Näytetään tekstit, joissa on tunniste David Krumholtz. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste David Krumholtz. Näytä kaikki tekstit

torstai 25. kesäkuuta 2026

Supergirl (2026) - elokuva-arvostelu

SUPERGIRL



Ohjaus: Craig Gillespie
Näyttelijät: Milly Alcock, Eve Ridley, Matthias Schoenaerts, Jason Momoa, David Krumholtz, Emily Beecham, Ferdinand Kingsley, Diarmaid Murtagh ja David Corenswet
Genre: scifi, toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Supergirl perustuu samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1959 ja kyseessä on DC:n uuden elokuvauniversumin toinen elokuva. Hahmo oli aiemmin nähty Helen Slaterin esittämänä elokuvassa Supertyttö (Supergirl - 1984), Melissa Benoistin esittämänä televisiosarjassa Supergirl (2015-2021) ja Sasha Callen esittämänä elokuvassa The Flash (2023). Callen oli tarkoitus tähdittää omaakin elokuvaansa, mutta kun James Gunn ja Peter Safran perustivat DC Studiosin ja ottivat päävastuun DC:n sarjakuviin perustuvista elokuvista ja sarjoista, vanhat suunnitelmat peruttiin. Gunn ja Safran paljastivat, että työn alla oli filmatisointi Supergirl: Woman of Tomorrow -sarjakuvasta (2021-2022). Päärooliin olivat ehdolla Emilia Jones, Cailee Spaeny ja Meg Donnelly, kunnes roolin nappasi Milly Alcock, joka teki ensiesiintymisensä hahmona viimevuotisessa Superman-elokuvassa (2025). Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025, sarjakuvaa mukaillen työnimellä "Supergirl: Woman of Tomorrow" ja nyt yksinkertaistetusti Supergirl saapuu elokuvateattereihin. Itse olen ollut pääasiassa positiivinen tämän uuden DC-universumin suhteen. Pidin viime vuoden Supermanista ja mielsin nopeasti nähdyn Supergirl-tulkinnan kiinnostavan erilaiseksi. Kävinkin optimistisena katsomassa Supergirlin sen kutsuvierasnäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa, luettuani edellisiltana puolet Woman of Tomorrow -sarjakuvasta.

Syntymäpäiväänsä Krypto-koiransa kanssa toisella planeetalla juhliva Kara Zor-El päätyy auttamaan nuorta tyttöä Ruthyeta, joka haluaa kostaa perheensä murhanneelle Krem of the Yellow Hillsille. Karalla on nimittäin myös oma kana kynittävänään Kremin kanssa.




Milly Alcock palaa rooliinsa Kara Zor-Eliksi, eli Supergirliksi, näyteltyään hahmoa pikaisesti Supermanissa. Kuten kyseisessä leffassa jo nähtiin, tämä Kara ei ole superserkkunsa kaltainen sinisilmäinen sankari, vaan viinaan päin kallellaan oleva ja sarkasmiin turvautuva masentunut nuorukainen. Toisin kuin jo vauvana Maahan päätynyt Kal-El, joka kasvoi rakastavassa perheessä, Kara joutui todistamaan kotiplaneettansa Kryptonin tuhon, eivätkä siitä syntyneet haavat ole jättäneet häntä rauhaan. Alcock tulkitsee mainiosti hahmonsa vaikeaa mielenmaisemaa, minkä lisäksi Karalle kirjoitettu kasvutarina Supergirliksi on onnistunut ja piristävän erilainen kuin tavanomaisimmat supersankarien alkuperäkertomukset.
    Muita hahmoja elokuvassa ovat nuori tyttö Ruthye Marie Knoll (Eve Ridley), joka näki perheensä murhan julman Krem of the Yellow Hillsin (Matthias Schoenaerts) kynsissä ja pyytääkin Karalta apua miehelle kostamisessa, sekä yksinäinen susi Lobo, jota näyttelee edellisessä DC-leffauniversumissa Aquamania esittänyt Jason Momoa. Ridley on kelpo valinta osaansa ja Ruthye toimii hyvänä vastaparina Karalle. Schoenaerts on sopivan iljettävä Kreminä, mutta en lämmennyt yhtään sarjakuvasta reippaasti poikkeavalle niittinaama-ulkonäölle. Lobon näkemistä odotin paljon, mutta harmillisesti hahmo jäi tässä mielestäni aika vaisuksi ja Momoa tuntui esittävän liialtikin sitä samaa renttua, millaisena hänet nähdään jatkuvasti muissa elokuvissa. Nyt hänellä vain oli enemmän meikkiä naamassa.




Supergirl oli mielestäni hieman ristiriitainen elokuva, jossa oli selvät hyvät puolensa, mutta myös aspekteja, jotka jättivät toivomisen varaa. Leffan onnistumiset löytyvät sen pääkaksikosta, Karasta ja Ruthyesta, joiden dynamiikka toimii mainiosti pitkin elokuvaa. Aluksi Kara haluaisi hoitaa Kremin etsimisen yksin, mutta hissuksiin ottaa tytön siipiensä alle ja alkaa muuttua sellaiseksi sankariksi, jollaista Ruthye hänestä halajaisi. Ruthyen kautta Kara myös pystyy hyvin heijastelemaan sitä, millainen hän haluaisi olla. Takaumat Kryptonilla Karan lapsuudesta ovat kanssa oivallisia ja tuovat sopivasti syvyyttä hahmoon.

Se, missä Supergirl kuitenkin takeltelee, on se tavanomaisempi supersankaripuoli. Leffa viihdyttää ajoittain, etenkin alkupäässään, kun Kara on lähinnä krapulassa, mistä saadaan ihan hupaisaa huumoria. Suuri osa toimintakohtauksista ovat kuitenkin valitettavan yhdentekevää mäiskettä, mistä ei löydy jännitettä ja mitkä eivät jää edes mieleen päheinä tai luovina. Taistelut myös toistavat tylsästi sitä tuttua James Gunn -kaavaa, eli jokin vanha hittibiisi pistetään soimaan taustalla, samalla kun kamera pyörii hahmojen ympärillä, kun taustalla räjähtelee ja pahiksia lentää sinne ja tänne. Erityisen laiskaa tästä tekee se, ettei Gunn ole edes ohjannut elokuvaa. Periaatteessa Supergirl oli mielestäni siis heikoimmillaan ja tylsimmillään, kun se oli vauhdikkaammillaan ja eniten taas pidin näkemästäni, kun elokuva rauhoittui syventämään päähenkilöitään. Nämä kohtaukset tuovat tarvittavaa tunnetta ja sydäntä peliin, pelastaen muuten aika keskinkertaisen avaruusseikkailun.




Elokuvan on ohjannut Craig Gillespie, jonka edellisistä leffoista I, Tonyasta (2017), Cruellasta (2021) ja Dumb Moneysta (2023) pidin aika paljonkin. Supergirlin kohdalla miehen työ on kuitenkin ailahtelevampaa. Ana Nogueiran käsikirjoitus toimii pääasiassa oivallisesti ja onkin sääli, ettei Gillespie saa siirrettyä sitä valkokankaille sen kaipaaman potkun kera. Supergirl on kuitenkin kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat näyttävät ja pidin todella paljon siitä, että monet avaruusoliot on toteutettu vanhanaikaisesti asuin ja maskeerauksin. Digitehosteiden taso vaihtelee näyttävästä keskeneräiseen ja videopelimäiseen, mutta äänimaailma on hyvin rakennettu. Säveltäjä Claudia Sarne väläyttelee hetkellisesti oivallisia aikaansaannoksiaan ja onkin harmi, että naisen musiikit hukutetaan turhan usein eri artistien ja yhtyeiden biisien alle.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Supergirl, Yhdysvallat, 2026, DC Studios, The Safran Company, Troll Court Entertainment


keskiviikko 8. huhtikuuta 2026

Tarinoita teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista, kausi 2 (Tales of the Teenage Mutant Ninja Turtles - 2025) - sarja-arvostelu

TARINOITA TEINI-IKÄISISTÄ MUTANTTININJAKILPIKONNISTA - KAUSI 2

TALES OF THE TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES



Luojat: Christopher Yost ja Alan Wan
Näyttelijät: Brady Noon, Micah Abbey, Nicolas Cantu, Shamon Brown Jr., Ayo Edebiri, Craig Robinson, Rose Byrne, Natasia Demetriou, Christopher Mintz-Plasse, Austin Post, Alex Hirsch, Carlin James, Jamila Velasquez, David Krumholtz, Seth Rogen, Peter Stormare, Ralph Ineson, Kieran Culkin, Fred Armisen, Fred Tatasciore, Pete Davidson, Alanna Ubach, Heidi Gardner ja Ike Barinholtz
Genre: animaatio, toiminta, seikkailu, komedia
Jaksomäärä: 12
Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 6

Peter Lairdin ja Kevin Eastmanin luomiin sarjakuvahahmoihin perustuva animaatioelokuva Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem (2023) oli hitti, joten sille päätettiin jatko-osan lisäksi tehdä myös lisäosa animaatiosarjan muodossa. Elokuussa 2024 ilmestynyt Tarinoita teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista -sarjan avauskausi menestyi tarpeeksi hyvin, jotta sarjalle päätettiin tehdä jatkoa. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan uudet repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja Yhdysvalloissa sarjan toinen tuotantokausi jo joulukuussa, mutta vasta nyt se on saapunut myös Suomeen SkyShowtimen kautta. Itse mielsin sarjan avauskauden pienoiseksi pettymykseksi, mutta odotin silti toiveikkaana toisen kauden ilmestymistä. Katsoinkin koko kakkoskauden muutamassa päivässä heti sen ilmestyttyä.

Kilpikonnaveljekset Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo päätyvät erilaisiin mutantteja ja ninjoja sisältäviin seikkailuihin.




Sarjan keskiössä ovat tietenkin ne teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat, eli sinihuivinen ja katana-miekkoja käyttävä johtaja Leonardo (äänenä Nicolas Cantu), punahuivinen ja sai-terillä varustettu äksy Raphael (Brady Noon), violettihuivinen ja bō-sauvaa heilutteleva älykkö Donatello (Micah Abbey), sekä oranssihuivinen ja nunchakuja käyttävä hassuttelija Michelangelo (Shamon Brown Jr.). Kuten viime kaudella ja sitä ennen Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem -elokuvassa, hahmoissa painotetaan jälleen heidän teini-ikäisyyteensä ja tiettyyn kokemattomuuteensa sankaritekojen suhteen. Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo ovat aina yhtä ilahduttava nelikko erilaisine persoonineen ja jos jossain kakkoskausi on jo mielestäni parempi kuin edeltäjänsä, niin se pitää nelikon tiiviimmin yhdessä, sarjan avauskauden pistettyä hahmot jatkuvasti erilleen omiin sooloseikkailuihinsa.
     Tutuista hahmoista paluun tekevät myös kilpikonnien isänä ja mentorina toimiva Tikku-rotta (Fred Tatasciore), reportteri April O'Neil (Ayo Edebiri), sekä muut mutantit, Pete-pulu (Christopher Mintz-Plasse), Leatherhead-alligaattori (Rose Byrne), Wingnut-lepakko (Natasia Demetriou) ja Ray Fillet -rausku (Austin Post). Vastaansa Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo saavat muun muassa Teinimutanttininjakilpikonnat 2 ja mönjän salaisuus -elokuvaa (Teenage Mutant Ninja Turtles II: The Secret of the Ooze - 1991) varten luodut näykkijäkilpikonna Tokkan (Peter Stormare) ja susi Rahzarin (Ralph Ineson).




Tarinoita teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista -sarjan avauskausi jätti minut tosiaan hieman kylmäksi, koska minua turhautti sarjan jatkuva tapa pistää päänelikko erilleen, seikkailemaan muiden mutanttihahmojen kanssa. Tämä taisi herättää närää monissa muissakin katsojissa, koska kakkoskaudella Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo toimivat tiiviimmin tiiminä, siitäkin huolimatta, että jokainen heistä kertoo kauden varrella oman tarinansa. Se, mikä minua yhä häiritsee tällä kakkoskaudella on se, että jaksojen tapahtumat eivät tapahdu "oikeasti", vaan yksi tarinoista on Leonardon satuilu päiväkirjaansa, toinen taas on Michelangelon improvisaatioesitys ja niin edelleen. Miksi? Mikseivät nämä tapahtuvat voi oikeasti tapahtua näille hahmoille?

Tästä turhauttavasta puolesta huolimatta tykkäsin kyllä tästä kakkoskaudesta. Kausi on jaettu neljään osaan, eli jokaisen kilpparin omalle tarinalle on omistettu kolme jaksoa. Nämä kolmen jaksot ryppäät ovatkin sopivia paketteja, jotka katsoo sujuvasti esimerkiksi peräkkäisinä päivinä. Tarinat ovat viihdyttäviä, hauskoja, perheen pienimmille kenties jopa jännittäviä ja ne sisältävät vauhdikasta toimintaa. Oma suosikkini oli toisena tuleva Donatellon tarina, jossa aiemmin mainitsemani Tokka ja Rahzar esiintyvät, mutta pidin kolmesta muustakin kertomuksesta. Nyt minua harmittaa, että Nickelodeon päätti lopettaa sarjan tähän. Onneksi Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem -leffan varsinainen jatko-osa ilmestyy jo ensi vuoden elokuussa. Kenties sitä odotellessa pelaan vihdoin näihin leffoihin ja sarjaan liittyvän Mutants Unleashed -videopelin (2024) loppuun...




Visuaalisesti sarja jatkaa ykköskauden linjalla. Animaatiojälki ei ole yhtä yksityiskohtaista kuin Mutant Mayhem -leffassa, mutta näyttää silti kivalta tietyn nykivyydenkin kera. Näille kilpparituotannoille ominainen vekkuli luonnosmaisuus on läsnä ja pidän siitä, kuinka kuvista ei juuri suoria viivoja löydy, vaan rakennuksetkin on tarkoituksellisesti piirretty vähän siihen suuntaan. Hahmot näyttävät hupaisilta ja kausi on ilahduttavan värikäs. Äänimaailma on kanssa osaavasti rakennettu Matt Mahaffeyn säveltämiä musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.4.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Tales of the Teenage Mutant Ninja Turtles, Yhdysvallat, 2024-2025, Nickelodeon Animation Studios, Point Grey Pictures


tiistai 4. marraskuuta 2025

Arvostelu: Springsteen: Deliver Me from Nowhere (2025)

SPRINGSTEEN: DELIVER ME FROM NOWHERE



Ohjaus: Scott Cooper
Pääosissa: Jeremy Allen White, Jeremy Strong, Odessa Young, Paul Walter Hauser, Stephen Graham, Gaby Hoffmann, Marc Maron, David Krumholtz, Harrison Gilbertson, Grace Gummer, Chris Jaymes, Johnny Cannizzaro ja Brian Chase
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

Springsteen: Deliver Me from Nowhere perustuu Warren Zanesin kirjaan Deliver Me from Nowhere: The Making of Bruce Springsteen's Nebraska vuodelta 2023, joka perustuu erääseen vaiheeseen muusikko Bruce Springsteenin elämässä. Tuottajakaksikko Eric Robinson ja Ellen Goldsmith-Vein lukivat kirjan ja veivät sen ohjaaja Scott Cooperille, joka innostui ja ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvan käsikirjoitusta. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Springsteen: Deliver Me from Nowhere on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni Bruce Springsteen ei ole erityisen tuttu tapaus, lukuun ottamatta muutamaa kappaletta ja sitä tietoa, että mies vetää älyttömän pitkiä konsertteja (miehen pisin keikka on vuoden 2012 konsertti Helsingin Olympiastadionilla, joka kesti yli neljä tuntia). En ollut erityisen kiinnostunut, kun luin, että olisi tulossa taas yksi muusikosta kertova elämäkertaleffa, mutta kävin silti katsomassa Springsteen: Deliver Me from Nowheren sen ensi-iltaviikonloppuna.

On vuosi 1981. Bruce Springsteen on juuri saanut päätökseen suursuositun The River -kiertueensa ja palaa kotiin. Kun levy-yhtiö ja manageri alkavat kysellä uuden musiikin perään, menestyshittien toivossa, masentunut Bruce alkaakin työstää itselleen huomattavasti henkilökohtaisempaa akustista levyä.




Päärooliin Bruce Springsteeniksi valikoitui The Bear -sarjan (2022-) tähti Jeremy Allen White, jota on muutenkin nähty enemmän television puolella. White on erittäin lahjakas näyttelijä ja hän suoriutuu vakuuttavasti roolistaan Brucena. Elokuva ei lähde maalailemaan miehestä vain suurta maailmantähteä, vaan haluaa syventyä siihen, kuka Bruce on "Pomo"-nimen takana. Leffa syventyy Brucen mielenterveysongelmiin, joihin on vaikuttanut suuresti hankala lapsuus alkoholisti-isän (Stephen Graham) kanssa. Bruce ei ole erityisen sinut suosionsa kanssa, eikä ole antanut maineen nousta päähänsä. Erilaiset paineet alkavat kuitenkin olla liikaa ja hän päätyykin tekemään jotain hyvin erilaista seuraavana projektinaan. White tulkitsee mainiosti Brucen vaikeaa mielenmaisemaa, vaikka toisinaan ohjauksen ja käsikirjoituksen puolesta herra jätetäänkin turhan etäiseksi. Graham suoriutuu myös onnistuneesti osastaan isänä, joka kamppailee omien demoniensa kanssa.
     Elokuvassa nähdään myös Gaby Hoffman Brucen äitinä Adelena, Jeremy Strong Brucen managerina Jon Landauna, David Krumholtz levy-yhtiön pomona Al Tellerinä, Paul Walter Hauser Brucen äänittäjänä Mike Batlanina, sekä Odessa Young Faye Romanona, jonka Bruce tapaa erään esityksensä jälkeen ja jota kohtaan miehellä alkaa muodostua tunteita. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan. Strongin näyttelemä Landau on mielenkiintoinen tapaus, tämän pyrkiessä uskomaan Bruceen silloinkin, kun Bruce tarjoaa miehelle musiikkia, jonka Landau tietää olevan lähes mahdotonta myydä levy-yhtiölle.




Springsteen: Deliver Me from Nowhere on osa lähes loputtomalta tuntuvaa muusikoista kertovien elämäkertaelokuvien tulvaa. Aiemmin tänä vuonna Suomeen rantautuivat Bob Dylan -leffa A Complete Unknown (2024) ja Robbie Williams -filmi Better Man (2024). Ensi vuonna on luvassa elokuvia Michael Jacksonista ja Kaija Koosta, minkä lisäksi Sam Mendes työstää parhaillaan jopa neljää elokuvaa The Beatlesista. Nämä artistileffat ovat tämän hetken juttu ja tuntuu, että jokaisen elokuvastudion pitää päästä osingoille tästä trendistä, ennen kuin se lopahtaa. Mutta kun näitä elokuvia ilmestyy kuin sieniä sateella, on niiden vaikea enää tehdä sellaista vaikutusta kuin vielä 2010-luvulla, kun niitä nähtiin vain muutama koko vuosikymmenen aikana.

Bruce Springsteenin leffan kanssa on onneksi päätetty lähestyä aihetta erilaisesta vinkkelistä. Elokuva ei kerro Brucen matkasta tähteyteen tai sisällä useita toisintoja miehen tunnetuimmista konserteista. Deliver Me from Nowhere on paljon intiimimpi tarina, joka kertoo Brucelle vaikeasta ajasta, kun kasvava suosio, levy-yhtiön asettamat paineet, vanhat perhetraumat ja uusi rakkaus olivat liikaa. Levy-yhtiö halusi päästä rahastamaan Bruce Springsteenillä oikein huolella ja kyseli jatkuvasti seuraavien potentiaalisten hittien perään, mutta Bruce löysikin inspiraatiota ihan muualta ja ryhtyi tekemään musiikkia pahan olonsa keskellä. Nebraska-projekti olisi hänelle äärimmäisen tärkeä ja henkilökohtainen, mutta saisi bisnespamppujen polvet tutisemaan, että "eihän tätä voi myydä".




On kiinnostavaa nähdä näin jotenkin pienimuotoinen elokuva miehestä, joka tunnetaan mammuttimaisista stadionkeikoistaan. Kontrasti on oivallinen, mutta itse leffa jättää kuitenkin ajoittain toivomisen varaa. Se ei pureudu aiheeseensa niin syvälle kuin voisi toivoa, jolloin elokuva ei ihan tarjoa sellaista tunnevyöryä kuin se hiotumpana voisi. Välillä tuntuu, etteivät elokuvan eri palikat täysin loksahtele paikoilleen. Lisäksi leffan ongelmaksi muodostuu se, että kun näitä muusikkoelokuvia tulee nykyään ovista ja ikkunoista, tuntuu se hieman poikkeavan lähestymistapansakin kanssa toisinaan turhan tutulta. Perhetraumat, hankalat suhteet, sekä taiteilijasielun ja rahaa janoavan yhtiön yhteentörmäykset löytyvät lähes jokaisesta tällaisesta elokuvasta. Toki ne kuuluvat näiden ihmisten elämiin, mutta kun näitä enemmän tai vähemmän samanlaisia elokuvia ilmestyy vähän väliä, alkaa homma pikkuhiljaa kostautua. Tehdäänkö näitä leffoja aidosta palosta näitä artisteja kohtaan, vai vain koska nämä muusikkoleffat olivat trendikkäitä pari vuotta sitten?

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Scott Cooper, jonka tunnetuin työ Crazy Heart (2009) kertoi myös muusikosta, joskin fiktiivisestä sellaisesta. Cooperin työ on oivallista, paikoitellen jopa väkevää, mutta silti jotain jää uupumaan. Teknisesti Springsteen: Deliver Me from Nowhere on pääasiassa pätevä. Se on hyvin kuvattu, mutta leikkaus on toisinaan hieman takkuilevaa. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänimaailmakin hyvin rakennettu. Jeremy Allen White suoriutuu passelisti Bruce Springsteenin lauluista, oli kyse sitten räväkämmästä Born in the U.S.A. -megahitistä tai Nebraska-albumin herkemmistä kappaleista.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Springsteen: Deliver Me from Nowhere, 2025, Bluegrass Films, Gotham Group


maanantai 28. marraskuuta 2022

Arvostelu: Mutta mitä tapahtui joulupukille 2 (The Santa Clause 2 - 2002)

MUTTA MITÄ TAPAHTUI JOULUPUKILLE 2

THE SANTA CLAUSE 2



Ohjaus: Michael Lembeck
Pääosissa: Tim Allen, Eric Lloyd, David Krumholtz, Spencer Breslin, Elizabeth Mitchell, Wendy Crewson, Judge Reinhold, Liliana Mumy, Danielle Woodman, Aisha Tyler, Art LaFleur, Kevin Pollak, Peter Boyle, Jay Thomas ja Michael Dorn
Genre: komedia, joulu, romantiikka
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: S

Walt Disneyn joulukomedia Mutta mitä tapahtui joulupukille? (The Santa Clause - 1994) oli kriitikoilta positiivisen vastaanoton saanut taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Alun perin työnimellä "The Santa Clause 2: The Escape Clause" kulkeneen leffan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2001, mutta kun Disneyllä oltiin tyytymättömiä jatko-osan käsikirjoitukseen, sitä ryhdyttiin työstämään uudestaan ja julkaisua viivästettiin vuodella. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2001 ja lopulta Mutta mitä tapahtui joulupukille 2 sai ensi-iltansa marraskuussa 2002. Vaikka elokuva menestyi hyvin, se jäi lipputuloissa ykkösosan jalkoihin, etenkin kun sen tuotantokulut olivat kolminkertaiset. Lisäksi leffa sai aika ristiriitaista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin kahta ensimmäistä Mutta mitä tapahtui joulupukille -elokuvaa useasti lapsena, mutta viime kerrasta on kulunut jo monia vuosia. Nyt kun elokuvat ovat saaneet jatkoa Disney+ -suoratoistosarjalla Mutta mitä tapahtui joulupukeille? (The Santa Clauses - 2022), päätin katsoa leffatrilogian uudestaan ja arvostella elokuvat läpi.

Scott Calvin on työskennellyt kahdeksan vuotta uutena joulupukkina, mutta häntä uhkaa potkut, kun työsopimuksen pikkuprintissä sanotaan, että Scottin täytyy löytää itselleen joulumuori tai hän menettää joulupukkiutensa.




Tim Allen palaa rooliinsa Scott Calviniksi, joka ensimmäisessä elokuvassa aiheutti vahingossa joulupukin kuoleman ja hän joutui ottamaan ikonisen punanutun työtehtävät vastuulleen. Nyt Scott on toiminut uutena pukkina jo kahdeksan vuoden ajan ja homma on herralle jo selvää pässinlihaa. Pukkius on kuitenkin vaakalaudalla työsopimuksesta löytyvän pienellä printillä rustatun säännön takia, jonka mukaan Scottilla pitää olla vaimo tai hän ei voi jatkaa hommassa. Tästä lähtee toinen varsin hupsu joulutarina käyntiin ja Allen on toistamiseen mainio pääroolissa. Kärkäs lelufirman pomo on kadonnut ja tilalla on lämmin ja rakastava joulupukki, joka päättää tehdä kaikkensa turvatakseen työpaikkansa ja samalla satojen miljoonien lasten jouluilon. Allen pääsee kuitenkin hurjastelemaan kameran edessä, esittäessään myös filmin antagonistia, lelupukkia, joka jää pitämään jöötä Korvatun... siis Pohjoisnavalla, kun Scott lähtee vaimonetsintäreissulle.
     Muutkin tutut tekevät paluun jatko-osaan. Eric Lloydin esittämä Scottin lapsi Charlie ei ole mikään pikkupoika enää, vaan teini-ikäinen nuori, jolla on haasteita koulussa. Wendy Crewsonin ja Judge Reinholdin näyttelemällä pariskunnalla Lauralla ja Neilillä pyyhkii hyvin ja he ovat elokuvien välissä saaneet yhteisen lapsen, Lucy-tytön (Liliana Mumy). Joulupukin kanssa Pohjoisnavalla määrää päätonttu Bernard (David Krumholtz), joka saa kaverikseen keksijätonttu Curtisin (Spencer Breslin). Uutena hahmona esitellään myös Charlien koulun rehtori Carol (Elizabeth Mitchell), johon Scott iskee silmänsä, saapuessaan koululle selvittämään Charlien häiriökäyttäytymisiä. Lloyd on roolissaan heikompi kuin edellisosassa, mutta muut näyttelijät suoriutuvat osistaan varsin pätevästi.




Mutta mitä tapahtui joulupukille 2 jatkaa ihan kivasti ykkösosan jalanjäljissä, mutta jatko-osasta jää uupumaan edelliselokuvan joulun lämpöä ja charmia, mitkä tekivät ykkösosasta oman sukupolvensa merkkiteoksen joululeffojen joukossa. Tekijät ovat toistamiseen keksineet varsin hupaisan tarinan, vaikkei konsepti olekaan tällä kertaa ihan yhtä synkkä kuin viimeksi. Joulupukkiuden lakisääteiset jutut pistävät silti aikuiskatsojan ihmettelemään homman mielekkyyttä. Kuvitelkaapa jos olisitte itse jossain työpaikassa usean vuoden ajan ja yhtäkkiä joku nostaisi esille sopimuksessa seisovan kohdan, jonka näkee lukea vain suurennuslasilla ja jossa todetaan, että saat potkut, jos et etsi itsellesi vaimoa ja vieläpä pirun äkkiä. Koko homma herättää myös kysymyksen, että missä on edellisen joulupukin vaimo? Minne vanha joulumuori katosi miehensä kuoltua?

Tämä juonikuvio lähtee liikkeelle huvittavasti, mutta vaimon etsimisretki ei lopulta vedä mukaansa niin hyvin kuin tekijät olivat varmasti toivoneet. Vaisusti toteutettu ja aika löyhällä kemialla varustettu romanttinen aspekti jättää hieman kylmäksi. Sen sijaan huomattavasti mielenkiintoisempaa onkin seurata meininkiä Pohjoisnavalla, jossa joulupukin roolia pitävän pukkilelun mekaanisessa päässä vinksahtaa ja se ottaa tyrannimaisen vallan lelutehtaalla. Ensimmäisen elokuvan keskityttyä Scottin haasteisiin uuden työnsä takia, on kiva, että jatko-osaan tuodaan joku vihollistyyppi uhkaamaan joulun onnistumista. Loppuhuipennus on lapsikatsojille varmasti jännittävää seurattavaa, mutta aikuisen näkökulmasta se muuttuu vähän liialliseksi meuhkaamiseksi. Myös elokuvan huumori toimii enemmän perheen pienemmille.




Elokuvan ohjauksesta vastaa ensikertalainen Michael Lembeck, joka ei pysty toistamaan ykkösosan ilahduttavia onnistumisia. Hänen rakentama tunnelmansa ei ole yhtä miellyttävä kuin voisi toivoa. Leo Benvenutin ja Steve Rudnickin kynäilemän tarinan pohjalta rakennettu Don Rhymerin, Cinco Paulin, Ken Daurion, Ed Decterin ja John J. Straussin käsikirjoitus on ailahteleva. Siitä löytyy hyvät puolensa, kuten satumaailman laajentaminen tuomalla mukaan mm. pääsiäispupua (Jay Thomas) ja hammaskeijua (Art LaFleur), mutta myös selvät heikkoutensa. Mutta mitä tapahtui joulupukille 2 on kelvollisesti kuvattu ja leikattu. Pohjoisnavan lavasteet ovat hienommat kuin edellisosassa, mutta erikoistehosteet eivät ole paljoa kehittyneet. Digiefektit ovat ajoittain kiusallisen kehnot, etenkin lentokohtauksissa. Asut ja Allenin erilaiset maskeeraukset toimivat kuitenkin oivallisesti ja äänimaailma on hyvin työstetty joulumusiikkeja myöten.

Yhteenveto: Mutta mitä tapahtui joulupukille 2 on aika keskinkertainen jatko-osa mainiolle joululeffalle. Tämänkin elokuvan juoni on absurdi, jos sitä ryhtyy tosissaan miettimään ja uudelle jouluiselle seikkailulle hyppää ihan mielellään mukaan. Vaimonhakureissu ei kuitenkaan pidä toivotulla tavalla mielenkiintoa yllä, varsinkin kun romanttisesta puolesta uupuu kemia. Paljon kiinnostavampaa onkin seurata diktaattoriaseman omaksuvan lelupukin puuhia, kun tämä ryhtyy sortamaan tonttuja Pohjoisnavalla. Lelupukki on kelpo pahis ja Allen vetää veikeän tuplaroolin niin joulupukkina kuin sen häijynä leluversiona. Muutkin näyttelijät ovat ihan passeleita osissaan, joskin pukin poikaa, Charlieta esittävästä Eric Lloydista ei ole lähes vuosikymmenen jälkeen kehkeytynyt erityisen hyvää näyttelijää. Teknisiltä ansioiltaan filmi on edeltäjäänsä laadukkaampi, mutta tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Tunnelmasta uupuu se riemukkuus ja lämpö, jotka tehostivat ykkösleffaa. Huumoriosasto on täynnä aikamoisia hutilaukauksia ja loppuhuipennus äityy lähinnä tylsäksi mekastukseksi. Heikkouksineenkin Mutta mitä tapahtui joulupukille 2 on ihan kiva joululeffa, jonka katsoo sujuvasti hyvän ensimmäisen osan perään.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Santa Clause 2, 2002, Walt Disney Pictures, Outlaw Productions, Boxing Cat Films


maanantai 14. marraskuuta 2022

Arvostelu: Mutta mitä tapahtui joulupukille? (The Santa Clause - 1994)

MUTTA MITÄ TAPAHTUI JOULUPUKILLE?

THE SANTA CLAUSE



Ohjaus: John Pasquin
Pääosissa: Tim Allen, Eric Lloyd, Wendy Crewson, Judge Reinhold, David Krumholtz, Paige Tamada, Peter Boyle, Larry Brandenburg ja Kenny Vadas
Genre: komedia, joulu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: S

The Santa Clause, eli suomalaisittain Mutta mitä tapahtui joulupukille? on Walt Disneyn jouluelokuva. Leffa lähti liikkeelle Steve Rudnickin ja Leo Benvenutin ideasta, johon Disneyn omistama Hollywood Pictures -yhtiö tarttui. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Mutta mitä tapahtui joulupukille? sai ensi-iltansa marraskuussa 1994. Elokuva oli taloudellinen jättihitti ja keräsi positiivista palautetta myös kriitikoilta. Itse katsoin leffaa useana jouluna lapsena, mutta sen jälkeen en ole tainnut nähdä filmiä kymmeniseen vuoteen. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa Disney+ -suoratoistopalvelun televisiosarjalla Mutta mitä tapahtui joulupukeille? (The Santa Clauses - 2022), päätin katsoa leffat uudestaan ja arvostella ne sarjaa odotellessa. Kun halloween-juhlinta oli tältä vuodelta päättynyt, aloitin joulukauden katsomalla pitkästä aikaa Mutta mitä tapahtui joulupukille?.

Menestyksekkään leluyhtiön omistaja Scott Calvin joutuu toimimaan uutena joulupukkina, aiheutettuaan edellisen pukin kuoleman.




Alun perin lelufirman omistavan Scott Calvinin roolia tarjottiin Chevy Chaselle ja Bill Murraylle ja rooliin harkittiin myös Tom Hanksia ja Mel Gibsonia, mutta lopulta osa meni Tim Allenille, joka oli vasta aloittelemassa uraansa elokuvien puolella, noustuaan tunnetuksi komedianäyttelijäksi ensin televisiossa. Allen on mainio valinta Scottiksi, josta on aluksi hieman vaikea pitää. Mies on töykeä muille, eikä ole hoitanut perhejuttujaan hyvin, mikä onkin johtanut eroon. Tähän kaikkeen tulee muutos, kun jouluyönä Scott säikäyttää vahingossa katollaan hiippailevan joulupukin, joka liukastuu ja putoaa maahan. Ja kuolee. Ja Scottin täytyy ottaa tämän paikka uutena joulupukkina. Tajusinkohan edes lapsena, kuinka synkkä elokuvan konsepti on? Lupsakka Allen tulkitsee oivallisesti hahmonsa muovautumista lämpimämmäksi pukiksi.
     Elokuvassa nähdään myös Wendy Crewson Scottin ex-vaimona Laurana ja Eric Lloyd entisen pariskunnan lapsena Charliena, Judge Reinhold Lauran uutena miehenä, psykiatri Neilinä, Peter Boyle Scottin pomona, herra Whittlenä, sekä David Krumholtz ja Paige Tamada joulupukin pajassa Pohjoisnavalla (hassut amerikkalaiset luulevat joulupukin majailevan siellä Korvatunturin sijaan) työskentelevinä päätonttu Bernardina ja Judynä, joista jälkimmäinen kehuskelee työstäneensä täydellistä kaakaota yli vuosituhannen ajan. Uskoisin, että Coca-Colan tarkoin varjeltu salainen reseptikin syntyi nopeammassa ajassa. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa tarpeeksi passelisti, joskin erityisesti Crewsonin tehtäväksi jää lähinnä vain turhautua hahmonsa ex-miehen tekemisiin. Lloyd onnistuu olemaan pidettävä joulusta intoilevana muksuna, joka totta kai riemastuu isänsä uudesta ammatista.




Mutta mitä tapahtui joulupukille? osoittautui olevan yhä aikuisiällä katsottuna oikein pätevä jouluelokuva, vaikka näin jälkikäteen siitä onkin tajunnut, kuinka synkkiä juttuja on mukana. Nämä synkkyydet itse asiassa jopa tehostavat elokuvaa. On hilpeän vinksahtanut ajatus, että joulupukkius olisi ammatti, joka määräytyy pakosti seuraavalle, joka pukee aidon punanutun vaatteet ylleen, edellisen potkaistua tyhjää. Ja kun hommaan ryhtyy edes vahingossa, ei siitä pääse eroon. Kuvitelkaapa, jos päätyisitte auttamaan jossakin työkuviossa, josta ette pahemmin välitä ja pian tämä työ tuhoaa koko elämäsi, saaden ympärilläsi olevat ihmiset näkemään sinut mielipuolena. Scottin isä-poika-suhde Charlieen on jo tarpeeksi hataralla pohjalla ilman, että pukkikuvio saa huolestuneen äidin rajoittamaan Scottin mahdollisuutta nähdä lastaan. Loppupäässä leffaa soitellaan jo poliiseja paikalle kidnappausepäilyksestä.

Nämä nyt on näitä, mitä varttuneemmalla iällä alkaa pohtia elokuvaa katsoessaan. Onneksi nämä eivät vie pois sitä joulun taikaa, mikä elokuvasta välittyi lapsena. Vaikka Korvat... Pohjoisnapa-osuus jääkin hieman latteaksi osittain halvannäköisten lavasteiden takia, on elokuvassa muuten mukavaa ja lämpöistä joulutunnelmaa. Tarina pitää hyvin mukanaan läpi vähän päälle puolentoista tunnin keston, tarjoten useita hupaisia tilanteita ja hassuja juttuja, kuten piereskelevä Komeetta-poro, joka naurattaa varmasti perheen pienempiä - sekä omaa äitiäni. Minulta löytyy hyviä muistoja lapsuudesta tätä elokuvaa katsoessa ja äitini kikattaessa Komeetan päästöille. Elokuva soveltuukin täydellisesti perheen kanssa vietettävään joululeffahetkeen. Perheen merkitys nousee hyvin esille, oli perhe millainen tahansa. Usein yhdysvaltalaisissa jouluelokuvissa hehkutetaan ydinperheitä äidin, isän ja lapsikatraan kera, mutta tästä löytyy rikkinäinen perhe ja sekin on täysin ok.




Elokuvan ohjauksesta vastaa John Pasquin, joka oli tehnyt tätä ennen pelkkiä televisiosarjoja ja jonka elokuvaura ei oikein ottanut tuulta siipiinsä tämänkään myötä. Pasquin hoitaa tonttinsa kelvollisesti ja pitää miellyttävää ilmapiiriä hyvin yllä, vaikka Steve Rudnickin ja Leo Benvenutin laatima käsikirjoitus äityykin ajoittain kieroille poluille. Mutta mitä tapahtui joulupukille? on teknisiltä ansioiltaan ihan toimiva. Se on kuvattu ja leikattu oivallisesti. Pohjoisnavan osittain halpoja settejä lukuun ottamatta lavasteet toimivat ja asut ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Erikoistehosteet ovat kuitenkin nähneet parhaat päivänsä, eivätkä digitaaliset lentävä poropoppoo ja reki näytä enää erityisen uskottavilta. Äänimaailma on sujuvasti rakennettu ja Michael Convertinon säveltämät musiikit tehostavat tunnelmaa hyvin.

Yhteenveto: Mutta mitä tapahtui joulupukille? on oiva koko perheen joulukomedia, joka tarjoaa varsin synkät lähtökohdat, jos leffaa alkaa tosissaan miettiä. Tietty vinksahtaneisuus siinä, miten Scott Calvin saa joulupukin pestin on kuitenkin hyvästä, tehden filmistä varsin omaperäisen joululeffan. Tästä tietystä kieroudesta huolimatta elokuva on muuten ilahduttava ja lämmin. Siitä löytyy hauskoja juttuja niin lapsille kuin vanhemmille. Tarinakin vie mukavasti mukanaan. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan passelisti, Tim Allenin ollessa nappivalinta päärooliin Scottiksi, joka vaihtaa työpaikkaa joululelukeskeisen työnarkomaniansa kanssa. Ajan julma hammas on nakerrellut elokuvan efektipuolta, eivätkä Pohjoisnavan lavasteet näytä hääveiltä, mutta muuten tekninen puoli on kelvollinen. Jos et ole Mutta mitä tapahtui joulupukille? -leffaa vielä nähnyt, suosittelen sitä katsottavaksi nyt joulun alla, etenkin jos sinulla on omia lapsia. Se sopii taatusti nostalgiannälkäisille, jotka tapittivat filmiä lapsena joka joulu. Jos viime katselusta on vierähtänyt aikaa, nyt on hyvä kerrata, mistä onkaan kyse, ennen kuin Mutta mitä tapahtui joulupukeille? -sarja tupsahtaa Disney+ -palveluun.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.11.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Santa Clause, 1994, Walt Disney Pictures, Hollywood Pictures, Outlaw Productions


keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Arvostelu: Sausage Party (2016)

SAUSAGE PARTY (2016)



Ohjaus: Greg Tiernan ja Conrad Vernon
Pääosissa: Seth Rogen, Kristen Wiig, Michael Cera, Nick Kroll, Edward Norton, David Krumholtz, Salma Hayek, Jonah Hill, Bill Hader, Scott Underwood, Craig Robinson, Danny McBride, James Franco ja Paul Rudd
Genre: komedia, animaatio
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 12

Muistan, kun näin internetissä juttua mullistavasta animaatiosta, joka olisi tarina ruoista, jotka päätyvät ihmisten kotiin paremman elämän toivossa, mutta heidät yllättääkin se, että ihmiset syövät heidät. En kuitenkaan ihan tajunnut, oliko kyse jostain uudesta ilmiöstä vai lyhytelokuvasta, ennen kuin näin elokuvan mainoksen, joka oli aivan mieletön. Sausage Party tuntui niin nerokkaalta elokuvalta ja katsoinkin mainoksen useasti uudestaan - joko yksin tai kun näytin sen tuttavilleni. Odotin elokuvan näkemistä todella kovasti ja alkoi jo syntyä pieni epätoivo, kun mistään ei kuulunut, tulisiko se teatterilevitykseen Suomessa. Kun vihdoin näin ilmoituksen lehdistönäytöksestä, innostuin todella paljon ja olen vain jokaisen muun pressin yhteydessä odottanut, että koittaisi se päivä, kun vihdoin näen Sausage Partyn. Tuntui siltä, että odotin näkeväni Sausage Partyn enemmän kuin odotin näkeväni Doctor Strangen (2016), vaikka olenkin Marvel- ja supersankarielokuvien fani. Viikkoa ennen näytöstä minua alkoi hieman jännittää, että vastaisiko elokuva odotuksiani, vai kaatuisiko se samoihin ongelmiin kuin monet muut saman tuotantotiimin elokuvat? Senhän sai tietysti selville vain katsomalla elokuvan...

Shopwell's-kaupan ruoat ja muut tuotteet ovat siinä uskossa, että kun ihminen ottaa heidät mukaansa, he pääsevät paratiisiin. Totuus onkin jotain paljon kammottavampaa.

Noin kuusi vuotta sitten en voinut sietää Seth Rogenia, mutta ajan kanssa kuitenkin totuin häneen ja aloin pitää hänen elokuvistaan. Tässä Rogen esittää Frankia, hot dog -nakkia, joka unelmoi pääsevänsä pois paketista ihmisen kotona ja työntyvänsä syvälle sämpylään. Alkupuolella Frank esitetään haaveilijana, mutta elokuvan aikana hän muuttuu siitä ja pelokkaasta päättäväisemmäksi. Rogenin ääni ei erityisemmin ärsytä tässä, eikä hän päästele tuttuja äännähdyksiään. Silti Frank muistuttaa paljon muita Rogenin rooleja eri elokuvista, sillä sekä hän että hänen hahmonsa tuntuvat olevan hyvin samanlaisia. Tässä vain sattuu olemaan kyseessä animoitu nakki.
     Muita nakkeja ovat mm. Michael Ceran ääninäyttelemä Barry, joka on selkeästi muita pienempi ja erittäin pelokas, ja Jonah Hillin esittämä Carl, joka on paljon itsevarmempi kuin Barry. Olisin toivonut Barrylle ja Carlille enemmän tehtävää elokuvan aikana, mutta muuten Barryn hahmon kaari on toteutettu mainiosti.
     Kristen Wiig kuullaan hot dog -sämpylä Brendan äänenä. Brenda on Frankin tyttöystävä ja heidän pakettinsa ovat kaupan hyllyllä vierekkäin. Ensimmäisessä kohtauksessa, jossa Brenda on mukana, hahmo esitetään ärsyttävänä diivailijana ja aika samanlaisena kuin tytöt Mean Girlsissa (2004), mutta loppuleffan ajan hän on täysin erilainen. Brenda ei pääse paljoa tekemään, muttei onneksi ole "neito pulassa" -tyyppinen ratkaisu, joka Frankin pitäisi kaiken aikaa pelastaa. Päättäväisyyttä Brendalta löytyy paljon.
     Frankin ja Brendan mukana kulkevat myös lavash nimeltä Karee Abdul Lavash, jonka äänenä kuullaan David Krumholtz, rinkeli Sammy Bagel Jr, jolle äänensä on antanut (jostain kumman syystä) Edward Norton, sekä taco Teresa del Taco, jota ääninäyttelee Salma Hayek. Lavashin ja Bagelin jatkuva riitely on erittäin onnistunut viittaus kahden uskonnon edustajien taistelusta, jossa ei ole oikeastaan mitään järkeä. Teresa del Taco taas on "sillä lailla" kiinnostunut Brendasta ja katseleekin usein tämän takapuolta suurin silmin.
     Jostain kumman syystä tällä elokuvalla piti olla joku muukin pahis kuin vain ihmiset, jotka haluavat syödä päähenkilöt. Nick Krollin esittämä Huuhteluaine kantaa kaunaa Frankille ja Brendalle, sillä heidän takiaan hän ei päässyt ihmisen kyydissä pois kaupasta ja aikookin siksi tappaa heidät. Huuhteluaineen kylki vuotaa, joten hän joutuu täyttämään itseään läpi elokuvan imemällä muista nesteitä sisältävistä hahmoista "elämän", tullakseen voimakkaammaksi. Tavallaan idea on ihan kekseliäs, mutta hahmo on sinänsä erittäin turha, eikä hänen hölmösti kirjoitettuaan pahispuhetta jaksa kuunnella kauaa.
     Muita hahmoja elokuvassa on mm. kuolemattomat elintarvikkeet Firewater (Bill Hader), Mr. Grits (Craig Robinson) ja Twink (Scott Underwood), sekä kauppaan takaisin palautettu, sekoava Hunajasinappi (Danny McBride). Bill Hader kuullaan myös Tequilan äänenä ja Scott Underwood kuullaan Stephen Hawkingia muistuttavan Purkan äänenä, joka on aivan loistava lisäys elokuvaan. Tärkeimmät ihmishahmot ovat huumeita käyttävä heppu (James Franco) ja kaupassa työskentelevä mies (Paul Rudd). Suurimmat osat näyttelijöistä tunnistin pelkän äänen perusteella, mutta ihmishahmoja en pystynyt tunnistamaan millään, enkä mitenkään olisi tajunnut Bagelin olevan Norton.

Elokuva alkaa musikaalinumerolla, jossa kaupan tuotteet laulavat siitä, kuinka he pääsevät jumalina pitämiensä ihmisten kanssa "Suureen tuonpuoleiseen", eli "Luvattuun maahan". Kappaleessa lauletaan suoraan, että tämän on pakko olla fakta, eikä kenellekään voisi mitenkään käydä pahasti - ja kaikki tietty uskovat laulun sanoihin. Ainoa pelko kaupassa on Pimeyden ruhtinas, joka vie pilaantuneet ruoat roskikseen. Vihdoin Frankin ja Brendan unelmat käyvät toteen, sillä eräs nainen saapuu kauppaan ja pistää heidän pakettinsa ostoskärryihinsä. Kärryihin päätyy myös takaisin palautettu Hunajasinappi, joka yrittää varoittaa muita tulevasta vaarasta, mikä aiheuttaa törmäyksen ja osa kärryjen sisällöstä lentää lattialle, mukaanlukien Frank, Brenda ja Huuhteluaine. Frank päättää ottaa selvää, oliko Hunajasinappi oikeassa ja lähtee matkalle kaupan läpi selvittääkseen totuuden. Niille, jotka lähtivät naisen mukaan kaupasta... noh, heille ei käy kovin hyvin...

Sausage Party ei todellakaan ole lastenelokuva. Aiemmin mietin vain, että mainoksessakin näytetty kohtaus, jossa ihminen alkaa kokata, olisi liian rajua katsottavaa perheen pienimmille, mutta siinä on paljon muutakin, mikä ei sovi lasten silmille. Tai korville. Elokuvassa nimittäin kiroillaan todella paljon. En tiedä, oliko tässä tarkoituksena tehdä ennätys kirosanojen käytössä puolitoistatuntisen elokuvan aikana, mutta se ennätys on varmaan joka tapauksessa nyt tehty, sillä lähes joka lause sisältää jonkin kirosanan. Aluksi kiroilevat ja härösti puhuvat ruoat ovat hauska idea, mutta siihen kyllästyy yllättävänkin nopeasti. Kun repliikit ovat tasoa "shit fuck siellä, shit fuck täällä, joka puolella shit fuck", niin katsoja pyörittelee silmiään, eikä oikein tiedä, pitikö siinä kohtaa nauraa. Monessa kohtaa elokuvan aikana mietinkin, oliko minun tarkoitus nauraa - ja minä nauran yleensä huonoillekin jutuille. Kyllä minä siis nauroin elokuvan aikana, en kuitenkaan valitettavasti niin paljon kuin olisin toivonut. Kuten siis pelkäsinkin, elokuva kompastuu samoihin asioihin kuin suurin osa saman tuotantotiimin elokuvista. Härskiä läppää on läpi koko elokuvan ja jotkut jutut toimivat paremmin kuin toiset. Tuhmat vitsit ovat parempia silloin, kun ne eivät ole suoraan sanottuja häröyksiä, vaan lähinnä piiloviittauksia. Esimerkiksi elokuvassa nähtävä kaupan tuotteiden orgiakohtaus on jo hieman liian yliampuvan mauton ja itse ainakin vain toivoin kohtauksen päättyvän mahdollisimman nopeasti. Mainoksissa kiroilu alkoi vasta, kun katsojille oltiin jo esitelty maailma, mikä oli hienoa, sillä silloin ei vielä tiennyt, mitä tuleman pitää. Itse elokuvassa jo ensimmäinen repliikki sisältää kiroilua. Mielestäni elokuvan todellista luonnetta olisi voinut pitää piilossa hieman kauemmin.

Kun kiroilun ja härskiyden ottaa lähes kokonaan pois, niin alta paljastuu se hienous, mitä toivoin näkeväni. Tai ainakin melkein. Mainoksista sai sen käsityksen, että elokuva kertoisi siitä, kun ruoat lähtevät ihmisen matkaan ja tajuttuaan, mistä onkin kyse, he yrittävät paeta ja päästä takaisin kauppaan. Olin pettynyt siitä, että elokuva tapahtuukin lähes kokonaan kaupassa. Ehkä jos en olisi nähnyt mainosta, niin odotukseni eivät olisi olleet toiset tai sitten mainoksissa ajettiin katsojia tarkoituksella harhaan. Ruoanlaittokohtaus kuitenkin onneksi esiintyy elokuvassa ja se on todella hieno! Se alkaa perunan kuorimisella tai kuten tässä se annetaan ymmärtää: hahmon nylkemisellä, jonka jälkeen juustoa raastetaan, leipää leikataan siivuiksi ja miniporkkanoita syödään niin, että suun sisällä näkyy, miten nämä "lapsiporkkanat" jauhetaan tuskallisesti hampailla pieniksi paloiksi samalla, kun muut ruoat pyrkivät pakoon. Tämän kohtauksen lisäksi oli myös aivan upeaa nähdä pätkä, jossa ruoat putoavat kärryistä kaupan käytävälle; jauho pöllyää ilmassa; purkit vetävät viimeisiä hengenvetojaan, sisältöjen valuessa ulos suolien kaltaisesti; Oreo-keksiltä näyttävä tyyppi löytää selästään puuttuvan palasen; joku itkee rakkaansa perään... kohtaus on niin hyvin rakennettu muistuttamaan pommi-iskun jälkeistä kaaosta ja sitä miten aika pysähtyy siihen tiettyyn hetkeen, ettei voinut muuta kuin ihailla tekijöiden neroutta. Myös kohtaus, jossa kadulla lojuva käytetty kondomi kertoo hirveästä kokemuksestaan yhdelle nakeista ja lähes anelee tältä armokuolemaa, on omalla tavallaan puhdasta kultaa. Harmi, että nerous lähes hukkuu huonojen vitsien alle.

Onneksi Sausage Partysta löytyy myös oikeasti yhteiskunnallisia piilomerkityksiä ja niistä suurin on uskonto. Tietenkin myös rasismiin, seksismiin jne otetaan kantaa, mutta uskonto on hyvin vahva teema läpi elokuvan. Enkä tarkoita, että kyseessä olisi erityisen uskonnollinen elokuva, vaan siinä lähinnä näytetään, miten uskonnolla voidaan huijata ihmisiä ja miten eri uskonnot ajavat porukkaa taistelemaan keskenään vain sen takia, että he uskovat eri asioihin. Ensinnäkin se, että kaupan tuotteille on uskoteltu ihmisten olevan jumalia, jotka vievät heidät paratiisiin, on selkeä viittaus siihen, miten monet uskovat, että kuoleman jälkeen pääsee taivaaseen, missä kaikki olisi paremmin. Kuten jo aiemmin mainitsin, niin Lavashin ja Bagelin riita on oiva viittaus kahden uskontokunnan aika turhiin erimielisyyksiin. Kun hahmot miettivät lopulta tarkemmin, niin he eivät edes keksi, mikseivät lavashit ja rinkelit voi tulla toimeen keskenään, sillä heille vain on opetettu, ettei se ole oikein. Teresa del Tacon kautta mukaan tulee eri seksuaalisten suuntautumisten hyväksymistä ja miten kaikissa olisi sisällä "piilobiseksuaali". Monet hahmot ovat stereotypisiä versioita eri kulttuurien edustajista, millä tuodaan rasismi mukaan elokuvaan. Nämä asiat ovat enemmän tai vähemmän onnistuneesti tuotu esille ja onkin hienoa, miten monet luulevat katsovansa vain häröä komediaa, mutta huomaavatkin jälkikäteen, että siinä olikin kyse myös monista muista asioista.

Elokuva on animoitu erittäin taidokkaasti - mielestäni jopa yllättävän mainiosti. Ihmishahmot ovat erittäin piirrosmaisia, eikä taustoja lukuunottamatta mikään oikeastaan näytä kovin realistiselta, mutta pidin tyylistä paljon. Elokuva on myös todella värikäs, mistä pidin todella paljon. Kaupan tuotteet näkevat maailman erittäin kirkkaana ja värikkäänä, kun taas ihmiset kokevat maailman ankean harmaana. Tämä ratkaisu toimi täydellisesti. Sausage Partyn ohjauksesta vastaavat Greg Tiernan ja Conrad Vernon. Tiernan on tätä ennen tehnyt lähinnä vain Tuomas Veturi -pätkiä vuodesta 2009 lähtien, mutta Vernon taas on hieman kokeneempi elokuvien puolella ja onkin ohjannut esimerkiksi DreamWorksin elokuvat Shrek 2 (2004) ja Madagascar 3: Europe's Most Wanted (2012). Ohjaajat kuullaan myös muutamien sivuhahmojen ääninä. Elokuvan tarina syntyi Seth Rogenilta ja Jonah Hillilta, jotka ovat antaneet äänensä elokuvan hahmoille, sekä Evan Goldbergilta, joka on aiemmin kirjoittanut Rogenin tähdittämiä elokuvia. Itse käsikirjoituksesta vastaa Goldbergin ja Rogenin lisäksi myös Kyle Hunter ja Ariel Shaffir.

Yhteenveto: Sausage Party on pettymys, mutta lähinnä sen takia, että odotin paljon nerokkaampaa teosta. Ääninäyttely on kyllä onnistunutta ja animointi erittäin tyylikästä. Elokuvaan enemmän tai vähemmän piilotetut teemat ovat kekseliäitä ja perusidea tarinalle on nerokas. Kohtaus, jossa "kuolemaa tekevät" kaupan tuotteet hortoilevat pöllyävän jauhon seassa on erittäin hieno, kuten myös kokkausosio, jossa oikeasti katsojana tuntuu pahalta ruokien puolesta. Ruokien kärsimys on tuotu täydellisesti esille. Monet vitsit ovat onnistuneita ja jotkut jutut naurattavat kaikessa omituisuudessaankin. Siihen se sitten tavallaan jääkin. Alkupuolen "Mitä helvettiä minä oikein katson?" -ajatus, kun koko juttu naurattaa absurdiudessaan muuttuu valitettavan usein ajatukseksi: "Miksi helvetissä minä oikein katson tätä?" Jatkuva häröily ja kiroilu vievät paljon makua elokuvasta ja väkisin lisätty pahis tuntuu täysin turhalta. Kaupan tuotteiden orgiakohtauksen olisi voinut poistaa kokonaan. Vaikka mukana onkin nerokkaita juttuja, niin ne eivät saa pelastettua elokuvaa täysin, sillä omat ongelmani elokuvan kanssa ovat niin päälleliimattuja. Ei kiroilussa ja häröilyssä sinänsä mitään vikaa ole, kunhan nekin pysyvät kohtuuden rajoissa. Tai ainakin vähän sen yläpuolella. Suosittelen silti katsomaan tämän elokuvan, sillä sen nerokkaat osuudet pitää nähdä ja kokea. Lapsille tätä ei todellakaan ole tarkoitettu, joten älkää viekö heitä katsomaan tätä tai näyttäkö tätä heille vielä muutamiin vuosiin. Sausage Party on tavallaan samaan aikaan sekä erittäin nerokas että erittäin kökkö elokuva. Seth Rogen on sanonut, että jatko-osa olisi mahdollinen, mutta tällä hetkellä suunnitelmissa olisi lisää aikuisille suunnattuja animaatioita. Toivon mieluummin, että he tekisivät uusia tarinoita, sillä on hieman vaikeaa miettiä, mitä Sausage Partyyn lähtisi enää lisäämään.




Kirjoittanut: Joonatan, 6.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Sausage Party, 2016, Annapurna Pictures, Columbia Pictures, Point Grey Pictures