Pääosissa: Jason Bateman, Melissa McCarthy, Amanda Peet, Jon Favreau, John Cho, Morris Chestnut, Génesis Rodríguez, T.I., Robert Patrick, Eric Stonestreet ja Jonathan Banks
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 12
Identity Thief, eli suomalaisittain Väärät paperit on Jason Batemanin ja Melissa McCarthyn tähdittämä komediaelokuva. Jerry Eaten ja Craig Mazin kehittelivät elokuvan tarinan ja saivat Seth Gordonin kiinnostumaan sen ohjaamisesta. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2012 ja lopulta Väärät paperit sai maailmanensi-iltansa 7. helmikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai heikon vastaanoton kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä kelpo komediana. Olen katsonut elokuvan kertaalleen uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Väärät paperit jälleen ja arvostella sen.
Kun huijarinainen varastaa bisnesmies Sandy Pattersonin identiteetin, tuhlaa tämän rahat, tuhoaa tämän luottotiedot ja melkein hankkii tälle potkut, Sandyn on pakko lähteä etsimään naista, saadakseen varastetun elämänsä takaisin.
Jason Bateman näyttelee Sandy Pattersonia, liikemiestä, joka eräänä päivänä huomaa, että hänen korteillaan ei ole enää katetta ja poliisitkin saapuvat pidättämään häntä petoksesta. Sandylle selviää, että hänelle tuiki tuntematon nainen (Melissa McCarthy) on päässyt käsiksi hänen tietoihinsa ja esiintyy Sandyna tämän luottokortin ja henkilöllisyystodistuksen kanssa. Todistaakseen syyttömyytensä ja pelastaakseen elämänsä, Sandy lähtee etsimään naista ja tuomaan hänet oikeuden eteen. Bateman on roolissaan mainio ja katsoja voi tuntea hahmon ahdingon, kun hänen elämänsä päätyy hujauksessa varsinaiseen syöksykierteeseen. McCarthy on kuitenkin filmin todellinen vetonaula, tulkitessaan huijarihahmoaan lystikkäästi. Hahmo on viekas ja katala, mutta hänestä löytyy syvempiäkin puolia leffan edetessä ja jossain kohtaa katsoja saattaa huomata tuntevansa empatiaa ja ymmärrystä häntä kohtaan.
Elokuvassa nähdään myös mm. Amanda Peet Sandyn vaimona Trishinä, Jon Favreau Sandyn pomona Harold Cornishina, John Cho Sandyn työkaverina Danielina, Morris Chestnut poliisi Reillynä, sekä Génesis Rodríguez ja T.I. McCarthyn hahmoa jahtaavina rikollisina Marisolina ja Julianina. Breaking Bad -sarjasta (2008-2013) tuttu Jonathan Banks esittää heidän vankilassa viruvaa pomoaan, Terminator 2 - Tuomion päivän(Terminator 2: Judgment Day - 1991) pahaa T-1000:a esittänyt Robert Patrick näyttelee karkuteillä olevia pikkurikollisia jahtaavaa miestä ja Moderni perhe -komediasarjassa (Modern Family - 2009-2020) hauskuuttanut Eric Stonestreet tekee lyhyen roolin Big Chuckina, johon hahmot törmäävät reissunsa aikana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mainiosti.
Väärät paperit voisi tarinansa puolesta toimia hyvin trillerinä. Onhan se kauhistuttava ajatus, että joku pääsisi sinun tietoihisi käsiksi ja voisi tekeytyä sinuksi, tuhlata sinun rahasi ja tehdä rikoksia sinun nimissäsi. Tiivistunnelmaisen jännärin sijaan karmaisevasta skenaariosta on kuitenkin kehitelty huumorifilmi ja mielestäni oikein toimiva sellainen. Kyseessä ei ole ihan niin hauska elokuva kuin voisi toivoa ja naurut vähenevät elokuvan edetessä. Toisen puoliskon aikana katsoja pääsee hekottelemaan ehkä vain pari kertaa, tunnelman siirtyessä enemmän draaman puolelle. Aluksi ärsyttävänä esitelty huijarinainen muovautuu filmin aikana katsojan silmissä pidettävämmäksi ja tarinan kiinnostavimmaksi tapaukseksi.
Vähäiset naurut elokuva onneksi korvaa toimivalla tarinalla, joka jaksaa kantaa lähes koko keston läpi. Ihan loppuhuipennuksessa leffa menettää tehoaan, mutta sitä ennen Väärät paperit on erittäin viihdyttävä road trip -matka, jossa sattuu ja tapahtuu vähän kaikenlaista. Vaikkei leffa tosiaan ole mikään trilleri, on pientä jännitettä luotu Marisolin ja Julianin muodostamalla roistokaksikolla ja Robert Patrickin esittämällä miehellä, jotka jahtaavat hahmoja. Tietystä ailahtelevuudestaan huolimatta Väärät paperit on mainio leffa, jonka jaksaa sujuvasti katsoa uudelleenkin.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Seth Gordon, joka oli juuri pari vuotta aiemmin tehnyt Batemanin kanssa yhteistyötä Kaameat pomot-komediassa (Horrible Bosses - 2011). Gordon on rakentanut lupsakan yleishengen, osaten niin hassutella kuin myös vakavoitua tarpeen tullessa. Craig Mazinin käsikirjoitus on toimiva, joskin lopetus jää hieman mitäänsanomattomaksi kaiken jälkeen. Väärät paperit on kelvollisesti kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu, joskin liki parin tunnin kesto on hieman liikaa. Lavastukset, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset, mutta parit erikoistehosteet eivät täysin vakuuta. Äänimaailma on toimivasti työstetty ja Christopher Lennertzin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan kivasti taustalla.
Yhteenveto:Väärät paperit on kelpo komediaelokuva, jonka mukaansatempaavassa tarinassa olisi aineksia jopa piinkovaksi trilleriksi. Identiteettivarkaus esitetään kuitenkin pääasiassa lupsakan huumorin kautta, vaikka pientä jännitettä tuodaankin mukaan hahmoja jahtaavien tyyppien kautta. Jason Bateman on mainio pääroolissa Sandy Pattersonina, mutta leffan todellinen stara on huijarinaista esittävä Melissa McCarthy. McCarthyn hahmo saattaa aluksi ärsyttää, mutta vähitellen tähän tykästyy ja sympatiat saattavat jopa siirtyä hänen puolelleen. Vajaa pari tuntia kestävä elokuva ei ihan onnistu pitämään lystikkyyttään yllä loppuun asti. Toinen puolisko on draamapainotteisempi ja loppupäässä elokuva alkaa muuttua hieman raskassoutuiseksi. Kokonaisuus jää kuitenkin plussan puolelle oikein kelvollisena hömppänä, jota suosittelen komediagenren ystäville.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Josh Brolin, Ryan Gosling, Sean Penn, Emma Stone, Nick Nolte, Anthony Mackie, Giovanni Ribisi, Robert Patrick, Michael Peña, Mireille Enos, Sullivan Stapleton, Troy Garity, Jack McGee, Holt McCallany, James Carpinello, John Aylward ja Frank Grillo
Genre: rikos
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16
Gangster Squad, eli suomalaisittain Gangsterisota pohjautuu löyhästi tositapahtumiin 1940-luvun lopulla rikollispomo Mickey Cohenia vastaan taistelleesta poliisiryhmästä. Will Beallin työstämä käsikirjoitus pysyi vuosia Hollywoodin mustalla listalla suosituimmista teksteistä, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa, kunnes Lin Pictures ja Village Roadshow Pictures tarttuivat projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vuotta myöhemmin, mutta kun Coloradossa tapahtui ammuskelu elokuvateatterissa Yön ritarin paluun(The Dark Knight Rises - 2012) ensi-illassa, mikä muistutti kohtausta Gangsterisodasta, tekijät päättivät kirjoittaa uuden kohtauksen sen tilalle ja ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Uusi kohtaus kuvattiin elokuussa 2012 ja lopulta Gangsterisota sai maailmanensi-iltansa 7. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieni taloudellinen pettymys, joka sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin leffan muistaakseni vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä kelpo elokuvana. Kun huomasin Gangsterisodan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Vuonna 1949 Los Angelesissa poliisipäällikkö Bill Parker pyytää sotaveteraani John O'Maraa johtamaan salaista joukkoa, jonka tehtävänä on tuhota hallitsevan gangsterin Mickey Cohenin rikosimperiumi.
Gangsterisota pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Pääroolissa toisessa maailmansodassa taistelleena veteraanina ja nyt poliisina työskentelevänä John O'Marana nähdään Josh Brolin. John saa poliisipäällikkö Bill Parkerilta (Nick Nolte) tehtävän kasata erityisjoukon taistelemaan rikollispomo Mickey Cohenia (Sean Penn) vastaan. Brolin istuu täydellisesti kivikasvoisen poliisin rooliin, jota ei kiinnosta toimia muiden korruptoituneiden poliisien tavoin ja mielistellä gangstereita. Vastapuolella Penn on nappivalinta kuuluisaksi gangsteriksi, joka on saanut lähes koko Los Angelesin omistukseensa. Hänen uhmaamisensa vaikuttaa muiden silmiin itsemurhavietiltä, mutta Cohen ei pelota Johnia. Myös Nolte tekee oivaa työtä lyhyessä roolissaan.
John O'Maran kasaamaan Gangster Squad -tiimiin kuuluvat Ryan Goslingin näyttelemä Jerry, Anthony Mackien esittämä Harris, Giovanni Ribisin esittämä Keeler, Robert Patrickin näyttelemä Kennard ja Michael Peñan esittämä Ramirez. Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Mireille Enos Johnin Connie-vaimona ja Emma Stone Cohenille työskentelevänä Jerryn mielitiettynä Gracena. Läpikotaisin näyttelijäkaarti hoitaa hommansa tyylikkäästi. Heidän hahmonsa jäävät kuitenkin paikoitellen aika yksiulotteisiksi.
Erittäin mainiot näyttelijät toimivatkin Gangsterisodan isoimpana voimavarana. Heidän ympärillään oleva elokuva ei nimittäin ole erityisen ihmeellinen. Kyseessä on oikein passeli raina, joka on kuin 2010-luvun kunnianosoitus vanhoille gangsteriklassikoille, jollaisia ei enää tehdä. Kummisedän(The Godfather - 1972) ilmestymisen jälkeen yleistyi tapa esittää rikolliset tarinoiden päähenkilöinä ja uppoutua heidän synkkään elämäänsä. Gangsterisota menee perinteisempää latua siinä, että poliisit ovat hyviksiä (lukuun ottamatta niitä lahjottuja) ja gangsterit pahiksia. Poliisien erikoisryhmän ja Cohenin joukkojen välinen konflikti on yksinkertainen, mutta toimiva.
Elokuva lähtee oikein mainiosti liikkeelle, viedessään katsojan tähän tummasävyiseen kuvaukseen 1940-luvun lopun Los Angelesista, jonka rikolliset ovat ottaneet tiukkaan otteeseensa. On kiinnostavaa nähdä, kuinka syvälle kaupungin juuriin Cohenin ote ulottuu ja on myös hienoa nähdä, kun John pistää lähestulkoon yksin gangstereille kampoihin. Jerryn osuutta on myös mielenkiintoista seurata. Kun ryhmä pistetään kasaan, seuraa oivallisia ammuskelukohtauksia ja turpaanvetoja, mutta tarinallisesti taso laskee. Käsikirjoitus ei pidä toimivuuttaan loppuun saakka ja toinen puolisko on ensimmäistä heikompi. Liikuttaviksi tarkoitetut hetket eivät tehoa ja loppuhuipennuksesta puuttuu täysin voimakkuus. Viimeinen vartti tuntuu jopa hieman hätiköidyltä.
Elokuvan ohjauksesta vastaa varsin epätasaisen filmografian omaava Ruben Fleischer, joka oli esimerkiksi tätä ennen tehnyt loistavan kauhukomedian Zombieland(2009) ja tämän jälkeen kehnon sarjakuvaleffan Venom(2018) ja keskinkertaisen videopelirainan Unchartedin(2022). Gangsterisodassa Fleischerin ohjaus toimii, joskin loppupäässä leffaa hänen ote alkaa lipsua. Tämä johtuu eniten Will Beallin tekstistä. Elokuva on kuitenkin tyylikkäästi kuvattu ja valaistu, sekä pätevästi leikattu kasaan. Hienojen lavasteiden ja asujen avulla 1949 on herätetty takaisin henkiin ruudulle, eli jos jotain, niin elokuvaa on visuaalisten puolien takia miellyttävää katsoa. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja Steve Jablonskyn säveltämät musiikit jumputtavat toimivasti taustalla.
Yhteenveto:Gangsterisota on kelpo rikoselokuva, joka jää kuitenkin jälkeen kovasta potentiaalistaan. Elokuvan tarina nappaa hyvin mukaansa alussa, mutta sen ote hellittää elokuvan edetessä. Toinen puolikas on ensimmäistä heikompi, eivätkä tunteikkaat hetket tehoa toivotulla tavalla, eikä uudelleen kuvatusta loppuhuipennuksesta löydy kunnon särmää. Elokuvan alkupää on kuitenkin erittäin lupaava. Gangster Squad -ryhmän kasaantumista on mukava katsoa ja hyvien ja pahojen välille rakennettua perinteikästä konfliktia kehitellään oivallisesti. Visuaalisesti filmi on tyylikäs ja 1940-luvun loppu on hienosti luotu lavastein ja asuin. Hyvä näyttelijäkaarti on elokuvan selvä voimavara. Josh Brolin, Ryan Gosling, Sean Penn, Emma Stone, Nick Nolte ja kumppanit tekevät kaikki mainiota työtä, joskin heidän hahmonsa jäävät aika ohuiksi hieman keskeneräiseltä tuntuvan käsikirjoituksen takia. Gangsterisota on epätasainen, mutta plussan puolelle jäävä rakkauskirje vanhan ajan gangsterileffoille ja sitä voikin suositella ihan menevästi genren faneille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Gangster Squad, 2013, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Lin Pictures, Langley Park Productions
Ohjaus: Penelope Spheeris Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Tia Carrere, Rob Lowe, Lara Flynn Boyle, Brian Doyle-Murray, Kurt Fuller, Michael DeLuise, Lee Tergesen, Dan Bell, Colleen Camp, Ed O'Neill, Chris Farley, Frank DiLeo, Donna Dixon, Robert Patrick ja Alice Cooper Genre: komedia Kesto: 1 tunti 34 minuuttia Ikäraja: 7
Wayne's World on Mike Myersin ja Dana Curveyn tähdittämä komediaelokuva, joka perustuu kaksikon samannimiseen sketsisarjaan Saturday Night Live -ohjelmasta (1975-). Paramount Pictures innostui ideasta tehdä sketsistä koko illan elokuva ja sen kuvaukset käynnistyivät kesällä 1991. Niin kuvauksissa kuin jälkituotannossa päätähti Mike Myers ja ohjaaja Penelope Spheeris ottivat yhteen useaan otteeseen, heidän ollessa vahvasti eri mieltä siitä, millainen lopputuloksen pitäisi olla. Filmi kuitenkin saatiin valmiiksi ja lopulta Wayne's World sai maailmanensi-iltansa 14. helmikuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava hitti (yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä leffoista), jota monet kriitikotkin kehuivat. Itse näin Wayne's Worldin joitain vuosia sitten Netflixistä ja pidin sitä ihan hassuna pöhköilynä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin katsoa sen juhlan kunniaksi uudelleen ja samalla arvostella sen.
Rockia fanittavat kaverukset Wayne ja Garth pyörittävät kellarissaan omaa televisio-ohjelmaansa nimeltä Wayne's World. Kun tuottaja Benjamin Kane eksyy eräänä iltana katsomaan ohjelmaa, hän päättää saada ohjelman itselleen ja tarjoaa kaveruksille diiliä tehdä showtaan kunnon tuotantoarvojen (ja sponsoreiden) kera.
Nykyään myös Austin Powersina ja Shrekinä tunnettu Mike Myers teki elokuvadebyyttinsä Wayne's Worldissa itse Waynena, joka kaverinsa Garthin (Dana Carvey) kanssa pyörittää omaa televisio-ohjelmaansa. Waynea tai etenkään Garthia ei ole siunattu älykkyydellä, mutta sen he korvaavat suurella intohimollaan siihen, mitä he tekevät. Myers ja Carvey ovat täysillä mukana hölmöissä rooleissaan ja aiheuttavat väkisin katsojalle edes hymyntapaisen heidän pöhköilyä seuratessa. Heittäytymistä katsoessa ei välttämättä edes uskoisi, että Myers oli puheiden mukaan aikamoinen diivailija kuvauksissa, uhaten vähän väliä lähteä leffasta, jos ei saanut mieltään läpi. Vaikka Wayne ja Garth ovatkin vekkulimaiset tyypit, jäävät he lopulta jalkoihin hyvin samanhenkisille Billin ja Tedin uskomattoman seikkailun(Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989) päähahmoille, joilta Wayne ja Garth tuntuvat vielä varastaneen monet hokemansa, kuten "Excellent" ja "Bogus". Sentään hahmot soittavat ohjelmassaan oikeita kitaroita, ilmakitaroiden sijaan.
Elokuvassa nähdään myös mm. Rob Lowe kavereiden ohjelmasta kiinnostuneena tuottaja Benjaminina, Brian Doyle-Murray bisnesmies Noah Vanderhoffina, jonka Benjamin toivoo saavansa mukaan Wayne's Worldin sponsoriksi, Lara Flynn Boyle Waynen pakkomielteisenä ex-tyttöystävänä Stacyna, Tia Carrere Waynen ihastuksenkohteena laulaja Cassandrana, sekä Donna Dixon kuppilan tarjoilijana ja Garthin unelmanaisena. Lisäksi sarjoista Pulmuset (Married... with Children - 1987-1997) ja Moderni perhe(Modern Family - 2009-2020) tuttu Ed O'Neill esittää kuppilan omistajaa Gleniä, Robert Patrick piipahtaa toistamassa T-1000-roolinsa Terminator 2 - Tuomion päivästä(Terminator 2: Judgment Day - 1991) ja laulaja Alice Cooper nähdään omana itsenään, jopa esittäen Feed My Frankenstein -kappaleensa yhtyeensä kanssa.
Wayne's Worldilta ei kannata odottaa mitään elokuvataiteen järjenjättiläistä. Päähahmojensa tavoin se on pöljä hassuttelu - varsinainen hyvän mielen hömppä. Mitenkään erityisen hauska leffa ei ole, eikä sen aikana pääse nauramaan kippurassa. Elokuva tarjoaa lähinnä tyytyväisiä hymähdyksiä ja joitain hörähdyksiä siellä täällä. Hilpeintä kenties on, kuinka leffaa ei lopulta paljoa kiinnosta kulkea minkään elokuvanteon sääntöjen mukaan. Se käy ilmi erityisesti finaalissa, mikä on hyvin epätavanomainen, mutta sopii filmiin kuin nenä päähän. Leffasta löytyy myös vekkulimainen feikki-dokumenttityyli, mitä ei koskaan sen kummemmin selitellä. Pääkaksikko vain kääntyy tasaisin väliajoin puhumaan kameralle, kertoen esimerkiksi mietteistään. Neljännen seinän rikkominen toimii hyvin, erityisesti sen takia, että kuvaaja jää täysin mysteeriksi.
Vaikka elokuva onkin päällisin puolin lähinnä tyhjänpäiväistä höpsöttelyä, löytyy siitä varsin syvällinenkin puolensa. Filmillä on paljon sanottavaa showbisneksestä ja mitä tapahtuu, kun luovat artistit päätyvät tuotantoyhtiöiden kynsiin. Waynen ja Garthin voikin tulkita hömelöinä, jotka eivät tajua tekevänsä parempaa ja omaperäisempää työtä omillaan, mutta jotka rahan perässä "myyvät itsensä" isolle, pahalle korporaatiolle. Omasta mielestäni paras ja hauskin kohtaus elokuvassa on, kun Waynea ja Garthia pyydetään mainostamaan eri sponsoreita ja samaan aikaan, kun kaksikko kritisoi sitä, kuinka sielutonta ja hävytöntä sellainen on, he nostelevat vähän väliä esille Pizza Hutin laatikkoa, Pepsi-tölkkiä ja Reebokin vaatemallistoa. Leffan itseironisuus ja silmää iskevä piikittely nostavat sitä astetta korkeammalle.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Penelope Spheeris, joka tosiaan joutui kuvauksissa jatkuvasti vaikeuksiin Myersin kanssa. Onneksi kireät välit eivät näy lopputuloksessa ja Spheeris saa mukaan mukavan hupsun hengen. Myersin ja Bonnie Turnerin ja Terry Turnerin käsikirjoitus pitää sisällään nokkelaa kritiikkiä, mutta esittäen homman kuitenkin typeränä viihteenä. Wayne's World on kelvollisesti kuvattu, leikkaus on sujuvaa, lavasteet mainiot ja muutenkin tekninen puoli toimii aina äänimaailmaan asti. J. Peter Robinsonin sävellykset eivät kuitenkaan erityisemmin jää mieleen, sillä musiikkien puolella leffan huippukohta on tietty elokuvan tunnetuin kohtaus, missä Wayne ja Garth kavereineen ajelevat autolla ympäri kaupunkia, hoilaten ja heiluttaen päätään Queenin upean Bohemian Rhapsody -kappaleen tahdissa.
Yhteenveto:Wayne's World on hilpeä hupsuttelu, joka pitää hymyn katsojan huulilla alusta loppuun. Elokuva ei kovin monia kunnon nauruja tarjoa, mutta yleishenki on miellyttävän kepeä ja hyväntuulinen. Mike Myers ja Dana Carvey ovat loistavat päärooleissa Waynena ja Garthina, joiden pöhköilyä seuraa tyytyväisesti. Hahmojen tapa rikkoa neljättä seinää, sekä elokuvan vähät välittävä luonne elokuvanteon normeja kohtaan lisäävät huvittavuutta. Seasta löytyy myös onnistuneesti osuvaa piikittelyä show-bisnestä kohtaan ja kuinka häikäilemättömiä isojen firmojen johtohenkilöt voivatkaan olla pienen luokan artisteille, jotka tarttuvat innokkaasti heikkoon tarjoukseen, tietämättä paremmasta. Ohjaaja Spheerisin ja Myersin kiistely kuvauksissa ei onneksi näy leffassa, vaan lopputulos on mukavan hassu hömppä, jonka katsoo mielellään uudestaan - vaikkapa nyt Wayne's Worldin 30-vuotisjuhlan kunniaksi. Lisäksi Bohemian Rhapsody jää aivan varmasti soimaan päässä vielä pitkään filmin päätyttyä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Wayne's World, 1992, Paramount Pictures
Ohjaus: McG Pääosissa: Cameron Diaz, Drew Barrymore, Lucy Liu, Bernie Mac, Justin Theroux, Robert Patrick, Demi Moore, Crispin Glover, Shia LaBeouf, Matt LeBlanc, Luke Wilson, John Cleese, Ja'net DuBois, Jaclyn Smith, Bruce Willis, Pink, Carrie Fisher, Robert Forster, Melissa McCarthy ja John Forsythe Genre: toiminta, komedia Kesto: 1 tunti 46 minuuttia Ikäraja: 12
Charlien enkelit -televisiosarjaan (Charlie's Angels - 1976-1981) pohjautunut samanniminen elokuva (Charlie's Angels - 2000) oli iso hitti, joten jatkoa oli tietty tulossa. Jatko-osan suunnittelu lähti heti käyntiin ja sen kuvaukset alkoivat syksyllä 2002. Lopulta hassusti nimetty Charlien enkelit: Kurvit suoriksi sai ensi-iltansa kesällä 2003. Filmi oli taloudellinen hitti, mutta se sai murska-arviot kriitikoilta, sekä jopa seitsemän Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, käsikirjoitus, naispääosa sekä Cameron Diazille että Drew Barrymorelle ja huonoin tekosyy elokuvalle), joista se voitti kaksi, eli huonoimman naissivuosan ja huonoimman jatko-osan palkinnot. Lisäksi elokuva voitti myös huonoimman ohjaajan ja huonoimman musiikin Stinkers Bad Movie -palkinnot. Itse näin elokuvan muutama vuosi sitten. Katsoin ensimmäisen Charlien enkelit -elokuvan ja vaikka se oli mielestäni aivan järkyttävän huono, päätin silti katsoa heti perään myös Charlien enkelit: Kurvit suoriksi ja ajattelin, ettei minun tarvitsisi enää koskaan katsoa kumpaakaan uudestaan. Kuitenkin nyt, kun ensimmäinen leffa täytti 20 vuotta ja sarjaa jatkettiin uudella elokuvalla Charlie's Angels (2019), päätin antaa filmeille uuden mahdollisuuden. Ensimmäinen osa osoittautui olevan edelleen ihan yhtä huono ja valitettavasti sama kävi toisenkin osan kanssa. Kun todistajansuojeluohjelmassa olevien henkilöiden listan sisältävät HALO-sormukset varastetaan, Charlie lähettää enkelinsä Natalien, Dylanin ja Alexin etsimään ne ja nappaamaan varkaat.
Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu palaavat rooleihinsa Nataliena, Dylanina ja Alexina, eli Charlien enkeleinä ja he onnistuvat olemaan vielä kehnompia kuin edellisessä elokuvassa. Kolmikko kyllä hyppää toimintaan mukaan innokkaasti ja on selvää, että heillä on ollut hauskaa kuvauksissa, mutta samaa ei voi sanoa katsojan tuntemuksista. Kolmikko on edelleen ärsyttävä - niin hahmot kuin heidän näyttelijänsä. On myös rasittavaa, kuinka tyhminä hahmot välillä esitetään. Ensimmäisessä elokuvassa enkeleitä auttavaa Bosleyta esittäneellä Bill Murraylla oli tullut riitaa niin Lucy Liun kuin ohjaaja McG:n kanssa, joten hän ei suostunut jatkamaan sarjan parissa. Murray onkin surutta korvattu Bernie Macilla, joka näyttelee Bosleyn velipuolta (myös nimeltään Bosley) ja hoitaa samoja hommia kuin Murrayn Bosley. Elokuvassa ei koskaan selitetä, miksei vanha Bosley ole enää mukana, mutta samapa tuo. Mac on tarpeeksi toimiva roolissaan. Ei hän hauska ole, muttei hän ärsytäkään. Matt LeBlanc ja Luke Wilson palaavat rooleihinsa Alexin ja Natalien poikaystävinä. Wilson on yhä aika pökkelö, mutta LeBlanc on huvittava toimintanäyttelijänä, joka ei tajua taistelemisesta mitään.
Edellisen osan tavoin tässäkin Charlien enkelit -filmissä nähdään paljon isoja nimiä, joista osa tosin esiintyy vain pienessä roolissa. Elokuvassa käyvät kääntymässä mm. Bruce Willis, Carrie Fisher Pink, Robert Forster, sekä viime leffassakin nähty Melissa McCarthy. Justin Theroux esittää vaarallista rikollista Seamus O'Gradya, Robert Patrick näyttelee sheriffi Ray Carteria, Demi Moore esittää ex-enkeli Madison Leetä, Shia LaBeouf esittää nuorta motocross-harrastaja Maxia ja John Cleese näyttelee Alexin isää. Theroux on kelpo valinta pahiksen osaan, mutta Moore kyllä ansaitsi Razzie-pystinsä Madisonin osasta - niin kehno ja ylinäyttelevä hän on. Cleese on filmin parasta antia niin näyttelijänä kuin hahmonsa puolesta, minkä lisäksi on mukava nähdä LaBeouf, ennen kuin maine sekoitti hänen päänsä.
Charlien enkelit: Kurvit suoriksi on samanlainen teennäinen musiikkivideoleffa kuin ensimmäinenkin osa - tosin tämä on kenties vielä huonompi. Jo ensimmäisessä Charlien enkeleissä juoni oli mitäänsanomaton, mutta tässä tarina on todella ohut. Todistajansuojeluohjelman todistajien nimet sisältävät listat eivät liiemmin herätä katsojan mielenkiintoa ja koko seikkailu HALO-sormusten perässä lähinnä tylsistyttää - ihan sama kuinka monta hölmöä toimintakohtausta, tanssinumeroa tai sketsiä on luvassa. Jo ensimmäisen filmin monet huumorikohtaukset tuntuivat lähinnä irrallisilta sketseiltä, joissa enkelit voitaisiin pukea joko hupsuihin tai paljastaviin asuihin ja tässä homma vedetään vielä pahemmin yli. Tätä pahentaa se, että suurimmaksi osaksi ajasta elokuvan huumori on myötähäpeällistä kuraa, eikä silmien pyörittelyltä voida välttyä. Sentään pari ihan hassua juttua löytyy seasta. Kun Alexin poikaystävä selittää Alexin isälle Alexin työstä, hän käyttää paljon kiertoilmauksia, mitkä saavat isän ajattelemaan, että hänen tyttärensä, Natalia ja Dylan ovat seksityöläisiä jonkun Charlie-nimisen miehen piikkiin. Lisäksi on veikeä yksityiskohta, että Alexin poikaystävän tähdittämän leffan, "Maximun Extreme 2":n juliste on täysi kopio M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:n (Mission: Impossible II - 2000) julisteesta. Charlien enkeleiden tavoin sekin leffa perustuu vanhaan televisiosarjaan (Mission: Impossible - 1966-1973) ja se oli ilmestymisvuotensa menestynein elokuva, päihittäen ensimmäisen Charlien enkelit.
Ohutta tarinaa on myös venytetty äärimmilleen ja elokuva on usein pitkäveteistä seurattavaa. Kun päähahmot ovat näin rasittavia ja tylsiä, juoni ei ikinä nappaa mukaansa ja komedia lähinnä hävettää, voi huomata tarkistavansa yhä vain useammin, kuinka kauan leffaa on vielä jäljellä. Taistelukohtauksissa nähdään toistamiseen tyylikkäitä koreografioita, mutta samalla myös täysin älyttömiä ja typeriä juttuja, mitkä pistivät ainakin itseni useasti pohtimaan: "mitä helvettiä tekijät oikein ajattelivat?" Toiminnasta puuttuu tälläkin kertaa jännite, eikä mukana ole edes koukuttavuutta. Romanttinen puoli on imelä ja onnen hetket jopa liiankin energisiä. Elokuva on myös todella äänekäs ja sen jälkeen tekeekin mieli istua hetken aikaa täydessä hiljaisuudessa, sulatellen sitä roskaa, mikä tuli juuri nähtyä.
McG ei valitettavasti ole muuttunut lahjakkaammaksi ohjaajana esikoisteoksensa, eli ensimmäisen Charlien enkeleiden jälkeen, vaan tekee vielä huonompaa työtä. Hän ei osaa pitää pakettia kasassa, rakentaa tunnelmaa, ohjata näyttelijöitä, eikä hänellä tunnu olevan hyvää huumorintajua. John August palaa tämänkin käsikirjoittajaksi ja saa kirjoittajakavereikseen Wibberleyn pariskunnan. Kolmikon teksti on todella höttöistä ja etenkin dialogi on surkeaa. Sentään leffassa on joitain hyviä kuvia ja leikkauksia. Moottoripyöräkohtaus sisältää tyylikkäitä stuntteja. Sitten taas mukana on kehnosti otettuja kuvia ja tönkköä editointia. Visuaaliset tehosteet näkivät parhaat päivänsä aikoja sitten ja monet efekteistä ovat nykypäivänä naurettavia. Etenkin muutamassa kohtaa käytetyt digi-ihmiset pistävät silmään. Äänityöskentelyäkään ei voi kehua. Jatkuvasti käytettävät piirrossarjamaiset ääniefektit ja kaiken aikaa jumputtavat musiikit vain lisäävät leffan melua.
Yhteenveto:Charlien enkelit: Kurvit suoriksi on vielä edeltäjäänsä surkeampi tekele, mikä kaikessa ärsyttävyydessään, yliampuvuudessaan ja metelissään aiheuttaa lähinnä päänsärkyä. Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu onnistuvat olemaan vieläkin huonompia kuin ensimmäisessä elokuvassa. Kolmikon seikkailua on jälleen raskasta seurata, etenkin kun se on täynnä käsittämättömän kehnoa komediaa. Irrallisilta sketseiltä tuntuvat huumorihetket, musiikkivideoita muistuttavat toimintakohtaukset ja siirappiset romanttiset kohdat viestivät ohjaaja McG:n lahjattomuudesta. Tarina ei jaksa kiinnostaa ja leffa käy pitkäveteiseksi kaiken aikaa. John Cleese yrittää pelastaa sen, minkä voi omissa kohtauksissaan, mutta lähinnä minun käy vain sääliksi, että niin taidokas heppu on ajautunut tällaiseen roskaan. Jos ensimmäinen Charlien enkelit toimi sinulle, jatka toki Charlien enkelit: Kurvit suoriksi -elokuvaan. Muussa tapauksessa kehotan pysymään kaukana tästä. Kauhistuneena jännitän nyt, mitä uusi Charlie's Angels -elokuva tulee tarjoamaan...
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä mokaotoksia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels: Full Throttle, 2003, Columbia Pictures, Flower Films, Wonderland Sound and Vision, Tall Trees Productions
Pääosissa: Liam Neeson, Kate Walsh, Jai Courtney, Jeffrey Donovan, Anthony Ramos ja Robert Patrick
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16
Honest Thief on Liam Neesonin tähdittämä uusi toimintaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Steve Allrichin ja ohjaaja Mark Williamsin käsikirjoituksesta, jonka pohjalta kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2018. Leffan julkaisua on siirrelty useaan otteeseen alkuvuodesta puhjenneen koronavirustilanteen takia, mutta nyt vihdoin Honest Thief saapuu teattereihin myös Suomessa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä - en tosin niinkään näyttelijöiden tai trailerin vuoksi, vaan koska olen jo pidemmän aikaa kaipaillut vilpitöntä ja rehtiä toimintahuttua, minkä parissa viihtyä mukavasti vajaan parituntisen ajan. Honest Thief vaikutti juuri siltä ja meninkin positiivisin mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.
Kaksitoista pankkia ryöstänyt Tom Carter päättää ilmiantaa itsensä ja antaa varastamansa yhdeksän miljoonaa dollaria takaisin, saadakseen pienemmän tuomion. Hänen suunnitelmansa menee kuitenkin pieleen, kun kierot FBI-agentit päättävätkin varastaa rahat itselleen.
Liam Neeson nähdään elokuvan pääroolissa Tom Carterina, joka on aika samanlainen tyyppi kuin monet Neesonin toimintahahmoista. Nimi vain vaihtuu eri leffojen myötä, mutta pääasia on, että Neeson murjoo pahiksia turpaan ja ärisee puhelimeen siitä, kuinka aikoo kostaa heille jostakin. Neeson tarjoaa hyvin pitkälti juuri sitä, mitä häneltä nykyään odottaakin. Tällä kertaa hänen hahmonsa on vain liian rehti rosvo, joka rakkauden vuoksi päättää palata kaidalle polulle. Jotta tekijät voivat perustella pankkirosvon taistelutaidot, on Tomista tottakai tehty jokin ex-sotilas.
Elokuvassa nähdään myös Kate Walsh Tomin rakkauden kohteena, Anniena, jonka vuoksi Tom on valmis antautumaan, sekä Jeffrey Donovan, Jai Courtney, Anthony Ramos ja Terminator 2 - Tuomion päivän(Terminator 2: Judgment Day - 1991) T-1000 -pahiksena parhaiten tunnettu Robert Patrick FBI:n agentteina, joista jotkut haluavat napata Tomin ja toiset taas pitää tämän ryöstämät miljoonat itsellään. Walsh on mainio pari Neesonille ja heiltä löytyy sopivaa kemiaa. Patrickin näkeminen leffassa on aina ilo, sillä häntä ei nykyään paljoa valkokankailla päästä näkemään. Hän sopiikin erittäin hyvin FBI-konkariksi. Courtney, Ramos ja Donovankin suoriutuvat osistaan sujuvasta - etenkin Donovan, jonka esittämä agentti Meyers nousi kirkkaasti omaksi suosikikseni hahmoista. Omaa avioeroaan läpi leffan selvittävä Meyers on hilpeä heppu muuten aika kivikasvoisten tyyppien keskellä.
Honest Thief oli juuri niin anteeksipyytelemättömän rehti pöljä toimintajännäri, että se toimi itselleni oikein passelisti. Luultavasti minä tahansa muuna vuotena elokuva olisi tuntunut täysin teattereiden täytteeltä tai sitten se olisi heivattu suoraan DVD:lle tai suoratoistopalveluun, mutta nyt vuonna 2020 tämä raina taitaa olla juuri sitä, mitä teatterit kaipaavatkin. Elokuva kuljettaa katsojan sopivasti pois arjen ikävyyksistä vähän yli puoleksitoista tunniksi. Leffa ei todellakaan riko mitään rajoja, mullista lajityyppiään tai tee oikeastaan mitään, mitä ei oltaisi jo aiemmin nähty (Neeson itse on tehnyt tällaisia tusinapätkiä useammankin), mutta kumma kyllä, tässä on jotain kovin viehättävää ja viihdyttävää.
Vaikka Neesonin ja Walshin väliltä löytyykin kemiaa, heidän väliset lässynlää "olet minun kaikkeni" -keskustelut samanaikaisesti niin huvittavat kuin kyllästyttävät. Tarina on täysin ennalta-arvattava, mutta jotta rattaat pysyvät liikkeessä niin kauan, että lopputulosta voi kutsua koko illan elokuvaksi, eivät hahmot tietenkään voi tehdä loogisia ratkaisuja asioiden korjaamiseksi. Leffa tuntuu kuitenkin täysin tiedostavan oman hupsuutensa. Tiettyjen repliikkien kautta se tuntuu jopa sanovan katsojalle, että "joo, me tiedetään, tämä nyt on vähän tällainen filmi" ja samalla se sai itseni katsomaan tiettyjä ilmiselviä vikoja sormieni läpi. Seasta löytyy muutama hilpeä vitsi, pari ihan jännittävää kohtausta, sekä viihdyttävää takaa-ajoakin. Eli oikein passeli pläjäys, minkä unohtaa lähes heti sen päätyttyä.
Ohjaaja Mark Williams on tätä ennen ohjannut vain yhden filmin, Gerard Butlerin tähdittämän draamateoksen A Family Man vuodelta 2016. Williamsin ohjaus onkin hieman hakusessa, mutta kun hänellä on pääosassa Liam Neeson, joka osaisi tehdä näitä rainoja vaikka unissaan, helpottuu Williamsin homma huomattavasti. Hänen käsikirjoituksensa yhdessä Steve Allrichin kanssa ei tarjoa yllätyksiä, mutta he onnistuvat silti pitämään menon tarpeeksi mielenkiintoisena. Kuvaus on ihan tyylikästä, eivätkä toimintakohtaukset onneksi syyllisty yliampuvaan kameranheiluntaan ja silppuleikkaukseen. Elokuvan tehosteet ovat kuitenkin hämmästyttävän kehnot ja mukana on yksi räjähdys, mikä olisi näyttänyt keskeneräiseltä kymmenenkin vuotta sitten. Äänimaailma on sentään oivallinen ja Mark Ishamin säveltämät musiikit jumputtavat sopivasti taustalla, ilman että ne koskaan oikeasti erottuvat joukosta.
Yhteenveto:Honest Thief on kelpo toimintajännäri, mikä ei edes yritä keksiä pyörää uudestaan, vaan haluaa vain tarjota helppoa viihdettä kevyiden trillereiden ystäville ja sitä se kyllä tekee. Elokuva on jopa itsetietoinen omasta hölmöydestään, saaden siten katsojankin katsomaan selkeitä ongelmia sormien läpi. Romanttinen puoli on dialogiltaan aika tyhjänpäiväistä lässyttelyä, tarina on ennalta-arvattava ja monessa kohtaa hahmot hoitavat hommat tahallisen vaikeasti, jotta kestoa saadaan pidennettyä. Ja silti elokuva kestää vain hieman yli puolitoista tuntia. Liam Neeson kuitenkin murisee mahtavasti tuttuun tapaansa ja muutkin näyttelijät vähintään ajavat asiansa. Jeffrey Donovan on aidosti lystikäs avioeroaan vähän väliä selvittelevänä FBI-agenttina. Toimintaa on tarpeeksi, pari kelpo vitsiä mahtuu sekaan ja pikkuruinen jännityskin löytyy. Jos leffa olisi ilmestynyt viime vuonna, olisivat sen viat kehnoine digiräjähdyksineen olleet niin selviä, että olisin luultavasti antanut ainakin puoli tähteä pienemmät pisteet. Nyt Honest Thief oli kuitenkin juuri sitä, mitä siltä toivoinkin. Tällaista elokuvaa olen kaipaillut lähes koko kuluneen vuoden ajan. Katsonko leffaa koskaan uudestaan? Ehkä. Muistanko leffan olemassaoloa enää parin viikon päästä? Tuskin. Viihdyinkö leffan parissa? Erittäin mainiosti!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Honest Thief, 2020, Argonaut Entertainment Partners, Briarcliff Entertainment, Cutting Edge Group, Dreadnought Films, Honest Thief Productions, Ingenious Media, J Cubed Film Finance, Samuel Marshall Productions, Sprockefeller Pictures, Zero Gravity Management
Ohjaus: James Cameron Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Edward Furlong, Linda Hamilton, Robert Patrick, Joe Morton, Earl Boen, Jenette Goldstein, Xander Berkeley, S. Epatha Merkerson ja Cástulo Guerra Genre: toiminta Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia / Special Edition: 2 tuntia 33 minuuttia Ikäraja: 16
James Cameronin Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) oli menestyselokuva, josta kriitikot ja kansa pitivät, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Toisen osan suunnittelu alkoi nopeasti alkuperäisen leffan ilmestyttyä, mutta koska tämä vaati tehosteita, joita ei moni vielä niihin aikoihin uskonut mahdollisiksi, elokuvan teko venyi, mitä aiheutti myös elokuvan oikeudet omistava yhtiö, joka yritti estää teoksen tuotannon. Lopulta lakiasiat saatiin kuitenkin kuntoon ja jatko-osan teko lähti käyntiin. Vaikeisiin efekteihin löydettiin ratkaisut ja kesällä 1991 Terminator 2: Judgment Day - eli suomeksi Terminator 2 - Tuomion päivä - näki päivänvalon. Elokuva oli aikanaan kaikkein kallein tuotanto, mutta se tienasi budjettinsa kevyesti takaisin, sekä niin paljon siihen päälle, että Terminator 2 oli ilmestymisvuotensa menestynein filmi! Kriitikot ylistivät myös tätä teosta, se voitti mm. neljä Oscar-palkintoa ja se on jäänyt elämään monille yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista toimintaelokuvista. Hassua kyllä, itse näin Terminator 2 - Tuomion päivän ennen Terminator - tuhoajaa, sillä ala-asteella serkkuni olivat kylässä ja he halusivat katsoa sen. Minä sain katsoa teoksen siinä samalla ja vaikka mukana oli kohtia, joita en ymmärtänyt, pysyin kuitenkin kärryillä koko ajan. Vuosien varrella olen nähnyt filmin useasti uudestaan ja pitänyt siitä joka kerralla hieman enemmän. Tammikuussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat äänestää neljän sarjan joukosta, minkä elokuvasarjan osat arvostelisin tälle kesälle ja Terminator-sarja oli voittaja. Niinpä katsoinkin alkukesästä sarjan aloitusosan ja vähän yli viikkoa myöhemmin Tuomion päivän.
Vuonna 2029 Skynet lähettää uuden huipputehokkaan Terminaattorinsa tappamaan vastarintaliikkeen johtaja John Connorin, kun tämä on vasta lapsi, jolloin vastarintaliike lähettää oman tuhoajansa suojelemaan nuorta Johnia.
Arnold Schwarzenegger palaa ikoniseen rooliinsa Terminaattoriksi, eli T-800 malli 101:ksi ja hoitaa hommansa jälleen täydellisesti. Vaikka Schwarzeneggerin täytyy lähinnä pitää naamansa peruslukemilla ja näyttää tyylikkäältä, eikä hänen tarvitse erityisen huikeaa roolityötä suorittaa, ei kukaan muu voisi olla parempi roolissa. Läpi elokuvan T-800 on - ihan sama kuinka hölmöltä kuulostaa - aivan mielettömän siisti tyyppi, jota kannustaa jo sen takia, että hän saa kaikki kovikset näyttämään nössöiltä ihan vain kävelemällä samaan huoneeseen. Elokuvassa on saatu saman näyttelijän esittämä tunteeton robotti hienosti erilaiseksi, sillä tällä kertaa Arskan näyttelemä tuhoaja onkin hyvien puolella. Hän pääsee jälleen sanomaan tutun lauseen "I'll be back", minkä lisäksi leffassa kuullaan hyvinkin tunnetuksi muodostunut "Hasta la vista, baby". Sarjassa esitellään vihdoin John Connor, josta puhuttiin paljon edellisessä osassa. Johnina nähdään Edward Furlong, jolle tämä oli ihkaensimmäinen leffarooli, minkä myös huomaa. Furlong toimii kyllä roolissaan, eikä hän ole millään lailla ärsyttävä, kuten lapsinäyttelijöiden kohdalla tuppaa usein käymään. Ei hän silti kovin hyvä näyttelijä ole ja jotkut vakavammat kohdat eivät häneltä ihan luonnistu. Johnia kuitenkin seuraa todella mielellään, sillä heti ensiesiintymisestään asti katsojalle herää kysymyksiä siitä, mitä vuosien varrella on oikein tapahtunut? John on nimittäin nuorisorikollinen, joka asuu sijaisperheessä. Linda Hamiltonin näyttelemä Johnin äiti Sarah Connor on kyllä mukana ja hän on selvästi valmis koneiden ylösnousemukseen. Sarah on kouluttanut itsensä tappajaksi ja yrittää opettaa poikaansa suureksi johtajaksi. Hän on treenannut itsensä aikamoiseen kuntoon, jotta tuhoajakyborgit luikkisivat heti häntä koipiensa välissä takaisin tulevaisuuteen. Hamilton on läpi elokuvan äärimmäisen rautainen nainen ja katsojana pystyy saman tien päättelemään, miten hän on päätynyt siihen tilanteeseen, jossa hän on teoksen alussa. Uutena tuhoajakoneena, eli T-1000:na nähdään Robert Patrick. T-1000 on paljon normaalia T-800:aa parempi, sillä se on sulaa metallia, joka pystyy muuttumaan miksi tai keneksi tahansa. Näin alkaa pähkäillä, että miten ihmeessä hahmon voisi tappaa? Tavallisen Terminaattorin pystyi räjäyttämään ja liiskaamaan tarpeeksi tehokkailla masiinoilla, mutta T-1000 on kykyjensä ansiosta voittamattomalta tuntuva ja siten erittäin uhkaava. Lisäksi Patrick on erinomainen roolissaan. Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisestä elokuvasta tuttu tohtori Silberman (Earl Boen), Johnin sijaisvanhemmat Janelle (Jenette Goldstein) ja Todd (Xander Berkeley), sekä Cyberdyne Systemsillä työskentelevä Miles Dyson (Joe Morton) ja tämän vaimo Tarissa (S. Epatha Merkerson).
Joku voisi sanoa, että Terminator 2 - Tuomion päivän juoni on lähestulkoon kopio Terminator - tuhoajan juonesta, sillä poikkeuksella, että nyt jahdataankin itse Johnia. Pakko myöntää, että tämä joku ei olisi ihan väärässä. Elokuva alkaakin samalla tavalla: ensin tulevaisuudesta saapuu kaksi tyyppiä, jotka alkavat tutkia, miten voisivat löytää kohteensa. Sitten esitellään Connor-hahmo ja vauhdikas takaa-ajo lähtee käyntiin. Samanlaiset lähtökohdat eivät kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi pelkkä kopio tai ettei tämä voisi olla ihan yhtä kelpo teos kuin alkuperäinen, ellei jopa parempi. Siinä, missä ensimmäinen Terminator yhdisteli toimintaa ja scifiä, lisäämällä lajityypit kauhuun, Tuomion päivä on puhdasverinen toimintaelokuva. Ja aivan käsittämättömän, uskomattoman loistava sellainen! Elokuva nappaa heti alussa mukaansa futuristisella scifitaistelulla Terminaattoreita vastaan ja heittää katsojan sitten sellaisen vuoristorata-ajelun kyytiin, että sydän takoo hullua vauhtia kaiken aikaa. Hahmojen esittelyyn maltetaan onneksi käyttää erinomaisesti aikaa ja tunnelmaa rakennellaan vähitellen, mutta kun erilaiset tuhoajat vihdoin löytävät Johnin samanaikaisesti, alkaa sellainen toimintapläjäys, että tämä kyllä hakee vertaistaan. Itselleni tämä saattaa jopa olla kaikista kovin toimintateos ja lähelle pääsevät mielestäni vain The Matrix (1999), Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988) ja Casino Royale (2006). Elokuva tarjoaa useita ikimuistoisia toimintakohtauksia, oli kyse sitten hengästyttävistä takaa-ajoista, aseiden laulattamisesta tai Terminaattoreiden välisistä kohtaamisista, jolloin seinätkin murskaantuvat turpaanvedon tuoksinnassa. Sankareiden puolesta pelkää koko ajan, eikä Terminator 2 - Tuomion päivä todellakaan suostu päästämään otteestaan.
Toiminnan lisääminen ei missään nimessä tee leffasta pelkkää aivotonta mäiskettä, vaan siinä onnistutaan pitämään edellisen osan tiivis tunnelma, minkä lisäksi elokuva osaa muuttua myös yllättävänkin syvälliseksi teemojensa kanssa. Pohjimmiltaan leffassa tuntuukin olevan kyse koneen inhimmillisyydestä ja hyvin kummallisesta isä-poika -suhteesta. Kyle Reesen kuoltua edellisen osan loppuhuipennuksessa, ei John saanut koskaan tilaisuutta tavata isäänsä, eikä hänelle mikään nyhverö-Todd kelpaa. Niinpä karskin tappajakoneen saapuessa hänen elämäänsä ja suojellessa häntä ikuisesti, alkaa pojan ja tuhoajan välille muodostumaan erikoinen ystävyys, jonka jossain kohtaa tajuaakin olevan juonikuvio pojasta ja tämän uudesta (äärimmäisen erikoisesta) isähahmosta. Huikeiden toimintakohtausten välissä on kiehtovaa päästä seuraamaan, kuinka John yrittää opettaa T-800:aa käyttäytymään enemmän kuin ihminen, sekä moraaleja oikeasta ja väärästä. Yhtäkkiä huomaakin, että tunteeton metallimies taitaakin omistaa jonkinlaisen sielun. Johnin ja Terminaattorin luja ystävyys nostaa todella näyttävän toimintapläjäyksen uudelle paremmuusasteikolle, jolloin kyseessä on oikeasti täydellinen teos.
Koskettavan isä-poika -kertomuksen lisäksi mukana on myös tietty maailmanlopun tunnelmaa, Sarahin nähdessä painajaisia tulevasta tuomion päivästä, jolloin koneet tuhoavat puolet ihmiskunnasta. Tämä uhka on vahvasti läsnä läpi leffan, sekä hiljaisemmissa hetkissä että isoissa toimintakohtauksissa. Panokset tuntuvat huomattavasti isommilta kuin ensimmäisessä osassa ja vaikka yleensä olen sitä mieltä, ettei isompi ja enempi tarkoita parempaa, Terminator 2:n kohdalla näin vaan tuntuu käyvän ja omasta mielestäni kyseessä on edeltäjäänsä vahvempi teos - viemättä kuitenkaan mitään pois ensimmäisen osan mestarillisuudesta. Mukaan on saatu myös huumoria, etenkin kun T-800 seuraa ihmisten elämää ja näkee asioita täysin uudella tavalla. Näissä kohdissa Schwarzenegger pääsee todella loistamaan, varsinkin kun hänen minimalistiset ilmeensä vaihtuvat silmänräpäyksessä takaisin tylyyn katseeseen. Kaikki elokuvan upeat hetket saavat katsojan olemaan välittämättä siitä, että tarinan peruspohja on lähes sama kuin edeltäjän. Pientä epäloogisuutta tarinaan syntyy siitä, kun Cyberdyne Systemsillä rakennetaan Skynetiä edellisen Terminator-leffan finaalissa tuhoutuneen kyborgin teknologialla, jolloin herää kysymys, miten ihmeessä yhtiö alunperin edes rakensi Skynetin? Aikamatkustuselokuvissa paradoksit ovat todella yleisiä, muttei tämä outous millään tavalla pilaa filmiä.
James Cameron onnistui siinä, mistä monet elokuvantekijät vain haaveilevat: hän teki jatko-osan, mikä lunastaa huikean avausosan luomat paineet ja saa fanit yhä tänä päivänä kiistelemään, kumpi on parempi, Terminator - tuhoaja vai Terminator 2 - Tuomion päivä? Cameron lainailee alkuperäisestä leffasta vain tarvittavan määrän ja rakentaa ympärille hienon uuden tarinan. Hänen ohjauksensa on fantastista ja hän on jälleen luonut tunnelman hienosti. Terminator 2 on kuvattu upeasti, etenkin toimintakohtauksien kohdalla. Leikkaus on suorastaan täydellistä ja varsinkin alkupään siirtymät henkilöistä toiseen on esimerkillistä tarinankerrontaa. Maskeeraus toimii hienosti ja jos ensimmäisen elokuvan visuaaliset tehosteet olivat paikoitellen nähneet parhaat päivänsä, tämän leffan efektit häikäisevät nykypäivänäkin. Esimerkiksi T-1000:n nestemäinen metallimuoto on onnistuneesti toteutettu ja ihmetyttää edelleen, miten 1991 saatiin tuollaista aikaiseksi? Ääniefektit ovat maagiset, minkä lisäksi Brad Fiedel on jälleen säveltänyt erinomaista musiikkia - jopa parempaa kuin edellisessä elokuvassa. Vaikka tunnusmusiikki on hyvin samanlainen, on siinä rautaisempi ja rouheampi tunne, joka nostattaa tunnelman heti alkutekstien aikana.
Elokuvasta on olemassa noin vartin pidempi Special Edition, mikä sisältää uusia, pidennettyjä, sekä hieman muuteltuja kohtauksia. Special Edition tuo lisäsisältöä Johnin ja Terminaattorin ystävyyteen ja Miles Dysonin elämään. Mukana on myös kohtaus, jossa nähdään edellisestä elokuvasta tuttu Kyle Reese (Michael Biehn). Itse olen aina nähnyt tämän pidennetyn version ja suosittelen muitakin tekemään niin, jo pelkästään Terminaattorin hölmön hymyn takia.
Blu-rayn kuvanlaatu on oikein mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on interaktiivisia toimintoja, joiden kautta leffan aikana voi lukea käsikirjoitusta ja tietoiskuja, katsella kuvakäsikirjoituksia, sekä leffan teosta kertovia pätkiä ja pelata triviapelejä. Valitettavasti nämä toiminnot ovat hankalia, eikä niitä voi vaihtaa helposti. Mukana on myös pari poistettua kohtausta ja trailereita.
Yhteenveto:Terminator 2 - Tuomion päivä on täydellinen toimintaelokuva. Toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja vauhdikkaita, jolloin pelkää päähenkilöiden puolesta, etenkin kun Robert Patrick on todella uhkaava pahis. Toiminta on myös muistettavaa, eikä pelkkää aivotonta höttöä, joka viihdyttää leffan aikana, mutta mistä ei jää mitään mieleen. Mukana on paljon jännitystä, mutta edeltäjän kauhutunnelmiin ei kuitenkaan päädytä. Sielun filmiin luo sen erikoinen isä-poika -tarina, kun Johnin ja Terminaattorin välille muodostuu käsinkosketeltavan aito ystävyys. Rauhallisten hetkien aikana pääsee näkemään yllättävänkin koskettavia kohtia, sekä hauskoja juttuja, Johnin yrittäessä opettaa Terminaattoria. Arnold Schwarzenegger on yhä täydellinen tuhoajakyborgin roolissa ja Linda Hamilton on muuttunut kovaksi taistelijaksi Sarah Connorina. Johnia esittävä Edward Furlong ei näyttelijänä ole mitä parhain, mutta toimii silti loistavasti tässä osassa. Elokuva on täynnä mitä upeimpia hetkiä ja pitkä loppuhuipennus naulaa katsojan penkkiin, kun jännitys tiivistyy kunnolla. Leffan efektit ovat yhä uskomattoman tyylikkäitä ja Brad Fiedelin musiikki toimii oivallisesti. Suosittelen kaikkia katsomaan Terminator 2 - Tuomion päivän, sillä se todella kuuluu genrensä parhaimmistoon. Siitä löytyy myös sydäntä ja syvällisyyksiä, mitkä nostavat tasoa entisestään. Vaikka alkuperäinen Terminator - tuhoaja onkin jo mestarillinen taidonnäyte James Cameronilta, onnistui hän mielestäni jotenkin ihmeen kaupalla tässä jatko-osassa vieläkin paremmin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2017 - Muokattu 28.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.originalprop.com
Terminator 2: Judgment Day, 1991, Carolco Pictures, Pacific Western, Lightstorm Entertainment, Canal +, T2 Productions
