Tarinoita teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista, kausi 2 (Tales of the Teenage Mutant Ninja Turtles - 2025) - sarja-arvostelu

TARINOITA TEINI-IKÄISISTÄ MUTANTTININJAKILPIKONNISTA - KAUSI 2

TALES OF THE TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES

Luojat: Christopher Yost ja Alan Wan

Näyttelijät: Brady Noon, Micah Abbey, Nicolas Cantu, Shamon Brown Jr., Ayo Edebiri, Craig Robinson, Rose Byrne, Natasia Demetriou, Christopher Mintz-Plasse, Austin Post, Alex Hirsch, Carlin James, Jamila Velasquez, David Krumholtz, Seth Rogen, Peter Stormare, Ralph Ineson, Kieran Culkin, Fred Armisen, Fred Tatasciore, Pete Davidson, Alanna Ubach, Heidi Gardner ja Ike Barinholtz

Genre: animaatio, toiminta, seikkailu, komedia

Jaksomäärä: 12

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 25 minuuttia

Ikäraja: 6

Peter Lairdin ja Kevin Eastmanin luomiin sarjakuvahahmoihin perustuva animaatioelokuva Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem (2023) oli hitti, joten sille päätettiin jatko-osan lisäksi tehdä myös lisäosa animaatiosarjan muodossa. Elokuussa 2024 ilmestynyt Tarinoita teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista -sarjan avauskausi menestyi tarpeeksi hyvin, jotta sarjalle päätettiin tehdä jatkoa. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan uudet repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja Yhdysvalloissa sarjan toinen tuotantokausi jo joulukuussa, mutta vasta nyt se on saapunut myös Suomeen SkyShowtimen kautta. Itse mielsin sarjan avauskauden pienoiseksi pettymykseksi, mutta odotin silti toiveikkaana toisen kauden ilmestymistä. Katsoinkin koko kakkoskauden muutamassa päivässä heti sen ilmestyttyä.

Kilpikonnaveljekset Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo päätyvät erilaisiin mutantteja ja ninjoja sisältäviin seikkailuihin.

Sarjan keskiössä ovat tietenkin ne teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat, eli sinihuivinen ja katana-miekkoja käyttävä johtaja Leonardo (äänenä Nicolas Cantu), punahuivinen ja sai-terillä varustettu äksy Raphael (Brady Noon), violettihuivinen ja bō-sauvaa heilutteleva älykkö Donatello (Micah Abbey), sekä oranssihuivinen ja nunchakuja käyttävä hassuttelija Michelangelo (Shamon Brown Jr.). Kuten viime kaudella ja sitä ennen Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem -elokuvassa, hahmoissa painotetaan jälleen heidän teini-ikäisyyteensä ja tiettyyn kokemattomuuteensa sankaritekojen suhteen. Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo ovat aina yhtä ilahduttava nelikko erilaisine persoonineen ja jos jossain kakkoskausi on jo mielestäni parempi kuin edeltäjänsä, niin se pitää nelikon tiiviimmin yhdessä, sarjan avauskauden pistettyä hahmot jatkuvasti erilleen omiin sooloseikkailuihinsa.

     Tutuista hahmoista paluun tekevät myös kilpikonnien isänä ja mentorina toimiva Tikku-rotta (Fred Tatasciore), reportteri April O'Neil (Ayo Edebiri), sekä muut mutantit, Pete-pulu (Christopher Mintz-Plasse), Leatherhead-alligaattori (Rose Byrne), Wingnut-lepakko (Natasia Demetriou) ja Ray Fillet -rausku (Austin Post). Vastaansa Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo saavat muun muassa Teinimutanttininjakilpikonnat 2 ja mönjän salaisuus -elokuvaa (Teenage Mutant Ninja Turtles II: The Secret of the Ooze - 1991) varten luodut näykkijäkilpikonna Tokkan (Peter Stormare) ja susi Rahzarin (Ralph Ineson).

Tarinoita teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista -sarjan avauskausi jätti minut tosiaan hieman kylmäksi, koska minua turhautti sarjan jatkuva tapa pistää päänelikko erilleen, seikkailemaan muiden mutanttihahmojen kanssa. Tämä taisi herättää närää monissa muissakin katsojissa, koska kakkoskaudella Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo toimivat tiiviimmin tiiminä, siitäkin huolimatta, että jokainen heistä kertoo kauden varrella oman tarinansa. Se, mikä minua yhä häiritsee tällä kakkoskaudella on se, että jaksojen tapahtumat eivät tapahdu "oikeasti", vaan yksi tarinoista on Leonardon satuilu päiväkirjaansa, toinen taas on Michelangelon improvisaatioesitys ja niin edelleen. Miksi? Mikseivät nämä tapahtuvat voi oikeasti tapahtua näille hahmoille?

Tästä turhauttavasta puolesta huolimatta tykkäsin kyllä tästä kakkoskaudesta. Kausi on jaettu neljään osaan, eli jokaisen kilpparin omalle tarinalle on omistettu kolme jaksoa. Nämä kolmen jaksot ryppäät ovatkin sopivia paketteja, jotka katsoo sujuvasti esimerkiksi peräkkäisinä päivinä. Tarinat ovat viihdyttäviä, hauskoja, perheen pienimmille kenties jopa jännittäviä ja ne sisältävät vauhdikasta toimintaa. Oma suosikkini oli toisena tuleva Donatellon tarina, jossa aiemmin mainitsemani Tokka ja Rahzar esiintyvät, mutta pidin kolmesta muustakin kertomuksesta. Nyt minua harmittaa, että Nickelodeon päätti lopettaa sarjan tähän. Onneksi Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem -leffan varsinainen jatko-osa ilmestyy jo ensi vuoden elokuussa. Kenties sitä odotellessa pelaan vihdoin näihin leffoihin ja sarjaan liittyvän Mutants Unleashed -videopelin (2024) loppuun...

Visuaalisesti sarja jatkaa ykköskauden linjalla. Animaatiojälki ei ole yhtä yksityiskohtaista kuin Mutant Mayhem -leffassa, mutta näyttää silti kivalta tietyn nykivyydenkin kera. Näille kilpparituotannoille ominainen vekkuli luonnosmaisuus on läsnä ja pidän siitä, kuinka kuvista ei juuri suoria viivoja löydy, vaan rakennuksetkin on tarkoituksellisesti piirretty vähän siihen suuntaan. Hahmot näyttävät hupaisilta ja kausi on ilahduttavan värikäs. Äänimaailma on kanssa osaavasti rakennettu Matt Mahaffeyn säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Tales of the Teenage Mutant Ninja Turtles, Yhdysvallat, 2024-2025, Nickelodeon Animation Studios, Point Grey Pictures

Arvostelu: Frankenstein (2025)

FRANKENSTEIN

Ohjaus: Guillermo del Toro

Pääosissa: Oscar Isaac, Jacob Elordi, Mia Goth, Christoph Waltz, Lars Mikkelsen, Felix Kammerer, Christian Convery, David Bradley, Charles Dance, Ralph Ineson ja Burn Gorman

Genre: scifi, draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Frankenstein perustuu Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus) vuodelta 1818. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty monia kymmeniä filmatisointeja - tunnetuimpana vuoden 1931 mustavalkoklassikko Frankenstein. Guillermo del Toro oli jo vuosia puhunut haavestaan tehdä jonain päivänä oman versionsa aiheesta ja vuonna 2008 hän solmi diilin leffasta Universalin kanssa. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, ennen kuin del Toro teki uuden sopimuksen Netflixin kanssa ja vuonna 2023 yhtiö näytti vihreää valoa ohjaajalle Frankensteinin suhteen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt, vihdoin ja viimein Guillermo del Toron Frankenstein on saapunut Netflixiin. Itse en kokenut, että aihe tarvitsisi uutta filmatisointia, mutta pidän niin paljon del Toron töistä, että olin innoissani näkemässä, mitä hän saisi aikaan Frankensteinin parissa. Katsoinkin elokuvan heti sen julkaisupäivänä.

Vuonna 1857 tanskalaislaivan miehistö löytää pohjoisnavan jäätiköltä pelokkaan miehen, Victor Frankensteinin, joka kertoo laivan kapteenille tarinan hänen tavoitteestaan herättää kuollut takaisin eloon ja hirviöstä, jonka hän loi.

Oscar Isaac näyttelee itse Victor Frankensteinia, joka jo lapsena pakotettiin opettelemaan ihmisen anatomia kireän kirurgi-isän (Charles Dance) toimesta. Kun Victorin äiti (Mia Goth) menehtyi synnytyksessä, Victor päätti, että tulisi hyödyntämään isänsä oppeja ja jonain päivänä päihittäisi itse kuoleman. Aikuisiällä tämä päätös on muuttunut pakkomielteeksi, eikä mies näe muuta tulevaisuudessaan kuin ruumiin herättämisen eloon. Isaac tulkitsee tätä hahmon pakkomiellettä erinomaisesti, kuten myös hahmon muita vaikeita tunteita, kun Victor hoksaa, että vaikka hän onnistuu luomaan elämää kuolleesta, ei mies juuri tiedä, mitä eläminen on, eikä hän ole ajatellut, mitä tapahtuisi henkiin herättämisen jälkeen. Dance on vähemmän yllättäen nappivalinta tiukan isän rooliin ja Goth on mainio tuplaosassa niin Victorin äitinä kuin tämän pikkuveljen Williamin (Felix Kammerer) kihlattuna, lady Elizabethina.

     Elokuvassa nähdään myös Christoph Waltz Elizabethin setänä ja Victorin työlle rahoitusta antavana herr Henrich Harlanderina, Lars Mikkelsen tanskalaiskapteeni Andersonina, joka miehistöineen löytää Victorin jäätiköltä ja kuulee tämän tarinan, sekä Jacob Elordi "hirviönä", sodassa kaatuneiden ruumiista yhteen kasattuna miehenä, jonka Victor onnistuu herättämään eloon. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin vahvassa vedossa. Alun perin "hirviöksi" oli roolitettu Andrew Garfield, mutta tämä joutui jättämään projektin, kun kuvausten alkaminen venähti vuoden 2023 Hollywood-lakkojen takia. Elordi on lopulta täydellinen valinta. Hän esittää erittäin vakuuttavasti olennon lapsenomaista ihmetystä kaikesta ympärillään, sekä kasvavaa vihaa, kun kaikki pelkäävät häntä ja hyökkäävät hänen kimppuunsa heti ensinäkemältä.

Frankenstein on jälleen kerran upea goottisatu Guillermo del Torolta. Hän ei ole lähtenyt tekemään mitään modernille ajalle tyypillistä kauhuelokuvaa, vaan hän kertoo Mary Shelleyn alkuperäiskirjan hengessä kauhistuttavaa kertomusta pakkomielteestä, Jumalan leikkimisen kostautumisesta ja pohjattomasta tragediasta. Mitään kovaäänisiä äkkisäikyttelyjä on turha odottaa, mutta tietty epämukava ilmapiiri on kaiken aikaa läsnä. Tarinahan on todennäköisesti monille enemmän kuin tuttu, mutta elokuvan vahvuus onkin siinä, kuinka hienosti del Toro tutun tarinan meille tarjoaa. Mies on halunnut tehdä Frankensteinin jo parin vuosikymmenen ajan ja sen kyllä huomaa lopputuloksesta.

Elokuva on jaettu kahteen osaan, Victorin tarinaan ja "hirviön" tarinaan, joiden kautta käsitellään vaikuttavasti ja erityisesti varsin surullisesti tätä luojan ja hänen luomuksensa suhdetta ja konfliktia. Victorin puoli kertoo vangitsevasti tätä obsessiosta, kun taas "hirviön" puoli kertoo upeasti väärinymmärryksistä ja maailman julmasta luonteesta. Frankenstein heittäytyy välillä yllättävänkin raa'aksi, mutta samalla elokuva onnistuu jollain ihmeellä olemaan myös erittäin kaunis. "Hirviötä" käy heti sääliksi, kun taas tämän raivo Victoria kohtaan tarttuu nopeasti katsojaan. Elokuvan omituinen kompastuminen on se, että erään hahmon pitää ihan suoraan todeta Victorille hänen olevan se todellinen hirviö, aivan kuin se ei kävisi jo muutenkin selväksi elokuvasta. Jos leffasta pitäisi muutakin kritisoitavaa löytää, niin mielestäni loppusuoran takaa-ajo hoidetaan hieman kiirehtien. Frankenstein kypsyttelee muuten kertomustaan vahvasti, eikä se kahden ja puolen tunnin kestossaankaan tunnu liian pitkältä, joten ihan hyvin loppusuora olisi voinut hengittää hieman enemmän.

Teknisesti Frankenstein on varsinainen taidonnäyte ja olen pöyristynyt, jos sitä ei huomioida useassa kategoriassa ensi vuoden Oscar-gaalassa. Elokuva on todella komeasti kuvattu ja leffan lavasteet ovat toinen toistaan näyttävämpiä ilmestyksiä kaikkine yksityiskohtineen. Puvustus on tyylikästä ja maskeeraukset ovat hienot. Äänimaailmakin on väkevästi rakennettu Alexandre Desplatin kaihoisasti tunnelmoivia musiikkeja myöten. Huikeaa audiovisuaalista toteutusta rikkovat vain parit digitaalisesti luodut ja videopelimäiset eläimet, jotka voi kuitenkin katsoa sormien läpi, kaiken muun siinä ympärillä ollessa niin vaikuttavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Frankenstein, 2025, Bluegrass Films, Demilo Films, Double Dare You (DDY)

Arvostelu: The Fantastic Four: First Steps (2025)

THE FANTASTIC FOUR: FIRST STEPS

Ohjaus: Matt Shakman

Pääosissa: Pedro Pascal, Vanessa Kirby, Joseph Quinn, Ebon Moss-Bachrach, Julia Garner, Natasha Lyonne, Ralph Ineson, Sarah Niles, Paul Walter Hauser, Matthew Wood, Mark Gatiss ja Ada Scott

Genre: toiminta, scifi, seikkailu

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

The Fantastic Four: First Steps on Marvelin elokuvauniversumin 37. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvaryhmään, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1961. Hahmot ovat aiemmin esiintyneet useammassakin elokuvassa. Niistä ensimmäinen, The Fantastic Four (1994) ei ikinä saanut virallista julkaisua, mutta vuoden 2005 Fantastic Four oli niin menestynyt, että se sai jatko-osan Fantastic Four: Hopeasurffari (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007). Jatko-osa ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, joten leffasarja päätettiin käynnistää uusiksi elokuvalla Fantastic Four (2015), mutta se oli taloudellinen fiasko, jota fanit ja kriitikot halveksuivat. Hetkellisesti syntyi idea tehdä oma elokuvansa ryhmän arkkivihollisesta, Doctor Doomista, mutta tämä kaatui viimeistään maaliskuussa 2019, kun The Walt Disney Company osti aiemmat Fantastic Four -elokuvat tehneen 20th Century Fox -yhtiön, jolloin Disneyn omistama Marvel Studios pääsi vihdoin hyödyntämään hahmoja omissa elokuvissaan. Jo samana kesänä Marvel Studios ilmoitti uuden Fantastic Four -leffan olevan tekeillä. Alun perin uuden Spider-Man -trilogian ohjanneen Jon Wattsin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän jätti projektin ja hänet korvattiin Matt Shakmanilla. Kun näyttelijät oli valittu ja Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko oli päättynyt, kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024. Nyt The Fantastic Four: First Steps on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa innoissani. Olen jo vuosia toivonut näkeväni tämän Marvelin alkuperäisen supersankaritiimin pääsevän vihdoin osaksi Marvelin elokuvauniversumia ja mielestäni leffan mainokset ovat näyttäneet lupaavilta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Fantastic Four: First Stepsin heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Vaihtoehtoisessa ulottuvuudessa supersankariryhmä Fantastic Four kohtaa pahimman haasteensa, kun Maata lähestyy planeettoja syövä Galactus.

Avaruusmatkalta erikoiset voimat saaneina Fantastic Fourin jäseninä on aiemmin nähty muun muassa Jessica Albaa, Miles Telleriä, Chris Evansia ja John Krasinskia, mutta tällä kertaa hahmoja näyttelevät Pedro Pascal, Vanessa Kirby, Joseph Quinn ja Ebon Moss-Bachrach. Sarjoista The Mandalorian (2019-) ja The Last of Us (2023-) tuttu Pascal esittää huippuälykästä Reed "Mr. Fantastic" Richardsia, joka pystyy venyttämään vartaloaan yli-inhimillisesti. Esimerkiksi The Crown -sarjan (2016-2023) alkupäässä nähty Kirby nähdään Reedin vaimona Sue "Invisible Woman" Stormina, joka kykenee luomaan voimakenttiä ja muuttumaan näkymättömäksi. Stranger Thingsin (2016-2025) neloskaudella ihastuttanut Joseph Quinn näyttelee Suen veljeä Johnny "Human Torch" Stormia, joka hallitsee tulta. The Bear -sarjasta (2022-) tuttu Ebon Moss-Bachrach taas esittää pilotti Ben "The Thing" Grimmiä, jonka iho peittyi kiveen ja josta tuli väkivahva. Pascal, Kirby, Quinn ja Moss-Bachrach hyppäävät rooleihinsa onnistuneesti ja elokuva hyödyntää hyvin koko nelikkoa, nostaen nämä esille omiin tähtihetkiinsä pitkin leffaa. Pascalin ja Kirbyn väliltä löytyy hyvää kemiaa ja Quinn saa sopivasti monipuolisuutta vitsiniekka-Johnnyyn. Moss-Bachrach tuo hienovaraisesti esille hahmonsa epävarmuuksia ja hänen pehmeä äänensä ja luonteensa on hyvässä kontrastissa kovan ulkokuoren kanssa. Eikä pidä unohtaa nelikon uskollista robottiapuria H.E.R.B.I.E.:tä (äänenä Matthew Wood), joka on vihdoin kehdattu tuoda elokuvamuotoon.

     Vastaansa Fantastic Four saa maailmojen syöjä Galactusin (Ralph Ineson) ja tämän palvelijan, Shalla-Balin, eli Silver Surferin (Julia Garner). Toisin kuin Fantastic Four: Hopeasurffari -leffassa, tämä Galactus ei ole mikään avaruuspilvi, vaan tämä hurja ikiaikainen olento esitetään tutussa sarjakuvallisessa komeudessaan. Galactusiin tuodaan toimivasti syvyyttä, jolloin hän ei ole pelkkä paha pahan vuoksi, minkä lisäksi myös Silver Surferissa päästään hyvin hopeisen pinnan alle.

Vaikka The Fantastic Four: First Steps ei ole jatkoa aiemmille Fantastic Four -elokuville, se luottaa siihen, että leffat (ja toki niiden lähdemateriaalina toimivat sarjakuvat) ovat tarpeeksi tuttuja katsojille, jottei uutuuselokuvan tarvitse lähteä näyttämään hahmojen alkuperää taas kerran uusiksi. Vastikään ilmestyneen DC-elokuva Supermanin (2025) tapaan elokuva kertoo nopeasti alussa, miten hahmot saivat voimansa, mutta heti leffan alussa nämä hahmot ovat jo toimineet muutaman vuoden ajan ja heitä pidetään suurina sankareina. Supermanin tapaan The Fantastic Four: First Steps myös hyppää täysin häpeilemättä sinne lähdemateriaalinsa juurille ja tarjoaa ilahduttavan värikkään supersankariseikkailun. Leffaa ei ole tehty samalla tosikkomaisella asenteella kuin vuoden 2015 mätäpaisetta, vaan se tarjoaa sinitrikoiset sankarinsa ja mahtipontisella kypärällä varustetun pääpahiksensa juuri niin yliampuvina kuin heidät alun perin esiteltiin, muuttumatta kuitenkaan miksikään hupsutteluksi.

Huumoria on kyllä tiedossa tuttuun Marvel-tyyliin, mutta elokuva osaa kuitenkin rakentaa jännitettä, eikä kestä kauaa, kun Silver Surfer jo saapuu kertomaan ihmiskunnalle, että planeettamme on valittu Galactusin seuraavaksi ateriaksi. Tästä alkaakin sankarinelikkomme epätoivoinen yritys pelastaa koko Maapallo tuholta. Kohtaamiset Galactusin ja Silver Surferin kanssa ovat tehokkaan jännittäviä; etenkin eräs avaruudessa tapahtuva takaa-ajo meinaa saada siirtymään penkin reunalle hikipisarat ohimoilla. Jännitettä kasvatetaan niin jatkuvilla takaiskuilla kuin myös mielenkiintoisella eettisellä dilemmalla, joka ryhmän eteen heitetään. Vaikka panoksena on koko planeetan kohtalo, leffasta on saatu mainion intiimi ja perhekeskeinen. Tässä kohtaa tätä arvostelua pitäisi jo olla sanomattakin selvää, mutta todetaan se nyt vielä, jos asia on jäänyt joltakulta epäselväksi: The Fantastic Four: First Steps on paras elokuva, joka tästä tiimistä on saatu aikaiseksi. En malta odottaa, että hahmoja päästään hyödyntämään enemmän laajemmassa Marvelin elokuvauniversumissa.

Elokuvan on ohjannut Matt Shakman, joka teki Marvelille aiemmin mahtavan WandaVision-sarjan (2021). Shakman rakentaa tunnelmaa hyvin, leikkien sopivasti sarjakuvamaisuuden ja maailmanlopun enteilyn välillä. Käsikirjoitusta ovat olleet rustaamassa Josh Friedman, Eric Pearson, Jeff Kaplan ja Ian Springer, joilla on nähtävästi ollut visiona vielä isompi leffa, jota on kuitenkin tekijöiden mukaan leikkaushuoneessa lopulta saksittu. Jos The Fantastic Four: First Stepsissä jokin tökkii, niin sen rytmitys. Elokuva kestää alle kaksi tuntia ja välillä tämä on johtanut kiirehtimiseen, sekä harmillisesti myös John Malkovichin roolin poistamiseen kokonaan. Leffasta voi toisinaan selvästi sanoa, että tästä puuttuu nyt jotain.

Teknisiltä ansioiltaan elokuva on muutenkin hitusen ailahteleva. Kameratyöskentely on oivaa, mutta tietokonetehosteet saavat leffan näyttämään paikoitellen videopeliltä, eivätkä esimerkiksi Johnnyn tuliefektit juuri vakuuta. Jos jostain kuitenkin pidin valtavasti, niin elokuvaan luodusta maailmasta. The Fantastic Four: First Steps on nimittäin osa Marvelin elokuvauniversumia, mutta se ei tapahdu samassa maailmassa muiden leffojen kanssa, vaan vaihtoehtoisessa todellisuudessa, Maa-828:ssa. Tämä maailma on ihastuttavan retrofuturistinen, yhdistellen näyttävästi 1960-luvun estetiikkaa tuon ajan visioihin mahdollisesta tulevaisuudesta. Lavasteet ovat komeat ja puvustus tyylikästä. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit nousevat kirkkaasti Marvel-musiikkien kärkikahinoihin. Kun Marvel-leffojen musiikit ovat usein lähinnä taustameteliä, Giacchino on saanut aikaiseksi suorastaan riemastuttavaa jälkeä ja hyvänmielinen tunnusmelodia jääkin päähän soimaan pitkäksi aikaa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joista etenkin ensimmäinen täytyy jäädä katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fantastic Four: First Steps, 2025, Marvel Studios, 20th Century Studios

Arvostelu: Nosferatu (2024)

NOSFERATU

Ohjaus: Robert Eggers

Pääosissa: Nicholas Hoult, Lily-Rose Depp, Bill Skarsgård, Aaron Taylor-Johnson, Emma Corrin, Ralph Ineson, Simon McBurney ja Willem Dafoe

Genre: kauhu, fantasia

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Nosferatu on uudelleenfilmatisointi samannimisestä saksalaiselokuvasta (Nosferatu - Eine Symphonie des Grauens) vuodelta 1922, joka puolestaan oli luvaton filmatisointi Bram Stokerin kirjasta Dracula (1897). Elokuvasta oli tehty jo vuonna 1979 uudelleenfilmatisointi Nosferatu - yön valtias (Nosferatu: Phantom der Nacht) ja vuonna 2015 ilmoitettiin, että Robert Eggers ohjaisi uuden version elokuvasta. Eggers aikoi tehdä elokuvan heti The Witchin (The VVitch: A New-England Folktale - 2015) jälkeen, mutta päättikin lopulta tehdä ensin The Lighthousen (2019) ja The Northmanin (2022). Alun perin näyttelijäkaartiin palkattiin Anya Taylor-Joy ja Harry Styles, mutta kummatkin joutuivat jättämään projektin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2023 ja nyt uusi Nosferatu saapuu elokuvateattereihin. Itse olen ollut viime aikoina varsin nuiva ja epäileväinen kaikenlaisia uudelleenfilmatisointeja kohtaan, mutta olin todella utelias Nosferatun suhteen, pääasiassa Eggersin takia. Elokuvan ensimmäinen traileri oli mielestäni erittäin vaikuttava ja odotin positiivisin mielin näkeväni elokuvan. Olinkin innoissani, kun pääsin näkemään Nosferatun jo kuukautta ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1838 saksalainen Thomas Hutter matkustaa Transylvaniaan tapaamaan kreivi Orlokia, joka haluaa ostaa kartanon pienestä saksalaiskaupungista. Thomas ei kuitenkaan tiedä, että kreivi on verta himoitseva pahan ruumiillistuma, joka aikoo syöstä kaupungin pimeyteen ja tehdä Thomasin rakkaasta Ellenistä vaimonsa.

Puolentoista vuoden takaisessa Renfield-elokuvassa (2023) kreivi Draculan palvelijaa näytellyt Nicholas Hoult palaa vampyyrien maailmaan ja näyttelee Nosferatussa Thomas Hutteria, nuorta kiinteistönvälitysalalla toimivaa miestä, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun hänet lähetetään solmimaan tärkeitä kauppoja iäkkään aatelismiehen kanssa. Hoult tekee yhden uransa parhaista roolitöistä, tulkiten erinomaisesti hahmonsa kasvavaa pelkoa, kun hänen bisneskumppaninsa todelliset aikomukset käyvät selväksi. Näyttelijäkaarti on muutenkin väkevä. The Idol -sarjasta (2023) tuttu Johnny Deppin tytär Lily-Rose säväyttää Thomasin rakkaana Elleninä, jonka pahuus on ottanut tähtäimeensä. Nuoren Deppin työ on suorastaan intensiivistä. Aaron Taylor-Johnson ja Emma Corrin ovat mainiot pääparin varakkaana ystäväpariskuntana Friedrich ja Anna Hardingina, Simon McBurney heittäytyy hyvin lieron vampyyripalvelijan, herr Knockin osaan ja Willem Dafoe on vähemmän yllättäen nappivalinta Von Franziksi, erikoiseksi professoriksi, joka kutsutaan tutkimaan tilannetta, kun tavalliset metodit eivät enää auta. Nosferatu ei suinkaan ole uusi juttu Dafoelle, näyttelihän mies jo itse kreivi Orlokia - tai pikemminkin tämän näyttelijää, Max Schreckiä - alkuperäisen Nosferatun teosta kertovassa Shadow of the Vampire -elokuvassa (2000).

     Mutta elokuvan suurin täky on totta kai itse nosferatu, vampyyrikreivi Orlok, jota näyttelee Bill Skarsgård. Skarsgård vakuutti toisena kauhuikonina, Pennywise-klovnina Se-elokuvissa (It - 2017-2019), mutta jätti kylmäksi muutenkin vaivaannuttavan huonossa The Crow -uudelleenfilmatisoinnissa (2024). Orlokina Skarsgård on hyytävä ja suorastaan tunnistamaton. Usein pelkkänä siluettina taustalla pimeyden syleilemänä nähtävä, vanhaa kieltä möreästi mongertava ja tarkoin harkitusti liikkuva kreivi seisauttaa veret katsomoissa, joskin maskeerajien pornoviiksivalinta voikin aiheuttaa myös huvittunutta tirskuntaa.

Olen viime vuosina yhä vain enenevimmissä määrissä kritisoinut Hollywoodin fiksaatiota uudelleenfilmatisointeja kohtaan, jotka tuntuvat toinen toistaan sieluttomammilta rahastusyrityksiltä. Hyvänä esimerkkinä on aiemmin mainittu Skarsgårdin The Crow. Nosferatusta olin kuitenkin optimistisempi, lähinnä kameran edessä ja takana pyörivän tiimin takia. Minun on hyvin vaikeaa kuvitella, että Robert Eggers tekisi mitään elokuvaa puhtaasti rahan vuoksi ja vaikka tekisikin, uskoisin hänen pistävän silti kaikkensa peliin. Lisäksi Bram Stokerin Dracula-kirjan pohjalta on tehty jo niin runsaasti filmatisointeja, että tässä kohtaa melkeinpä tuntuu siltä, että on vääjäämätöntä, että jokainen sukupolvi saa oman elokuvasovituksensa tutusta tarinasta - kulki se sitten nimellä Dracula tai Nosferatu.

Jos on nähnyt kaksi aiempaa Nosferatu-elokuvaa tai vaikkapa Bela Lugosin tähdittämän Dracula - vanhan vampyyrin (Dracula - 1931), Christopher Leen tähdittämän Pimeyden prinssin (Dracula - 1958), Gary Oldmanin tähdittämän Bram Stokerin Draculan (Bram Stoker's Dracula - 1992), Netflixin Dracula-sarjan (2020) tai jopa Leslie Nielsenin komedian Dracula - verevä vainaja (Dracula: Dead and Loving It - 1995), uusi Nosferatu ei tarinallisesti tarjoa mitään uutta. Elokuva seuraa tuttua kaavaa, eikä käsikirjoitus juuri yllätä, mutta lopputuloksen hienous syntyykin Eggersin vaikuttavasta ohjauksesta.

Sen lisäksi, että Eggers saa näyttelijöistään kaiken irti, on hänen loihtimansa tunnelma erinomainen. Nosferatu on todella karmiva elokuva, etenkin ensimmäisen puolituntisensa aikana, kun elokuva kasvattelee painostavuutta kohti ensikohtaamista kreivi Orlokin kanssa. Mukana on muutamia todella onnistunuteita ja aidosti pelottavia kohtauksia, ja yleistunnelma on muutenkin synkkä ja ahdistava. Kun Orlok lähestyy pientä saksalaiskaupunkia ja hänen pimeytensä laskeutuu kaupungin ylle, on tietty epätoivo käsinkosketeltavaa. Samalla elokuvassa on jotain oudon hypnoottista. Samalla lailla kuin Orlok lumoaa uhrinsa pauloihinsa, leffa tekee niin katsojalle. Parin tunnin ja vartin kesto pitää pääasiassa tehokkaasti otteessaan, huipentuen jopa varsin piinaavalla tavalla.

Nosferatu on audiovisuaalisesti aivan mieletön teos. Kameratyöskentely on läpikotaisin tarkkaa kuvasommittelua ja kamera-ajoja myöten. Leffan olisikin parasta napata Oscar-ehdokkuus, ehkä jopa voitto kuvauksesta. Valaisua hyödynnetään esimerkillisen taitavasti, etenkin kohtauksessa, jossa vaunut saapuvat hakemaan Thomasin kreivin linnaan. Värityöskentely on todella tyylikästä ja siitä löytyy hauskoja kunnianosoituksia alkuperäiselle klassikolle. Leikkauskin on pääasiassa ensiluokkaista ja mukana on muutamia hurjan sulavia siirtymiä. Lavastus on kertakaikkisen komeaa jälkeä, mainion puvustuksen kanssa jälleen Oscarin arvoista suorittamista. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma tukee menoa oivallisesti. Robin Carolanin musiikit tuovat oman lisänsä tunnelmaan, oli kyse sitten pelottavista hetkistä tai kaihoisista kohtauksista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nosferatu, 2024, Focus Features, Maiden Voyage Pictures, Studio 8, Birch Hill Road Entertainment

Arvostelu: The First Omen (2024)

THE FIRST OMEN

Ohjaus: Arkasha Stevenson

Pääosissa: Nell Tiger Free, Sônia Braga, Ralph Ineson, Maria Caballero, Nicole Sorace, Tawfeek Barhom, Bill Nighy ja Charles Dance

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Richard Donnerin ohjaama kauhuelokuva Ennustus (The Omen - 1976) oli kehuttu ja Oscar-palkittu menestys, jolle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Kirous (Damien: Omen II - 1978) ja 7 tikaria (Omen III: The Final Conflict - 1981) menestyivät kuitenkin kumpikin edeltäjäänsä huonommin ja saivat lähes täystyrmäyksen kriitikoilta. Neljäs osa Omen IV - Riivaajan paluu (Omen IV: The Awakening - 1991) tehtiin suoraan televisioesitykseen ja se lytättiin täysin, eikä myöskään 6.6.2006 julkaistu uudelleenfilmatisointi The Omen ollut pahemmin kriitikoiden tai leffasarjan fanienkaan mieleen. Vuonna 2016 ilmoitettiin, että tekeillä on uusi Omen-elokuva, jonka olisi tarkoitus toimia esiosana alkuperäisleffalle. Kuvaukset käynnistyivät vasta syksyllä 2022, kun käsikirjoitusta oli työstetty useasti uudestaan ja ohjaajakin vaihtunut Antonio Camposista Arkasha Stevensoniin. Nyt The First Omen saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa todella skeptisenä. Olen nähnyt elokuvasarjasta aiemmin vain alkuperäisen Ennustuksen, jota pidän upeana kauhuteoksena. En juuri innostunut, kun kuulin, että sille tehtäisiin esiosa ja uutuuselokuvan kehnot trailerit ovat vain laskeneet odotuksiani. Kävinkin epäileväisenä katsomassa The First Omenin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1971 nunnaksi pyrkivä Margaret Daino muuttaa Roomaan työskennelläkseen orpokodissa opettajana. Siellä hänelle paljastuu kauhistuttava suunnitelma Antikristuksen synnyttämiseksi.

Apple TV+:n Servant-kauhusarjasta (2019-2023) tuttu Nell Tiger Free näyttelee Margaret Dainoa, nuorta amerikkalaisnaista, joka muuttaa Italian pääkaupunkiin Roomaan, haaveenaan toimia opettajana ja sitten nunnana paikallisessa orpokodissa. Free istuu rooliinsa hyvin, tulkiten osaavasti hahmonsa muutosta, kun tälle aluksi aika sinisilmäisenä esitellylle Margaretille alkaa hiljalleen selvitä hirvittävä salaliitto. Free esittää hahmonsa kehittyvää paniikkia oivallisesti, joskin leffasta löytyy yksi kohtaus, jossa hänen antaumuksellinen eläytymisensä muuttuu tahattoman komedian puolelle.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sônia Braga orpokotia johtavana abbedissana, Maria Caballero Margaretin kanssa nunnaksi pyrkivänä Luzina, Nicole Sorace orpokodissa asuvana omituisena Carlita-tyttönä, Bill Nighy kardinaali Lawrencena, sekä Ralph Ineson alkuperäisestä Ennustuksesta tuttuna isä Brennanina, joka on ensimmäisenä Antikristuksen synnyttämiseen liittyvän salaliiton jäljillä. Braga sopii passelisti tomeraksi abbedissaksi ja Ineson kanavoi kelvollisesti alkuperäisleffassa Patrick Throughtonin esittämän pappihahmon päämääräisyyttä pysäyttää pahat voimat. Karismaattinen Nighy, sekä vain leffan prologissa piipahtava Game of Thrones -sarjan (2011-2019) näyttelijä Charles Dance ovat kuitenkin harmillisen alikäytetyt osissaan.

Valitettavasti The First Omen ei onnistunut voittamaan minua puolelleen, vaan epäilykseni kävivät toteen. Kyseessä on turhauttavan laiska yritys rahastaa tunnetun kauhuelokuvasarjan nimellä, turhaakin turhempi esiosa ja ihan ylipäätään vain tylsän geneerinen kauhuräpellys. Elokuva sisältää pari hyvää näyttelijäsuoritusta, ideaa ja yksittäistä kuvaa, mutta siihen se sitten jääkin, eikä minulta juuri positiivista sanottavaa löydy. Erityisesti minua tympi se, kuinka elokuvan tekijöiltä ei löytynyt mitään ymmärrystä alkuperäistä klassikkoa kohtaan ja mikä siinä toimii niin hyvin. Ennustuksen sijaan The First Omenista tulee mieleen ihan muut kauhuleffat, lähinnä viime vuosien aikana ilmestyneet Nunna-rainat (The Nun - 2018-2023). Kaikki samat kolkoilla käytävillä pimeässä hiippailut, sekä muut vastaavat, miljoona kertaa nähdyt jipot löytyy. Lukuun ottamatta paria yllättävänkin karua body horror -hetkeä leffan kauhuosasto on unettavan tylsää seurattavaa.

Yksi elokuvan merkittävimmistä ongelmista on myös sen tarina. The First Omen toimii tosiaan suorana esiosana alkuperäiselle Ennustukselle ja klassikon nähneelle ei pitäisi tulla yllätyksenä, kuinka uutuuselokuvassa lopulta käy. Mukaan yritetään tuoda pari epätoivoista käännettä ja koukkua, mutta toinen näistä oli mielestäni todella ennalta-arvattava. Toisella taas yritetään pohjustaa mahdollista jatko-osaa tälle. Enkä siis tarkoita Ennustusta, joka jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin tässä leffassa jäädään, vaan sitä sivuavaa lisäosaa. Minä en ainakaan jäänyt odottamaan jatkoa ollenkaan. Mieluummin vain leikin, ettei edes The First Omenia ole olemassa, vähän samaan tapaan kuin teen viime vuonna toista 1970-luvun kauhuklassikon tarinaa jatkaneen Manaaja: Uskon merkin (The Exorcist: Believer - 2023) kohdalla.

Elokuvan ohjaajaksi valikoitui lopulta Arkasha Stevenson, joka oli aiemmin tehnyt yksittäiset jaksot muun muassa sarjoista Legion (2017-2019) ja Brand New Cherry Flavor (2021), mutta joka ei ollut ennen ohjannut ainuttakaan elokuvaa. Stevensonin ensikertalaisuus näkyy, minkä lisäksi leffa ei herätä tunnetta siitä, että hän olisi pahemmin halunnut kunnioittaa alkuperäisteosta. Stevenson ei saa rakennettua jännittävää ilmapiiriä, vaan hänen kauhuyrityksensä on varsin pitkäveteistä seurattavaa. Asiaa ei auta hänen, Tim Smithin ja Keith Thomasin kehno käsikirjoitus täynnä ideoita, jotka eivät tunnu Ennustukselta yhtään. Leffassa on myös runsaasti kuvastoa, joka ei sovi alkuperäisleffan maailmaan. Mukana on yksi todella komea otos ovelasti aseteltujen kynttilöiden kera, mutta heti perään heivataan todella tökeröitä kamera-ajoja, jotka saivat minut unohtamaan senkin vähän riemun. Lavasteet ja asut ovat oivat ja maskeeraukset äityvät parissa kohtaa toimivan ällöttäviksi. Äänimaailma rakentuu tavanomaisten äkkisäikyttelyjen varaan. Mark Korvenin säveltämät musiikit eivät jää millään lailla mieleen, mutta lopputekstien aikana pauhaava, alkuperäisleffasta tuttu Jerry Goldsmithin säveltämä ja Oscar-ehdokkuuden saanut Ave Satani -kuoro puree edelleen luihin ja ytimiin hyytävyydellään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.com ja elokuvan juliste www.impawards.com

The First Omen, 2024, 20th Century Studios, Phantom Four Films, Abbey Road Studios, Cattleya, Kiwii

Arvostelu: The Creator (2023)

THE CREATOR

Ohjaus: Gareth Edwards

Pääosissa: John David Washington, Madeleine Yuna Voyles, Allison Janney, Gemma Chan, Ken Watanabe, Robbie Tann, Sturgill Simpson, Ralph Ineson, Marc Menchaca, Veronica Ngo ja Amar Chadha-Patel

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

The Creator on Godzillan (2014) ja Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) ohjaajan, Gareth Edwardsin uusi scifielokuva. Leffan teko käynnistyi vuonna 2019, kun New Regency -yhtiö pestasi Edwardsin kirjoittamaan ja ohjaamaan täysin uuden scifiteoksen, joka kulki aluksi työnimellä "True Love". Kuvaukset käynnistyivät Thaimaassa tammikuussa 2022 ja tekijöiden täytyi olla luovia tekoprosessin aikana, saadakseen aikaan näyttävän scifieepoksen vain hieman yli 80 miljoonan dollarin budjetilla. Kamera ostettiin kaupasta, luonnonvaloa käytettiin mahdollisimman paljon ja futuristiset maisemat lisättiin mukaan vasta jälkikäteen tietokoneella, oikeissa maisemissa kuvattujen kohtausten päälle. Nyt The Creator saa ensi-iltansa ja itse odotin elokuvaa innoissani. Jatko-osien, esiosien, lisäosien, uudelleenfilmatisointien sun muiden vallattua Hollywoodin, koin äärimmäisen virkistäväksi, että tulossa olisi edes yksi alkuperäisideaan perustuva scifielokuva. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Creatorin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa. Pääsin myös osallistumaan Disneyn järjestämään lehdistötilaisuuteen, jossa haastateltavana oli ohjaaja Edwards. Siitä voit lukea lisää tästä.

Vuonna 2070 ihmiskunta on sodassa tekoälyä vastaan. Kersantti Joshua Taylor saa tehtäväkseen matkata Uuteen Aasiaan ja etsiä sieltä tekoälyn kehittelemän uuden ylivertaisen aseen. Joshuan löydös saa miehen kuitenkin kyseenalaistamaan kaiken, mitä hän on sodasta ajatellut.

Muutaman vuoden takaisesta toisesta scifitoimintaelokuvasta, Tenetistä (2020) tuttu John David Washington nähdään myös The Creatorin pääroolissa, Yhdysvaltojen kersanttina, Joshua Taylorina. Joshuaa vaivaavat menneisyyden traumat, hänen vaimonsa Mayan (Gemma Chan) kuoltua, jotka ovat jo valmiiksi asettaneet hänet väliinputoajaksi ihmisten ja tekoälyn luomien robottien, simulanttien välisessä taistelussa. Hänet saadaan kuitenkin houkuteltua uuteen tehtävään, mikä mullistaa aivan kaiken. Washington osoittaa jälleen taitonsa ison luokan leffan keulakuvana. Hänestä löytyy uskottavuutta toimintakohtauksiin, mutta hän osaa myös tuoda sydäntä hahmoonsa ja kaivaa tästä esille useampia puolia. Nämä puolet nousevat pintaan erityisesti, kun Joshua löytää tekoälyn huippuaseeksi puhutun luomuksen, robottitytön Alfa-O:n, jota esittää ensikertalainen Madeleine Yuna Voyles. Tulokas pärjää mainiosti Washingtonin rinnalla ja yhdessä he muodostavat toimivan kaksikon, jonka matkaa sodan täyttämässä futuristisessa maailmassa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Allison Janney ja Ralph Ineson Joshuan tehtävälleen lähettävinä eversti Howellina ja kenraali Andrewsina, Marc Menchaca Howellia seuraavana McBridenä, Ken Watanabe simulanttijoukkoa johtavana Harunina, sekä Amar Chadha-Patel simulanttipoliiseina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, etenkin Watanabe simulanttikomentajana.

Hollywoodin laiskistuttua pelkkien jatko-, esi- ja lisäosien, sekä uudelleenfilmatisointien ja vanhojen leffasarjojen uudelleenkäynnistysten tulvaan, uudet ideat ovat tuntuneet olevan täysin lopussa. Siksi onkin äärimmäisen piristävää katsoa jotain The Creatorin kaltaista, joka valaa toivoa, ettei Yhdysvaltojen leffatehdas olisikaan täysin menetetty tapaus. Toki The Creatorista löytyy tuttuja juttuja monista aiemmista produktioista ja jo trailereita katsoessa kertomus erityistä ja jahdattua lasta jonkinlaisessa futuristisessa ympäristössä kuljettavasta miehestä toi herkästi mieleen esimerkiksi videopeliin perustuvan The Last of Us -sarjan (2023-), sekä huippusuositun Star Wars -sarja The Mandalorianin (2019-). Tunnistettavat piirteet ovat välttämätön paha Hollywoodissa, missä uudet ideat otetaan vastaan vain, jos niitä voi verrata aiempiin rahasampoihin, mutta niidenkin kanssa The Creator seisoo tukevasti omilla jaloillaan. On myös ilo katsoa ison luokan tehoste-elokuvaa, joka keskittyy kertomaan tarinaansa ja kehittämään hahmojaan, sen sijaan, että se yrittäisi pohjustaa mahdollisia jatko-osia tai kokonaista elokuvauniversumia.

Tämä vähän päälle parituntinen scifitoimintaeepos vie täysin mennessään kaikki lajityypin ystävät. Sen futuristinen maailma on kiehtovasti luotu, sekä hurjan ajankohtainen. Vaikka ihmiskuntaa vastaan sotivia tekoälyrobotteja on nähty elokuvissa usein, muistettavimmin Terminator-elokuvissa (1984-2019), aihe ei ole koskaan ollut yhtä ajankohtainen kuin nyt. Aihe on ajankohtainen myös Hollywoodissa, jossa käsikirjoittajat ja näyttelijät lakkoilevat osittain juurikin tekoälyn takia, jonka pelätään korvaavan kirjoittajat ja näyttelijät. The Creatorissakin suuret kyltit mainostavat, että voit käydä skannaamassa ulkonäkösi, jota käytettäisiin simulanttien valmistukseen.

Vahvan kertomuksensa ja ajankohtaisten aihepiiriensä ohessa The Creator on myös todella tehokas viihdepaketti. Tylsää hetkeä ei sekaan mahdu, vaan kaiken aikaa menoaan kasvatteleva tieteisseikkailu pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Elokuva on rytmitetty onnistuneesti sisältämään tasaisin väliajoin hahmoja ja heidän välejään syventäviä hetkiä, sekä komeita toimintakohtauksia. Etenkin ennen loppuhuipennusta nähtävä taistelu on todella jännittävää seurattavaa, että myös visuaalisesti erittäin näyttävää katsottavaa. Jos tällaista voi saada aikaiseksi vain hieman päälle 80 miljoonalla dollarilla, niin millä ilveellä muut Hollywoodin tehosteleffat voivat perustella 200-300 miljoonan dollarin megabudjettinsa? The Creator nimittäin näyttää paljon paremmalta kuin suuri osa tämän vuoden muista tehoste-elokuvista. Kenties merkittävä tekijä onkin, että leffaa on tehty tarina ja hahmot, eikä tehosteet edellä. Kun sekaan vielä ripotellaan onnistuneen liikuttavia hetkiä, hieman hyvää huumoria, sekä traagista rakkaustarinaa, on kyseessä yksi vuoden sykähdyttävimmistä elokuvaelämyksistä, jota vaivaavat hieman vain juonenkäänteiden ennalta-arvattavuudet.

Gareth Edwards ei ole aiemmin pahemmin säväyttänyt minua elokuvantekijänä. Hänen esikoisleffansa Monsters (2010) jätti minut kylmäksi, Godzilla oli turhauttava kaikessa godzillattomuudessaan ja Rogue One jäi tunnetusti tuotanto-ongelmien kouriin, eikä Tony Gilroyn finaaliin saattelemasta lopputuloksesta voi oikeastaan edes puhua Edwardsin elokuvana. The Creatorilla Edwards pääsi vihdoin tekemään minuun vaikutuksen. Hänen ohjauksensa on vahvaa, mutta myös hänen, yhdessä Chris Weitzin kanssa rustattu käsikirjoituksensa on mainio. Lisäksi häneltä löytyy silmää tyylikkäille visuaalisuuksille. The Creator on komeasti kuvattu. Eri Aasian maiden kauniit maisemat pääsevät oikeuksiinsa ja jälkikäteen päälle lisätyt futuristiset maisemat luovat jylhän, joskin hieman karmivankin kuvauksen mahdollisesta tulevaisuudesta. Lavasteet ja asut ovat hienot ja kuten jo tulikin sanottua, tietokonetehosteet ovat vaikuttavat, oli kyse sitten simulanttien konemaisista takaraivoista tai taivaalla kulkevasta Nomad-aluksesta ja sen aiheuttamasta tuhosta. Äänitehosteet vahvistavat menoa ja Hans Zimmerin säveltämät musiikit sopivat tietty kuin nenä päähän tällaiseen ison luokan scififilmiin.

Yhteenveto: The Creator on mahtava scifitoimintaeepos, joka valaa toivoa, että laiskaksi muuttunut Hollywoodkin saattaa vielä tulevaisuudessa tarjota jotain vaikuttavaa. Vaikka elokuvan tarinassa on tuttuja juttuja ja tietyt käänteet ovat helposti arvattavissa ennakkoon, tarina vie väkevästi mukanaan. Tulevaisuuden kuva on huolellisesti ja kiehtovasti rakennettu, ja tähän ihmiskunnan ja tekoälyn väliseen konfliktiin uppoutuu täysillä. Elokuva rakentaa onnistuneesti hahmojaan ja maailmaansa, ripotellen sekaan toinen toistaan komeampia ja jännittävämpiä toimintakohtauksia. Leffasta löytyy myös hieman hyvää huumoria, sekä loppua kohti myös tunteikkuutta. Visuaaliselta ilmeeltään The Creator on todella säväyttävä, oli kyse sitten jylhiä maisemia ihailevasta kuvauksesta tai erinomaisista erikoistehosteita. On käsittämätöntä, että elokuva näyttää näin paljon paremmalta kuin monet muut Hollywoodin megatuotannoista, vaikka sen budjetti on huomattavasti pienempi kuin niiden. Näyttelijäkaarti vakuuttaa ja Gareth Edwards tekee hyvää työtä niin ohjaajana kuin kirjoittajana. The Creator kuuluu jokaisen scifitoimintaa fanittavien pakkokatselulistalle. Jos elokuva kiinnostaa edes vähän, suosittelen käymään katsomassa sen elokuvateatterissa, näyttääksesi Hollywoodille, että yleisöllä on vielä kysyntää uusille tarinoille vanhojen tuttujen franchise-teosten lomassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Creator, 2023, 20th Century Studios, New Regency Productions, Entertainment One

Arvostelu: The Pope's Exorcist (2023)

THE POPE'S EXORCIST

Ohjaus: Julius Avery

Pääosissa: Russell Crowe, Daniel Zovatto, Alex Essoe, Peter DeSouza-Feighoney, Laurel Marsden, Cornell S. John, Franco Nero ja Ralph Ineson

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

The Pope's Exorcist perustuu vuodesta 1986 vuoteen 2016 Vatikaanin päämanaajana toimineen Gabriele Amorthin muistelmakirjoihin An Exorcist Tells His Story (1999) ja An Exorcist: More Stories (2002). Vuonna 2020 Screen Gems hankki kirjojen filmatisointioikeudet ja palkkasi Ángel Gomézin ohjaamaan ja Chester Hastingsin ja R. Dean McCrearyn käsikirjoittamaan elokuvan. Vuonna 2022 suunnitelmat kuitenkin muuttuivat. Julius Avery korvasi Gomézin ohjaajana ja Michael Petroni ja Evan Spiliotopoulos kirjoittivat elokuvan uusiksi. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt The Pope's Exorcist saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun kuulin, että Russell Crowe tähdittäisi kauhuelokuvaa, jonka ohjaajana toimii mainion Overlordin (2018) tehnyt Avery. Elokuvan traileri ei kuitenkaan vakuuttanut minua lainkaan ja meninkin skeptisin ennakko-odotuksin katsomaan The Pope's Exorcistia sen lehdistönäytökseen muutama päivä ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1987 paavin päämanaaja Gabriele Amorth matkaa Espanjaan, auttamaan demonin riivaamaa nuorta poikaa ja saa selville Vatikaanin peittelemän salaisuuden.

Pääroolissa itse tosielämän manaajana Gabriele Amorthina nähdään Russell Crowe. Muun muassa Gladiaattorista (Gladiator - 2000) tunnettu karismaattinen Crowe on tehnyt ansiokkaan uran, mutta viime aikoina hän ei ole pahemmin vakuuttanut, vaan hänen roolityönsä esimerkiksi elokuvissa The Mummy (2017), Rattiraivo (Unhinged - 2020) ja Thor: Love and Thunder (2022) ovat olleet paikoin kiusallista katseltavaa. The Pope's Exorcistin traileri vaikutti siltä, että kummallisella italialaiskorostuksella englantia puhuva Crowe tekisi elokuvassa yhden uransa pohjanoteerauksista. Onkin siis ilo huomata, että Crowe onkin todellisuudessa erittäin mainio elokuvassa, kannatellen leffaa harteillaan. Elokuvassa hänen aksenttinsa toimii yllättävän hyvin, kenties siksi, että Crowe kuullaan jatkuvasti puhumassa italiaa ja vielä omaan korvaani luontevan kuuloisesti. Tosielämässä Amorth oli nähtävästi jonkin sortin hassuttelija ja niinpä Crowekin esittää hahmoaan hieman hupsutellen, vaikka samalla myös näyttää, että Amorth ottaa työnsä äärimmäisen vakavasti.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat demonin (jylhä-ääninen Ralph Ineson) riivaama Henry-poika (Peter DeSouza-Feighoney), hänen äitinsä Julia (Alex Essoe) ja hänen isosiskonsa Amy (Laurel Marsden), Amorthia auttava espanjalaispappi Thomas (Daniel Zovatto), sekä tietty itse paavi (Franco Nero). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan oivallisesti, joskin Essoen ja Marsdenin tehtäväksi jää lähinnä näytellä kauhistuneita kohtauksesta toiseen. Nuori DeSouza-Feighoney on onnistuneen hyytävä riivattuna poikana, joka alkaa leffan edetessä vääntelehtimään yhä vain luonnottomammin ja suoltamaan pahempia hävyttömyyksiä.

Mielestäni kehnolta näyttäneen trailerin jälkeen The Pope's Exorcist osoittautui positiiviseksi yllätykseksi... joskin ei elokuva silti kovin ihmeellinen ole. Elokuvan ensimmäinen tunti on vielä varsin kelvollinen. Crowe on tosiaan lystikkäässä vedossa vitsejä murjovana manaajana, jonka hymy alkaa kuitenkin hyytyä, kun hän saapuu tutkimaan Henryn tapausta ja tajuaa, ettei ole aiemmin kohdannut vastaavanlaista pahaa voimaa. Elokuva kypsyttelee jännitettä sujuvasti. Amorthin ja demonin riivaaman pojan keskustelut saavat jo hieman sydäntä pamppailemaan lujempaa, minkä lisäksi leffasta löytyy pari tehokkaan intensiivistä kohtausta. Pitkään vaikuttaisi siltä, että kaikessa kaavamaisuudessaan kyseessä olisi pitkästä aikaa oiva manausleffa, jonka voisi sujuvasti katsoa uudestaankin.

Toisella puoliskolla ongelmat kuitenkin nostelevat päätään. Kun Amorth tutkii, mikä demoni kohtelee Henry-parkaa kuin räsynukkea, hän päätyy suurten paljastusten äärelle ja sen enempää spoilaamatta sanon vain, että nämä paljastukset ovat aika kiusalliset. Ne saavat erään kristillisen kirkon historian hirvittävimmistä teoista näkymään toisenlaisessa valossa, aivan kuin maalaillen kirkosta viatonta tässä tapahtumassa. Sen lisäksi elokuvan loppuhuipennus kasvaa turhankin mammuttimaisiin mittoihin. Yliampuva lopetus on pikemminkin tahattoman koominen kuin pelottava. Leffan väkisin väännetty, mahdollista jatko-osaa petaava kohtaus tuntuu siltä, että koko viimeinen kolmannes olisi tehty uusiksi.

Elokuvan ohjaaja pistettiin vaihtoon vain kuukausia ennen kuvausten alkua ja lopulta vastuun sai erittäin mainion Overlordin ja aika keskinkertaisen Samaritanin (2022) tehnyt Julius Avery. Avery rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja saa näyttelijät heittäytymään hyvin. Hän kuitenkin paisuttaa finaalia liian isoksi ja kadottaa samalla jännitteen. Lopullisesta käsikirjoituksesta vastanneet Michael Petroni ja Evan Spiliotopoulos lainaavat paljon muista kauhuleffoista, mutta saavat silti kasaan ihan toimivan, joskin joihinkin juonellisiin kyseenlaisuuksiin kompastelevan tekstin. The Pope's Exorcist on hyvin kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattukin, tosin parissa kohtaa lyhyet siirtymät Vatikaaniin ja paavin puuhiin ovat hieman kömpelösti istutettu mukaan. Lavasteet ovat suorastaan erinomaiset ja maskeeraustiimi tekee hyvää työtä, muuttaessaan Henry-poikaa yhä vain runnellumman ja epämuodostuneemman näköiseksi. Tietokonetehosteet eivät ole kaksiset, mutta äänimaailma on toimivasti rakennettu ja Jed Kurzelin musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Yhteenveto: The Pope's Exorcist lähtee käyntiin yllättävänkin toimivana manauskauhuleffana, mutta elokuva menettää tehoaan toisella puoliskolla tehtyjen hölmöjen ratkaisujen takia. Leffan ensimmäinen puolisko on mainio, kasvatellen jännitettä sujuvasti. Mukana on jopa pari tehokkaan intensiivistä kohtausta. Gabriele Amorthin selvittämää mysteeriä ryhtyy itsekin tutkimaan kiinnostuneena, mutta paljastukset johtavat lähinnä kiusallisiin hetkiin, kun elokuva yrittää maalailla kristillisestä kirkosta viatonta yhdessä kirkon historian hirveimmistä teoista. Loppuhuipennus myös paisuu turhan massiiviseksi, menettäen jännitteen. Russell Crowe on yllättävän hyvä manaaja Amorthina, omaten karismaa ja arvokkuutta, mutta hoitaen hommansa silti pilke silmäkulmassaan. Myös nuori Peter DeSouza-Feighoney vakuuttaa riivatun Henry-pojan roolissa. Puitteiltaan elokuva on näyttävä. The Pope's Exorcist lässähtää loppusuorallaan, mutta se on kokonaisuutena heikkouksineenkin ihan kiva kauhuraina, jota voi hyvin suositella kertakäyttöisten manauselokuvien ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Pope's Exorcist, 2023, Screen Gems, 2.0 Entertainment, Loyola Productions, Jesus & Mary

Arvostelu: The Northman (2022)

THE NORTHMAN

Ohjaus: Robert Eggers

Pääosissa: Alexander Skarsgård, Nicole Kidman, Claes Bang, Anya Taylor-Joy, Ethan Hawke, Björk, Willem Dafoe, Gustav Lindh, Kate Dickie, Murray McArthur, Ian Whyte ja Ralph Ineson

Genre: historia, toiminta, fantasia

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

"I will avenge you, father! I will save you, mother! I will kill you, Fjölnir!"

The Northman on The Witchin (The VVitch: A New-England Folktale - 2015) ja The Lighthousen (2019) ohjaajan Robert Eggersin uusi elokuva, joka perustuu Amleth-viikingin legendaan. Eggers ilmoitti elokuvan teosta syksyllä 2019 ja kuvausten oli tarkoitus alkaa maaliskuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronaviruspandemian takia kuvauksia piti siirtää. Kuvaukset käynnistyivät lopulta elokuussa 2020 ja nyt The Northman saapuu elokuvateattereihin. Itse odotin elokuvaa kiinnostuneena, pidettyäni erittäin paljon Eggersin aiemmasta leffasta, The Lighthousesta. Kävinkin katsomassa The Northmanin sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 895 viikinkikuningas Aurvandill Sotakorpin veli Fjölnir murhaa kuninkaan, anastaa vallan ja sieppaa kuningatar Gudrúnin. Kuninkaan poika Amleth pääsee pakoon ja vuosien kuluessa hänen kostonhimonsa kasvaa entisestään.

Alexander Skarsgård näyttelee viikinkiprinssi Amlethia, joka päättää kostaa, kun hänen setänsä Fjölnir (Claes Bang) kääntyy veljeään vastaan, tappaen Amlethin kuningasisän Aurvandillin (Ethan Hawke) ja siepaten kuningataräiti Gudrúnin (Nicole Kidman). Skarsgård hyppää yllättävänkin vakuuttavasti kostonhimoisen Amlethin saappaisiin, tulkiten hienosti hahmon sisällä kytevää raivoa. Katsojana taas hyppää heti viikinkiprinssin kostoretkelle mukaan, haluten nähdä Amlethin onnistuvan aikomuksissaan. Bang ja erityisesti Hawke hoitavat myös roolinsa karismaattisesti, mutta Kidmanin kohdalla itselläni kesti pidemmän aikaa, kunnes hän sopi menoon mukaan.

     Elokuvassa nähdään myös Willem Dafoe narri Heimirinä, Björk Amlethia ohjaavana näkijänä, Anya Taylor-Joy Olga-orjana, sekä Gustav Lindh Fjölnir-petturin poikana Thoririna. Dafoe pääsee parissa kohtaa loistamaan hullunkiilto silmissään, Björkistä löytyy sopivaa mystisyyttä näkijäksi, Taylor-Joy näyttää jälleen lahjansa Amlethista kiinnostuvana orjana ja Lindhkin toimii passelisti ylimielisen Thoririn osassa.

Huhhuh, minkä elokuvan Robert Eggers on tällä kertaa tehnyt! The Northman on todella intensiivinen ja vangitseva kostotarina, joka pitää tiukasti otteessaan läpi vähän päälle parin tunnin kestonsa. Jos Eggersin aiempia, pienimuotoisempia kauhuleffoja fanittanut katsoja pelkää, että isomman budjetin kanssa ohjaaja päätyisi tekemään tavanomaisemman toimintaspektaakkelin, ei hätää. The Northman on kyllä omalla tavallaan spektaakkeli, mutta Eggers pitää silti hyvin omalaatuisen tyylinsä yllä läpi leffan ja tarjoaa parissa kohtaa muistutuksia kauhujuuristaan. Heti avauskohtauksesta lähtien Eggers nostaa ilmoille painostavan hengen, eikä päästä katsojaansa helpolla.

Kyseessä ei ole mikään erityisen vauhdikas teos, mutta silti elokuva tuntuu olevan nopeasti ohi. Hitaasti etenevät ja pitkät kohtaukset vievät täysin mukanaan, mykistäen katsojansa erilaisin tavoin. Suu meinaa loksahdella auki aina silloin tällöin, joko ihmetyksestä tai järkytyksestä. Eläinrakkaille varoituksen sanana, että filmissä pistetään varsin tylysti hevosia ja jopa koirakin hengiltä. Ihmisiä pilkotaan myös brutaalisti, eikä taisteluista ole todellakaan tehty lapsiystävällistä katseltavaa. The Northman on muutenkin täynnä rankkaa sisältöä ja välillä voi tuntua siltä kuin katsoisi kuumehoureista painajaista.

Tiivistunnelmaisen ohjauksen lisäksi myös Eggersin käsikirjoitus yhdessä Sjónin kanssa on vakuuttava. Kaksikko pohtii hienosti väkivallan, vihan ja koston kierrettä ja voiko sillä saavuttaa mitään. Tarina rakentuu onnistuneesti, kuten myös hahmojen väliset suhteet. Ja jos jostain syystä The Northman ei onnistu mykistämään vielä Eggersin ohjauksella, tarinalla, näyttelijäsuorituksilla tai edes verisillä taistelukohtauksilla, elokuvan teknisen toteutuksen luulisi viimeistään pystyvän siihen. Kyseessä on aivan mielettömän upeasti kuvattu teos, jonka liki jokaisen tarkkaan sommitellun, suunnitellun, valaistun ja värimääritellyn kuvan haluaisi pistää kehyksiin. Yksikään otos ei jää huolimattomaksi. Mukana on useita todella pitkiä otoksia, joissa kamera kiertää tyylikkäästi hienoissa lavasteissa mainiosti puvustettujen ja maskeerattujen näyttelijöiden kanssa. Otokset on taidokkaasti leikattu yhteen ja sekaan lisätyt erikoistehosteet toimivat. Vahvoja visuaalisuuksia on myös tukemassa voimakas äänimaailma. Niin efektejä kuin Robin Carolanin ja Sebastian Gainsborough'n säveltämiä musiikkeja ja kurkkuörinöitä myöten äänet jytisevät jylhästi.

Yhteenveto: The Northman on hieno viikinkifilmi, joka imaisee katsojan täysin mukanaan intensiiviselle kostoretkelle. Alusta alkaen painostava tunnelma ottaa katsojasta tiukan otteen ja lumoaa tarinan vietäväksi. Elokuva ei ole helppoa katsottavaa rankan materiaalinsa kanssa, mutta valkokankaasta ei vain voi irrottaa katsetta. Iso syy tähän on leffan huikea tekninen toteutus. Esimerkiksi upean kuvauksensa, lavastuksensa ja äänimaailmansa kera elokuva on todella vaikuttava. Robert Eggers todella esittelee lahjojaan niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Vaikka hänellä on ollut tällä kertaa rahaa huomattavasti enemmän käytössään, ei hän ole lähtenyt tekemään mitään perinteistä studiorainaa, vaan täysin omannäköisensä teoksen. Näyttelijät hoitavat hommansa onnistuneesti, joskin itseltäni kesti hetki lämmetä Nicole Kidmanin läsnäololle. The Northman hyppäsi saman tien vuoden parhaiden elokuvien joukkoon!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Northman, 2022, New Regency Productions, Focus Features

Arvostelu: The Green Knight (2021)

THE GREEN KNIGHT

Ohjaus: David Lowery

Pääosissa: Dev Patel, Alicia Vikander, Sean Harris, Sarita Choudhury, Ralph Ineson, Kate Dickie, Barry Keoghan, Erin Kellyman, Joel Edgerton ja Helena Brown

Genre: fantasia, draama

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

The Green Knight perustuu tuntemattoman tekijän runoelmaan Sir Gawain and the Green Knight 1300-luvun loppupäästä. Vuosisatojen varrella runoelmasta on tehty useita näytelmiä, kirjoja, sekä tietty myöhemmin myös elokuvia. Stephen Weeks ohjasi runoelmasta jopa kaksi filmiä, nimeltään Gawain and the Green Knight (1973) ja Rohkea ritari (Sword of the Valiant: The Legend of Sir Gawain and the Green Knight - 1984). Vuonna 2018 ilmoitettiin, että David Lowery ohjaisi A24-yhtiölle oman tulkintansa runoelman pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa vuotta myöhemmin, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua on jouduttu siirtämään. Tänä kesänä The Green Knight on vihdoin ilmestynyt hiljalleen maailmalla ja nyt se saapuu myös Suomeen. Itse en ole mitenkään erityisemmin odottanut elokuvan näkemistä, vaikka siitä on vuoden alusta asti kohistu filmipiireissä yhä vain isommin. Mielenkiintoni alkoi herätä vasta, kun sen ensi-ilta lähestyi. Ilokseni huomasin, että jo ennen lehdistönäytöksen ilmoittamista Finnkino järjesti elokuvasta ennakkoesityksiä. Kävinkin katsomassa The Green Knightin ensimmäisessä mahdollisessa näytöksessä elokuvaa kovasti odottaneen, Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Joulupäivänä kuningas Arthur ja hänen urheat pyöreän pöydän ritarinsa kokoontuvat juhlimaan. Juhlan keskeyttää mysteerinen vihreä ritari, joka etsii urhoa ottamaan osaa hänen peliinsä. Kun muut eivät tähän suostu, kuninkaan sisarenpoika Gawain päättää vihdoin osoittaa kykynsä ja haastaa vihreän ritarin.

Pääroolissa itse legendaarisen kuningas Arthurin siskonpoikana Gawainina nähdään Dev Patel, joka jatkaa muuntautumiskykynsä ja lahjojensa esittelemistä. Patel on nappivalinta nuorukaiseksi, joka on kasvanut tarujen sankareiden varjossa ja pääsee nyt vihdoin näyttämään kykynsä heidän edessään. Gawainin kertomus on kuitenkin hyvin erilainen kuin monien muiden tunnettujen urhojen, mikä tekee hänestä mielenkiintoisen tapauksen. Hahmolle on rakennettu mainio kasvutarina, joka kulkee läpi leffan. Patel vakuuttaa yhä vain enemmän, mitä pidemmälle elokuvassa päästään. Ainoa häiritsevä juttu on, että toisin kuin lähes kaikki näyttelijät hänen ympärillä, Patel ei jostain syystä juurikaan puhu ns. vanhaa englantia.

     Hänen lisäksi elokuvassa nähdään myös Sean Harris ja Kate Dickie kuningas Arthurina ja kuningatar Guineverena, Sarita Choudhury Gawainin äitinä, Alicia Vikander Gawainin salarakkaana Esselinä, Barry Keoghan, Erin Kellyman ja Joel Edgerton Gawainin matkan aikana kohdattuina henkilöinä, sekä Ralph Ineson itse nimikkohahmo vihreänä ritarina, joka haastaa mukaan kieroon peliinsä. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa taidokkaasti. Harris on erityisen vakuuttava arvokkaana, joskin vanhuudesta rapistuvana kuninkaana, lausuen upeasti hänelle kirjoitettua vanhaa kieltä. Vihreästä ritarista on saatu aikaiseksi kiehtova tapaus, jonka taustoista iso osa jää katsojan tulkinnan ja ihmetyksen varaan.

Jos The Green Knightista odottaa Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) jalanjäljissä kulkevaa eeppistä fantasiaseikkailua tai Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä -elokuvan (Kingdom of Heaven - 2005) kaltaista toiminnallista keskiaikafilmiä, elokuvaan tulee luultavasti pettymään. Myöskään mitään Monty Pythonin hullun maailman (Monty Python and the Holy Grail - 1975) tapaista kuningas Arthur -parodiaa ei kannata odottaa. The Green Knight on ehtaa A24:ää. Se on taiteellinen, hidastempoinen, synkistelevä ja vertauskuvien voimalla kulkeva teos, mikä studion muiden teosten tapaan jakaa takuuvarmasti yleisönsä kahtia. Jotkut tulevat rakastamaan tätä filmiä, kutsuen sitä yhdeksi vuoden parhaista, ellei jopa vuoden parhaaksi elokuvaksi, kun taas toiset haukkuvat leffan lyttyyn yhtenä vuoden huonoimpana. Itse koen oloni pienesti väliinputoajaksi, joka kuitenkin kallistuu voimakkaasti positiiviseen suuntaan.

Elokuvasta löytyy paljon kehuttavaa, mutta samalla minulta löytyy myös kritiikkini, joten hoidetaan se ensin pois alta. Vaikka olinkin ennakkoon varautunut, että kyseessä olisi hitaasti kulkeva elokuva, eikä minulla ole mitään rauhallisia teoksia vastaan, on pakko tunnustaa, että koin The Green Knightin aika ajoin raskassoutuiseksi ja jopa hieman pitkäveteiseksi. Erityisesti puolen välin paikkeilla elokuva tuntuu suorastaan laahustavan. Tähän vaikuttaa isosti se, että Gawainin matkan erilaiset haasteet ja koettelemukset jäävät usein hieman vaisuiksi. Vaikeudet selviävät välillä turhankin helposti, eikä elokuvasta erityisemmin löydy jännitettä ennen varsinaista loppukohtaamista vihreän ritarin kanssa. Vihreä ritari on hahmona tosiaan kiehtova, mutta syy hänen saapumiselleen on vähän löyhästi kynäilty.

Esimerkiksi näiden asioiden takia en pysty yhtymään suureen hehkutukseen, mitä The Green Knight on kesän aikana kerännyt maailmalla. Heikkouksistaan huolimatta filmi on silti erittäin mainio aikuisten satuelokuva. Vaikka elokuva vältteleekin tiettyjä ajalle tyypillisten satujen kliseitä, pitää se tietyn satumaisuuden kaiken aikaa läsnä. Yksi vahva tekijä tähän ovat lukujen nimet, jotka ilmestyvät ruutuun aina, kun uusi tapahtuma käynnistyy. Leffassa onnistutaan myös kääntämään päälaelleen tuttuja asioita legendaarisista sankaritaruista jo ihan päähahmonsa kautta. Esimerkiksi kunnia, rohkeus, kohteliaisuus, anteliaisuus ja armollisuus ovat ritareille ominaisia piirteitä ja samalla ne, niiden havittelu ja niiden puute ovat elokuvan merkittäviä teemoja. Nämä tekevät Gawainin matkasta hyvin henkilövetoisen. Matkan lopullinen kulminoituma, elokuvan viimeinen vartti on kirkkaasti sen parasta antia. Jos muu elokuva jätti minut pienesti kylmäksi, lopetus teki minuun suuren vaikutuksen. 

Jos jotain elokuvasta ei voi millään kritisoida, niin sitä, kuinka komealta se näyttää. Kuvauksensa, värien käyttönsä ja puitteidensa puolesta The Green Knight kuuluu kevyesti kuluneen elokuvavuoden parhaimmistoon. Elokuvan kameratyöskentely on todella näyttävää ja leffa on täynnä toinen toistaan upeampia, liki maalauksellisia otoksia. Jylhiä maisemia esitellään vakuuttavasti. Erikoistehosteet ovat maltilliset, mutta sitäkin iskevämmät. Efektein ja maskeerauksin toteutettu vihreä ritari on hieno ilmestys. Lavasteet ovat erinomaiset, samoin asut. Vahvaa visuaalisuutta tukee taidokkaasti rakennettu äänimaailma tehosteista Daniel Hartin lumoaviin musiikkeihin. Jos David Lowery saisi ohjauksessaan, käsikirjoituksessaan ja leikkauksessaan tiivistettyä filmiä ja imaistua katsojan tiukemmin mukaan Gawainin matkaan, The Green Knight olisi kokonaisuutena yhtä iskevä kuin monet sen osasista.

Yhteenveto: The Green Knight on erittäin hyvä aikuisten satuelokuva. Hitaan rytmityksensä, pohdiskelevan luonteensa ja lähes olemattoman toimintansa takia se ei todellakaan sovellu kaikille ja on selvää, että leffa tulee jakamaan mielipiteet voimakkaasti kahtia. Paikoitellen elokuvan hitaus tuntuu oikein tosissaan ja leikkauksesta löytyy tiivistämisen varaa. Ongelmaksi koituu, etteivät Gawainin kohtaamat haasteet tunnu oikeasti haasteilta ja monet asiat ratkeavat turhankin helposti. Lisäksi mystinen tunnelma ei lumoa mukaansa niin vahvasti kuin voisi toivoa. Elokuvan loppuhuipennus on kuitenkin onneksi pitkän odotuksen arvoinen ja se teki minuun todella suuren vaikutuksen. Matkan varreltakin löytyy omat varsin hyvät hetkensä ja elokuva käsittelee teemojaan mm. kunniasta ja urheudesta taidokkaasti. Näyttelijät ovat läpikotaisin mainioita. Visuaalisesti elokuva on erittäin komeaa katseltavaa hienon kuvauksensa, lavastuksensa, puvustuksensa ja värimaailmansa kera. David Loweryn ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus vaatisivat kuitenkin hiomista, eikä The Green Knight millään yllä herran edellisen A24-teoksen, A Ghost Storyn (2017) tasolle. Kyseessä on silti oikein mainio filmi, josta varsinkin taiteellisempien elokuvien ystävät tulevat innostumaan.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Green Knight, 2021, A24, Sailor Bear, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Wild Atlantic Pictures, Ley Line Entertainment