Arvostelu: Orphan: First Kill (2022)

ORPHAN: FIRST KILL

Ohjaus: William Brent Bell

Pääosissa: Isabelle Fuhrman, Julia Stiles, Rossif Sutherland, Matthew Finlan, Hiro Kanagawa, Samantha Walkes, Gwendolyn Collins, Dave Brown, Lauren Cochrane ja Alec Carlos

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Isabelle Fuhrmanin tähdittämä kauhuelokuva Ottolapsi (Orphan - 2009) oli taloudellinen menestys, joka sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Vuonna 2020 ilmoitettiin, että elokuvalle tehtäisiin esiosa, joka kantoi suunnitteluvaiheessa nimeä "Esther". Aluksi tekijät pohtivat, että aikuiseksi kasvanut Fuhrman ei voisi jatkaa enää roolissaan, mutta he päättivät lopulta yrittää saada näyttelijän näyttämään edelleen lapselta maskeerauksen, pakotetun perspektiivin ja takaapäin nähtynä lapsinäyttelijän kautta. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja Orphan: First Kill -nimen saanut elokuva sai ensi-iltansa monissa maissa elokuussa 2022 suoraan Paramount+ -palvelussa. Suomessa elokuva esitettiin Night Visions -festivaaleilla muutamaa kuukautta myöhemmin ja nyt se on saapunut myös vuokrattavaksi ja ostettavaksi. Itse en pitänyt Ottolapsesta, kun näin sen ensi kertaa kymmenisen vuotta sitten, mutta kun katsoin elokuvan viime kesänä uudestaan, koin sen erittäin tiivistunnelmaiseksi ja päteväksi kauhuelokuvaksi. En silti kokenut tarvetta jatko-osalle, eikä traileri saanut minua vakuuttuneeksi. Kun leffaa ei mainoksista huolimatta julkaistukaan Suomessa Paramount+ -palvelun kautta loppukesästä, menetin vähäisenkin mielenkiintoni leffaa kohtaan. Vähän ennen joulua tyttöystäväni onnistui löytämään elokuvan Blu-ray -julkaisun pari viikkoa ennen virallista ilmestymispäivää ja päätimmekin katsoa Orphan: First Killin heti samana iltana.

Karattuaan virolaisesta mielisairaalasta, Leena Klammer esittää olevansa muutamaa vuotta aiemmin kadonnut amerikkalaistyttö Esther Albright, päästäkseen Yhdysvaltoihin Albrightien perheen luokse asumaan ja aloittamaan uuden murhaputkensa.

Isabelle Fuhrman palaa rooliinsa Leena Klammeriksi (ja viimeistään tähän väliin varmaan spoiler-varoitus, jos et ole vielä nähnyt Ottolasta), noin kolmikymppiseksi naiseksi, joka hormonihäiriön takia näyttää edelleen kymmenenvuotiaalta lapselta. Psykopaattinen ja murhanhimoinen Leena käyttää ulkonäköään hyväkseen ja teeskentelee olevansa pieni tyttö, Esther Albright. Hahmo kuitenkin kuoli Ottolapsen lopussa, joten tekijöille ei jää muuta ratkaisua kuin kertoa Leenan alkuperätarina; kuinka Leena pääsi vapaaksi virolaisesta Saarne-instituutista ja livahti Yhdysvaltoihin. Fuhrman vetää roolinsa tutulla intensiteetillä, esittäen hyvin niin hahmon viattoman esityksen ja sairaan todellisen luonteen. Ongelma vain on, ettei Fuhrman enää ole lapsi. Tekijät yrittävät maskeerata Fuhrmanilta ryppyjä pois, pistää muita näyttelijöitä korokkeille ja korvata laajemmissa kuvissa Fuhrmania lapsinäyttelijällä, mutta lopputulos ei silti vakuuta. Lähikuvissa pohdin ääneen, että eihän kukaan voi uskoa tämän olevan lapsi, kun Leena näyttää minun ikäiseltäni. Kun Leena on muiden ihmisten vierellä, en voinut olla kuvittelematta, että joko muut näyttelijät ovat korokkeella tai sitten Fuhrman on kyykyssä heidän vieressään. Kun Leena nähdään kauempaa muiden näyttelijöiden kanssa, on päivänselvää, ettei kuvassa ole Fuhrman, vaan joku lapsi. Ja kun nämä leffat rakentuvat niin vahvasti sen varaan, että 30-vuotias Leena näyttää 10-vuotiaalta, eikä toteutus ole uskottava, Orphan: First Kill kaatuu jo tässä naamalleen. Fuhrman on liian vanha rooliinsa ja niin hänen kuin tekijöiden olisi pitänyt älytä se. Samalla tekijät olisivat rahanahneudessaan voineet pohtia, että tarvitsiko Ottolapsen tarinaa jatkaa enää?

     Elokuvassa nähdään myös Dave Brown ja Gwendolyn Collins Saarne-instituutissa työskentelevinä tohtori Novorynä ja taideterapiaohjaaja Annana, Julia Stiles ja Rossif Sutherland Albrightin pariskuntana Triciana ja Allenina, joiden Esther-tytär katosi muutamaa vuotta aiemmin, Matthew Finlan heidän poikanaan Gunnerina, sekä Hiro Kanagawa katoamista tutkivana etsivä Donnanina ja Samantha Walkes perheen psykologi Segarina. Collins, Sutherland ja Kanagawa hoitavat roolinsa passelisti, mutta Stiles ja etenkään Finlan eivät vakuuta osissaan.

Nykyajan jatko-osien ja esiosien tulvassa Orphan: First Kill menee sinne kaikista turhimpien ja väkisin väännetyimpien yksilöiden joukkoon. Kuten tuli jo todettua, Isabelle Fuhrman on kasvanut ja vanhentunut liikaa esittääkseen hahmoaan uskottavasti, mutta se ei suinkaan ole ainoa ongelma. Alkuperäinen Ottolapsi perustui sen onnistuneen yllättävään ja kieroon juonenkäänteeseen, mutta kun katsoja tietää, mistä on todella kyse, ei Orphan: First Kill voi enää säväyttää. Ottolapsessa Leenan alkuperä selitettiin lyhyesti ja ytimekkäästi, ja esiosan on pakko noudattaa tätä annettua ohjenuoraa orjallisesti. Tekijät yrittävät ujuttaa mukaan uutta twistiä, mutta tällä kertaa kyseessä on todella kökkö, suorastaan naurettava ja surkeasti näytelty käänne, joka vain pilaa filmin lopullisesti. Ja vaikka käänne toisaalta yllättää, on lopputulema silti selvä kaikille, jotka ovat alkuperäisleffan nähneet, joten yritys on yhtä tyhjän kanssa.

Kauhuelokuvaksi Orphan: First Kill on todella laimea tapaus. Koska katsoja on perillä todellisesta Leenasta, sekä hahmon matkan etenemisestä jo ennakkoon, elokuvaa katsoessa ei koskaan jännitä, kuinka hommassa käy. Leenasta ei saada aikaiseksi uhkaa, mutta koska hahmon tietää selviävän Ottolapseen, ei hänenkään puolesta jännitä. Puolitoistatuntista leffaa vain tuijottaa, eikä se herätä oikeastaan mitään toivottuja tunnetiloja. Edes tapot eivät ole erityisen säväyttäviä. Ja tapoista puheenollen, miksi elokuvan nimi on "First Kill", kun Leenan kerrotaan tappaneen jo ennen elokuvan tapahtumia? Kaikin puolin leffassa on tehty niin paljon kummallisia ratkaisuja, joista mikään ei toimi, että elokuva tuntuu lopulta vain todella epätoivoiselta yritykseltä rakentaa leffasarjaa filmistä, jonka olisi pitänyt jäädä seisomaan täysin omilleen. Pitkäveteinen ja totaalisen mitäänsanomaton Orphan: First Kill ei tee muuta kuin hallaa Ottolapselle ja on varmaan vain parempi leikkiä, ettei sitä koskaan tehty.

Elokuvan on ohjannut William Brent Bell, jolle täysin tarpeettomat ja alkuperäisleffaa pilaavat esiosat eivät ole mikään uusi juttu, olihan hän tehnyt jo surkean Brahms: The Boy II:n (2020). Bell ei saa rakennettua minkäänlaista jännitettä, vaan pitää filmin tasapaksuna ja tylsänä. Tähän vaikuttaa isosti myös David Coggeshallin kökkö käsikirjoitus. Leffa on sentään kuvattu ihan hyvin, mutta visuaalista ilmettä häiritsee lähes jatkuva utuisuus, aivan kuin kuvauspaikalla vallitsisi vähän väliä sumu. Leikkaus on tarpeeksi kelvollista ja lavasteet ja asut ovat oivalliset. Maskeeraustiimi ei onnistu tekemään Fuhrmanista lapsennäköistä ja itse en voinut olla pohtimatta, että miksei kukaan näe välittömästi Leenan valheiden läpi. Nainen on esityksessään alusta asti niin epäilyttävä, että heti ensimmäisessä kohtauksessaan Albrightien kanssa tuumin, että perheenjäsenten olisi heti pitänyt älytä, ettei kyseessä ole heidän Estherinsä. Erikoistehosteet näyttävät halvoilta ja äänimaailma luottaa kauhuyrityksissään lähinnä kovaäänisiin äkkisäikäyttelyihin.

Yhteenveto: Orphan: First Kill on pöyristyttävän surkea esiosa erittäin mainiolle Ottolapselle. Kauhuraina ei osaa millään perustella olemassaoloaan ja se vajoaa tarpeettomien jatko- ja esiosien tulvassa sinne kaikista turhimpien sekaan. Isabelle Fuhrman palaa hyvällä intensiteetillä rooliinsa Estheriksi, eli Leena Klammeriksi, mutta monenlaisista yrityksistä huolimatta aikuista Fuhrmania ei enää millään saada näyttämään lapselta, eikä elokuva toimi ilman tätä illuusiota ja immersiota. Katsoja voi jopa kokea olonsa vaivautuneeksi kehnon toteutuksen takia, eikä kökköys jää vain tähän. Käsikirjoitus on todella huono, liikkuessaan orjallisesti ennalta tiedettyjä latuja, mutta yrittäen väkisin tuoda mukaan hölmöä twistiään. Kauhuelokuvaksi leffa on täysin jännityksetön, sillä lopputuloksen tietää ennakkoon. Filmi on lähinnä pitkästyttävä ja saa katsojan pohtimaan monia asioita, kuten elokuvan nimeä. Miksi leffalla on lisänimi "First Kill", jos elokuva ei sisällä hahmon ensimmäistä tappoa? Ja miksi elokuva näyttää vähän väliä siltä kuin se olisi kuvattu sumussa? Orphan: First Kill on turhauttavan huono kauhuraina, joka olisi pitänyt älytä jättää tekemättä. Elokuva tekee pelkkää hallaa alkuperäiselle Ottolapselle. Menestyksen takia leffalle suunnitellaan jo jatkoa ja pelottavinta on odottaa, kuinka kamala elokuva sieltä on tällä kertaa tulossa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Orphan: First Kill, 2022, Dark Castle Entertainment, Eagle Vision, Entertainment One

Arvostelu: Brahms: The Boy II (2020)

BRAHMS: THE BOY II

Ohjaus: William Brent Bell
Pääosissa: Katie Holmes, Christopher Convery, Owain Yeoman, Ralph Ineson, Anjali Jay, Oliver Rice, Joely Collins, Keoni Rebeiro ja Natalie Moon
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 16

William Brent Bellin ohjaama ja Stacey Menearin käsikirjoittama kauhuelokuva The Boy (2016) oli menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Menear ryhtyi suunnittelemaan jatkotarinaa ja Bell päätti jatkaa ohjaajana. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2019 ja monissa maissa Brahms: The Boy II:ksi nimetty jatko-osa ilmestyi jo tammikuussa 2020, mutta Suomeen leffa saapuu vasta nyt. Pidin ensimmäistä The Boyta ihan kivana kauhuleffana, minkä lopun iskevä käänne onnistui pelastamaan kokonaisuuden. Odotukseni eivät kuitenkaan olleet korkeat jatko-osaa kohtaan, etenkään kun leffa alkoi saamaan murskakritiikkiä niin kriitikoilta kuin katsojilta. Kävin kuitenkin katsomassa Brahms: The Boy II:n sen ennakkonäytöksessä, kun elokuvateattereita avattiin uudestaan kesäkuussa.

Joutuaan väkivaltaisen murtovarkauden kohteeksi, Liza ja Sean päättävät muuttaa vähäksi aikaa pois kaupungista, kun heidän poikansa Juden traumat näkyvät mykkyytenä. Uudesta kodistaan Jude löytää nuken, Brahmsin, josta muodostuu hänen uusi ystävänsä.

Katie Holmes ja Owain Yeoman näyttelevä Lizaa ja Seania, pariskuntaa, jolla on nuori poika Jude (Christopher Convery). Liza on tyypillinen kauhuelokuvien äitihahmo, joka huomaa pian, että jokin on nyt pielessä, eikä lapsella ole kaikki hyvin. Sean taas on ärsyttävän tavanomainen kauhuleffaisä, joka yrittää vain rauhoitella vaimoaan ja järkeillä, että kaikenlaiset äitihahmon kokemat outoudet ovat vain stressireaktioita tai vastaavaa. Hahmot ovat tylsiä, eikä heidän kohtaloistaan jaksa välittää. Holmes ja Yeoman eivät edes näytä olevan kiinnostuneita projektista, vaan hoitavat hommansa läpi elokuvan vain niin hyvin, että ovat palkkansa ansainneet. Convery on kelvollinen valinta nuoreksi Judeksi, joka löytää pahaenteisen Brahms-nuken ja johon hän ystävystyy turhankin voimakkaasti. Jude on traumatisoitunut murtovarkaiden hyökkäyksestä, eikä sen takia suostu tai kykene puhumaan. Convery on parhaimmillaan, kun Jude on mykkä, sillä kun hänen täytyy puhua repliikkejään, on lausuminen aika tönkköä.

Ensimmäinen The Boy -elokuva vaikutti suurimman osan ajasta olevan kertomus riivatusta nukesta, kunnes loppuhuipennuksessa paljastuikin, että todellisuudessa kartanon seinien sisällä asuikin aikuinen mies nimeltä Brahms, joka hiippaili ja siirteli nukkea paikasta toiseen, säikytellen päähenkilöä. Jotkut eivät tästä ratkaisusta pitäneet, mutta omasta mielestäni se onnistui nostamaan elokuvan tasoa roimasti. Pöljän Annabelle-kopion sijaan The Boy olikin kekseliäästi täysin oma juttunsa. Pidin erittäin paljon siitä, ettei nukke ollutkaan riivattu, eikä se liikkunut itsekseen. Ja nyt ilmestyy Brahms: The Boy II ja tuntuu siltä, että tekijät kokivatkin pari vuotta jälkeenpäin, etteivät pitäneetkään ideastaan ensimmäisessä osassa. Lähes heti sen jälkeen, kun Jude löytää Brahms-nuken, elokuva tekee selväksi sen, että tällä kertaa nukke onkin elävä. Ja siinä kohtaa Brahms: The Boy II menetti minut täysin.

Jo elokuvan ensimmäiset minuutit osoittavat, että tällä kertaa on menty metsään ja pahasti. Heti aloituskohtaus esittelee, että leffan kauhu muodostuu vain ja ainoastaan typeristä, ärsyttävistä, laiskoista ja kaikin tavoin kehnoista äkkisäikäytyksistä kovaäänisen böö-efektin kera. Sen lisäksi koko murtovarkaiden hyökkäys on todella kömpelösti tehty kohtaus, mikä tuntuu siltä, että se lisättiin käsikirjoitukseen viime hetkellä, tekijöiden pohtiessa kiireessä, minkä takia nämä hahmot matkustaisivat taloon, mistä Brahms löytyy. Ja sitten leffa vielä päättää heittää koko ensimmäisen elokuvan roskakoriin. Mitä helvettiä tekijät tuumivat tätä kirjoittaessaan? Kenelle he päättivät tehdä tämän jatko-osan? Ei ainakaan heille, jotka pitivät ensimmäisestä osasta, sillä tämä surkeus vain pilaa ensimmäisen osan. Kyseessä on ällistyttävän väkisin ja epätoivoisesti väännetty jatko-osa.

Brahms: The Boy II on niitä kauhuelokuvia, missä on tarinaa oikeastaan vain puolen tunnin lyhytelokuvaan, joten sitä on pitänyt venyttää ties miten. Alle puolentoista tunnin leffaksi tämä on yllättävänkin pitkäveteinen sisällön puutteen takia. Suunnilleen kymmenen minuutin välein mukaan on pakko saada jokin säikäytys ja ne ovat tietty laiskimmasta päästä. Oli vähällä, etten nauranut, kun yksi pelottelu onkin unta ja kun hahmo herää, tulee uusi säikäytys ja sekin oli vain unta. Ja tietysti monen kauhukohtauksen jälkeen hahmot käyttäytyvät kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Leffasta löytyy muitakin naurettavia juttuja ja usein se on jopa tahattoman koominen kaikessa ylivakavuudessaan ja -draamaattisuudessaan. Brahms-nukella vaikuttaisi olevan oma tahto ja kun muut eivät tee, kuten se haluaa, Brahmsin pelottavaksi tarkoitetut suuttumukset muistuttavat lähinnä uhmaikäisen lapsen kiukustumista. Samalla tavoin leffakin tuntuu suuttuvan, kun katsoja huvittuu sen yrityksistä olla karmiva ja uhkaava.

En voi olla kummastelematta, mitä ihmettä käsikirjoittaja Stacey Menear ajatteli tätä leffaa suunnitellessaan? Aivan kuin hän olisi unohtanut monet jutut ensimmäisestä elokuvasta. Ensimmäinen leffa päättyi siihen, että Brahms-mies olikin yhä elossa, mutta tässä häntä ei sitten nähdäkään. Mitä hänelle tapahtui? Lisäksi hänet vieläpä nähtiin korjaamassa nukkea, mutta tässä leffassa annetaan uusi selitys sille, että nukke on taas kunnossa. Ymmärtäisin, jos leffoilla olisi eri tekijät, mutta sama käsikirjoittaja ja sama ohjaaja palasivat tekemään tämänkin. Ohjaaja William Brent Bellin työ on täysin mitäänsanomatonta, eikä hän vaikuta edes yrittävän. Pelkkiä halpoja äkkisäikäytyksiä toisensa perään, ilman yritystäkään luoda pelottavaa ilmapiiriä. Tylsää. Paikoitellen leffa on tyylikkäästi kuvattu, mutta mukana on myös paljon hätäisesti otettuja kuvia. Sentään lavasteet ovat näyttävät. Äänimaailma luottaa aivan liikaa koviin äänitehosteisiin ja Brett Detarin säveltämät musiikit ovat vain tyhjänpäiväistä mölyä.

Yhteenveto: Brahms: The Boy II on hämmästyttävän surkea ja surkuhupaisa jatko-osa ihan menevälle kauhuleffalle, The Boylle. Tuntuu kuin tekijät olisivat joko unohtaneet ensimmäisen osan loppuratkaisun tai olisivat alkaneet pitämään sitä tylsänä ideana, sillä tässä sen nokkela huipennus heitetään roskakoriin nopeasti. Brahmsista on tehty tylsä ja lähinnä huvittava Annabelle-kopio, joka kiukuttelee kuin uhmaikäinen kakara, jos sen "sääntöjä" ei noudateta. Elokuva on muutenkin tahattoman koominen, mitä vain pahentaa leffan yritys olla todella vakavasti otettava. Aivan kuin leffa vain leikkisi olevansa kauhuelokuva. Kauhu koostuu pelkistä laiskoista ja typeristä äkkisäikäytyksistä kovan äänen kera, eikä ohjaaja William Brent Bell edes yritä rakentaa karmivaa tunnelmaa. Kunnon sisältöä leffassa ei ole juuri nimeksikään ja elokuva onkin täytetty yhä vain uusilla böö-pelotteluilla, jotta kesto saadaan edes yli tuntiin ja 20 minuuttiin. Siinäkin ajassa katsoja ehtii tylsistyä useaan otteeseen. Brahms: The Boy II:a ei voi suositella oikein kenellekään. He, jotka pitivät ensimmäisen The Boyn käänteestä, luultavasti inhoavat sitä, että tällä kertaa nukke onkin elävä, sillä se vain pilaa ensimmäisen osan. Kauhufaneja taas ärsyttää, kuinka laiskasti leffa on tehty. Elokuva sopii oikeastaan vain kaveriporukalla pidettävään leffailtaan, missä filmin huonoudelle ja urpoudelle voi naureskella. Lopussa leffa tietty yrittää vielä pohjustaa mahdollista kolmososaa. Ei kiitos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Brahms: The Boy II, 2020, Huayi Brothers, Lakeshore Entertainment, STX Entertainment

Arvostelu: The Boy (2016)

THE BOY (2016)

Ohjaus: William Brent Bell
Pääosissa: Lauren Cohen, Rupert Evans, Jim Norton, Diana Hardcastle ja Ben Robson
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 16

The Boyn teko lähti liikkeelle The Inhabitant -nimen alla, joka onneksi tajuttiin vaihtaa kiinnostavammaksi ja yksinkertaisemmaksi nimeksi. Elokuvan tuotanto alkoi kesällä 2014 ja alle vuotta myöhemmin alkoivat kuvaukset. Leffa sai ensi-iltansa tammikuussa 2016 ja se oli iso menestys verrattuna pieneen budjettiinsa. Se ei kuitenkaan saanut kovin kummoisia arvioita, eivätkä monet pitäneet sitä erityisen hyvänä kauhuelokuvana. Muistan, kun The Boy ilmestyi ja yllä oleva juliste näkyi leffateattereiden seinillä parin viikon ajan. En kuitenkaan nähnyt yhtäkään traileria, enkä käynyt katsomassa filmiä teattereissa. Mietin kuitenkin sen katsomista jossain kohtaa ja kun huomasin sen ilmestyneen Netflixiin, päätin vilkaista sen vihdoin. Katsoinkin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa (joka oli nähnyt leffan jo) ja päätin samalla kirjoittaa siitä arvostelun halloween-aikaa varten.

Vanha Heelshiren pariskunta palkkaa nuoren Greta Evansin lapsenvahdiksi Brahms-pojalleen, kun he lähtevät lomamatkalle. Asiat muuttuvat oudoiksi, kun Greta tajuaa, että Brahms onkin nukke, joka ei tosin ole niin eloton kuin aluksi vaikuttaa...

Greta Evansia näyttelee The Walking Dead -sarjan (2010-) Maggiena tunnettu Lauren Cohan, joka on oiva valinta rooliin. Cohan nähdään usein kahdestaan nuken kanssa, jolloin hänen täytyy yksin kannatella filmiä ja hän suoriutuu hommastaan mainiosti. Greta ei onneksi ole niitä kauhuleffojen hahmoja, jotka tekevät kaikenlaista urpoa, vaan hän toimii erikoisessa tilanteessa siten, miten luultavasti moni oikeasti toimisi. Hahmon menneisyyttä avataan läpi leffan lyhyissä puheluissa, kun hän keskustelee ystävänsä kanssa. Puhelut lisäävät kiinnostusta hahmoa kohtaan ja hänestä - yllättävää kyllä - jopa välittää alusta loppuun.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Heelshiren pariskunta, joita esittävät Jim Norton ja Diana Hardcastle, sekä aina välillä ruokaa tuova kaupanomistaja Malcolm, jota näyttelee Rupert Evans. Heelshiren pariskunnassa on alusta alkaen selvästi jotain outoa, mutta Malcolm vaikuttaa erittäin mukavalta hepulta. Leffassa nähdään myös Ben Robson pienessä roolissa Gretan ex-poikaystävänä Colena.

The Boy on yllättävän hyvä kauhuelokuva. Se ei ole mikään erityisen ihmeellinen, mutta moniin muihin nykypäivän kauhuleffoihin, kuten viime vuoden demonisähellys Incarnateen (2016) ja joulusäikyttely Krampusiin (2015) verrattuna se on selvästi laadukkaampi. Monet saattavat pettyä siihen, ettei kyseessä ole kovin pelottava filmi (paitsi tietty herkimmille), mutta muuten elokuva on kiinnostava, jolloin kunnon säikyttelyjen puuttumisen voi antaa anteeksi. Hienoa on myös, ettei filmi edes luota täysillä äkkisäikäyttelyihin, vaikka niitä onkin muutamassa kohdassa. Yllätysbööt nähdään lähinnä Gretan painajaisissa, jolloin pystyin antamaan nekin helposti anteeksi. Eikä kunnon pelon puute tarkoita sitä, ettei leffaa katsoessa saisi jännittää lainkaan. Läpi elokuvan kulkee mukavasti epämiellyttävän ahdistava tunnelma. Kaiken aikaa vain odottaa, milloin Brahms-nukke lähtee liikkeelle. Nukke on saatu näyttämään samanaikaisesti sekä todella harmittomalta että erittäin epänormaalilta, jolloin sen näkeminen aiheuttaa joka kerta tukalan tunteen katsojassa. Elokuva on todella yksinkertainen paketti ja siinä on saatu hyödynnettyä kauhuelementtejä onnistuneesti. Leffa ei yritä olla mitään liikaa, mutta se ei myöskään mene sieltä, mistä aita on matalin, jolloin työryhmä on selvästi tiennyt, mitä tekee.

Elokuva tapahtuu kokonaan Heelshiren pariskunnan kodissa - joka sattuu tietysti olemaan iso ja karmiva kartano - ja siinä on vain muutama hahmo, mutta elokuva ei tarvitse mitään enempää. Leffa kestää vain vähän yli puolitoista tuntia ja se käyttää kestonsa hyvin. Yhden tarpeettoman painajaiskohtauksen olisi voinut poistaa, mutta kyllä se menee muun filmin ohessa. Painajaisten lisäksi kliseitä on tietysti muitakin. Karmivassa kartanossa on tottakai pakko olla vielä karmivampi ullakko, jonne täytyy jossain kohtaa mennä, eikä valoa löydy muusta kuin Gretan kantamasta kynttilästä. Kliseet kuitenkin kuuluvat kauhuun, eikä niitä jaksa murehtia, sillä elokuvaan on saatu erinomainen yllätys, jota en osannut lainkaan odottaa. Se että kauhuelokuva pystyy yllättämään minut ja vieläpä positiivisesti, kertoo kyseessä olevan lajityyppinsä parhaimmistoa nykypäivänä. The Boy ei ole huiman hieno filmi, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Jos ette ole sitä vielä nähneet, niin halloweenin aikoihin pidettävään elokuvailtaan se sopii mainiosti.

Elokuvan on ohjannut William Brent Bell, joka on aiemmin ohjannut kauhufilmejä, kuten Stay Alive (2006) ja The Devil Inside (2012). Niitä elokuvia en ole nähnyt, mutta The Boy osoittaa, että Bellillä on selvästi silmää genrelle. Käsikirjoituksesta vastaa Stacey Menear, joka ei ole aiemmin tehnyt muita elokuvia. Menearkin näyttää taitonsa, varsinkin siinä miten hyvin yllätystä on piiloteltu, vaikka vinkkejä onkin nähtävissä leffan aikana. Käsikirjoituksesta olisi tosin voinut jättää pois typerän purkkakeskustelun alkupäästä. The Boy on kuvattu todella hyvin, vaikkakin jotkut sumentuvat kuvat ovat mielestäni kehnoa kikkailua. Leikkaus on sujuvaa läpi filmin. Kartanon lavastus on erittäin hyvin toteutettu ja Brahms-nukke on hienosti luotu. Ääniefektit ovat oivallisia ja Bear McCrearyn musiikit toimivat yllättävän hyvin, vaikka eivät jääkään mieleen.

Yhteenveto: The Boy on yksinkertainen, mutta kelpo kauhuleffa, joka tarjoaa mainion yllätyksen. Elokuva on todella simppeli, mutta se ei haittaa, sillä se käyttää sisältönsä hyödyllisesti, eikä tarvitse mitään ylimääräistä. Erityisen pelottava se ei ole, mutta läpi filmin kulkee oiva jännite, sillä Brahms-nukessa on jotain todella hämärää meneillään. Muutamat äkkisäikäytykset elokuva sortuu käyttämään sekä joitain kliseitä kuten karmivan ullakon, mutta muuten siinä rakennetaan tunnelmaa oivallisesti. Yhden painajaiskohtauksen olisi voinut poistaa, sillä kaksi aika samanlaista hetkeä tuntuvat oudolta näin lyhyessä filmissä, mutta onnistunut yllätys korvaa leffan tietyt heikkoudet. Lauren Cohen on mainio pääroolissa Gretana, etenkin kun hän näyttelee usein pelkän nuken kanssa, jolloin hänen täytyy yksin kantaa filmiä. Visuaalisesti kyseessä on muutamia urpoja kikkailuja lukuunottamatta tyylikäs elokuva ja ohjaaja William Brent Bell vaikuttaa tietävän, mitä tekee. Jos mietitte, minkä kauhuleffan katsoisitte tänä halloweenina, on The Boy hyvä valinta, vaikka se ei ole mitä pelottavin. Vaikka esimerkiksi metrotunneliin sijoittuva Creep (2004) sisältää jännittävämpiä ja ällömpiä hetkiä kuin The Boy, suosittelen silti jälkimmäistä, sillä onhan se loppujen lopuksi mukavampi katsoa hyvää elokuvaa, eikä järkyttävää sontaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Boy, 2016, Lakeshore Entertainment, STX Entertainment, Huayi Brothers Media, Vertigo Entertainment