Arvostelu: Yksin Marsissa (The Martian - 2015)

YKSIN MARSISSA

THE MARTIAN

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Matt Damon, Jessica Chastain, Jeff Daniels, Chiwetel Ejiofor, Kristen Wiig, Sean Bean, Michael Peña, Kate Mara, Sebastian Stan, Aksel Hennie, Mackenzie Davis, Benedict Wong, Donald Glover, Nick Mohammed, Chen Shu ja Eddy Ko

Genre: seikkailu, scifi, draama

Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 12

The Martian, eli suomalaisittain Yksin Marsissa perustuu Andy Weirin samannimiseen kirjaan vuodelta 2011. 20th Century Fox hankki kirjan filmatisointioikeudet pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Drew Goddard pestattiin käsikirjoittajaksi ja aluksi hänen oli tarkoitus myös ohjata elokuva, mutta kun hänet kiinnitettiin ohjaamaan Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Sinister Sixistä (joka ei koskaan kuitenkaan nähnyt päivänvaloa), ohjaajaksi palkattiin tilalle Ridley Scott. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2014 ja lopulta Yksin Marsissa sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 11. syyskuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joka sai parhaan elokuvan, miespääosan, sovitetun käsikirjoituksen, lavastuksen, äänityksen, äänitehosteiden ja erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuudet, minkä lisäksi se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan ja miespääosan Golden Globe -palkinnot. Itse kävin katsomassa Yksin Marsissa sen ensi-iltapäivänä, kun elokuva saapui Suomeen. Pidin elokuvasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen.

Kun äkillinen myrsky pakottaa astronautit kiireellisesti keskeyttämään tehtävänsä Mars-planeetalla ja matkaamaan takaisin kotiin, yksi astronauteista, kasvitieteilijä Mark Watney jää jälkeen. Markin täytyy yrittää keksiä keino pysyä hengissä ja saada yhteys NASA:an, jotta nämä kehittäisivät pelastusoperaation.

Matt Damon näyttelee Mark Watneyta, astronauttia, joka jää jumiin Mars-planeetalle, kun hänen tehtävänsä muu miehistö luulee hänen kuolleen ja matkaa pois planeetalta vaarallisen myrskyn iskettyä äkillisesti. Ennen kuin Mark edes tajuaa, on hän maailman yksinäisin ihminen, kaukana kaikesta ja kaikista muista, ja hänen täytyy käyttää kaikkea tietoaan, mikäli hän mielii selviytyä elävänä. Damon on nappivalinta päärooliin, tehden yhden uransa parhaista roolisuorituksista. Mies nappasikin ansaitusti parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden. Damon tulkitsee erinomaisesti hahmonsa monia tunnetiloja elokuvan varrella, erityisesti Markin ihailtavaa sinnikkyyttä ja yritystä puskea pessimistiset ajatukset pois päästään.

     Damon ei jää elokuvan ainoaksi isoksi nimeksi, vaan Yksin Marsissa sisältää aikamoisen näyttelijäkattauksen. Jessica Chastain, Sebastian Stan, Michael Peña, Kate Mara ja Aksel Hennie näyttelevät Markin astronauttikollegoita, jotka luulevat miehen kuolleen ja lähtevät äkkiä lipettiin Mars-myrskyn tieltä. Jeff Daniels näyttelee NASA-järjestön johtajaa Teddy Sandersia ja NASA:n muina työntekijöinä nähdään muun muassa Kristen Wiig, Chiwetel Ejiofor, Sean Bean, Mackenzie Davis ja Benedict Wong. Rap-artisti Childish Gambino, eli Donald Glover taas esittää nuorta astrodynaamikkoa, Rich Purnellia, jolla on varsin villi idea Markin pelastamiseksi. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainio ja etenkin komediarooleistaan tunnettu Daniels vakuuttaa yllättävänkin hyvin NASA:n johtohahmona. Näyttelijäkattauksessa huvittavinta on hetket, joissa heidän hahmonsa viittaavat muun muassa Taru sormusten herrasta -trilogiaan (The Lord of the Rings - 2001-2003) ja Marvelin elokuviin. On hassua kuulla Sean Beanin hahmon puhuvan Elrondin neuvonpidosta, hänen näyteltyä tätä kohtausta vuosikymmen aiemmin. Marvel-viittaukset taas huvittavat, sillä Damon, Stan, Peña, Mara, Wong, Ejiofor ja Glover ovat kaikki esiintyneet Marvel-leffoissa.

Yksin Marsissa oli vielä parempi elokuva kuin muistinkaan, hyvin todennäköisesti Ridley Scottin paras elokuva sitten Oscar-rohmu Gladiaattorin (Gladiator - 2000). Kyseessä on todella vangitseva jännitysnäytelmä, joka menee nopeasti itse asiaan ja pistää katsojan usein hikipisarat ohimoilla kimallellen pohtimaan, kuinka Mark voi päästä takaisin Maahan turvallisesti. Ongelmia löytyy vähän joka lähtöön. Markin pitäisi keksiä keino kommunikoida NASA:lle, missä ollaan siinä uskossa, että mies on kuollut. Astronauttien asemalta löytyy muonaa vain muutamiksi kuukausiksi ja vaikka pelastusoperaatio saataisiin aikaiseksi, Mark joutuisi olemaan jumissa Marsissa ehkä jopa muutaman vuoden. Onkin todella mielenkiintoista seurata, kun astronautti käyttää kaikkea luovuuttaan ja osaamistaan, keksiäkseen ties mitä konsteja selviytyäkseen alueella, missä pelkkä ulos kävely ilman kypärää tappaa. NASA-järjestö itse auttoi elokuvantekijöitä, jotta leffasta saataisiin tieteellisesti mahdollisimman tarkka.

Elokuvasta tulee herkästi mieleen parikymmentä vuotta aiemmin ilmestynyt Apollo 13 (1995), missä myös yritettiin saada astronautteja turvallisesti kotiin, pieleen menneen tehtävän jälkeen. Toisin kuin tositapahtumiin perustuva Apollo 13, Yksin Marsissa on fiktiivinen kertomus, mutta siihen on panostettu niin juurta jaksaen, että usein sitä ihan unohtaa katsovansa puhdasta sepitettä. Elokuva nimittäin lähestyy tapausta kuten Apollo 13, kertoen tapahtumaa monista vinkkeleistä. Markin lisäksi leffa seuraa myös NASA:n eri osastojen työntekijöitä, jotka yrittävät keksiä ratkaisua tilanteeseen. Tiedepuolen lisäksi elokuva uppoutuu myös byrokratiaan sun muuhun, mikä vain vahvistaa tunnetta siitä kuin kaikki tämä olisi tapahtunut oikeasti. Monet vinkkelit lisäävät kiehtovuutta ja kahden ja puolen tunnin kesto menee yllättävänkin nopeasti ohi, elokuvan toki kasvatellessa panoksiaan kohti tiukkaa loppuhuipennustaan.

Ridley Scott rakentaa tunnelmaa todella vakuuttavasti. Sen lisäksi, että Scott on tehnyt elokuvasta ajoittain todella jännittävän, on Yksin Marsissa myös yllättävän hauska leffa. Mark ei suinkaan vaivu epätoivoon, vaan hänen puuhailunsa on usein varsin lystikästä, kuten ovat myös hänen videopäiväkirjansa, jota nähdään pitkin elokuvaa. Teknisiltä ansioiltakin filmi on mainio. Se on taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Sekaan heitetyt otokset Mars-aseman valvontakamerasta tai Markin puvunkamerasta lisäävät todentuntuisuutta. Lavastus on onnistunutta, kun myös puvustus. Tietokonetehosteet näyttävät edelleen oivallisilta ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Harry Gregson-Williamsin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Martian, 2015, 20th Century Fox, TSG Entertainment, Scott Free Productions, Genre Films, International Traders, Kinberg Genre, Mid Atlantic Films

Arvostelu: Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To - 2014)

NUIJA JA TOSINUIJA KAKS

DUMB AND DUMBER TO

Ohjaus: Peter Farrelly ja Bobby Farrelly

Pääosissa: Jim Carrey, Jeff Daniels, Kathleen Turner, Rachel Melvin, Laurie Holden, Rob Riggle, Steve Tom, Don Lake, Tembi Locke, Brady Bluhm, Paul Blackthorne, Bill Murray ja Cam Neely

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Jim Carreyn ja Jeff Danielsin tähdittämä komediaelokuva Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 2014) oli taloudellinen jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Esiosaelokuvassa Tosinuija ja vielä nuijempi - kun Harry tapasi Lloydin (Dumb and Dumberer: When Harry Met Lloyd - 2003) ei kuitenkaan nähty Carreytä tai Danielsia, eikä siitä pitänyt juuri kukaan. Pyyhkiäkseen pois esiosaleffan luoman tahran, ohjaaja Peter Farrelly ja päänäyttelijät päättivät yhdistää voimansa taas ja tehdä vihdoin kunnon jatko-osan alkuperäiselle komedialle. Aluksi Warner Bros. Pictures näytti vihreää valoa leffalle, mutta päättikin vuonna 2013 jättäytyvänsä pois projektista, jolloin elokuva siirtyi Red Granite Picturesille. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Dumb and Dumber To, eli suomalaisittain Nuija ja tosinuija kaks sai ensi-iltansa marraskuussa 2014. Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, eikä se menestynyt läheskään yhtä hyvin kuin kuin ensimmäinen osa, mutta se oli silti hitti lippuluukuilla. Itse katsoin Nuija ja tosinuija kaksin vasta seuraavana vuonna vuokralta, enkä pahemmin piitannut leffasta. Kun viime vuonna huomasin alkuperäisen Nuijan ja tosinuijan täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi arvostella alkuperäisen elokuvan. Hyppäsin suosiolla kaamean Tosinuija ja vielä nuijempi - kun Harry tapasi Lloydin yli, mutta halusin antaa Nuija ja tosinuija kaksille uuden mahdollisuuden.

Kun Harry saa tietää, että hänellä on aikuinen tytär, hän ja Lloyd lähtevät uudelle autoreissulle halki Yhdysvaltojen etsimään tätä.

Kahden vuosikymmenen jälkeen Jim Carrey ja Jeff Daniels palasivat kenties ikonisimpiin rooleihinsa Lloyd Christmasina ja Harry Dunnena, eli nuijana ja tosinuijana. Lloydin jäätyä ykkösleffassa nuolemaan näppejään rakkausrintamalla, on hän viettänyt viimeiset parikymmentä vuotta mielisairaalassa katatonisessa tilassa. Mutta kun Harry saa yllättäen tietää, että hänellä on aikuinen tytär, täytyy Lloyd napata mukaan ja lähteä etsimään lasta. Carrey ja Daniels tekivät paluunsa aidolta vaikuttavalla riemulla ja jatkavat koheltamista siitä, mihin hahmot jäivät viimeksi. Älykkyyttä ei ole vuosien varrella tullut lisää, mutta ilkikurisuutta senkin edestä. Nimittäin siinä, missä ykkösleffassa Lloyd ja Harry olivat tyhmiä, mutta sympaattisia, jatko-osassa he ovat jostain syystä ilkeitä idiootteja, jotka huutelevat tuntemattomille ikävyyksiä ja tönivät näitä puskaan omaksi huvikseen.

     Tutun kaksikon lisäksi elokuvassa nähdään myös Brady Bluhm ykkösleffasta tuttuna sokeana naapurina Billynä, joka on kasvanut aikuiseksi, mutta tykkää yhä linnuista, sekä uusina tuttavuuksina Kathleen Turner Harryn ex-tyttöystävänä Fraidana, Rachel Melvin tämän tyttärenä Pennynä, Steve Tom arvostettuna professori Pinchelow'na, Laurie Holden tämän vaimona Adelena, sekä Rob Riggle tuplaroolissa identtisinä kaksosina Travisina ja kapteeni Lippincottina. Muuan Bill Murray tekee myös cameon leffassa, joskin tätä tuskin tajuaa, jos ei tiedä jo entuudestaan, ketä hän esittää. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan menevästi rooleistaan, mutta vähemmän yllättäen Nuija ja tosinuija kaks on puhtaasti Carreyn ja Danielsin show.

Nuija ja tosinuija kaks oli mielestäni uusintakatselulla kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen parempi kuin muistin, mutta se jää silti todella pahasti alkuperäisen komediaklassikon jalkoihin. Elokuva naurattaa ajoittain makeasti, mutta siitä löytyy myös vikansa, lähtien päähenkilöiden muutoksesta häijympään suuntaan. Lähes kahden tunnin kestossaan elokuva on aavistuksen ylipitkä ja etenkin loppuhuipennus on turhan pitkäksi venytetty. Jotkut vitseistä lentävät myös ohi maalitaulun, eivätkä ykkösosasta väsyneesti kierrätetyt läpät, kuten "haluatko kuulla maailman TOISEKSI ärsyttävimmän äänen?" juuri naurata. Vitsit eivät jää ainoaksi kierrätykseksi, vaan Nuija ja tosinuija kaks kulkee muutenkin aika tuttuja polkuja. Pääkaksikko etsii jotakuta naista toiselta puolelta Yhdysvaltoja, tähän liittyy rikollisia sivuhahmoja, joista yksi jopa matkustaa jonkin aikaa päähahmojen kanssa, yrittäen pistää nämä hengiltä ja nähdäänpä seassa Lloydin yliampuva haaveilujakso ninjoineen kaikkineen.

Toisaalta, niinhän sitä sanotaan, että ei kannata yrittää korjata sitä, mikä ei ole rikki. Tuttu kaava ajaa asiansa, vaikkei meno nappaakaan samalla lailla mukaansa tai naurata yhtä hyvin kuin ykkösleffassa. Joitain hauskojakin hetkiä löytyy seasta, pääasiassa suuren myötähäpeän kautta. Jotkut pääkaksikon tyhmät jutut ovat suorastaan nerokkaita kekseliäisyytensä kanssa, jotkut jutut taas naurattavat ihan puhtaasti typeryytensä takia. Sopivassa mielentilassa Nuija ja tosinuija kaks viihdyttää ihan passelisti ja jos jotain, niin onhan se sentään paljon parempi kuin Carreytön ja Danielsiton Tosinuija ja vielä nuijempi - kun Harry tapasi Lloydin.

Peter Farrelly palasi ohjaamaan jatko-osankin, yhdessä veljensä Bobbyn kanssa, joka toimi alkuperäisessä Nuijassa ja tosinuijassa vain käsikirjoittajana. Farrellyt pitävät hupsun pöljää ilmapiiriä kelvollisesti yllä, mutta taisivat vuosien saatossa hieman unohtaa, mikä tässä dorkaduossa alun perin niin viehätti. Elokuva on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus- ja maskeeraustiimi on saanut Carreyn ja Danielsin näyttämään yhtä urpoilta kuin kaksi vuosikymmentä aiemmin. Carrey meni jopa niin pitkälle, että poistatti uudelleen paikkauksen lohjenneesta hampaastaan roolin uusimiseksi. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Empire of the Sunin johdolla eri yhtyeiden kappaleet säestävät matkaa ihan kivasti, joskin reissun biisivalinnat eivät ole yhtä mainioita kuin viimeksi.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dumb and Dumber To, 2014, Universal Pictures, New Line Cinema, Wessler Entertainment, Red Granite Pictures, Conundrum Entertainment, Motion Picture Corporation of America, Polyphony Digital

Arvostelu: Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 1994)

NUIJA JA TOSINUIJA

DUMB AND DUMBER

Ohjaus: Peter Farrelly

Pääosissa: Jim Carrey, Jeff Daniels, Lauren Holly, Mike Starr, Karen Duffy, Charles Rocket, Teri Garr, Victoria Rowell, Cam Neely, Harland Williams, Hank Brandt, Brad Lockerman, Lin Shaye, Felton Perry ja Brady Bluhm

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Dumb and Dumber, eli suomalaisittain Nuija ja tosinuija on Jim Carreyn ja Jeff Danielsin tähdittämä komediaelokuva. Farrellyn veljekset Peter ja Bobby olivat pitkään yrittäneet saada jalkaansa Hollywoodin oven väliin ja päästä tekemään elokuvia. He saivat ideansa hölmöjen kaverusten matkasta läpi New Line Cinemalla. Päärooleihin oli aluksi ehdolla muun muassa Steve Martin ja Martin Short, sekä Nicolas Cage ja Gary Oldman, mutta lopulta rooleihin palkattiin nousuaan tähteyteen tekevä Jim Carrey ja draamarooleista tunnettu Jeff Daniels. Studio ei ollut aluksi halukas Danielsin palkkaamiseen, mutta Farrellyn veljesten vaatimuksesta studio suostui, kunhan Daniels saisi pienehkön palkkion. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1994 ja lopulta Nuija ja tosinuija sai maailmanensi-iltansa 6. joulukuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava menestys lippuluukuilla, mutta sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta, toisten kehuessa leffaa hulvattomaksi ja toisten tuomitessa elokuvan yhdeksi vuoden huonoimmista. Itse näin Nuijan ja tosinuijan ensi kertaa jo lapsena ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut elokuvan useasti uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt joitain vuosia. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella Nuijan ja tosinuijan.

Latvasta lahot kaverukset Lloyd Christmas ja Harry Dunne lähtevät matkalle Aspeniin, palauttamaan mysteeristä matkasalkkua Lloydin tapaamalle naiselle, joka unohti salkkunsa lentokentälle. Lloydilla ja Harrylla ei ole kuitenkaan aavistustakaan, mihin ovat sotkeutuneet.

Vuosi 1994 esitteli maailmalle Hollywoodin uusimman ja kenties suurimman komediatähden, Jim Carreyn. Ensin alkuvuodesta ilmestyi Ace Ventura - lemmikkidekkari (Ace Ventura: Pet Detective - 1994), sitten kesällä teattereihin saapui The Mask - naamio (The Mask - 1994) ja lopulta joulukuussa julkaistiin vielä Nuija ja tosinuija. Pian Carreyn nimi oli kaikkien huulilla, niin hyvässä kuin pahassa. Omasta mielestäni Ace Ventura on kelpo hömppä, joka ei kuitenkaan naurata enää yhtä paljon kuin lapsena ja The Mask - naamio taas on erittäin mainio leffa. Vaikka se olikin Carreyn 1994-elokuvista menestynein, omissa silmissäni Carrey räjäytti potin Nuijalla ja tosinuijalla, joka on oma suosikkini miehen komedioista. Jeff Daniels taas oli tuossa kohtaa tunnettu lähinnä draamarooleista ja vuonna 1994 hänen toinen elokuvaroolinsa olikin Keanu Reevesin tähdittämässä toimintaleffassa Speed - kuoleman kyydissä (Speed). Siitä huolimatta, että studio tarjosi minimaalista palkkiota ja jopa hänen agenttinsa varoitteli, että Nuija ja tosinuija voisi pilata hänen uransa, Daniels suostui elokuvaan. Carrey ja Daniels esittävät Lloyd Christmasia ja Harry Dunnea, parhaita kavereita, joita elämä on riepotellut jo pitkään ja joita ei ole siunattu erityisen korkealla älykkyysosamäärällä. Kun limusiinikuskin hommia tekevän Lloydin asiakas, miehen mielestä maailman kaunein nainen Mary Swanson (Lauren Holly) vaikuttaisi unohtaneen salkkunsa lentokentälle, kaksikko lähtee matkalle halki Yhdysvaltojen, kohti Coloradon osavaltiossa sijaitsevaa Aspenia, palauttamaan salkkua. Carrey ja Daniels muodostavat aivan mahtavan duon, jonka matkalle lähtee ilomielin. Näyttelijöiden kemiat kohtaavat täydellisesti ja heillä on selvästi ollut hulvattoman hauskaa leffaa tehdessään. Täystollot kaverukset eivät toki ole mikään uusi juttu komedioissa ja legendaaristen Ohukaisen ja Paksukaisen lisäksi heitä on nähty myös Bill & Ted -leffoissa (1989-2020) ja Wayne's Worldeissa (1992-1993). Lloyd ja Harry ovat kuitenkin omat suosikkini tomppelikaksikoista.

Nuijan ja tosinuijan teho ei ole hälvennyt vuosien varrella minnekään. Ace Ventura - lemmikkidekkari jätti minut hieman kylmäksi, kun katsoin sen aiemmin tänä vuonna sen 30-vuotisjuhlaa varten, jännitin, että noinkohan myös tämä toinen näistä lapsena intoilemistani Carrey-elokuvista osoittautuisi pettymykseksi aikuisiällä katseltuna. Ja mitä vielä, heti ensiminuuteista lähtien nauroin makeasti, vedet silmissä ja lähes vatsa kipeänä. Jo tarkoituksellisesti väärin kirjoitetut alkutekstit huvittavat. Kyseessä on suorastaan nerokas elokuva kaikessa tyhmyydessään ja yksi omista ehdottomista pöljäkomediasuosikeistani Monty Pythonin hullun maailman (Monty Python and the Holy Grail - 1975) ja Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) ohessa. Elokuva levittää heti alussa kunnon hymyn kasvoille ja tarjoaa roppakaupalla hupia tunnin ja kolmen vartin kestossaan. Ja jos hymyä ei löydy heti leffan alkupäässä, niin sitten voi suosiolla jättää Nuijan ja tosinuijan väliin ja siirtyä johonkin muuhun.

Harryn ja Lloydin matka nappaa heti mukaansa ja se on täynnä toinen toistaan hassumpia ja muistettavampia kommelluksia, jotka niin kihelmöivät nauruhermoja kuin saavat häpeämään silmät päästään. On veikeää, kun katsojalle avataan Maryn unohtaman salkun saloja ja mitä kaikkea siihen liittyy, mutta nämä täystohelot eivät tunnu tajuavan yhtään, mistä on kyse. Tarina on yllättävänkin vakuuttavasti rakennettu ja se vain tiukentaa otettaan, kun Lloydin ja Harryn puuhat herättävät väärien ihmisten huomion. Yhtäkään tylsää hetkeä leffasta ei löydy, vaan se viihdyttää ja riemastuttaa täysillä lopputeksteihin asti. Nuijan ja tosinuijan voisi pistää pyörimään heti perään uudestaan ja se naurattaisi edelleen yhtä lujaa.

Pitkän yritysprosessin jälkeen elokuvanteosta innostuneet Farrellyn veljekset Peter ja Bobby pääsivät Hollywoodiin Nuijan ja tosinuijan kautta. Veljekset ovat käsikirjoittaneet leffan yhdessä Bennett Yellinin kanssa, Peter Farrellyn toimiessa myös ohjaajana. Farrellyt ja Yellin ovat kehitelleet useita lystikkäitä juttuja ja repliikkejä, joista monista on ymmärrettävästi muodostunut esimerkiksi meemejä vuosien varrella. Leffa on myös pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavastustiimi on tehnyt erinomaista työtä Harryn koiramaisen auton kanssa, joka on jäänyt elämään yhtenä elokuvahistorian ikonisimmista menopeleistä vaikkapa Paluu tulevaisuuteen -elokuvan (Back to the Future - 1985) DeLorean-aikakoneen, Riemukuplan (The Love Bug - 1968) Herbien, Tim Burtonin Batmanin (1989) Lepakkoauton, Ghostbusters - haamujengin (Ghostbusters - 1984) Ecto-1:n ja 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964) Aston Martinin kanssa. Äänimaailma on myös oivasti tehty ja niin Todd Rundgrenin säveltämät musiikit kuin leffassa käytetyt kappaleet säestävät matkaa mainiosti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dumb and Dumber, 1994, New Line Cinema, Motion Picture Corporation of America

Arvostelu: Speed - kuoleman kyydissä (Speed - 1994)

SPEED - KUOLEMAN KYYDISSÄ

SPEED

Ohjaus: Jan de Bont

Pääosissa: Keanu Reeves, Sandra Bullock, Dennis Hopper, Joe Morton, Jeff Daniels, Alan Ruck, Hawthorne James, Beth Grant, Glenn Plummer, Carlos Carrasco ja David Kriegel

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Speed - kuoleman kyydissä on Keanu Reevesin ja Sandra Bullockin tähdittämä toimintaelokuva. Leffan idea lähti siitä, kun käsikirjoittaja Graham Yost katsoi isänsä Elwy Yostin kehotuksesta elokuvan Pakojuna (Runaway Train - 1985), jossa Yostin mukaan juna joutuu matkaamaan kovaa vauhtia sinne asennetun pommin takia. Kävi ilmi, että isä oli sekoittanut leffan japanilaiselokuvaan The Bullet Train (新幹線大爆破 - 1975), mutta tästä huolimatta Graham-poika piti kovasti ideasta, että kulkuneuvo joutuisi kaahaamaan pommin takia. Yost kuitenkin koki, että linja-auto olisi parempi kulkuneuvo tarinaan kuin juna ja ryhtyi tältä pohjalta työstämään käsikirjoitusta. Hän vei tekstinsä Paramount Picturesille, jonka pomot innostuivat ideasta. Alun perin ohjaajaksi pyydettiin John McTiernania, mutta tämä kieltäytyi ja ehdotti sen sijaan hänen elokuvansa Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988) ja Punaisen lokakuun metsästys (The Hunt for Red October - 1990) kuvannutta Jan de Bontia. Ohjaajan hommista haaveillut de Bont hyppäsi innokkaasti projektiin mukaan, mutta samaan aikaan Paramount luopui elokuvasta, jolloin 20th Century Fox nappasi sen itselleen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1993 ja lopulta Speed - kuoleman kyydissä sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava menestys, jota myös kriitikot kehuivat ja joka voitti Oscar-palkinnot parhaasta äänityksestä ja parhaista äänitehosteista. Nykyään elokuvaa pidetään toimintagenren klassikkona. Itse katsoin Speedin joskus nuorempana ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Los Angelesin poliisi Jack Traven saa tietää vaarallisen psykopaatin asentaneen pommin linja-autoon. Jos bussi ajaa alle 50 mailin tuntivauhtia, pommi räjähtää. Jackin täytyy keksiä, kuinka saisi matkustajat pelastettua ja roiston pysäytettyä, ennen kuin on liian myöhäistä.

Bill & Ted -komedioista kuuluisaksi ponkaissut ja Myrskyn ratsastajilla (Point Break - 1991) toimintaelokuvien pariin hypännyt Keanu Reeves nähdään elokuvan pääroolissa losangelesilaisena poliisina, Jack Travenina, joka erikoistuu pommien purkamiseen. Jackin kyvyt pääsevätkin todelliseen koetukseen, kun hän hyppää linja-auton kyytiin, johon on asennettu pommi. Jos bussi ajaa yli 50 mailin (noin 80 kilometriä) tuntinopeutta, pommi virittyy päälle ja jos nopeus laskee alle 50 mailin, pommi ja samalla koko bussi räjähtävät. Reeves istuu jälleen erittäin passelisti lainvalvojan rooliin ja tulkitsee hyvin sinnikästä hahmoaan, joka joutuu käyttämään kaikkea kekseliäisyyttään noustakseen huippustressaavassa tilanteessa niskan päälle.

     Elokuvassa nähdään myös Jeff Daniels Jackin työparina Harrynä, Joe Morton heidän pomonaan Macina ja Dennis Hopper sekopäisenä pommimiehenä, joka on aiheuttanut Jackille haasteita aiemminkin. Linja-auton kyydissä olevista merkittävimmäksi nousee Sandra Bullockin näyttelemä Annie, joka päätyy ajamaan bussia, kun oikea kuski (Hawthorne James) saa luodista. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan. Daniels on passeli valinta Reevesin rinnalle, Mortonista löytyy karismaa poliisikomentajaksi ja Bullock pärjää mainiosti kauheaan tilanteeseen ajautuneena Anniena. Hullunkiilto silmissään varustettu Hopper on nappivalinta psykopaatiksi, joka on päättänyt pitää karmaisevaa kivaa ihmiselämien kustannuksella.

Speed - kuoleman kyydissä sisältää erittäin yksinkertaisen, mutta sitäkin tehokkaamman konseptin. Kukapa ei olisi joskus matkustanut linja-auton kyydissä? Päällisin puolin bussimatkat mieltää turvalliseksi ja mieluisaksi tavaksi kulkea paikasta A paikkaan B. Mutta mitä jos siihen bussiin olisi asennettu pommi? Ja mitä jos pommin räjähtämiseen vaikuttaa bussin nopeus? Hyvin simppelistä ideasta on saatu aikaan erittäin sähäkkä, suorastaan mahtava toimintajännäri, joka pitää äärimmäisen tiukasti otteessaan läpi lähes parin tunnin kestonsa. Jo ennen bussiin pääsemistä elokuva nostattaa hikipisarat katsojan ohimoille erittäin tiivistunnelmaisella hissikohtauksella, viestien, millaista stressaavaa menoa olisi luvassa. Kun vihdoin siirrytään linja-autoon ja mittarin näyttäessä viittäkymppiä pommi virittyy päälle, on luvassa sellaista menoa, että voi pojat.

Stressitasot kasvavat tehokkaasti elokuvan edetessä niin linja-autossa kuin kotisohvallakin. Mutkia tulee jatkuvasti matkaan, oli kyse sitten edessä olevasta ruuhkasta, jonka takia ei voi jarruttaa, bussissa panikoivista matkustajista tai ulkopuolisista tekijöistä. Sydän hakkaa yhä vain kovempaa, kun seuraa tämän jännitysnäytelmän etenemistä. Turhat on riisuttu pois ja elokuva keksii kaiken aikaa uusia keinoja hyödyntää ideaansa, jolloin homma ei käy koskaan tylsäksi. Hurja ajelu vie kohti väkevää finaaliaan ja vasta lopputekstien alkaessa voi vihdoin hengähtää. Huh huh, mikä kyyti!

Väärissä käsissä Speed - kuoleman kyydissä vajoaisi helposti täysin tyhjänpäiväiseksi tusinarainaksi, mutta ensikertalainen Jan de Bont on pistänyt kaikkensa peliin ja saa pyöriteltyä yhden kaikkien aikojen parhaista toimintafilmeistä. De Bont oli tätä ennen toiminut tosiaan kuvaajana ja hän on selvästi ottanut vaikutteita työskenneltyään Die Hardin parissa. Harmillisesti miehen ohjaajaura lähti vakuuttavan debyytin jälkeen heti aikamoiseen laskuun. Katastrofileffa Twister (1996) on vielä kelpo pätkä, mutta Speedin jatko-osa Speed 2 - vaara iskee vesillä (Speed 2: Cruise Control - 1997) mielletään usein yhdeksi kaikkien aikojen huonoimmista leffoista. Vuoden 2003 kehnon videopelileffa Lara Croft Tomb Raider - Elämän lähteen (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life) jälkeen de Bont ei olekaan ohjannut yhtäkään elokuvaa. Speed - kuoleman kyydissä on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on erittäin hyvin kuvattu ja tiukasti leikattu. Lavastajat ja efektitiimi ovat tehneet hyvää työtä bussin ja siihen liittyvän tuhon kanssa. Äänimaailma jylisee tehokkaasti ja Mark Mancina tunnelmoi erinomaisesti musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Speed, 1994, Twentieth Century Fox, The Mark Gordon Company

Arvostelu: Looper (2012)

LOOPER

Ohjaus: Rian Johnson
Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Bruce Willis, Emily Blunt, Noah Segan, Jeff Daniels, Pierce Gagnon, Piper Perabo, Summer Qing, Garret Dillahunt ja Paul Dano
Genre: scifi, toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16

Looper on Rian Johnsonin ohjaama ja käsikirjoittama scifielokuva. Johnson sai ideansa 2000-luvun alkupäässä ja alkoi puhua siitä tuottajaystävälleen Ram Bergmanille. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja lopulta Looper sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 6. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se oli myös taloudellinen menestys. Itse näin leffan vasta vuotta myöhemmin, luokkakaverini kehuttua sitä minulle useaan otteeseen. Pidin elokuvasta ja olen nähnyt sen parikin kertaa uudestaan. Viime kerrasta on tosin tainnut vierähtää jo kuusi tai seitsemänkin vuotta. Kun huomasin Looperin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 2044 Joe-nimisen looppaajan hommana on tappaa tulevaisuudesta aikakoneella lähetetyt kohteet ja hankkiutua ruumiista eroon. Eräänä päivänä hänen tappokohde onkin hän itse, 30 vuotta vanhempana ja Joen täytyy tehdä päätös, tappaako hän vanhan itsensä vai päästääkö tämän karkuun ja joutuu itsekin jahdatuksi?

Joseph Gordon-Levitt näyttelee Joeta, nuorta looppaajaa, jonka työ on tappaa tulevaisuudesta hänen aikaansa lähetettyjä kohteita. Joe on erinomainen työssään ja tehnyt kovaa tiliä keikoillaan. Mutta miten käy, kun hänelle lähetetty kohde onkin hän itse? Tulevaisuuden iäkästä Joeta esittää Bruce Willis, kenties viimeisessä roolissaan, jota seuratessa tuntuu jopa siltä, että Willis on ollut kiinnostunut siitä, mitä tekee. 2000-luvulla Willisistä taisi hiipua kaikki into näyttelemistä kohtaan, eikä ihme, että hän vajosi tekemään täyttä tusinaskeidaa, joka ei saa edes leffateatterilevitystä. Looperissa taisi selvästi olla jotain erityistä Willisinkin mielestä, sillä hän on täysillä mukana - ja niin on myös Gordon-Levitt, joka on yritetty maskeerata näyttämään nuorelta Willisiltä. Jos on nähnyt Willisin filmejä yli 30 vuoden takaa, voi sanoa, että ei Gordon-Levitt maskienkaan kera näytä samalta, mutta eipä hän toisaalta näytä yhtään itseltään. Leffan parin ensimmäisen kohtauksen aikana sitä saattaa pohtia, että näyttääpä Gordon-Levitt elokuvassa kummalliselta ja kun hän on ensi kertaa samassa kohtauksessa Willisin kanssa, katsojana yrittää löytää yhtäläisyyksiä heidän kasvoistaan, mutta muuten filmi vie niin hyvin mukanaan, ettei tähän enää tartu. Gordon-Levitt ja Willis onnistuvat esittämään Joeta taidokkaan yhteneväisesti, jolloin tuntuu siltä, että he ovat sama henkilö 30 vuoden ikäerolla.

     Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Jeff Daniels looppaajien pomona Abena, Noah Segan ja Paul Dano looppaajakollegoina Kid Bluena ja Sethinä, sekä Emily Blunt maatilalla asuvana Sarana ja Pierce Gagnon hänen poikanaan Cidinä. Nuijasta ja tosinuijasta (Dumb and Dumber - 1994) tuttu Daniels sopii yllättävänkin hyvin tylyn rikollispomon rooliin ja Blunt on tuttuun tapaansa karismaattinen omassa osassaan. Segan ja Dano ovat myös oivallisia ja lapsinäyttelijä Gagnon tekee yllättävänkin hyvää työtä vaativan hahmonsa kanssa.

Yhä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen Looper tuntuu äärimmäisen raikkaalta aikamatkustuselokuvalta omassa lajityypissään. Lukuun ottamatta vanhan Joen siirtymistä tulevaisuudesta menneisyyteen, leffassa ei kuitenkaan kovinkaan paljoa matkusteta ajassa. Elokuva hyödyntääkin tätä konseptia eri keinoin - pääasiassa suorastaan nerokkaasti! Koska Willisin esittämä Joe on vanha versio Gordon-Levittin esittämästä Joesta, nuoren Joen teoilla on vaikutusta vanhaan Joeen. Mitä kauemmin vanha Joe viettää aikaa nuoren Joen ajassa, sitä enemmän nuoren Joen elämä lähtee kulkemaan eri suuntaan kuin vanhan Joen elämä nuorena. Tällä on vaikutusta vanhaan Joeen mielen tasolla, sillä vanhalla Joella on omat muistonsa elämästään, mitä nuori Joe ei ole vielä kokenut. Mutta jos nuori Joe lähtee kulkemaan eri suuntaan, vanhan Joen muistot alkavat hiipua sitä mukaa, mitä epätodennäköisemmäksi käy, että nuoren Joen elämä tulee kulkemaan samalla lailla kuin vanhan kulki. Samalla myös fyysiset asiat vaikuttavat. Takaa-ajon aikana nuoren Joen korva saa osumaa ja se vuotaa loppuleffan ajan verta. Jos katsoo tarkkaan, tämän osuman jälkeen vanhan Joen korvasta on lähtenyt pieniä palasia, mutta hänen haavansa ovat jo arpeutuneet, sillä vanhan Joen vinkkelistä hänellä on ollut tämä haava jo kymmeniä vuosia. Nerokasta!

Rian Johnsonin käsikirjoituksen hienoudet eivät lopu vain siihen, kuinka tätä aikamatkustusta hyödynnetään filmissä. Ylipäätään tarina on vahvasti rakennettu, minkä pohjalta Johnsonin ohjauskin pääsee loistamaan. Looper on todella koukuttava elokuva, jonka jatkuva takaa-ajo pitää jännitettä hyvin yllä läpi leffan. Takaumia (tai siis visioita mahdollisesta tulevaisuudesta) hyödynnetään erinomaisesti ja välillä Johnson tekee todella luovia ratkaisuja siinä, kuinka hän siirtyy kohtauksesta toiseen ja kuinka hän näyttää asioita tai jättää näyttämättä. Elokuvasta löytyy oivaa pohdiskelua mm. siitä, voiko ihminen olla kykeneväinen tappamaan vanhemman itsensä, kuten myös siitä, onko tämän kaiken tarkoitus olla ikuisesti kehää kiertävä looppi, vai voiko sen murtaa ja muovata tulevaisuuden täysin? Kaikki johtaa todella väkevään loppuhuipennukseen, mikä vie filmin kunnialla finaaliin.

Teknisiltä ansioiltaankin Looper on onnistunut teos. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja mukana on joitain todella erityisiä kameratyöskentelyitä. Esimerkiksi yhdessä kohtaa eräs hahmo putoaa korkealta ja kamera putoaa hänen mukanaan, kääntyen samalla ilmassa. Kuvausta vain tukee mainio valaisu. Lavasteet ovat oivalliset ja pidän erityisesti siitä, kuinka maltillinen filmin kuvaus vuodesta 2044 lopulta on. Lähinnä silmiin pistävät autot tökeröiden piuhojensa kera. Gordon-Levittin maskeeraukset eivät tosiaan saa häntä näyttämään Bruce Willisiltä nuorena, mutta on hienoa, että tekijät lähtivät yrittämään jotain käytännön metodein. Jos elokuva olisi ilmestynyt muutamia vuosia myöhemmin, Disneyn aloitettua kokeilemaan vanhempien näyttelijöiden digitaalisella nuorennuksella, voi olla, että olisimme joutuneet katsomaan todella häiritsevää digi-Willisiä maskeeratun Gordon-Levittin sijaan. Efektejä Looperissa hyödynnetään hyvinä tehokeinoina ja vain pari taustakankaan käyttöä viestivät pienestä budjetista. Äänitehosteet toimivat myös ja ohjaaja Rianin serkun Nathan Johnsonin säveltämät musiikit lisäävät tunnelmaa.

Yhteenveto: Looper on mahtava scifijännäri, joka pitää tiukasti koukussaan niin toimivan tarinansa kuin syvemmän pohdiskelunsa kanssa. Aikamatkustusta hyödynnetään todella veikeästi, jopa suorastaan nerokkaasti. On hienoa, kuinka nuoren Joen teot muovaavat vanhassa Joessa niin hänen muistojaan kuin ulkonäköään. Samalla tästä löytyy hyvää pohdintaa, voisiko ihminen tehdä mitään tulevaisuuden itselleen? Onko aika pelkkä ennalta määrätty kierre, vai voiko asioita muovata tahtonsa mukaan? Pohdiskelujen päälle leffa tarjoaa tiivistunnelmaisen ja mukaansatempaavan takaa-ajotarinan, jossa pääsee vähän väliä jännittämään jommankumman Joen puolesta. Rian Johnson hoitaa työnsä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana lahjakkaasti. Näyttelijät suoriutuvat oivallisesti osistaan ja tekninenkin puoli elokuvasta on onnistunut. Kaikin puolin Looper on loistokas tieteiselokuva, jonka katsomista suositellen lämpimästi, erityisesti näin kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Looper, 2012, TriStar Pictures, FilmDistrict, Endgame Entertainment, DMG Entertainment, FilmNation Entertainment, Ram Bergman Productions

Arvostelu: The Divergent Series: Allegiant / Outolintu-sarja: Uskollinen (2016)

THE DIVERGENT SERIES: ALLEGIANT (2016)

OUTOLINTU-SARJA: USKOLLINEN

Ohjaus: Robert Schwentke
Pääosissa: Shailene Woodley, Theo James, Miles Teller, Ansel Elgort, Naomi Watts, Octavia Spencer, Jeff Daniels ja Maggie Q
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

Kirjasarjafilmatisointien trendiksi on tullut jakaa viimeinen teos kahteen osaan. Lähes tuhatsivuisessa Harry Potter ja kuoleman varjelukset -kirjassa (2007) jakaminen tuntui järkevältä ajatukselta, mutta Twilight-sarjan neljännen osan; Aamunkoin (2008) ja Nälkäpeli: Matkijanärhen (2010) jakamiset tuntuivat hieman pakotetuilta ratkaisuilta. Divergent-kirjasarja (2011-2013) on vain trilogia, mutta tietysti elokuvia tulisi neljä (Noh, on olemassa sarjaan liittyvä neljäs kirja Four - 2014, mutta Divergent itsessään on trilogia). Onneksi kyseessä ei ole kuitenkaan "Allegiant - Part 1" ja "Allegiant - Part 2", vaan neljännen elokuvan nimi vaihdettiin Ascendantiksi (2017). Silti pelkäsin hieman, että Allegiantissa (2016) olisi kyse vain turhasta väliosasta, joka ainoastaan pohjustaa loppuskabailua. Kahden edellisen osan uudelleenkatsomisen jälkeen koin olevani valmis näkemään sarjan kolmannen osan ja tänään kävin katsomassa sen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia, Divergent (2014) ja Insurgent (2015).

Jeanine on kuollut ja osastojärjestelmä on rikki. Oikeudenkäyntien alkaessa kansa jakaantuu kahteen ryhmään: Johannan uskollisiin ja Evelynin joukkoihin, jotka aloittavat taistelun Chicagon hallinnasta. Samaan aikaan Tris ja Four kumppaneineen päättävät lähteä etsimään kaupunkia ympäröivän aidan toiselta puolelta osastojärjestelmän perustajia.

Shailene Woodley ei pääse kunnolla esille tässä elokuvassa. Hänen hahmonsa Tris on muuttunut yhtäkkiä kansalaisten haluamaksi johtajaksi, mutta hän kuitenkin vetäytyy pois asemasta, ennen kuin hänelle sitä ehditään antaa. Suurimman osan elokuvan alusta Tris on kädet puuskassa ja katsoo maailmansa meininkiä tympeä ilme kasvoillaan. Vasta loppupuolella Tris pääsee jälleen olemaan tarinan päähenkilö.
     Allegiant on nimittäin pääasiassa Fourin show. Kahdessa edellisessä elokuvassa kylmäksi jättänyt Theo James vetää yhtäkkiä hyvin ja hänen hahmonsa mielenkiintoisuustaso nousee koko elokuvan ajan. Four on myös aika äijä vetäessään porukkaa turpaan läpi elokuvan. Toivottavasti seuraavassa elokuvassa Trisin ja Fourin asemat saadaan tasaisiksi, eikä katsojana jää miettimään, että kuka tässä olikaan päähahmo?
     Miles Teller... Miles v*tun Teller. Ihan oikeasti, jos hänen Peter-hahmonsa ei kuole seuraavassa osassa, niin haluan rahat takaisin.
     Ansel Elgortin hahmo Caleb pääsee vihdoin edes jotenkin vauhtiin, eikä enää tarvitse miettiä, miksi hahmo on tungettu mukaan sarjaan.
     Naomi Wattsin Evelyn-hahmo on vain korvike Kate Winsletin Jeanine-hahmolle, mutta se on varmaan tarkoituskin. Evelyn halusi ajaa Jeaninen alas hallitsijan paikalta, sillä hän ei usko siihen, mitä Jeanine edustaa... vain päätyäkseen kopioksi henkilöstä, jota hän niin vihasi.
     Octavia Spencerin Johanna-hahmo pääsee vihdoin hieman enemmän esille tässä elokuvassa. Spencer on oikein hyvä näyttelijä ja toimii tässä yhtä hyvin kuin kaikissa muissa rooleissa, jotka olen häneltä nähnyt. Hyvä Octavia!
     Isoimpana uutena hahmona on Jeff Danielsin esittämä David, joka johtaa Geneettisen hyvinvoinnin virastoa (tai jotain siihen suuntaan) aidan toisella puolella. Danielsin hahmo on todella ennalta-arvattava ja hänen roolituksensa on hyvin kyseenalainen. Itse ainakin mietin, kun hän ilmestyi ruudulle, että "älä ajattele Nuija ja tosinuijaa... älä ajattele Nuija ja tosinuijaa..." Sitä kun näkee jonkun hölmöilemässä Jim Carreyn kanssa (Dumb & Dumber - 1994), niin on häntä vaikea  ottaa tosissaan missään vakavammassa pätkässä.

Edellinen elokuva, eli Insurgent, jäi niin ikään The Maze Runnerin (2014) kaltaiseen cliffhangeriin, jossa jätettiin asiat pahasti kesken. Kaikki mitä Chicagossa tapahtui, osastojärjestelmä jne, olivat vain koe. Insurgentissa ratkaisu ärsytti, mutta onneksi Allegiant tekee siitä loogista ja tuo mukaan hyvää tarinaa, joka tekee koko Divergentin ideasta mielenkiintoisemman.

Allegiant vie muutenkin Divergentin tarinan uudelle tasolle. Elokuva on teemoiltaan paljon synkempi kuin edelliset osat. Alun julmat oikeudenkäynnit näyttävät, etteivät hyviksetkään ole täysin puhtoisia ja pääosien esittäjät näyttävät hyvin kasvoillaan, että heidän mielestään muiden toiminta heidän ympärillään on väärin. Elokuvassa näytetään, mitä on kaupunkia ympäröivän aidan takana ja kerrotaan koko jutun lähtökohdista tarkemmin. Tuntuu, että vasta nykyään elokuvien jatko-osissa käsitellään edellisen osan jättämiä jälkiä kunnolla. Ainoa ongelma jatkumolle on, että muuten tuntuu kuin Allegiant tapahtuisi vain hetken Insurgentin tapahtumien jälkeen, mutta Tris on yhtäkkiä omaksunut sankariroolin, mikä oli vielä hakusessa edellisen osan lopussa. Muuten ei ole alkupuolesta valitettavaa. Ongelmat tulevat vasta loppupuolella, mutta ne katsoja saa huomata itse.

Ohjaaja Robert Schwentke ja yhtiö Summit Entertainment ovat selkeästi vihdoin tietäneet, mitä haluavat The Divergent Seriesiltä ja varman otteen myös näkee. Harmi, että Schwentke ei ohjaa sarjan päätösosaa, kun hänellä on hyvä meno päällä ja harmi, että nyt kun varma ote on löytynyt niin sarja on jo loppumassa. Elokuva on kuvattu taidokkaasti, kuten myös leikattu. Musiikki on toimivaa, muttei jää mieleen. Tehosteet ovat myös sarjan parhaimmat, vaikka lentävät alukset näyttävät välillä hieman liian CGI-tehosteilta. Visuaalisesti maailma näyttää vihdoin siltä, miltä toivoisi. Harmi, ettei elokuva menestynyt kunnolla ja seuraavan osan budjettia on leikattu, jotta se toisi omansa takaisin ja yhtiö jäisi voitolle, eli samanlaisia efektejä ei ole varmaan odotettavissa.

Yhteenveto: The Divergent Series: Allegiant on sarjan paras osa. Muutamia heikkoja asioita on mukana, muttei samalla lailla kuin edellisissä. Jos pidit edellisistä osista, niin tämä toimii varmasti. Toimintaa on vihdoin kunnolla - lähitaistelu- ja ampumiskohtaukset toimivat erittäin hyvin, etenkin kun on kyseessä teinihömppäleffa. Vaikka se on vain puolikas viimeisestä osasta, niin se tuntuu siltä, kuin se olisi oma kirjansa alunperin. Ymmärtääkseni elokuvan käsikirjoitus ottaa vapauksia kirjasta, juurikin jotta Allegiant tuntuisi kokonaisemmalta elokuvalta, eikä vain viimeisen osan mainokselta. Elokuva jää silti tietenkin kesken ja isoin taistelu on vielä edessä. Kesää 2017 ja Ascendantia odotellessa...

Kirjoittanut: Joonatan, 8.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.fashiongonerogue.com
The Divergent Series: Allegiant, 2016, Summit Entertainment