Arvostelu: The Monkey (2025)

THE MONKEY

Ohjaus: Osgood Perkins

Pääosissa: Theo James, Christian Convery, Tatiana Maslany, Colin O'Brien, Rohan Campbell, Sarah Levy, Osgood Perkins, Laura Mennell, Elijah Wood, Nicco Del Rio, Tess Degenstein, Danica Dreyer ja Adam Scott

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

The Monkey perustuu Stephen Kingin novelliin Apina (The Monkey) vuodelta 1980. Jo vuosia sitten Frank Darabont suunnitteli elokuvasovitusta novellin pohjalta, tehtyään Kingin tarinoista elokuvat Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994), Vihreä maili (The Green Mile - 1999) ja The Mist - usva (The Mist - 2007), mutta projekti ei toteutunut. Black Bear Pictures hankki novellin filmatisointioikeudet ja ryhtyi työstämään adaptaatiota ohjaaja-käsikirjoittaja Osgood Perkinsin ja tuottaja James Wanin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt The Monkey saapuu elokuvateattereihin. Itselleni Kingin kyseinen tarina ei ollut tuttu, mutta haluan toki nähdä uudet elokuvat, jotka on tehty hänen töidensä pohjalta. Pidin myös paljon ohjaaja Perkinsin edellisestä elokuvasta, Longlegsistä (2024) ja halusin nähdä häneltä lisää kauhua. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Monkeyn sen ennakkonäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Lapsina kaksoisveljet Hal ja Bill joutuivat kauhistelemaan järkyttäviä kuolemia, löydettyään isänsä tavaroiden joukosta vanhan leluapinan. Pojat luulivat päässeensä lelusta ja sen tuomasta tuhosta eroon, mutta kun ihmisiä alkaa taas vuosien jälkeen kuolla karmeilla tavoilla, he ovat varmoja, että apina on palannut.

Netflixin Sweet Tooth -sarjasta (2021-2024) tuttu Christian Convery nähdään identtisinä kaksosina Hal ja Bill Shelburnina ja myöhemmin elokuvassa samoja veljiä aikuisena näyttelee Theo James. Vaikka veljekset näyttävät samalta, ovat he persoonina täysin erilaisia. Siinä, missä Hal on hiljaisempi hissukka, Bill on ylimielinen ja veljeään huonosti kohteleva mulkvisti. Kummatkin kompensoivat olemuksellaan ja käytöksellään isänsä (Adam Scott) outoa katoamista ja eräänä päivänä käydessään läpi isänsä tavaroita, he löytävät leluapinan, jonka veljet kauhukseen huomaavat aiheuttavan hirvittäviä kuolemia joka kerta, kun lelun virittää soittamaan rumpuaan. Nuori Convery on mainio tuplaroolissa, esittäen niin uskottavasti kahta erilaista persoonaa, että välillä pitää oikein tuijottamalla tuijottaa, että onko kyseessä oikeasti yksi ja sama näyttelijä. Jamesin työ onkin sitten hapuilevampaa. Hänen näyttelemänsä aikuinen Hal on onnistunut, tämän tultua vainoharhaiseksi apinan mahdollisesta paluusta, mikä on puskenut Halin eroon vaimostaan (Laura Mennell) ja heidän yhteisestä pojastaan Peteystä (Colin O'Brien). Sen sijaan aikuinen Bill on Jamesin esittämänä varsin myötähäpeällinen karikatyyri, jonka lapsuuden monitahoisuus menee melkeinpä sketsihahmon puolelle.

     Elokuvassa nähdään myös Tatiana Maslany Halin ja Billin äitinä Loisina, Sarah Levy ja ohjaaja Osgood Perkins veljesten Ida-tätinä ja Chip-setänä, sekä pian Suomeen vierailulle saapuva Elijah Wood Petey-pojan uutena isäpuolena, joka on varsin vekkuli tyyppi kaikessa ärsyttävyydessään ja onkin harmi, että Woodin ruutuaika jää vain yhden kohtauksen mittaiseksi. Sivunäyttelijät ovat hyvässä vedossa, joskin sivuhahmot taipuvat Jamesin Bill-tulkinnan tavoin lähinnä karikatyyrien puolelle.

The Monkey on saanut viime viikkoina runsaasti positiivista palautetta ja sitä on kehuttu yhdeksi parhaista Stephen Kingin töihin perustuneista filmatisoinneista pitkään aikaan. Nämä kehut ja Osgood Perkinsin edellinen työ, todella tehokkaasti ahdistanut Longlegs saivat minut erittäin innokkaaksi näkemään mitä olisikaan luvassa, mutta valitettavasti joudun toteamaan, että vastassa oli pienoinen pettymys. The Monkey on varsin menevä kauhukomedia, joka jaksaa naurattaa useasti, lähinnä synkän huumorintajunsa takia. Oli kyse sitten yliampuvan verisistä tai muuten mielikuvituksellisista kuolemista, joita leluapinan virittäminen rumpusooloon saa aikaan tai hahmojen varsin pessimistisestä ja nihilistisestä elämänasenteesta, elokuvan komediaosasto on pääasiassa onnistunutta. Kauhupuoli onkin sitten hitusen ontuvampaa. Leluapina on virnuilussaan aika karmiva ilmestys, mutta eipä leffaan ole saatua sen kummempaa jännitettä rakennettua, lukuun ottamatta paria ensimmäistä kertaa, kun apina iskee ja katsoja jännittää kenelle tulee käymään ikävästi ja millä tavalla? Näistä kuolinkohtauksista tosin syntyy voimakkaita mielleyhtymiä Final Destination -elokuviin (2000-).

Se, mikä kuitenkin jätti minua eniten kylmäksi, oli elokuvan tarinankerronta. Itse tarina kinastelevista veljistä ensin lapsina ja sitten aikuisina, sekä heidän synkkä salaisuutensa kuolemia kylvävästä leluapinasta on lähtökohtaisesti mainio, mutta Perkins ei tunnu pääsevän sen kanssa vauhtiin niin hyvin kuin voisi toivoa. Sekä veljesten keskinäinen konflikti, että Halin ja hänen poikansa Peteyn välinen vaikea suhde jäävät todella tönköiksi. Myös loppupää on tietyssä överiydessään outo antikliimaksi, kenties juuri siksi, että tässä kohtaa leffa unohtaa viimeisetkin kauhunrippeensä ja muuttuu puhdasveriseksi komediaksi.

The Monkeyn kauhuosaston vajaavaisuudet tuottivat itselleni pettymyksen erityisesti siksi, että Perkinsin Longlegs oli ilmapiiriltään mielestäni pitkästä aikaa aidosti jopa piinaava teos ja toivoin saavani kunnon jännitettä myös nyt. Perkinsin ohjaus on periaatteessa toimivaa, mutta hänen käsikirjoituksensa jää kerronnan puolelta ontuvaksi. Alkuperäinen käsikirjoitus oli huomattavasti synkempi, mutta kun Perkins saapui mukaan produktioon, mies pisti tekstin täysin uusiksi ja lisäsi siihen runsaasti komediaa, pitäessään tappavaa leluapinaa huvittavana ideana. Itse apina on tosiaan ilmestyksenä hyytävä, läpitunkevan katseensa ja kuolemasta iloa saavan virnuilunsa kanssa. Kingin alkuperäistarinassa apina muuten soittaa symbaaleja, mutta koska Pixar oli tehnyt tällaisen apinalelun Toy Story 3:ssa (2010), tekijät pelkäsivät tekijänoikeussyytettä ja halusivat kokeilla jotain erilaista. Omasta mielestäni rumpuidea on oikein mainio. Teknisiltä ansioiltaan The Monkey on hitusen ailahteleva. Se on hyvin kuvattu, lavastettu ja valaistu ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, mutta tietokonetehosteet ovat silmiinpistävän keskeneräisen näköisiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Monkey, 2025, Atomic Monster, Black Bear International, C2 Motion Picture Group, Range Media Partners, Stars Collective Films Entertainment Group. The Safran Company

Arvostelu: The Witcher: Nightmare of the Wolf (2021)

THE WITCHER: NIGHTMARE OF THE WOLF

Ohjaus: Lauren Schmidt Hissrich

Pääosissa: Theo James, Mary McDonnell, Lara Pulver, Tom Canton, Kari Wahlgren, Graham McTavish, Matt Yang King, David Errigo Jr., Jennifer Hale ja Adam Croasdell

Genre: anime, fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Andrzej Sapkowskin kirjoihin ja niiden pohjalta tehtyihin videopeleihin perustuva Netflix-sarja The Witcher - Noituri (The Witcher - 2019-) nousi suosituksi, kun sarjan avauskausi julkaistiin joulukuussa 2019. Jatkokausien lisäksi Netflix päätti ryhtyä rahastamaan franchisella oikein kunnolla ja jo kuukausi sarjan ykköskauden julkaisun jälkeen yhtiö ilmoitti työstävänsä anime-elokuvaa, joka sijoittuisi samaan maailmaan. The Witcher: Nightmare of the Wolf julkaistiin Netflixissä elokuussa 2021, mutta itseltäni leffa jäi väliin, vaikka olen sarjaa seurannut. Kuitenkin nyt, kun Netflixiin on tulossa uusi Noituri-animeleffa The Witcher: Sirens of the Deep (2025), päätin vihdoin katsoa ja arvostella Nightmare of the Wolfin.

Noituri Vesemir ryhtyy selvittämään useiden haltiatyttöjen katoamista, samalla kun hän yrittää suojella Kaedwenin kuningaskuntaa pahoilta voimilta.

The Witcher: Nightmare of the Wolf tapahtuu vuosikymmeniä ennen varsinaisen The Witcher - Noituri -sarjan tapahtumia ja elokuvan keskiössä on sarjan päähenkilö Geralt Rivialaisen mentori Vesemir (äänenä Theo James), silloin kun mies oli vielä nuorempi noituri. Hahmo on oivallisen erilainen persoona kuin Geralt. Siinä, missä Geralt on vähäsanainen ja ryppyotsainen, Vesemir on virnuileva ja vitsaileva, heittäen huonoa läppää, samalla kun hän halkoo hirviöitä miekallaan palasiksi. Aluksi elokuva pohjustaa hahmoa toimivasti, mutta tämän kehityskaari jää lopulta harmillisen hapuilevaksi ja ohkaiseksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Vesemirin lapsuudenystävä lady Illyana (Mary McDonnell), Vesemirin noituriksi koulinut Deglan (Graham McTavish), Vesemiriltä apua pyytävä haltia Filavandrel (Tom Canton), Kaedwenin kuningas (Adam Croasdell), noitureita vastustava Tetra Gilcrest (Lara Pulver), sekä pahoja voimia hallitseva Kitsu (Kari Wahlgren). Sivuhahmot jäävät erityisen ohuiksi. Alussa takaumien kautta elokuva yrittää rakentaa katsojalle tunnesidettä Vesemiriin ja lady Illyanaan, sekä heidän entiseen ystävyyteensä, mutta kömpelösti.

Enpä koe, että olisin paljoa menettänyt, vaikken olisikaan koskaan katsonut The Witcher: Nightmare of the Wolfia. Kyseessä on juuri niin rahan perässä tehty lisäosa kuin etukäteen olin aavistellut. Alun taistelu metsähiittä vastaan on vielä ihan menevä ja takaumat Vesemirin lapsuudesta ja noituriksi ryhtymisestä ovat ihan kiinnostavaa seurattavaa, mutta kun varsinainen tarina starttaa, ei leffa onnistunut yhtään nappaamaan minua mukaansa. Kuten jo totesin, hahmokaaret jäävät alikehitetyiksi, mihin vaikuttaa eritoten se, että leffalla on kestoa vain tunti ja kaksikymmentäkolme minuuttia, mihin kuuluvat niin alku- kuin lopputekstit. Alkupäästä tuntuu siltä, että tekijöillä olisi käsissään jokin parinkin tunnin eepos, mutta sitten rahat ovat loppuneet kesken tai jotain ja loppuleffaa on pitänyt tiivistää reippaasti.

Elokuva ei onnistunut missään vaiheessa ravistelemaan tiettyä yhdentekevyyden tunnetta ja vaikka kesto onkin lyhyt, tämä yhdentekevyys teki leffasta jopa hitusen pitkäveteisen. Toimintakohtaukset ovat ihan komeasti toteutettua mättöä, mutta niistä uupuu jännite ja jopa viihdearvo, jolloin homma on lähinnä aikamoista mekastusta. Nightmare of the Wolfia ei voi suositella juuri muille kuin niille kovimman luokan The Witcher -sarjan faneille, jotka janoavat lisää seikkailuja Mantereelta. On leffa parempi kuin surkea esiosasarja The Witcher - Noituri: Verilinja (The Witcher: Blood Origin - 2022), muttei silti kovinkaan kummoinen, eivätkä odotukseni tulevaa Sirens of the Deep -leffaa kohtaan pahemmin nousseet.

Elokuvan ehdottomasti parasta antia on sen animaatiojälki. Animetoteutus on todella tyylikäs ja tämä maailma herää visuaalisesti täysin eri tavalla eloon kuin varsinaisessa näytellyssä sarjassa. Hahmot liikkuvat sulavasti ja kuten jo totesin, toimintakohtaukset ovat hienon näköisiä. Taustat ovat komeita ja yksityiskohtaisia ja elokuva on myös mukavan värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Brian D'Oliveiran säveltämät musiikit ovat mainiot.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Witcher: Nightmare of the Wolf, 2021, Netflix, Studio Mir, Hivemind, Platige Images, Base FX

Arvostelu: Underworld: Blood Wars (2016)

UNDERWORLD: BLOOD WARS

Ohjaus: Anna Foerster

Pääosissa: Kate Beckinsale, Theo James, Tobias Menzies, Lara Pulver, Bradley James, Peter Andersson, James Faulkner, Clementine Nicholson, Daisy Head, Oliver Stark ja Charles Dance

Genre: fantasia, toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Kate Beckinsalen tähdittämä vampyyri-ihmissusileffa Varjojen valtakunta (Underworld - 2003) sai vaisuja arvosteluja, mutta se oli taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jatko-osat Underworld: Evolution (2006), Underworld: Rise of the Lycans (2009) ja Underworld: Awakening (2012) saivat vielä negatiivisempaa palautetta kriitikoilta, mutta ne olivat kaikki menestyksiä lippuluukuilla. Alun perin työnimellä "Underworld: Next Generation" kulkeneen viidennen osan teosta ilmoitettiin vuonna 2014 ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2015. Lopulta Underworld: Blood Wars sai ensi-iltansa joulukuussa 2016. Elokuva menestyi budjettiinsa verrattuna kelvollisesti, mutta jäi elokuvasarjan selvästi huonoiten menestyneimmäksi leffaksi, minkä lisäksi kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Itse näin Varjojen valtakunnan jo lapsena ja sen kolme ensimmäistä jatko-osaa myöhemmin teininä, enkä pahemmin välittänyt näkemästäni, joten Underworld: Blood Wars jäi minulta väliin, kun se saapui Suomeen suoraan myyntiin ja vuokralle vuonna 2017. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän viime syksynä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Muutama kuukausi Underworld: Awakeningin jälkeen oli vihdoin aika huipentaa sarja toistaiseksi viimeisellä osalla Underworld: Blood Wars.

Selene on piilottanut arvokasta verta omaavan tyttärensä, jota niin vampyyrit kuin ihmissudet jahtaavat. Selenen tavoitteena on vihdoin ja viimein päättää lajien vuosisatoja kestänyt sota.

Kate Beckinsale nähdään jälleen kerran vampyyri Selenenä, joka erityisen verilinjansa takia kestää jopa auringonvaloa. Selene on joutunut piilottamaan tyttärensä Even, jota vampyyrit jahtaavat kostaakseen Selenelle vanhimpien kuoleman ja jota ihmissudet haluavat käyttää uuden vampyyri-ihmissusi-mutanttiarmeijan luomiseen. Beckinsalen roolisuorituksesta alkaa jo näkyä selvää kyllästymistä elokuvasarjaa kohtaan ja hän ilmoittikin pian Underworld: Blood Warsin ilmestyttyä, ettei enää palaisi tulevaisuudessa mahdollisiin jatko-osiin (ilmoitus, jonka hän on viime vuosien aikana perunut, luultavasti siksi, että eipä hän oikein muuten rooleja saa). Ei Beckinsale ole koskaan leffasarjan varrella erityisen hyvää työtä tehnyt näyttelijänä, mutta sentään hän on ollut täysillä menossa mukana. Tällä kertaa hänen kasvoiltaan paistaa tietty hälläväliä-fiilis.

     Paluun sarjaan tekevät myös edellisleffassa esitellyt vampyyrit David (Theo James) ja hänen isänsä Thomas (Charles Dance). Puisehko James ei vieläkään vakuuta roolissaan ja Dancen karisma menee hukkaan vampyyrijohtajan osassa. Uusina hahmoina esitellään ihmissusien uusi johtaja Marius (Tobias Menzies), tämän vampyyri-salarakas Alexia (Daisy Head), omiaan juonitteleva vampyyri Semira (Lara Pulver), hänen rakkaansa Varga (Bradley James), sekä pohjoisen vampyyriklaanin johtaja Vidar (Peter Andersson) ja hänen tyttärensä Lena (Clementine Nicholson). Tulokkaatkaan eivät pahemmin vakuuta, eikä yleensä oiva Menzies istu uuden pahiksen saappaisiin.

Lukuun ottamatta yllättävänkin toimivaa esiosatarinaa kertovaa kolmososaa, Rise of the Lycansia, saippuasarjamaisiksi muuttuneet Underworld-elokuvat ovat luisuneet alamäkeen alkuperäisen, ihan kelpo fantasiatoimintaleffa Varjojen valtakunnan jälkeen. Nelososa Underworld: Awakening oli jo varsin kehno ja nyt Underworld: Blood Wars on aivan karsea raina, jota katsoessa huomaa toivovansa, että Selene ja kumppanit olisi älytty pistää päiviltä jo aikapäiviä sitten. Ohuttakin ohuempi käsikirjoitus vailla kunnollista tarinaa on pelkkä kehys sille, että nämä toinen toistaan pahvisemmat hahmot voidaan nakittaa tukkanuottasille tasaisin väliajoin. Toimintaa on paljon, mutta se on totaalisen ponnetonta, jännityksetöntä ja suoraan sanottuna pirun tylsää katseltavaa. Digiveri roiskuu koomisen yliampuvasti ja siisteiksi tarkoitetut ampumiset ovat yhtä tyhjän kanssa, kun luodit vain kimpoilevat kohteistaan.

Pituutta elokuvalla on sentään vain puolitoista tuntia, mutta silti leffa tuntuu kestävän ties kuinka kauan. Kun alussa on jälleen kerrattu aiempien filmien tapahtumat (koska tekijätkin selvästi tietävät, kuinka yhdentekevää ja unohdettavaa kertakäyttöhömppää puskevat ulos), elokuva paahtaa menemään kamalalla kiireellä, mutta katsojan on vaikea päästä menoon mukaan. Kun tarinaa ei tunnu olevan lainkaan, Selene pusketaan syrjään tylsien sivuhahmojen tieltä ja jatkuvat taistelukohtaukset eivät säväytä lainkaan, sitä huomaa herkästi löytävänsä kiinnostavampaa puuhaa. Yliampuvassa muka-cooliudessaan Blood Wars on myös myötähäpeällisen korni ja koominen tekele. Kun leffa vihdoin älytään viedä päätökseensä muka-eeppisesti, ensimmäinen ajatus on "siinäkö se nyt sitten oli?"

Elokuvan on ohjannut ensikertalainen Anna Foerster, joka oli aiemmin tehnyt muutamia televisiosarjajaksoja. Foersterin kokemattomuuden huomaa ja lopputulos on todella kälyinen. Surkea on myös Cory Goodmanin käsikirjoituksen raakile. Goodman repii uusia ideoita epätoivoisesti hatustaan ja käyttää naurettavan paljon samaa kikkaa, jossa hahmoille ja katsojille selitetään asioita vampyyrien juotua toistensa verta. Kirjoittajan shokeeraaviksi tarkoitetut "hän olikin kaiken takana tai osa tärkeintä hirviösukua" -juonenkäänteet ja -paljastukset eivät hetkauta todellisuudessa suuntaan tai toiseen. Tekniseltä puoleltaan Underworld: Blood Wars on myös aikamoinen sekasotku. Se on kehnosti kuvattu ja leikattu kasaan. Etenkin toimintakohtaukset ovat typerryttäviä visuaalisen toteutuksensa puolesta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset sentään toimivat, mutta tietokonetehosteet ovat suorastaan pöyristyttävän paskoja. Siitä huolimatta, että edellinen leffa oli sarjan menestynein, Blood Wars on tehty paljon pienemmällä budjetilla ja sen myös huomaa. Ihmissusista paistaa digitaalisuus ja Mariuksen hybridimuodosta tulee kaikessa koomisessa käppäisyydessään mieleen PlayStation 2:n videopelien päävastukset. Äänimaailma tykittelee yliampuvasti menemään ja Michael Wandmacherin musiikit ovat sopivan yhdentekevää jumputusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld: Blood Wars, 2016, Screen Gems, Lakeshore Entertainment, LStar Capital, Stillking Films, Sketch Films

Arvostelu: Underworld: Awakening (2012)

UNDERWORLD: AWAKENING

Ohjaus: Måns Mårlind ja Björn Stein

Pääosissa: Kate Beckinsale, India Eisley, Theo James, Stephen Rea, Michael Ealy, Charles Dance, Kris Holden-Ried, Sandrine Holt ja Wes Bentley

Genre: fantasia, toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Len Wisemanin elokuva Varjojen valtakunta (Underworld - 2003) oli ristiriitaisista arvosteluista huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa oli totta kai tiedossa. Heti, kun ykkösleffa oli todettu menestykseksi, tuotantoyhtiö Screen Gems tilasi Wisemanilta kaksi elokuvaa lisää, jatko-osan Underworld: Evolution (2006) ja esiosan Underworld: Rise of the Lycans (2009). Niistäkään eivät kriitikot piitanneet, mutta kummatkin olivat menestyksiä lippuluukuilla, joten lisää oli luvassa. "Underworld 4: New Dawn" -työnimellä kulkenutta leffaa käsikirjoitettiin uudestaan ja uudestaan, mutta tekijät eivät olleet siihen koskaan tyytyväisiä. Kuvaukset jopa käynnistyivät maaliskuussa 2011 keskeneräisen käsikirjoituksen kanssa. Elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja lopulta Underworld: Awakening sai ensi-iltansa tammikuussa 2012. Vaikka leffa sai lähes täyslyttäyksen kriitikoilta, nousi se elokuvasarjan menestyneimmäksi osaksi. Itse katsoin Varjojen valtakunnan jo lapsena, mutta jatko-osat tähän nelososaan asti vasta myöhemmin. En silloin pitänyt Underworld: Awakeningista, mutta kun päätin ensimmäisen elokuvan 20-vuotisjuhlan kunniaksi arvostella koko leffasarjan läpi, minun täytyi tietty antaa nelososalle uusi mahdollisuus. Katsoinkin Underworld: Awakeningin jo muutama päivä Rise of the Lycansin jälkeen.

Ihmiskunta on saanut tietää vampyyrien ja ihmissusien olemassaolosta ja nyt lajit joutuvat taistelemaan selviytymisestään. Kahdentoista vuoden vankeudesta vapautunut Selene etsii Michaelia ja kohtaa uusia tuttavuuksia - niin liittolaisia kuin vihollisia.

Kate Beckinsale palaa rooliinsa Selene-vampyyrinä ensi kertaa kunnolla kuuteen vuoteen, toimittuaan pelkkänä kertojaäänenä edellisosassa Underworld: Rise of the Lycansissa. Beckinsale jatkaa tuttuun tapaansa, suoriutuen jälleen uskottavasti vampyyrisoturin osasta. Selene on taas kerran etsimässä vampyyri-ihmissusi-hybridi Michael Corvinia, mutta koska tätä esittänyt Scott Speedman ei halunnut palata leffasarjaan, Selene kohtaakin uusia hahmoja, jotka aiheuttavat hänelle monenlaista päänvaivaa.

     Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään Stephen Rean näyttelemä ihmistohtori Jacob Lane, joka tekee tutkimuksia vampyyreillä ja ihmissusilla, sekä tämän poika Quint (Kris Holden-Ried), Theo Jamesin esittämä vampyyri David ja hänen isänsä Thomas (Charles Dance), Michael Ealyn näyttelemä ihmisetsivä Sebastian, sekä India Eisleyn esittämä hybridityttö Eve. Rea ja Dance sopivat erityisen mainiosti rooleihinsa pahaksi tutkijaksi ja uudeksi vampyyriyhteisön johtajaksi. Loput hoitavat hommansa passelisti. Hahmot jäävät kuitenkin aika yhdentekeviksi, eikä Selenen ja Eve-tytön lisäksi muista jaksa paljoa välittää.

Underworld-sarjan kolmososan, Rise of the Lycansin tehtyä aikahyppyä taaksepäin vampyyrien ja ihmissusien sodan juurille, neljäs leffa Underworld: Awakening toimii jatko-osana kahden ensimmäisen filmin tarinalle. Elokuvien välillä maailma on kuitenkin ehtinyt muuttua reippaasti ja nyt ihmiskunta on tietoinen vampyyrien ja ihmissusien olemassaolosta. Monsterilajien sota onkin vaihtunut selviytymistaisteluksi yhteistä vihollista vastaan. Lähtökohdat ovat mainiot, mutta niistä ei saada paljoa aikaiseksi. Kuten jo alussa mainitsin, elokuvan tuotannolla oli paljon ongelmia, eikä oikein kukaan tuntunut olevan tyytyväinen filmin käsikirjoitukseen. Kuvaukset käynnistettiin pelkän raakiletekstin voimin ja sen myös huomaa. Underworld: Awakening on kevyesti sarjan tähän asti huonoin osa.

Hyvin nopeasti yhdeksi ongelmaksi muodostuu, ettei Awakening edes tunnu Underworld-elokuvalta. Siitä tulee paljon vahvemmin mieleen Screen Gemsin tuottamat, videopeleihin perustuvat Resident Evilit (2002-2016). Tapa kerrata aiempia tapahtumia ja alun tutkimuslaitoslokaatio, sekä lopun jättimörökölli pistävät miettimään, että kumpaakohan leffasarjaa tässä nyt alkoi katsomaan? Asiaa ei auta, että maailman muutoksia ihmettelevästä Selenestä tulee mieleen Milla Jovovichin Alice-hahmo. Vaikka katsojanakin ihmettelee elokuvasarjan uutta, futuristista maailmankuvaa, ei elokuva onnistu nappaamaan mukaansa edellisosien tavoin.

Vaikka kestoa on alle puolitoista tuntia ja suuri osa siitä käytetään toimintakohtauksiin, elokuva on jopa pitkäveteinen. Toisille leffa on varmasti passelia aivot narikkaan -viihdettä, mutta kun itse en jaksanut välittää hahmoista, löyhäksi jäävä tarina ei vakuuttanut, eivätkä toimintakohtaukset ole kaksisia, ei Underworld: Awakeningissa ollut oikein mitään tarttumapintaa, joka olisi onnistunut edes viihdyttämään. Taistelut ovat ponnettomia ja muuttuvat yhä vain koomisemmaksi räiskinnäksi, kun katsoja alkaa kyseenalaistamaan Selenen pyssyjen ammuskapasiteettia. Vampyyrien ja ihmissusien täyttämässä leffassa epäuskottavinta onkin, kuinka pitkään sankarittaren uusilla sarjatulipistooleilla voi ampua. Selene kyllä vaihtaa uudet lippaat silloin tällöin, mutta missä hahmo niitä säilyttää? Ne eivät ole näkyvillä ja tuskin ne hahmon ihonmyötäiseen nahka-asuunkaan mahtuvat.

Ohjauksesta vastaa tällä kertaa ruotsalaisduo Måns Mårlind ja Björn Stein, jotka eivät saa juuri mitään aikaiseksi elokuvalla. Jännite ja into uupuvat täysin. Asiaan toki vaikuttaa elokuvan kömpelö käsikirjoitus, jota oli lopulta rustaamassa huomattavasti enemmän ihmisiä kuin lopputekstit antavat ymmärtää. Jossain rainan uumenissa uinuu potentiaalinen toimintakauhuleffa, mutta siihen ei päästä käsiksi. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta paikoitellen hutiloiden leikattu kasaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat, mutta valaisutiimi on tehnyt erikoisen ratkaisun, pistäessään kattovalot välkkymään jokaisen toimintakohtauksen ajaksi. Jos olet siis yliherkkä valoille, ei Underworld: Awakening todellakaan sovi sinulle. Erikoistehosteet eivät vakuuta ja on todella selvää, milloin ihmissudet ovat tietokoneanimoituja ja milloin asuja. Äänimaailma koostuu osittain joistain studiokoneen äänikansion ilmaistiedostoista. Säveltäjä Paul Haslingerkin hoitaa hommansa laiskasti, työstettyään vain pari melodiaa mukaan ja muuten elokuva on täynnä kappaleita eri artisteilta ja yhtyeiltä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld: Awakening, 2012, Screen Gems, Lakeshore Entertainment, Sketch Films, Saturn Films, UW4 Productions

Arvostelu: Dual (2022)

DUAL

Ohjaus: Riley Stearns

Pääosissa: Karen Gillan, Beulah Koale, Aaron Paul, Maija Paunio, Sanna-Jude Hyde, Kris Gummerus ja Theo James

Genre: draama, scifi, komedia

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 12

Dual on Hollywoodin ensimmäinen kokonaan Suomessa kuvattu elokuva. Ohjaaja-käsikirjoittaja Riley Stearns työsti leffan tarinan ja sai kerättyä tuotantotiimin ja näyttelijät ympärilleen. Hän yritti löytää kuvauspaikkaa Kanadasta ja Uudesta-Seelannista, mutta sen osoittauduttua koronaviruspandemian takia liki mahdottomaksi, hän päätti kuvata leffan Suomessa Tampereella. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2020 ja lopulta Dual sai ensi-iltansa tämän vuoden alussa. Leffa sai todella pienimuotoisen teatterilevityksen Suomessa ja minulta meni elokuva kokonaan ohi, kun siitä esitettiin parit näytökset Helsingissä keväällä. Minua toki kiinnosti Suomessa kuvattu Hollywood-elokuva ja olin seurannut siitä nousseita uutisia ja sosiaaliseen mediaankin levinneitä juttuja muun muassa tamperelaisravintolasta, jonka eteen oli pystytetty kyltti, että näyttelijä Aaron Paul voisi syödä siellä ilmaiseksi. Katsoinkin Dualin, kun se oli vihdoin saapunut vuokrattavaksi.

Sarah saa tietää olevansa kuolemansairas ja hän teettää itsestään kloonin, joka ottaisi hänen paikkansa kuoleman jälkeen. Kuitenkin kun Sarah saa kuulla, että hän on yllättäen parantunut, hänen täytyy keksiä, mitä tehdä kloonille.

Doctor Who -sarjalla (1963-) kuuluisuuteen noussut ja nykyään parhaiten Marvelin elokuvauniversumin Nebulana tunnettu Karen Gillan nähdään elokuvan pääroolissa Sarahina, alkoholisoituneena ja masentuneena naisena, joka saa tietää sairastavansa tappavaa tautia ja ettei hänellä olisi enää kauaa elinaikaa. Gillan näyttelee myös Sarahin kloonia, jonka hän teettää auttamaan läheistensä surun poistossa. Gillan on osoittanut osaamistaan vuosien varrella, mutta Dualissa hän tekee tähän asti heikoimman roolisuorituksensa. Ohjaaja Riley Stearnsin tyyliin selvästi kuuluu puisen näyttelemisen tavoittelu, mutta tässä tapauksessa homma ontuu. Pökkelömäinen roolityö tekee Sarahista aika tylsän, eikä niin hänen kuin hänen klooninsakaan puolet tarinasta jaksa napata mukaansa. On ymmärrettävää, että Gillan tulkitsee kloonia aluksi todella puisesti, mutta kun hän tarjoaa kummatkin roolit yhtä elottomasti, tuntuu herkästi siltä kuin katsoisi kertomusta roboteista.

     Gillanin lisäksi elokuvassa nähdään muun muassa Beulah Koale Sarahin miehenä Jamesina, Breaking Bad -sarjasta (2008-2013) tuttu Aaron Paul taistelulajikouluttaja Trentinä, sekä suomalaisnäyttelijöitä, kuten Maija Paunio Sarahin äitinä, Andrei Alén kloonitehtaan työntekijänä, Kris Gummerus lakimiehenä, sekä suomalaisamerikkalainen Sanna-Jude Hyde lääkärinä. Koale tuo hieman eloa muuten jäykkien roolitöiden keskelle. Monelle on varmasti harmi, kuinka vähän ruutuaikaa Paul lopulta saa. Suominäyttelijät hyppäävät jenkkitähtien vierelle menoon mukaan kelvollisesti.

Dual on ollut varmasti kaikille elokuvista kiinnostuneille suomalaisille kiehtova projekti, sillä kyseessä on tosiaan ihka ensimmäinen Hollywood-elokuva, joka on kuvattu kokonaan Suomessa. Ja koska suomalaiset sattuvat olemaan sellaista kansaa, jotka huutavat "torille!" vaikka maan nimi kuultaisiin ulkomaiden uutisissa negatiivisessa mielessä, on ymmärrettävää, että Dualin kuvausten aikaan suomalaismediat puskivat joka tuutista juttua produktiosta. Harmillisesti yleensä hyvät näyttelijät ja kuvauspaikkana toimiva Tampere haaskataan täysin pitkäveteisessä tieteiskertomuksessa, joka kaatuu omien fiksujen ideoidensa alle.

Puinen näytteleminen on lähestulkoon oma taiteenmuotonsa, jonka hallitseminen voi johtaa erittäin vangitsevaan esitykseen. The Lobsterin (2015) ja The Favouriten (2018) ohjaaja, kreikkalainen Yorgos Lanthimos on suorastaan mestari sillä alalla, puhumattakaan Jim Jarmuschista, jonka leffaa Night on Earth (1991) on myös kuvattu Suomessa. Vasta kolmatta täyspitkää elokuvaansa tekevä Riley Stearns voi vain kuvitella pääsevänsä samalle tasolle. Ponnettomat roolityöt ovat vain yksi tekijä, jonka takia Dual on jopa hieman tylsä raina. Se on lähtökohdiltaan kiehtova ja elokuvassa pohditaan oivallisesti syvällisiä muun muassa keinotekoisen henkilön ihmisyydestä. Meno on hoidettu hieman kompuroivan satiirin kautta. Leffaa markkinoidaan tieteistrillerinä, mutta se on enemmänkin draamakomedia, jonka huumori on absurdia ja rutikuivaa. Sekin on taiteenmuoto, jota Stearns ei oikein hallitse.

Dual on hyvin kuvattu, mutta suomalaisille tulee varmasti isona pettymyksenä, kuinka vähän Tampere onkaan lopulta esillä leffassa. Paikalliset voivat varmasti bongata parit tutut paikat ja suomalaiset tienviitat ja suojatiemerkit nostavat väkisinkin hymyn huulille, mutta muuten elokuva sijoittuu liiaksikin asti pieniin asuntoihin. Nättiä metsämaisemaa mahtuu sentään mukaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta äänimaailma jää aika mitäänsanomattomaksi. Emma Ruth Rundlen säveltämät musiikit eivät koskaan nouse esille.

Yhteenveto: Dual on mielenkiintoisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen lattea elokuva, joka tarjoaa valitettavan vähän Karen Gillanin, Aaron Paulin tai tieteistarinoiden ystäville, puhumattakaan suomalaisista, jotka odottivat innolla näkevänsä Tampereen edustettuna ihka oikeassa Hollywood-elokuvassa. Elokuvan juoni on kiinnostava, mutta sen pohjalta laadittu käsikirjoitus on hieman ponneton. Asiaa ei auta Riley Stearnsin tönkkö ohjaus. Puinen näytteleminen ja kuiva huumori ovat taiteenlajeja, joita Stearns ei hallitse ja lopputulos on lähinnä vaivaannuttava ja tylsä. Gillan ei saa mitään irti tuplaroolistaan, eivätkä muutkaan näyttelijät säväytä. Elokuva on tekniseltä puoleltaan menevä, vaikkakin suomalaiskatsojat jäävät varmasti toivomaan, että Tampere olisi paremmin esillä kohtauksissa. Dual on valitettavan heikko scifiraina erittäin hyvistä lähtökohdista, eikä sitä voi oikeastaan suositella muusta syystä kuin jos välttämättä haluaa nähdä Suomessa kuvatun Hollywood-leffan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dual, 2022, XYZ Films, Film Service Finland Oy, Metrol Technology, BondIt Media Capital, Head Gear Films, Kreo Films FZ, Business Finland, Film Tampere, IPR.VC, Resolute Films and Entertainment

Arvostelu: The Divergent Series: Allegiant / Outolintu-sarja: Uskollinen (2016)

THE DIVERGENT SERIES: ALLEGIANT (2016)

OUTOLINTU-SARJA: USKOLLINEN

Ohjaus: Robert Schwentke
Pääosissa: Shailene Woodley, Theo James, Miles Teller, Ansel Elgort, Naomi Watts, Octavia Spencer, Jeff Daniels ja Maggie Q
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

Kirjasarjafilmatisointien trendiksi on tullut jakaa viimeinen teos kahteen osaan. Lähes tuhatsivuisessa Harry Potter ja kuoleman varjelukset -kirjassa (2007) jakaminen tuntui järkevältä ajatukselta, mutta Twilight-sarjan neljännen osan; Aamunkoin (2008) ja Nälkäpeli: Matkijanärhen (2010) jakamiset tuntuivat hieman pakotetuilta ratkaisuilta. Divergent-kirjasarja (2011-2013) on vain trilogia, mutta tietysti elokuvia tulisi neljä (Noh, on olemassa sarjaan liittyvä neljäs kirja Four - 2014, mutta Divergent itsessään on trilogia). Onneksi kyseessä ei ole kuitenkaan "Allegiant - Part 1" ja "Allegiant - Part 2", vaan neljännen elokuvan nimi vaihdettiin Ascendantiksi (2017). Silti pelkäsin hieman, että Allegiantissa (2016) olisi kyse vain turhasta väliosasta, joka ainoastaan pohjustaa loppuskabailua. Kahden edellisen osan uudelleenkatsomisen jälkeen koin olevani valmis näkemään sarjan kolmannen osan ja tänään kävin katsomassa sen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia, Divergent (2014) ja Insurgent (2015).

Jeanine on kuollut ja osastojärjestelmä on rikki. Oikeudenkäyntien alkaessa kansa jakaantuu kahteen ryhmään: Johannan uskollisiin ja Evelynin joukkoihin, jotka aloittavat taistelun Chicagon hallinnasta. Samaan aikaan Tris ja Four kumppaneineen päättävät lähteä etsimään kaupunkia ympäröivän aidan toiselta puolelta osastojärjestelmän perustajia.

Shailene Woodley ei pääse kunnolla esille tässä elokuvassa. Hänen hahmonsa Tris on muuttunut yhtäkkiä kansalaisten haluamaksi johtajaksi, mutta hän kuitenkin vetäytyy pois asemasta, ennen kuin hänelle sitä ehditään antaa. Suurimman osan elokuvan alusta Tris on kädet puuskassa ja katsoo maailmansa meininkiä tympeä ilme kasvoillaan. Vasta loppupuolella Tris pääsee jälleen olemaan tarinan päähenkilö.
     Allegiant on nimittäin pääasiassa Fourin show. Kahdessa edellisessä elokuvassa kylmäksi jättänyt Theo James vetää yhtäkkiä hyvin ja hänen hahmonsa mielenkiintoisuustaso nousee koko elokuvan ajan. Four on myös aika äijä vetäessään porukkaa turpaan läpi elokuvan. Toivottavasti seuraavassa elokuvassa Trisin ja Fourin asemat saadaan tasaisiksi, eikä katsojana jää miettimään, että kuka tässä olikaan päähahmo?
     Miles Teller... Miles v*tun Teller. Ihan oikeasti, jos hänen Peter-hahmonsa ei kuole seuraavassa osassa, niin haluan rahat takaisin.
     Ansel Elgortin hahmo Caleb pääsee vihdoin edes jotenkin vauhtiin, eikä enää tarvitse miettiä, miksi hahmo on tungettu mukaan sarjaan.
     Naomi Wattsin Evelyn-hahmo on vain korvike Kate Winsletin Jeanine-hahmolle, mutta se on varmaan tarkoituskin. Evelyn halusi ajaa Jeaninen alas hallitsijan paikalta, sillä hän ei usko siihen, mitä Jeanine edustaa... vain päätyäkseen kopioksi henkilöstä, jota hän niin vihasi.
     Octavia Spencerin Johanna-hahmo pääsee vihdoin hieman enemmän esille tässä elokuvassa. Spencer on oikein hyvä näyttelijä ja toimii tässä yhtä hyvin kuin kaikissa muissa rooleissa, jotka olen häneltä nähnyt. Hyvä Octavia!
     Isoimpana uutena hahmona on Jeff Danielsin esittämä David, joka johtaa Geneettisen hyvinvoinnin virastoa (tai jotain siihen suuntaan) aidan toisella puolella. Danielsin hahmo on todella ennalta-arvattava ja hänen roolituksensa on hyvin kyseenalainen. Itse ainakin mietin, kun hän ilmestyi ruudulle, että "älä ajattele Nuija ja tosinuijaa... älä ajattele Nuija ja tosinuijaa..." Sitä kun näkee jonkun hölmöilemässä Jim Carreyn kanssa (Dumb & Dumber - 1994), niin on häntä vaikea  ottaa tosissaan missään vakavammassa pätkässä.

Edellinen elokuva, eli Insurgent, jäi niin ikään The Maze Runnerin (2014) kaltaiseen cliffhangeriin, jossa jätettiin asiat pahasti kesken. Kaikki mitä Chicagossa tapahtui, osastojärjestelmä jne, olivat vain koe. Insurgentissa ratkaisu ärsytti, mutta onneksi Allegiant tekee siitä loogista ja tuo mukaan hyvää tarinaa, joka tekee koko Divergentin ideasta mielenkiintoisemman.

Allegiant vie muutenkin Divergentin tarinan uudelle tasolle. Elokuva on teemoiltaan paljon synkempi kuin edelliset osat. Alun julmat oikeudenkäynnit näyttävät, etteivät hyviksetkään ole täysin puhtoisia ja pääosien esittäjät näyttävät hyvin kasvoillaan, että heidän mielestään muiden toiminta heidän ympärillään on väärin. Elokuvassa näytetään, mitä on kaupunkia ympäröivän aidan takana ja kerrotaan koko jutun lähtökohdista tarkemmin. Tuntuu, että vasta nykyään elokuvien jatko-osissa käsitellään edellisen osan jättämiä jälkiä kunnolla. Ainoa ongelma jatkumolle on, että muuten tuntuu kuin Allegiant tapahtuisi vain hetken Insurgentin tapahtumien jälkeen, mutta Tris on yhtäkkiä omaksunut sankariroolin, mikä oli vielä hakusessa edellisen osan lopussa. Muuten ei ole alkupuolesta valitettavaa. Ongelmat tulevat vasta loppupuolella, mutta ne katsoja saa huomata itse.

Ohjaaja Robert Schwentke ja yhtiö Summit Entertainment ovat selkeästi vihdoin tietäneet, mitä haluavat The Divergent Seriesiltä ja varman otteen myös näkee. Harmi, että Schwentke ei ohjaa sarjan päätösosaa, kun hänellä on hyvä meno päällä ja harmi, että nyt kun varma ote on löytynyt niin sarja on jo loppumassa. Elokuva on kuvattu taidokkaasti, kuten myös leikattu. Musiikki on toimivaa, muttei jää mieleen. Tehosteet ovat myös sarjan parhaimmat, vaikka lentävät alukset näyttävät välillä hieman liian CGI-tehosteilta. Visuaalisesti maailma näyttää vihdoin siltä, miltä toivoisi. Harmi, ettei elokuva menestynyt kunnolla ja seuraavan osan budjettia on leikattu, jotta se toisi omansa takaisin ja yhtiö jäisi voitolle, eli samanlaisia efektejä ei ole varmaan odotettavissa.

Yhteenveto: The Divergent Series: Allegiant on sarjan paras osa. Muutamia heikkoja asioita on mukana, muttei samalla lailla kuin edellisissä. Jos pidit edellisistä osista, niin tämä toimii varmasti. Toimintaa on vihdoin kunnolla - lähitaistelu- ja ampumiskohtaukset toimivat erittäin hyvin, etenkin kun on kyseessä teinihömppäleffa. Vaikka se on vain puolikas viimeisestä osasta, niin se tuntuu siltä, kuin se olisi oma kirjansa alunperin. Ymmärtääkseni elokuvan käsikirjoitus ottaa vapauksia kirjasta, juurikin jotta Allegiant tuntuisi kokonaisemmalta elokuvalta, eikä vain viimeisen osan mainokselta. Elokuva jää silti tietenkin kesken ja isoin taistelu on vielä edessä. Kesää 2017 ja Ascendantia odotellessa...

Kirjoittanut: Joonatan, 8.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.fashiongonerogue.com
The Divergent Series: Allegiant, 2016, Summit Entertainment

Arvostelu: The Divergent Series: Insurgent / Outolintu-sarja: Kapinallinen (2015)

THE DIVERGENT SERIES: INSURGENT (2015)

OUTOLINTU-SARJA: KAPINALLINEN

Ohjaus: Robert Schwentke
Pääosissa: Shailene Woodley, Theo James, Jai Courtney, Kate Winslet, Miles Teller, Ansel Elgort, Zoë Kravitz, Octavia Spencer, Maggie Q ja Naomi Watts
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Kun Divergent ilmestyi vuonna 2014, niin koko juttu ei oikein kiinnostanut minua, mutta silloin kun jatko-osa Insurgentin (2015) trailereita alkoi näkyä elokuvateattereissa, niin mietin, että näyttääpäs ihan viihdyttävältä teinitoimintahömpältä. Syy, miksi edes katsoin Divergentin oli, että voisin katsoa Insurgentin, ymmärtäenkin siitä jotain. Divergent oli mielestäni ihan kiva ja Insurgentin menin elokuvateattereihin asti katsomaan. Nyt ennen kolmannen osan, Allegiantin (2016), näkemistä, oli tietenkin hyvä virkistää muistia ja katsoa aikaisemmat osat.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa: Divergent.

Tris Prior, Four, Caleb ja Peter pakenevat divergenttejä jahtaavia Jeaninen joukkoja. Samaan aikaan Jeanine löytää osastojärjestelmän perustajien viestin, mutta sen voi avata vain divergentti ja hänen kohteenaan on tietenkin Tris.

Shailene Woodley on edelleen paras näyttelijä elokuvasarjassa. Valitettavasti suurimmaksi osaksi hänen hahmonsa (päähenkilö Tris) vain itkee, eikä pääse oikeuksiinsa elokuvassa. Itkemisen ymmärrän - Trishän menetti vanhempansa edellisessä elokuvassa, kuten myös ampui yhden ystävistään (mitä en edes muistanut, vaikka edellisen osan näkemisestä on kulunut vasta viikko), mutta olisi hahmo voinut tehdä enemmänkin ja muuallakin kuin vain simulaatiossa.
     Theo James on yhtä pöhkö Fourina kuin edellisessä elokuvassa. Hahmon tehtävänä on pääasiassa pelastaa Tris vaaratilanteista ja yrittää estää Trisiä leikkimästä sankaria.
     Jai Courtneyn Eric on yhä todella ärsyttävä hahmo. Tai sitten Courtney on vaan erittäin sietämätön näyttelijä. Ei näyttelijä, eikä myöskään hänen esittämänsä hahmo toimi minulle.
     Myös Miles Tellerin Peter-hahmo pysyy ärsyttävänä. Alussa toivoisi, että Tris oikeasti tappaisi hänet veitsellään ja katsojana pettyy, kun ei näekään k*sipään kuolevan. Myös hahmon tarkoitus elokuvassa on hieman epäselvä, sillä hän vaihtaa puolta kaiken aikaa ja itse ainakin pidin outona, että kukaan ylipäätään haluaa tehdä mitään hänen kanssaan.
     Ansel Elgortin hahmo Caleb tuntuu vielä turhemmalta ja kun hän poistuu yhdessä kohtaa elokuvasta, niin hänen mukanaolonsa unohtaa, kunnes hänet näkee taas seuraavan kerran.
     Mutta kaikkein turhin "tärkeä" hahmo on Kate Winsletin esittämä Jeanine. Suurimmaksi osaksi elokuvaa hahmo on tablettinsa takana, eikä häntä voi mitenkään ottaa uhkaavana. Asiat, joita hän pistää joukkonsa tekemään, tuntuvat kauheilta, mutta hahmo käskyjen takana tuntuu nopeasti luodulta.
     Uutena tuttavuutena on Naomi Watts, jonka hahmolla on jonkinlainen menneisyys Fourin kanssa... Tuolla lailla kirjoitettuna kuulostaa siltä, että kyseessä olisi suhde, mikä tulee Trisille yllätyksenä, mutta voin sen verran paljastaa, että siitä ei (onneksi) ole kyse.

Koko Divergent-sarja tuntuu siltä, että kirjailija Veronica Roth (jonka kirjoja en ole siis lukenut) näki The Matrixin (1999) ja The Hunger Gamesin (2012), ja päätti yhdistää ne. Joku fani voi rauhassa mussuttaa siitä, kuinka Divergent-kirja tuli ennen ensimmäistä Nälkäpeli-elokuvaa - kyseessä on nyt siitä, että miltä konsepti tuntuu minusta. Mukana on samanhenkisiä mielimanipulaatioita, teknologisia härpäkkeitä ja simulaatioita kuin Matrix-sarjassa (1999-2003) ja se on laitettu mukaan teiniseikkailuun, jossa on vahva naispääosa, vierellään huonosti näyttelevä "pretty boy". Vähän niin kuin Nälkäpeleissä. Hyvä puoli Divergentissa on, ettei siinä ole turhaa kolmiodraamaa, vaan rakkaustarina on hyvin selkeä, eikä onneksi ole liian painotettu elokuvassa. Divergent ei kuitenkaan toimi yhtä hyvin kuin Nälkäpelit (2012-2015), vaan on enemmänkin samaa tasoa Maze Runnereiden (2014-) kanssa.

Insurgent jatkuu siitä, mihin Divergent päättyi. Jatkumo on selkeä ja toimiva, vaikka en muistanut, että Peter olisi lähtenyt Trisin ja Fourin mukaan. Ehkä en vain kiinnittänyt tarpeeksi huomiota. Insurgent on toimivampi elokuva kuin Divergent, vaikka sen juoni onkin perinteinen väliosa-tarina. Asiat jatkuvat edellisestä osasta, mutta ne jätetään vielä pahemmin auki, jotta ne voi ratkoa seuraavassa. Tuntuu, ettei tarinassa ole ollut tarpeeksi sisältöä ja siksi mukaan on täytynyt tunkea turhia asioita, kuten Trisin hiustenleikkuu. Sille ei anneta kunnolla mitään selitystä - kunhan nyt vaan oli kiva muuttaa tyyliä. Elokuvaan oli varmasti tehty muitakin turhia asioita, mutta ne ovat onneksi jääneet leikkauspöydällä pois valmiista tuotoksesta ja löytyvät varmaan poistetuista kohtauksista. Voin tietenkin olla väärässä. Aiemmin mainitsemiani simulaatioita on elokuvassa jälleen todella paljon. Ne eivät ärsyttäisi samalla lailla, jos lähes jokaisessa ei yritettäisi vedättää katsojaa.

Elokuvasarjan ohjaus vaihtui Neil Burgerilta Robert Schwentkelle, joka ohjasi myös sarjan kolmannen osan. Schwente ei nimenä ole varmaan kovin tuttu, mutta hän on ohjannut elokuvia, kuten Flightplan (2005), RED (2010) ja R.I.P.D. - Rest In Peace Department (2013). Ohjaajan vaihdos ei tunnu kovin merkittävältä elokuvassa ja elokuvan tyylin on varmaan päättänyt tuotantoyhtiö. Tai sitten Schwentke on pystynyt kunnolla jäljittelemään Burgerin työtä. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Tehosteet eivät ole kovin päätähuimaavia, vaikka Insurgent näyttää ja tuntuu isomman luokan elokuvalta kuin edellinen osa. Musiikki soi taustalla toimivasti, muttei jää mieleen.

Yhteenveto: The Divergent Series: Insurgent on hieman parempi elokuva kuin edeltäjänsä, mutta silti vain "ihan kiva". Mukana on turhia juttuja, mutta paketti on toimivampi ja viihdyttävämpi kuin Divergent. Ehkä yksi syy siihen, että elokuva menee nopeammin eteenpäin on, että maailmaa ei tarvitse selittää alussa. Elokuva on noin 20 minuuttia lyhyempi kuin ensimmäinen osa ja sen myös huomaa, sillä tuntuu kuin elokuva loppuisi juuri, kun sitä on alkanut kunnolla katsomaan. Näyttelijäntyö ei ole erityistä - Woodley varastaa jälleen shown. Elokuvassa on myös paljon hyviä kohtauksia, esimerkiksi kaiken toiminnan ohessa oleva kohtaus, jossa Trisiin ja Fouriin käytetään totuusseerumia, mitä on todella mielenkiintoista katsoa. Loppu jättää hieman kylmäksi, mutta ehkä sitä selvennetään enemmän kolmannessa osassa.

Kirjoittanut: Joonatan, 7.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screencrush.com
The Divergent Series: Insurgent, 2015, Summit Entertainment

Arvostelu: Divergent / Outolintu (2014)

DIVERGENT (2014)

OUTOLINTU

Ohjaus: Neil Burger
Pääosissa: Shailene Woodley, Theo James, Jai Courtney, Ashley Judd, Ray Stevenson, Zoë Kravitz, Miles Teller, Ansel Elgort, Maggie Q ja Kate Winslet
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 12

Kun The Twilight Saga (2008-2012) loppui, niin The Hunger Games (2012-2015) alkoi. Ja kun The Hunger Games alkoi olla lopuillaan, niin The Divergent Series (2014-2017) ja The Maze Runner (2014-) alkoivat. Kun yksi teini-romantiikka-toiminta-scifi-fantasia -sarja loppuu, niin uusi alkaa. The Divergent Seriesin kolmas osa, Allegiant (2016) on juuri ilmestynyt ja valmistautuakseni siihen, minun pitää tietenkin katsoa kaksi edellistä osaa uudestaan. Pienen metsästyksen jälkeen sarjan ensimmäinen osa, Divergent (2014) tai suomalaisittain Outolintu, löytyi Pasilan Makuunista ja katsoin sen ystäväni kanssa. Olin nähnyt elokuvan kerran aiemmin, noin vuosi sitten.

Dystopisessa tulevaisuudessa ihmiset on jaettu viiteen osastoon: Teräviin, Sopuisiin, Rehteihin, Uskaliaisiin ja Vaatimattomiin. 16-vuotiaan Tris Priorin täytyy tehdä valinta, mihin osastoista hän haluaa kuulua. Testissä, jossa kerrotaan, mihin osastoon jokainen sopisi, ilmenee, että Tris ei sovi täysin mihinkään niistä, eli hän on divergentti. Tris kuitenkin päättää liittyä Uskaliaisiin, mutta siellä hänen divergenttiytensä on vaarassa paljastua ja valtaa pitävät eivät hyväksy maailmaan ketään, joka ei kuulu osastoihin.

Shailene Woodley on oiva löytö nuoreksi Trisiksi. Woodley vakuutti minut taidoillaan jo elokuvassa The Fault In Our Stars (2014) ja tässä hän sopii nousevaksi sankariksi. Tris kokee selkeää kamppailua itsensä kanssa, eikä hän tunnu kuuluvan minnekään. Hän kuitenkin yrittää antaa kaikkensa ollakseen Uskalias.
     Toisena päähenkilönä on kokenut Uskalias Four, jota esittää Theo James. Jamesin hahmo on aika tylsä ja hänen osansa Trisin mielenkiinnon kohteena on selvä heti alusta lähtien. Jamesin näytteleminen on myös aika heikkoa, joten häntä ei huvittaisi kummemmin katsoa elokuvassa.
     Tris ystävystyy Uskaliaissa mm. Zoë Kravitzin esittämään Christinaan. Kravitzin hahmo ei ole kovin mieleenpainuva, mutta hän esittää osansa ihan hyvin.
     Nuori lupaus Miles Teller (Whiplash, 2014) esittää Peteriä, joka on koko elokuvan ajan täysi mulkvisti. Hahmo on äärimmäisen ärsyttävä, eikä häntä jaksa paria minuuttia kauemmin katsoa. Harmi, sillä juurikin Whiplashissa Teller sai minun huomioni, mutta tässä hän on vain rasittava. Mutta ehkä niin on ollut tarkoituskin.
     Jai Courtneyn Eric-hahmo on yksi Uskaliaiden johtajista. Courtney ei ole vieläkään todistanut olevansa kummoinen näyttelijä ja Tellerin hahmon tapaan myös hän on ärsyttävä ääliö. Courtneyn hahmoa kuitenkin jaksaa seurata hieman kauemmin.
     The Fault In Our Starsissa Shailene Woodleyn näyttelijäpari Ansel Elgort on Divergentissa Trisin veli Caleb. Elgort on erittäin alikäytetty elokuvassa ja hänen hahmonsa on mitäänsanomaton.
     Kate Winslet esittää elokuvan pahista, Jeanine Matthewsia. Titanicista (1997) tuttu näyttelijätär ei ole ollenkaan vakuuttava pahis. Hahmo ei itsessään ole kovin hyvä ja Winsletin roolitus tuntuu tekevän hahmosta vielä hölmömmän.
     Mukana myös Ray Stevenson (johtaja Marcus), Ashley Judd (Natalie Prior), Tony Goldwyn (Andrew Prior) ja Maggie Q (Tori), joiden hahmot eivät jää mieleen, mutta jotka vetävät osansa suhteellisen hyvin.

Divergent perustuu Veronica Rothin samannimiseen kirjaan (2011). En ole itse lukenut kirjasta kuin alun, mutta heikko lukija, kun olen (heikko lukemaan kirjoja, en huono lukemaan yleisesti), niin en jaksanut enää jatkaa sen jälkeen, kun Tris oli päätynyt Uskaliaisiin.

Elokuva alkaa Trisin kertomuksella osastoista ja Chicagosta, jossa elokuva tapahtuu. Chicagoa ympäröi suuri aita ja asukkaat eivät oikeastaan tiedä, mitä sen ulkopuolella on. Kaupungin talot ovat erittäin huonossa kunnossa, mutta koko elokuvassa ei näytetä, että niitä millään tavalla kunnostettaisiin. Osastojen ja maailman esittelystä päästään näkemään hieman Trisin elämää, mistä itse tarina lähtee liikkeelle. Elokuvan loppupuolella aletaan tarinaan tuomaan yhtäkkiä sisältöä enemmän mukaan ja tarina lähtee hieman odottamattomaan suuntaan, mikä on toisaalta plussaa, sillä loppua ei arvaa täysin ennalta. Se on siinä mielessä kuitenkin hieman outoa, sillä uusi suunta tapahtuu todella äkkinäisesti.

Tarinassa mielenkiintoisinta on osastojärjestelmä. Tris kuuluu aluksi Vaatimattomiin, mutta hän siirtyy paljon rauhattomimpiin Uskaliaisiin. Terävät ovat elokuvan pahiksia. Elokuvassa esiintyy muutamia rehtejä, mutta muuten heidän elämäänsä ei näytetä paljoa. Sopuisia ei näytetä lähes yhtään. Mukana on myös ihmisiä, jotka eivät kuulu mihinkään osastoista, eivätkä myöskään ole divergenttejä. Hauska asia elokuvassa on, että vaikka Divergent on suomennettu Outolintu, niin elokuvan suomennoksessa puhutaan divergenteistä, eikä outolinnuista.

Ohjaaja Neil Burgerin nimi oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta hän on ohjannut pari elokuvaa, jotka olen nähnyt Divergentin lisäksi: The Illusionist (2006) ja Limitless (2011). Elokuva on kuvattu ihan hyvin. Leikkaus on sujuvaa ja suurin ongelma onkin leikkauksessa tarinan lähteminen yllättävään suuntaan. Visuaalisesti elokuvassa ei ole paljoa ihmeellisyyksiä. Tuhoutunut Chicago on tyylikkään näköinen ja visuaalisesti paras kohta on, kun Tris laskee vaijerilla katolta läpi kaupungin. Elokuvan musiikki toimii taustalla, muttei jää päähän.

Yhteenveto: Divergent on ihan kiva aloitus teinielokuvasarjalle. Siinä on hyviä kohtia ja muutama viihdyttävä toimintapätkä, mutta tarinapuoli jää hieman vaisuksi. Se ei nappaa katsojaa samalla lailla mukaansa, mutta sen jaksaa helposti katsoa loppuun saakka ja näköjään vielä toistamiseenkin. Jos Shailene Woodleya ei laske mukaan, niin näyttelijäntyö elokuvassa ei ole kovin kummoista. Jos tykkäsit The Hunger Games -sarjasta ja The Maze Runnerista (2014), niin tässä sinulle seuraava sarja katsottavaksi.

Kirjoittanut: Joonatan, 30.3.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.unitedwaykfla.ca
Divergent, 2014, Summit Entertainment