Arvostelu: Horizon: An American Saga - Chapter 1 (2024)

HORIZON: AN AMERICAN SAGA - CHAPTER 1

Ohjaus: Kevin Costner

Pääosissa: Sienna Miller, Kevin Costner, Sam Worthington, Georgia MacPhail, Michael Rooker, Danny Huston, Abbey Lee, Jena Malone, Jamie Campbell Bower, Michael Angarano, Jon Beavers, Owen Crow Shoe, Luke Wilson, Ella Hunt, Tom Payne, Will Patton, Isabelle Fuhrman, Jeff Fahey, Tatanka Means, Wasé Chief, Tim Guinee, Dale Dickey, Scott Haze, Angus Macfadyen, Naomi Winders, Hayes Costner, Austin R. Grant, Charles Halford, Alejandro Edda ja Giovanni Ribisi

Genre: western

Kesto: 3 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 16

Horizon: An American Saga - Chapter 1 on Kevin Costnerin ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä lännenelokuva. Costner sai idean elokuvaan jo vuosikymmeniä sitten, kirjoittaen ensimmäisen käsikirjoituksen vuonna 1988. Hän yritti pitkään saada elokuvaa rahoitettua eri studioiden kautta ja odotellessaan sinnikäs Costner laajensi tarinaa kaiken aikaa, jolloin hän joutui lopulta jakamaan tarinan useampaan elokuvaan, vaihtoehtoisesti pohtien myös televisiosarjaformaattia. Lopulta Costner päätti itse kerätä rahoituksen elokuvaan oman Territory-studionsa kautta, maksaen budjetista omasta taskustaan jopa kymmeniä miljoonia dollareita. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt Horizon: An American Saga - Chapter 1 on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin, kun kuulin Costnerin työstävän uutta länkkäriä, ovathan genren edustajat olleet vähissä viime aikoina. Meinasin kuitenkin saada ähkyn jo pelkästä ajatuksesta, että kyseessä oli neljän, kolmen tunnin mittaisen elokuvan valtava eepos, joista kaksi ensimmäistä leffaa julkaistaisiin saman kesän aikana. Kävin silti uteliaana katsomassa Horizon: An American Saga - Chapter 1:n heti sen ensi-iltapäivänä.

1800-luvun puolen välin Amerikassa uudisasukkaat yrittävät toipua apassien hurjasta hyökkäyksestä, samalla kun yksinäinen mysteerimies ajautuu keskelle veristä perhekonfliktia.

Horizon: An American Saga pitää sisällään aikamoisen hahmokattauksen ja laajan näyttelijäkaartin, eikä osa ehdi vielä tässä ensimmäisessä elokuvassa juuri muuta tehdä kuin näyttää naamansa ennen lopputekstejä. On Kittredgen uudisasukasperhe, johon kuuluvat äiti Frances (Sienna Miller), isä James (Tim Guinee), tytär Lizzie (Georgia MacPhail) ja poika Nat (Kevin Costnerin poika Hayes)... ja sitten on toinen Kittredgen perhe, johon kuuluvat isä Owen (Will Patton) ja tyttäret Diamond (Isabelle Fuhrman) ja Martha (Naomi Winders). On joukko amerikkalaissotilaita, joihin kuuluvat muun muassa luutnantti Gephart (Sam Worthington), eversti Houghton (Danny Huston) ja sotilas Riordan (Michael Rooker), Sykesin rikollisperhe, johon kuuluu isä James (Charles Halford), äiti (Dale Dickey), sekä pojat Caleb (Jamie Campbell Bower), Gratton (Austin R. Grant) ja Junior (Jon Beavers), vankkureilla halki Amerikan matkustavat Matthew Van Weyden (Luke Wilson), Juliette (Ella Hunt) ja Hugh (Tom Payne), sekä salaileva pariskunta Ellen (Jena Malone) ja Walter (Michael Angarano) ja näiden prostituoitu tuttu Marigold (Abbey Lee). Sekä iso joukko muitakin tyyppejä, jotka jäävät vielä toistaiseksi pintaraapaisuiksi. Näyttelijäkaarti kuitenkin suoriutuu osistaan pääasiassa mallikkaasti.

     Ai niin ja sitten elokuvassa nähdään myös muuan Kevin Costner. Varmaan jokaiselle katsojalle tulee yllätyksenä (ja varmaan myös pettymyksenä), että markkinoinnin keskittyessä nimenomaan Costnerin Hayes Ellison -hahmoon, on Costnerilla ruutuaikaa ehkä parikymmentä minuuttia ja hän saapuu kuvaan ensi kertaa, kun leffaa on mennyt jo tunti. Costner hoitaa hommansa ihan hyvällä vaihteella, mutta eipä miehen näyttelemisestä juuri näy, että kyseessä on hänen suuri intohimoprojektinsa, jota hän on suunnitellut jo muutaman vuosikymmenen ajan.

Kun Costnerin alun perin yhdeksi elokuvaksi suunnittelema Horizon: An American Saga lähti vuosien varrella paisumaan yhä vain isompiin mittoihin, mies pohti jopa jossain kohtaa, että toteuttaisikin projektin televisiosarjana. Ainakin tämän Chapter 1:n perusteella olen sitä mieltä, että televisiosarja olisi palvellut tätä mammuttilänkkäriä huomattavasti paremmin kuin neljä elokuvaa. Sen sijaan, että tänä kesänä julkaistaan kaksi ensimmäistä elokuvaa, molemmat kolmen tunnin mittaisia, olisi ollut mieluisampaa nähdä homma jaettuna kuuden, tunnin mittaisen jakson ensimmäiseksi tuotantokaudeksi westernsarjasta.

Leffan isoin ongelma on ehdottomasti sen köykäinen käsikirjoitus, joka ei palvele yhtäkään hahmoa tai heidän lukuisia juonikuvioitaan. Kuten nimestä voi jo päätellä, kyseessä tosiaan on vasta ensimmäinen osa ja on tiedossa, että tarina jää vielä täysin kesken. Mutta on se nyt ihme, että kun elokuvalla on mittaa kolme tuntia ja vaikka koko aika käytetään yhä vain uusien hahmojen esittelyyn, ei kenestäkään jää juuri mitään käteen. Leffalla on kolme päätarinaa, joista jokainen käynnistyy suunnilleen tunnin välein. Ensimmäisen tunnin ajan seurataan Kittredgen perhettä, joka joutuu intiaanien hyökkäyksen kohteeksi, toinen tunti seurataan Ellisonia, joka ajautuu keskelle Sykesin perheriitoja ja kolmas tunti vietetään lähinnä vankkurimatkaajien parissa. Juuri kun alat uppoutua yhteen tarinaan, seuraava jo käynnistyy, eikä leffa osaa hyppiä sulavasti näiden kertomusten välillä. Asiaa ei myöskään auta, että ainakaan vielä ykkösleffassa ei selvennetä, kuinka nämä kaikki tarinat linkittyvät toisiinsa.

Elokuva etenee täysin omassa rauhassaan eteenpäin, todella verkkaisesti ja on pakko sanoa, että kolmannen tunnin käynnistyessä aloin jo väsähtämään ja odottamaan leffan päättymistä. Vaikka leffalla ei toisaalta ole mikään kiire, on sen kerronta silti rönsyilevää ja pomppivaa. On hämmentävää, että kolmen tunnin mittaisena esittelynäkin tuntuu aika ajoin siltä, että seasta puuttuu kohtauksia. Turhahkon tuntuista täytettä mahtuu sekaan, mutta sitten taas hahmojen välisien suhteiden rakentumiseen ei jakseta käyttää aikaa ollenkaan. Parin hahmon välille syntyy kuin tyhjästä pakollista romanssia, eikä tämä jää ainoaksi kerraksi, kun katsojana ihmettelee, että missä ihmeen välissä nämä hahmot ovat bondanneet ja miksei sitä näytetty meille?

Vaikka olenkin nyt lähinnä kritisoinut Horizon: An American Saga - Chapter 1:ä, en voi kuitenkaan tuomita sitä huonoksi elokuvaksi. Siitä löytyy joitain meriittejä hyvistä näyttelijäsuorituksista lähtien ja etenkin ensimmäisen tunnin aikana nähtävä apassihyökkäys on toimivan jännittävä ja lupailee hyvää loppuleffalle. Kokonaisuus on kuitenkin keskinkertainen, eikä varsinainen elokuva jättänyt juuri minkäänlaista halua nähdä jo kahden kuukauden päästä ensi-iltansa saavaa Chapter 2:a. Onneksi ennen lopputekstejä on kuitenkin luvassa jonkinlainen pikakelausversio kakkososan tapahtumista ja johan meno näyttää ykköstä kiinnostavammalta ja toiminnallisemmalta! Voi olla, että tulevaisuudessa, kun kaikki neljä Chapteria on nähty, Horizon: An American Saga muodostaakin mainion länkkärieepoksen. Tai ehkä tästä pelkästä ykkösestäkin saadaan joskus joku eheämpi neljän tunnin versio puuttuvine palasineen, vähän kuten Costnerin esikoisohjauksesta, huomattavasti paremmasta lännenelokuvasta Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990).

Costnerin ja Jon Bairdin käsikirjoitus jää todella tönköksi, minkä pohjalta Costnerin on ollut vaikeaa ohjata toimivaa filmiä. Costner näyttää aika ajoin tietävänsä, mitä tekee kameran takana, mutta vähän väliä herää myös tunne, että mies on ahmaissut aivan liian ison palan kakkua ja suuruudenhulluus muuttuu projektin kompastuskiveksi. Jos jotain elokuvassa ei kuitenkaan voi moittia, niin sen teknistä taituruutta. Horizon: An American Saga - Chapter 1 on upeasti kuvattu elokuva. Laajat ja pitkät maisemakuvat villistä lännestä ovat näyttäviä ja tätä vain tukee hieno lavastus ja puvustus. Erikoistehosteissa luotetaan vanhoihin hyviin konsteihin ja äänimaailma on mainiosti rakennettu hevosen ratsastuksia ja revolverien laukauksia myöten. John Debneyn musiikki maalailee pääasiassa onnistuneesti, joskin se muuttuu ajoittain turhan melodramaattiseksi paatokseksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Horizon: An American Saga - Chapter 1, 2024, Warner Bros., New Line Cinema, Territory Pictures Entertainment

Arvostelu: Orphan: First Kill (2022)

ORPHAN: FIRST KILL

Ohjaus: William Brent Bell

Pääosissa: Isabelle Fuhrman, Julia Stiles, Rossif Sutherland, Matthew Finlan, Hiro Kanagawa, Samantha Walkes, Gwendolyn Collins, Dave Brown, Lauren Cochrane ja Alec Carlos

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Isabelle Fuhrmanin tähdittämä kauhuelokuva Ottolapsi (Orphan - 2009) oli taloudellinen menestys, joka sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Vuonna 2020 ilmoitettiin, että elokuvalle tehtäisiin esiosa, joka kantoi suunnitteluvaiheessa nimeä "Esther". Aluksi tekijät pohtivat, että aikuiseksi kasvanut Fuhrman ei voisi jatkaa enää roolissaan, mutta he päättivät lopulta yrittää saada näyttelijän näyttämään edelleen lapselta maskeerauksen, pakotetun perspektiivin ja takaapäin nähtynä lapsinäyttelijän kautta. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja Orphan: First Kill -nimen saanut elokuva sai ensi-iltansa monissa maissa elokuussa 2022 suoraan Paramount+ -palvelussa. Suomessa elokuva esitettiin Night Visions -festivaaleilla muutamaa kuukautta myöhemmin ja nyt se on saapunut myös vuokrattavaksi ja ostettavaksi. Itse en pitänyt Ottolapsesta, kun näin sen ensi kertaa kymmenisen vuotta sitten, mutta kun katsoin elokuvan viime kesänä uudestaan, koin sen erittäin tiivistunnelmaiseksi ja päteväksi kauhuelokuvaksi. En silti kokenut tarvetta jatko-osalle, eikä traileri saanut minua vakuuttuneeksi. Kun leffaa ei mainoksista huolimatta julkaistukaan Suomessa Paramount+ -palvelun kautta loppukesästä, menetin vähäisenkin mielenkiintoni leffaa kohtaan. Vähän ennen joulua tyttöystäväni onnistui löytämään elokuvan Blu-ray -julkaisun pari viikkoa ennen virallista ilmestymispäivää ja päätimmekin katsoa Orphan: First Killin heti samana iltana.

Karattuaan virolaisesta mielisairaalasta, Leena Klammer esittää olevansa muutamaa vuotta aiemmin kadonnut amerikkalaistyttö Esther Albright, päästäkseen Yhdysvaltoihin Albrightien perheen luokse asumaan ja aloittamaan uuden murhaputkensa.

Isabelle Fuhrman palaa rooliinsa Leena Klammeriksi (ja viimeistään tähän väliin varmaan spoiler-varoitus, jos et ole vielä nähnyt Ottolasta), noin kolmikymppiseksi naiseksi, joka hormonihäiriön takia näyttää edelleen kymmenenvuotiaalta lapselta. Psykopaattinen ja murhanhimoinen Leena käyttää ulkonäköään hyväkseen ja teeskentelee olevansa pieni tyttö, Esther Albright. Hahmo kuitenkin kuoli Ottolapsen lopussa, joten tekijöille ei jää muuta ratkaisua kuin kertoa Leenan alkuperätarina; kuinka Leena pääsi vapaaksi virolaisesta Saarne-instituutista ja livahti Yhdysvaltoihin. Fuhrman vetää roolinsa tutulla intensiteetillä, esittäen hyvin niin hahmon viattoman esityksen ja sairaan todellisen luonteen. Ongelma vain on, ettei Fuhrman enää ole lapsi. Tekijät yrittävät maskeerata Fuhrmanilta ryppyjä pois, pistää muita näyttelijöitä korokkeille ja korvata laajemmissa kuvissa Fuhrmania lapsinäyttelijällä, mutta lopputulos ei silti vakuuta. Lähikuvissa pohdin ääneen, että eihän kukaan voi uskoa tämän olevan lapsi, kun Leena näyttää minun ikäiseltäni. Kun Leena on muiden ihmisten vierellä, en voinut olla kuvittelematta, että joko muut näyttelijät ovat korokkeella tai sitten Fuhrman on kyykyssä heidän vieressään. Kun Leena nähdään kauempaa muiden näyttelijöiden kanssa, on päivänselvää, ettei kuvassa ole Fuhrman, vaan joku lapsi. Ja kun nämä leffat rakentuvat niin vahvasti sen varaan, että 30-vuotias Leena näyttää 10-vuotiaalta, eikä toteutus ole uskottava, Orphan: First Kill kaatuu jo tässä naamalleen. Fuhrman on liian vanha rooliinsa ja niin hänen kuin tekijöiden olisi pitänyt älytä se. Samalla tekijät olisivat rahanahneudessaan voineet pohtia, että tarvitsiko Ottolapsen tarinaa jatkaa enää?

     Elokuvassa nähdään myös Dave Brown ja Gwendolyn Collins Saarne-instituutissa työskentelevinä tohtori Novorynä ja taideterapiaohjaaja Annana, Julia Stiles ja Rossif Sutherland Albrightin pariskuntana Triciana ja Allenina, joiden Esther-tytär katosi muutamaa vuotta aiemmin, Matthew Finlan heidän poikanaan Gunnerina, sekä Hiro Kanagawa katoamista tutkivana etsivä Donnanina ja Samantha Walkes perheen psykologi Segarina. Collins, Sutherland ja Kanagawa hoitavat roolinsa passelisti, mutta Stiles ja etenkään Finlan eivät vakuuta osissaan.

Nykyajan jatko-osien ja esiosien tulvassa Orphan: First Kill menee sinne kaikista turhimpien ja väkisin väännetyimpien yksilöiden joukkoon. Kuten tuli jo todettua, Isabelle Fuhrman on kasvanut ja vanhentunut liikaa esittääkseen hahmoaan uskottavasti, mutta se ei suinkaan ole ainoa ongelma. Alkuperäinen Ottolapsi perustui sen onnistuneen yllättävään ja kieroon juonenkäänteeseen, mutta kun katsoja tietää, mistä on todella kyse, ei Orphan: First Kill voi enää säväyttää. Ottolapsessa Leenan alkuperä selitettiin lyhyesti ja ytimekkäästi, ja esiosan on pakko noudattaa tätä annettua ohjenuoraa orjallisesti. Tekijät yrittävät ujuttaa mukaan uutta twistiä, mutta tällä kertaa kyseessä on todella kökkö, suorastaan naurettava ja surkeasti näytelty käänne, joka vain pilaa filmin lopullisesti. Ja vaikka käänne toisaalta yllättää, on lopputulema silti selvä kaikille, jotka ovat alkuperäisleffan nähneet, joten yritys on yhtä tyhjän kanssa.

Kauhuelokuvaksi Orphan: First Kill on todella laimea tapaus. Koska katsoja on perillä todellisesta Leenasta, sekä hahmon matkan etenemisestä jo ennakkoon, elokuvaa katsoessa ei koskaan jännitä, kuinka hommassa käy. Leenasta ei saada aikaiseksi uhkaa, mutta koska hahmon tietää selviävän Ottolapseen, ei hänenkään puolesta jännitä. Puolitoistatuntista leffaa vain tuijottaa, eikä se herätä oikeastaan mitään toivottuja tunnetiloja. Edes tapot eivät ole erityisen säväyttäviä. Ja tapoista puheenollen, miksi elokuvan nimi on "First Kill", kun Leenan kerrotaan tappaneen jo ennen elokuvan tapahtumia? Kaikin puolin leffassa on tehty niin paljon kummallisia ratkaisuja, joista mikään ei toimi, että elokuva tuntuu lopulta vain todella epätoivoiselta yritykseltä rakentaa leffasarjaa filmistä, jonka olisi pitänyt jäädä seisomaan täysin omilleen. Pitkäveteinen ja totaalisen mitäänsanomaton Orphan: First Kill ei tee muuta kuin hallaa Ottolapselle ja on varmaan vain parempi leikkiä, ettei sitä koskaan tehty.

Elokuvan on ohjannut William Brent Bell, jolle täysin tarpeettomat ja alkuperäisleffaa pilaavat esiosat eivät ole mikään uusi juttu, olihan hän tehnyt jo surkean Brahms: The Boy II:n (2020). Bell ei saa rakennettua minkäänlaista jännitettä, vaan pitää filmin tasapaksuna ja tylsänä. Tähän vaikuttaa isosti myös David Coggeshallin kökkö käsikirjoitus. Leffa on sentään kuvattu ihan hyvin, mutta visuaalista ilmettä häiritsee lähes jatkuva utuisuus, aivan kuin kuvauspaikalla vallitsisi vähän väliä sumu. Leikkaus on tarpeeksi kelvollista ja lavasteet ja asut ovat oivalliset. Maskeeraustiimi ei onnistu tekemään Fuhrmanista lapsennäköistä ja itse en voinut olla pohtimatta, että miksei kukaan näe välittömästi Leenan valheiden läpi. Nainen on esityksessään alusta asti niin epäilyttävä, että heti ensimmäisessä kohtauksessaan Albrightien kanssa tuumin, että perheenjäsenten olisi heti pitänyt älytä, ettei kyseessä ole heidän Estherinsä. Erikoistehosteet näyttävät halvoilta ja äänimaailma luottaa kauhuyrityksissään lähinnä kovaäänisiin äkkisäikäyttelyihin.

Yhteenveto: Orphan: First Kill on pöyristyttävän surkea esiosa erittäin mainiolle Ottolapselle. Kauhuraina ei osaa millään perustella olemassaoloaan ja se vajoaa tarpeettomien jatko- ja esiosien tulvassa sinne kaikista turhimpien sekaan. Isabelle Fuhrman palaa hyvällä intensiteetillä rooliinsa Estheriksi, eli Leena Klammeriksi, mutta monenlaisista yrityksistä huolimatta aikuista Fuhrmania ei enää millään saada näyttämään lapselta, eikä elokuva toimi ilman tätä illuusiota ja immersiota. Katsoja voi jopa kokea olonsa vaivautuneeksi kehnon toteutuksen takia, eikä kökköys jää vain tähän. Käsikirjoitus on todella huono, liikkuessaan orjallisesti ennalta tiedettyjä latuja, mutta yrittäen väkisin tuoda mukaan hölmöä twistiään. Kauhuelokuvaksi leffa on täysin jännityksetön, sillä lopputuloksen tietää ennakkoon. Filmi on lähinnä pitkästyttävä ja saa katsojan pohtimaan monia asioita, kuten elokuvan nimeä. Miksi leffalla on lisänimi "First Kill", jos elokuva ei sisällä hahmon ensimmäistä tappoa? Ja miksi elokuva näyttää vähän väliä siltä kuin se olisi kuvattu sumussa? Orphan: First Kill on turhauttavan huono kauhuraina, joka olisi pitänyt älytä jättää tekemättä. Elokuva tekee pelkkää hallaa alkuperäiselle Ottolapselle. Menestyksen takia leffalle suunnitellaan jo jatkoa ja pelottavinta on odottaa, kuinka kamala elokuva sieltä on tällä kertaa tulossa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Orphan: First Kill, 2022, Dark Castle Entertainment, Eagle Vision, Entertainment One

Arvostelu: Ottolapsi (Orphan - 2009)

OTTOLAPSI

ORPHAN

Ohjaus: Jaume Collet-Serra

Pääosissa: Vera Farmiga, Peter Sarsgaard, Isabelle Fuhrman, Aryana Engineer, Jimmy Bennett, C. C. H. Pounder, Margo Martindale, Rosemary Dunsmore ja Karel Roden

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 16

Orphan, eli suomalaisittain Ottolapsi on Jaume Collet-Serran ohjaama kauhuelokuva. Leffa lähti liikkeelle tositarinaan löyhästi perustuneesta Alex Macen ideasta, jonka pohjalta David Leslie Johnson työsti käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2008 ja lopulta Ottolapsi sai ensi-iltansa kesällä 2009. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta, minkä lisäksi monet adoptioryhmät suuttuivat elokuvasta, peläten sen antavan negatiivisen kuvan lapsen adoptoinnista. Itse en pahemmin piitannut Ottolapsesta, kun katsoin sen ensi kertaa yläasteen viimeisellä viikolla luokkatovereideni kanssa, enkä ole halunnut katsoa sitä uudelleen. Kuitenkin nyt kun elokuva on saamassa jatkoa esiosalla Orphan: First Kill (2022), päätin antaa elokuvalle uuden mahdollisuuden ja samalla arvostella sen ennen uuden filmin ilmestymistä.

Colemanin pariskunnan, Katen ja Johnin suhde rakoilee parin menetettyä vauvansa kohtukuolemassa. He päättävät adoptoida nuoren tytön, Estherin, joka vaikuttaa aluksi ihastuttavalta lapselta, mutta jonka ympärillä alkaa pian tapahtua kauheuksia...

Nykyään parhaiten Kirottu-kauhuelokuvista (The Conjuring - 2013-) tuttu Vera Farmiga ja Peter Sarsgaard näyttelevät Colemanin pariskuntaa, Katea ja Johnia. Pariskuntaa vaivaa suuri tragedia, heidän kolmannen lapsensa kuoltua kohdussa ennen syntymää. Tämä, sekä menneisyyden aiemmat vaikeudet ovat saaneet rakkauden romahtamaan ja vaikka heillä on jo kaksi lasta, Daniel (Jimmy Bennett) ja osittain kuuro Max (Aryana Engineer), kolmas lapsi on saatava. Niinpä he päättävät adoptoida läheisestä orpokodista yhdeksänvuotiaan Estherin (Isabelle Fuhrman), joka hurmaa parin välittömästi. Näyttelijät tekevät kaikki erittäin hyvää työtä. Farmiga ja Sarsgaard muodostuvat uskottavan avioparin, jolta lemmenroihu on sammunut jo aikoja sitten ja kumpikin tulkitsee hyvin hahmonsa tapaa käsitellä aiempia traumojaan. Bennett ja Engineer toimivat passelisti heidän lapsinaan. Elokuvan vetonaulana toimii kuitenkin nuori Fuhrman, joka on täydellinen löytö Estheriksi. Fuhrman esittää upeasti tytön monia puolia, osaten olla niin suloinen ja ihastuttava kuin myös aidosti karmiva. Heikomman lapsinäyttelijän kanssa leffa kaatuisi täysin ja onkin tekijöiden onni, että he löysivät näin lahjakkaan nuoren rooliin.

     Elokuvassa nähdään myös C. C. H. Pounder orpokodissa työskentelevänä sisar Abigailina, Rosemary Dunsmore Johnin äitinä Barbarana, sekä Margo Martindale psykiatri Browningina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa pätevästi, joskin Dunsmore ei saa lähes mitään tekemistä lasten isoäidin osassa.

Vaikka minulta ei vieläkään löydy mielenkiintoa tulevaa esiosaleffaa Orphan: First Killiä kohtaan, olen toisaalta iloinen sen ilmestymisestä, sillä se pakotti minut antamaan uuden mahdollisuuden Ottolapselle ja se todella kannatti. Ensimmäisellä katselukerralla en pitänyt filmistä yhtään (mihin on takuulla vaikuttanut katseluympäristönä toimiva luokkahuone meluisten teinien kera), mutta nyt elokuva iski minuun aika lujaakin. Ei tämä mikään kauhun mestariteos ole, mutta Ottolapsi on perus kauhubulkkia laadukkaampi psykologinen jännitysnäytelmä, joka kasvattaa tehokkaasti kierroksiaan edetessään. Loppuhuipennukseensa päästessään meno on jo varsin intensiivistä ja likimain piinaavaa seurattavaa.

Sitä ja elokuvan aika nerokastakin koukkua ennen elokuva kulkee eteenpäin omalla painollaan kaikessa rauhassa. Verkkainen tarinankerronta voi herkästi saada monet kokemaan leffan tylsänä (kuten minut kymmenisen vuotta sitten), mutta monet muut jopa epämiellyttävän tavanomainen rauhallisuus saa pidettyä koukussaan. Esther vaikuttaa pitkään ihan tavalliselta tytöltä, jonka ainoa erikoinen puoli on hahmon hieman vanhoillinen pukeutumistapa. Hahmoa voi jopa huomata säälivänsä, kun koulun lapset pilkkaavat häntä, eikä perheen Daniel-poikakaan puhu hänestä mairittelevaan sävyyn. Vähitellen alkaa kuitenkin tapahtua yhä vain hirvittävämpiä juttuja ja Estherin todellinen luonne paljastuu... ainakin osalle hahmoista. Katsoja turhautuu varmasti jossain kohtaa siihen, kuinka John-isä ei tunnu millään hoksaavan, että tytössä on jotain vialla. Leffasta löytyy pidempi osio, jolloin on jopa ärsyttävää, kuinka suorastaan sokea isähahmo tuntuu olevan. Ottolapsen kahden tunnin kesto tuntuu pienesti liialliselta ja juuri tätä osiota voisi tiivistää.

Elokuvan on ohjannut espanjalaisamerikkalainen Jaume Collet-Serra, joka oli tätä ennen tehnyt kauhuleffan House of Wax (2005) ja joka on Ottolapsen jälkeen tehnyt kasan toimintajännäreitä Liam Neesonin kanssa. Collet-Serra rakentaa tunnelmaa oivallisesti, vaikka välillä hän luottaa liikaa rasittaviin äkkisäikäytyksiin. Onneksi hän tarjoaa niiden lisäksi myös ovelan petollisia hetkiä, joissa katsoja varautuu pelotteluun, mutta mitään ei tapahdukaan. David Leslie Johnsonin käsikirjoitus on mainio, joskin hän olisi voinut tiivistää tekstiä hieman. Viimeistään leikkauksessa leffaa olisi voinut lyhentää. Ottolapsi on hyvin kuvattu, mutta visuaalista ilmettä häiritsee paikoitellen ylikorostettu valaisu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin rakennettu John Ottmanin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Ottolapsi on erittäin mainio, joskin hieman liian pitkä kauhuelokuva. Leffa vetää katsojan mukaansa hiljalleen mutta tehokkaasti ja kasvattaa jännitystä vähitellen. Psykologinen kauhu onnistuu hyvin ja onkin hieman harmi, kuinka leffa luottaa välillä liikaa kovaäänisten äkkisäikäyttelyjen voimaan. Kierrokset vain kasvavat kohti tarinan ovelia käänteitä ja intensiivistä loppuhuipennusta. Vain puolen välin paikkeilla elokuva tuntuu laahaavan, kun isähahmo ei millään vaikuta hoksaavan, että adoptiotytössä on jotain pahasti vinksahtanutta. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan oivallisesti. Vera Farmiga ja Peter Sarsgaard tulkitsevat taidokkaasti murenevaa avioliittoa, mutta elokuvan paras suorittaja on nuori Isabelle Fuhrman hyytävänä Estherinä. Ottolapsi onnistui vihdoin uusintakatselulla iskemään lujempaa ja suosittelenkin sitä lämpimästi rauhallisemmin etenevien ja tunnelmaa hiljalleen kasvattavien kauhuelokuvien ystäville. Nyt jää sitten nähtäväksi, pystyykö tuleva esiosa Orphan: First Kill perustelemaan olemassaoloaan, vai onko kyseessä jälleen yksi tarpeeton rahastusraina...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Orphan, 2009, Dark Castle Entertainment, Appian Way, Studio Babelsberg Motion Pictures, StudioCanal, DCP Orphan Productions, Don Carmody Productions