Pääosissa: Jesse Plemons, Emma Stone, Aidan Delbis, Stavros Halkias ja Alicia Silverstone
Genre: komedia, rikos
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 16
Bugonia on uudelleenfilmatisointi eteläkorealaisesta elokuvasta Save the Green Planet! (지구를 지켜라!) vuodelta 2003. Vionna 2020 elokuvan ohjaaja Jang Joon-hwan ilmoitti työstävänsä leffasta englanninkielistä versiota, mutta vuonna 2024 Yorgos Lanthimos korvasi hänet ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden heinäkuussa ja nyt Bugonia on saapunut Suomenkin elokuvateattereihin. Itse en ole nähnyt alkuperäistä eteläkorealaista leffaa, mutta kiinnostuin tästä uudesta versiosta heti, kun kuulin sen veikeästä premissistä. Korkein odotuksin kävin katsomassa Bugonian heti sen ensi-iltaviikonloppuna.
Salaliittoteorioihin hurahtaneet Teddy ja Don sieppaavat lääkefirman johtajan Michelle Fullerin, ollessaan vakuuttuneita siitä, että hän on oikeasti ihmiseksi naamioitunut avaruusolento.
Jesse Plemons näyttelee Teddy Gatzia, ikävän tragedian läpikäynyttä miestä, joka on hurahtanut salaliittoteorioihin avaruusolioista, andromedalaisista, jotka ovat naamioituneet ihmisiksi ja soluttautuneet Maan tärkeisiin asemiin, aikeenaan tuhota ihmiskunta. Hän on saanut vakuutettua myös hieman vajaaälyisen, mutta ihan hyväsydämisen serkkunsa Donin (Aidan Delbis) ja yhdessä he päättävät pistää lopun näiden andromedalaisten suunnitelmille. Plemons vakuuttaa roolissaan suuresti, saaden katsojan kokemaan ristiriitaisia tunteita hänen hahmoaan kohtaan. Toisaalta Teddyä säälii, sillä hänen menneisyytensä liittyy ikävää tragediaa, mikä vaikuttaisi sekoittaneen hänen päänsä, mutta samalla hahmo osaa olla myös aika hyytävä, uskoessaan täysillä alienteoriaansa. Delbis on mainio tämän hieman vässykkänä serkkuna, joka ei ole ihan niin täysillä mukana hommassa kuin Teddy.
Teddyn ja Donin kohteeksi joutuu ohjaaja Yorgos Lanthimosin luottonäyttelijän, Emma Stonen esittämä Michelle Fuller, lääkeyhtiö Auxolithin johtaja, josta Teddy on varma, että nainen on oikeasti yksi andromedalaisista ihmis-valeasussa. Stone on tuttuun tapaansa erinomainen. Hän tulkitsee hienosti hahmonsa eri tuntemuksia, kun tämä herää Teddyn ja Donin kellarista sidottuna ja pää ajeltuna (koska Teddyn mukaan andromedalaiset käyttävät hiuksiaan kommunikoidakseen emoaluksensa kanssa). Michelle panikoi, mutta hän on myös fiksu tyyppi, joka osaa rauhoittua, laskelmoida ja yrittää kääntää tilannetta edukseen.
En ole tosiaan nähnyt alkuperäistä Save the Green Planet! -elokuvaa, joten en osaa verrata Bugoniaa siihen. Omana teoksenaan Bugonia on kuitenkin aivan mahtava mustan huumorin satiiri-trilleri, joka palautti uskoni Yorgos Lanthimosiin, miehen edellisen leffan, Kinds of Kindnessin (2024) oltua itselleni aikamoinen pettymys ja leffa, joka katosi mielestäni pian sen päättymisen jälkeen. Bugonia on kuitenkin tapaus, joka tarjoaa pureskeltavaa vielä useammaksi päiväksi. Jo elokuvan tarina on aivan mahtava, sekä osuvan ajankohtainen, eri salaliittoteorioiden noustessa todellisuudessakin koko ajan suositummaksi. Osa ei usko, että Kuussa on käyty, toiset taas vannovat Maan olevan lättänä kuin pannukakku. Jotkut taas ovat Teddyn tapaan täysin vakuuttuneita siitä, että maailmaamme johtavat avaruusolennot, jotka käyttävät ihmisiä vain pelinappuloinaan ja kieroina kokeinaan.
Tästä onkin saatu aikaiseksi aikamoinen jännitysnäytelmä, kun Teddy ja Don nappaavat Michellen ja vievät tämän talonsa kellariin. Jännite pysyy tehokkaasti yllä, vaikka sekaan mahtuu myös paljon synkkää huumoria, sekä varsin absurdejakin juttuja. Parasta on, ettei tilanne ole mustavalkoisen yksiselitteinen. Aluksi sitä ajattelee, että tämä mieskaksikko on simppelisti pöpejä päästään ja Michellen puolesta jännittää. Mutta kun Michellen tekoja lääkeyhtiössä aletaan kaivamaan esille, käy nopeasti selväksi, ettei nainen ole mikään puhdas pulmunen. Salaliittoteoreetikkojakin alkaa ymmärtämään, sillä toisinaan Teddyn juttuja kuunnellessa katsojan päässä käy ajatus, että mitä jos Michelle onkin ihan oikeasti avaruusolio? Tapahtumaketjun eskaloituminen on herkullista seurattavaa, etenkin kun siitä löytyy niin paljon kerroksia. Huipennus on kaiken odotuksen arvoinen, jääden kummittelemaan katsojansa päässä vielä pitkäksi aikaa.
Yorgos Lanthimosin ohjaus on todella väkevää ja hän pyörittelee pakettia taidokkaasti, hyppien jännityksestä huumoriin ja absurdeista jutuista lähes kauhumaisiin kuvioihin. Will Tracyn työstämä käsikirjoitus on jo erittäin vahva useiden tasojensa ansiosta. Bugonia on myös mainiosti kuvattu. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus toimivaa ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Jerskin Fendrixin säveltämät musiikit tunnelmoivat erinomaisesti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bugonia, 2025, Focus Features, Fremantle, Element Pictures, Square Peg, CJ ENM, Pith Quest Films, Fruit Tree
Pääosissa: Joaquin Phoenix, Pedro Pascal, Emma Stone, Deirdre O'Connell, Luke Grimes, Micheal Ward, Cameron Mann, Matt Gomez Hidaka, William Belleau, Amélie Hoeferle, Austin Butler ja Clifton Collins Jr.
Genre: draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia
Ikäraja: 16
Eddington on ohjaaja-käsikirjoittaja Ari Asterin uusi elokuva. Aster kirjoitti elokuvan jo yli kymmenen vuotta sitten, aikeenaan tehdä siitä ensimmäisen leffansa. Hän kuitenkin päätyi tekemään kauhuelokuvan Hereditary - Pahan perintö(Hereditary - 2018). Työstäessään kolmatta elokuvaansa, Beau Is Afraidia (2023), Aster palasi vanhan ideansa pariin ja päätti kirjoittaa sen uusiksi, linkittääkseen leffan koronaviruspandemiaan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Eddington saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin Asterin työstävän uutta elokuvaa. Odotukseni ovat laskeneet leffan saaman ristiriitaisen vastaanoton takia, mutta kävin silti uteliaana katsomassa Eddingtonin Episodi-lehden järjestämässä kutsuvierasnäytöksessä.
Toukokuussa 2020 pienessä Eddingtonin kaupungissa on meneillään konflikti pormestari Garcian ja seriffi Crossin välillä, mikä eskaloituu kun miesten näkemykset koronaviruspandemian hoitamisesta eroavat rajusti.
Asterin edellistä leffaa Beau Is Afraidia tähdittänyt Joaquin Phoenix nähdään myös Eddingtonin pääroolissa nimikkokaupungin seriffinä, Joe Crossina. Joe asuu yhdessä traumatisoituneen vaimonsa Louisen (Emma Stone) ja tämän salaliittoteorioihin hurahtaneen äidin Dawnin (Deirdre O'Connell) kanssa. Joe on myös oikeistokonservatiivi, joka ei tykkää yhtään, kun kaupunkiin isketään koronaviruspandemian ehkäisemiseen pyrkiviä toimia kasvomaskeista turvaväleihin. Vastikään The Fantastic Four: First Stepsiä (2025) ja Materialistsia(2025) tähdittänyt Pedro Pascal taas näyttelee Eddingtonin pormestari, Ted Garciaa, joka kallistuu politiikassa vasemmalle ja yrittää edistää koronatoimia Eddingtonissa. Joe ja Ted eivät voi sietää toisiaan ja koronapandemia vain pahentaa miesten jo valmiiksi tulehtuneita välejä. Phoenix suoriutuu vahvasti roolistaan aikamoisena vässykkäseriffinä, joka kokee olevansa kansan puolella, mutta joka näyttäytyy kaiken aikaa vain epäpätevämmältä tehtäväänsä. Niinpä katsoja pudisteleekin päätään, kun mies saa älynväläyksen nousta Tediä vastaan seuraaviin pormestarinvaaleihin. Pascal on omassa osassaan kelvollinen, joskin mies saa lopulta aika vähän tekemistä. Sama koskee lopulta myös yleensä hyvää Stonea. O'Connell sen sijaan pääsee heittäytymään Dawn-äitinä, jonka mukaan jopa Titanicin uppoaminen liittyy johonkin hallituksen salajuoneen.
Elokuvassa nähdään myös Luke Grimes ja Micheal Ward Eddingtonin muina poliiseina, Guyna ja Michaelina, Matt Gomez Hidaka Tedin poikana Ericinä, Cameron Mann tämän bestiksenä Brianina, Amélie Hoeferle poikien ihastuksenkohteena ja poliittisena aktivistina Sarahina, sekä Austin Butler kulttijohtaja Vernon Jefferson Peakina.
Mielestäni Ari Asterin esikoiselokuva Hereditary - Pahan perintö on viimeisten kymmenen vuoden paras kauhuelokuva. Pidin todella paljon myös Midsommar - loputtomasta yöstä(Midsommar - 2019) ja myös Beau Is Afraid jäi epätasaisuudestaan ja liikapituudestaan huolimatta plussan puolelle. Eddington on mielestäni Asterin ensimmäinen hutilyönti. Elokuva sai minut todella turhautuneeksi, eikä vain sen takia miten ärsyttäviä ja epäpäteviä hahmoja leffa on pullollaan. Elokuva on aivan liian täyteen ahdettu ja leffa yrittää kömpelösti tehdä satiiria korona-ajasta, niin itse taudista ja eri ääripäiden suhtautumisesta siihen kuin myös samoihin aikoihin kovasti puhuttaneista Black Lives Matter -liikkeestä ja aborttioikeuksista, minkä lisäksi sekaan on heitetty aimo määrä erilaisia salaliittoteorioita hallituksen sieppaamista lapsista, WTC-tornien sortumisen "todellisesta" syystä, sun muusta.
Kestoa elokuvalle on päässyt venähtämään jopa kaksi ja puoli tuntia, mikä tuntuu paradoksaalisesti liian lyhyeltä käsittelemään näitä kaikkia aihepiirejä, sekä myös liian pitkältä, leffan usein madellessa eteenpäin. Koin nimittäin Eddingtonin toisinaan todella pitkäveteiseksi elokuvaksi, mikä johtui niin epätasaisesta rytmityksestä kuin ihan jo siitä, että kun tuota ajanjaksoa eli juuri muutama vuosi sitten, uutisia koronasta ja muusta tuli joka tuutista ja ihmiset yhä kinastelevat rokotteista, maskeista sun muusta sosiaalisessa mediassa, en yksinkertaisesti jaksanut katsoa kahden ja puolen tunnin leffaa tästä kaikesta.
On kiinnostavaa seurata seriffi Joen ja pormestari Tedin kiistan etenemistä, kun kyse on vielä vain koronasta. Mutta sitten kun elokuva heittää sekaan Black Lives Matter -protestit, jotka yltyvät varsinaisiksi mellakoiksi tarinan edetessä, elokuva muuttuu turhan kaoottiseksi ja jopa raskaaksi. Terävän sijaan satiiri tuntuu vain ontuvalta, vaikka leffa yrittääkin piikitellä molempiin suuntiin. Periaatteessa puolet hahmoista ovat säännöistä ja tieteestä viis veisaavia oikeistoöyhöttäjiä ja puolet hahmoista ovat rääkyviä ja uhriutuvia wokevassareita. Loppusuoralla elokuva vain lisää kierroksiaan ja vaikka ajoittain minua huvittikin leffan täysin pähkähullu finaali, samalla koko homma mielestäni levisi käsiin. Eddington on liian pitkään työstetyn käsikirjoituksen uhri, vuosien varrelta kertyneiden liian monien ideoiden summa, jonka kirjoittaja ei mielestäni ole tarpeeksi taitava käsittelemään kaikkia vaikeita aiheitaan. Anteeksi vain Ari Aster, mutta joudut tekemään aikamoisen tasonnoston, jotta palaan takaisin kannattajaksesi. Enkä usko, että miehen suunnittelema Eddingtonin jatko-osa tulee olemaan se oikea suunta.
Sen lisäksi, että tunnelman puolesta Asterin ohjaus heittelee turhankin villisti, hänen työstämänsä dialogi kuulostaa siltä kuin hän olisi vain napannut Twitter-kommenttiketjujen väittelyitä sellaisinaan hahmoille. Jos jotain ei kuitenkaan voi kiistää, niin teknisiltä ansioiltaan Eddington on erittäin pätevä teos. Elokuva on parhaimmillaan todella tyylikkäästi kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus mainiota, maskeeraukset mukavan rujot ja äänimaisemakin pätevästi rakennettu. Daniel Pembertonin ja Bobby Krlicin säveltämät musiikit tosin jättivät minut hieman kylmäksi tietyssä kaoottisuudessaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Michael Keaton, Edward Norton, Zach Galifianakis, Andrea Riseborough, Emma Stone, Naomi Watts, Amy Ryan, Lindsay Duncan, Merritt Wever ja Jeremy Shamos
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12
Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) tai ihan vain pelkkä Birdman on Michael Keatonin tähdittämä mustan huumorin draamaelokuva. Tehtyään draamapainotteisia elokuvia, ohjaaja-käsikirjoittaja Alejandro González Iñárritu alkoi suunnitella humoristisempaa filmiä, joka sijoittuisi teatterilavalle. Hän halusi kokeilla tehdä yhdestä todella pitkästä kuvasta koostuvan leffan - siitä huolimatta, että lähes koko hänen lähipiirinsä piti ideaa huonona - ja ryhtyikin kirjoittamaan käsikirjoitusta. Teksti kirjoitettiin pääasiassa keskellä yötä Skype-puhelujen kautta Iñárritun, Nicolás Giacobonen, Alexander Dinelaris Jr:n ja Armando Bón välillä. Kirjoittaminen oli haastavaa puuhaa, sillä kaikki kohtaukset piti suunnitella todella tarkkaan vaativan teknisen toteutuksen ympärille, tietäen, ettei leikkaamisen varaa juuri jäänyt yhtään. Ennen kuvauksia kohtaukset harjoiteltiin jokaista pientä yksityiskohtaa myöten täydellisyyteen asti. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2013 ja jokainen kohtaus jouduttiin kuvaamaan useita kertoja. Pienimmistäkin virheistä kohtauksen teko aloitettiin alusta ja välillä kaikki oli sujunut putkeen liki kymmenen minuuttia, ennen kuin jokin tapahtui hieman väärin ja homma piti ottaa uudestaan. Lopulta leffa kuitenkin saatiin valmiiksi ja Birdman sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 27. elokuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli ylistetty menestys, joka sai muun muassa yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, äänitys ja äänitehosteet), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, alkuperäiskäsikirjoituksen ja kuvauksen palkinnot, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komedia- tai musikaalielokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, leikkaus, ääni ja musiikki), joista se voitti parhaan kuvauksen palkinnon. Itse kävin katsomassa Birdmanin, kun se saapui Suomen elokuvateattereihin ja pidin siitä paljon. Olen katsonut leffan kerran uudestaan, osana vuonna 2019 pitämääni 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta, jolloin pidin elokuvasta vielä enemmän. Kun huomasin Birdmanin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella elokuvan.
Entinen supersankarielokuvien tähti Riggan Thomson yrittää todistaa kykynsä varteenotettavana näyttelijänä, tähdittäessään Broadway-näytelmää, jonka hän on vielä itse ohjannut ja käsikirjoittanut. Kaikin tavoin vaativa projekti alkaa kuitenkin käymään Rigganin mielen päälle, tämän pohtiessa omaa asemaansa maailmassa.
Birdmanin pääroolissa Riggan Thomsonina nähdään Michael Keaton, enkä voisi kuvitella toista näyttelijää, joka istuisi rooliin paremmin. Riggan on entinen supersankarinäyttelijä, joka tähditti 1980-luvun ja 1990-luvun taitteessa suosittuja "Birdman"-elokuvia ja joka yrittää karistaa niiden imagon ja nousta kriitikoiden keskuudessa varteenotettavaksi näyttelijäksi. Hieman samalla lailla Keaton tähditti Batmania(1989) ja sen jatko-osaa Batman - paluu(Batman Returns - 1992), ja kaikki muistavat Keatonin siitä roolista. Vaikkei Keaton (ainakaan julkisesti) ole yhtä tympääntynyt vanhasta supersankari-imagostaan kuin roolihahmonsa Riggan, 2000-luvun aikana myös hänet on nähty kriitikoiden kehumissa filmeissä, kuten vuotta myöhemmin ilmestyneessä Oscar-voittaja Spotlightissa (2015), suorastaan odottaen palkintojen satelemista niskaan. Rooli on kuin kirjoitettu Keatonille, mutta silti hänestä tai hänen urastaan ei tehdä pilkkaa ja Keaton hoitaa tonttinsa vakuuttavasti. Hän tulkitsee monisävyistä Riggania hienosti, hahmon ajautuessa yhä vain enemmän hulluuden partaalle, teatteriprojektin käynnistäessä hänessä eksistentiaalisen kriisin.
Elokuvassa nähdään myös Amy Ryan Rigganin ex-vaimona Sylviana ja Emma Stone heidän tyttärenään Samina, Zach Galifianakis Rigganin ystävänä ja näytelmän tuottajana Jakena, Andrea Riseborough Rigganin kanssa seurustelevana näyttelijä Laurana, Naomi Watts myös näytelmässä esiintyvänä Lesleynä, sekä Edward Norton eksentrisenä näyttelijänä Mike Shinerina, joka kutsutaan mukaan, kun alun perin rooliin valittu näyttelijä (Jeremy Shamos) joutuu onnettomuuteen. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat vähintään mainiosti rooleistaan. Naissivuosaehdokkuuksia saanut Stone heittäytyy hyvin huumeongelmaisen nuoren osaan, kun taas Norton on Keatonin tavoin kuin luotu rooliinsa. Norton on tunnettu siitä, että hän osaa olla varsin vaikea persoona ja tämä on vedetty äärimmilleen hänen hahmossaan, eikä aikaakaan, kun Riggan ja Mike ovat jo napit vastakkain.
Näyttelijävalintojen lisäksi Birdman kulkee muutenkin vekkuleilla, itsetietoisilla meta-tasoilla. Tarina liittyy näytelmän tekemiseen ja itse elokuvaan on saatu tiettyä teatterimaisuutta mukaan, erityisesti sen vaikuttavan kameratyöskentelynsä ansiosta. Birdman on tehty näyttämään siltä, että lähes koko elokuva olisi kuvattu yhdellä ainoalla, todella pitkällä otoksella ilman leikkauksia. Toki seasta löytyy useita piiloleikkauksia, jotka harjaantuneemmat leffafanit bongaavat helposti, mutta toteutus on silti ällistyttävän saumaton. Elokuva voitti kuvauksellaan täysin ansaitusti useita palkintoja. Kamera liikkuu sulavasti näyttelijöiden ympärillä, hakien jatkuvasti uusia kuvakulmia ja sitten seuratessa näyttelijöitä teatterin käytävillä ja eri huoneissa. Tämä herättää katsojassa vahvan immersion, tunteen kuin olisi itse paikan päällä seuraamassa hahmoja, kun nämä astelevat lavalle ja takaisin kulisseihin. Samalla lailla teatterissa näemme kaiken ilman leikkauksia. Kohtauksia harjoiteltiin päivätolkulla, jotta näyttelijät ja kuvausryhmä muistaisivat ulkoa jokaisen pienen yksityiskohdan, jotka pitäisi saada otoksiin mukaan. Lopputuloksena on yksi parhaiten kuvatuista filmeistä koskaan.
Sen lisäksi, että kameratyöskentely on teknistä mestaruutta, on Birdman myös sisällöltään todella vahva. Alejandro G. Iñárritu tekee huikeaa työtä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Teksti täytyi suunnitella todella tarkkaan, eikä improvisaatiolle tai sen pahemmin leikkauksessa tuunaukselle jäänyt pelivaraa. Käsikirjoitus käsittelee erinomaisesti monia voimakkaita ja syvällisiä teemoja. Elokuvassa pohditaan, mitä jätämme jälkeemme ja onko elämillämme merkitystä, jos meitä ei muisteta vuosien päästä? Keski-iän kriisin lisäksi leffa ottaa napakasti kantaa viihde-elokuvien ja niin sanottujen "taide-elokuvien" väliseen sotaan. Osa hahmoista haukkuu Rigganin "Birdman"-leffat mitäänsanomattomana moskana ja toiset taas haukkuvat "taiteilijat" maanrakoon ylimielisinä elitisteinä, jotka tehdään vain kriitikoita miellyttämään. Elokuva nauraa tälle täysin tarpeettomalle kiistalle, osoittaen, että molemmille on yhtä lailla kysyntää. Samalla Birdman on kuin molemmat tapaukset. Se on toisaalta taiteellinen draama, joka miellytti kriitikoita ja kahmi palkintoja. Samalla se on myös rohkea irtiotto, jota on vaikea sulloa mihinkään tiettyyn lajityyppiin. Kaiketi se on mustan huumorin komedia. Mutta sitten elokuva sisältää ison tehostekohtauksen, jossa valtava robottifeeniks saapuu kylvämään tuhoa New Yorkissa. Osaamattomissa käsissä filmi voisi olla kaoottinen katastrofi, mutta Iñárritu pitää sen tyylikkäästi aisoissa.
Birdman on tavallaan haastava filmi, joka jättää katsojalle paljon pureskeltavaa. Mitä ihmettä filmin loppukohtauksessa oikeasti tapahtuu? Tapahtuvatko jotkut kohtaukset oikeasti, vai pelkästään Rigganin päässä? Samalla se on kuitenkin pirun viihdyttävä ja helposti lähestyttävä leffa. Filmin omalaatuinen toteutus nappaa jo itsessään mukaansa ja elokuva on täynnä hauskoja kohtauksia, täynnä herkullista dialogia ja absurdeja tilanteita. Rigganin ja Miken käsirysy, kun Mike on pelkissä alushousuissa, on hulvaton. Upeasti kirjoitettuja (ja jälleen palkintonsa ansainneita) keskusteluja jämähtää kuuntelemaan ilomielin. Kuvauksen lisäksi leffa tarjoaa myös muutakin ihailemisen aihetta lavasteista valaisuun ja maskeerauksesta äänimaailmaan, joskin lähes pelkästään rumpuihin turvautuva Antonio Sánchezin musiikki voi myös käydä hermoille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.7.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance), 2014, New Regency Productions, M Productions, Le Grisbi Productions, TSG Entertainment, Worldview Entertainment
Pääosissa: Jesse Plemons, Emma Stone, Willem Dafoe, Margaret Qualley, Hong Chau, Mamoudou Athie, Joe Alwyn, Hunter Schafer, Merah Benoit ja Yorgos Stefanakos
Genre: draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 44 minuuttia
Ikäraja: 16
Kinds of Kindness on ohjaaja-käsikirjoittaja Yorgos Lanthimosin uusi elokuva. Lanthimos ryhtyi työstämään elokuvaa heti, kun oli saanut edellisen elokuvansa, Poor Thingsin (2023) kuvattua. Hän kynäili elokuvan käsikirjoituksen yhdessä pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Efthimis Filippoun kanssa ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022. Elokuvan työnimi oli aluksi "R.M.F." ja sitten "And", kunnes elokuva sai lopullisen nimensä ja nyt Kinds of Kindness saapuu Suomen elokuvateattereihin, jo alle puoli vuotta Poor Thingsin jälkeen. Olen pitänyt todella paljon näkemistäni Lanthimosin elokuvista, joten innostuin, kun kuulin, että hänen seuraava teoksensa ilmestyisi pian fantastisen Poor Thingsin perään. Kinds of Kindnessin traileri ei saanut minua erityisemmin innostumaan, mutta kävin silti katsomassa elokuvan uteliain mielin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.
Kolmiosainen antologia miehestä, jota kontrolloi hänen työnsä, poliisista, jota kontrolloi hänen kotielämänsä ja naisesta, jota kontrolloi hänen uskontonsa.
Kinds of Kindnessissa nähdään Jesse Plemons, Emma Stone, Willem Dafoe, Margaret Qualley, Hong Chau, Mamoudou Athie ja Joe Alwyn kolmessa eri roolissa, elokuvan kolmessa eri tarinassa - "R.M.F.:n kuolema", "R.M.F. lentää" ja "R.M.F. syö voileivän". Lisäksi viimeisessä tarinassa esiintyy myös Euphoria-sarjasta (2019-) tuttu Hunter Schafer. Kahdessa ensimmäisessä tarinassa Plemons näyttelee pääroolia, kun taas Poor Thingsiä tähdittänyt ja siitä parhaan naispääosan Oscar-palkinnonkin voittanut Stone nousee elokuvan edetessä yhä isommin valokeilaan ja toimii viimeisen tarinan päähahmona. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, jokaisen kanavoiden toki Lanthimosille ominaista jäykkää ja epäluonnollista tyyliä. Plemons ja Stone vakuuttavat päärooleissa, mutta erityisesti Poor Thingsissäkin nähty Dafoe on aivan huikea ensimmäisessä ja viimeisessä tarinassa.
Poor Things on edelleen suosikkini tämän vuoden elokuvista. Kyllä, lasken sen tämän vuoden elokuvaksi, sillä ennakkonäytöksistä huolimatta elokuvan virallinen Suomen ensi-ilta oli vasta tammikuussa 2024. Olin pitänyt Lanthimosin aiemmistakin elokuvista, mutta Poor Things löi minut täysin ällikällä ja oli kyse sitten ohjauksesta, käsikirjoituksesta, näyttelijätöistä, kuvauksesta, lavastuksesta, puvustuksesta, tehosteista tai musiikista, elokuva oli aivan huippuluokkaa jokaisella osa-alueella. Kuten hieman pelkäsin, ei Kinds of Kindness millään yllä samalle tasolle ja vaikka kyseessä on omilla meriiteillään oikein hyvä filmi, erinomaisen Poor Thingsin jälkeen tämä Lanthimosin uutuus tuntuu väkisinkin pettymykseltä.
Kinds of Kindnessin sisällöstä ei ole etukäteen juuri liikkunut tietoa ja traileritkin jättivät tarinan mysteerin varaan. Siksi halusin pitää juonikuvauksen mahdollisimman epämääräisenä. Kyseessä on tosiaan antologiaelokuva, joka kertoo kolme tarinaa, jotka sidotaan erään R.M.F. -hahmon kautta yhteen. Lisäksi tarinoita yhdistää teema kontrollista, mitä käsitellään niin työpaikan, kodin ja parisuhteen kuin uskonnon kautta. Jokainen tarina on Lanthimosin tyylille ominaisesti edes jollain tapaa vinksahtanut - kuin kiero fantasiaversio tosimaailmasta. Elokuva ei pahemmin väännä juttujaan rautalangasta ja se jättääkin katsojan pohdiskelemaan ja pureskelemaan näkemäänsä pidemmäksi aikaa, ennen kuin on edes valmis sanomaan, pitikö näkemästään vai ei.
Oma päällimmäinen tunteeni Kinds of Kindnessin päätyttyä oli tosiaan pettymys. Elokuva ei onnistunut juuri missään kohtaa säväyttämään, vaan sen aikana leffa tuntui pikemminkin välityöltä Poor Thingsin ja Lanthimosin seuraavan, huomattavasti mielenkiintoisemmalta kuulostavan elokuvan välissä. Elokuvan kolme tarinaa ovat kaikki mainioita, mutta jokainen niistä on myös turhan pitkä ja yhdessä ne venyttävät leffan keston liki kolmituntiseksi. Sekaan mahtuu vekkulia heittäytymistä, aimo annos absurdiutta, synkkää huumoria, yllätyksellisiä raakuuksia ja seksikohtauksia, sekä muuta, mitä Lanthimosin leffalta voi jo odottaa. Hyvien näyttelijäsuoritusten, yksittäisten huippuhetkien ja elokuvan läpi kantavan vahvan kontrolliteeman myötä Kinds of Kindness on varsin mainio teos, mutta omissa kirjoissani se jää Lanthimosin filmografian häntäpäähän.
Teknisiltä ansioiltaan Kinds of Kindness on oikein kelvollinen, mutta etenkin tällä saralla elokuva tuntuu auttamattoman vaisulta Poor Thingsiin verrattuna. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus menevää ja maskeeraukset äityvät ajoittain verisiksi. Mikään osa-alue teknisellä puolella ei kuitenkaan juuri tee vaikutusta ja koin säveltäjä Jerskin Fendrixin pianonpimputtelut lähinnä häiritsevinä. Sen sijaan heti alussa soiva Eurythmicsin kappale Sweet Dreams (Are Made of This) istuu elokuvaan täydellisesti ja jo sen sanoituksesta voi poimia leffan teeman.
Some of them want to use you. Some of them want to get used by you.
Some of them want to abuse you. Some of them want to be abused.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Kinds of Kindness, 2024, Searchlight Pictures, Film4, TSG Entertainment, Element Pictures
Pääosissa: Emma Stone, Mark Ruffalo, Willem Dafoe, Ramy Youssef, Vicki Pepperdine, Jerrod Carmichael, Hanna Schygulla, Kathryn Hunter, Suzy Bemba, Margaret Qualley ja Christopher Abbott
Genre: komedia, fantasia
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 16
Poor Things perustuu Alasdair Grayn samannimiseen kirjaan vuodelta 1992. Yli viisitoista vuotta myöhemmin kreikkalainen elokuvantekijä Yorgos Lanthimos innostui kirjasta valtavasti ja tapasi Grayn puhuakseen tämän kanssa mahdollisesta elokuvasovituksesta. Gray suostui ja elokuvan suunnittelu käynnistyi. Lanthimos päätyi kuitenkin muihin projekteihin, mutta Poor Things pysyi hänen mielessään kaiken aikaa. Tehdessään elokuvaansa The Favouritea (2018), hän keskusteli näyttelijä Emma Stonen kanssa Grayn kirjasta ja Stone innostui ideasta. Kun The Favourite voitti palkintoja ja menestyi hyvin, Lanthimos koki vihdoin pystyvänsä tekemään kirjasta sen ansaitseman adaptaation. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja lopulta Poor Things sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2023. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen ja itse odotin sen näkemistä innolla. Olin pitänyt todella paljon Lanthamosin edellisistä englanninkielisistä elokuvista, The Lobsterista (2015), The Killing of a Sacred Deeristä (2017) ja The Favouritesta, ja halusin nähdä, mitä hänen kummallinen mielensä seuraavaksi tuottaisi. Olinkin iloinen, kun pääsin näkemään Poor Thingsin ennakkoon jo ennen joulua Finnkinon After Work -näytöksessä.
Erikoisen tiedemiehen, Godwin Baxterin uusin luomus on aikuisen naisen kehon omaava Bella, jonka aivot ovat kuitenkin vauvan tasolla. Kasvaessaan Bella päättää karata ja tutkia maailmaa, sekä itseään.
Jo useamman fantastisen roolisuorituksen tarjonnut Emma Stone tekee kenties parasta työtään Poor Thingsissä. Stone näyttelee Bella Baxteria, tieteellistä koetta, joka on kuin taapero aikuisen naisen kehossa. Stone heittäytyy sellaisella vimmalla roolinsa vietäväksi, ettei katsojana voi muuta kuin ihailla ja hämmästellä. Hän tulkitsee upeasti hahmoaan, joka esitellään kehitykseltään vauvan tasolla olevana. Aluksi Bella ei osaa puhua tai lukea, hädin tuskin edes kävelläkään. Kaikki eleet, äännähdykset ja muut Stone on omaksunut todella taidokkaasti pieniltä lapsilta ja onkin huvittavaa kuin myös kummallista katsoa, kun aikuiselta naiselta näyttävä Bella sylkee ruoan takaisin lautaselle dramaattisesti, jos ei pidä siitä tai vetää ehdat itkupotkuraivarit lattialla, jos ei saa tahtoaan läpi. Elokuvan edetessä Bella kehittyy ja Stone vain jatkaa vaikutusten tekemistä. Hahmo on heti pidettävä ja Bellan matkaa ryhtyy seuraamaan mielellään.
Sivurooleissa taas nähdään muun muassa Willem Dafoe Bellan luoneena tiedemiehenä Godwin "Jumala" Baxterina, Ramy Youssef tämän assistenttina Max McCandlesina ja Vicki Pepperdine tämän kodinhoitajana, rouva Priminä, Mark Ruffalo lakimies Duncan Wedderburnina, sekä Hanna Schygulla, Jerrod Carmichael, Kathryn Hunter ja Suzy Bemba Bellan karkumatkalla kohtaamina vekkuleina persoonina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. Sivurooleista kirkkaimmat tähdet ovat vähemmän yllättäen Dafoe, joka on nappivalinta eksentrisen ja epämuodostuneen tiedemiehen rooliin, sekä Ruffalo, joka irrottelee todella hauskasti naistenmiehenä, oltuaan vuosikymmenen jumissa Bruce Bannerin, eli Hulkin roolissa Marvelin elokuvissa.
En ole nähnyt Yorgos Lanthimosin kreikkalaisia elokuvia, ainoastaan hänen englanninkieliset elokuvansa The Lobsterin, The Killing of a Sacred Deerin, The Favouriten ja nyt Poor Thingsin. Vaikka pidin jo kolmesta aiemmasta todella paljon, täytyy minun sanoa, että Poor Things on parasta työtä, mitä olen Lanthimokselta tähän mennessä nähnyt. Kyseessä on aivan fantastinen ja häkellyttävän mielikuvituksellinen aikuisten satuelokuva ja suorastaan hulvattoman hauska mustan huumorin komedia. Elokuvan aikana pääsee nauramaan vähän väliä, oli kyse sitten kierosta huumorintajusta tai absurdiuden tulvasta, joka virtaa läpi leffan. Juuri kun luulit nähneesi kaiken, elokuva vetäisee taas kerran maton jalkojesi alta ja yllättää ratkaisuillaan ja keksinnöillään. Ihan jokaiseen makuun elokuva ei todellakaan sovi, mutta jos olet nauttinut Lanthimoksen aiemmista filmeistä, Poor Things tarjoaa varsinaista herkkua.
Elokuvasta löytyy myös vahva tarina. Klassikkohirviöistä tykkäävänä koin kertomuksen viittaukset Mary Shelleyn Frankensteiniin ilahduttavina, Bellan ollessa hieman vastaavanlainen kokeilu tohtori Baxterilta. Kun Bella lähtee matkalleen, on erittäin kiehtovaa ryhtyä seuraamaan tapahtumia. Bella kokee hurjan kehityskaaren elokuvan aikana ja katsojana pääseekin tutkimaan monenlaisia asioita täysin naiivein silmin. Matkan varrelta löytyy hyvää kummastelua muun muassa naisten roolista yhteiskunnassa, sekä nasevaa satiiria esimerkiksi valtaapitävistä miehistä. Ja seksiä, paljon seksiä. Bellan kasvutarinaan kuuluu seksuaalinen herääminen, eikä tätä puolta piilotella lainkaan. Ihmisluontoa, sekä kaikkien paikkoja yhteiskunnassa pohditaan ja kyseenalaistetaan ansiokkaasti läpi leffan.
Elokuvan tunnelma on erinomaisesti luotu ja kaikessa outoudessaankin sen maailma lumoaa mukaansa täysin. Kohtaus toisensa perään en voinut kuin ihastella steampunk-henkistä maailmaa, joka on luotu upein lavastein ja tehostein. Lavastuksesta löytyy paljon teatterimaisuutta ja välillä näyttäisikin siltä, että elokuva olisi kuvattu teatterin lavalla. En kuitenkaan sano tätä millään lailla negatiivisessa mielessä - tyylikeino nimenomaan luo leffalle niin omaperäisen ilmeen. Värikäs taivas on ajoittain jopa psykedeelinen ilmestys, vain vahvistaen tiettyä aikuisten satumaisuutta. Tämä kaikki avautuu pitkän mustavalkoisen alun jälkeen kuin merkiksi Bellan maailmankuvan laajenemisesta.
Poor Things on muutenkin visuaalisesti ja teknisiltä ansioiltaan vaikuttava. Se on todella tyylikkäästi kuvattu, vaikka aluksi saattaakin kestää hetki tottua vähän väliä käytettävään, pyöristävään kalansilmälinssiin. Tällä kuitenkin korostetaan valtavan maailman laajenemista Bellan silmin katsottuna, minkä lisäksi se saa osan kohtauksista näyttämään siltä kuin ne olisi kuvattu ovisilmän läpi, viittauksena Bellan kokemaan valvontaan ja kontrolliin. Erikoistehosteet ovat onnistuneet, etenkin tohtori Baxterin erilaiset eläinyhdistelmät. Baxterin rujo maskeeraus taas on palkinnon arvoinen suoritus. Äänimaailmakin on tasokkaasti rakennettu Jerskin Fendrixin kummia musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Poor Things, 2023, Searchlight Pictures, Film4, Element Pictures, TSG Entertainment
Pääosissa: Josh Brolin, Ryan Gosling, Sean Penn, Emma Stone, Nick Nolte, Anthony Mackie, Giovanni Ribisi, Robert Patrick, Michael Peña, Mireille Enos, Sullivan Stapleton, Troy Garity, Jack McGee, Holt McCallany, James Carpinello, John Aylward ja Frank Grillo
Genre: rikos
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16
Gangster Squad, eli suomalaisittain Gangsterisota pohjautuu löyhästi tositapahtumiin 1940-luvun lopulla rikollispomo Mickey Cohenia vastaan taistelleesta poliisiryhmästä. Will Beallin työstämä käsikirjoitus pysyi vuosia Hollywoodin mustalla listalla suosituimmista teksteistä, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa, kunnes Lin Pictures ja Village Roadshow Pictures tarttuivat projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vuotta myöhemmin, mutta kun Coloradossa tapahtui ammuskelu elokuvateatterissa Yön ritarin paluun(The Dark Knight Rises - 2012) ensi-illassa, mikä muistutti kohtausta Gangsterisodasta, tekijät päättivät kirjoittaa uuden kohtauksen sen tilalle ja ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Uusi kohtaus kuvattiin elokuussa 2012 ja lopulta Gangsterisota sai maailmanensi-iltansa 7. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieni taloudellinen pettymys, joka sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin leffan muistaakseni vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä kelpo elokuvana. Kun huomasin Gangsterisodan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Vuonna 1949 Los Angelesissa poliisipäällikkö Bill Parker pyytää sotaveteraani John O'Maraa johtamaan salaista joukkoa, jonka tehtävänä on tuhota hallitsevan gangsterin Mickey Cohenin rikosimperiumi.
Gangsterisota pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Pääroolissa toisessa maailmansodassa taistelleena veteraanina ja nyt poliisina työskentelevänä John O'Marana nähdään Josh Brolin. John saa poliisipäällikkö Bill Parkerilta (Nick Nolte) tehtävän kasata erityisjoukon taistelemaan rikollispomo Mickey Cohenia (Sean Penn) vastaan. Brolin istuu täydellisesti kivikasvoisen poliisin rooliin, jota ei kiinnosta toimia muiden korruptoituneiden poliisien tavoin ja mielistellä gangstereita. Vastapuolella Penn on nappivalinta kuuluisaksi gangsteriksi, joka on saanut lähes koko Los Angelesin omistukseensa. Hänen uhmaamisensa vaikuttaa muiden silmiin itsemurhavietiltä, mutta Cohen ei pelota Johnia. Myös Nolte tekee oivaa työtä lyhyessä roolissaan.
John O'Maran kasaamaan Gangster Squad -tiimiin kuuluvat Ryan Goslingin näyttelemä Jerry, Anthony Mackien esittämä Harris, Giovanni Ribisin esittämä Keeler, Robert Patrickin näyttelemä Kennard ja Michael Peñan esittämä Ramirez. Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Mireille Enos Johnin Connie-vaimona ja Emma Stone Cohenille työskentelevänä Jerryn mielitiettynä Gracena. Läpikotaisin näyttelijäkaarti hoitaa hommansa tyylikkäästi. Heidän hahmonsa jäävät kuitenkin paikoitellen aika yksiulotteisiksi.
Erittäin mainiot näyttelijät toimivatkin Gangsterisodan isoimpana voimavarana. Heidän ympärillään oleva elokuva ei nimittäin ole erityisen ihmeellinen. Kyseessä on oikein passeli raina, joka on kuin 2010-luvun kunnianosoitus vanhoille gangsteriklassikoille, jollaisia ei enää tehdä. Kummisedän(The Godfather - 1972) ilmestymisen jälkeen yleistyi tapa esittää rikolliset tarinoiden päähenkilöinä ja uppoutua heidän synkkään elämäänsä. Gangsterisota menee perinteisempää latua siinä, että poliisit ovat hyviksiä (lukuun ottamatta niitä lahjottuja) ja gangsterit pahiksia. Poliisien erikoisryhmän ja Cohenin joukkojen välinen konflikti on yksinkertainen, mutta toimiva.
Elokuva lähtee oikein mainiosti liikkeelle, viedessään katsojan tähän tummasävyiseen kuvaukseen 1940-luvun lopun Los Angelesista, jonka rikolliset ovat ottaneet tiukkaan otteeseensa. On kiinnostavaa nähdä, kuinka syvälle kaupungin juuriin Cohenin ote ulottuu ja on myös hienoa nähdä, kun John pistää lähestulkoon yksin gangstereille kampoihin. Jerryn osuutta on myös mielenkiintoista seurata. Kun ryhmä pistetään kasaan, seuraa oivallisia ammuskelukohtauksia ja turpaanvetoja, mutta tarinallisesti taso laskee. Käsikirjoitus ei pidä toimivuuttaan loppuun saakka ja toinen puolisko on ensimmäistä heikompi. Liikuttaviksi tarkoitetut hetket eivät tehoa ja loppuhuipennuksesta puuttuu täysin voimakkuus. Viimeinen vartti tuntuu jopa hieman hätiköidyltä.
Elokuvan ohjauksesta vastaa varsin epätasaisen filmografian omaava Ruben Fleischer, joka oli esimerkiksi tätä ennen tehnyt loistavan kauhukomedian Zombieland(2009) ja tämän jälkeen kehnon sarjakuvaleffan Venom(2018) ja keskinkertaisen videopelirainan Unchartedin(2022). Gangsterisodassa Fleischerin ohjaus toimii, joskin loppupäässä leffaa hänen ote alkaa lipsua. Tämä johtuu eniten Will Beallin tekstistä. Elokuva on kuitenkin tyylikkäästi kuvattu ja valaistu, sekä pätevästi leikattu kasaan. Hienojen lavasteiden ja asujen avulla 1949 on herätetty takaisin henkiin ruudulle, eli jos jotain, niin elokuvaa on visuaalisten puolien takia miellyttävää katsoa. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja Steve Jablonskyn säveltämät musiikit jumputtavat toimivasti taustalla.
Yhteenveto:Gangsterisota on kelpo rikoselokuva, joka jää kuitenkin jälkeen kovasta potentiaalistaan. Elokuvan tarina nappaa hyvin mukaansa alussa, mutta sen ote hellittää elokuvan edetessä. Toinen puolikas on ensimmäistä heikompi, eivätkä tunteikkaat hetket tehoa toivotulla tavalla, eikä uudelleen kuvatusta loppuhuipennuksesta löydy kunnon särmää. Elokuvan alkupää on kuitenkin erittäin lupaava. Gangster Squad -ryhmän kasaantumista on mukava katsoa ja hyvien ja pahojen välille rakennettua perinteikästä konfliktia kehitellään oivallisesti. Visuaalisesti filmi on tyylikäs ja 1940-luvun loppu on hienosti luotu lavastein ja asuin. Hyvä näyttelijäkaarti on elokuvan selvä voimavara. Josh Brolin, Ryan Gosling, Sean Penn, Emma Stone, Nick Nolte ja kumppanit tekevät kaikki mainiota työtä, joskin heidän hahmonsa jäävät aika ohuiksi hieman keskeneräiseltä tuntuvan käsikirjoituksen takia. Gangsterisota on epätasainen, mutta plussan puolelle jäävä rakkauskirje vanhan ajan gangsterileffoille ja sitä voikin suositella ihan menevästi genren faneille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Gangster Squad, 2013, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Lin Pictures, Langley Park Productions
Ohjaus: Peter Farrelly, Will Graham, Steve Carr, Griffin Dunne, Steven Brill, James Duffy, Jonathan van Tulleken, Elizabeth Banks, Brett Ratner, Rusty Cundieff ja James Gunn
Pääosissa: Dennis Quaid, Greg Kinnear, Kate Winslet, Hugh Jackman, Naomi Watts, Liev Schreiber, Jeremy Allen White, Anna Faris, Chris Pratt, Kieran Culkin, Emma Stone, Richard Gere, Kate Bosworth, Aasif Mandvi, Justin Long, Jason Sudeikis, Uma Thurman, Bobby Cannavale, Kristen Bell, John Hodgman, Leslie Bibb, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Jimmy Bennett, Patrick Warburton, Common, Seth MacFarlane, Seann William Scott, Johnny Knoxville, Gerard Butler, Halle Berry, Stephen Merchant, Terrence Howard, Elizabeth Banks ja Josh Duhamel
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia - The Thread (UK Version): 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16
Movie 43 on monien mielestä yksi kaikkien aikojen huonoimmista elokuvista. Leffa lähti liikkeelle Charles B. Wesslerin ideasta tehdä mahdollisimman räävitön ja ronski komedia. Hän palkkasi useita käsikirjoittajia ja ohjaajia työstämään erilaisia sketsikohtauksia ja yritti myydä ideaansa studioille, mutta kerta toisensa perään hänet torjuttiin. Kuitenkin kun hän esitteli Relativity Medialle Peter Farrellyn ohjaaman sketsin, jota tähdittivät Titanicista(1997) tuttu Kate Winslet ja X-Men -elokuvien (2000-) Wolverinena tunnettu Hugh Jackman, studio suostui tarttumaan projektiin. Projekti paisui yhä vain isommaksi ja lopulta sitä oli työstämässä jopa kolmetoista ohjaajaa ja yhdeksäntoista käsikirjoittajaa, jotka saivat silloin tällöin keploteltua näyttelijöitä mukaan sketsi-ideoihinsa. Elokuvaa kuvattiin jopa neljän vuoden ajan, kunnes lopulta Movie 43 sai maailmanensi-iltansa 1. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se sai täyslyttäyksen kriitikoilta, eikä se kerännyt paljoa kehuja katsojiltakaan. Leffa sai kuusi Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin naispääosa ja näyttelijäkaarti), joista se voitti huonoimman elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot. Nykyään elokuvaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista. Itse katsoin Movie 43:n pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä erittäin kummallisena tekeleenä. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jopa kolmatta kertaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Movie 43 kertoo Charlie Wessleristä (Dennis Quaid), käsikirjoittajasta, joka saapuu Hollywoodiin esittelemään studiolle järjettömiä elokuvaideoitaan, joissa mm. käydään treffeillä kiveskaulaisen miehen kanssa, pidetään vankina leprechaunia, pyydetään poikaystävältä outoa rakkaudentunnustusta, esitellään uudenlainen musiikkisoitin ja pidetään nuorelle kiusallista kotiopetusta. Elokuva sisältää yksitoista lyhyttä sketsiä, sekä mainostauonkin, jotka muuttuvat yhä vain hävyttömämmiksi. Katsojana ei oikein voi muuta kuin tuijottaa suu auki ruudulla tapahtuvaa, samalla kun päässä kuuluu kerta toisensa perään: "Mitä vittua?!"
Elokuvaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, että kuinka ihmeessä mikään studio suostui tekemään sen ja miten ihmeessä tekijät saivat kasaansa näyttelijäkaartin, josta niin moni komedialeffa olisi kateellinen? Kate Winslet, Hugh Jackman, Naomi Watts, Liev Schreiber, Anna Faris, Chris Pratt, Emma Stone, Richard Gere, Justin Long, Jason Sudeikis, Uma Thurman, Bobby Cannavale, Kristen Bell, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Patrick Warburton, Seth MacFarlane, Seann William Scott, Johnny Knoxville, Gerard Butler, Halle Berry, Stephen Merchant, Terrence Howard, Elizabeth Banks ja Josh Duhamel - näin nimetäkseni muutaman. Seassa on ihan Oscar-voittajia ja muutenkin arvostettuja näyttelijöitä. Miten tekijät saivat heidät kaikki leffaan - ja vieläpä vain 800 dollarin päiväpalkalla!
Kuten alussa kerroin, elokuvaa kuvattiin jopa neljän vuoden ajan. Itse sketsien kuvaukset kestivät tosin vain parisen päivää kerrallaan ja suuri osa tuosta neljästä vuodesta menikin siihen, kun tekijät yrittävät taivutella ja muutenkin keplotella isoja Hollywood-tähtiä mukaan leffaan. Jotkut suostuivat sopimussyistä tai palvelusta vastaan. Toiset innostuivat mahdollisuudesta näytellä elokuvassa isojen tähtien kanssa. Osa koki oman sketsinsä aidosti hauskaksi ja hyppäsi innolla projektiin mukaan. Joitakin taas väsytettiin siihen asti, että he lopulta suostuivat - kunhan leffa kuvattaisiin heidän omassa kodissa. Näyttelijät saivat tietää elokuvasta vain oman sketsinsä, eikä heillä ollut mitään käsitystä, millainen lopullisesta leffasta tulisi. Yksikään näyttelijöistä ei tehnyt mitään elokuvan mainostamiseksi, eikä kovinkaan moni luultavasti muistele filmiä hyvällä tai halua liittää sitä omaan filmografiaansa.
Movie 43 on aikamoista soopaa. Kuraa. Paskaa. Mutta se on niin itsetietoisen rehellisesti juuri sitä itseään, että minun on vaikea luokitella sitä huonoimpien elokuvien joukkoon, jotka olen elämäni aikana nähnyt. Elokuva on tarkoituksellisesti tehty suoranaiseksi roskaksi ja tekijät luultavasti pohtivatkin, että kuinkakohan hyvät mahdollisuudet heillä on, kun Razzieita jaetaan. Itse koen Movie 43:n niin surkeaksi, että se on jopa lystikäs. Minun on pakko myöntää, että elokuvan mauton törkyläppä sai minut nauramaan kolmannellakin katselukerralla. Tekijät eivät yhtään häpeile mitään, vaan painelevat menemään niin räävittömästi, että tavallaan jopa ihailen heitä. Movie 43 meneekin kirjoissani siihen "guilty pleasure" -osastoon, että minua vähän hävettää, että viihdyn elokuvan parissa.
Koen myös, että elokuvalla on jotain ihan fiksuakin sanottavanaan. Leffan voi tulkita satiirina Hollywoodin menosta, kärjistäen sitä, kuinka jenkkikomedioista halutaan tehdä koko ajan vain ronskimpia ja hävyttömämpiä. Aivan kuin elokuva juurikin tuomitsisi, että aika lailla tällaista skeidaa Hollywood tuuttaa ulos. Leffassa pohditaan, kuinka tällaiset kökköideat pääsevät läpi tuotantoon asti. Ehkä kaiken ala-arvoisen moskan keskellä Movie 43 onkin jopa nokkela teos? Ehkä elokuva olikin edellä aikaansa ja joskus sen "hienous" vielä ymmärretään? Tai sitten ei. Kenties useampi katselukerta onkin tuhonnut aivosolujani niin, että olen alkanut epätoivoisesti uskoa leffassa olevan edes jotain kehumisen arvoista, jotta voin puolustella viihtyvyyttäni sen parissa.
En kuitenkaan koe, että kaikki Movie 43:n sketsit olisivat erityisen hauskoja. Avaussketsi Kate Winsletistä ja pallikaulaisesta Hugh Jackmanista sokkotreffeillä on niin typerä, että sille on vaikea olla tirskumatta. Sketsi entisen näyttelijäpariskunta Naomi Wattsin ja Liev Schreiberin esittämistä vanhemmista, jotka pitävät mahdollisimman autenttista kotiopetusta kiusaajien ja nolauksien kera on aidosti ihan lystikäs. Toisen entisen näyttelijäparin, Chris Prattin ja Anna Farisin kakkasekoilu on niin ala-arvoista huumoria, että hävettää, että koen sen huvittavaksi. Sketsi, jossa Jason Sudeikis ja Justin Long esittävät Batmania ja Robinia, jotka ovat sokkotreffeillä mm. Lois Lanen (Uma Thurman) ja Supergirlin (Kristen Bell) kanssa, on aluksi ihan hassu, mutta liian pitkä, menettäen tehoaan minuutti minuutilta.
Tämä on yleisestikin Movie 43:n ongelma. Sen vitsi ei jaksa kantaa loppuun asti. Halle Berryn ja Stephen Merchantin tähdittämä sketsi totuus vai tehtävä -leikistä, joka kärjistyy nopeasti aikamoiseksi sekoiluksi, viihdyttää ihan passelisti, mutta lopputekstien aikana nähtävä Josh Duhamelin ja Elizabeth Banksin tähdittämä sketsi pariskunnasta ja Duhamelin hahmon mustasukkaisesta animaatiokissasta saa tuumimaan, että eikö tämä nyt osannutkaan loppua vielä? Sketsin ohjasi ja käsikirjoitti Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-) tuttu James Gunn, joka on jälkikäteen tuominnut leffan ja kertonut, ettei ole vieläkään katsonut edes omaa sketsiään valmiina. Väliin mahtuu muitakin heikompia tapauksia, kuten Kieran Culkinin ja Emma Stonen tähdittämä sketsi riitaisista existä, jotka kohtaavat ruokakaupassa.
Elokuva on teknisiltä puoliltaan ihan toimiva, joskin kun eri tyypit ovat olleet työstämässä eri osioita elokuvasta, tuotantojen taso ailahtelee hieman pitkin leffaa. Kuvaus on kelvollista, samoin leikkaus. Lavasteet toimivat hyvin, asut ovat mainiot (Batmanin ja Robinin lyhytpätkän kohdalla tarkoituksellisen käppäiset) ja maskeeraukset äityvät pahimmillaan aika hurjiksi ja varmasti loukkaaviksi. Erikoistehosteet ovat varsin kehnot ja äänimaailma kuulostaa paikoin siltä kuin kaikki olisi varastettu jostain serverin kansiosta musiikkeja myöten.
Movie 43:sta on olemassa muutamissa maissa, kuten Isossa-Britanniassa hieman erilainen versio, jossa kökköjä lyhytelokuvia ei yhdistä elokuva-alalle pyrkivä käsikirjoittaja, vaan juonikuvio Calvinista (Mark L. Young) ja J.J.:stä (Adam Cagley), jotka etsivät Movie 43:a, maailmanlaajuisesti kiellettyä elokuvaa. Elokuvasta on kiinnostunut muutama muukin taho, joka aiheuttaa hahmoille ongelmia. Suomessa elokuvasta löytyy vain alkuperäisversio käsikirjoittajakuvion kanssa, joten en osaa sanoa, kumpi toimii paremmin. Idean tasolla suosin kuitenkin alkuperäisversiota, kokiessani sen sisältävän edes jonkinlaista syvempää viestiä Hollywoodin meiningistä totaalisen itsetietoisen perseilyn sijaan.
Yhteenveto:Movie 43 on täysin itsetietoista roskaa, löysää sitä itseään, joka kuitenkin viihdyttää ajoittain kiusallisenkin paljon. Elokuvan sketsit ovat toinen toistaan typerämpiä ja hävyttömämpiä ja katsoja voi tuntea tyhmenevänsä niitä tuijottaessa. On vaikea sanoa, onko tekijöiden työ totaali emämunaus, sillä juuri tällaista kuravelliä he selvästi ryhtyivätkin työstämään. Toisaalta on pakko ihailla heidän sinnikkyyttään, että he saivat keploteltua monet tunnetut näyttelijät projektiinsa, mutta samalla heidän työnsä tuntuu myös tuomittavalta. Sketsien taso heittelee läpi leffan ja niissä on jatkuvana ongelmana liian pitkä kesto. Ne ovat aivan varmasti loukkaavia, äärimmäisen lapsellisia ja usein todella kökköjä. Mutta siinä myös piilee leffan outo viehättävyys. Välillä myös tuntuu siltä, että elokuvalla on fiksuakin sanottavaa Hollywoodin koneistosta ja leffan voi katsoa kärjistettynä satiirina studiopomoista, komediaelokuvista ja itsestään liikoja luulevista elokuvantekijöistä. Katsoi Movie 43:a miltä kantilta tahansa, on kyseessä täysin omalaatuinen elokuvatapauksensa. Leffan luojaa ei varmaan edes haittaa elokuvan nykyinen status yhtenä kaikkien aikojen surkeimmista tekeleistä. Itse en sitä sellaiseksi luokittele, vaan olen mielestäni nähnyt roppakaupalla huonompia elokuvia. Siis onhan tämä paskaa, mutta ihan viihdyttävää paskaa ja niinpä en vieläkään osaa antaa Movie 43:lle minkäänlaista arvosanaa. Tällä on hyvä käynnistää tämä vuosi. Hyvää uutta vuotta kaikille ja tästä onkin suunta sitten ainoastaan ylöspäin!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Movie 43, 2013, Relativity Media, Virgin Produced, GreeneStreet Films, Wessler Entertainment, Witness Protection Films
Ohjaus: Tate Taylor Pääosissa: Viola Davis, Emma Stone, Octavia Spencer, Bryce Dallas Howard, Jessica Chastain, Allison Janney, Ahna O'Reilly, Sissy Spacek, Chris Lowell ja David Oyelowo Genre: draama Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia Ikäraja: 7
"You is kind. You is smart. You is important."
The Help, eli suomalaisittain Piiat perustuu Kathryn Stockettin samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. Jo ennen kirjan ilmestymistä Tate Taylor hankki sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia DreamWorksin ja 1492-yhtiön avulla. Kuvaukset lähtivät käyntiin heinäkuussa 2010 ja lopulta Piiat sai maailmanensi-iltansa 9. elokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai mm. neljä Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja paras naispääosa), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, naispääosa ja laulu), joista se voitti jälleen parhaan naissivuosan palkinnon. Itse näin Piiat pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun se näytettiin meille koulussa historian tunnilla. Pidin elokuvasta todella paljon ja olenkin nähnyt sen pari kertaa uudestaan. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin tietty katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Vuonna 1963 Jacksonissa, Mississippissä nuori Skeeter päättää tehdä kirjan mustien piikojen elämistä ja kohtelusta rasistisessa valtiossa.
Nuorta Eugenia "Skeeter" Phelania näyttelee Emma Stone, joka oli tässä kohtaa uraansa vasta nousemassa tunnetuksi tähdeksi ja osoittaa jälleen kerran, miksi hän on nykyään niin arvostettu. Stone on todella hyvä hahmona, joka on alkanut hoksaamaan kotikaupunkinsa rasistisuuden ja päättää yrittää tehdä asialle jotain. Hän kokeekin kirjan olevan paras ratkaisu, sillä siten saisi piikojen äänet kuuluviin anonyymisti. Stone pursuaa energiaa ja tekee erityisen hyvää työtä silloin, kun hänen hahmonsa ymmärtää yhä vain paremmin, millaista piikojen elämä todellisuudessa on.
Elokuvan todelliset tähdet ovat kuitenkin kahta tarinan tärkeintä piikaa, Aibileenia ja Minnyä näyttelevät Viola Davis ja Octavia Spencer, jotka ovat molemmat mielettömän hyviä. Spencer jopa voitti niin Oscarin kuin BAFTA:n ja Golden Globen roolisuorituksellaan! Hahmot ovat todella mielenkiintoisia tapauksia ja persoonia, niin yksin kuin yhdessä. Kummankin juonikuvioita seuraa tarkkaan ja on sekä surullista että paikoitellen myös hauskaa, kun he yhdessä ollessaan kertovat päivistään. Spencerin näyttelemä Minny on huomattavasti äkkipikaisempi kuin Davisin rauhallinen ja sympaattinen Aibileen. Lisäksi filmissä nähdään myös mm. Bryce Dallas Howard omaa rasistista joukkoaan johtavana neiti Hillynä, jonka perheelle Minny työskentelee, Ahna O'Reilly neiti Elizabethina, jonka lasta Aibileen hoitaa, Allison Janney Skeeterin äitinä, sekä Jessica Chastain Celia Footena, joka haluaisi kovasti kuulua neiti Hillyn porukkaan, mutta jota neiti Hilly ja muut kohtelevat ikävästi. Näyttelijäsuoritukset ovat läpikotaisin mahtavia. Dallas Howard oikein herkuttelee iljettävällä hahmollaan, kun taas Janney onnistuu naurattamaan sarkastisella luonteellaan, vaikka hänenkin hahmoltaan löytyy ärsyttävät hetkensä. Nykyään huomattavasti tunnetumpi Chastain katoaa täysin blondattujen hiusten ja hömelön luonteen taakse. Minulta kesti aika kauan, että hoksasin Chastainin näyttelevän Celiaa.
Upeat näyttelijäsuoritukset ovat vain yksi osa Piiat-elokuvan hienoutta. Kyseessä on todella monisävyinen teos, mikä tarjoaa valtavan tunneskaalan katsojalleen. Elokuva onnistuu koskettamaan syvästi ja siitä löytyy useampikin aidosti liikuttava hetki. Piikojen elämä saa niin surulliseksi kuin vihaiseksi. Tuohon aikaan monet Yhdysvaltojen eteläosavaltiot käyttivät mustia yhä hyväkseen kuin orjia ja nämä olivat vain lain silmissä vapaita. Läpi elokuvan nähdäänkin raivostuttavia tilanteita, joissa juuri neiti Hillyn ryhmä keskustelee muka-hienostuneesti hirveistä asioista ruokapöydässä. He esittävät olevansa hyviä ja reiluja mustia kohtaan, mutta tekevät silti häijyn selväksi, kuinka paljon alempiarvoisina he mustia pitävät. Ja yleensä nämä keskustelut käydään tietty, kun joku piioista on kuuloetäisyydellä. Mustien lisäksi he onnistuvat myös painamaan kenkänsä alle ne valkoiset, jotka haluaisivat parantaa mustien asemaa. Aivan mahtavaa onkin, kun joku piioista pääsee vihdoin näpäyttämään takaisin. Etenkin yksi piirakkaan liittyvä kohtaus on erittäin palkitseva kaiken jälkeen.
Karuista puolista huolimatta elokuvassa on jotain hyvin kaunistakin. Kaikki koskettavuus ei johdu vain traagisista tilanteista. Aibileenin ja Elizabethin tyttären Mae Mobleyn (Emma ja Eleanor Henry) välit muistuttavat enemmän äidin ja tyttären kuin piian ja hoidettavan lapsen suhdetta. Elizabethin laiminlyödessä tytärtään, on ihanaa, kun Aibileen saapuu lohduttamaan. Tunnelma on muutenkin taidokkaasti rakennettu. Vaikka elokuva onkin pääasiassa draamapainotteinen, mukaan mahtuu yllättävässäkin määrin huumoria. Vaikka rasistiset jutut lähinnä suututtavat, ovat jotkut valkoisten teot jopa naurettavia kaikessa typeryydessään. Hienojen näyttelijöiden, tunnelman ja iskevän kertomuksen takia elokuvaan todella uppoutuu ja sen lähes kahden ja puolen tunnin kesto menee nopeasti. Vain parissa kohtaa sitä olisi voitu typistää hieman. Sitten taas leffa voisi vähän vielä enemmän keskittyä itse piikoihin sen sijaan, että se näyttää niin paljon heidän rasistisia työnantajiaan.
Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Tate Taylor, jonka työstä näkyy kiehtomus Kathryn Stockettin kirjaa kohtaan. Hän luo tunnelmaa hienosti ja onnistuu mainiosti myös käsikirjoituksen kanssa. Piiat on tekniseltä toteutukseltaankin oivallisesti tehty. Elokuva on hyvin kuvattu ja ajankuva on erinomaisesti toteutettu upeiden lavasteiden ja asujen kautta. Äänitehosteet ovat mainiosti luodut ja säveltäjä Thomas Newman tunnelmoi lumoavasti musiikkiensa kanssa.
Yhteenveto:Piiat on hieno ja liikuttava elokuva, joka onnistuu monisävyisesti kertomaan aiheestaan ja hahmoistaan. Filmi osaa olla niin herkkä ja ikävä kuin myös hauska ja hyväntuulinen. Piikojen kohtelu suututtaa, jolloin virne leviääkin kasvoille, kun piiat onnistuvat näpäyttämään takaisin. Kauniita hetkiä on myös luvassa ja erityisesti Aibileenin ja Mae Mobleyn välisessä äiti-tytärmäisessä suhteessa on jotain todella suloista. Elokuva onnistuu vakuuttavasti tasapainottelemaan useiden juonikuvioiden kanssa, yhdistäen kaikki tarinat ja hahmot saumattomasti toisiinsa. Hahmot ovat toinen toistaan kiinnostavampia tyyppejä (niin hyvässä kuin pahassa) ja heidän näyttelijänsä ovat läpikotaisin loistavia. Stone, Davis, Spencer, Howard, Janney ja Chastain ovat kaikki nappivalintoja osiinsa ja jo heidän lahjojensa ansiosta filmiä seuraa mielellään. Tähän kun lisää vielä päälle mielenkiintoisen aiheen, onnistuneen toteutuksen sen pohjalta, voimakastunteisen ohjauksen ja upeasti luodun ajankuvan, on Piiat vaikuttava elokuva, joka kannattaisi edes kerran elämässään katsoa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Help, 2011, DreamWorks, Reliance Entertainment, Participant, 1492 Pictures, Harbinger Pictures, Imagenation Abu Dhabi FZ
Pääosissa: Nicolas Cage, Emma Stone, Ryan Reynolds, Catherine Keener, Clark Duke, Cloris Leachman, Peter Dinklage, Leslie Mann, Kelly Marie Tran ja Kailey Crawford
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7
DreamWorksin animaatioelokuva Croodit(The Croods - 2013) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Tuotannossa tapahtui kuitenkin ongelmia, joiden takia ensi-iltaa siirreltiin useaan otteeseen. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2017, mutta esimerkiksi ohjaajan vaihduttua, DreamWorksin siirryttyä Comcastin omistukseen ja yhtiön itse kertoessa yhdessä kohtaa filmin olevan peruttu, uusia ensi-iltapäiviä on ilmoitettu vuosien varrella useampi. Vasta loppuvuodesta 2017 elokuvan teko lähti kunnolla liikkeelle ja Yhdysvalloissa Croodit: Uusi aika sai ensi-iltansa jo joulukuussa 2020. Suomessa ehdittiin ennen joulua esittää muutama näytös leffasta joillakin paikkakunnilla, mutta vasta nyt Croodit: Uusi aika on oikeasti ilmestynyt meidänkin elokuvateattereihimme. Itse pidin ensimmäisestä Croodit-elokuvasta, mutten kokenut sen välttämättä tarvitsevan jatkoa. Olinkin jopa yllättynyt, kun jatko-osan ensimmäinen traileri julkaistiin, luultuani pitkään, että Croodit oli nopeasti unohdettu lastenleffa, jolle ei olisi enää edes kannattavaa tehdä jatkoa. Tästä huolimatta menin ihan positiivisin mielin katsomaan Croodit: Uuden ajan, kun se oli ilmestynyt elokuvateattereihin.
Croodien luolamiesperhe etsii Kundin kanssa paratiisikotia, kun he päätyvät kehittyneemmän perheen, Paremmaisten hulppeaan kotiin. Paremmaiset vaikuttavat ottavan Croodit avosylin vastaan, mutta vähitellen käy selväksi, että perheellä on omat taka-ajatuksensa.
Tutut Croodien luolamiesperheen jäsenet tekevät tietty paluun jatko-osassa. Ugi-isä (äänenä Nicolas Cage) on samanlainen varman päälle huolehtija kuin ennenkin, eikä hän ole vieläkään lämmennyt perheen matkaan liittyneelle Kundille (Ryan Reynolds), joka on nyt suhteessa Ugin tyttären Eepin (Emma Stone) kanssa. Eep ja Kundi vieläpä haaveilevat lähtevänsä omalle seikkailulleen ihan vain kahdestaan, mikä ärsyttää Ugia entisestään. Gugga-äiti (Catherine Keener) pääsee esille vain hetkittäin, mutta hänen tyhmä poikansa Thunk (Clark Duke) ja äksy tyttärensä Sandy (Kailey Crawford) saavat passelisti ruutuaikaa. Perheen mukana kulkeva mummo-Crood (Cloris Leachman) varastaa show'n jälleen useampaankin otteeseen ja kyyninen isoäiti murjoo jotkut elokuvan hauskimmista vitseistä. Lisäksi matkassa ovat tietty Kundin vyönä toimiva laiskiainen Remmi (Chris Sanders), Thunkin lemmikkilisko Koiska ja jättimäinen kissaolento Pullero.
Uusina hahmoina elokuvassa esitellään Croodien kohtaama uusi perhe Paremmaiset, johon kuuluvat Aarre-isä (Peter Dinklage), Helmi-äiti (Leslie Mann), sekä heidän tyttärensä Aamu (Kelly Marie Tran), jota vanhemmat haluavat suojella kaikelta mahdolliselta, rakentaen jopa korkean muurin kotitilansa ympärille. Paremmaiset ovat huomattavasti kehittyneempiä kuin Croodit. He eivät asu luolissa, vaan ovat rakentaneet kunnon paratiisin itselleen, hyödyntäen veikeästi modernia teknologiaa mukailevia keksintöjä. Hahmot ovat kelpo lisäys tarinaan ja tuovat sujuvaa konfliktia mukaan.
DreamWorks vaikuttaisi nykyään haluavan kokeilla, mistä kaikista vanhemmista animaatioelokuvistaan saisi väännettyä jatko-osat, sen sijaan että yhtiö keksisi uusia filmejä. Viime vuonna ilmestyi Trollsin(2016) jatko-osa Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020), ja seuraavina elokuvina yhtiöltä on tulossa Spirit - villin ja vapaan(Spirit: Stallion of the Cimarron - 2002) jatko-osa Spirit - Kesyttämätön (Spirit: Untamed - 2021), The Boss Babyn (2017) jatko-osa The Boss Baby: Perhebisnes (The Boss Baby: Family Business), sekä Saapasjalkakissan (Puss in Boots - 2011) jatko-osa Saapasjalkakissa 2 (Puss in Boots: The Last Wish - 2022). Nyt on ilmestynyt Croodit: Uusi aika ja vielä elokuvan näkemisenkin jälkeen kummastelen hieman, miksi Croodeille piti tehdä jatkoa? Kundin taustan avaamista lukuunottamatta jatko-osa ei paljoa uutta tuo pöytään. Elokuva on ihan mukiinmenevää komediaseikkailuviihdettä koko perheelle, mutta eipä siitä oikein jää mitään käteen. Opetuksetkin ovat pitkälti samat kuin viimeksi.
Siitä huolimatta, että elokuva tuntuu helpon rahan perässä tehdyltä, se tarjoaa tarpeeksi hupia, jotta sen jaksaa katsoa ainakin kertaalleen sujuvasti alusta loppuun. Huumoria on mukana paljon ja vaikka se on suunnattu enemmän perheen pienemmille, löytyy seasta useampikin juttu, jotka saavat aikuisen vähintään hymähtämään. Muutamat kunnon naurut leffa onnistui minulle tarjoamaan. Nämä kelpo vitsit, sekä Croodin perheen pidettävät hahmot pitävätkin mielenkiintoa yllä silloin, kun tarina ei niin tee. Vaikka on toisaalta kiinnostavaa, kun Croodeille esitellään huomattavasti hulppeampi tapa elää, tarinan puolesta leffa tuntuu jotenkin jämähtävän paikoilleen, kun Paremmaiset on esitelty. Vasta hieman ennen loppuhuipennusta elokuvan todellinen koukku iskee, mutta siinä kohtaa on vähän myöhäistä. Loppuhuipennus paisuu hieman liian isoksi mekastukseksi, mutta silloinkin leffa onnistuu viihdyttämään tarpeeksi.
Jos jossain Croodit: Uusi aika ylittää ensimmäisen elokuvan, niin animaation laadussa. Elokuva näyttää todella hyvältä ja sitä on miellyttävää katsoa. Tylsän rusehtavien ja harmaiden luolien sijaan leffa täyttää ruutunsa vaikuttavalla värien loisteella ja luontomaisemat ovat täynnä hienoja yksityiskohtia. Jälleen on hilpeää bongailla animaattoreiden erikoisia eläinluomuksia, joissa yhdistellään todella kummallisesti eri lajeja toisiinsa. On esimerkiksi lehmien ja elefanttien sekoituksia, sekä sikojen ja alligaattoreiden yhdistelmiä. Oivaa visuaalista ilmettä tukee hyvä äänimaailma. Efektit toimivat mainiosti ja Mark Mothersbaugh tuo hyvää seikkailun henkeä musiikeillaan. Dan ja Kevin Hagemanin, Paul Fisherin ja Bob Loganin käsikirjoitus vain vaatisi enemmän potkua, jotta ensikertalaisohjaaja Joel Crawford saisi enemmän aikaan filmillä.
Yhteenveto:Croodit: Uusi aika on ihan menevä koko perheen animaatioseikkailu, joka viihdyttää tarpeeksi, jotta sen katsoo sujuvasti kerran. Croodien perheenjäsenet ovat yhä vekkulimaisia tapauksia, joten heidän toimiaan on hilpeää seurata, vaikka tarina onkin hieman onneton. Vasta vähän ennen loppuhuipennusta filmi tuntuu vihdoin saavan napattua mukaansa. Puolen välin paikkeilla tarina junnaa tosissaan paikoillaan. Huipennus taas paisuu turhankin massiiviseksi meuhkaamiseksi. Hauskoja juttuja on luvassa kaikenikäisille ja lapsia parit hetket voivat jopa hieman jännittää. Animaatiojälki on loistokas ja kenties jopa parasta leffassa. Harmi, että elokuva ylittää ensimmäisen osan vain animaation laadussa. Käsikirjoitusta olisi pitänyt hioa lisää, sillä tällaisenaan se tuntuu aika tyngältä. Croodit: Uudesta ajasta huokuu tietty rahastuksen maku, mutta on se silti passelia koko perheen viihdettä, jonka parissa saa mukavasti kulutettua puolisentoista tuntia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
.jpg)
