Pääosissa: Keanu Reeves, Sandra Bullock, Dennis Hopper, Joe Morton, Jeff Daniels, Alan Ruck, Hawthorne James, Beth Grant, Glenn Plummer, Carlos Carrasco ja David Kriegel
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16
Speed - kuoleman kyydissä on Keanu Reevesin ja Sandra Bullockin tähdittämä toimintaelokuva. Leffan idea lähti siitä, kun käsikirjoittaja Graham Yost katsoi isänsä Elwy Yostin kehotuksesta elokuvan Pakojuna (Runaway Train - 1985), jossa Yostin mukaan juna joutuu matkaamaan kovaa vauhtia sinne asennetun pommin takia. Kävi ilmi, että isä oli sekoittanut leffan japanilaiselokuvaan The Bullet Train (新幹線大爆破 - 1975), mutta tästä huolimatta Graham-poika piti kovasti ideasta, että kulkuneuvo joutuisi kaahaamaan pommin takia. Yost kuitenkin koki, että linja-auto olisi parempi kulkuneuvo tarinaan kuin juna ja ryhtyi tältä pohjalta työstämään käsikirjoitusta. Hän vei tekstinsä Paramount Picturesille, jonka pomot innostuivat ideasta. Alun perin ohjaajaksi pyydettiin John McTiernania, mutta tämä kieltäytyi ja ehdotti sen sijaan hänen elokuvansa Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988) ja Punaisen lokakuun metsästys(The Hunt for Red October - 1990) kuvannutta Jan de Bontia. Ohjaajan hommista haaveillut de Bont hyppäsi innokkaasti projektiin mukaan, mutta samaan aikaan Paramount luopui elokuvasta, jolloin 20th Century Fox nappasi sen itselleen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1993 ja lopulta Speed - kuoleman kyydissä sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava menestys, jota myös kriitikot kehuivat ja joka voitti Oscar-palkinnot parhaasta äänityksestä ja parhaista äänitehosteista. Nykyään elokuvaa pidetään toimintagenren klassikkona. Itse katsoin Speedin joskus nuorempana ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Los Angelesin poliisi Jack Traven saa tietää vaarallisen psykopaatin asentaneen pommin linja-autoon. Jos bussi ajaa alle 50 mailin tuntivauhtia, pommi räjähtää. Jackin täytyy keksiä, kuinka saisi matkustajat pelastettua ja roiston pysäytettyä, ennen kuin on liian myöhäistä.
Bill & Ted -komedioista kuuluisaksi ponkaissut ja Myrskyn ratsastajilla(Point Break - 1991) toimintaelokuvien pariin hypännyt Keanu Reeves nähdään elokuvan pääroolissa losangelesilaisena poliisina, Jack Travenina, joka erikoistuu pommien purkamiseen. Jackin kyvyt pääsevätkin todelliseen koetukseen, kun hän hyppää linja-auton kyytiin, johon on asennettu pommi. Jos bussi ajaa yli 50 mailin (noin 80 kilometriä) tuntinopeutta, pommi virittyy päälle ja jos nopeus laskee alle 50 mailin, pommi ja samalla koko bussi räjähtävät. Reeves istuu jälleen erittäin passelisti lainvalvojan rooliin ja tulkitsee hyvin sinnikästä hahmoaan, joka joutuu käyttämään kaikkea kekseliäisyyttään noustakseen huippustressaavassa tilanteessa niskan päälle.
Elokuvassa nähdään myös Jeff Daniels Jackin työparina Harrynä, Joe Morton heidän pomonaan Macina ja Dennis Hopper sekopäisenä pommimiehenä, joka on aiheuttanut Jackille haasteita aiemminkin. Linja-auton kyydissä olevista merkittävimmäksi nousee Sandra Bullockin näyttelemä Annie, joka päätyy ajamaan bussia, kun oikea kuski (Hawthorne James) saa luodista. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan. Daniels on passeli valinta Reevesin rinnalle, Mortonista löytyy karismaa poliisikomentajaksi ja Bullock pärjää mainiosti kauheaan tilanteeseen ajautuneena Anniena. Hullunkiilto silmissään varustettu Hopper on nappivalinta psykopaatiksi, joka on päättänyt pitää karmaisevaa kivaa ihmiselämien kustannuksella.
Speed - kuoleman kyydissä sisältää erittäin yksinkertaisen, mutta sitäkin tehokkaamman konseptin. Kukapa ei olisi joskus matkustanut linja-auton kyydissä? Päällisin puolin bussimatkat mieltää turvalliseksi ja mieluisaksi tavaksi kulkea paikasta A paikkaan B. Mutta mitä jos siihen bussiin olisi asennettu pommi? Ja mitä jos pommin räjähtämiseen vaikuttaa bussin nopeus? Hyvin simppelistä ideasta on saatu aikaan erittäin sähäkkä, suorastaan mahtava toimintajännäri, joka pitää äärimmäisen tiukasti otteessaan läpi lähes parin tunnin kestonsa. Jo ennen bussiin pääsemistä elokuva nostattaa hikipisarat katsojan ohimoille erittäin tiivistunnelmaisella hissikohtauksella, viestien, millaista stressaavaa menoa olisi luvassa. Kun vihdoin siirrytään linja-autoon ja mittarin näyttäessä viittäkymppiä pommi virittyy päälle, on luvassa sellaista menoa, että voi pojat.
Stressitasot kasvavat tehokkaasti elokuvan edetessä niin linja-autossa kuin kotisohvallakin. Mutkia tulee jatkuvasti matkaan, oli kyse sitten edessä olevasta ruuhkasta, jonka takia ei voi jarruttaa, bussissa panikoivista matkustajista tai ulkopuolisista tekijöistä. Sydän hakkaa yhä vain kovempaa, kun seuraa tämän jännitysnäytelmän etenemistä. Turhat on riisuttu pois ja elokuva keksii kaiken aikaa uusia keinoja hyödyntää ideaansa, jolloin homma ei käy koskaan tylsäksi. Hurja ajelu vie kohti väkevää finaaliaan ja vasta lopputekstien alkaessa voi vihdoin hengähtää. Huh huh, mikä kyyti!
Väärissä käsissä Speed - kuoleman kyydissä vajoaisi helposti täysin tyhjänpäiväiseksi tusinarainaksi, mutta ensikertalainen Jan de Bont on pistänyt kaikkensa peliin ja saa pyöriteltyä yhden kaikkien aikojen parhaista toimintafilmeistä. De Bont oli tätä ennen toiminut tosiaan kuvaajana ja hän on selvästi ottanut vaikutteita työskenneltyään Die Hardin parissa. Harmillisesti miehen ohjaajaura lähti vakuuttavan debyytin jälkeen heti aikamoiseen laskuun. Katastrofileffa Twister (1996) on vielä kelpo pätkä, mutta Speedin jatko-osa Speed 2 - vaara iskee vesillä (Speed 2: Cruise Control - 1997) mielletään usein yhdeksi kaikkien aikojen huonoimmista leffoista. Vuoden 2003 kehnon videopelileffa Lara Croft Tomb Raider - Elämän lähteen(Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life) jälkeen de Bont ei olekaan ohjannut yhtäkään elokuvaa. Speed - kuoleman kyydissä on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on erittäin hyvin kuvattu ja tiukasti leikattu. Lavastajat ja efektitiimi ovat tehneet hyvää työtä bussin ja siihen liittyvän tuhon kanssa. Äänimaailma jylisee tehokkaasti ja Mark Mancina tunnelmoi erinomaisesti musiikeillaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Speed, 1994, Twentieth Century Fox, The Mark Gordon Company
Ohjaus: Zack Snyder Pääosissa: Ben Affleck, Gal Gadot, Ezra Miller, Jason Momoa, Ray Fisher, Jeremy Irons, Amy Adams, Ciarán Hinds, Diane Lane, Connie Nielsen, J. K. Simmons, Joe Morton, Billy Crudup, Amber Heard ja Henry Cavill Genre: supersankarielokuva, toiminta Kesto: 2 tuntia 1 minuutti Ikäraja: 12
Justice League perustuu DC Comicsin sarjakuvissa esiintyvään supersankaritiimiin, ja se on DC:n elokuvauniversumin, DCEU:n viides osa. Ensimmäisenä osana ilmestyi Supermanin takaisin valkokankaille tuonut Man of Steel(2013), joka oli hitti, mutta sai ristiriitaisen vastaanoton. Toisena ilmestyi Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), jossa nimikkohahmot taistelivat toisiaan vastaan, ja joka oli myös iso hitti, muttei saanut kovin positiivista palautetta sekavuutensa takia. Kolmentena oli tiedossa superpahiksista kertova Suicide Squad (2016), joka oli jälleen menestys, mutta joka sai todella negatiivisen vastaanoton, vaikka oli myös niitä, jotka siitä pitivät. Vasta sarjan neljäs osa, Wonder Woman (2017) oli sekä iso hitti että kriitikoiden mieleen ja sitä pidetäänkin sarjan parhaimpana osana. Justice Leaguesta on ollut suunnitteilla näytelty elokuva jo pitkään, mutta vasta Marvelin sarjakuviin perustuvan elokuvauniversumin, MCU:n, menestyksen myötä DC on alkanut tosissaan työstämään filmejä sarjakuvasankareistaan. Epäonnistumisien myötä ihmisten innostus Justice Leagueta kohtaan on kuitenkin laskenut vuosien varrella, ja enää sitä odottavat tosissaan vain kovimmat fanit. Itse odotin elokuvan näkemistä todella ristiriitaisin tuntein. Itse pidin Man of Steelistä, ja vaikka mielestäni Batman v Superman: Dawn of Justice on ihan kiva, oli se silti pettymys, sillä odotin siltä todella paljon. Suicide Squad vasta pettymys olikin, mutta Wonder Woman toi minulle hieman toivoa sarjan onnistumisesta. Toivoin näkeväni hyvän elokuvan, kun menin katsomaan Justice Leagueta, mutta samalla minua jännitti, sillä tämäkään leffa ei ollut saanut kovin hyviä arvioita, minkä lisäksi sen trailerit näyttivät mielestäni aika kököiltä. HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Man of Steel, Batman v Superman: Dawn of Justiceja Wonder Woman! Kun paha Steppenwolf saapuu tuhoamaan ihmisten maailman, Batmanin täytyy etsiä yliluonnollisia voimia omaavia henkilöitä ja muodostaa heistä tiimi suojelemaan ihmisiä, amatsoneja ja atlantislaisia.
Miljonääri Bruce Waynen, eli Batmanin roolissa nähdään jälleen Ben Affleck, joka osoittaa yhä olevansa oiva valinta rooliin. Batman toimii tiimin johtohahmona, jollaiseksi Affleck sopii. Valitettavasti Batman jää usein muiden varjoon, sillä hänellä ei ole erikoisvoimia, vaan kaikenmaailman vempaimia ja oma älykkyytensä. Vaikka kyseessä on suosikkisankarini, tuntui paikoitellen hölmöltä, että yliluonnollisten hahmojen vierellä joku vain mätkii vähän turpaan ja käyttää aseenaan lähinnä köysipyssyä. Tyylikkäät ajoneuvot Batmanilta kyllä löytyy, vaikka onkin harmi, että uusi jättimäinen kuljetusalus jää todella pienelle käytölle. Gal Gadot palaa Diana Princen, eli Wonder Womanin rooliin ja on jälleen erittäin mainio osassaan. Harmillisesti hänen hahmonsa ei koe oikein mitään kehitystä leffan aikana, vaan hänet esitetään vain voimakkaana soturina. Wonder Woman tuo kuitenkin erinomaisesti naisvoimaa muuten miesvetoiseen tiimiin ja kuten yleensäkin elokuvissa, välillä tuntuu siltä, että naishahmo on sankareista ainoa henkisesti aikuinen. Elokuvan show'n varastaa huumoriheppu Barry Allen, eli Flash, jota näyttelee Ezra Miller. Flashilta ei löydy kovin montaa vakavaa hetkeä, vaan hän on jatkuvasti vääntämässä vitsiä joko sanoillaan tai ilmeillään. Hahmo on porukan nuorin, eikä hän ole koskaan kokenut mitään isoja taisteluita, joten hän on pääasiassa innoissaan kaikesta näkemästään. Ennen elokuvan näkemistä pidin Flashia jokseenkin ärsyttävänä trailerien perusteella, mutta itse filmissä hän oli todella hauska heppu. Jotkut hänen vitseistään olivat huvittavia, koska ne olivat niin huonoja, mutta mukaan mahtui paljon oikeasti hauskojakin hetkiä. Miller on nappivalinta rooliin ja toivon, että Flash saa mahdollisimman nopeasti oman elokuvansa. Voimana Flashilla on supernopeus, mitä on hyödynnetty tyylikkäästi useissa kohdissa.
Jason Momoa esittää Arthur Currya, eli Aquamania, joka on vedenalaisen Atlantis-kaupungin kruununperijä. Kun Aquamanin elokuvaversiosta ensimmäisen kerran tuli puhetta, monet pitivät koko juttua typeränä, sillä hahmo mielletään lapselliseksi ja värikkääksi, josta kovin monet eivät erityisemmin pidä. Momoa osoittaa kuitenkin epäilykset vääriksi ja tekee Aquamanista aikamoisen äijän. Hahmon taustat jäävät harmillisen suuresti sivuun, joten ne jotka eivät hahmosta mitään tiedä, oppivat elokuvan aikana lähinnä sen, että hän hallitsee vettä... ainakin hieman. Hahmo on muutenkin hieman tönkösti kirjoitettu, sillä leffan ensimmäisen puoliskon aikana hän on synkkä ja tympeä, kun taas toisen puoliskon aikana hänestä muodostuu innostunut vitsailija. Supersankaritiimin tylsin hahmo on selvästi Ray Fisherin esittämä Victor Stone, eli Cyborg. Hänen taustansa selitetään, mutta aika kehnosti, jolloin katsoja ei saa kunnolla mitään irti hahmosta. Nimensä mukaisesti Cyborg on osittain ihminen ja osittain kone, eli kyborgi, joten hän osaa paljon erilaisia koneisiin liittyviä asioita. Internetin kautta hän tietää lähes kaiken, minkä lisäksi hän kehittyy jatkuvasti erilaiseksi. Hahmo on tavallaan ihan mielenkiintoinen, mutta samalla todella laimea. Hänestä ei lainkaan löydy samaa iskua kuin neljästä muusta sankarista, eikä hän ole kovin muistettava. Fisheristä ei myöskään löydy oikein mitään ihmeellistä näyttelijänä. Eniten Cyborgissa häiritsee se, kuinka digitaaliselta hän näyttää. Elokuvan pahis, eli Steppenwolf (Ciarán Hinds) on myös todella laimea tapaus. Voisi luulla, että DC:llä oltaisiin jo tajuttu muutaman erilaisen digiörkin jälkeen, etteivät ne ole kovin toimivia päävastuksia, mutta ei. Steppenwolf on todella köykäisesti toteutettu mörökölli, joka haluaa tuhota maailman, koska... sellainen hän nyt vain sattuu olemaan. Steppenwolf on kaikin puolin mitäänsanomaton hahmo, mitä pahentaa se, että hänenkin digitehosteensa ovat aika kököt. Näin ison budjetin leffassa vuonna 2017 pitäisi pystyä parempiin tehosteisiin.
Elokuvassa nähdään myös edellisistä DC-leffoista tuttuja hahmoja, kuten Bruce Waynen hovimestari Alfred (Jeremy Irons), Daily Planetin toimittaja Lois Lane (Amy Adams), Supermanin äiti Martha Kent (Diane Lane), amatsonikuningatar Hippolyta (Connie Nielsen) ja Cyborgin isä Silas Stone (Joe Morton). Lois Lanelle on annettu tietty isohkosti ruutuaikaa, mutta hänen roolinsa elokuvassa on harmillisen tönkösti kirjoitettu. Parissa kohtaa hän tuntuu olevan tarinan kannalta tärkeä, mutta muuten häntä ei edes mainita.
Uusina hahmoina leffauniversumiin esitellään Gothamin poliisikomisario Gordon (J. K. Simmons), Barry Allenin isä Henry (Billy Crudup) ja Atlantiksessa elävä Mera (Amber Heard), jonka merkitys ei aukea ollenkaan niille, jotka eivät tiedä Aquamanista ennen leffan näkemistä ja niin ei pitäisi tapahtua. Mielestäni elokuvaa tehdessä pitäisi ajatella niin, että katsojat eivät ole lukeneet kirjoja, sarjakuvia tai pelanneet pelejä joihin leffa perustuu, vaan filmi pitäisi kirjoittaa niin hyvin, että kaikki ymmärtävät tarpeellisen.
Justice League ei valitettavasti jatka DC-elokuvien voittoputkea, jonka Wonder Woman aloitti. Filmi on selvästi pitänyt tehdä kiireellä. Ensinnäkin sen huomaa uusien hahmojen esittelystä. Batman ja Superman ovat erittäin tunnettuja hahmoja, joten he eivät välttämättä tarvitse sooloseikkailuita, jotta katsojat tietävät, ketkä he ovat, mutta olen aika varma, että monet eivät olleet kuulletkaan mistään Cyborgista ennen tätä filmiä. Tätä elokuvaa ennen olisi pitänyt tehdä hänelle, Flashille ja Aquamanille omat soolofilmit, jotta hahmot tulisivat tutuiksi kaikille katsojille. Mutta näin ei tehty, joten sen lisäksi, että filmi kuljettaa tarinaa, sen täytyy varata aikaa kolmen tärkeän hahmon esittelylle, eikä se tietenkään onnistu siinä kovin hyvin. Flashin menneisyys on ainoa, joka tulee hieman selville, mutta silti jää täysin epäselväksi, miksi hän on aloittanut ihmisten auttamisen ja miten hän on saanut niin näyttävän asun. Aquaman käväisee elokuvan aikana kerran Atlantiksessa, joka on todella hämmentävä kohtaus, sillä hahmon historiasta ei kerrota oikeastaan mitään. Cyborgista paljastetaan, että hänelle kävi onnettomuus, jonka takia lähes kaikki hänen ruumiistaan täytyi korvata robottiosilla, mutta hänen taustansa jäävät muuten pimentoon. Olisi esimerkiksi kiva tietää, millainen henkilö Victor Stone oli ennen onnettomuutta?
Kyseessä on DC-elokuvista lyhyin filmi, minkä kyllä huomaa. Aiemmat teokset ovat lähennelleet kestossaan kahta ja puolta tuntia, jolloin niihin mahtui hidastempoisia kohtia, joita olisi voinut karsia pois. Justice League taas on liian tiivistetty paketti, joka tarvitsee aikaa hengittääkseen, sillä paikoitellen tarina kulkee Flashin vauhdilla. Elokuvaa katsoessa ei aika käy pitkäksi, mutta vain koska siinä tapahtuu ihan liian hurjalla vauhdilla kaikenlaista. Joko siinä kerrotaan tärkeää tietoa tai sitten siinä taistellaan Steppenwolfia ja tämän parademoni-armeijaa vastaan (niitä ihme höttimöntiäisiä, joista Bruce Wayne näki painajaista Batman v Supermanissa). Kiirehtivän rytminsä ja heikkojen hahmoesittelyidensä takia elokuva tuntuu jatkuvasti ärsyttävän sekavalta. Plussaa on kuitenkin se, ettei Justice League ole sekava samalla lailla kuin Batman v Superman, johon oli tungettu paljon kaikenlaista, mikä ei edes liittyneet sen elokuvan tarinaan. Tämä leffa osaa kyllä keskittyä omaan seikkailuunsa, mutta tällä kertaa elokuvaa pitäisi pidentää eikä lyhentää. Mukana on nimittäin muutamia kohtauksia, joista tuntuu puuttuvan pätkiä. Esimerkiksi noin puolessa välissä on toimintakohtaus, jossa sankarit ovat vaikeassa tilanteessa, mutta yhtäkkiä he ovatkin selvinneet siitä. Ihmettelin suuresti, mitä juuri tapahtui ja olen varma, että siinä välissä on joskus ollut jotain tärkeää. Ja silti elokuvalla on tarve aina välillä näyttää yhtä hädässä olevaa perhettä, jonka talo sijaitsee samassa paikassa kuin Steppenwolfin päämaja. Perheen hätä on kömpelösti luotu, eikä heistä jaksa kiinnostua, vaan toivoisi, että elokuva keskittyisi tärkeämpiin asioihin.
Itse tarina elokuvassa on todella yksinkertainen. Paha yrittää tuhota maailman ja sankarien täytyy pysäyttää hänet. Tavallaan on erittäin hyvä asia, ettei leffa yritä olla monimutkainen, vaan se keskittyy täysillä supersankaritiimiin; minkä takia he yhdistävät voimansa ja kuinka hyvin he toimivat yhdessä. Itse Justice League onkin elokuvan parasta antia. Supersankareiden faneille (kuten itselleni) on todella huikeaa nähdä ryhmä ekaa kertaa yhdessä. Pidin myös erittäin paljon siitä, kun alussa näytetään, kuinka paljon Supermanin kuolema on vaikuttanut ympäri maailman. On ollut toimiva ratkaisu, että synkkään DC-sarjaan on lisätty huumoria, sillä useissa kohdissa vitsit toimivat erittäin hyvin. Kyseessä on paljon kevyempää viihdettä kuin Man of Steel tai Batman v Superman, mikä tavallaan tekee katselukokemuksesta hieman mieluisamman. Vielä kun tarinankerronasta saisi parempaa, niin tämähän voisi olla mainio filmi. Aiempia DC-elokuvia on kritisoitu siitä, että niiden lopputaisteluissa tuhotaan kokonaisia kaupunkeja, jolloin satoja tuhansia ihmisiä kuolee. Kritiikkiä on selkeästi kuunneltu, sillä tämän leffan loppuhuipennus tapahtuu aika autiolla paikalla. Valitettavasti tämän takia mukana ei ole kunnon jännitettä siitä, että maailma olisi oikeasti vaarassa.
Elokuvan on ohjannut Man of Steelin ja Batman v Supermanin ohjaaja Zack Snyder, mutta samoja hommia on tehnyt myös Marvelin The Avengers (2012) ja Avengers: Age of Ultron (2015) -leffat ohjannut Joss Whedon. Snyderin tytär teki nimittäin itsemurhan keväällä, minkä takia hän ei kyennyt viimeistelemään elokuvaa ja Whedon otti hänen paikkansa. Ohjaajanvaihdoksen kyllä huomaa. Välillä elokuva on sarjan aiempaa Snyder-synkistelyä ja välillä taas Whedonin kevyttä hömppää. Whedonin ja Chris Terrion käsikirjoitus ontuu, mutta kehnosta rytmistä voi syyttää myös leikkausta. Olen täysin varma, että filmi kesti alunperin paljon kauemmin, mutta siitä on pitänyt pätkiä todella isoja osioita pois. Kuvaus leffassa on sujuvaa, minkä lisäksi se on valaistu mukavan kirkkaaksi. Visuaaliset efektit eivät tosiaan ole parhaasta päästä. Cyborgin ja Steppenwolfin lisäksi monet muutkin jutut näyttävät todella digitaalisilta. Esimerkiksi autiokaupunki, jossa lopputaistelu tapahtuu, ei näytä lainkaan aidolta. Äänimaailma elokuvassa on kuitenkin onnistunut ja musiikit säveltänyt Danny Elfman on tehnyt erittäin hyvää työtä. Elfman on saanut upeasti ujutettua mukaan John Williamsin säveltämää, vuoden 1978 Supermanintunnusmusiikkia, kuten myös vanhaa sävellystään, jonka hän teki Tim Burtonin Batman-elokuvaan (1989). Yhteenveto:Justice League on ihan viihdyttävä teos, josta puuttuu kuitenkin asioita, jotta sitä voisi kutsua hyväksi elokuvaksi. Elokuva kiirehtii todella paljon ja tuntuu siltä kuin siitä puuttuisi palasia. Sen aikana ei ole tylsiä hetkiä, mutta siihen kaipaisi lähes puolen tunnin edestä lisää kohtauksia, jotta se tuntuisi eheämmältä kokonaisuudelta. Tarina on yksinkertainen, muttei elokuva hirveästi enempää juonta tarvitse. Uusien sankarien - Flashin, Cyborgin ja Aquamanin - taustoja olisi pitänyt tuoda paljon paremmin esille. Aquamanista on kuitenkin saatu oivallisen äijämäinen sankari, kun taas Flash varastaa jatkuvasti show'n huumorillaan. Cyborg jää tylsäksi hahmoksi. Myös leffan pahis Steppenwolf on harmillisen tylsä tapaus. Batman ja Wonder Woman ovat kuitenkin toimivia, ja näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. Huumorin lisääminen on toimiva ratkaisu, mutta samalla on kadonnut jännite siitä, että maailma olisi oikeasti vaarassa. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta Danny Elfman on tehnyt erinomaista työtä musiikkien kanssa ja saanut mukaan vanhoja tuttuja teemoja. Valitettavasti leffasta huomaa ohjaajanvaihdoksen, elokuvan ollessa välillä Snyderin synkistelyä ja välillä Whedonin huumoria. Kaiken kaikkiaan kyseessä on ihan sujuvaa viihdettä, mutta DC-elokuvien jättiteoksena tämä on vain iso pettymys. Jos pidät aiemmista DC-elokuvista, niin vilkaise ihmeessä myös Justice League. Sarjakuvien suurille faneille tämä on tietty pakkokatsottavaa. Toivon todella, että tästä julkaistaan joskus pidempi versio, jossa monet rytmilliset ongelmat helpottuisivat ja uusien sankarien taustat avautuisivat paremmin. Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, jotka kannattaa jäädä vilkaisemaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Justice League, 2017, Warner Bros. Pictures, DC Comics, DC Entertainment, Atlas Entertainment, Cruel & Unusual Films, Dune Entertainment, Lensbern Productions
Ohjaus: James Cameron Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Edward Furlong, Linda Hamilton, Robert Patrick, Joe Morton, Earl Boen, Jenette Goldstein, Xander Berkeley, S. Epatha Merkerson ja Cástulo Guerra Genre: toiminta Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia / Special Edition: 2 tuntia 33 minuuttia Ikäraja: 16
James Cameronin Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) oli menestyselokuva, josta kriitikot ja kansa pitivät, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Toisen osan suunnittelu alkoi nopeasti alkuperäisen leffan ilmestyttyä, mutta koska tämä vaati tehosteita, joita ei moni vielä niihin aikoihin uskonut mahdollisiksi, elokuvan teko venyi, mitä aiheutti myös elokuvan oikeudet omistava yhtiö, joka yritti estää teoksen tuotannon. Lopulta lakiasiat saatiin kuitenkin kuntoon ja jatko-osan teko lähti käyntiin. Vaikeisiin efekteihin löydettiin ratkaisut ja kesällä 1991 Terminator 2: Judgment Day - eli suomeksi Terminator 2 - Tuomion päivä - näki päivänvalon. Elokuva oli aikanaan kaikkein kallein tuotanto, mutta se tienasi budjettinsa kevyesti takaisin, sekä niin paljon siihen päälle, että Terminator 2 oli ilmestymisvuotensa menestynein filmi! Kriitikot ylistivät myös tätä teosta, se voitti mm. neljä Oscar-palkintoa ja se on jäänyt elämään monille yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista toimintaelokuvista. Hassua kyllä, itse näin Terminator 2 - Tuomion päivän ennen Terminator - tuhoajaa, sillä ala-asteella serkkuni olivat kylässä ja he halusivat katsoa sen. Minä sain katsoa teoksen siinä samalla ja vaikka mukana oli kohtia, joita en ymmärtänyt, pysyin kuitenkin kärryillä koko ajan. Vuosien varrella olen nähnyt filmin useasti uudestaan ja pitänyt siitä joka kerralla hieman enemmän. Tammikuussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat äänestää neljän sarjan joukosta, minkä elokuvasarjan osat arvostelisin tälle kesälle ja Terminator-sarja oli voittaja. Niinpä katsoinkin alkukesästä sarjan aloitusosan ja vähän yli viikkoa myöhemmin Tuomion päivän.
Vuonna 2029 Skynet lähettää uuden huipputehokkaan Terminaattorinsa tappamaan vastarintaliikkeen johtaja John Connorin, kun tämä on vasta lapsi, jolloin vastarintaliike lähettää oman tuhoajansa suojelemaan nuorta Johnia.
Arnold Schwarzenegger palaa ikoniseen rooliinsa Terminaattoriksi, eli T-800 malli 101:ksi ja hoitaa hommansa jälleen täydellisesti. Vaikka Schwarzeneggerin täytyy lähinnä pitää naamansa peruslukemilla ja näyttää tyylikkäältä, eikä hänen tarvitse erityisen huikeaa roolityötä suorittaa, ei kukaan muu voisi olla parempi roolissa. Läpi elokuvan T-800 on - ihan sama kuinka hölmöltä kuulostaa - aivan mielettömän siisti tyyppi, jota kannustaa jo sen takia, että hän saa kaikki kovikset näyttämään nössöiltä ihan vain kävelemällä samaan huoneeseen. Elokuvassa on saatu saman näyttelijän esittämä tunteeton robotti hienosti erilaiseksi, sillä tällä kertaa Arskan näyttelemä tuhoaja onkin hyvien puolella. Hän pääsee jälleen sanomaan tutun lauseen "I'll be back", minkä lisäksi leffassa kuullaan hyvinkin tunnetuksi muodostunut "Hasta la vista, baby". Sarjassa esitellään vihdoin John Connor, josta puhuttiin paljon edellisessä osassa. Johnina nähdään Edward Furlong, jolle tämä oli ihkaensimmäinen leffarooli, minkä myös huomaa. Furlong toimii kyllä roolissaan, eikä hän ole millään lailla ärsyttävä, kuten lapsinäyttelijöiden kohdalla tuppaa usein käymään. Ei hän silti kovin hyvä näyttelijä ole ja jotkut vakavammat kohdat eivät häneltä ihan luonnistu. Johnia kuitenkin seuraa todella mielellään, sillä heti ensiesiintymisestään asti katsojalle herää kysymyksiä siitä, mitä vuosien varrella on oikein tapahtunut? John on nimittäin nuorisorikollinen, joka asuu sijaisperheessä. Linda Hamiltonin näyttelemä Johnin äiti Sarah Connor on kyllä mukana ja hän on selvästi valmis koneiden ylösnousemukseen. Sarah on kouluttanut itsensä tappajaksi ja yrittää opettaa poikaansa suureksi johtajaksi. Hän on treenannut itsensä aikamoiseen kuntoon, jotta tuhoajakyborgit luikkisivat heti häntä koipiensa välissä takaisin tulevaisuuteen. Hamilton on läpi elokuvan äärimmäisen rautainen nainen ja katsojana pystyy saman tien päättelemään, miten hän on päätynyt siihen tilanteeseen, jossa hän on teoksen alussa. Uutena tuhoajakoneena, eli T-1000:na nähdään Robert Patrick. T-1000 on paljon normaalia T-800:aa parempi, sillä se on sulaa metallia, joka pystyy muuttumaan miksi tai keneksi tahansa. Näin alkaa pähkäillä, että miten ihmeessä hahmon voisi tappaa? Tavallisen Terminaattorin pystyi räjäyttämään ja liiskaamaan tarpeeksi tehokkailla masiinoilla, mutta T-1000 on kykyjensä ansiosta voittamattomalta tuntuva ja siten erittäin uhkaava. Lisäksi Patrick on erinomainen roolissaan. Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisestä elokuvasta tuttu tohtori Silberman (Earl Boen), Johnin sijaisvanhemmat Janelle (Jenette Goldstein) ja Todd (Xander Berkeley), sekä Cyberdyne Systemsillä työskentelevä Miles Dyson (Joe Morton) ja tämän vaimo Tarissa (S. Epatha Merkerson).
Joku voisi sanoa, että Terminator 2 - Tuomion päivän juoni on lähestulkoon kopio Terminator - tuhoajan juonesta, sillä poikkeuksella, että nyt jahdataankin itse Johnia. Pakko myöntää, että tämä joku ei olisi ihan väärässä. Elokuva alkaakin samalla tavalla: ensin tulevaisuudesta saapuu kaksi tyyppiä, jotka alkavat tutkia, miten voisivat löytää kohteensa. Sitten esitellään Connor-hahmo ja vauhdikas takaa-ajo lähtee käyntiin. Samanlaiset lähtökohdat eivät kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi pelkkä kopio tai ettei tämä voisi olla ihan yhtä kelpo teos kuin alkuperäinen, ellei jopa parempi. Siinä, missä ensimmäinen Terminator yhdisteli toimintaa ja scifiä, lisäämällä lajityypit kauhuun, Tuomion päivä on puhdasverinen toimintaelokuva. Ja aivan käsittämättömän, uskomattoman loistava sellainen! Elokuva nappaa heti alussa mukaansa futuristisella scifitaistelulla Terminaattoreita vastaan ja heittää katsojan sitten sellaisen vuoristorata-ajelun kyytiin, että sydän takoo hullua vauhtia kaiken aikaa. Hahmojen esittelyyn maltetaan onneksi käyttää erinomaisesti aikaa ja tunnelmaa rakennellaan vähitellen, mutta kun erilaiset tuhoajat vihdoin löytävät Johnin samanaikaisesti, alkaa sellainen toimintapläjäys, että tämä kyllä hakee vertaistaan. Itselleni tämä saattaa jopa olla kaikista kovin toimintateos ja lähelle pääsevät mielestäni vain The Matrix (1999), Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988) ja Casino Royale (2006). Elokuva tarjoaa useita ikimuistoisia toimintakohtauksia, oli kyse sitten hengästyttävistä takaa-ajoista, aseiden laulattamisesta tai Terminaattoreiden välisistä kohtaamisista, jolloin seinätkin murskaantuvat turpaanvedon tuoksinnassa. Sankareiden puolesta pelkää koko ajan, eikä Terminator 2 - Tuomion päivä todellakaan suostu päästämään otteestaan.
Toiminnan lisääminen ei missään nimessä tee leffasta pelkkää aivotonta mäiskettä, vaan siinä onnistutaan pitämään edellisen osan tiivis tunnelma, minkä lisäksi elokuva osaa muuttua myös yllättävänkin syvälliseksi teemojensa kanssa. Pohjimmiltaan leffassa tuntuukin olevan kyse koneen inhimmillisyydestä ja hyvin kummallisesta isä-poika -suhteesta. Kyle Reesen kuoltua edellisen osan loppuhuipennuksessa, ei John saanut koskaan tilaisuutta tavata isäänsä, eikä hänelle mikään nyhverö-Todd kelpaa. Niinpä karskin tappajakoneen saapuessa hänen elämäänsä ja suojellessa häntä ikuisesti, alkaa pojan ja tuhoajan välille muodostumaan erikoinen ystävyys, jonka jossain kohtaa tajuaakin olevan juonikuvio pojasta ja tämän uudesta (äärimmäisen erikoisesta) isähahmosta. Huikeiden toimintakohtausten välissä on kiehtovaa päästä seuraamaan, kuinka John yrittää opettaa T-800:aa käyttäytymään enemmän kuin ihminen, sekä moraaleja oikeasta ja väärästä. Yhtäkkiä huomaakin, että tunteeton metallimies taitaakin omistaa jonkinlaisen sielun. Johnin ja Terminaattorin luja ystävyys nostaa todella näyttävän toimintapläjäyksen uudelle paremmuusasteikolle, jolloin kyseessä on oikeasti täydellinen teos.
Koskettavan isä-poika -kertomuksen lisäksi mukana on myös tietty maailmanlopun tunnelmaa, Sarahin nähdessä painajaisia tulevasta tuomion päivästä, jolloin koneet tuhoavat puolet ihmiskunnasta. Tämä uhka on vahvasti läsnä läpi leffan, sekä hiljaisemmissa hetkissä että isoissa toimintakohtauksissa. Panokset tuntuvat huomattavasti isommilta kuin ensimmäisessä osassa ja vaikka yleensä olen sitä mieltä, ettei isompi ja enempi tarkoita parempaa, Terminator 2:n kohdalla näin vaan tuntuu käyvän ja omasta mielestäni kyseessä on edeltäjäänsä vahvempi teos - viemättä kuitenkaan mitään pois ensimmäisen osan mestarillisuudesta. Mukaan on saatu myös huumoria, etenkin kun T-800 seuraa ihmisten elämää ja näkee asioita täysin uudella tavalla. Näissä kohdissa Schwarzenegger pääsee todella loistamaan, varsinkin kun hänen minimalistiset ilmeensä vaihtuvat silmänräpäyksessä takaisin tylyyn katseeseen. Kaikki elokuvan upeat hetket saavat katsojan olemaan välittämättä siitä, että tarinan peruspohja on lähes sama kuin edeltäjän. Pientä epäloogisuutta tarinaan syntyy siitä, kun Cyberdyne Systemsillä rakennetaan Skynetiä edellisen Terminator-leffan finaalissa tuhoutuneen kyborgin teknologialla, jolloin herää kysymys, miten ihmeessä yhtiö alunperin edes rakensi Skynetin? Aikamatkustuselokuvissa paradoksit ovat todella yleisiä, muttei tämä outous millään tavalla pilaa filmiä.
James Cameron onnistui siinä, mistä monet elokuvantekijät vain haaveilevat: hän teki jatko-osan, mikä lunastaa huikean avausosan luomat paineet ja saa fanit yhä tänä päivänä kiistelemään, kumpi on parempi, Terminator - tuhoaja vai Terminator 2 - Tuomion päivä? Cameron lainailee alkuperäisestä leffasta vain tarvittavan määrän ja rakentaa ympärille hienon uuden tarinan. Hänen ohjauksensa on fantastista ja hän on jälleen luonut tunnelman hienosti. Terminator 2 on kuvattu upeasti, etenkin toimintakohtauksien kohdalla. Leikkaus on suorastaan täydellistä ja varsinkin alkupään siirtymät henkilöistä toiseen on esimerkillistä tarinankerrontaa. Maskeeraus toimii hienosti ja jos ensimmäisen elokuvan visuaaliset tehosteet olivat paikoitellen nähneet parhaat päivänsä, tämän leffan efektit häikäisevät nykypäivänäkin. Esimerkiksi T-1000:n nestemäinen metallimuoto on onnistuneesti toteutettu ja ihmetyttää edelleen, miten 1991 saatiin tuollaista aikaiseksi? Ääniefektit ovat maagiset, minkä lisäksi Brad Fiedel on jälleen säveltänyt erinomaista musiikkia - jopa parempaa kuin edellisessä elokuvassa. Vaikka tunnusmusiikki on hyvin samanlainen, on siinä rautaisempi ja rouheampi tunne, joka nostattaa tunnelman heti alkutekstien aikana.
Elokuvasta on olemassa noin vartin pidempi Special Edition, mikä sisältää uusia, pidennettyjä, sekä hieman muuteltuja kohtauksia. Special Edition tuo lisäsisältöä Johnin ja Terminaattorin ystävyyteen ja Miles Dysonin elämään. Mukana on myös kohtaus, jossa nähdään edellisestä elokuvasta tuttu Kyle Reese (Michael Biehn). Itse olen aina nähnyt tämän pidennetyn version ja suosittelen muitakin tekemään niin, jo pelkästään Terminaattorin hölmön hymyn takia.
Blu-rayn kuvanlaatu on oikein mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on interaktiivisia toimintoja, joiden kautta leffan aikana voi lukea käsikirjoitusta ja tietoiskuja, katsella kuvakäsikirjoituksia, sekä leffan teosta kertovia pätkiä ja pelata triviapelejä. Valitettavasti nämä toiminnot ovat hankalia, eikä niitä voi vaihtaa helposti. Mukana on myös pari poistettua kohtausta ja trailereita.
Yhteenveto:Terminator 2 - Tuomion päivä on täydellinen toimintaelokuva. Toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja vauhdikkaita, jolloin pelkää päähenkilöiden puolesta, etenkin kun Robert Patrick on todella uhkaava pahis. Toiminta on myös muistettavaa, eikä pelkkää aivotonta höttöä, joka viihdyttää leffan aikana, mutta mistä ei jää mitään mieleen. Mukana on paljon jännitystä, mutta edeltäjän kauhutunnelmiin ei kuitenkaan päädytä. Sielun filmiin luo sen erikoinen isä-poika -tarina, kun Johnin ja Terminaattorin välille muodostuu käsinkosketeltavan aito ystävyys. Rauhallisten hetkien aikana pääsee näkemään yllättävänkin koskettavia kohtia, sekä hauskoja juttuja, Johnin yrittäessä opettaa Terminaattoria. Arnold Schwarzenegger on yhä täydellinen tuhoajakyborgin roolissa ja Linda Hamilton on muuttunut kovaksi taistelijaksi Sarah Connorina. Johnia esittävä Edward Furlong ei näyttelijänä ole mitä parhain, mutta toimii silti loistavasti tässä osassa. Elokuva on täynnä mitä upeimpia hetkiä ja pitkä loppuhuipennus naulaa katsojan penkkiin, kun jännitys tiivistyy kunnolla. Leffan efektit ovat yhä uskomattoman tyylikkäitä ja Brad Fiedelin musiikki toimii oivallisesti. Suosittelen kaikkia katsomaan Terminator 2 - Tuomion päivän, sillä se todella kuuluu genrensä parhaimmistoon. Siitä löytyy myös sydäntä ja syvällisyyksiä, mitkä nostavat tasoa entisestään. Vaikka alkuperäinen Terminator - tuhoaja onkin jo mestarillinen taidonnäyte James Cameronilta, onnistui hän mielestäni jotenkin ihmeen kaupalla tässä jatko-osassa vieläkin paremmin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2017 - Muokattu 28.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.originalprop.com
Terminator 2: Judgment Day, 1991, Carolco Pictures, Pacific Western, Lightstorm Entertainment, Canal +, T2 Productions
