Ali G Indahouse (2002) - elokuva-arvostelu

ALI G INDAHOUSE

Ohjaus: Mark Mylod

Näyttelijät: Sacha Baron Cohen, Kellie Bright, Martin Freeman, Charles Dance, Michael Gambon, Rhona Mitra, Barbara New, Ray Panthaki, Emilio Rivera, Paul Clayton, Graham McTavish ja Rudolph Walker

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 16

Ali G Indahouse perustuu Sacha Baron Cohenin luomaan Ali G -hahmoon, joka teki ensiesiintymisensä The 11 O'Clock Show -ohjelmassa syksyllä 1998. Hahmosta muodostui niin suosittu, että hän sai oman ohjelmansa Da Ali G Show'n (2000-2004) ja lopulta hänen ympärille päätettiin tehdä myös kunnon elokuva. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2001 ja lopulta Ali G Indahouse sai ensi-iltansa maaliskuussa 2002. Elokuva oli pienimuotoinen hitti, joka sai kuitenkin sekä kriitikoilta että katsojilta ailahtelevaa palautetta. Jotkut mielsivät leffan hauskaksi, toiset taas haukkuivat sen pystyyn. Itse en ollut aiemmin nähnyt Ali G Indahousea, siitäkin huolimatta että olen mieltänyt muut Cohenin komediat, kuten Boratin (Borat! Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan - 2006) hauskoiksi. Kuitenkin nyt kun elokuva on yllättäen saamassa jatko-osan Ali G: Who Iz I? (2026) päätin siihen valmistautuakseni vihdoin kurkata, mistä tässä on kyse.

Gangsteriksi itsensä mieltävä Ali G päätyy Ison-Britannian pääministerin assistentiksi, yrittäessään estää päätöksen purkaa hänelle rakkaan kerhotilan. Ali G ei tiedä olevansa varapääministerin pelinappula, miehen havitellessa pääjehun pestiä.

Pääroolissa Ali G:nä nähdään tietysti Sacha Baron Cohen, hahmon luoja, joka esitti tätä itseään kovaksi gangsteriksi uskovaa miestä jo parissa televisio-ohjelmassa aiemmin. Ali G on monin tavoin röyhkeä hahmo. Sen lisäksi, että mies käyttäytyy todella vulgaaristi ja puhuu hävyttömästi muun muassa naisista, on hän todella häpeilemätön stereotypia tummaihoisista rap-artisti-gangstereista, puhuen myös teennäisellä jamaikalaisaksentilla. Hahmo on niin yliampuvan roisi ja Cohen on roolissaan niin totaalisen estoton, että en voinut olla mieltämättä Ali G:ta hauskaksi. Asiaa auttaa se, että Ali G kuvataan aikamoisena luuserina, jonka pöyristyttävä käytös usein kostautuu. Samalla miehellä on kuitenkin myös sydän paikallaan, kun hänen motiivinsa läpi leffan on auttaa hänen "hallitsemansa" Länsi-Staines -alueen lasten vapaa-ajankeskusta, joka on päätynyt purkutuomioon.

     Elokuvassa nähdään myös Kellie Bright Ali G:n ämm... öh, siis tyttöystävänä Juliena, Martin Freeman Ali G:n homiena, eli parhaana ystävänä Ricky C:nä, Ray Panthaki Ali G:n verivihollisena, Itä-Stainesia "hallitsevana" Hassan B:nä, Michael Gambon Ison-Britannian pääministerinä, sekä Charles Dance varapääministeri David Carltonina, jolla on kiero suunnitelma käyttää Ali G:tä päästäkseen eroon pääministeristä ja saadakseen homman itselleen. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Gambon ja Dance ovat jäykkyydessään ja arvokkuudessaan täydellinen vastapaino Cohenin rääväsuiselle ja muutenkin käytöstavat omaamattomalle Ali G:lle.

Ali G Indahouse on ilmestymisestään lähtien jakanut reippaasti mielipiteitä, osan pitäessä elokuvaa suorastaan loukkaavana ja huonona, kun taas toiset mieltävät leffan todella hauskana kaikessa hävyttömyydessään. Itse kallistun enemmän jälkimmäisen porukan puolelle ja nyt minua jopa hieman turhauttaa, etten ollut katsonut elokuvaa jo aiemmin. Vaikka olinkin nähnyt Boratin ja Brünon (2009), leffa pääsi silti useaan otteeseen yllättämään sillä, kuinka pitkälle se on valmis menemään hävyttömyyksissään. Toki on etenkin aluksi vaivaannuttavaa katsoa, kun valkoihoinen Sacha Baron Cohen esittää näin stereotyyppistä hahmoa, mutta samalla Ali G oli mielestäni hupaisa kuvaus siitä, miten typerää tällainen gangsterielämä on. 

Tämän täysin estottoman ronskin huumorin ympärille kyhätty tarina ajaa asiansa. On ihan hupaisaa seurata, kun Ali G päätyy yhtäkkiä politiikkaan ja kuinka niin muut poliitikot kuin kansa suhtautuu parlamentin uuteen, varsin eriskummalliseen jäseneen. Varapääministerin juonittelu pääministerin syrjäyttämiseksi toimii myös kivasti. Loppua kohti leffan paukut kuitenkin hieman hiipuvat ja joistain lystikkäistä jutuistaan huolimatta elokuvan finaali oli mielestäni hitusen väsähtänyt tehokkaan räävittömän alkupään jälkeen. Elokuva onneksi kestää jopa alle puolitoista tuntia, mikä on passelin napakka mitta tälle häröilylle. Nyt jäänkin aidolla mielenkiinnolla odottamaan tulevaa Ali G: Who Iz I? -jatko-osaa. Onko vuonna 2026 mahdollista tehdä jotain näin epäkorrektia ja sujahtaako Cohen rooliinsa enää vuosien tauon jälkeen yhtä sujuvasti?

Elokuvan on ohjannut Mark Mylod, joka oli tätä ennen tehnyt pelkästään televisiosarjojen jaksoja. Mylodin ohjauksessa Cohen pääsee toteuttamaan itseään parhaaksi näkemällään tavalla ja irroittelemaan estoitta. Cohenin ja Dan Mazerin työstämä käsikirjoitus koettelee rajoja oikein kunnolla, mutta ideat hiipuvat loppusuoralla. Teknisesti Ali G Indahouse toimii passelisti. Se on ihan hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot ja Ali G:n puvustus ampuu veikeästi yli. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Adam F:n musiikeista ei jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Ali G Indahouse, Iso-Britannia, 2002, StudioCanal, Working Title Films, WT2 Productions, TalkBack Productions, Kalima Productions GmbH & Co. KG

Ladies First (2026) - elokuva-arvostelu

LADIES FIRST

Ohjaus: Thea Sharrock

Näyttelijät: Sacha Baron Cohen, Rosamund Pike, Emily Mortimer, Tom Davis, Weruche Opia, Charles Dance, Fiona Shaw, Richard E. Grant, Kathryn Hunter, Red Tennant, Bill Paterson, Kadiff Kirwan, Ron Cook ja Deborah Findlay

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 13

Ladies First on uudelleenfilmatisointi ranskalaisesta komediasta Ei mikään helppo mies (Je ne suis pas un homme facile) vuodelta 2018. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja nyt Ladies First on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ollut kuullutkaan alkuperäisestä filmistä, mutta kiinnostuin Ladies Firstistä, kun näin trailerin pari viikkoa sitten. Katsoinkin elokuvan pian sen julkaisun jälkeen.

Sovinistinen naistenmies Damien Sachs päätyy kauhukseen rinnakkaistodellisuuteen, missä sukupuoliroolit ovat kääntyneet ympäri. Damienin täytyy yrittää pärjätä maailmassa, mikä suosii naisia enemmän kuin miehiä.

Sacha Baron Cohen näyttelee Damien Sachsia, mainostoimisto Atlasin menestynyttä johtajaa, joka käyttää valtaansa ja rahojaan paratiisisaarille matkusteluun ja upeiden naisten deittailuun. Naiset eivät ole Damienille juuri muuta kuin nätti koriste ja hänen toimistollaan mies flirttailee nuorten naistyöntekijöiden kanssa, samalla kun vähät välittää iäkkäämmistä. Baron Cohen suoriutuu mainiosti tämän niljakkaan hahmon roolista, tehden Damienista saman tien vastenmielisen tyypin. Katsojana onkin siis riemuissaan, kun pilkka osuu omaan nilkkaan ja Damienin kolauttaessa päänsä, hän herääkin vaihtoehtoisesta maailmasta, missä sukupuoliroolit on käännetty ympäri. Pian hän saa huomata, millaista on, kun häntä ei kuunnella sen takia, että hän on mies ja miltä tuntuu, kun hänet nähdään kävelevänä seksiobjektina oikean ihmisen sijaan.

     Elokuvassa nähdään myös Charles Dance Atlasin pomona Fredinä, Rosamund Pike Damienille työskentelevänä Alexina, Weruche Opia Damienin assistenttina Rubyna, Fiona Shaw vastaanottovirkailija Felicitynä, Kathryn Hunter siivooja Glendana, Emily Mortimer Damienin siskona Sunnynä ja Tom Davis hänen miehenään Chrisinä, Deborah Findlay ja Ron Cook Damien vanhempina, sekä Richard E. Grant hulluna pulumiehenä, joka toimii myös tarinan kertojana. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, vaihtaen hyvin hahmojensa statuksia, kun Damien päätyy rinnakkaistodellisuuteen, missä Fred onkin assistentti, Felicity Atlasin pomo ja Alex on toki Damienin asemassa.

Ladies First on oiva näpäytys siitä, kuinka epäreilu maailma on naisia kohtaan ja kuinka helpolla miehet pääsevät. Naisten kohtelu on yhä enemmän ja enemmän keskustelunaiheena ja Ladies First tuo veikeän oman lisänsä pöytään, havainnollistamalla miehille heidän toimintaansa kääntämällä osapuolet toisin päin. Olen nähnyt hämmentävän paljon kommentteja katsojilta, jotka ovat tulkinneet leffan niin, että se näyttäisi millainen maailma olisi naisten johtamana, mutta sehän on täysin väärä näkemys. Elokuva pistää miehet katsomaan, kun naiset kohtelevat miehiä kuten miehet kohtelevat naisia, eikä katselukokemus ole varmasti mukava. Monet miehet usein vähättelevät naisten kokemuksia ja niin tekee myös Damien, kunnes hän joutuu itse tuntemattoman naisen lähentelemäksi metrossa. Ja tuohan on vasta jäävuoren huippu.

Sen lisäksi, että elokuva on aiheeltaan oivallinen, on myös hupaisaa, kuinka kaikki tässä maailmassa on käännetty toisin päin. Burger King onkin Burger Queen, Victoria's Secret onkin Victor's Secret ja niin edelleen. Leffa on täynnä mitä kekseliäintä piilomainontaa, samalla kun se havainnollistaa, kuinka kaikki ympärillämme on voimakkaan sukupuolittunutta. Mainostaulut ovatkin yhtäkkiä täynnä puolialastomia miehiä esittelemässä erilaisia tuotteita ja myös kotona naiset löhöilevät television edessä piereskelemässä ja kaljaa kitatessa, kun taas miehet hoitavat huushollia ja lapsia.

Hyvä konsepti on kuitenkin samalla leffan pienoinen kompastuskivi, koska tämä sukupuoliroolien kääntäminen jää elokuvan ainoaksi vitsiksi, jota viljellään läpi puolentoista tunnin ajan. Elokuva kaipaisi aavistuksen terävämpää otetta, etenkin kun toisella puoliskollaan se alkaa taantua turhankin tutuksi romanttiseksi komediaksi, Damienin alkaessa vihdoin ymmärtämään naisia ja muuttuessaan paremmaksi mieheksi. Ladies First toimii jo nyt, mutta siitä olisi voinut saada vieläkin paremman paketin vahvemmalla käsikirjoituksella. Nyt minua kiinnostaakin nähdä, onko alkuperäinen ranskalaisleffa napakampi samalla aiheella? 

Elokuvan ohjauksesta vastaa Thea Sharrock, joka on aiemmin tehnyt muun muassa mainion Wicked Little Lettersin (2023). Sharrock pitää kepeää, joskin toisinaan myös ikävää ilmapiiriä hyvin yllä. Ladies First on kanssa osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavastajat pääsevät leikittelemään kahden eri todellisuuden kanssa ja hyvä yksityiskohta on, kuinka toinen maailma on rakennettu naisia varten, jolloin esimerkiksi suihku on Damienin vinkkelistä liian matalalla. Puvustajat leikittelevät myös rinnakkaismaailman miesten ja naisten kohdalla. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Atli Örvarssonin säveltämät musiikit tuovat kivan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ladies First, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, 3dot productions, Four by Two Films

Arvostelu: Frankenstein (2025)

FRANKENSTEIN

Ohjaus: Guillermo del Toro

Pääosissa: Oscar Isaac, Jacob Elordi, Mia Goth, Christoph Waltz, Lars Mikkelsen, Felix Kammerer, Christian Convery, David Bradley, Charles Dance, Ralph Ineson ja Burn Gorman

Genre: scifi, draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Frankenstein perustuu Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus) vuodelta 1818. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty monia kymmeniä filmatisointeja - tunnetuimpana vuoden 1931 mustavalkoklassikko Frankenstein. Guillermo del Toro oli jo vuosia puhunut haavestaan tehdä jonain päivänä oman versionsa aiheesta ja vuonna 2008 hän solmi diilin leffasta Universalin kanssa. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, ennen kuin del Toro teki uuden sopimuksen Netflixin kanssa ja vuonna 2023 yhtiö näytti vihreää valoa ohjaajalle Frankensteinin suhteen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt, vihdoin ja viimein Guillermo del Toron Frankenstein on saapunut Netflixiin. Itse en kokenut, että aihe tarvitsisi uutta filmatisointia, mutta pidän niin paljon del Toron töistä, että olin innoissani näkemässä, mitä hän saisi aikaan Frankensteinin parissa. Katsoinkin elokuvan heti sen julkaisupäivänä.

Vuonna 1857 tanskalaislaivan miehistö löytää pohjoisnavan jäätiköltä pelokkaan miehen, Victor Frankensteinin, joka kertoo laivan kapteenille tarinan hänen tavoitteestaan herättää kuollut takaisin eloon ja hirviöstä, jonka hän loi.

Oscar Isaac näyttelee itse Victor Frankensteinia, joka jo lapsena pakotettiin opettelemaan ihmisen anatomia kireän kirurgi-isän (Charles Dance) toimesta. Kun Victorin äiti (Mia Goth) menehtyi synnytyksessä, Victor päätti, että tulisi hyödyntämään isänsä oppeja ja jonain päivänä päihittäisi itse kuoleman. Aikuisiällä tämä päätös on muuttunut pakkomielteeksi, eikä mies näe muuta tulevaisuudessaan kuin ruumiin herättämisen eloon. Isaac tulkitsee tätä hahmon pakkomiellettä erinomaisesti, kuten myös hahmon muita vaikeita tunteita, kun Victor hoksaa, että vaikka hän onnistuu luomaan elämää kuolleesta, ei mies juuri tiedä, mitä eläminen on, eikä hän ole ajatellut, mitä tapahtuisi henkiin herättämisen jälkeen. Dance on vähemmän yllättäen nappivalinta tiukan isän rooliin ja Goth on mainio tuplaosassa niin Victorin äitinä kuin tämän pikkuveljen Williamin (Felix Kammerer) kihlattuna, lady Elizabethina.

     Elokuvassa nähdään myös Christoph Waltz Elizabethin setänä ja Victorin työlle rahoitusta antavana herr Henrich Harlanderina, Lars Mikkelsen tanskalaiskapteeni Andersonina, joka miehistöineen löytää Victorin jäätiköltä ja kuulee tämän tarinan, sekä Jacob Elordi "hirviönä", sodassa kaatuneiden ruumiista yhteen kasattuna miehenä, jonka Victor onnistuu herättämään eloon. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin vahvassa vedossa. Alun perin "hirviöksi" oli roolitettu Andrew Garfield, mutta tämä joutui jättämään projektin, kun kuvausten alkaminen venähti vuoden 2023 Hollywood-lakkojen takia. Elordi on lopulta täydellinen valinta. Hän esittää erittäin vakuuttavasti olennon lapsenomaista ihmetystä kaikesta ympärillään, sekä kasvavaa vihaa, kun kaikki pelkäävät häntä ja hyökkäävät hänen kimppuunsa heti ensinäkemältä.

Frankenstein on jälleen kerran upea goottisatu Guillermo del Torolta. Hän ei ole lähtenyt tekemään mitään modernille ajalle tyypillistä kauhuelokuvaa, vaan hän kertoo Mary Shelleyn alkuperäiskirjan hengessä kauhistuttavaa kertomusta pakkomielteestä, Jumalan leikkimisen kostautumisesta ja pohjattomasta tragediasta. Mitään kovaäänisiä äkkisäikyttelyjä on turha odottaa, mutta tietty epämukava ilmapiiri on kaiken aikaa läsnä. Tarinahan on todennäköisesti monille enemmän kuin tuttu, mutta elokuvan vahvuus onkin siinä, kuinka hienosti del Toro tutun tarinan meille tarjoaa. Mies on halunnut tehdä Frankensteinin jo parin vuosikymmenen ajan ja sen kyllä huomaa lopputuloksesta.

Elokuva on jaettu kahteen osaan, Victorin tarinaan ja "hirviön" tarinaan, joiden kautta käsitellään vaikuttavasti ja erityisesti varsin surullisesti tätä luojan ja hänen luomuksensa suhdetta ja konfliktia. Victorin puoli kertoo vangitsevasti tätä obsessiosta, kun taas "hirviön" puoli kertoo upeasti väärinymmärryksistä ja maailman julmasta luonteesta. Frankenstein heittäytyy välillä yllättävänkin raa'aksi, mutta samalla elokuva onnistuu jollain ihmeellä olemaan myös erittäin kaunis. "Hirviötä" käy heti sääliksi, kun taas tämän raivo Victoria kohtaan tarttuu nopeasti katsojaan. Elokuvan omituinen kompastuminen on se, että erään hahmon pitää ihan suoraan todeta Victorille hänen olevan se todellinen hirviö, aivan kuin se ei kävisi jo muutenkin selväksi elokuvasta. Jos leffasta pitäisi muutakin kritisoitavaa löytää, niin mielestäni loppusuoran takaa-ajo hoidetaan hieman kiirehtien. Frankenstein kypsyttelee muuten kertomustaan vahvasti, eikä se kahden ja puolen tunnin kestossaankaan tunnu liian pitkältä, joten ihan hyvin loppusuora olisi voinut hengittää hieman enemmän.

Teknisesti Frankenstein on varsinainen taidonnäyte ja olen pöyristynyt, jos sitä ei huomioida useassa kategoriassa ensi vuoden Oscar-gaalassa. Elokuva on todella komeasti kuvattu ja leffan lavasteet ovat toinen toistaan näyttävämpiä ilmestyksiä kaikkine yksityiskohtineen. Puvustus on tyylikästä ja maskeeraukset ovat hienot. Äänimaailmakin on väkevästi rakennettu Alexandre Desplatin kaihoisasti tunnelmoivia musiikkeja myöten. Huikeaa audiovisuaalista toteutusta rikkovat vain parit digitaalisesti luodut ja videopelimäiset eläimet, jotka voi kuitenkin katsoa sormien läpi, kaiken muun siinä ympärillä ollessa niin vaikuttavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Frankenstein, 2025, Bluegrass Films, Demilo Films, Double Dare You (DDY)

Arvostelu: Dracula Untold (2014)

DRACULA UNTOLD

Ohjaus: Gary Shore

Pääosissa: Luke Evans, Sarah Gadon, Art Parkinson, Dominic Cooper, Charles Dance, William Houston, Diarmaid Murtagh, Noah Huntley, Paul Kaye, Zach McGowan, Ferdinand Kingsley, Joseph Long ja Thor Kristjansson

Genre: fantasia, toiminta, kauhu

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 16

Dracula Untold perustuu löyhästi Bram Stokerin Dracula-kirjaan vuodelta 1897. Universal Studios oli tehnyt kirjan pohjalta kenties tunnetuimman elokuvaversion, Bela Lugosin tähdittämän Dracula - vanhan vampyyrin (Dracula) vuonna 1931 ja vuonna 2007 Universal ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa hahmosta, joka kulki työnimellä "Dracula: Year Zero". Alun perin Alex Proyasin oli tarkoitus ohjata leffa, mutta hänet korvattiin ensikertalaisella Gary Shorella. Päärooliin taas kaavailtiin Sam Worthingtonia, mutta Proyasin jouduttua jättämään projektin, Worthington jätti leffan ja hänen tilalle palkattiin Luke Evans. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2013 ja lopulta Dracula Untold sai maailmanensi-iltansa 30. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kuitenkin lähes totaalisen tyrmäyksen kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta myöhemmin Netflixistä, enkä pitänyt sitä kummoisena. Kun huomasin Dracula Untoldin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden.

Turkin armeijan hyökätessä 1440-luvulla Transilvaniaan, paikallinen ruhtinas Vlad III löytää keinon suojella alamaisiaan, kun hän tekee sopimuksen vampyyrin kanssa saadakseen tämän voimat.

Sam Worthingtonin poistuttua projektista, Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) tuttu Luke Evans nappasi elokuvan pääroolin ruhtinas Vlad III:na, eli Vlad "Seivästäjänä", eli Vlad Draculana, joka on muuten ihan todellinen historiallinen henkilö, josta Bram Stoker otti vaikutteita Dracula-hahmoonsa. Elokuva kuitenkin ottaa omat vapautensa hahmon suhteen, oli kyse sitten tosielämän Vladista tai Stokerin vampyyri-ikonista. Evans suoriutuu roolistaan passelisti, vakuuttaen niin vahvana hallitsijana kuin sotatantereella hurjana taistelijana. Hänen hahmoonsa yritetään kirjoittaa monimutkikasta moraalista syvyyttä, mutta toteutus muuttuu kömpelömmäksi elokuvan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Sarah Gadon Vladin vaimona Mirenana ja Art Parkinson heidän lapsenaan Ingerasina, William Houston, Diarmaid Murtagh ja Noah Huntley Vladin uskollisina seuraajina, Paul Kaye munkkina, Dominic Cooper turkkilaisia johtavana sulttaani Mehmed II:na, sekä Charles Dance läheisen vuoren luolastossa väijyvänä vampyyrinä, jolta Vlad käy pyytämässä apua turkkilaisten päihittämiseen. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa vaihtelevalla tasolla. Dance istuu passelisti katalan vampyyrin osaan, mutta Dominic Cooper tuntuu täysin väärältä valinnalta pahaksi sulttaaniksi. Puinen Gadon joutuu tyytymään osaansa neitona hädässä.

Pidin Dracula Untoldista nyt uusintakatselulla hieman enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, mutta on elokuva mielestäni silti turhauttavan keskinkertainen, jopa aika heikko tapaus. Uumenista löytyisi jopa varsin passeli hirviöfilmi, mutta tällaisenaan toteutus ontuu. Sen sijaan, että Draculan alkuperätarinasta olisi haluttu tehdä synkkä kauhufantasia, lopputulos muistuttaa enemmänkin outoa, keskiaikaista supersankarielokuvaa. Siinä kohtaa, kun tornissa seisova Dracula muodostaa ajatuksensa voimalla lepakoista jonkin sortin pyörremyrskyn, joka tekee tuhojaan turkkilaisen armeijan keskellä ja lopulta muovautuu vielä jättimäiseksi nyrkiksi, joka iskee maahan, aloin viimeistään muistamaan, miksen piitannut leffasta.

Dracula Untold on niitä elokuvia, jotka lähinnä vain ovat, eivätkä ne oikein tarjoa yhtään mitään. Se ei ole jännittävä, se ei ole innostava, se ei ole hauska... se vain on. Puolentoista tunnin kesto on toisaalta armollinen katsojaa kohtaan, kun lopputulos on näin yhdentekevä, mutta samalla leffa tuntuu myös hutiloiden kasaan saksitulta. Leikkaushuoneen lattialle jäi muun muassa Vladin kohtaaminen Baba Jaga -noita-akan kanssa, joka olisi toki ollut aika irralliselta tuntuva, lähinnä Universalin suunnittelemaa hirviöiden yhtenäistä elokuvauniversumia pohjustava hetki. Pääasiassa elokuva käyttää aikansa maalaillakseen Draculasta jonkin sortin traagista antisankaria, jolloin ikonisen ja kauhistuttavan monsterin alkuperätarinaa odottaville luvassa on jo heti pienoinen pettymys. Leffa yrittää sanoa jotain taakasta, jota joutuu kantamaan väärien valintojen johdosta, mutta homma jää tälläkin saralla aika latteaksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Gary Shore, joka ei ollut tätä ennen tehnyt ainuttakaan leffaa. Shoren ensikertalaisuus näkyykin Dracula Untoldista monin tavoin ja lopputulos muistuttaa usein suoraan DVD:lle tehtyä b-fantasiaa. Matt Sazaman ja Burk Sharplessin käsikirjoitus on kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta kömpelö, eikä kaksikko herätä koskaan tunnetta, että tästä hahmosta muovautuisi se kaikkien tuntema verenimijä. Elokuva on muuten kelvollisesti kuvattu, mutta toimintakohtaukset äityvät ajoittain aika sillisalaatiksi. Yksikin taistelu kuvataan osittain kuolemaa tekevän turkkilaissotilaan silmien kautta ja vieläpä heijastuksena miekan terästä. Lavasteet ovat kelvolliset, samoin asut ja maskeeraukset. Erikoistehosteista kuitenkin näkyy pienehkö budjetti, etenkin eeppisiksi tarkoitettujen taistelujen aikana, kun Vlad ryhtyy hyödyntämään uusia supervoimiaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Game of Thronesista (2011-2019) tutun Ramin Djawadin säveltämät musiikit ovat melkeinpä leffan parasta antia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dracula Untold, 2014, Universal Pictures, Legendary Entertainment, Michael De Luca Productions, Dentsu, Fuji Television Network

Arvostelu: Underworld: Blood Wars (2016)

UNDERWORLD: BLOOD WARS

Ohjaus: Anna Foerster

Pääosissa: Kate Beckinsale, Theo James, Tobias Menzies, Lara Pulver, Bradley James, Peter Andersson, James Faulkner, Clementine Nicholson, Daisy Head, Oliver Stark ja Charles Dance

Genre: fantasia, toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Kate Beckinsalen tähdittämä vampyyri-ihmissusileffa Varjojen valtakunta (Underworld - 2003) sai vaisuja arvosteluja, mutta se oli taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jatko-osat Underworld: Evolution (2006), Underworld: Rise of the Lycans (2009) ja Underworld: Awakening (2012) saivat vielä negatiivisempaa palautetta kriitikoilta, mutta ne olivat kaikki menestyksiä lippuluukuilla. Alun perin työnimellä "Underworld: Next Generation" kulkeneen viidennen osan teosta ilmoitettiin vuonna 2014 ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2015. Lopulta Underworld: Blood Wars sai ensi-iltansa joulukuussa 2016. Elokuva menestyi budjettiinsa verrattuna kelvollisesti, mutta jäi elokuvasarjan selvästi huonoiten menestyneimmäksi leffaksi, minkä lisäksi kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Itse näin Varjojen valtakunnan jo lapsena ja sen kolme ensimmäistä jatko-osaa myöhemmin teininä, enkä pahemmin välittänyt näkemästäni, joten Underworld: Blood Wars jäi minulta väliin, kun se saapui Suomeen suoraan myyntiin ja vuokralle vuonna 2017. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän viime syksynä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Muutama kuukausi Underworld: Awakeningin jälkeen oli vihdoin aika huipentaa sarja toistaiseksi viimeisellä osalla Underworld: Blood Wars.

Selene on piilottanut arvokasta verta omaavan tyttärensä, jota niin vampyyrit kuin ihmissudet jahtaavat. Selenen tavoitteena on vihdoin ja viimein päättää lajien vuosisatoja kestänyt sota.

Kate Beckinsale nähdään jälleen kerran vampyyri Selenenä, joka erityisen verilinjansa takia kestää jopa auringonvaloa. Selene on joutunut piilottamaan tyttärensä Even, jota vampyyrit jahtaavat kostaakseen Selenelle vanhimpien kuoleman ja jota ihmissudet haluavat käyttää uuden vampyyri-ihmissusi-mutanttiarmeijan luomiseen. Beckinsalen roolisuorituksesta alkaa jo näkyä selvää kyllästymistä elokuvasarjaa kohtaan ja hän ilmoittikin pian Underworld: Blood Warsin ilmestyttyä, ettei enää palaisi tulevaisuudessa mahdollisiin jatko-osiin (ilmoitus, jonka hän on viime vuosien aikana perunut, luultavasti siksi, että eipä hän oikein muuten rooleja saa). Ei Beckinsale ole koskaan leffasarjan varrella erityisen hyvää työtä tehnyt näyttelijänä, mutta sentään hän on ollut täysillä menossa mukana. Tällä kertaa hänen kasvoiltaan paistaa tietty hälläväliä-fiilis.

     Paluun sarjaan tekevät myös edellisleffassa esitellyt vampyyrit David (Theo James) ja hänen isänsä Thomas (Charles Dance). Puisehko James ei vieläkään vakuuta roolissaan ja Dancen karisma menee hukkaan vampyyrijohtajan osassa. Uusina hahmoina esitellään ihmissusien uusi johtaja Marius (Tobias Menzies), tämän vampyyri-salarakas Alexia (Daisy Head), omiaan juonitteleva vampyyri Semira (Lara Pulver), hänen rakkaansa Varga (Bradley James), sekä pohjoisen vampyyriklaanin johtaja Vidar (Peter Andersson) ja hänen tyttärensä Lena (Clementine Nicholson). Tulokkaatkaan eivät pahemmin vakuuta, eikä yleensä oiva Menzies istu uuden pahiksen saappaisiin.

Lukuun ottamatta yllättävänkin toimivaa esiosatarinaa kertovaa kolmososaa, Rise of the Lycansia, saippuasarjamaisiksi muuttuneet Underworld-elokuvat ovat luisuneet alamäkeen alkuperäisen, ihan kelpo fantasiatoimintaleffa Varjojen valtakunnan jälkeen. Nelososa Underworld: Awakening oli jo varsin kehno ja nyt Underworld: Blood Wars on aivan karsea raina, jota katsoessa huomaa toivovansa, että Selene ja kumppanit olisi älytty pistää päiviltä jo aikapäiviä sitten. Ohuttakin ohuempi käsikirjoitus vailla kunnollista tarinaa on pelkkä kehys sille, että nämä toinen toistaan pahvisemmat hahmot voidaan nakittaa tukkanuottasille tasaisin väliajoin. Toimintaa on paljon, mutta se on totaalisen ponnetonta, jännityksetöntä ja suoraan sanottuna pirun tylsää katseltavaa. Digiveri roiskuu koomisen yliampuvasti ja siisteiksi tarkoitetut ampumiset ovat yhtä tyhjän kanssa, kun luodit vain kimpoilevat kohteistaan.

Pituutta elokuvalla on sentään vain puolitoista tuntia, mutta silti leffa tuntuu kestävän ties kuinka kauan. Kun alussa on jälleen kerrattu aiempien filmien tapahtumat (koska tekijätkin selvästi tietävät, kuinka yhdentekevää ja unohdettavaa kertakäyttöhömppää puskevat ulos), elokuva paahtaa menemään kamalalla kiireellä, mutta katsojan on vaikea päästä menoon mukaan. Kun tarinaa ei tunnu olevan lainkaan, Selene pusketaan syrjään tylsien sivuhahmojen tieltä ja jatkuvat taistelukohtaukset eivät säväytä lainkaan, sitä huomaa herkästi löytävänsä kiinnostavampaa puuhaa. Yliampuvassa muka-cooliudessaan Blood Wars on myös myötähäpeällisen korni ja koominen tekele. Kun leffa vihdoin älytään viedä päätökseensä muka-eeppisesti, ensimmäinen ajatus on "siinäkö se nyt sitten oli?"

Elokuvan on ohjannut ensikertalainen Anna Foerster, joka oli aiemmin tehnyt muutamia televisiosarjajaksoja. Foersterin kokemattomuuden huomaa ja lopputulos on todella kälyinen. Surkea on myös Cory Goodmanin käsikirjoituksen raakile. Goodman repii uusia ideoita epätoivoisesti hatustaan ja käyttää naurettavan paljon samaa kikkaa, jossa hahmoille ja katsojille selitetään asioita vampyyrien juotua toistensa verta. Kirjoittajan shokeeraaviksi tarkoitetut "hän olikin kaiken takana tai osa tärkeintä hirviösukua" -juonenkäänteet ja -paljastukset eivät hetkauta todellisuudessa suuntaan tai toiseen. Tekniseltä puoleltaan Underworld: Blood Wars on myös aikamoinen sekasotku. Se on kehnosti kuvattu ja leikattu kasaan. Etenkin toimintakohtaukset ovat typerryttäviä visuaalisen toteutuksensa puolesta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset sentään toimivat, mutta tietokonetehosteet ovat suorastaan pöyristyttävän paskoja. Siitä huolimatta, että edellinen leffa oli sarjan menestynein, Blood Wars on tehty paljon pienemmällä budjetilla ja sen myös huomaa. Ihmissusista paistaa digitaalisuus ja Mariuksen hybridimuodosta tulee kaikessa koomisessa käppäisyydessään mieleen PlayStation 2:n videopelien päävastukset. Äänimaailma tykittelee yliampuvasti menemään ja Michael Wandmacherin musiikit ovat sopivan yhdentekevää jumputusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld: Blood Wars, 2016, Screen Gems, Lakeshore Entertainment, LStar Capital, Stillking Films, Sketch Films

Arvostelu: The First Omen (2024)

THE FIRST OMEN

Ohjaus: Arkasha Stevenson

Pääosissa: Nell Tiger Free, Sônia Braga, Ralph Ineson, Maria Caballero, Nicole Sorace, Tawfeek Barhom, Bill Nighy ja Charles Dance

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Richard Donnerin ohjaama kauhuelokuva Ennustus (The Omen - 1976) oli kehuttu ja Oscar-palkittu menestys, jolle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Kirous (Damien: Omen II - 1978) ja 7 tikaria (Omen III: The Final Conflict - 1981) menestyivät kuitenkin kumpikin edeltäjäänsä huonommin ja saivat lähes täystyrmäyksen kriitikoilta. Neljäs osa Omen IV - Riivaajan paluu (Omen IV: The Awakening - 1991) tehtiin suoraan televisioesitykseen ja se lytättiin täysin, eikä myöskään 6.6.2006 julkaistu uudelleenfilmatisointi The Omen ollut pahemmin kriitikoiden tai leffasarjan fanienkaan mieleen. Vuonna 2016 ilmoitettiin, että tekeillä on uusi Omen-elokuva, jonka olisi tarkoitus toimia esiosana alkuperäisleffalle. Kuvaukset käynnistyivät vasta syksyllä 2022, kun käsikirjoitusta oli työstetty useasti uudestaan ja ohjaajakin vaihtunut Antonio Camposista Arkasha Stevensoniin. Nyt The First Omen saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa todella skeptisenä. Olen nähnyt elokuvasarjasta aiemmin vain alkuperäisen Ennustuksen, jota pidän upeana kauhuteoksena. En juuri innostunut, kun kuulin, että sille tehtäisiin esiosa ja uutuuselokuvan kehnot trailerit ovat vain laskeneet odotuksiani. Kävinkin epäileväisenä katsomassa The First Omenin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1971 nunnaksi pyrkivä Margaret Daino muuttaa Roomaan työskennelläkseen orpokodissa opettajana. Siellä hänelle paljastuu kauhistuttava suunnitelma Antikristuksen synnyttämiseksi.

Apple TV+:n Servant-kauhusarjasta (2019-2023) tuttu Nell Tiger Free näyttelee Margaret Dainoa, nuorta amerikkalaisnaista, joka muuttaa Italian pääkaupunkiin Roomaan, haaveenaan toimia opettajana ja sitten nunnana paikallisessa orpokodissa. Free istuu rooliinsa hyvin, tulkiten osaavasti hahmonsa muutosta, kun tälle aluksi aika sinisilmäisenä esitellylle Margaretille alkaa hiljalleen selvitä hirvittävä salaliitto. Free esittää hahmonsa kehittyvää paniikkia oivallisesti, joskin leffasta löytyy yksi kohtaus, jossa hänen antaumuksellinen eläytymisensä muuttuu tahattoman komedian puolelle.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sônia Braga orpokotia johtavana abbedissana, Maria Caballero Margaretin kanssa nunnaksi pyrkivänä Luzina, Nicole Sorace orpokodissa asuvana omituisena Carlita-tyttönä, Bill Nighy kardinaali Lawrencena, sekä Ralph Ineson alkuperäisestä Ennustuksesta tuttuna isä Brennanina, joka on ensimmäisenä Antikristuksen synnyttämiseen liittyvän salaliiton jäljillä. Braga sopii passelisti tomeraksi abbedissaksi ja Ineson kanavoi kelvollisesti alkuperäisleffassa Patrick Throughtonin esittämän pappihahmon päämääräisyyttä pysäyttää pahat voimat. Karismaattinen Nighy, sekä vain leffan prologissa piipahtava Game of Thrones -sarjan (2011-2019) näyttelijä Charles Dance ovat kuitenkin harmillisen alikäytetyt osissaan.

Valitettavasti The First Omen ei onnistunut voittamaan minua puolelleen, vaan epäilykseni kävivät toteen. Kyseessä on turhauttavan laiska yritys rahastaa tunnetun kauhuelokuvasarjan nimellä, turhaakin turhempi esiosa ja ihan ylipäätään vain tylsän geneerinen kauhuräpellys. Elokuva sisältää pari hyvää näyttelijäsuoritusta, ideaa ja yksittäistä kuvaa, mutta siihen se sitten jääkin, eikä minulta juuri positiivista sanottavaa löydy. Erityisesti minua tympi se, kuinka elokuvan tekijöiltä ei löytynyt mitään ymmärrystä alkuperäistä klassikkoa kohtaan ja mikä siinä toimii niin hyvin. Ennustuksen sijaan The First Omenista tulee mieleen ihan muut kauhuleffat, lähinnä viime vuosien aikana ilmestyneet Nunna-rainat (The Nun - 2018-2023). Kaikki samat kolkoilla käytävillä pimeässä hiippailut, sekä muut vastaavat, miljoona kertaa nähdyt jipot löytyy. Lukuun ottamatta paria yllättävänkin karua body horror -hetkeä leffan kauhuosasto on unettavan tylsää seurattavaa.

Yksi elokuvan merkittävimmistä ongelmista on myös sen tarina. The First Omen toimii tosiaan suorana esiosana alkuperäiselle Ennustukselle ja klassikon nähneelle ei pitäisi tulla yllätyksenä, kuinka uutuuselokuvassa lopulta käy. Mukaan yritetään tuoda pari epätoivoista käännettä ja koukkua, mutta toinen näistä oli mielestäni todella ennalta-arvattava. Toisella taas yritetään pohjustaa mahdollista jatko-osaa tälle. Enkä siis tarkoita Ennustusta, joka jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin tässä leffassa jäädään, vaan sitä sivuavaa lisäosaa. Minä en ainakaan jäänyt odottamaan jatkoa ollenkaan. Mieluummin vain leikin, ettei edes The First Omenia ole olemassa, vähän samaan tapaan kuin teen viime vuonna toista 1970-luvun kauhuklassikon tarinaa jatkaneen Manaaja: Uskon merkin (The Exorcist: Believer - 2023) kohdalla.

Elokuvan ohjaajaksi valikoitui lopulta Arkasha Stevenson, joka oli aiemmin tehnyt yksittäiset jaksot muun muassa sarjoista Legion (2017-2019) ja Brand New Cherry Flavor (2021), mutta joka ei ollut ennen ohjannut ainuttakaan elokuvaa. Stevensonin ensikertalaisuus näkyy, minkä lisäksi leffa ei herätä tunnetta siitä, että hän olisi pahemmin halunnut kunnioittaa alkuperäisteosta. Stevenson ei saa rakennettua jännittävää ilmapiiriä, vaan hänen kauhuyrityksensä on varsin pitkäveteistä seurattavaa. Asiaa ei auta hänen, Tim Smithin ja Keith Thomasin kehno käsikirjoitus täynnä ideoita, jotka eivät tunnu Ennustukselta yhtään. Leffassa on myös runsaasti kuvastoa, joka ei sovi alkuperäisleffan maailmaan. Mukana on yksi todella komea otos ovelasti aseteltujen kynttilöiden kera, mutta heti perään heivataan todella tökeröitä kamera-ajoja, jotka saivat minut unohtamaan senkin vähän riemun. Lavasteet ja asut ovat oivat ja maskeeraukset äityvät parissa kohtaa toimivan ällöttäviksi. Äänimaailma rakentuu tavanomaisten äkkisäikyttelyjen varaan. Mark Korvenin säveltämät musiikit eivät jää millään lailla mieleen, mutta lopputekstien aikana pauhaava, alkuperäisleffasta tuttu Jerry Goldsmithin säveltämä ja Oscar-ehdokkuuden saanut Ave Satani -kuoro puree edelleen luihin ja ytimiin hyytävyydellään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.com ja elokuvan juliste www.impawards.com

The First Omen, 2024, 20th Century Studios, Phantom Four Films, Abbey Road Studios, Cattleya, Kiwii

Arvostelu: Underworld: Awakening (2012)

UNDERWORLD: AWAKENING

Ohjaus: Måns Mårlind ja Björn Stein

Pääosissa: Kate Beckinsale, India Eisley, Theo James, Stephen Rea, Michael Ealy, Charles Dance, Kris Holden-Ried, Sandrine Holt ja Wes Bentley

Genre: fantasia, toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Len Wisemanin elokuva Varjojen valtakunta (Underworld - 2003) oli ristiriitaisista arvosteluista huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa oli totta kai tiedossa. Heti, kun ykkösleffa oli todettu menestykseksi, tuotantoyhtiö Screen Gems tilasi Wisemanilta kaksi elokuvaa lisää, jatko-osan Underworld: Evolution (2006) ja esiosan Underworld: Rise of the Lycans (2009). Niistäkään eivät kriitikot piitanneet, mutta kummatkin olivat menestyksiä lippuluukuilla, joten lisää oli luvassa. "Underworld 4: New Dawn" -työnimellä kulkenutta leffaa käsikirjoitettiin uudestaan ja uudestaan, mutta tekijät eivät olleet siihen koskaan tyytyväisiä. Kuvaukset jopa käynnistyivät maaliskuussa 2011 keskeneräisen käsikirjoituksen kanssa. Elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja lopulta Underworld: Awakening sai ensi-iltansa tammikuussa 2012. Vaikka leffa sai lähes täyslyttäyksen kriitikoilta, nousi se elokuvasarjan menestyneimmäksi osaksi. Itse katsoin Varjojen valtakunnan jo lapsena, mutta jatko-osat tähän nelososaan asti vasta myöhemmin. En silloin pitänyt Underworld: Awakeningista, mutta kun päätin ensimmäisen elokuvan 20-vuotisjuhlan kunniaksi arvostella koko leffasarjan läpi, minun täytyi tietty antaa nelososalle uusi mahdollisuus. Katsoinkin Underworld: Awakeningin jo muutama päivä Rise of the Lycansin jälkeen.

Ihmiskunta on saanut tietää vampyyrien ja ihmissusien olemassaolosta ja nyt lajit joutuvat taistelemaan selviytymisestään. Kahdentoista vuoden vankeudesta vapautunut Selene etsii Michaelia ja kohtaa uusia tuttavuuksia - niin liittolaisia kuin vihollisia.

Kate Beckinsale palaa rooliinsa Selene-vampyyrinä ensi kertaa kunnolla kuuteen vuoteen, toimittuaan pelkkänä kertojaäänenä edellisosassa Underworld: Rise of the Lycansissa. Beckinsale jatkaa tuttuun tapaansa, suoriutuen jälleen uskottavasti vampyyrisoturin osasta. Selene on taas kerran etsimässä vampyyri-ihmissusi-hybridi Michael Corvinia, mutta koska tätä esittänyt Scott Speedman ei halunnut palata leffasarjaan, Selene kohtaakin uusia hahmoja, jotka aiheuttavat hänelle monenlaista päänvaivaa.

     Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään Stephen Rean näyttelemä ihmistohtori Jacob Lane, joka tekee tutkimuksia vampyyreillä ja ihmissusilla, sekä tämän poika Quint (Kris Holden-Ried), Theo Jamesin esittämä vampyyri David ja hänen isänsä Thomas (Charles Dance), Michael Ealyn näyttelemä ihmisetsivä Sebastian, sekä India Eisleyn esittämä hybridityttö Eve. Rea ja Dance sopivat erityisen mainiosti rooleihinsa pahaksi tutkijaksi ja uudeksi vampyyriyhteisön johtajaksi. Loput hoitavat hommansa passelisti. Hahmot jäävät kuitenkin aika yhdentekeviksi, eikä Selenen ja Eve-tytön lisäksi muista jaksa paljoa välittää.

Underworld-sarjan kolmososan, Rise of the Lycansin tehtyä aikahyppyä taaksepäin vampyyrien ja ihmissusien sodan juurille, neljäs leffa Underworld: Awakening toimii jatko-osana kahden ensimmäisen filmin tarinalle. Elokuvien välillä maailma on kuitenkin ehtinyt muuttua reippaasti ja nyt ihmiskunta on tietoinen vampyyrien ja ihmissusien olemassaolosta. Monsterilajien sota onkin vaihtunut selviytymistaisteluksi yhteistä vihollista vastaan. Lähtökohdat ovat mainiot, mutta niistä ei saada paljoa aikaiseksi. Kuten jo alussa mainitsin, elokuvan tuotannolla oli paljon ongelmia, eikä oikein kukaan tuntunut olevan tyytyväinen filmin käsikirjoitukseen. Kuvaukset käynnistettiin pelkän raakiletekstin voimin ja sen myös huomaa. Underworld: Awakening on kevyesti sarjan tähän asti huonoin osa.

Hyvin nopeasti yhdeksi ongelmaksi muodostuu, ettei Awakening edes tunnu Underworld-elokuvalta. Siitä tulee paljon vahvemmin mieleen Screen Gemsin tuottamat, videopeleihin perustuvat Resident Evilit (2002-2016). Tapa kerrata aiempia tapahtumia ja alun tutkimuslaitoslokaatio, sekä lopun jättimörökölli pistävät miettimään, että kumpaakohan leffasarjaa tässä nyt alkoi katsomaan? Asiaa ei auta, että maailman muutoksia ihmettelevästä Selenestä tulee mieleen Milla Jovovichin Alice-hahmo. Vaikka katsojanakin ihmettelee elokuvasarjan uutta, futuristista maailmankuvaa, ei elokuva onnistu nappaamaan mukaansa edellisosien tavoin.

Vaikka kestoa on alle puolitoista tuntia ja suuri osa siitä käytetään toimintakohtauksiin, elokuva on jopa pitkäveteinen. Toisille leffa on varmasti passelia aivot narikkaan -viihdettä, mutta kun itse en jaksanut välittää hahmoista, löyhäksi jäävä tarina ei vakuuttanut, eivätkä toimintakohtaukset ole kaksisia, ei Underworld: Awakeningissa ollut oikein mitään tarttumapintaa, joka olisi onnistunut edes viihdyttämään. Taistelut ovat ponnettomia ja muuttuvat yhä vain koomisemmaksi räiskinnäksi, kun katsoja alkaa kyseenalaistamaan Selenen pyssyjen ammuskapasiteettia. Vampyyrien ja ihmissusien täyttämässä leffassa epäuskottavinta onkin, kuinka pitkään sankarittaren uusilla sarjatulipistooleilla voi ampua. Selene kyllä vaihtaa uudet lippaat silloin tällöin, mutta missä hahmo niitä säilyttää? Ne eivät ole näkyvillä ja tuskin ne hahmon ihonmyötäiseen nahka-asuunkaan mahtuvat.

Ohjauksesta vastaa tällä kertaa ruotsalaisduo Måns Mårlind ja Björn Stein, jotka eivät saa juuri mitään aikaiseksi elokuvalla. Jännite ja into uupuvat täysin. Asiaan toki vaikuttaa elokuvan kömpelö käsikirjoitus, jota oli lopulta rustaamassa huomattavasti enemmän ihmisiä kuin lopputekstit antavat ymmärtää. Jossain rainan uumenissa uinuu potentiaalinen toimintakauhuleffa, mutta siihen ei päästä käsiksi. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta paikoitellen hutiloiden leikattu kasaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat, mutta valaisutiimi on tehnyt erikoisen ratkaisun, pistäessään kattovalot välkkymään jokaisen toimintakohtauksen ajaksi. Jos olet siis yliherkkä valoille, ei Underworld: Awakening todellakaan sovi sinulle. Erikoistehosteet eivät vakuuta ja on todella selvää, milloin ihmissudet ovat tietokoneanimoituja ja milloin asuja. Äänimaailma koostuu osittain joistain studiokoneen äänikansion ilmaistiedostoista. Säveltäjä Paul Haslingerkin hoitaa hommansa laiskasti, työstettyään vain pari melodiaa mukaan ja muuten elokuva on täynnä kappaleita eri artisteilta ja yhtyeiltä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld: Awakening, 2012, Screen Gems, Lakeshore Entertainment, Sketch Films, Saturn Films, UW4 Productions

Arvostelu: Last Action Hero (1993)

LAST ACTION HERO

Ohjaus: John McTiernan

Pääosissa: Austin O'Brien, Arnold Schwarzenegger, Charles Dance, Robert Prosky, Frank McRae, Tom Noonan, Anthony Quinn, Bridgette Wilson, F. Murray Abraham, Mercedes Ruehl, Art Carney, Ian McKellen, Tina Turner, Robert Patrick, Sharon Stone, Maria Shriver, Jim Belushi, Jean-Claude Van Damme, Chevy Chase ja Danny DeVito

Genre: toiminta, komedia, fantasia

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 16

Last Action Hero on Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä toimintakomedia. Zak Penn ja Adam Leff saivat idean uudenlaisesta toimintaelokuvasta, joka parodioisi lajityypin kliseitä. Kaksikko sai ideansa myytyä, mutta heidän käsikirjoitustaan muovattiin useaan otteeseen muun muassa Shane Blackin ja Carrie Fisherin toimesta, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät. Kuvauksissa koettiin suuria ongelmia niskaan hengittävien studiopomojen taholta ja leffaa muovattiin paljon myös jälkitöissä. Lopulta Last Action Hero sai maailmanensi-iltansa 13. kesäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu kassamagneetti, vaan se jäi parikymmentä miljoonaa dollaria tappiolle. Leffa ei myöskään ollut kriitikoiden mieleen ja se sai kuusi Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, uusi tähti ja laulu), voittamatta niistä kuitenkaan ainuttakaan. Vuosien varrella filmin arvostus on kuitenkin noussut ja nykyään sitä pidetään väärinymmärrettynä kulttiklassikkona. Itse näin Last Action Heron joskus lapsena ja pidin siitä. Olen omistanut sen Blu-raylla parisen vuotta, mutten ollut vielä katsonut sitä uudestaan, kunnes huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta. Juhlan kunniaksi päätin katsoa, toimiiko elokuva yhä aikuisiällä, vai oliko se alkuperäisen lyttäyksensä ansainnut.

Toimintaelokuvien innokas fani Danny saa käsiinsä leffalipun, jolla hän pääsee katsomaan uusimman "Jack Slater" -rainan ennakkoon. Taianomainen lippu kuljettaa Dannyn kuitenkin valkokankaan läpi mukaan elokuvaan, missä hän pääsee seikkailemaan suosikkisankarinsa kanssa.

Austin O'Brien näyttelee Danny Madigania, nuorta poikaa, jolla ei ole kavereita ja joka jatkuvasti lintsaa koulusta mennäkseen katsomaan Arnold Schwarzeneggerin tähdittämiä toimintaelokuvia paikalliseen elokuvateatteriin. Eräänä päivänä koneenhoitaja Nick (Robert Prosky) antaa Dannylle maagisen leffalipun, jonka kanssa hän voisi päästä näkemään ennakkoon Schwarzeneggerin tähdittämän "Jack Slater IV" -leffan. Lippu kuitenkin viskaa Dannyn suoraan valkokankaasta läpi mukaan elokuvaan! Näin lapsesta pitäen elokuvien suurkuluttajana koin Dannyn helposti samaistuttavana heppuna. Koulupäivät turhauttivat, kun lähimmässä Finnkinossa olisi pyörinyt uusin Marvelin tai DC:n sarjakuviin perustuva elokuva tai vaikka uusi Harry Potter. Dannysta on helppo pitää, vaikka O'Brien onkin paikoitellen aika rasittava ja kehno roolissa.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Arnold Schwarzenegger, joka näyttelee Schwarzeneggerin esittämää toimintasankari Jack Slateria. Slaterista on tarkoituksella kirjoitettu mahdollisimman kova äijä, joka pistää pahiksia kumoon noin vain, murjoo korneja repliikkejä ja näyttää kaiken aikaa coolilta. Schwarzenegger istuu osaan tietty kuin valettu. Slater kuitenkin poikkeaa Schwarzeneggerin aiemmista toimintasankareiden rooleista siten, että kyseessä on satiiri hänen aiemmista hahmoistaan. Onkin hauska, että hän on suostunut naljailemaan aiempien filmiensä kustannuksella, silti näyttäen, kuinka paljon ne hänelle merkitsevät.

Lisäksi elokuvassa nähdään Mercedes Ruehl Dannyn äitinä, sekä Frank McRae, Anthony Quinn, Charles Dance, F. Murray Abraham, Bridgette Wilson ja Tom Noonan kuvitteellisessa "Jack Slater" -leffassa esiintyvinä poliisipäällikkö Dekkerinä, rikollispomo Tony Vivaldina, palkkatappaja Benedictinä, Slaterin kaverina Practicena, Slaterin tyttärenä Whitneynä ja murhaaja Ripperinä. Moni Schwarzeneggerin kanssa aiemmin esiintynyt näyttelijä, kuten Sharon Stone, Robert Patrick, Danny DeVito, Jean-Claude Van Damme ja Sylvester Stallone tekevät pienet cameot leffassa. Sivunäyttelijöistä parasta työtä tekee Dance häijyn lasisilmäisen tappajan osassa. Prosky on varsin sympaattinen iäkkään elokuvateatterityöntekijän roolissa.

Minun on kyllä todettava, että liityn niiden joukkoon, jotka kokevat, että ilmestyessään Last Action Hero ymmärrettiin täysin väärin ja lytättiin siksi harmillisesti. Löytyyhän leffasta toki ongelmansa, kuten paikoitellen aika huono lapsinäyttelijä, mutta muuten filmi on erittäin mainio. Se sisältää todella nokkelan idean ja sen tapa liikkua metatasoilla on melkeinpä nerokas. Vuonna 1993 metatasoilla liikkuminen ei kuitenkaan ollut erityisen tuttu konsepti ja voin kuvitella, että toimintaelokuville piikittelevä toimintasatiiri ei mennyt läpi - erityisesti kun filmi vielä markkinoitiin tavanomaisena Schwarzenegger-blockbusterina.

Tarinat, joissa nuorukainen napataan arkisesta maailmasta ja heitetään tämän ihailemaan fiktiiviseen maailmaan, eivät tietenkään olleet mitään uutta vuonna 1993, mutta Last Action Hero hyödynsi tuttua kaavaa omaperäisin keinoin. Läpi leffan toimintagenren kliseitä nostetaan esille naureskellen ja elokuvan aikana saa hekotella useaan otteeseen. Slaterin lausumat vuorosanat ovat jatkuvasti tarkoituksellisen kökköjä, oikein korostaen, millaista kamaa kasarin toimintarainat tarjosivat. Elokuva ei kuitenkaan ole mikään keskisormi toimintagenrelle, vaan pikemminkin pilke silmäkulmassa rustattu rakkauskirje. Vähän niin kuin muutama vuosi myöhemmin ilmestynyt kauhuteos Scream (1996) - joskin ei yhtä onnistunut kuin se.

Vaikka elokuvasta voikin huomata selviä vaikutteita muista teoksista, ei Last Action Hero ole parodia. Se on tuotantohelvetistään johtuneista vioistaankin huolimatta toimivasti omilla jaloillaan seisova toimintaseikkailu, joka imaisee katsojan heti mukaansa. Varmasti itse kukin on elokuvia katsoessaan tai vaikkapa kirjoja lukiessaan haaveillut pääsevänsä itsekin mukaan tarinaan ja niinpä on mielenkiintoista nähdä, kun niin käy. Last Action Hero viihdyttää varsin passelisti läpi kestonsa. Huumorin lisäksi siitä löytyy muutama oikein tyylikäs toimintakohtaus. Montaa Arska-fania jäi harmittamaan, että leffa tehtiin lapsikatsojia ajatellen verettömästi ja kiroilematta, mutta itseäni se ei haittaa ja lapsiystävällisyydestä jopa revitään muutama lisävitsi, esimerkiksi kohtauksessa, jossa Danny yrittää saada Slaterin kiroilemaan, mutta tämä ei kykene siihen. Loppupäässä elokuva menettää osan viihdyttävyydestään, mutta toimii silti passelisti viimeminuuteille saakka.

Elokuvan ohjauksesta vastaa John McTiernan, joka oli tehnyt aiemmin aivan mahtavat toimintaelokuvat Predator - saalistajan (Predator - 1987) ja Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988), sekä jännittävän Punaisen lokakuun metsästyksen (The Hunt for Red October - 1990). Voin vain kuvitella, kuinka Arska-fanit ovat menneet innoissaan katsomaan Last Action Heroa, McTiernanin ja Schwarzeneggerin yhdistettyä voimansa toistamiseen ja pettyneet, kun lopputuloksena ei olekaan brutaali toimintateos, vaan perheystävällisempi hassuttelu. McTiernan hoitaa homman tässäkin oivallisesti ja pilke silmäkulmassa. Kirjoittajalta toiselle siirtynyt käsikirjoitus on lopulta toimiva, vaikka siinä olisi potentiaalia lopussa vielä villimpiin hetkiin. Last Action Hero on myös hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Jälkimmäinen hoidettiin kiireessä, mutta homma toimii silti. Lavasteet, asut, maskeeraukset ja erikoistehosteet toimivat ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Kyseessä oli muuten ensimmäinen filmi, joka hyödynsi ääniformaattia, josta muodostuisi lopulta 7.1-ääni. Michael Kamenin musiikit ovat mainiot, kuten myös leffassa hyödynnetyt kappalevalinnat. Vuonna 1993 elokuvan soundtrack otettiinkin huomattavasti paremmin vastaan kuin itse elokuva.

Yhteenveto: Last Action Hero on erittäin mainio ja ilmestyessään täysin väärinymmärretty elokuva, jolle ehdottomasti kannattaa näin 30 vuotta myöhemmin antaa uusi mahdollisuus. Kyseessä on todella vekkuli toimintaseikkailu, jonka tarina nappaa täysillä mukaansa ja joka liikkuu etenkin omana aikanaan erittäin hupaisasti meta-tasoilla. Pilke on ollut silmäkulmassa elokuvaa tehdessä ja läpi leffan on luvassa hauskoja hetkiä toimintagenren kliseiden kustannuksella. Elokuva ei kuitenkaan ole mikään puhdas parodia, vaan pikemminkin itsetietoinen rakkauskirje lajityyppiä kohtaan. Arnold Schwarzenegger on tietty täydellinen esittämään machomies Jack Slateria, mutta Austin O'Brien jää hieman rasittavaksi Dannyna. Tekniseltä puoleltaan elokuva on oivallinen, mutta käsikirjoitus kaipaisi etenkin loppupäässä hieman viilausta. Tiettyine heikkouksineenkin Last Action Hero on mielestäni huomattavasti parempi elokuva kuin millaisena se otettiin vastaan 30 vuotta sitten. Suosittelenkin elokuvaa kaikille Arska-faneille - kunhan vain pystyy näkemään idolinsa myös hupsumman linssin kautta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Last Action Hero, 1993, Columbia Pictures, Oak Productions

Arvostelu: The King's Man (2021)

THE KING'S MAN

Ohjaus: Matthew Vaughn
Pääosissa: Ralph Fiennes, Harris Dickinson, Gemma Arterton, Djimon Hounsou, Rhys Ifans, Tom Hollander, Charles Dance, Matthew Goode, Daniel Brühl, Valerie Pachner, Aaron Taylor-Johnson ja Stanley Tucci
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

Mark Millarin ja Dave Gibbonsin Kingsman-sarjakuviin (2012-2018) perustuva elokuva Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service - 2014) oli yllätyshitti, jota niin katsojat kuin kriitikotkin ylistivät, joten jatkoa oli tulossa. Kingsman: Kultainen kehä (Kingsman: The Golden Circle - 2017) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa, mutta sekin oli taloudellinen menestys, joten lisää oli tekeillä. Kolmannen Kingsman-elokuvan lisäksi ohjaaja Matthew Vaughn alkoi suunnitella esiosaa, joka kertoisi Kingsman-organisaation synnystä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo marraskuussa 2019, mutta eri syistä (20th Century Foxin myynti Disneylle ja koronaviruspandemia) leffan julkaisua on siirretty useampaan otteeseen. Nyt The King's Man saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse olen odottanut filmiä vaihtelevin mielin. Ensimmäinen Kingsman-leffa on mielestäni aivan törkeän hyvä ja olen nähnyt sen useamman kerran, mutta jatko-osa Kultainen kehä tuotti minulle pettymyksen, enkä ole jaksanut katsoa sitä ensi-illan jälkeen uudestaan. Aluksi minua ei kiinnostanut idea esiosaleffasta, mutta trailereiden myötä aloin vähitellen lämmetä ajatukselle. Kuitenkin elokuvan jatkuva siirtyminen eteenpäin sai minut aika ajoin jopa unohtamaan sen olemassaolon ja kun vihdoin istahdin katsomaan The King's Mania sen lehdistönäytöksessä, olin lähinnä epäuskoinen siitä, että pitkän odotuksen jälkeen ylipäätään pääsen näkemään sen.

Kun 1900-luvun alussa eri maiden pahimmat ja katalimmat roistot lyöttäytyvät yhteen ajaakseen maailman sotaan, Kingsman-liikkeellä vaatteensa räätälöivät Oxfordit päättävät pysäyttää heidät.

The King's Man ei kerro aiempien Kingsman-elokuvien tutuista hahmoista, vaan se esittelee uuden kattauksen tyyppejä, jotka olivat perustamassa tätä vakoojaorganisaatiota. Ralph Fiennes näyttelee Orlando Oxfordia, sotaveteraania, jota kalvaa tekonsa taistelussa ja pyrkii nyt elämään pasifistina. Harris Dickinson esittää hänen aikuistumisen kynnyksellä olevaa poikaansa Conradia, joka taas haluaa näyttää kykynsä sodassa ja on kyllästynyt isänsä yliampuvaan suojelemistarpeeseen. Tämä isä-poika-asetelma on toimivasti rakennettu ja niin Fiennes kuin nuori Dickinson hoitavat hommansa hyvin. Fiennes itse asiassa paremmin kuin hyvin - hän on aivan mahtava leffassa! Olen aina pitänyt Fiennesiä erittäin karismaattisena näyttelijänä, mutten ole aikoihin nähnyt hänen heittäytyvän näin täysillä roolinsa vietäväksi.

     Elokuvassa nähdään myös Gemma Arterton ja Djimon Hounsou Oxfordeja palvelevina Pollyna ja Sholana, Charles Dance kenraali Kitchenerinä ja Matthew Goode tämän assistenttina Mortonina, Rhys Ifans häijynä Grigori Rasputinina, Daniel Brühl katalana Erik Jan Hanussenina, sekä Tom Hollander veikeässä kolmoisroolissa Yhdistyneen kuningaskunnan kuninkaana Yrjö V:nä, Saksan keisari Vilhelm II:na ja Venäjän keisari Nikolai II:na. On lystikäs idea käyttää samaa näyttelijää eri maiden johtajan roolissa ja Hollander hoitaa jokaisen tontin mainiosti. Muutenkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Fiennesin lisäksi parhaiten joukosta erottuu Rhys Ifans, joka suorastaan herkuttelee ilkikurisen ja kummallisen Rasputinin roolissa.

Ilokseni The King's Man osoittautui pitkän odotuksen arvoiseksi ja Kingsman: Kultaista kehää paremmaksi elokuvaksi, mutta kyllä siitä omat ongelmansa löytyy. Elokuvan tarinankerronta on paikoitellen hieman takkuilevaa, liekö sitten kyse käsikirjoituksen työstämisestä uudestaan, lisäkuvauksista tai muuten vain leikkauksesta. Välillä elokuva kulkee kovaa kyytiä eteenpäin, toisinaan taas jää junnailemaan paikoillaan. Lisäksi elokuvan alkupää on erikoisen tavanomaista settiä ja ainakin ensimmäisen puolen tunnin aikana homma ei tuntunut lainkaan Kingsmanilta, joka tunnetaan villistä toiminnastaan, sähäkästä tyylistään ja ronskista huumoristaan. Tavanomaisenakin elokuva on pätevästi ohjattua, mutta hetkellisesti ehdin säikähtää, että eikö luvassa olekaan yhtä riemastuttavan päätöntä menoa kuin aiemmissa elokuvissa.

Huojennuksekseni hieman ennen puoltaväliä filmi päättääkin painaa kaasun pohjaan ja sitten sitä mennään eikä meinata. Alkupään tavanomaisuus saa kyytiä ja luvassa on erittäin tyylikkäitä ja brutaaleja tappeluita, joissa ihmisiä pistetään säälittä hengiltä hupaisinkin tavoin. Puolen välin paikkeilla on aivan mahtava kohtaus sankareiden ja Rasputinin välillä, täynnä hulvatonta huumoria ja päheää tappelua. Aiempien elokuvien tapaan The King's Manista löytyy myös varsin yllättäviä ja hävyttömiäkin käänteitä ja ratkaisuja, jotka vain parantavat leffaa sen edetessä. Kaikki huipentuu vallan mainioon loppuskabaan, joka jättää katsojan odottamaan jatkoa.

Ohjaaja Matthew Vaughnilta kyllä löytyy silmää näyttäville toimintakohtauksille. Vaughn keksii leffaan toinen toistaan tyylikkäämpiä turpaanvetoja ja miekkataisteluita, joissa kamera liikkuu tarkkaan suunnitellusti hahmojen ympärillä. Välillä kameraa asetellaan varsin mielikuvituksellisiin paikkoihin tehostamaan meininkiä. Muutenkin tekninen toteutus on onnistunut. Vaikka leikkaus onkin paikoitellen kömpelöä yleisen rytmityksen puolesta, mukana on paljon napakoita ja kiinnostavia editointiratkaisuja. Sodan syttyminen ja leviäminen kuvataan yhdellä pitkällä otoksella todella näyttävästi. 1900-luvun alku on hienosti toteutettu erinomaisen lavastuksen ja puvustuksen kautta. Efektit ovat mainiot ja äänimaailma rymistelee oivallisesti Matthew Margesonin ja Dominic Lewisin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The King's Man on varsin mainio toimintakomedia, sekä mielenkiintoinen esiosa. Elokuvalla kestää oma aikansa lähteä tosissaan käyntiin, mutta sitten kun mennään, niin sitten ihan oikeasti myös mennään. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan tyylikkäämpiä, rujompia ja veikeämpiä. Taistelukoreografiat ovat näyttäviä ja niitä vain tukee taidokas kuvaus. Huumori on paikoitellen hyvinkin ronskia, mutta silti varsin hupaista. Tarinankerronta on paikoitellen töksähtelevää, mutta homma pitää silti hyvin mukanaan. Tarinasta löytyy myös mainioita käänteitä ja yllätyksiä. Näyttelijät ovat kaikki päteviä rooleissaan, varsinkin hyvin heittäytyvät Ralph Fiennes ja Rhys Ifans. Iloitsen, että The King's Man on vihdoin saatu elokuvateattereihin, mutta samalla harmittelen, että se ilmestyy juuri silloin, kun mm. meidänkin maamme sulkee teattereitaan koronan takia. Toivon, että kaikki, jotka sitä ovat odottaneet viimeiset pari vuotta, pääsisivät silti vihdoin ja viimein näkemään sen.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The King's Man, 2021, 20th Century Fox Film Corporation, Twentieth Century Fox, Marv Films, Marv Studios