään menevä. Sarja on osaavasti kuvattu, lavastettu, puvustettu ja maskeerattu ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu, vaikkei The Octopus Projectin musiikeista jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Hawk, Yhdysvallat, 2026-, Gloria Sanchez Productions, T-Street

Blondin kosto 2 (Legally Blonde 2: Red, White & Blonde - 2003) - elokuva-arvostelu

BLONDIN KOSTO 2

LEGALLY BLONDE 2: RED, WHITE & BLONDE

Ohjaus: Charles Herman-Wurmfeld

Näyttelijät: Reese Witherspoon, Sally Field, Regina King, Jennifer Coolidge, Bob Newhart, Bruce McGill, Dana Ivey, Jessica Cauffiel, Alanna Ubach, Luke Wilson, Bruce Thomas ja Moonie

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 3

Amanda Brownin kirjaan perustuva komedia Blondin kosto (Legally Blonde - 2001) oli kriitikoilta positiivista palautetta saanut taloudellinen hitti, joka sai parhaan komedia- tai musikaalielokuvan Golden Globe -ehdokkuuden, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja lopulta Blondin kosto 2 sai ensi-iltansa heinäkuussa 2003. Elokuva menestyi hyvin, mutta se sai negatiivisen vastaanoton kriitikoilta ja monilta katsojilta. Jopa päätähti Reese Witherspoon on jälkikäteen todennut, ettei välittänyt siitä, millainen elokuvasta tuli. Itse olin aiemmin nähnyt vain alkuperäisen Blondin koston, josta olin pitänyt yllättävänkin paljon. Nyt kun elokuvasarja on saamassa lisäyksen esiosatelevisiosarjalla Elle (2026-), päätin sitä odotellessa katsoa koko leffasarjan läpi. Muutama viikko ensimmäisen Blondin koston uudelleenkatselun jälkeen katsoin vihdoin Blondin kosto 2:n.

Elle ja Emmett ovat menossa naimisiin ja pariskunta haluaa kaikki heille tärkeät paikalle häihin - jopa Bruiser-koiran vanhemmat. Kun Ellelle selviää, että Bruiserin äitiä pidetään kosmetiikkatuotteiden koe-eläimenä, hän matkaa Washingtoniin, saadakseen läpi lain, joka kieltäisi alan eläinkokeet.

Reese Witherspoon palaa rooliinsa Elle Woodsiksi, joka osoitti ensimmäisessä Blondin kostossa kaikki vääriksi pääsemällä opiskelemaan lakia Harvardin yliopistossa. Nyt Elle on valmistunut koulusta ja häntä odottaa lupaava ura, sekä unelmahäät Emmettin (Luke Wilson) kanssa. Kaikki menee kuitenkin sekaisin, kun Ellelle selviää, että hänen koiransa Bruiserin (Moonie) äitiä pidetään kosmetiikkatuotteiden koekaniinina. Witherspoon on toistamiseen mainio Ellenä ja jälleen hahmo saa huomata, että on vaikeaa tulla otetuksi tosissaan, jos on nuori nainen, joka vieläpä pukeutuu päästä varpaisiin vaaleanpunaiseen ja kantaa koiraansa kaikkialle. Elleä kannustaa jälleen todistamaan kykynsä ja on hienoa nähdä, että vaikka nainen rakastaakin erilaisia ihonhoitotuotteita, on hän heti valmis muuttamaan järjestelmää, kun karu totuus bisneksestä käy hänelle ilmi.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Jessica Cauffiel ja Alanna Ubach Ellen ystävinä Margotina ja Serenana, sekä Jennifer Coolidge kampaamolla työskentelevänä Paulettena, kun taas uusina tuttavuuksina mukaan hyppäävät Sally Field kongressin jäsenenä Victoria Ruddina, Regina King, Mary Lynn Rajskub ja J. Barton hänen tiimiinsä kuuluvina Gracena, Reenana ja Timothyna, Bob Newhart ovimies Sid Postina, sekä Bruce McGill ja Dana Ivey kongressin edustajina Stan Marksina ja Libby Hauserina. Sivunäyttelijät ovat vähintään kelvollisia rooleissaan. Uudet tulokkaat hoitavat hommansa huomattavasti rauhallisemmin kuin eksentrisesti rooleihinsa palaavat Cauffiel, Ubach ja fanisuosikki Coolidge.

Ensimmäinen Blondin kosto onnistui tosiaan yllättämään minut aivan totaalisesti ja vaaleanpunaisen bimboilun alta löytyi voimakas feministitarina, joka kommentoi niin naisten asemaa lakimaailmassa, typeriksi osoittautuvia ennakkoluuloja, sekä alan epäkohtia esimerkiksi ahdistelun muodossa. Blondin kosto 2 sisältää myös omat syvällisyytensä, liittyen esimerkiksi lakimaailman korruptioon, sekä siihen, että lainmukaisuus ei aina tarkoita sitä, että jokin olisi moraalisesti tai eettisesti oikein. Elokuvan ilmestymisen aikoihin vuonna 2003 eläinkokeet kosmetiikka-alalla olivat täysin normaalina pidetty juttu ja tosielämässä vasta vuonna 2013 Euroopassa lakiin kirjattiin, että alan on pakko siirtyä vaihtoehtoisiin menetelmiin. Edelleen Yhdysvalloissa eläinkokeita tehdään siellä ja täällä.

Vaikka leffa kommentoikin lakimaailman epäkohtia ja pistää Ellen tärkeälle asialle, Blondin kosto 2:sta puuttuu se terävyys ja hauskuus, mitkä tekivät ensimmäisestä leffasta niin mahtavan. Elokuva näyttäytyy enemmän turhan sinisilmäisenä ja sen huumori syntyy enemmän koheltamisesta - tai viittauksista Frendit-sarjaan (Friends - 1994-2004), mikä on toki hieman hassua, koska Witherspoonhan esiintyi kyseisessä komediasarjassa parissakin jaksossa yhden päähenkilöistä siskona. Siinä, missä ensimmäinen leffa oli nokkela koko perheen elokuva, jatko-osa tuntuu lähinnä nimenomaan lastenleffalta ja valitettavasti tällä kertaa elokuvan loppuhuipennus on kaikissa naiiviudessaan jopa vaivaannuttavan korni. Leffasta löytyy hetkensä, mutta silti kokonaisuutena se jäi harmillisen keskinkertaiseksi.

Ohjaaja Charles Herman-Wurmfeld ei onnistu tunnelman kanssa yhtä ilahduttavasti kuin edeltäjänsä, eikä myöskään tämänkertainen käsikirjoittaja Kate Kondell suoriudu työstään yhtä vakuuttavan monitahoisesti. Sentään teknisesti Blondin kosto 2 on ihan toimiva. Leffa on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus näyttävää. Visuaalisen ilmeen ainoa selvä kämmähdys on kiusallisen kökkö taustakankaan käyttö kohtauksessa, jossa Elle vierailee Lincolnin muistomerkillä. Kohtauksesta näkee liiankin selvästi, ettei Witherspoon todellakaan ollut samassa tilassa patsaan kanssa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Rolfe Kentin säveltämät musiikit pitävät kepeää fiilistä yllä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Legally Blonde 2: Red, White & Blonde, Yhdysvallat, 2003, Metro-Goldwyn-Mayer, Marc Platt Productions, Type A Films

Blondin kosto (Legally Blonde - 2001) - elokuva-arvostelu

BLONDIN KOSTO

LEGALLY BLONDE

Ohjaus: Robert Luketic

Näyttelijät: Reese Witherspoon, Matthew Davis, Selma Blair, Luke Wilson, Victor Garber, Jennifer Coolidge, Holland Taylor, Ali Larter, Jessica Cauffiel, Alanna Ubach, Osgood Perkins, Linda Cardellini, Meredith Scott Lynn ja Francesca P. Roberts

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 3

Legally Blonde, eli suomalaisittain Blondin kosto perustuu Amanda Brownin samannimiseen kirjaan vuodelta 2001. Brown työsti kirjan omien kokemustensa pohjalta, opiskeltuaan lakia Stanfordin yliopistossa. Brown kaupitteli tekstiään sinne ja tänne, mutta vasta kun hän printtasi sen vaaleanpunaiselle paperille, niin kustantamot kuin elokuvastudiot kiinnostuivat. Tuottaja Marc Platt ihastui lukemaansa ja otti heti yhteyttä Browniin, auttaen häntä ensin tekemään diilin kirjan julkaisusta ja sitten ostaen kirjan filmatisointioikeudet. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2000 ja lopulta Blondin kosto sai ensi-iltansa heinäkuussa 2001. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan komediaelokuvan ja naispääosan Golden Globe -ehdokkuudet. Itse katsoin Blondin koston vasta pari vuotta sitten. Olin ollut lapsesta asti todella skeptinen elokuvaa kohtaan, ajatellen, ettei se olisi yhtään minun juttuni. Kuitenkin kun katsoimme sen työporukkani kanssa, yllätyin valtavasti siitä, että elokuva oli jotain ihan muuta kuin olin etukäteen odottanut. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa esiosatelevisiosarjalla Elle (2026-), päätin sitä odotellessa katsoa niin alkuperäisen Blondin koston uudelleen kuin vihdoin myös sen jatko-osat ja samalla arvostella ne.

Kun blondin Elle Woodsin poikaystävä jättää tytön, päästyään Harvardin lakiopistoon ja pitäessään Elleä liian tyhmänä seurustelukumppanina vakavissa piireissä, Elle päättää todistaa hänet vääräksi ja hakee itsekin Harvardiin.

Päärooliin Elle Woodsiksi oli ehdolla muun muassa Charlize Theron, Gwyneth Paltrow, Jennifer Love Hewitt ja Alicia Silverstone, mutta rooli meni lopulta Reese Witherspoonille, ohjaaja Robert Luketicin kokiessa hänen olevan ainoa oikea valinta. Luketicin vainu oli oikea ja Witherspoon onkin erinomaisessa vedossa leffassa. Hahmona Elle vaikuttaa ensitapaamisella mitä stereotyyppisimmältä blondilta. Hän ei tunnu olevan järin fiksu ja häntä kiinnostavat lähinnä sellaiset todella tyttömäiset jutut, kuten shoppailu, kynsien ja hiusten laittelu, sekä vaaleanpunainen väri. Kuitenkin kun Ellen poikaystävä Warner (Matthew Davis) jättää hänet päästyään opiskelemaan Harvardissa ja kokiessaan tarvitsevansa vakavammin otettavan tyttöystävän, Elle päättää todistaa epäilijänsä vääriksi ja hakee myös Harvardiin - päästen sisään hyvin pistein! Tästä alkaakin aikamoinen kehityskaari, jonka varrella Elle alkaa hoksata, että hänestä löytyy paljon enemmän kuin hän itsekään oli ajatellut. Witherspoon tulkitsee hahmonsa muovautumista täydellisesti, ollen mainio niin alun bimbona kuin loppusuoran lakitietäjänä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jessica Cauffiel ja Alanna Ubach Ellen bestiksinä Margotina ja Serenana, Luke Wilson, Selma Blair, Osgood Perkins ja Meredith Scott Lynn Harvardin muina lakiopiskelijoina Emmettinä, Vivianina, Davidina ja Enidinä, Victor Garber ja Holland Taylor professoreina Callahanina ja Stromwellina, Jennifer Coolidge kynsistudiolla työskentelevänä Paulettena ja Bruce Thomas tämän ihastuksenkohteena, nimettömänä UPS-lähettinä, sekä Ali Larter miehensä murhasta epäiltynä Brookena. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, etenkin Taylor hieman uhkaavana mutta silti pidettävänä professorina Stromwellina.

Kuten sen päähenkilöä, myös itse elokuvaa, Blondin kostoa on etukäteen helppo pitää varsin tyhmänä, eikä järin vakavasti otettavana. Ja sellaisena se nähtävästi piti alun perin kaupitella Metro-Goldwyn-Mayerille ja käsikirjoitusta muovattiin lopulliseen muotoonsa vasta, kun vihreää valoa oli jo näytetty. Ja kuten Ellen epäilijät, myös Blondin koston epäilijät osoitetaan nopeasti vääriksi, sillä jonkin vaaleanpunaiseen hattaraan ympäröidyn bimboleffan sijaan vastassa onkin yllättävän fiksu elokuva ja aikamoinen feministinen mestariteos. Witherspoon onkin vuosia myöhemmin kertonut, että saa edelleen kuulla tuntemattomilta naisilta, että he uskalsivat hakea opiskelemaan lakia nähtyään tämän elokuvan.

Blondin koston voi katsoa puhtaasti komediana ja se toimii hyvin silloinkin. Elokuva on varsin hupaisa, erityisesti kun Elle pääsee kuin pääseekin Harvardiin, mutta saa nopeasti huomata, että hänen aikansa koulun suosituimpana tyttönä ovat menneisyyttä. Elleä kannustaa päihittämään esteensä ja näyttämään muille, mistä hänet on todellisuudessa tehty. Mutta sitten elokuva vain paranee, kun siitä kaivaa syvemmältä ja huomaa, että leffa kuvastaa onnistuneesti naisten vaikeutta pärjätä miesvoittoisilla aloilla ja kuinka heitä ei oteta tosissaan. On hienoa, kuinka leffa ryhtyy rikkomaan kliseitä ja kuinka romanttiselta komedialta vaikuttanut tarina unohtaa hissuksiin koko kundin, Ellen alkaessa tavoitella uraansa. Ja vielä hienompaa on, että vaikka Ellestä kuoriutuu vähitellen taitava asianajaja, hän ei menetä kiinnostusta niihin tyttömäisiin juttuihin, kuten kynsien laittoon ja pinkkiin. Blondin kosto ja sen päähenkilö tekivät aikamoisen tempun, enkä yhtään ihmettele, miksi se nousi nopeasti niin inspiroivaan ja ikoniseen asemaan. Se on edelleen ajankohtainen, niin hyvässä kuin hetkittäin myös pahassa ja kerta kaikkiaan loistava komedia.

Ohjaaja Robert Luketic pitää mainiota ilmapiiriä onnistuneesti yllä läpi leffan, kun taas Karen McCullah Lutzin ja Kirsten Smithin käsikirjoitus jaksaa yllättää vähän väliä oveluudellaan ja kommentaarillaan. Lisäksi Blondin kosto on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Vain puolentoista tunnin kestossa elokuva on sopivan napakka, eikä aika todellakaan ehdi käydä pitkäksi. Lavastus- ja puvustustiimit tekevät hauskan kontrastin tylsän arkisten muiden hahmojen ja kaiken pinkkiin vuoranneen Ellen välillä. Jopa Ellen läppäri erottuu oppitunneilla harmaiden seasta. Äänimaailmakin on osaavasti työstetty ja Rolfe Kentin musiikit tuovat kivan lisänsä fiilikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Legally Blonde, Yhdysvallat, 2001, Metro-Goldwyn-Mayer, Marc Platt Productions

Arvostelu: Horizon: An American Saga - Chapter 1 (2024)

HORIZON: AN AMERICAN SAGA - CHAPTER 1

Ohjaus: Kevin Costner

Pääosissa: Sienna Miller, Kevin Costner, Sam Worthington, Georgia MacPhail, Michael Rooker, Danny Huston, Abbey Lee, Jena Malone, Jamie Campbell Bower, Michael Angarano, Jon Beavers, Owen Crow Shoe, Luke Wilson, Ella Hunt, Tom Payne, Will Patton, Isabelle Fuhrman, Jeff Fahey, Tatanka Means, Wasé Chief, Tim Guinee, Dale Dickey, Scott Haze, Angus Macfadyen, Naomi Winders, Hayes Costner, Austin R. Grant, Charles Halford, Alejandro Edda ja Giovanni Ribisi

Genre: western

Kesto: 3 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 16

Horizon: An American Saga - Chapter 1 on Kevin Costnerin ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä lännenelokuva. Costner sai idean elokuvaan jo vuosikymmeniä sitten, kirjoittaen ensimmäisen käsikirjoituksen vuonna 1988. Hän yritti pitkään saada elokuvaa rahoitettua eri studioiden kautta ja odotellessaan sinnikäs Costner laajensi tarinaa kaiken aikaa, jolloin hän joutui lopulta jakamaan tarinan useampaan elokuvaan, vaihtoehtoisesti pohtien myös televisiosarjaformaattia. Lopulta Costner päätti itse kerätä rahoituksen elokuvaan oman Territory-studionsa kautta, maksaen budjetista omasta taskustaan jopa kymmeniä miljoonia dollareita. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt Horizon: An American Saga - Chapter 1 on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin, kun kuulin Costnerin työstävän uutta länkkäriä, ovathan genren edustajat olleet vähissä viime aikoina. Meinasin kuitenkin saada ähkyn jo pelkästä ajatuksesta, että kyseessä oli neljän, kolmen tunnin mittaisen elokuvan valtava eepos, joista kaksi ensimmäistä leffaa julkaistaisiin saman kesän aikana. Kävin silti uteliaana katsomassa Horizon: An American Saga - Chapter 1:n heti sen ensi-iltapäivänä.

1800-luvun puolen välin Amerikassa uudisasukkaat yrittävät toipua apassien hurjasta hyökkäyksestä, samalla kun yksinäinen mysteerimies ajautuu keskelle veristä perhekonfliktia.

Horizon: An American Saga pitää sisällään aikamoisen hahmokattauksen ja laajan näyttelijäkaartin, eikä osa ehdi vielä tässä ensimmäisessä elokuvassa juuri muuta tehdä kuin näyttää naamansa ennen lopputekstejä. On Kittredgen uudisasukasperhe, johon kuuluvat äiti Frances (Sienna Miller), isä James (Tim Guinee), tytär Lizzie (Georgia MacPhail) ja poika Nat (Kevin Costnerin poika Hayes)... ja sitten on toinen Kittredgen perhe, johon kuuluvat isä Owen (Will Patton) ja tyttäret Diamond (Isabelle Fuhrman) ja Martha (Naomi Winders). On joukko amerikkalaissotilaita, joihin kuuluvat muun muassa luutnantti Gephart (Sam Worthington), eversti Houghton (Danny Huston) ja sotilas Riordan (Michael Rooker), Sykesin rikollisperhe, johon kuuluu isä James (Charles Halford), äiti (Dale Dickey), sekä pojat Caleb (Jamie Campbell Bower), Gratton (Austin R. Grant) ja Junior (Jon Beavers), vankkureilla halki Amerikan matkustavat Matthew Van Weyden (Luke Wilson), Juliette (Ella Hunt) ja Hugh (Tom Payne), sekä salaileva pariskunta Ellen (Jena Malone) ja Walter (Michael Angarano) ja näiden prostituoitu tuttu Marigold (Abbey Lee). Sekä iso joukko muitakin tyyppejä, jotka jäävät vielä toistaiseksi pintaraapaisuiksi. Näyttelijäkaarti kuitenkin suoriutuu osistaan pääasiassa mallikkaasti.

     Ai niin ja sitten elokuvassa nähdään myös muuan Kevin Costner. Varmaan jokaiselle katsojalle tulee yllätyksenä (ja varmaan myös pettymyksenä), että markkinoinnin keskittyessä nimenomaan Costnerin Hayes Ellison -hahmoon, on Costnerilla ruutuaikaa ehkä parikymmentä minuuttia ja hän saapuu kuvaan ensi kertaa, kun leffaa on mennyt jo tunti. Costner hoitaa hommansa ihan hyvällä vaihteella, mutta eipä miehen näyttelemisestä juuri näy, että kyseessä on hänen suuri intohimoprojektinsa, jota hän on suunnitellut jo muutaman vuosikymmenen ajan.

Kun Costnerin alun perin yhdeksi elokuvaksi suunnittelema Horizon: An American Saga lähti vuosien varrella paisumaan yhä vain isompiin mittoihin, mies pohti jopa jossain kohtaa, että toteuttaisikin projektin televisiosarjana. Ainakin tämän Chapter 1:n perusteella olen sitä mieltä, että televisiosarja olisi palvellut tätä mammuttilänkkäriä huomattavasti paremmin kuin neljä elokuvaa. Sen sijaan, että tänä kesänä julkaistaan kaksi ensimmäistä elokuvaa, molemmat kolmen tunnin mittaisia, olisi ollut mieluisampaa nähdä homma jaettuna kuuden, tunnin mittaisen jakson ensimmäiseksi tuotantokaudeksi westernsarjasta.

Leffan isoin ongelma on ehdottomasti sen köykäinen käsikirjoitus, joka ei palvele yhtäkään hahmoa tai heidän lukuisia juonikuvioitaan. Kuten nimestä voi jo päätellä, kyseessä tosiaan on vasta ensimmäinen osa ja on tiedossa, että tarina jää vielä täysin kesken. Mutta on se nyt ihme, että kun elokuvalla on mittaa kolme tuntia ja vaikka koko aika käytetään yhä vain uusien hahmojen esittelyyn, ei kenestäkään jää juuri mitään käteen. Leffalla on kolme päätarinaa, joista jokainen käynnistyy suunnilleen tunnin välein. Ensimmäisen tunnin ajan seurataan Kittredgen perhettä, joka joutuu intiaanien hyökkäyksen kohteeksi, toinen tunti seurataan Ellisonia, joka ajautuu keskelle Sykesin perheriitoja ja kolmas tunti vietetään lähinnä vankkurimatkaajien parissa. Juuri kun alat uppoutua yhteen tarinaan, seuraava jo käynnistyy, eikä leffa osaa hyppiä sulavasti näiden kertomusten välillä. Asiaa ei myöskään auta, että ainakaan vielä ykkösleffassa ei selvennetä, kuinka nämä kaikki tarinat linkittyvät toisiinsa.

Elokuva etenee täysin omassa rauhassaan eteenpäin, todella verkkaisesti ja on pakko sanoa, että kolmannen tunnin käynnistyessä aloin jo väsähtämään ja odottamaan leffan päättymistä. Vaikka leffalla ei toisaalta ole mikään kiire, on sen kerronta silti rönsyilevää ja pomppivaa. On hämmentävää, että kolmen tunnin mittaisena esittelynäkin tuntuu aika ajoin siltä, että seasta puuttuu kohtauksia. Turhahkon tuntuista täytettä mahtuu sekaan, mutta sitten taas hahmojen välisien suhteiden rakentumiseen ei jakseta käyttää aikaa ollenkaan. Parin hahmon välille syntyy kuin tyhjästä pakollista romanssia, eikä tämä jää ainoaksi kerraksi, kun katsojana ihmettelee, että missä ihmeen välissä nämä hahmot ovat bondanneet ja miksei sitä näytetty meille?

Vaikka olenkin nyt lähinnä kritisoinut Horizon: An American Saga - Chapter 1:ä, en voi kuitenkaan tuomita sitä huonoksi elokuvaksi. Siitä löytyy joitain meriittejä hyvistä näyttelijäsuorituksista lähtien ja etenkin ensimmäisen tunnin aikana nähtävä apassihyökkäys on toimivan jännittävä ja lupailee hyvää loppuleffalle. Kokonaisuus on kuitenkin keskinkertainen, eikä varsinainen elokuva jättänyt juuri minkäänlaista halua nähdä jo kahden kuukauden päästä ensi-iltansa saavaa Chapter 2:a. Onneksi ennen lopputekstejä on kuitenkin luvassa jonkinlainen pikakelausversio kakkososan tapahtumista ja johan meno näyttää ykköstä kiinnostavammalta ja toiminnallisemmalta! Voi olla, että tulevaisuudessa, kun kaikki neljä Chapteria on nähty, Horizon: An American Saga muodostaakin mainion länkkärieepoksen. Tai ehkä tästä pelkästä ykkösestäkin saadaan joskus joku eheämpi neljän tunnin versio puuttuvine palasineen, vähän kuten Costnerin esikoisohjauksesta, huomattavasti paremmasta lännenelokuvasta Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990).

Costnerin ja Jon Bairdin käsikirjoitus jää todella tönköksi, minkä pohjalta Costnerin on ollut vaikeaa ohjata toimivaa filmiä. Costner näyttää aika ajoin tietävänsä, mitä tekee kameran takana, mutta vähän väliä herää myös tunne, että mies on ahmaissut aivan liian ison palan kakkua ja suuruudenhulluus muuttuu projektin kompastuskiveksi. Jos jotain elokuvassa ei kuitenkaan voi moittia, niin sen teknistä taituruutta. Horizon: An American Saga - Chapter 1 on upeasti kuvattu elokuva. Laajat ja pitkät maisemakuvat villistä lännestä ovat näyttäviä ja tätä vain tukee hieno lavastus ja puvustus. Erikoistehosteissa luotetaan vanhoihin hyviin konsteihin ja äänimaailma on mainiosti rakennettu hevosen ratsastuksia ja revolverien laukauksia myöten. John Debneyn musiikki maalailee pääasiassa onnistuneesti, joskin se muuttuu ajoittain turhan melodramaattiseksi paatokseksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Horizon: An American Saga - Chapter 1, 2024, Warner Bros., New Line Cinema, Territory Pictures Entertainment

Arvostelu: Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda (Anchorman: The Legend of Ron Burgundy - 2004)

UUTISANKKURI: RON BURGUNDYN LEGENDA

ANCHORMAN: THE LEGEND OF RON BURGUNDY

Ohjaus: Adam McKay

Pääosissa: Will Ferrell, Christina Applegate, Paul Rudd, David Koechner, Steve Carell, Fred Willard, Chris Parnell, Vince Vaughn, Kathryn Hahn, Fred Armisen, Seth Rogen, Jack Black, Danny Trejo, Tim Robbins, Luke Wilson, Ben Stiller, Missi Pyle, Judd Apatow ja Bill Kurtis

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 12

Anchorman: The Legend of Ron Burgundy, eli suomalaisittain Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda on Will Ferrellin tähdittämä komediaelokuva. Työskennellessään Saturday Night Live -ohjelman parissa, Ferrell ja elokuvaohjaajan hommiin pyrkivä Adam McKay pyörittelivät ideoita yhteisestä leffasta. Heidän työstämä käsikirjoituksensa, työnimeltään "August Blowout" ei koskaan edennyt tuotantoon, vaikka se herätti paljon kiinnostusta Hollywoodissa. Yksi kiinnostuneista oli Paul Thomas Anderson, joka otti yhteyttä kaksikkoon ja sanoi tukevansa duoa, jos nämä jatkavat yritystään saada elokuvan tehtyä. Kun Ferrell katsoi 1970-luvun uutisankkurin haastattelun, hän halusi tehdä sellaisesta komedian ja uuden tekstin kirjoittaminen alkoi. Tarina muovautui todella räikeästi suunnitteluprosessin aikana ja yhdessä kohtaa oli jopa ideana, että uutisankkuripäähenkilö ajautuisi autiosaarelle ja pyrkisi takaisin sivistyksen pariin. Kuvausvaiheeseen asti mukana pysyi juonikuvio hippipankkirosvoista, joista ankkurit tekevät uutisia, mutta kun testiyleisöt eivät pitäneet ideasta, homma kirjoitettiin ja kuvattiin uusiksi. Lopulta leffa saatiin valmiiksi ja Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda sai maailmanensi-iltansa 28. kesäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai aluksi ailahtelevat arviot kriitikoilta. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin kasvanut ja nykyään elokuvaa pidetään yhtenä vuosituhannen parhaista komedioista. Itse olen katsonut Uutisankkuri: Ron Burgundyn legendan kerran aiemmin televisiosta ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1974 Ron Burgundy nauttii maineestaan San Diegon suosituimpana uutisankkurina tiiminsä kanssa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kanavalla aloittaa uusi toimittaja, Veronica Corningstone, joka pistää jokaisen pasmat sekaisin.

Pääroolissa uutisankkuri Ron Burgundynä nähdään tosiaan Will Ferrell, joka istuu ideoimaansa rooliin kuin valettu. Ajoittain Ferrellin jotkut rasittavat maneerit nousevat esille, kun näyttelijä kuvittelee, että hän olisi jotenkin todella hauska, huutaessaan kovaan ääneen kuin kiukutteleva lapsi, mutta muuten mies hoitaa hommansa mainiosti. Hän herkuttelee uutisankkurina, jolla pissa on noussut pahasti päähän suosionsa takia ja joka käyttäytyy kuin olisi kaupungin suurin stara. Vaikka hahmo onkin kovan luokan nuija ja seksisti, Ferrell tekee Burgundystä pidettävän hepun kaikessa surkuhupaisuudessaan.

     Burgundyn tiimiin kuuluvat myös urheilutiedottaja Champ Kind (David Koechner), säätiedottaja Brick Tamland (Steve Carell) ja kentällä työskentelevä journalisti Brian Fantana (Paul Rudd), jotka ovat kaikki varsin omantakeisia persoonia. Carell on ilahduttavan pönttö alle 50 älykkyysosamäärällä varusteltuna Brickinä, joka nouseekin varmasti monien, mukaan lukien itseni suosikiksi. Fred Willard esittää kanavan johtajaa Ed Harkenia, kun taas Christina Applegate näyttelee kanavalle uutena toimittajana saapuvaa Veronica Corningstonea. Muissa rooleissa nähdään muun muassa Chris Parnell Edin avustajana, Kathryn Hahn kanavan työntekijänä, Vince Vaughn Burgundyn pahimpana kilpailijana ja vasta toisen elokuvansa tekevä Seth Rogen ihan pikkuroolissa Veronican kameramiehenä. Elokuva on myös täynnä cameoita tutuilta koomikoilta, joita en lähde tässä paljastamaan. Näyttelijäkaarti suoriutuu hommistaan mainiosti, monien ylinäytellessä ansiokkaassa yhteishengessä.

Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda julistaa alussa perustuvansa tositapahtumiin. Ainoastaan henkilöiden nimet, paikat ja tapahtumat on kuulemma muutettu. Jo tästä lystikkäästä avausruudusta voi jo päätellä, millaisesta filmistä on kyse. Elokuva on toisaalta aika pöljä, mutta toisaalta myös aika nokkela. Sen huumori koostuu niin päättömän tyhmistä jutuista kuin myös ajoittain todella fiksusta satiirista. Molemmat puolet toimivat ja luovat kokonaisuuden, josta voivat nauttia niin aivotonta viihdettä etsivät kuin komedioiltaankin jotain syvällisempää sisältöä hakevat.

Elokuva on napakka katsaus seksismiin työpaikoilla, joka 1970-luvulla oikein rehotti voimissaan. Veronica on kyvykäs ja sanavalmis, omaten oikean presenssin uutistenlukuun, mutta kun hän saapuu kanavalle, hänet otetaan vastaan pilkaten, kitisten ja ehdotellen. Toimittajat näytetään kärjistettyinä esimerkkeinä lukuisten naisten kohtaamista miehistä, jotka yrittävät eri keinoin estää naisen etenemistä urallaan, oli kyse selvästä kiellosta tai jatkuvasta vähättelystä ja kieroilusta. Homma esitetään nasevan huumorin kautta ja sen sijaan, että leffa asettaisi katsojan miesten puolelle, se näyttää, kuinka dorkaa tuollainen toiminta on ja kuinka pikkumaisilta nämä äijät näyttävät. Satiiri tosin kompastuu hieman siihen, että ahdistelujen ja muiden törkeyksien jälkeen Veronica lankeaa Burgundyn pauloihin. Sentään leffassa on myös opetuksia näille törkyilijöille, sekä sanomaa parempaan suuntaan kulkevasta menosta. Vaikka välillä leffaa katsoessa tuntuu siltä, ettei sitä saisi enää vuonna 2024 tehdä tällaisena, usein myös tuntuu siltä, että Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda oli edellä aikaansa.

Tämän sosiaalisen kommentaarin ohella elokuva tarjoaa paljon lähestulkoon aivot narikkaan -menoa. Vaikka Veronican seurassa miesten toiminta on vähintään kyseenalaista, kun Burgundy, Champ, Brick ja Fantana ovat vain keskenään, on nelikon hönttiä puuhailua hupaisaa seurata. Puolentoista tunninkin keston aikana he ehtivät ajautua monenlaiseen kommellukseen, joissa elokuva rikkoo vekkulisti genrerajoja. Mukana on villiä toimintaa, lähes psykedeelistä seksitrippiä, musikaalinumeroa ja muuta veikeää. Jos nyt ihan naurut eivät irtoa katsojasta, niin ainakin elokuva nostaa jatkuvasti hymyä huulille. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa Adam McKay, joka oli myös käsikirjoittanut leffan Ferrellin kanssa. Saturday Night Livesta elokuvien pariin siirtynyt McKay teki tässä ohjausdebyyttinsä ja on tämän jälkeen tehnyt muitakin pöljäkomedioita, kuten Katastrofikytät (The Other Guys - 2010), sekä vielä voimakkaammin yhteiskuntasatiiriin kallistuvia leffoja, kuten kiistellyn parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaan, Don't Look Upin (2021). McKayn rakentama ilmapiiri on mukavan kepeä, vaikka hän käsittelee vakaviakin aiheita. Leffa on myös kelvollisesti kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu. Lavasteilla, asuilla ja maskeerauksilla on herätelty tarpeeksi hyvin 1970-lukua takaisin henkiin. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, joskin Alex Wurmanin säveltämistä musiikeista ei jää nuottiakaan mieleen.

Lopputekstien aikana nähdään vielä pieleen menneitä otoksia ja lopputekstien jälkeen on luvassa kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anchorman: The Legend of Ron Burgundy, 2004, DreamWorks Pictures, Apatow Productions, Herzog-Cowen Entertainment

Arvostelu: Scream 2 (1997)

SCREAM 2

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Jamie Kennedy, Elise Neal, Jerry O'Connell, Liev Schreiber, Duane Martin, Laurie Metcalf, Timothy Olyphant, Jada Pinkett, Omar Epps, Sarah Michelle Gellar, Lewis Arquette, Tori Spelling, Luke Wilson ja Heather Graham
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16

Wes Cravenin itseironinen kauhuelokuva Scream (1996) oli kriitikoiden ja kauhufanien kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Käsikirjoittaja Kevin Williamson oli jo ennen ensimmäisen elokuvan tekoa laatinut suunnitelman jatko-osaa varten ja kun Scream osoittautui hitiksi ja studio alkoi kyselemään jatko-osan perään, Williamsonilla oli lähes kokonainen käsikirjoitus valmiina. Ongelmia syntyi, kun teksti vuosi julkisuuteen kuvausten alussa, paljastaen uuden murhaajan henkilöllisyyden. Tekstiä pitikin työstää uudestaan kuvausten aikana ja uudet kirjoitukset pidettiin visusti salassa, eivätkä näyttelijätkään saaneet lukea uutta loppuratkaisua ennen kohtauksen kuvaamista. Lopulta Scream 2 saatiin valmiiksi ja se sai ensi-iltansa hieman alle vuotta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen, joulukuussa 1997. Elokuvasta odotettiin niinkin isoa hittiä, että jopa James Bond -filmi Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies - 1997) ja James Cameronin Titanic (1997) siirrettiin viikolla myöhemmäksi kilpailun välttämiseksi. Kumpikin näistä elokuvista tuotti lopulta enemmän kuin Scream 2 (Titanic tuotti yli kymmenkertaisesti sen, mitä Scream 2 sai tahkottua lippuluukuilla), mutta elokuva oli silti iso hitti yli 170 miljoonan dollarin tuloillaan. Kriitikot kehuivat filmiä, mutta leffa sai myös negatiivista palautetta ja jopa Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta uudesta näyttelijätähdestä. Itse näin Scream 2:n ensimmäistä kertaa alkuvuodesta 2016, mutten erityisemmin välittänyt leffasta, enkä ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin nyt kun Scream-elokuvasarja on saamassa viidennen osan, päätin katsoa aiemmat elokuvat uudestaan. Viikko ensimmäisen Screamin jälkeen katsoin Scream 2:n.

Kaksi vuotta Woodsboron murhien jälkeen Sidney Prescott yrittää keskittyä collegeen uuden poikaystävänsä kanssa. Samalla teattereihin saapuu murhien ja toimittaja Gale Weathersin kirjan pohjalta tehty kauhuelokuva Stab, minkä myötä uusi murhavyyhti alkaa ja Sidney joutuu jälleen taistelemaan hengestään.

Ensimmäisestä elokuvasta selvinneet Sidney Prescott (Neve Campbell), poliisi Dewey (David Arquette), toimittaja Gale Weathers (Courteney Cox) ja kauhunörtti Randy (Jamie Kennedy) tekevät paluun ja joutuvat kohtaamaan uuden murhaajan Ghostface-naamiossa. Sidney on kauhistuttavien tapahtumien seurauksena kasvattanut kovemman nahkan, mutta silti murhaajan pelko on jatkuvasti läsnä. Campbell vakuuttaa toistamiseen pääroolissa ja on hienoa nähdä, kuinka hänen hahmonsa tällä kertaa suhtautuu kaikkeen. Dewey on vieläkin mukavampi persoona kuin viimeksi ja Arquette on vallan mainio edelleen. Arquetten isä Lewis Arquette muuten nähdään uutena poliisikapteenina tässä leffassa. Gale Weathers on yhä aika ärsyttävä, mutta Cox suoriutuu osastaan kunnialla ja pääsee vähitellen muokkaamaan hahmoaan pidettävämpään suuntaan. Randy saa taas esitellä kauhutietämystään ja Kennedy toimii osassaan kenties vielä paremmin kuin viimeksi.

     Uusina hahmoina, eli niin uhreina kuin murhaajaepäiltyinä elokuvassa nähdään mm. Sidneyn uusi poikaystävä Derek (Jerry O'Connell), tämän kaveri Mickey (Timothy Olyphant), Sidneyn kaveri Elise (Hallie McDaniel), sisarkuntalainen CiCi (Sarah Michelle Gellar), toimittaja Debbie (Laurie Metcalf), kuvaaja Joel (Duane Martin), sekä pariskunta Phil ja Maureen (Omar Epps ja Jada Pinkett - nykyään Pinkett Smith). Lisäksi viime leffassa vain pikaisesti nähty Liev Schreiber pääsee kunnolla esille Cotton Wearyna, jota alun perin pidettiin syyllisenä Sidneyn äidin murhasta ja joka nyt yrittää todistella syyttömyyttään. Uusien hahmojen joukosta löytyy joitain kiinnostavia tyyppejä, mutta esimerkiksi poikaystävähahmo Derek jää aika puiseksi, lähinnä O'Connellin roolityön takia. Näyttelijöistä löytyy muutenkin pientä epätasaisuutta, mutta pääasiassa kaikki hoitavat hommansa vähintään kelvollisesti.

Vaikka pidinkin nyt Scream 2:sta enemmän kuin ensimmäisellä katselulla, ei leffa pääse lähellekään ensimmäisen Screamin laadukkuutta ja nokkeluutta. Siinä, missä Scream ravisteli kauhugenreä uuteen uskoon, Scream 2 notkahtelee paikoitellen niiksi filmeiksi ja sortuu niihin kliseisiin ja ongelmiin, joiden kustannuksella alun perin vitsailtiin. Tästäkin osasta löytyy samaa itsetietoisuutta ja hahmot jopa puhuvat pariin otteeseen olevansa jatko-osassa. Ensimmäisen osan kekseliäisyys ja raikas tuulahdus lajityypissä eivät kuitenkaan ole aidosti läsnä tällä kertaa. Vaikka leffasta löytyy heikkoutensa ja kohtauksia, joissa hahmot toimivat raivostuttavan typerästi ja lähestulkoon jopa ansaitsevat tulla puukotetuiksi, on Scream 2 silti kelpo kauhuviihdettä ja kevyesti parempi kuin monet muut kauhuhittien jatko-osat.

Vaikkei elokuvan itsetietoisuus olekaan samaa tasoa ensimmäisen osan kanssa, mukaan mahtuu hilpeää metahuumoria, mistä ensimmäisen osan tapahtumien pohjalta tehty feikkifilmi "Stab" on jo hyvä esimerkki. Sen lisäksi, että leffan ensi-ilta toimii taidokkaasti rakennettuna ja jännittävänä prologina, se myös toimii kommenttina sille, kuinka kieroa on tehdä todellisista, kauhistuttavista murhista viihdettä. Jännittävät hetket eivät lopu prologiin, vaan filmin aikana nähdään useampikin erittäin tiivistunnelmainen kohtaus, joissa Ghostface vainoaa epämiellyttävästi uhriaan puhelimessa, kunnes vihdoin hyökkää. Jännitettä lisäävät hetket, joissa katsoja pääsee näkemään vilauksia Ghostfacesta, joita hahmo ei huomaa. Monia katsojia varmasti ärsyttävät kanssakatsojat, jotka huudahtavat asioita kesken leffan, kuten "murhaaja on takanasi!" mutta tätä katsoessa itse kukin voi huomata syyllistyvänsä samaan. Toistamiseen on myös aivan mahtavaa, että Ghostface ei ole mikään pahuuden ilmentymä ja yliluonnollinen voima, jota ei voi millään pysäyttää, vaan murhaajaa voi satuttaa siinä, missä murhaaja satuttaa uhrejaan. Michael Myers ja Jason Voorhees selviävät luodeista, puukotuksista ja ties mistä, mutta tämä tappaja ei onnistu hommissaan ilman mustelmia ja ruhjeita.

Onkin vain harmi, että elokuvan alkuperäinen käsikirjoitus päätyi yleisön kouriin jo kauan ennen leffan ilmestymistä ja murhaajan identiteettiä täytyi muuttaa. Ensimmäisen osan johtaessa katsojaa taidokkaasti harhaan ja tarjoamalla aidosti häiriintyneen murhaajapaljastuksen, tämänkertainen paljastus ei jaksa shokeerata katsojaa. Syy voi johtua joko käsikirjoituksellisista muutoksista tai ihan vain siitä, ettei Kevin Williamson yksinkertaisesti onnistunut toistamaan temppuaan. Loppuhuipennus paljastuksensa kera ajaa asiansa, mutta ei tarjoa samaa vau-tunnetta. Tunnepuolesta puheenollen, elokuvan isoin heikkous on kummallinen melodraamailu, mihin se vajoaa aika ajoin, kun Ghostface ei ole paikalla piinaamassa hahmoja. Lähes kahden tunnin kestosta voisi helposti leikata joitain hidastempoisia ja hieman jopa pitkäveteisiä pätkiä pois, tiivistäen teoksesta kompaktimman ja mukaansatempaavamman.

Ohjauksesta vastaa onneksi yhä Wes Craven, joka osaa kikkailla tuttujen kauhupiirteiden kanssa, vaikkei löydäkään itsestään samaa innovatiivisuutta kuin viimeksi. Elokuva tehtiin välittömästi ensimmäisen osan jälkeen ja kenties tekijöiden olisi pitänyt pitää pieni hengähdystauko, ennen kuin he hyppäsivät jatko-osan kimppuun. Vaikka on omalla tavallaan hienoa, että Williamsonilla oli heti uusi teksti valmiina studiolle, olisi hänkin voinut hengähtää hetken ja tutkia tarkemmin, mikä ensimmäisessä elokuvassa toimi niin hyvin. Tekniseltä puoleltaan Scream 2 on ihan yhtä laadukas kuin edeltäjänsä. Kuvaus on sujuvaa, lavasteet mainiot ja maskeeraukset hillityn, mutta silti oivallisen rajut. Ghostfacen asu on viimeistään tämän leffan myötä ikoninen osa kauhugenreä. Äänimaailmakin toimii, vaikka tällä kertaa ääniefekteissä hyödynnetyt äkkisäikäytysäänet eivät tunnu yhtä itsetietoisilta kuin viimeksi. Marco Beltrami tunnelmoi toistamiseen musiikkien kanssa ja vaikka hän tekeekin yhä hyvää työtä, itseäni häiritsi useasti leffassa kuultava sävelmä, mikä muistutti itseäni voimakkaasti Twin Peaks -sarjan (1990-2017) tunnusmusiikista.

Yhteenveto: Scream 2 on kelvollinen jatko-osa, joka ei kuitenkaan millään yllä alkuperäisen Screamin tasolle, ei kauhussa, nokkeluudessa, eikä edes itseironisuudessa. Vaikka filmi yrittääkin kovasti vitsailla kauhujatko-osien kustannuksella, pilkka tuntuu aika ajoin kolahtavan omaan nilkkaan, elokuvan ollessa turhankin lähellä pilkankohteitaan. Silti kyseessä on huomattavasti laadukkaampi teos kuin monet kauhuhittien jatko-osat. Murhaajamysteeri on jälleen jännittävää seurattavaa, vaikka lopuksi paljastus tuntuukin hätäiseltä käsikirjoituksen muutokselta (mitä se myös oli). Silloin tällöin elokuva vaipuu oudoksi melodraamaksi, mutta onneksi Ghostfacen iskiessä jännitys kohoaa ja mukana on muutama erityisen karmiva kohtaus. Tutut näyttelijät jatkavat hyvää työtään ja uudet tulokkaat hoitavat hommansa pääasiassa kelvollisesti. Scream 2 jää kauas alkuperäisen Screamin mahtavuudesta, mutta jos innostui alkuperäisestä, kannattaa jatko-osa toki katsoa - se voisi nimittäin olla paljon huonompikin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 2, 1997, Dimension Films, Konrad Pictures, Craven-Maddalena Films, Miramax, Maven Entertainment

Arvostelu: Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003)

CHARLIEN ENKELIT: KURVIT SUORIKSI

CHARLIE'S ANGELS: FULL THROTTLE

Ohjaus: McG
Pääosissa: Cameron Diaz, Drew Barrymore, Lucy Liu, Bernie Mac, Justin Theroux, Robert Patrick, Demi Moore, Crispin Glover, Shia LaBeouf, Matt LeBlanc, Luke Wilson, John Cleese, Ja'net DuBois, Jaclyn Smith, Bruce Willis, Pink, Carrie Fisher, Robert Forster, Melissa McCarthy ja John Forsythe
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Charlien enkelit -televisiosarjaan (Charlie's Angels - 1976-1981) pohjautunut samanniminen elokuva (Charlie's Angels - 2000) oli iso hitti, joten jatkoa oli tietty tulossa. Jatko-osan suunnittelu lähti heti käyntiin ja sen kuvaukset alkoivat syksyllä 2002. Lopulta hassusti nimetty Charlien enkelit: Kurvit suoriksi sai ensi-iltansa kesällä 2003. Filmi oli taloudellinen hitti, mutta se sai murska-arviot kriitikoilta, sekä jopa seitsemän Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, käsikirjoitus, naispääosa sekä Cameron Diazille että Drew Barrymorelle ja huonoin tekosyy elokuvalle), joista se voitti kaksi, eli huonoimman naissivuosan ja huonoimman jatko-osan palkinnot. Lisäksi elokuva voitti myös huonoimman ohjaajan ja huonoimman musiikin Stinkers Bad Movie -palkinnot. Itse näin elokuvan muutama vuosi sitten. Katsoin ensimmäisen Charlien enkelit -elokuvan ja vaikka se oli mielestäni aivan järkyttävän huono, päätin silti katsoa heti perään myös Charlien enkelit: Kurvit suoriksi ja ajattelin, ettei minun tarvitsisi enää koskaan katsoa kumpaakaan uudestaan. Kuitenkin nyt, kun ensimmäinen leffa täytti 20 vuotta ja sarjaa jatkettiin uudella elokuvalla Charlie's Angels (2019), päätin antaa filmeille uuden mahdollisuuden. Ensimmäinen osa osoittautui olevan edelleen ihan yhtä huono ja valitettavasti sama kävi toisenkin osan kanssa.

Kun todistajansuojeluohjelmassa olevien henkilöiden listan sisältävät HALO-sormukset varastetaan, Charlie lähettää enkelinsä Natalien, Dylanin ja Alexin etsimään ne ja nappaamaan varkaat.

Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu palaavat rooleihinsa Nataliena, Dylanina ja Alexina, eli Charlien enkeleinä ja he onnistuvat olemaan vielä kehnompia kuin edellisessä elokuvassa. Kolmikko kyllä hyppää toimintaan mukaan innokkaasti ja on selvää, että heillä on ollut hauskaa kuvauksissa, mutta samaa ei voi sanoa katsojan tuntemuksista. Kolmikko on edelleen ärsyttävä - niin hahmot kuin heidän näyttelijänsä. On myös rasittavaa, kuinka tyhminä hahmot välillä esitetään.
     Ensimmäisessä elokuvassa enkeleitä auttavaa Bosleyta esittäneellä Bill Murraylla oli tullut riitaa niin Lucy Liun kuin ohjaaja McG:n kanssa, joten hän ei suostunut jatkamaan sarjan parissa. Murray onkin surutta korvattu Bernie Macilla, joka näyttelee Bosleyn velipuolta (myös nimeltään Bosley) ja hoitaa samoja hommia kuin Murrayn Bosley. Elokuvassa ei koskaan selitetä, miksei vanha Bosley ole enää mukana, mutta samapa tuo. Mac on tarpeeksi toimiva roolissaan. Ei hän hauska ole, muttei hän ärsytäkään. Matt LeBlanc ja Luke Wilson palaavat rooleihinsa Alexin ja Natalien poikaystävinä. Wilson on yhä aika pökkelö, mutta LeBlanc on huvittava toimintanäyttelijänä, joka ei tajua taistelemisesta mitään.

Edellisen osan tavoin tässäkin Charlien enkelit -filmissä nähdään paljon isoja nimiä, joista osa tosin esiintyy vain pienessä roolissa. Elokuvassa käyvät kääntymässä mm. Bruce Willis, Carrie Fisher Pink, Robert Forster, sekä viime leffassakin nähty Melissa McCarthy. Justin Theroux esittää vaarallista rikollista Seamus O'Gradya, Robert Patrick näyttelee sheriffi Ray Carteria, Demi Moore esittää ex-enkeli Madison Leetä, Shia LaBeouf esittää nuorta motocross-harrastaja Maxia ja John Cleese näyttelee Alexin isää. Theroux on kelpo valinta pahiksen osaan, mutta Moore kyllä ansaitsi Razzie-pystinsä Madisonin osasta - niin kehno ja ylinäyttelevä hän on. Cleese on filmin parasta antia niin näyttelijänä kuin hahmonsa puolesta, minkä lisäksi on mukava nähdä LaBeouf, ennen kuin maine sekoitti hänen päänsä.

Charlien enkelit: Kurvit suoriksi on samanlainen teennäinen musiikkivideoleffa kuin ensimmäinenkin osa - tosin tämä on kenties vielä huonompi. Jo ensimmäisessä Charlien enkeleissä juoni oli mitäänsanomaton, mutta tässä tarina on todella ohut. Todistajansuojeluohjelman todistajien nimet sisältävät listat eivät liiemmin herätä katsojan mielenkiintoa ja koko seikkailu HALO-sormusten perässä lähinnä tylsistyttää - ihan sama kuinka monta hölmöä toimintakohtausta, tanssinumeroa tai sketsiä on luvassa. Jo ensimmäisen filmin monet huumorikohtaukset tuntuivat lähinnä irrallisilta sketseiltä, joissa enkelit voitaisiin pukea joko hupsuihin tai paljastaviin asuihin ja tässä homma vedetään vielä pahemmin yli. Tätä pahentaa se, että suurimmaksi osaksi ajasta elokuvan huumori on myötähäpeällistä kuraa, eikä silmien pyörittelyltä voida välttyä. Sentään pari ihan hassua juttua löytyy seasta. Kun Alexin poikaystävä selittää Alexin isälle Alexin työstä, hän käyttää paljon kiertoilmauksia, mitkä saavat isän ajattelemaan, että hänen tyttärensä, Natalia ja Dylan ovat seksityöläisiä jonkun Charlie-nimisen miehen piikkiin. Lisäksi on veikeä yksityiskohta, että Alexin poikaystävän tähdittämän leffan, "Maximun Extreme 2":n juliste on täysi kopio M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:n (Mission: Impossible II - 2000) julisteesta. Charlien enkeleiden tavoin sekin leffa perustuu vanhaan televisiosarjaan (Mission: Impossible - 1966-1973) ja se oli ilmestymisvuotensa menestynein elokuva, päihittäen ensimmäisen Charlien enkelit.

Ohutta tarinaa on myös venytetty äärimmilleen ja elokuva on usein pitkäveteistä seurattavaa. Kun päähahmot ovat näin rasittavia ja tylsiä, juoni ei ikinä nappaa mukaansa ja komedia lähinnä hävettää, voi huomata tarkistavansa yhä vain useammin, kuinka kauan leffaa on vielä jäljellä. Taistelukohtauksissa nähdään toistamiseen tyylikkäitä koreografioita, mutta samalla myös täysin älyttömiä ja typeriä juttuja, mitkä pistivät ainakin itseni useasti pohtimaan: "mitä helvettiä tekijät oikein ajattelivat?" Toiminnasta puuttuu tälläkin kertaa jännite, eikä mukana ole edes koukuttavuutta. Romanttinen puoli on imelä ja onnen hetket jopa liiankin energisiä. Elokuva on myös todella äänekäs ja sen jälkeen tekeekin mieli istua hetken aikaa täydessä hiljaisuudessa, sulatellen sitä roskaa, mikä tuli juuri nähtyä.

McG ei valitettavasti ole muuttunut lahjakkaammaksi ohjaajana esikoisteoksensa, eli ensimmäisen Charlien enkeleiden jälkeen, vaan tekee vielä huonompaa työtä. Hän ei osaa pitää pakettia kasassa, rakentaa tunnelmaa, ohjata näyttelijöitä, eikä hänellä tunnu olevan hyvää huumorintajua. John August palaa tämänkin käsikirjoittajaksi ja saa kirjoittajakavereikseen Wibberleyn pariskunnan. Kolmikon teksti on todella höttöistä ja etenkin dialogi on surkeaa. Sentään leffassa on joitain hyviä kuvia ja leikkauksia. Moottoripyöräkohtaus sisältää tyylikkäitä stuntteja. Sitten taas mukana on kehnosti otettuja kuvia ja tönkköä editointia. Visuaaliset tehosteet näkivät parhaat päivänsä aikoja sitten ja monet efekteistä ovat nykypäivänä naurettavia. Etenkin muutamassa kohtaa käytetyt digi-ihmiset pistävät silmään. Äänityöskentelyäkään ei voi kehua. Jatkuvasti käytettävät piirrossarjamaiset ääniefektit ja kaiken aikaa jumputtavat musiikit vain lisäävät leffan melua.

Yhteenveto: Charlien enkelit: Kurvit suoriksi on vielä edeltäjäänsä surkeampi tekele, mikä kaikessa ärsyttävyydessään, yliampuvuudessaan ja metelissään aiheuttaa lähinnä päänsärkyä. Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu onnistuvat olemaan vieläkin huonompia kuin ensimmäisessä elokuvassa. Kolmikon seikkailua on jälleen raskasta seurata, etenkin kun se on täynnä käsittämättömän kehnoa komediaa. Irrallisilta sketseiltä tuntuvat huumorihetket, musiikkivideoita muistuttavat toimintakohtaukset ja siirappiset romanttiset kohdat viestivät ohjaaja McG:n lahjattomuudesta. Tarina ei jaksa kiinnostaa ja leffa käy pitkäveteiseksi kaiken aikaa. John Cleese yrittää pelastaa sen, minkä voi omissa kohtauksissaan, mutta lähinnä minun käy vain sääliksi, että niin taidokas heppu on ajautunut tällaiseen roskaan. Jos ensimmäinen Charlien enkelit toimi sinulle, jatka toki Charlien enkelit: Kurvit suoriksi -elokuvaan. Muussa tapauksessa kehotan pysymään kaukana tästä. Kauhistuneena jännitän nyt, mitä uusi Charlie's Angels -elokuva tulee tarjoamaan...

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä mokaotoksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels: Full Throttle, 2003, Columbia Pictures, Flower Films, Wonderland Sound and Vision, Tall Trees Productions

Arvostelu: Charlien enkelit (Charlie's Angels - 2000)

CHARLIEN ENKELIT

CHARLIE'S ANGELS

Ohjaus: McG
Pääosissa: Cameron Diaz, Drew Barrymore, Lucy Liu, Bill Murray, Sam Rockwell, Kelly Lynch, Tim Curry, Crispin Glover, Matt LeBlanc, Luke Wilson, Tom Green ja Melissa McCarthy
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Charlien enkelit pohjautuu samannimiseen televisiosarjaan (Charlie's Angels), mikä pyöri televisioissa vuodesta 1976 vuoteen 1981. Sarjan suuren suosion vuoksi se päätettiin tietty kääntää elokuvamuotoon. Leffan teko ei ollut kuitenkaan helppoa, sillä Columbia Pictures -yhtiö ja ohjaajaksi valittu McG eivät olleet tyytyväisiä käsikirjoitusversioihin, joita tehtiin lopulta yli 30 ja joita työstivät yhteensä kahdeksantoista henkilöä. Lisäksi elokuvan kolmeen pääosaan oli vaikea löytää sopivat näyttelijät. Ehdolla olivat mm. Halle Berry, Helena Bonham Carter, Ashley Judd, Angelina Jolie, Jodie Foster, Gwyneth Paltrow, Uma Thurman, Kate Winslet, Reese Witherspoon, Penélope Cruz, Milla Jovovich, Jennifer Aniston, Ellen DeGeneres ja Julia Roberts, kunnes lopulta rooleihin valittiin Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu. Kuvauksissakin syntyi ongelmia, kun Liu ja McG eivät tulleet toimeen Ghostbusters - Haamujengistä (Ghostbusters - 1984) tutun Bill Murrayn kanssa. Liu sanoi Murrayn haukkuneen häntä näyttelijänä, kun taas McG kertoi Murrayn käyneen hänen kimppuunsa fyysisesti. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Charlien enkelit sai ensi-iltansa 22. lokakuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ihan positiiviset arviot ja se oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä teoksista. Itse näin leffan vasta muutama vuosi sitten, kun se tuli televisiosta ja minä suorastaan inhosin sitä. Leffan katsominen oli kuin tuskaa ja aika lailla yhtä kamalaa oli sen jatko-osan, Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003) katselu. Kun huomasin tämän elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin lopulta pitkän harkinnan jälkeen antaa tälle uuden mahdollisuuden - lähinnä, koska halusin käsitellä nämä kaksi teosta, ennen kuin katson ja arvostelen uuden, Suomessa teatterikierroksen väliin jättäneen Charlie's Angels -leffan (2019). 

Salaperäisen miljonääri Charlien kolme enkeleiksi kutsuttua huippuagenttia saavat tehtäväkseen etsiä siepatun ohjelmistonero Eric Knoxin, joka on kehittänyt järjestelmän, jolla voi paikantaa ihmisiä äänen perusteella.

Charlien enkeleinä, Nataliena, Dylanina ja Alexina nähdään tosiaan Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu, joista yksikään ei ole kovin hyvä näyttelijä. Olen Diazilta ja Barrymorelta nähnyt ehkä pari kelpo roolisuoritusta, mutta muuten he ovat usein aika kehnoja. Tässä leffassa he ovat kaikki kolme huonoja ja yhdistettynä välillä jopa sietämättömän surkeita. Kaikki kolme ylinäyttelevät minkä ehtivät ja hauskuuttamiseen sijaan lähinnä ärsyttävät. Heidän hahmonsakaan eivät ole mielenkiintoisia, vaan Natalie, Dylan ja Alex jäävät lopulta todella pinnallisiksi. Jos jotain kehuttavaa pitää sanoa, niin sentään Diaz, Barrymore ja Liu hyppäävät kaikki kolme täysillä mukaan toimintakohtauksissa.

     Elokuva pitää sisällään yllättävänkin isoja nimiä (joista osa on tosin tullut kuuluisaksi vasta vuosia leffan ilmestymisen jälkeen, kuten yhdessä kohtauksessa nopeasti esiintyvä Melissa McCarthy). Ghostbusters-tähti Bill Murray esittää John Bosleyta, Charlien jonkinsortin välikättä, joka lähettää enkelit tehtävilleen. Bosleyn on tarkoitus pitää kolmikosta huolta, mikä tosin paikoitellen näyttäytyy hieman pervomaisena "sugar daddy" -tyyppinä. Murray näyttää useaan otteeseen leffan aikana siltä, että olisi liian myöhään tajunnut, mihin on ryhtymässä, muttei voi enää purkaa sopimustaan (ei olekaan siis yllätys, ettei häntä tulla näkemään jatko-osassa).

Sam Rockwellkaan ei ole ollut vielä iso stara tätä elokuvaa tehdessään. Rockwell näyttelee Eric Knoxia, tietokoneneroa, jota enkelit etsivät. Kelly Lynch taas nähdään hänen assistenttinaan, Vivian Woodina. Tim Curry näyttelee enkeleiden pääepäiltyä, rikasta ja lipevää Roger Corwinia. Paluu tulevaisuuteen -elokuvasta (Back to the Future - 1985) monille tuttu Crispin Glover esittää mystistä salamurhaajaa, kun taas Frendit-sarjan (Friends - 1994-2004) tähti Matt LeBlanc näyttelee Alexin poikaystävää, elokuvanäyttelijä Jasonia. Natalien kiinnostuksen kohteena nähdään Luke Wilson. Drew Barrymoren entinen mies, koomikko Tom Green nähdään nopeasti raivostuttavan Chadin roolissa. Glover sopii oikein passelisti hullun murhaajan osaan psykoottisten silmiensä kera ja Curry on uskottava miljonäärinä. Silti läpi leffan tuntuu siltä, että hyvien näyttelijöiden lahjoja haaskataan.

Mielipiteeni ei valitettavasti muuttunut Charlien enkeleistä: tämä elokuva on aivan järkyttävän huono. Jos siitä täytyy väkisin löytää jotain positiivista hyvien (mutta alikäytettyjen) näyttelijöiden lisäksi, niin siinä on kyllä muutamia tyylikkäitä stuntteja taistelukoreografioiden aikana. Taisteluista huomaa, että The Matrix (1999) ilmestyi vuotta aiemmin, sillä toimintakohtaukset yrittävät epätoivoisesti kopioida samaa tyyliä. Lisäksi näin suomalaiselle katsojalle elokuva sisältää yhden aivan hulvattoman kohtauksen, missä enkelit puhuvat toisilleen salakielellä, mikä muuten sattuu olemaan suomi! Olin unohtanut koko kohtauksen ja itselläni kesti hetken ennen kuin tajusin, että minähän muuten ymmärrän, mitä kolmikko puhuu - vaikkakin ääntäminen on Diazin kohdalla todella kehnoa (ja juuri siksi niin hauskaa). Entistä paremman tästä kohtauksesta tekee se, ettei tekstityksissä lukeva suomennos täsmää siihen, mitä hahmot sanovat suomeksi! Kun Barrymore selvästi sanoo "Ei tietenkään", tekstityksissä lukee "Hymyilkää. Asiakas pelästyy."

Kaikki muu leffassa sai minut lähinnä pyörittelemään silmiäni ja ainakin kymmenen minuutin välein tarkistamaan, kauanko elokuvaa on vielä jäljellä. Suomikohtausta lukuunottamatta elokuvan huumori on todella ala-arvoista ja myötähäpeällistä seurattavaa. Enkelit saavat itsensä usein näyttämään totaalisilta idiooteilta, mutta se enemmänkin nolottaa kuin naurattaa. Filmi yrittää parissa kohtaa liikkua jonkin sortin itsetietoisella meta-tasolla - esimerkiksi kun alussa hahmot katsovat televisiota ja toinen tokaisee "Taas on televisiosarjasta tehty leffa". Tämä on samalla varmasti viittaus muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneeseen Vaarallinen tehtävä -elokuvaan (Mission: Impossible - 1996), mikä perustui samannimiseen televisiosarjaan (1966-1973). Charlien enkelit kuvittelee paikoitellen olevansa kuin Vaarallinen tehtävä, mutta leffasta puuttuu täysin jännite. Ei vain sen takia, että elokuva yrittää liikaa huumorinsa kanssa, vaan koska mistään ei tunnu olevan haastetta päähenkilöille. Kun katsojasta ei koskaan tunnu siltä, että päähenkilöt voisivat epäonnistua, on kaikki liian helppoa, eikä mikään oikein tunnu miltään.

Lisäksi itseäni ärsyttää todella paljon, kuinka pinnallinen ja teennäinen filmi on kyseessä. Elokuva yrittää usein olla todella feministinen, mutta samalla se esineellistää päähenkilöitään vähän väliä. Filmissä miehet esitetään jatkuvasti pervoina ja enkelit hyödyntävätkin kaiken aikaa vartaloitaan ja ulkonäköään tehtäviensä aikana. Toisaalta tällainen sotku ei ole ihme, kun huomaa, että ohjaaja McG ja käsikirjoittajatiimi Ryan Rowe, Ed Solomon ja John August ovat kaikki miehiä. Heidän vuoksi elokuva tuntuu kaiken aikaa siltä kuin se yrittäisi kovasti olla kunnon mimmileffa, olematta sitä lopulta ikinä. Charlien enkelit on monin tavoin jopa säälittävä raina.

Tekniseltä toteutukseltaan Charlien enkelit muistuttaa enemmän MTV:n musiikkivideota kuin elokuvaa. Se on kuvattu ja leikattu samoilla tyyleillä kuin 2000-luvun alun musiikkivideot. Taistelukohtauksista löytyy myös videopelimäisiä vivahteita. Useaan otteeseen ruutua jaetaan moneen osaan, jotta näytetään, mitä enkelit tekevät eri paikoissa. Vaikka aiemmin hieman kehuin leffan stuntteja, on mukana myös selkeästi vaijereilla toteutettuja mätkimisiä, mitkä saavat katsojan kohottelemaan kulmia. Tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten, mutta sentään aidot räjähdykset näyttävät hyvältä. Äänimaailma on joissain kohdissa yliampuva niin efektiensä kuin jatkuvasti jumputtavien biisivalintojensa takia.

Yhteenveto: Charlien enkelit on kiusallisen myötähäpeällinen ja muutenkin surkea elokuva. Huumoripuoli saa lähinnä pyörittelemään silmiä, eivätkä toimintakohtauksetkaan muutamista tyylikkäistä stunteista huolimatta vakuuta. Tarina ei koskaan nappaa mukaansa, eikä jännitettä löydy. Niinpä elokuva käy usein tylsyyden puolella ja jatkuvasti voi huomata vilkaisevansa kelloa. Tekninen toteutus muistuttaa enemmän musiikkivideota ja videopeliä kuin elokuvaa, mikä jo itsessään vaikeuttaa katselua. Pahinta on, että Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu ovat toinen toistaan huonompia pääosissa. He kyllä hyppäävät innolla mukaan kohtauksiin, mutta se johtaa jatkuvasti ylinäyttelemiseen, rasittavuuteen ja teennäisyyteen. Teennäisyys piinaa leffaa muutenkin läpikotaisin. Elokuva kuvittelee olevansa kovin feministinen ja rautainen mimmipläjäys, mutta miestekijöiden kautta toteutus kompastuu pahasti omaan nilkkaansa. Bill Murray, Crispin Glover, Sam Rockwell ja Tim Curry ovat kelvollisia osissaan, mutta heistä näkee välillä kauhistuksen, kun he ovat tajunneet, mihin kuraan ovatkaan ajautuneet. Charlien enkelit on yksi ilmestymisvuotensa huonoimmista teoksista ja kaikin tavoin nolo ja kehno ilmestys. Suomalaisille leffaa voi juuri ja juuri suositella salakielikohtauksen vuoksi, mutta senkin voi varmaan katsoa irrallisena YouTubesta, ilman että tarvitsee kärsiä läpi muuta elokuvaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels, 2000, Columbia Pictures, Flower Films, Tall Trees Productions, Global Entertaiment Productions GmbH & Company Medien KG

Arvostelu: Zombieland: Double Tap (2019)

ZOMBIELAND: DOUBLE TAP

Ohjaus: Ruben Fleischer
Pääosissa: Woody Harrelson, Jesse Eisenberg, Emma Stone, Abigail Breslin, Zoey Deutch, Rosario Dawson, Avan Jogia, Luke Wilson ja Thomas Middleditch
Genre: komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Rhett Reesen ja Paul Wernickin ideoima ja Ruben Fleischerin ohjaama kauhukomedia Zombieland (2009) oli kriitikoiden kehuma menestys, mikä keräsi nopeasti oman sinnikkään fanikuntansa, joka alkoi vaatimaan jatkoa. Käsikirjoittajakaksikko, ohjaaja ja neljä päätähteä Woody Harrelson, Jesse Eisenberg, Emma Stone ja Abigail Breslinkin halusivat tehdä jatkoa, mutta eri syiden vuoksi sen teko on vain venynyt ja venynyt. Reese ja Wernick päätyivät kirjoittamaan Deadpoolia (2016) ja heti perään Deadpool 2:a (2018), jolloin tekijät yrittivät muovata Zombielandista televisiosarjan, mutta uuden näyttelijäkaartin vuoksi sarjan pilottijakso sai jo niin murskaavan vastaanoton, ettei sitä koskaan jatkettu. Monet olivat ehtineet jo menettää toivon ja näyttelijätkin sanoivat haastatteluissa, etteivät tienneet, tulisiko jatkoa koskaan. Jatko kuitenkin varmistettiin, kun internetissä levisi "10 Year Challenge", missä ihmiset jakoivat kuvia itsestään nykyään ja 10 vuotta sitten. Sony julkaisi ensimmäisen Zombielandin julistetta muistuttavan kuvan, missä Harrelson, Eisenberg, Stone ja Breslin olivat palanneet rooleihinsa ja samalla ilmoittivat, että toinen osa julkaistaisiin lokakuussa 2019, kun ensimmäinen osa täyttää 10 vuotta. Elokuvan kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa ja nyt, vihdoin ja viimein, Zombieland: Double Tap saa ensi-iltansa. Itse näin ensimmäisen Zombielandin varmaankin vuonna 2010 ja pidin siitä valtavan paljon. Siitä lähtien olen odottanut näkeväni filmille jatkoa - usean vuoden ajan jopa epätoivoisesti. Innostuin suuresti, kun Sony julkaisi "10 Year Challenge" -kuvan ja intoani vain lisäsi, kun leffan traileri julkaistiin, mikä sai minut ihan oikeasti käsittämään, että jatko-osa on vihdoin tulossa. Kävinkin äärimmäisen innoissani katsomassa Zombieland: Double Tapin sen lehdistönäytöksessä.

Kymmenen vuotta zombiepidemian levittyä ympäri maailman, Tallahassee, Columbus, Wichita ja Little Rock päätyvät uuteen seikkailuun Zombielandissa, kohdatessaan sekä uusia eläviä että eläviäkuolleita tuttavuuksia.

On aivan mahtavaa nähdä tämä nelikko taas kasassa. En edes osannut etukäteen aavistaa, kuinka suuresti iloitsisin Tallahasseen (Harrelson), Columbuksen (Eisenberg), Wichitan (Stone) ja Little Rockin (Breslin) paluusta valkokankaille. Erityisen hienoa on nähdä, että kaikki heistä ovat selvästi halunneet tehdä tämän leffan ja jokainen palaa innolla rooleihinsa. Tämä on mahtavaa, etenkin kun esimerkiksi Emma Stone on jo siirtynyt vakavammin otettaviin elokuviin ja voittanut jopa Oscar-palkinnon roolityöstään La La Landissa (2016) ja silti hän on halunnut palata hömelöön zombikomediaan. On myös hauska nähdä Bresliniä pitkästä aikaa, etenkin kun hän on ulkoisesti muuttunut eniten kymmenen vuoden aikana. Hänen hahmonsa Little Rockin vanhenemista hyödynnetään toimivasti itse tarinassakin, kun hän haluaisi itsenäistyä ja etsiä itseään... zombien täyttämässä maailmassa. Kaikki neljä ovat yhä erittäin hyviä rooleissaan ja katsojasta tuntuukin siltä kuin palaisi pitkästä aikaa vanhojen kavereiden pariin.

Elokuvassa nähdään enemmän eläviä hahmoja kuin edellisessä osassa, kuten Rosario Dawsonin näyttelemä selviytyjä Nevada, sekä tärkeimpänä Zoey Deutchin esittämä Madison, joka tulee varmasti jakamaan katsojien mielipiteet. Madison on mitä stereotyyppisin "tyhmä blondi", joka on kaiken aikaa jollain lailla pihalla siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Hahmo viedään täysin äärimmäisyyksiin, jolloin jotkut katsojat tulevat pitämään häntä hauskana ja toiset ärsyttävänä. Omasta mielestäni Madison liikkuu taidokkaasti siinä rajalla, jolloin hän on samanaikaisesti sekä hauska että ärsyttävä ja molemmat piirteet tukevat toisiaan. Ja koska elämme ajassa, jolloin kaikesta loukkaantuu aina joku, on varmaa, että jotkut vetävät herneen nenään siitä, millaisia ihmisiä Madisonilla pilkataan.

Sen lisäksi, että olin äärimmäisen iloinen tutun nelikon näkemisestä uudelleen, olin vielä iloisempi, että Zombieland: Double Tap oli kymmenen vuoden odotuksen arvoinen jatko-osa. Ei tämä yllä ensimmäisen osan mahtavuuteen, mutta kyseessä on silti erittäin mainio elokuva. Etukäteen itseäni jännitti, että mitä jos vuosien jälkeen tekijät eivät onnistuisi löytämään samaa henkeä ja jatkoa katsoessa miettisinkin, että ei tätä olisikaan kannattanut tehdä? Lisäjännitettä aiheutti se, ettei Ruben Fleischer ole ohjannut ensimmäisen Zombielandin jälkeen mitään yhtä hyvää - etenkin viime vuoden Venom (2018) oli suuri pettymys minulle. Tässä maailmassa Fleischer on kuitenkin kuin kotonaan ja alusta asti hän näyttää, ettei ensimmäinen Zombieland ollut vain vahingossa syntynyt loistoleffa, vaan hän kyllä osaa, kun niin yrittää.

Heti alussa elokuva pyyhkii pienetkin skeptisyyden hivenet mielestä ja kuljettaa takaisin zombimaailmaan. Leffa hyödyntää paljon asioita ensimmäisestä osasta, kuten Columbuksen kertojaääntä, hauskaa visuaalista kikkailua, itseironista meta-huumoria, sekä Metallicaa. Kun alkutekstit alkoivat ja yhtyeen musiikki pärähti soimaan, teki mieli hurrata. Alusta alkaen Zombieland: Double Tap pitää katsojan virneen visusti yllä, tarjoten sekä hulvattomia juttuja että kuvottavia raakuuksia. Jatkuvasti saa nauraa - etenkin kun vakavammissakin kohdissa taustalla nähdään jotain huvittavaa - ja elokuvaan on tuotu mukaan paljon nokkelia asioita, joiden aikana katsoja myhäilee tyytyväisesti. Kun zombit saapuvat ruutuun, veri kyllä roiskuu. Edellisen osan tavoin tämäkään ei ole pelottava elokuva, mutta eipä se itseäni haittaa. Mukaan kyllä mahtuu muutamia asioita, mitkä hieman häiritsivät itseäni, kuten jotkut deus ex machina -hetket, mutta muuten elokuva tarjosi juuri sitä, mitä toivoinkin.

Kenties kaikkein parasta on, että tekijät ovat ymmärtäneet, ettei ensimmäisestä osasta tullut hitti zombien ja verimässäilyn vuoksi, vaan neljän päähenkilönsä ansiosta, joihin oli oikeasti panostettu ja joista katsoja aidosti välitti. Näiden neljän hahmon ja heidän loistavien näyttelijöidensä vuoksi fanit ovat vaatineet jatkoa, minkä osoittaa jo se, että kun Zombielandista yritettiin vääntää televisiosarjaa ja näyttelijäkaarti pistettiin vaihtoon, fanit suuttuivat. On upeaa, että Double Tapissakin tarina kulkee hyvin pitkälti henkilövetoisesti päänelikön kautta. Hahmoista on muodostunut vuosien aikana hyvin eriskummallinen perhe ja on mielenkiintoista seurata, miten he suhtautuvat nykyään toisiinsa, kun ovat tottuneet olemaan yhdessä kymmenen vuoden ajan. Leffa repii päänelikosta paljon riemua irti.

Ruben Fleischer hyödyntää paljon erilaisia kikkailuja ensimmäisestä Zombielandista ja tuo moniin juttuihin jonkinlaista twistiä. Ruudulle ponnahtaa välillä jonkinlaisia visuaalisuuksia ja tekstejä, ja välillä leikataan johonkin ihan muuhun ja todella hauskaan. Käsikirjoittajaduo Reese ja Wernick ovat keksineet monia älyttömiä ideoita, mitkä on tuotu mukaan aivan mahtavasti. Harmi vain, että kun he alussa esittelevät erilaisia zombeja, eivät he lopulta hyödynnä niitä lähes lainkaan. Hienointa kuitenkin on, että kaksikko oikeasti keksi uuden tarinan näille hahmoille. Elokuva on kuvattu oivallisesti ja leikkauskin on veikeän napakkaa. Erityisesti yhdessä zombitaistossa kuvaus ja leikkaus ovat huikeaa. Tuhoutuneen maailman lavasteet ja digitoteutus ovat oivalliset ja zombimaskeeraukset erinomaisia. Äänimaailma on erittäin hyvin rakennettu ja David Sardyn säveltämät musiikit jumputtavat mukavasti taustalla.

Yhteenveto: Zombieland: Double Tap on onneksi kymmenen vuoden odotuksen arvoinen jatko-osa ja vaikkei se olekaan yhtä loistava kuin ensimmäinen Zombieland, on se silti todella hyvä elokuva. On mahtavaa palata takaisin tähän zombien valloittamaan maailmaan, etenkin kun tekijät ja päänelikkokin tekevät paluun innoissaan. Harrelson, Eisenberg, Stone ja Breslin ovat yhä huikeita rooleissaan ja heidän ryhmädynamiikkansa toimii täydellisesti. Tekijät ovat onneksi tajunneet, että päänelikko oli ensimmäisen osan menestyksen salaisuus ja panostavat yhä hahmoihin kunnolla, sekä kertovat tarinaa koko ajan heidän kautta. Uusi seikkailu nappaa heti mukaansa, viihdyttää läpi kestonsa ja tarjoaa useat naurut sekä ihanan ällöt veriroiskahdukset. Mukana on paljon tuttua kikkailua edellisestä osasta ja kaikkeen on saatu hieman erilaista twistiä, mikä pitää tehokeinot raikkaina. Filmistä löytyy joitain ongelmia, kuten deus ex machina -hetkiä ja hyvin pohjustettuja zombeja, joita ei lopulta hyödynnetäkään. Tästä huolimatta Zombieland: Double Tap on vahva jatko-osa, mikä mitä luultavimmin vastaa innokkaiden fanien odotuksia. Itselleni elokuva oli lopulta juuri sellainen jatko, mitä kaipasinkin ja olen tyytyväinen, jos sarja jätetäänkin tähän. En tietenkään sano, että pistäisin vastaan, jos Zombielandista tehtäisiinkin trilogia... kunhan vain sama vahva henki on tallella ja tekijät keksivät kunnon tarinan.

Jääkää muuten katsomaan lopputekstit, sillä niiden aikana nähdään jotain, mikä voi saada ulvomaan naurusta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Zombieland: Double Tap, 2019, Columbia Pictures, Pariah