Kätyrit & Monsterit (Minions & Monsters - 2026) - elokuva-arvostelu

KÄTYRIT & MONSTERIT

MINIONS & MONSTERS

Ohjaus: Pierre Coffin

Näyttelijät: Pierre Coffin, Trey Parker, Allison Janney, Christoph Waltz, Jesse Eisenberg, Jeff Bridges, Zoey Deutch, Bobby Moynihan, Phil LaMarr ja George Lucas

Genre: animaatio, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 7

Animaatioelokuva Itse ilkimys (Despicable Me - 2010) oli jättihitti, jolle päätettiin tehdä useampi jatko-osa. Niiden lisäksi fanisuosikeiksi nousseet keltaiset otukset saivat oman elokuvansa Kätyrit (Minions - 2015), joka menestyi paremmin kuin yksikään aiempi osa franchisesta. Kätyrit: Grun tarina (Minions: The Rise of Gru - 2022) oli myös jättihitti, joten kolmannen elokuvan suunnittelu käynnistyi lähes heti. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Kätyrit & Monsterit on saapunut teattereihin. Itse olen mieltänyt suuren osan näistä elokuvista aika keskinkertaisiksi, enkä siis ollut järin innoissani jo kolmannesta Kätyrit-leffasta. Kävin silti katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä, sekä syömässä KFC:n Kätyrit-aterian.

Etsiessään itselleen isointa ja pahinta pomoa, kätyrit päätyvät Hollywoodiin, missä heistä tulee elokuvatähtiä.

Kätyrit & Monsterit ei seuraa kahdesta edellisestä elokuvasta tuttujen kätyrien, Stuartin, Bobin ja Kevinin seikkailuja, vaan leffan keskiössä on kätyrikaksikko James ja Henry. James on taiteilijasielu, joka haluaa kertoa tarinoitaan ja innostuukin Hollywoodin tarjoamista mahdollisuuksista. Henry sen sijaan on hieman hölmömpi kaveri, joka seuraa Jamesia kuitenkin uskollisesti. Kätyreistä nousevat esille myös tympeä Dick ja kuuro Ed. James ja Henry ovat kaikessa tolloudessaan sympaattiset kaverukset, joiden haluaa nähdä tavoittavan unelmansa. Kaikkien kätyrien äänenä toimii tietty koko idean isä ja elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Pierre Coffin.

     Muita hahmoja leffassa ovat elokuvaohjaaja Max (Christoph Waltz), joka bongaa kätyrit, Hollywood-tuottajaveljekset Frank (Jeff Bridges) ja Elwood (myös Bridges), museokierrosta vetävä Olivia (Allison Janney), robotti - tai robotiksi pukeutunut ihminen - Dort (Jesse Eisenberg), sekä naisten oikeuksien puolesta marssiva Debbie (Zoey Deutch). Sivuhahmot ovat kelvollisia, joskin maailman valloitusta suunnitteleva Dort ja suffragetti Debbie tuntuvat aika irrallisilta, erityisesti heidän romanssinsa.

Kätyrit & Monsterit osoittautui kenties koko Itse ilkimys -franchisen erikoisimmaksi elokuvaksi. Leffa käynnistyy erittäin hauskasti, kätyrien yrittäessä läpi historian löytää itselleen sitä ultimaattisinta pahaa, jota seurata ja palvella. Mutta koska kätyrit ovat kätyreitä, onnistuvat he kerta toisensa perään tyriä koko homman. Leffa uskaltaa näyttää aika synkkiäkin juttuja, kuten pään katkeamista ja pahiksen räjähtämistä palasiksi, tarjoten tämän kaiken varsin vinksahtaneella huumorintajulla. Pidin myös paljon siitä, kun kätyrit päätyvät Hollywoodiin ja ruudulle vieritetään parodioita ikonisista klassikoista, kuten Citizen Kanesta (1941) ja Casablancasta (1942), sekä suuria elokuvalegendoja Charlie Chaplinista George Lucasiin (Lucas jopa ääninäyttelee elokuvassa itseään). Se, saavatko lapset näistä viittauksista yhtään mitään irti, onkin sitten eri asia.

Elokuva kuitenkin mielestäni heikkenee edetessään. Lystikäs Hollywood-matka muuttuu hieman sekasotkuksi, kun mukaan ympätään Dortia, josta ei oikein tiedä, onko hän ihan oikea avaruuden muukalainen, joka on saapunut valtaamaan Maan, vai joku hörhö robottiasussa ja Debbietä, jonka marssit naisten oikeuksien puolesta ovat toki tärkeä asia, mutta tuntuvat irralliselta muun menon keskellä. Kun ne nimenmukaiset monsterit vihdoin tulevat kuvioihin, oma intoni leffaa kohtaan laski, mutta sitten taas yleisön lapset vaikuttivat kokevan suurta riemua näkemästään. Olen tyytyväinen, että kestoa leffalla on vain puolitoista tuntia, koska lähes tauoton äänekäs koheltaminen alkoi taas vääjäämättä käymään hermoille.

Animaatiojäljeltään Kätyrit & Monsterit on mainio. Itse kätyrit ovat tietty tuttuja vekkuleita itseään, mutta heihin on saatu sopivasti erilaisia persoonia, sekä hieman erilaisia tyylejä, jotta nämä keltaiset veijarit erottaa toisistaan. Taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, etenkin Hollywoodiin sijoittuvissa kohtauksissa, jotka saavat taatusti monet leffahullut hykertelemään innosta. Elokuva on myös oivallisen värikäs, joskin ajoittain sen räikeä turbotykitys pistää silmät pyörälle. Äänimaailma äityy toisinaan turhan kaoottiseksi, mutta John Powellin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Minions & Monsters, Yhdysvallat, 2026, Illumination Entertainment, Universal Pictures

Voicemails for Isabelle (2026) - elokuva-arvostelu

VOICEMAILS FOR ISABELLE

Ohjaus: Leah McKendrick

Näyttelijät: Zoey Deutch, Nick Robinson, Harry Shum Jr., Leah McKendrick, Lukas Cage, Nick Offerman, Toby Sandeman, Megan Danso, Gil Bellows, Tanis Dolman ja Ciara Bravo

Genre: romantiikka, komedia, draama

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 13

Voicemails for Isabelle on Netflixin uusi romanttinen komedia. Elokuvan teko käynnistyi jo vuonna 2019, jolloin sen päätähtenä oli tarkoitus nähdä Hailee Steinfeld, ohjaajana piti toimia Sharon Maguire ja leffan oli tarkoitus tulla teattereihin Sonyn levittämänä. Projekti ajautui kuitenkin Netflixille uuden työryhmän kera. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt Voicemails for Isabelle on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ollut järin kiinnostunut elokuvasta, mutta päätin silti antaa sille juhannusviikonloppuna mahdollisuuden.

Jillin sisko Isabelle menehtyy syöpään ja tapana käsitellä suruaan Jill jatkaa ääniviestien lähettämistä siskonsa numeroon. Jill ei kuitenkaan tiedä, että Isabellen puhelinnumero on siirtynyt uudelle käyttäjälle, Wesille, joka hissuksiin rakastuu Jilliin, kuunnellessaan naisen viestejä.

Zoey Deutch näyttelee Jilliä, San Franciscossa asuvaa ja kokin urasta haaveilevaa naista, jolla on varsin hektinen elämä. Elämänsä monenlaisista sotkuista Jill soittaa päivittäin syöpää sairastavalle siskolleen Isabellelle (Ciara Bravo), joka on sairautensa takia jumissa kotonaan. Kun Isabelle lopulta menehtyy, kuolema murskaa Jillin. Vanhoista tavoista ei kuitenkaan pääse eroon, vaan Jill lähettää edelleen ääniviestejä, joissa hän selittää päiviensä kulkua... tietämättä että Isabellen numero on siirtynyt Wesille, texasilaiselle kiinteistönvälittäjälle, jota näyttelee Nick Robinson, joka on muuten Deutchin vanha koulukaveri high schoolista. Wesin päivien huippuhetkiksi muodostuu näiden ääniviestien kuuleminen ja hän rakastuukin hissuksiin Jilliin, tietämättä edes miltä nainen näyttää. Deutch ja Robinson ovat oivalliset rooleissaan. Deutch heittäytyy erittäin mainiosti osaansa Jillinä, tulkiten hyvin hahmonsa monia tunteita. Heidän väliltä löytyy myös hyvin kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Gil Bellows ja Tanis Dolman Jillin ja Isabellen vanhempina, Nick Offerman Jillin pomona, eksentrisenä kokki Bastienina, Lukas Gage ja Megan Danso Jillin kanssa samassa ravintolassa työskentelevinä Arthurina ja Zellana, Toby Sandeman deittailupodcastia pitävänä Tylerina, sekä Harry Shum Jr. ja elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Leah McKendrick Wesin ystäväpariskuntana Andyna ja Breedana. Sivunäyttelijöistä paras on Offerman, joka on täydellinen valinta itseään aivan liian korkeassa arvossa pitäväksi, kameroiden edessä herttaiselta vaikuttavaksi, mutta todellisuudessa inhottavasti käyttäytyväksi ja surkeaa ranskalaiskorostusta mongertavaksi Bastieniksi.

Jollain tavalla rakastamaansa läheistään sureva nainen lähettää viestejä edesmenneen läheisensä numeroon, tapana käsitellä suruaan, vain jotta viestit päätyvätkin jonkun miehen uuteen puhelimeen ja hissuksiin mies rakastuu naiseen näiden viestien myötä ja päättää tavata hänet. Hmm, jos tämä kuulostaa tutulta, olet todennäköisesti nähnyt muutaman vuoden takaisen romanttisen komedian Love Againin (2023). Jopa se pakollinen draamantynkä, eli että kun hahmot kohtaavat, viestit saanut mies ei paljasta totuutta siitä mistä naisen tuntee, mikä muodostuu tietty myöhemmin ongelmaksi, on periaatteessa sama molemmissa elokuvissa. Mutta siinä, missä Love Again taantui myötähäpeälliseksi Celine Deonin mainostempuksi, Voicemails for Isabelle on itse asiassa jopa varsin toimiva ja jopa hieman tunteikas elokuva, hyödyntäen samanlaista juonta onnistuneemmin.

On Voicemails for Isabellessakin ongelmansa. Esimerkiksi mielestäni leffan komediaosasto oli toisinaan liian noloon koheltamiseen nojaavaa ja sen enempää spoilaamatta sanon vain, että loppuratkaisu kulkee sitä kliseisintä latua, kun elokuvalla olisi mahdollisuus tehdä jotain rohkeampaa. Tästä huolimatta pidin näkemästäni. Jillin ja Isabellen vahva sisaruussuhde rakennetaan hyvin heti kättelyssä, jolloin Isabellen kuolema tuntuu katsojastakin aidosti pahalta. Deutchin ja Robinsonin kemian ansiosta Jillin ja Wesin kohtaukset nostavat hymyn huulille, vaikka takaraivossa jyskyttääkin tieto siitä, että jossain kohtaa Jillille paljastuu se, että Wes ei ollut rehellinen siitä, miksi saapui San Franciscoon. Epätasaisuuksineenkin Voicemails for Isabelle on oikein kelvollinen romanttinen komedia, jonka katsoo ainakin kerran sujuvasti.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa tosiaan Breedaa näyttelevä Leah McKendrick, jonka työ jää mielestäni ailahtelevaksi, mutta silti leffa yltää plussan puolelle. Erityisesti jäin toivomaan, että McKendrick ei olisi vienyt elokuvaa loppuun sitä kaikista ilmiselvintä reittiä, vaan olisi uskaltanut revitellä genrelle poikkeuksellisemmin. Teknisesti Voicemails for Isabelle on mainio. Elokuva on osaavasti kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu kasaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit hoitavat tonttinsa hyvin ja äänityöskentelykin on oivallista Este Haimin ja Amanda Yamaten säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Voicemails for Isabelle, Yhdysvallat, 2026, Escape Artists, Netflix Studios, Sony Pictures Releasing

Voittamaton, kausi 4 (Invincible - 2026) - sarja-arvostelu

VOITTAMATON - KAUSI 4

INVINCIBLE

Luoja: Robert Kirkman

Näyttelijät: Steven Yeun, J. K. Simmons, Gillian Jacobs, Christian Convery, Seth Rogen, Sandra Oh, Zoey Deutch, Walton Goggins, Peter Cullen, Jeffrey Dean Morgan, Lee Pace, Mark Hamill, Shantel VanSanten, Ben Schwartz, Fred Tatasciore, Chris Diamantopoulos, Clancy Brown, Tatiana Maslany, Jay Pharoah, Ross Marquand, Grey Griffin, Jonathan Banks, Cliff Curtis, Eric Bauza, Winston Duke, Michael Dorn, Danai Gurira, Matthew Rhys, Troy Baker, Indira Varma, Chloe Bennet, Frank Welker ja Bruce Campbell

Genre: animaatio, toiminta, scifi

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 49 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 59 minuuttia

Ikäraja: 18

Robert Kirkmanin samannimiseen sarjakuvaan perustuva animaatiosarja Voittamaton nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Amazon Prime Videossa maaliskuussa 2021. Toinen ja kolmas kausi vain kasvattivat suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan uudet repliikkinsä, animaattorit kävivät jälleen töihin ja nyt Voittamattoman neljäs tuotantokausi on pyörinyt loppuun Prime Videossa. Itse olen pitänyt paljon sarjan aiemmista kausista ja olenkin positiivisin mielin odottanut sen jatkumista. Katsoinkin neljännen kauden uudet jaksot heti niiden ilmestymispäivinä.

Nolan ja Allen valmistautuvat yhdessä Planeettakoalition kanssa käymään taistoon julmien viltrumilaisten kanssa, mutta siihen Nolan tarvitsee poikansa Voittamattoman apua.

Mark "Voittamaton" Grayson (äänenä Steven Yeun) pistetään pahan paikan äärelle. Hän on hädin tuskin toipunut vammoistaan, jotka hän sai taistelussa Valloittajan (Jeffrey Dean Morgan) kanssa, kun hänen pitäisi lähteä kauas avaruuteen sotaan muita viltrumilaisia vastaan ja ennen kaikkea luottaa isäänsä, tuhansia tappaneeseen Nolaniin, eli Omni-Maniin (J. K. Simmons). Voittamaton pysyy mainiona päähenkilönä, mutta kauden kiinnostavin tyyppi on Nolan, joka on käynyt kausien varrella läpi aikamoista kehityskaarta, miehen ymmärrettyä hirmutekonsa ja käännyttyä omaa kansaansa, viltrumilaisia vastaan.

     Myös muut vanhat tutut, Voittamattoman äiti Debbie (Sandra Oh), velipuoli Oliver (Christian Convery), tyttöystävä Atomi-Eve (Gillian Jacobs), hämärämies Cecil (Walton Goggins), avaruusolento Allen (Seth Rogen), Planeettakoalition johtaja Thaedus (Peter Cullen) ja viltrumilaisten johtaja Thragg (Lee Pace) ovat menossa mukana, kun taas uutena hahmona esitellään Kirkmanin Tech Jacket -sarjakuvista tuttu Zoe Thompson, supersankari, joka päätyy myös auttamaan suuressa planeettojen välisessä sodassa. Sivuhahmotkin ovat mainioita ja osaan heistä saadaan hyvin syvyyttä kauden varrella, mutta joista osa, kuten Maapallon Vartijat ja edelliskaudella isosti esillä ollut Cecil, jäävät enemmän taka-alalle. Thraggista saadaan rakennettua onnistunut uhka, jonka saapuminen taisteluun kauden loppusuoralla tarjoaa oikeasti jännitettä.

Voittamaton jatkaa mainiota kulkuaan neljännellä kaudellaan. Panokset ovat korkeammat kuin aiemmin, kun varsinainen sota viltrumilaisia vastaan alkaa. Jo yhdessä näistä häikäilemättömistä valloittajista on haastetta useammalle supersankarille, mutta nyt olisi tarkoitus pistää koko Thraggin armeija hengiltä, pysäyttääkseen heidän hirmutekonsa lopullisesti. Kausi pääasiassa vain paranee jakso jaksolta, tarjoaa vauhdikkaan viihdyttäviä toimintakohtauksia, sekä onnistuneen shokeeraaviakin tilanteita. Sarjan korkea ikäraja käy kyllä jälleen hyvin selväksi, koska veri roiskuu ja pahimmillaan ihmisiä suorastaan revitään riekaleiksi.

Kaiken rytinän ja mäiskeen keskellä kauden parasta antia on kuitenkin Nolanin ja Markin vaikea isä-poika-suhde, kun heidän pitäisi tehdä yhteistyötä suurempaa uhkaa vastaan, mutta Mark kokee ymmärrettävästi suuria vaikeuksia luottaa isäänsä ykköskauden tapahtumien jälkeen. Oivallista on myös Markin ja Even välinen draamaosasto, kun he pohtivat yhteistä tulevaisuuttaan supersankari-identiteettiensä kanssa. Sen sijaan kauden kevyesti heikoin puoli on täysin tarpeeton väliseikkailu Helvetissä. Jep, kaiken tämän viltrumilaismenon keskelle on ympätty jakso, jossa Mark käy kirjaimellisesti Helvetissä. Jaksoa ei pelasta edes se, että itse Saatanaa ääninäyttelee Bruce Campbell. Jakso on omituinen kompastus muuten erittäin hyvällä kaudella. Onneksi loppusuora on tasaisen väkevä ja jättää odottamaan innolla jo työn alla olevaa viidettä tuotantokautta.

Animaatiojäljeltään Voittamattoman neljäs kausi on kuitenkin ailahteleva. Ajoittain meno on varsin komeaa, mutta usein animaattorit ovat menneet siitä, mistä aita on matalin, esimerkiksi vain raahaamalla pysäytyskuvaa hahmosta ruudun poikki, simuloiden lentämistä ilman sen kummempia yksityiskohtia. Hahmojen tapa kommunikoida avaruudessa telepaattisesti mahdollistaa myös sen, ettei suiden liikkeitä tarvitse animoida moniin kohtauksiin. Pidän kuitenkin siitä, miltä hahmot näyttävät, yksityiskohtaisista taustoista, sekä värien käytöstä. Äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu John Paesanon mainioita musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Invincible season 4 www.press.amazonstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Invincible, Yhdysvallat, 2021-, Amazon Studios, Image Comics, Skybound Entertainment

Arvostelu: Nouvelle Vague (2025)

NOUVELLE VAGUE

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Guillaume Marbeck, Zoey Deutch, Aubry Dullin, Bruno Dreyfürst, Benjamin Clery, Matthieu Penchinat, Pauline Belle, Blaise Pettebone, Benoît Bouthors, Paolo Luka Noé, Adrien Rouyard ja Antoine Besson

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

Nouvelle Vague perustuu tositapahtumiin yhden ranskalaisen elokuvan uuden aallon ensimmäisistä elokuvista, Viimeiseen hengenvetoon (À bout de souffle - 1960) tekemisestä. Uudesta aallosta kiinnostunut Richard Linklater halusi tehdä elokuvan aallon synnystä. Holly Gent ja Vincent Palmo Jr. työstivät elokuvan alkuperäisen käsikirjoituksen, minkä jälkeen Michèle Halberstadt ja Laetitia Masson käänsivät sen ranskaksi. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja lopulta Nouvelle Vague sai maailmanensi-iltansa toukokuussa 2025 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se kilpaili pääpalkinto Kultaisesta palmusta. Itselleni ranskalaisen elokuvan uusi aalto tai Viimeiseen hengenvetoon eivät ole erityisen tuttuja, mutta kiinnostuin Nouvelle Vaguesta sen ohjaajan ja napakan trailerin takia. Kun elokuva vielä sai parhaan komedia- tai musikaalielokuvan Golden Globe -ehdokkuuden, kävin uteliaana katsomassa sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1959 Pariisissa elokuvakriitikko Jean-Luc Godard vannoo siirtyvänsä itsekin elokuvantekijäksi. Hän ryhtyy päättäväisesti tekemään omaa elokuvaansa täysin erikoisella tyylillään, uskoen muuttavansa elokuvat ikiajoiksi, samalla kun kaikki ympärillä ennakoivat lopputuloksesta fiaskoa.

Guillaume Marbeck näyttelee Jean-Luc Godardia, Cahiers du cinéma -sanomalehden elokuvakriitikkoa, jolla oli haaveena itsekin päästä tekemään elokuvia. Jokin kuitenkin on pidätellyt miestä, eikä hän ole aiemmin saanut aikaiseksi kuin yhden lyhytelokuvan, mitä hän itse halveksuu. Kuitenkin vuonna 1959 Godard päättää vihdoin ja viimein nyt olevan oikea aika ja hän ryhtyy tekemään elokuvaa. Käsikirjoitusten laatiminen ei miestä kuitenkaan kiinnosta, mutta hän on varsin ison taiteilijasieluegonsa kanssa varma, että lopputuloksesta ei voi tulla kuin hyvä. Marbeck tulkitsee tätä voimakasta persoonaa ansiokkaasti. Hän tekee aurinkolasiensa taakse läpi leffan piiloutuvasta Godardista tietynlaisen veijarin, joka samanaikaisesti ihastuttaa että vihastuttaa.

     Elokuvassa nähdään myös Adrien Rouyard ja Antoine Besson Godardin kollegoina François Truffautina ja Claude Chabrolina, jotka olivat Godardin ärtymykseksi jo saaneet omat elokuvansa aikaiseksi, Bruno Dreyfürst tuottaja Georges de Beauregardina, joka suostuu rahoittamaan Godardin esikoisleffan siitäkin huolimatta, että mies on haukkunut aika lailla kaikki Beauregardin tuottamat leffat, Matthieu Penchinat kuvaaja Raoul Cotardina, sekä Aubry Dullin ja Zoey Deutch Godardin elokuvan tähtinä, nyrkkeilijätaustaisena sotaveteraani Jean-Paul Belmondona ja amerikkalaisena, mutta ranskaa taitavana Jean Seberginä, jota käytetään leffan myyntivalttina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan - etenkin Deutch Seberginä, jota alkaa nopeasti kaduttaa se, että suostui mukaan ensikertalaisen Godardin amatöörimäiseltä räpellykseltä tuntuvaan tuotantoon.

Nouvelle Vague on kiinnostava ja varsin hupaisakin katsaus ranskalaisen elokuvan uuden aallon syntyyn. 1950-luvun lopulla ranskalainen elokuvakulttuuri oli kaavoihinsa kangistunut ja Godardin kaltaiset, näkemäänsä kyllästyneet tyypit hengittivät raikasta eloa paikalliseen taiteenlajiin. Godardia ei todellakaan kiinnostanut tehdä elokuvaansa tavanomaisesti. Käsikirjoitukseen hän ei vaivautunut käyttämään aikaansa ja leffa syntyi oikeastaan sitä mukaan kun sitä kuvattiin. Kohtauksia ei harjoiteltu etukäteen, sillä Godard halusi näyttelijöistä irti mahdollisimman spontaaneja suorituksia. Ääntä ei nauhoitettu kuvauspäivinä lainkaan, vaan näyttelijät saivat sanoa kameran edessä oikeastaan mitä tahansa, sillä heidät dubattaisiin jälkituotannossa. Valoja ei käytetty, kuvauslupia ei kyselty ja kuvauspäivät kestivät tasan niin kauan kuin Godard koki inspiraatiota. Joskus kuvattiin iltaan asti, joskus työt lopetettiin jo parin otoksen jälkeen. Miestä pidettiin amatöörinä ja lopputuloksesta pelättiin fiaskoa, mutta kuinkas sitten kävikään...

Varttia vaille parin tunnin kesto kulkee pääasiassa vauhdilla, sillä leffassa on niin viihdyttävä ilmapiiri läsnä kaiken aikaa. Meno vain paranee, kun kuvaukset käynnistyvät ja kun jokainen kuvauspäivä tuo mukanaan uudet oikkunsa ja haasteensa. Leffa tarjoaa hauskoja tilanteita ja keskusteluja, mutta se saa myös pohtimaan nykyhetken elokuvakulttuuria. Etenkin Hollywood voisi kaivata modernia uutta aaltoa; uusia pähkähulluja ja säännöistä viis veisaavia visionäärejä, jotka saapuisivat ravistelemaan pakkaa.

Nouvelle Vague ei yllä ohjaaja Richard Linklaterin parhaiden töiden tasolle, mutta se on ennen kaikkea mainio rakkauskirje tuota aikakautta kohtaan - jo ihan visuaalisessa mielessä. Jos jostain elokuva nimittäin ansaitsee kehut, niin siitä, kuinka se ei tunnu yhtään 2020-luvun teokselta. Tähän vaikuttaa hieman rätisevä mustavalkokuva lähes neliömäisessä kuvasuhteessa. Nähdäänpä kuvan oikeassa yläkulmassa jopa tasaisin väliajoin musta pallura, joka viesti aikoinaan elokuvateatterien koneenhoitajille, että filmi pitää vaihtaa. Leffa on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin osaavasti rakennettu. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nouvelle Vague, 2025, ARP Sélection, Detour Filmproduction, Ciné+OCS, Centre national du cinéma et de l'image animée (CNC), Canal+, Chanel

Arvostelu: Näkemiin professori (The Professor - 2018)

NÄKEMIIN PROFESSORI

THE PROFESSOR

Ohjaus: Wayne Roberts
Pääosissa: Johnny Depp, Rosemarie DeWitt, Odessa Young, Danny Huston, Zoey Deutch, Devon Terrell, Ron Livingston, Matreya Scarrwener ja Kaitlyn Bernard
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 12

The Professor (tunnetaan myös nimellä Richard Says Goodbye), eli suomalaisittain Näkemiin professori on Johnny Deppin tähdittämä uusi draamakomedia. Wayne Roberts käsikirjoitti elokuvan tarinan, kun hän oli saanut valmiiksi esikoiselokuvansa Katie Says Goodbye (2016). Hän sai IM Globalin ja Automatik Entertainmentin tarttumaan projektiin ja kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Lopulta Näkemiin professori sai maailmanensi-iltansa Zurichin elokuvajuhlilla lokakuussa 2018 ja kesti lähes kaksi vuotta, että se saapui nyt vihdoin Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti jo sen takia, että sen pääosaa esittää Depp. Vaikka Deppin ura onkin ollut laskussa viime vuosien aikana, on hänen työnsä ennen 2010-lukua ollut monin tavoin niin vaikuttavaa, että toivon jokaisen uuden elokuvan kohdalla, että hän nousisi vihdoin takaisin korkeuksiin. Kävinkin katsomassa Näkemiin professorin heti sen ensi-iltapäivänä.

Englannin kielen professori Richard Brown saa kuulla sairastavansa keuhkosyöpää. Hänen uskotaan elävän enää vuoden verran, joten Richard päättää ottaa kaiken irti viimeisestä vuodestaan maan päällä.

Johnny Deppin roolisuoritus professori Richard Brownina onnistuu kuin onnistuukin nousemaan herran parhaaksi työksi 2010-luvulla Black Massin (2015) ohella. Tällainen maanläheisempi rooli, missä saa kuitenkin revitellä, on selvästi kuin luotu Deppille, joka tarttuu innoissaan hahmoonsa. Kun on nähnyt Deppin jopa murtuneen näköisenä miehenä viime aikoina ex-vaimoonsa Amber Heardiin liittyen, on mahtavaa nähdä hänet parempivointisena... tosin hieman ironisesti esittämässä miestä, joka on kuolemassa syöpään. Richardista huomaa välittävänsä ensiminuuteista lähtien ja katsojana kannustaa tätä viettämään loppuelämänsä parhaaksi kokemallaan tavalla. Syövän lisäksi Richardin elämää murjovat myös pettävä vaimo (Rosemarie DeWitt), sekä luokka oppilaita, joista suurinta osaa ei kiinnosta tippaakaan Richardin opetukset. Syöpäuutisen kuullessaan Richard päättääkin, ettei hänen tarvitse enää yrittää olla kunnollinen vaikeassa suhteessa ja luokastaankin hän potkii heti pihalle ne, joiden onnistumiseen hän ei usko. Hahmo alkaa tekemään ja sanomaan vähän kaikenlaista esimerkiksi feministeistä, mistä monet varmasti vetävät herneen nenään. Sitten taas Richard älähtää vaimolleen, kun tämä ei hyväksy heidän tyttärensä (Odessa Young) lesboutta.
     Elokuvassa nähdään myös Danny Huston Richardin parhaana ystävänä Peterinä, Zoey Deutch, Devon Terrell ja Matreya Scarrwener opiskelijoina, jotka jäävät kiehtoutuneena Richardin tunneille, sekä Ron Livingston koulun rehtorina, jonka kanssa Richardin vaimo Veronica pettää miestään. Kaikki näyttelijät tekevät mainiota työtä (Huston yllättää roolinsa herkkyydellä), mutta jäävät lopulta täysin karismaattisen Deppin varjoon.

Näkemiin professorista löytyy tiettyjä vikoja, mitkä estävät sitä nousemasta niihin korkeuksiin, mihin sillä olisi potentiaalia. Richardin hahmon pienien ristiriitojen lisäksi elokuvalla on välillä taipumusta muuttua hieman melodramaattiseksi. Elokuva onnistuu kyllä olemaan liikuttava, mutta paikoitellen filmi yrittää kenties jopa liikaa puristaa kyyneliä irti katsojasta. Sen lisäksi leffa on jopa turhan lyhyt. Elokuva kestää vain puolitoista tuntia ja vaikka se on toisaalta passeli kesto, minusta tuntui siltä, että leffa päättyi ennen kuin se ehti tosissaan revitellä. Richard päättää heti alussa, että eläisi nyt huomattavasti vapaammin kuin ennen, mutta lopulta katsoja jää odottamaan jotain vielä enemmän. Elokuva kaipaisi pientä lisäpotkua ja Richard voisi pistää vielä isommin ranttaliksi.

Näistä vioistaan huolimatta kyseessä on kuitenkin erittäin mainio elokuva. Sitä pientä melodramaattisuutta lukuunottamatta elokuva tasapainottelee taidokkaasti iskevän draaman ja yllättävänkin hauskan komedian välillä. Huumori on usein synkkää, mistä itse pidin erittäin paljon. Richardin uusi asenne naurattaa ja ne kohdat, joissa hän pääsee revittelemään, nostavat virneen katsojan kasvoille. Hänen oppituntinsa muuttuvat aidosti kiehtoviksi, kun hän päättää olla välittämättä opetussuunnitelmista ja vetää tuntinsa lonkalta. Vastapainona tälle koomisuudelle on tarinan vääjäämätön traagisuus. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän katsoja huomaa välittävänsä Richardista ja sitä herkemmäksi meno muuttuu. Ronskin huumorin ja surullisuuden seasta löytyy jotain hyvin kaunistakin. Lisäksi leffan päätöskuva on yksi voimakkaimmista, mitä olen pitkään aikaan nähnyt ja se on mitä upein vertauskuva sille, kuinka Richard on päättänyt luoda oman polkunsa viimeisinä hetkinään.

Ohjaaja Wayne Roberts rakentaa sujuvasti tunnelmaa. Hänen käsikirjoituksensa on hyvä, mutta hän olisi voinut keksiä vielä jotain enemmän. Robertsin päätös jakaa elokuva lukuihin voi aluksi tuntua kummalliselta tehokeinolta, mutta lopulta se sopii täydellisesti mukaan. Näkemiin professori on myös kuvattu ja leikattu sujuvasti, vaikkei loppuotosta lukuunottamatta kumpikaan teknisyys päätä huimaavaa ole. Lavasteet ja asut ovat mainiot, eikä äänipuolessakaan ole moittimista. Dessnerin veljesten säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla ja muutamat melodiat jopa nousevat hienosti esiin tärkeinä hetkinä.

Yhteenveto: Näkemiin professori on erittäin hyvä elokuva ja vielä parempi osoitus siitä, että Johnny Depp kyllä osaa näytellä, jos niin vain viitsii. Depp tekee yhden kirkkaasti parhaimmista roolitöistään vuosiin. Deppille tyypillistä villimpää roolia huomattavasti maanläheisempi hahmo näyttää selvästi tekevän hyvää herralle ja hän vaikuttaa jopa nauttivan näyttelemisestä taas. Elokuva osaa hyvin tasapainotella komedian ja tragedian välillä, ammentaen niin huumoria surusta kuin koskettavuutta hilpeiden hetkien keskellä. Paikoitellen filmi syyllistyy melodramaattisuuteen, mutta kyllä se onnistuu myös liikuttamaan aidosti. Leffa on yllättävänkin hauska Richardin kyynisen asenteen kautta. Lopulta ongelmaksi koituu kuitenkin, että puolentoista tunnin keston aikana Richard ei pääse revittelemään tarpeeksi. Katsoja jää odottamaan jotain enemmän ja isompaa. Vaikka on hienoa nähdä Depp hillitymmässä roolissa, sitä tiettyä asennetta jää silti toivomaan. Heikkouksineenkin Näkemiin professori on todella oivallinen teos. Toivonkin Deppin jatkavan tällaisella tiellä ja valitsevansa tulevaisuudessa projektinsa tarkemmin. Viime vuosikymmenen aikana on ollut surullista nähdä yhä uudestaan, kuinka ennen niin upea näyttelijä on vajonnut niin mitäänsanomattomiin filmeihin, missä hän ei itsekään näytä viihtyvän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Professor, 2018, Global Road Entertainment, Automatik Entertainment, Leeding Media, Relic Pictures, Starlings Entertainment

Arvostelu: Zombieland: Double Tap (2019)

ZOMBIELAND: DOUBLE TAP

Ohjaus: Ruben Fleischer
Pääosissa: Woody Harrelson, Jesse Eisenberg, Emma Stone, Abigail Breslin, Zoey Deutch, Rosario Dawson, Avan Jogia, Luke Wilson ja Thomas Middleditch
Genre: komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Rhett Reesen ja Paul Wernickin ideoima ja Ruben Fleischerin ohjaama kauhukomedia Zombieland (2009) oli kriitikoiden kehuma menestys, mikä keräsi nopeasti oman sinnikkään fanikuntansa, joka alkoi vaatimaan jatkoa. Käsikirjoittajakaksikko, ohjaaja ja neljä päätähteä Woody Harrelson, Jesse Eisenberg, Emma Stone ja Abigail Breslinkin halusivat tehdä jatkoa, mutta eri syiden vuoksi sen teko on vain venynyt ja venynyt. Reese ja Wernick päätyivät kirjoittamaan Deadpoolia (2016) ja heti perään Deadpool 2:a (2018), jolloin tekijät yrittivät muovata Zombielandista televisiosarjan, mutta uuden näyttelijäkaartin vuoksi sarjan pilottijakso sai jo niin murskaavan vastaanoton, ettei sitä koskaan jatkettu. Monet olivat ehtineet jo menettää toivon ja näyttelijätkin sanoivat haastatteluissa, etteivät tienneet, tulisiko jatkoa koskaan. Jatko kuitenkin varmistettiin, kun internetissä levisi "10 Year Challenge", missä ihmiset jakoivat kuvia itsestään nykyään ja 10 vuotta sitten. Sony julkaisi ensimmäisen Zombielandin julistetta muistuttavan kuvan, missä Harrelson, Eisenberg, Stone ja Breslin olivat palanneet rooleihinsa ja samalla ilmoittivat, että toinen osa julkaistaisiin lokakuussa 2019, kun ensimmäinen osa täyttää 10 vuotta. Elokuvan kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa ja nyt, vihdoin ja viimein, Zombieland: Double Tap saa ensi-iltansa. Itse näin ensimmäisen Zombielandin varmaankin vuonna 2010 ja pidin siitä valtavan paljon. Siitä lähtien olen odottanut näkeväni filmille jatkoa - usean vuoden ajan jopa epätoivoisesti. Innostuin suuresti, kun Sony julkaisi "10 Year Challenge" -kuvan ja intoani vain lisäsi, kun leffan traileri julkaistiin, mikä sai minut ihan oikeasti käsittämään, että jatko-osa on vihdoin tulossa. Kävinkin äärimmäisen innoissani katsomassa Zombieland: Double Tapin sen lehdistönäytöksessä.

Kymmenen vuotta zombiepidemian levittyä ympäri maailman, Tallahassee, Columbus, Wichita ja Little Rock päätyvät uuteen seikkailuun Zombielandissa, kohdatessaan sekä uusia eläviä että eläviäkuolleita tuttavuuksia.

On aivan mahtavaa nähdä tämä nelikko taas kasassa. En edes osannut etukäteen aavistaa, kuinka suuresti iloitsisin Tallahasseen (Harrelson), Columbuksen (Eisenberg), Wichitan (Stone) ja Little Rockin (Breslin) paluusta valkokankaille. Erityisen hienoa on nähdä, että kaikki heistä ovat selvästi halunneet tehdä tämän leffan ja jokainen palaa innolla rooleihinsa. Tämä on mahtavaa, etenkin kun esimerkiksi Emma Stone on jo siirtynyt vakavammin otettaviin elokuviin ja voittanut jopa Oscar-palkinnon roolityöstään La La Landissa (2016) ja silti hän on halunnut palata hömelöön zombikomediaan. On myös hauska nähdä Bresliniä pitkästä aikaa, etenkin kun hän on ulkoisesti muuttunut eniten kymmenen vuoden aikana. Hänen hahmonsa Little Rockin vanhenemista hyödynnetään toimivasti itse tarinassakin, kun hän haluaisi itsenäistyä ja etsiä itseään... zombien täyttämässä maailmassa. Kaikki neljä ovat yhä erittäin hyviä rooleissaan ja katsojasta tuntuukin siltä kuin palaisi pitkästä aikaa vanhojen kavereiden pariin.

Elokuvassa nähdään enemmän eläviä hahmoja kuin edellisessä osassa, kuten Rosario Dawsonin näyttelemä selviytyjä Nevada, sekä tärkeimpänä Zoey Deutchin esittämä Madison, joka tulee varmasti jakamaan katsojien mielipiteet. Madison on mitä stereotyyppisin "tyhmä blondi", joka on kaiken aikaa jollain lailla pihalla siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Hahmo viedään täysin äärimmäisyyksiin, jolloin jotkut katsojat tulevat pitämään häntä hauskana ja toiset ärsyttävänä. Omasta mielestäni Madison liikkuu taidokkaasti siinä rajalla, jolloin hän on samanaikaisesti sekä hauska että ärsyttävä ja molemmat piirteet tukevat toisiaan. Ja koska elämme ajassa, jolloin kaikesta loukkaantuu aina joku, on varmaa, että jotkut vetävät herneen nenään siitä, millaisia ihmisiä Madisonilla pilkataan.

Sen lisäksi, että olin äärimmäisen iloinen tutun nelikon näkemisestä uudelleen, olin vielä iloisempi, että Zombieland: Double Tap oli kymmenen vuoden odotuksen arvoinen jatko-osa. Ei tämä yllä ensimmäisen osan mahtavuuteen, mutta kyseessä on silti erittäin mainio elokuva. Etukäteen itseäni jännitti, että mitä jos vuosien jälkeen tekijät eivät onnistuisi löytämään samaa henkeä ja jatkoa katsoessa miettisinkin, että ei tätä olisikaan kannattanut tehdä? Lisäjännitettä aiheutti se, ettei Ruben Fleischer ole ohjannut ensimmäisen Zombielandin jälkeen mitään yhtä hyvää - etenkin viime vuoden Venom (2018) oli suuri pettymys minulle. Tässä maailmassa Fleischer on kuitenkin kuin kotonaan ja alusta asti hän näyttää, ettei ensimmäinen Zombieland ollut vain vahingossa syntynyt loistoleffa, vaan hän kyllä osaa, kun niin yrittää.

Heti alussa elokuva pyyhkii pienetkin skeptisyyden hivenet mielestä ja kuljettaa takaisin zombimaailmaan. Leffa hyödyntää paljon asioita ensimmäisestä osasta, kuten Columbuksen kertojaääntä, hauskaa visuaalista kikkailua, itseironista meta-huumoria, sekä Metallicaa. Kun alkutekstit alkoivat ja yhtyeen musiikki pärähti soimaan, teki mieli hurrata. Alusta alkaen Zombieland: Double Tap pitää katsojan virneen visusti yllä, tarjoten sekä hulvattomia juttuja että kuvottavia raakuuksia. Jatkuvasti saa nauraa - etenkin kun vakavammissakin kohdissa taustalla nähdään jotain huvittavaa - ja elokuvaan on tuotu mukaan paljon nokkelia asioita, joiden aikana katsoja myhäilee tyytyväisesti. Kun zombit saapuvat ruutuun, veri kyllä roiskuu. Edellisen osan tavoin tämäkään ei ole pelottava elokuva, mutta eipä se itseäni haittaa. Mukaan kyllä mahtuu muutamia asioita, mitkä hieman häiritsivät itseäni, kuten jotkut deus ex machina -hetket, mutta muuten elokuva tarjosi juuri sitä, mitä toivoinkin.

Kenties kaikkein parasta on, että tekijät ovat ymmärtäneet, ettei ensimmäisestä osasta tullut hitti zombien ja verimässäilyn vuoksi, vaan neljän päähenkilönsä ansiosta, joihin oli oikeasti panostettu ja joista katsoja aidosti välitti. Näiden neljän hahmon ja heidän loistavien näyttelijöidensä vuoksi fanit ovat vaatineet jatkoa, minkä osoittaa jo se, että kun Zombielandista yritettiin vääntää televisiosarjaa ja näyttelijäkaarti pistettiin vaihtoon, fanit suuttuivat. On upeaa, että Double Tapissakin tarina kulkee hyvin pitkälti henkilövetoisesti päänelikön kautta. Hahmoista on muodostunut vuosien aikana hyvin eriskummallinen perhe ja on mielenkiintoista seurata, miten he suhtautuvat nykyään toisiinsa, kun ovat tottuneet olemaan yhdessä kymmenen vuoden ajan. Leffa repii päänelikosta paljon riemua irti.

Ruben Fleischer hyödyntää paljon erilaisia kikkailuja ensimmäisestä Zombielandista ja tuo moniin juttuihin jonkinlaista twistiä. Ruudulle ponnahtaa välillä jonkinlaisia visuaalisuuksia ja tekstejä, ja välillä leikataan johonkin ihan muuhun ja todella hauskaan. Käsikirjoittajaduo Reese ja Wernick ovat keksineet monia älyttömiä ideoita, mitkä on tuotu mukaan aivan mahtavasti. Harmi vain, että kun he alussa esittelevät erilaisia zombeja, eivät he lopulta hyödynnä niitä lähes lainkaan. Hienointa kuitenkin on, että kaksikko oikeasti keksi uuden tarinan näille hahmoille. Elokuva on kuvattu oivallisesti ja leikkauskin on veikeän napakkaa. Erityisesti yhdessä zombitaistossa kuvaus ja leikkaus ovat huikeaa. Tuhoutuneen maailman lavasteet ja digitoteutus ovat oivalliset ja zombimaskeeraukset erinomaisia. Äänimaailma on erittäin hyvin rakennettu ja David Sardyn säveltämät musiikit jumputtavat mukavasti taustalla.

Yhteenveto: Zombieland: Double Tap on onneksi kymmenen vuoden odotuksen arvoinen jatko-osa ja vaikkei se olekaan yhtä loistava kuin ensimmäinen Zombieland, on se silti todella hyvä elokuva. On mahtavaa palata takaisin tähän zombien valloittamaan maailmaan, etenkin kun tekijät ja päänelikkokin tekevät paluun innoissaan. Harrelson, Eisenberg, Stone ja Breslin ovat yhä huikeita rooleissaan ja heidän ryhmädynamiikkansa toimii täydellisesti. Tekijät ovat onneksi tajunneet, että päänelikko oli ensimmäisen osan menestyksen salaisuus ja panostavat yhä hahmoihin kunnolla, sekä kertovat tarinaa koko ajan heidän kautta. Uusi seikkailu nappaa heti mukaansa, viihdyttää läpi kestonsa ja tarjoaa useat naurut sekä ihanan ällöt veriroiskahdukset. Mukana on paljon tuttua kikkailua edellisestä osasta ja kaikkeen on saatu hieman erilaista twistiä, mikä pitää tehokeinot raikkaina. Filmistä löytyy joitain ongelmia, kuten deus ex machina -hetkiä ja hyvin pohjustettuja zombeja, joita ei lopulta hyödynnetäkään. Tästä huolimatta Zombieland: Double Tap on vahva jatko-osa, mikä mitä luultavimmin vastaa innokkaiden fanien odotuksia. Itselleni elokuva oli lopulta juuri sellainen jatko, mitä kaipasinkin ja olen tyytyväinen, jos sarja jätetäänkin tähän. En tietenkään sano, että pistäisin vastaan, jos Zombielandista tehtäisiinkin trilogia... kunhan vain sama vahva henki on tallella ja tekijät keksivät kunnon tarinan.

Jääkää muuten katsomaan lopputekstit, sillä niiden aikana nähdään jotain, mikä voi saada ulvomaan naurusta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Zombieland: Double Tap, 2019, Columbia Pictures, Pariah

Arvostelu: Why Him? / Miksi hän? (2016)

WHY HIM? (2016)

MIKSI HÄN?

Ohjaus: John Hamburg
Pääosissa: James Franco, Bryan Cranston, Zoey Deutch, Megan Mullally, Griffin Gluck, Keegan-Michael Key, Adam Devine, Zack Pearlman, Cedric the Entertainer ja Kaley Cuoco
Genre: komedia, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 12

Why Him? kiinnitti huomioni heti, kun näin elokuvan julisteen. Mielestäni onnellinen James Franco halaamassa kärttyisää Breaking Bad (2008-2013) -tähti Bryan Cranstonia oli erittäin oiva juliste ja siitä sai saman tien käsityksen, mistä elokuvassa on kyse. Pelkästään julisteen perusteella päätin mennä katsomaan leffan. Näin trailerin alusta lyhyen pätkän, mutten katsonut sitä kokonaan, sillä komedioiden trailerit yleensä sisältävät parhaat vitsit. En odottanut elokuvalta kovin paljoa, mutta menin silti mielenkiinnolla katsomaan sen.

Ned Fleming saa kuulla, että hänen Stephanie-tyttärensä seurustelee. Stephanie kutsuukin perheensä jouluna tapaamaan poikaystäväänsä, mistä Ned ei ole lainkaan innoissaan.

Stephanie Flemingia esittää Zoey Deutch. Vaikka tarina tavallaan pyöriikin Stephanien ympärillä, niin kyseessä ei kuitenkaan ole elokuvan päähenkilö. Hahmo on kaiken aikaa mukana, muttei ole erityisemmin valokeilassa koskaan. Stephanie on selvästi rakastunut poikaystäväänsä ja hän ei pidä siitä, miten hänen isänsä kohtelee poikaystävää. Deutch on roolissaan toimiva, vaikkei hahmo tunnukaan kovin ihmeelliseltä, kun tarkkaan miettii.
     Stephanien poikaystävää, Laird Mayhewia näyttelee James Franco. Mielestäni Franco on pääasiassa ihan hyvä näyttelijä, mutta tässä hän vetää useaan otteeseen pahasti yli. Franco ylinäyttelee lähes kaiken aikaa, mitä ei vain jossain kohtaa enää jaksa katsoa. Vaikka hahmolla on sydän paikallaan, niin hänen toimintansa on aika erikoista. Hän esimerkiksi tatuoi Stephanien perheen selkäänsä yllätyksenä perheelle ja monimiljonääri kun sattuu olemaan, hän myös rakennuttaa Nedille keilaradan taloonsa. Laird on ärsyttävä ja hän kiroilee kaiken aikaa, mikä jossain kohtaa nostaa hänen ärsytystasoaan.
     Stephanien Ned-isää esittää Bryan Cranston, joka on erittäin oivallinen valinta rooliin. Etenkin Cranstonin karhea ääni sopii kärttyiselle isälle täydellisesti. Cranston on paikoitellen hieman ärsyttävä hahmon ollessa niin negatiivinen, mutta pääasiassa juttu toimii hienosti. Ned ei tunnu pitävän oikein mistään Lairdissa tai tämän tavassa elää. Hän ei kuitenkaan tajua, ettei voi vieraana toimia tavallaan Lairdin talossa.
     Stephanien Barbara-äitiä esittää Megan Mullally. Barbara on aluksi ihmeissään Lairdin kummallisesta tyylistä, mutta hyväksyy hänet aika nopeasti. Barbara joutuu välillä pyörittelemään silmiään, katsellessaan miehensä käytöstä. Mullally on hyvä roolissaan, kuten on myös Griffin Gluck, joka esittää Stephanien pikkuveli Scottya. Scotty innostuu Lairdista ja tämän kodista välittömästi ja Lairdista tuleekin hänen roolimallinsa.
     Lairdin kotona pyörii Gustav-niminen mies, jota näyttelee Keegan-Michael Key. Elokuvassa ei oikein selitellä, miksi Gustav pyörii Lairdin luona, mutta siellä hän nyt sattuu olemaan. Gustav on aika kummallinen tapaus ja ihan kiva lisäys elokuvaan, mutta paikoitellen hän vain ärsyttää. Elokuvassa nähdään myös Zack Pearlman ja Cedric the Entertainer Nedin ystävinä, sekä Adam Devine, Elon Musk ja Kiss-yhtyeen jäsenet Paul Stanley ja Gene Simmons, jotka näyttivät aika poloisilta maskeissaan ja vaikuttivat siltä, etteivät haluaisi olla mukana elokuvassa. Leffassa myös kuullaan The Big Bang Theory (2007-) -tähti Kaley "Penny" Cuocon ääni Justine-tekoälynä.

Jos elokuvan tarina kuulostaa tutulta (epäileväinen isä ei luota tyttärensä poikaystävään), niin olet varmaan joko kokenut tilanteen itse tai nähnyt elokuvan Meet the Parents (2000). Aihe ei tietenkään ole uusi juttu edes siinä elokuvassa, mutta se on erittäin tunnettu aihetta käsittelevä leffa, joten Why Him? voi helposti tuntua olevan siitä kopioitu. Tiettyjä juttuja on tietysti muutettu, mutta pohja on sama ja Nedista tulee helposti mieleen Robert De Niron näyttelemä Jack Byrnes. Hääaihekin on mukana, muttei onneksi liian perinteisellä tavalla.

Why Him? on ihan kiva elokuva, mutta siitä tuntuu puuttuvan "se jokin". Tai sitten Lairdin olemus vie siitä pois sen jonkin, jolloin lopputulos ei erityisemmin vakuuta tai innosta. Kyseessä ei ole erityisen hauska elokuva, vaikka hyviäkin vitsejä löytyy. Leffa tuntuu luulevan samaa kuin Sausage Party (2016), eli että pelkkä jatkuva "fuck"-sanan käyttö naurattaisi yleisöä. Näin ei kuitenkaan ole, vaan päinvastoin se alkaa rasittaa. Hyvissä vitseissä ongelmana on, että niitä venytetään todella pitkiksi, jolloin niistä katoaa kaikki hauskuus. Esimerkiksi kohtaus, jossa Ned yrittää käyttää Lairdin talon japanilaisvessaa, on aivan liian pitkä, eikä se naurata enää ensimmäisen minuutin jälkeen. Elokuva on aika ennalta-arvattava, vaikka muutamia yllätyksiä löytyykin. Loppupuoli tuntuu menevän oudon nopeasti verrattuna muuhun elokuvaan ja loppuratkaisu löytyy vähän liian helposti.

Elokuvan on ohjannut John Hamburg, joka toimi käsikirjoittajana Meet the Parentsissa. Ehkä Why Him? on Hamburgin ikioma visio tarinasta, jonka kertomiselle hän koki suurta tarvetta. Elokuva on kuvattu mainiosti. Leikkauspöydällä olisi voitu tiivistää, sillä lähes kahden tunnin kestollaan elokuva on liian pitkä. Vitsejä olisi voinut lyhentää, jolloin paketti olisi kompaktimpi. Visuaalisia tehosteita ei erityisemmin ole käytetty. Musiikista vastaa Theodore Shapiro, mutta elokuvan musiikit eivät jää mitenkään mieleen - jos ei lasketa leffassa käytettyjä joululauluja, kuten Felix Bernardin ja Richard B. Smithin "Winter Wonderland". Elokuvassa kuullaan myös Kissin kappaleet "I Was Made for Lovin' You" ja "Rock and Roll All Nite".

Yhteenveto: Why Him? on ihan viihdyttävä pätkä, josta tulee helposti mieleen elokuva Meet the Parents. Vitsit toimisivat paremmin, jos niitä ei olisi venytetty aivan liian pitkiksi. Elokuva itsessään on ainakin kaksikymmentä minuuttia liian pitkä. James Franco on roolissaan aika ärsyttävä, mutta Bryan Cranston vetää mainiosti äksyn isän roolin. Minua hieman säälitti Kissin jäsenten mukana olo, sillä Paul ja Gene näyttivät kummatkin siltä, etteivät haluaisi olla mukana leffassa. Jos aihe kiinnostaa, niin suosittelen katsomaan mieluummin Meet the Parentsin, mutta eipä siinä mitään häviä, jos tämänkin vilkaisee. Jos et kestä törkyistä puhetta, niin tämän elokuvan kielenkäyttö on varmasti liikaa. Why Him? toimii varmaan parhaiten niille, joille kaikki jenkkikomediat toimivat. Älkää lähtekö teatterista vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana nähdään lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan, 12.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Why Him? 2016, Twentieth Century Fox Film Corporation, Red Hour Films, 21 Laps Entertainment, TSG Entertainment