Arvostelu: Springsteen: Deliver Me from Nowhere (2025)

SPRINGSTEEN: DELIVER ME FROM NOWHERE

Ohjaus: Scott Cooper

Pääosissa: Jeremy Allen White, Jeremy Strong, Odessa Young, Paul Walter Hauser, Stephen Graham, Gaby Hoffmann, Marc Maron, David Krumholtz, Harrison Gilbertson, Grace Gummer, Chris Jaymes, Johnny Cannizzaro ja Brian Chase

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 12

Springsteen: Deliver Me from Nowhere perustuu Warren Zanesin kirjaan Deliver Me from Nowhere: The Making of Bruce Springsteen's Nebraska vuodelta 2023, joka perustuu erääseen vaiheeseen muusikko Bruce Springsteenin elämässä. Tuottajakaksikko Eric Robinson ja Ellen Goldsmith-Vein lukivat kirjan ja veivät sen ohjaaja Scott Cooperille, joka innostui ja ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvan käsikirjoitusta. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Springsteen: Deliver Me from Nowhere on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni Bruce Springsteen ei ole erityisen tuttu tapaus, lukuun ottamatta muutamaa kappaletta ja sitä tietoa, että mies vetää älyttömän pitkiä konsertteja (miehen pisin keikka on vuoden 2012 konsertti Helsingin Olympiastadionilla, joka kesti yli neljä tuntia). En ollut erityisen kiinnostunut, kun luin, että olisi tulossa taas yksi muusikosta kertova elämäkertaleffa, mutta kävin silti katsomassa Springsteen: Deliver Me from Nowheren sen ensi-iltaviikonloppuna.

On vuosi 1981. Bruce Springsteen on juuri saanut päätökseen suursuositun The River -kiertueensa ja palaa kotiin. Kun levy-yhtiö ja manageri alkavat kysellä uuden musiikin perään, menestyshittien toivossa, masentunut Bruce alkaakin työstää itselleen huomattavasti henkilökohtaisempaa akustista levyä.

Päärooliin Bruce Springsteeniksi valikoitui The Bear -sarjan (2022-) tähti Jeremy Allen White, jota on muutenkin nähty enemmän television puolella. White on erittäin lahjakas näyttelijä ja hän suoriutuu vakuuttavasti roolistaan Brucena. Elokuva ei lähde maalailemaan miehestä vain suurta maailmantähteä, vaan haluaa syventyä siihen, kuka Bruce on "Pomo"-nimen takana. Leffa syventyy Brucen mielenterveysongelmiin, joihin on vaikuttanut suuresti hankala lapsuus alkoholisti-isän (Stephen Graham) kanssa. Bruce ei ole erityisen sinut suosionsa kanssa, eikä ole antanut maineen nousta päähänsä. Erilaiset paineet alkavat kuitenkin olla liikaa ja hän päätyykin tekemään jotain hyvin erilaista seuraavana projektinaan. White tulkitsee mainiosti Brucen vaikeaa mielenmaisemaa, vaikka toisinaan ohjauksen ja käsikirjoituksen puolesta herra jätetäänkin turhan etäiseksi. Graham suoriutuu myös onnistuneesti osastaan isänä, joka kamppailee omien demoniensa kanssa.

     Elokuvassa nähdään myös Gaby Hoffman Brucen äitinä Adelena, Jeremy Strong Brucen managerina Jon Landauna, David Krumholtz levy-yhtiön pomona Al Tellerinä, Paul Walter Hauser Brucen äänittäjänä Mike Batlanina, sekä Odessa Young Faye Romanona, jonka Bruce tapaa erään esityksensä jälkeen ja jota kohtaan miehellä alkaa muodostua tunteita. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan. Strongin näyttelemä Landau on mielenkiintoinen tapaus, tämän pyrkiessä uskomaan Bruceen silloinkin, kun Bruce tarjoaa miehelle musiikkia, jonka Landau tietää olevan lähes mahdotonta myydä levy-yhtiölle.

Springsteen: Deliver Me from Nowhere on osa lähes loputtomalta tuntuvaa muusikoista kertovien elämäkertaelokuvien tulvaa. Aiemmin tänä vuonna Suomeen rantautuivat Bob Dylan -leffa A Complete Unknown (2024) ja Robbie Williams -filmi Better Man (2024). Ensi vuonna on luvassa elokuvia Michael Jacksonista ja Kaija Koosta, minkä lisäksi Sam Mendes työstää parhaillaan jopa neljää elokuvaa The Beatlesista. Nämä artistileffat ovat tämän hetken juttu ja tuntuu, että jokaisen elokuvastudion pitää päästä osingoille tästä trendistä, ennen kuin se lopahtaa. Mutta kun näitä elokuvia ilmestyy kuin sieniä sateella, on niiden vaikea enää tehdä sellaista vaikutusta kuin vielä 2010-luvulla, kun niitä nähtiin vain muutama koko vuosikymmenen aikana.

Bruce Springsteenin leffan kanssa on onneksi päätetty lähestyä aihetta erilaisesta vinkkelistä. Elokuva ei kerro Brucen matkasta tähteyteen tai sisällä useita toisintoja miehen tunnetuimmista konserteista. Deliver Me from Nowhere on paljon intiimimpi tarina, joka kertoo Brucelle vaikeasta ajasta, kun kasvava suosio, levy-yhtiön asettamat paineet, vanhat perhetraumat ja uusi rakkaus olivat liikaa. Levy-yhtiö halusi päästä rahastamaan Bruce Springsteenillä oikein huolella ja kyseli jatkuvasti seuraavien potentiaalisten hittien perään, mutta Bruce löysikin inspiraatiota ihan muualta ja ryhtyi tekemään musiikkia pahan olonsa keskellä. Nebraska-projekti olisi hänelle äärimmäisen tärkeä ja henkilökohtainen, mutta saisi bisnespamppujen polvet tutisemaan, että "eihän tätä voi myydä".

On kiinnostavaa nähdä näin jotenkin pienimuotoinen elokuva miehestä, joka tunnetaan mammuttimaisista stadionkeikoistaan. Kontrasti on oivallinen, mutta itse leffa jättää kuitenkin ajoittain toivomisen varaa. Se ei pureudu aiheeseensa niin syvälle kuin voisi toivoa, jolloin elokuva ei ihan tarjoa sellaista tunnevyöryä kuin se hiotumpana voisi. Välillä tuntuu, etteivät elokuvan eri palikat täysin loksahtele paikoilleen. Lisäksi leffan ongelmaksi muodostuu se, että kun näitä muusikkoelokuvia tulee nykyään ovista ja ikkunoista, tuntuu se hieman poikkeavan lähestymistapansakin kanssa toisinaan turhan tutulta. Perhetraumat, hankalat suhteet, sekä taiteilijasielun ja rahaa janoavan yhtiön yhteentörmäykset löytyvät lähes jokaisesta tällaisesta elokuvasta. Toki ne kuuluvat näiden ihmisten elämiin, mutta kun näitä enemmän tai vähemmän samanlaisia elokuvia ilmestyy vähän väliä, alkaa homma pikkuhiljaa kostautua. Tehdäänkö näitä leffoja aidosta palosta näitä artisteja kohtaan, vai vain koska nämä muusikkoleffat olivat trendikkäitä pari vuotta sitten?

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Scott Cooper, jonka tunnetuin työ Crazy Heart (2009) kertoi myös muusikosta, joskin fiktiivisestä sellaisesta. Cooperin työ on oivallista, paikoitellen jopa väkevää, mutta silti jotain jää uupumaan. Teknisesti Springsteen: Deliver Me from Nowhere on pääasiassa pätevä. Se on hyvin kuvattu, mutta leikkaus on toisinaan hieman takkuilevaa. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänimaailmakin hyvin rakennettu. Jeremy Allen White suoriutuu passelisti Bruce Springsteenin lauluista, oli kyse sitten räväkämmästä Born in the U.S.A. -megahitistä tai Nebraska-albumin herkemmistä kappaleista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Springsteen: Deliver Me from Nowhere, 2025, Bluegrass Films, Gotham Group

Arvostelu: Näkemiin professori (The Professor - 2018)

NÄKEMIIN PROFESSORI

THE PROFESSOR

Ohjaus: Wayne Roberts
Pääosissa: Johnny Depp, Rosemarie DeWitt, Odessa Young, Danny Huston, Zoey Deutch, Devon Terrell, Ron Livingston, Matreya Scarrwener ja Kaitlyn Bernard
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 12

The Professor (tunnetaan myös nimellä Richard Says Goodbye), eli suomalaisittain Näkemiin professori on Johnny Deppin tähdittämä uusi draamakomedia. Wayne Roberts käsikirjoitti elokuvan tarinan, kun hän oli saanut valmiiksi esikoiselokuvansa Katie Says Goodbye (2016). Hän sai IM Globalin ja Automatik Entertainmentin tarttumaan projektiin ja kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Lopulta Näkemiin professori sai maailmanensi-iltansa Zurichin elokuvajuhlilla lokakuussa 2018 ja kesti lähes kaksi vuotta, että se saapui nyt vihdoin Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti jo sen takia, että sen pääosaa esittää Depp. Vaikka Deppin ura onkin ollut laskussa viime vuosien aikana, on hänen työnsä ennen 2010-lukua ollut monin tavoin niin vaikuttavaa, että toivon jokaisen uuden elokuvan kohdalla, että hän nousisi vihdoin takaisin korkeuksiin. Kävinkin katsomassa Näkemiin professorin heti sen ensi-iltapäivänä.

Englannin kielen professori Richard Brown saa kuulla sairastavansa keuhkosyöpää. Hänen uskotaan elävän enää vuoden verran, joten Richard päättää ottaa kaiken irti viimeisestä vuodestaan maan päällä.

Johnny Deppin roolisuoritus professori Richard Brownina onnistuu kuin onnistuukin nousemaan herran parhaaksi työksi 2010-luvulla Black Massin (2015) ohella. Tällainen maanläheisempi rooli, missä saa kuitenkin revitellä, on selvästi kuin luotu Deppille, joka tarttuu innoissaan hahmoonsa. Kun on nähnyt Deppin jopa murtuneen näköisenä miehenä viime aikoina ex-vaimoonsa Amber Heardiin liittyen, on mahtavaa nähdä hänet parempivointisena... tosin hieman ironisesti esittämässä miestä, joka on kuolemassa syöpään. Richardista huomaa välittävänsä ensiminuuteista lähtien ja katsojana kannustaa tätä viettämään loppuelämänsä parhaaksi kokemallaan tavalla. Syövän lisäksi Richardin elämää murjovat myös pettävä vaimo (Rosemarie DeWitt), sekä luokka oppilaita, joista suurinta osaa ei kiinnosta tippaakaan Richardin opetukset. Syöpäuutisen kuullessaan Richard päättääkin, ettei hänen tarvitse enää yrittää olla kunnollinen vaikeassa suhteessa ja luokastaankin hän potkii heti pihalle ne, joiden onnistumiseen hän ei usko. Hahmo alkaa tekemään ja sanomaan vähän kaikenlaista esimerkiksi feministeistä, mistä monet varmasti vetävät herneen nenään. Sitten taas Richard älähtää vaimolleen, kun tämä ei hyväksy heidän tyttärensä (Odessa Young) lesboutta.
     Elokuvassa nähdään myös Danny Huston Richardin parhaana ystävänä Peterinä, Zoey Deutch, Devon Terrell ja Matreya Scarrwener opiskelijoina, jotka jäävät kiehtoutuneena Richardin tunneille, sekä Ron Livingston koulun rehtorina, jonka kanssa Richardin vaimo Veronica pettää miestään. Kaikki näyttelijät tekevät mainiota työtä (Huston yllättää roolinsa herkkyydellä), mutta jäävät lopulta täysin karismaattisen Deppin varjoon.

Näkemiin professorista löytyy tiettyjä vikoja, mitkä estävät sitä nousemasta niihin korkeuksiin, mihin sillä olisi potentiaalia. Richardin hahmon pienien ristiriitojen lisäksi elokuvalla on välillä taipumusta muuttua hieman melodramaattiseksi. Elokuva onnistuu kyllä olemaan liikuttava, mutta paikoitellen filmi yrittää kenties jopa liikaa puristaa kyyneliä irti katsojasta. Sen lisäksi leffa on jopa turhan lyhyt. Elokuva kestää vain puolitoista tuntia ja vaikka se on toisaalta passeli kesto, minusta tuntui siltä, että leffa päättyi ennen kuin se ehti tosissaan revitellä. Richard päättää heti alussa, että eläisi nyt huomattavasti vapaammin kuin ennen, mutta lopulta katsoja jää odottamaan jotain vielä enemmän. Elokuva kaipaisi pientä lisäpotkua ja Richard voisi pistää vielä isommin ranttaliksi.

Näistä vioistaan huolimatta kyseessä on kuitenkin erittäin mainio elokuva. Sitä pientä melodramaattisuutta lukuunottamatta elokuva tasapainottelee taidokkaasti iskevän draaman ja yllättävänkin hauskan komedian välillä. Huumori on usein synkkää, mistä itse pidin erittäin paljon. Richardin uusi asenne naurattaa ja ne kohdat, joissa hän pääsee revittelemään, nostavat virneen katsojan kasvoille. Hänen oppituntinsa muuttuvat aidosti kiehtoviksi, kun hän päättää olla välittämättä opetussuunnitelmista ja vetää tuntinsa lonkalta. Vastapainona tälle koomisuudelle on tarinan vääjäämätön traagisuus. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän katsoja huomaa välittävänsä Richardista ja sitä herkemmäksi meno muuttuu. Ronskin huumorin ja surullisuuden seasta löytyy jotain hyvin kaunistakin. Lisäksi leffan päätöskuva on yksi voimakkaimmista, mitä olen pitkään aikaan nähnyt ja se on mitä upein vertauskuva sille, kuinka Richard on päättänyt luoda oman polkunsa viimeisinä hetkinään.

Ohjaaja Wayne Roberts rakentaa sujuvasti tunnelmaa. Hänen käsikirjoituksensa on hyvä, mutta hän olisi voinut keksiä vielä jotain enemmän. Robertsin päätös jakaa elokuva lukuihin voi aluksi tuntua kummalliselta tehokeinolta, mutta lopulta se sopii täydellisesti mukaan. Näkemiin professori on myös kuvattu ja leikattu sujuvasti, vaikkei loppuotosta lukuunottamatta kumpikaan teknisyys päätä huimaavaa ole. Lavasteet ja asut ovat mainiot, eikä äänipuolessakaan ole moittimista. Dessnerin veljesten säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla ja muutamat melodiat jopa nousevat hienosti esiin tärkeinä hetkinä.

Yhteenveto: Näkemiin professori on erittäin hyvä elokuva ja vielä parempi osoitus siitä, että Johnny Depp kyllä osaa näytellä, jos niin vain viitsii. Depp tekee yhden kirkkaasti parhaimmista roolitöistään vuosiin. Deppille tyypillistä villimpää roolia huomattavasti maanläheisempi hahmo näyttää selvästi tekevän hyvää herralle ja hän vaikuttaa jopa nauttivan näyttelemisestä taas. Elokuva osaa hyvin tasapainotella komedian ja tragedian välillä, ammentaen niin huumoria surusta kuin koskettavuutta hilpeiden hetkien keskellä. Paikoitellen filmi syyllistyy melodramaattisuuteen, mutta kyllä se onnistuu myös liikuttamaan aidosti. Leffa on yllättävänkin hauska Richardin kyynisen asenteen kautta. Lopulta ongelmaksi koituu kuitenkin, että puolentoista tunnin keston aikana Richard ei pääse revittelemään tarpeeksi. Katsoja jää odottamaan jotain enemmän ja isompaa. Vaikka on hienoa nähdä Depp hillitymmässä roolissa, sitä tiettyä asennetta jää silti toivomaan. Heikkouksineenkin Näkemiin professori on todella oivallinen teos. Toivonkin Deppin jatkavan tällaisella tiellä ja valitsevansa tulevaisuudessa projektinsa tarkemmin. Viime vuosikymmenen aikana on ollut surullista nähdä yhä uudestaan, kuinka ennen niin upea näyttelijä on vajonnut niin mitäänsanomattomiin filmeihin, missä hän ei itsekään näytä viihtyvän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Professor, 2018, Global Road Entertainment, Automatik Entertainment, Leeding Media, Relic Pictures, Starlings Entertainment