Arvostelu: Frankenstein (2025)

FRANKENSTEIN

Ohjaus: Guillermo del Toro

Pääosissa: Oscar Isaac, Jacob Elordi, Mia Goth, Christoph Waltz, Lars Mikkelsen, Felix Kammerer, Christian Convery, David Bradley, Charles Dance, Ralph Ineson ja Burn Gorman

Genre: scifi, draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Frankenstein perustuu Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus) vuodelta 1818. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty monia kymmeniä filmatisointeja - tunnetuimpana vuoden 1931 mustavalkoklassikko Frankenstein. Guillermo del Toro oli jo vuosia puhunut haavestaan tehdä jonain päivänä oman versionsa aiheesta ja vuonna 2008 hän solmi diilin leffasta Universalin kanssa. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, ennen kuin del Toro teki uuden sopimuksen Netflixin kanssa ja vuonna 2023 yhtiö näytti vihreää valoa ohjaajalle Frankensteinin suhteen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt, vihdoin ja viimein Guillermo del Toron Frankenstein on saapunut Netflixiin. Itse en kokenut, että aihe tarvitsisi uutta filmatisointia, mutta pidän niin paljon del Toron töistä, että olin innoissani näkemässä, mitä hän saisi aikaan Frankensteinin parissa. Katsoinkin elokuvan heti sen julkaisupäivänä.

Vuonna 1857 tanskalaislaivan miehistö löytää pohjoisnavan jäätiköltä pelokkaan miehen, Victor Frankensteinin, joka kertoo laivan kapteenille tarinan hänen tavoitteestaan herättää kuollut takaisin eloon ja hirviöstä, jonka hän loi.

Oscar Isaac näyttelee itse Victor Frankensteinia, joka jo lapsena pakotettiin opettelemaan ihmisen anatomia kireän kirurgi-isän (Charles Dance) toimesta. Kun Victorin äiti (Mia Goth) menehtyi synnytyksessä, Victor päätti, että tulisi hyödyntämään isänsä oppeja ja jonain päivänä päihittäisi itse kuoleman. Aikuisiällä tämä päätös on muuttunut pakkomielteeksi, eikä mies näe muuta tulevaisuudessaan kuin ruumiin herättämisen eloon. Isaac tulkitsee tätä hahmon pakkomiellettä erinomaisesti, kuten myös hahmon muita vaikeita tunteita, kun Victor hoksaa, että vaikka hän onnistuu luomaan elämää kuolleesta, ei mies juuri tiedä, mitä eläminen on, eikä hän ole ajatellut, mitä tapahtuisi henkiin herättämisen jälkeen. Dance on vähemmän yllättäen nappivalinta tiukan isän rooliin ja Goth on mainio tuplaosassa niin Victorin äitinä kuin tämän pikkuveljen Williamin (Felix Kammerer) kihlattuna, lady Elizabethina.

     Elokuvassa nähdään myös Christoph Waltz Elizabethin setänä ja Victorin työlle rahoitusta antavana herr Henrich Harlanderina, Lars Mikkelsen tanskalaiskapteeni Andersonina, joka miehistöineen löytää Victorin jäätiköltä ja kuulee tämän tarinan, sekä Jacob Elordi "hirviönä", sodassa kaatuneiden ruumiista yhteen kasattuna miehenä, jonka Victor onnistuu herättämään eloon. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin vahvassa vedossa. Alun perin "hirviöksi" oli roolitettu Andrew Garfield, mutta tämä joutui jättämään projektin, kun kuvausten alkaminen venähti vuoden 2023 Hollywood-lakkojen takia. Elordi on lopulta täydellinen valinta. Hän esittää erittäin vakuuttavasti olennon lapsenomaista ihmetystä kaikesta ympärillään, sekä kasvavaa vihaa, kun kaikki pelkäävät häntä ja hyökkäävät hänen kimppuunsa heti ensinäkemältä.

Frankenstein on jälleen kerran upea goottisatu Guillermo del Torolta. Hän ei ole lähtenyt tekemään mitään modernille ajalle tyypillistä kauhuelokuvaa, vaan hän kertoo Mary Shelleyn alkuperäiskirjan hengessä kauhistuttavaa kertomusta pakkomielteestä, Jumalan leikkimisen kostautumisesta ja pohjattomasta tragediasta. Mitään kovaäänisiä äkkisäikyttelyjä on turha odottaa, mutta tietty epämukava ilmapiiri on kaiken aikaa läsnä. Tarinahan on todennäköisesti monille enemmän kuin tuttu, mutta elokuvan vahvuus onkin siinä, kuinka hienosti del Toro tutun tarinan meille tarjoaa. Mies on halunnut tehdä Frankensteinin jo parin vuosikymmenen ajan ja sen kyllä huomaa lopputuloksesta.

Elokuva on jaettu kahteen osaan, Victorin tarinaan ja "hirviön" tarinaan, joiden kautta käsitellään vaikuttavasti ja erityisesti varsin surullisesti tätä luojan ja hänen luomuksensa suhdetta ja konfliktia. Victorin puoli kertoo vangitsevasti tätä obsessiosta, kun taas "hirviön" puoli kertoo upeasti väärinymmärryksistä ja maailman julmasta luonteesta. Frankenstein heittäytyy välillä yllättävänkin raa'aksi, mutta samalla elokuva onnistuu jollain ihmeellä olemaan myös erittäin kaunis. "Hirviötä" käy heti sääliksi, kun taas tämän raivo Victoria kohtaan tarttuu nopeasti katsojaan. Elokuvan omituinen kompastuminen on se, että erään hahmon pitää ihan suoraan todeta Victorille hänen olevan se todellinen hirviö, aivan kuin se ei kävisi jo muutenkin selväksi elokuvasta. Jos leffasta pitäisi muutakin kritisoitavaa löytää, niin mielestäni loppusuoran takaa-ajo hoidetaan hieman kiirehtien. Frankenstein kypsyttelee muuten kertomustaan vahvasti, eikä se kahden ja puolen tunnin kestossaankaan tunnu liian pitkältä, joten ihan hyvin loppusuora olisi voinut hengittää hieman enemmän.

Teknisesti Frankenstein on varsinainen taidonnäyte ja olen pöyristynyt, jos sitä ei huomioida useassa kategoriassa ensi vuoden Oscar-gaalassa. Elokuva on todella komeasti kuvattu ja leffan lavasteet ovat toinen toistaan näyttävämpiä ilmestyksiä kaikkine yksityiskohtineen. Puvustus on tyylikästä ja maskeeraukset ovat hienot. Äänimaailmakin on väkevästi rakennettu Alexandre Desplatin kaihoisasti tunnelmoivia musiikkeja myöten. Huikeaa audiovisuaalista toteutusta rikkovat vain parit digitaalisesti luodut ja videopelimäiset eläimet, jotka voi kuitenkin katsoa sormien läpi, kaiken muun siinä ympärillä ollessa niin vaikuttavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Frankenstein, 2025, Bluegrass Films, Demilo Films, Double Dare You (DDY)

Arvostelu: Länsirintamalta ei mitään uutta (Im Westen nichts Neues - 2022)

LÄNSIRINTAMALTA EI MITÄÄN UUTTA

IM WESTEN NICHTS NEUES

Ohjaus: Edward Berger

Pääosissa: Felix Kammerer, Albrecht Schuch, Aaron Hilmer, Moritz Klaus, Adrian Grünewald, Edin Hasanovic, Daniel Brühl, Thibault de Montalembert, Devid Striesow, Andreas Döhler ja Sebastian Hülk

Genre: sota, draama

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Im Westen nichts Neues, eli suomalaisittain Länsirintamalta ei mitään uutta perustuu Erich Maria Remarquen samannimiseen kirjaan vuodelta 1929. Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty kaksi elokuvasovitusta, heti vuotta myöhemmin työstetty parhaan elokuvan Oscar-voittaja Länsirintamalta ei mitään uutta (All Quiet on the Western Front - 1930), sekä suoraan televisiossa julkaistu Länsirintamalta ei mitään uutta (All Quiet on the Western Front - 1979). Kummatkin olivat kuitenkin yhdysvaltalaisia filmatisointeja saksalaisen kirjan pohjalta ja 2010-luvulla Saksassa alettiin suunnitella omaa elokuvaa kirjan pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin maaliskuussa 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja lopulta uusi Länsirintamalta ei mitään uutta sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2022, kunnes se saapui maailmanlaajuiseen levitykseen Netflixin suoratoistopalvelun kautta kuukautta myöhemmin. Elokuva nousi kehutuksi hitiksi, vaikkakin se sai myös kritiikkiä erityisesti kotimaassaan Saksassa monien lähdemateriaalista tehtyjen poikkeuksien vuoksi. Kehuista huolimatta en kiinnostunut katsomaan elokuvaa, kun se ilmestyi Netflixiin. Olin juuri puoli vuotta aiemmin katsonut vuoden 1930 filmatisoinnin, enkä nähnyt tarpeelliseksi, että erinomaista sotaklassikkoa tehtäisiin uusiksi. Vasta kun elokuva sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ulkomaalainen elokuva, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, maskeeraus, ääni, musiikki ja erikoistehosteet), sekä voitti seitsemän BAFTA-palkintoa (paras elokuva, ohjaus, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, ääni, musiikki ja vieraskielinen elokuva), päätin vihdoin antaa leffalle mahdollisuuden ja katsoin vuoden 2022 Länsirintamalta ei mitään uutta viikkoa ennen Oscar-gaalaa.

Vuonna 1917 ensimmäistä maailmansotaa on kestänyt kolme vuotta. Nuori Paul Bäumer värväytyy kaveriensa kanssa sotimaan Saksan keisarillisessa armeijassa, uskoen sinisilmäisesti, että rintamalla hänestä kehkeytyisi suuri sankari. Todellisuus on kuitenkin aivan muuta ja koti-ikävä iskee pian, kun Paul tovereineen kohtaa sodan kauhut.

Pääroolissa vain 17-vuotiaana armeijaan värväytyvänä Paul Bäumerina nähdään Felix Kammerer, joka tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa muutosta läpi elokuvan. Paul esitellään leffan alussa naiivina ja leppoisana nuorukaisena, joka näkee sodassa lähinnä tilaisuuden todistella itseään, eikä tiedä yhtään, mikä rintamalla oikeasti odottaa. Kun hahmo lähtee taistoon, karu todellisuus iskee pian päin lärviä ja Kammerer esittää hienosti hahmonsa kasvavat pelkotilat. Katsojana jämähtää seuraamaan kiinnostuneena Paulin matkaa, toivoen, että tämä pääsee takaisin kotiinsa.

     Elokuvassa nähdään myös Albrecht Schuch Katczinskynä, joka toimii vähän kuin Paulin mentorina sotatantereella, Aaron Hilmer, Moritz Klaus, Adrian Grünewald ja Edin Hasanovic muina Paulin lailla sinisilmäisesti värväytyneinä nuorukaisina, joilla menee yhtä lailla pupu pöksyyn tosipaikan tullen, sekä tällä hetkellä Saksan kenties isoin maailmanlaajuinen stara Daniel Brühl Matthias Erzbergerinä, tosielämän henkilönä, joka allekirjoitti sodan lopettaneen Compiègnen aselevon. Sivunäyttelijät ovat myös mainioita rooleissaan, joskin Brühl tuntuu alikäytetyltä leffassa. Erzbergerin juonikuvio pohjautuu tositapahtumaan, mutta se ei kuulunut alkuperäiskirjaan tai aiempiin filmatisointeihin. Kuvion ujuttaminen mukaan jääkin hieman raakileeksi yritykseksi laajentaa tarinaa.

Skeptiset ennakko-odotukseni uutta Länsirintamalta ei mitään uutta -filmatisointia kohtaan osoittautuivat oikeiksi. Ei kyseessä ole missään nimessä huono elokuva. Ei. Parhaimmillaan filmi on suorastaan mahtava, mutta loppujen lopuksi se ei tuntunut tuovan mitään erityistä uutta pöytään, jotta se perustelisi olemassaoloaan. Itse asiassa se jopa poistaa tärkeiltä tuntuneita juttuja. Vaikka elokuvan alussa näytetäänkin pikaisesti, kuinka naiivi ennakkoasenne Paulilla ja kumppaneilla on sotaan, leffasta jää täysin uupumaan ainakin vuoden 1930 sovituksessa mukana ollut sotapropaganda, jolla hyväuskoisia nuoria kosiskeltiin liittymään armeijaan. Sodan kauheuksien realisoituminen kuvataan tarpeeksi hyvin, mutta todellinen isku jää lyömättä. Lisäksi uudesta elokuvasovituksesta uupuu mielestäni tärkeä osio, jossa traumatisoituneet ja kotiin ikävöineet selviytyjät palaavat lomansa aikana hetkellisesti kotiinsa, vain tajutakseen, etteivät enää kuulu sinne, sillä heidän asenteensa on muuttunut voimakkaasti, mutta kotipuoli on jäänyt ennalleen. Tämän takia hahmoilta uupuu se kauheus siitä, ettei heillä tunnu olevan enää paikkaa maailmassa. Elokuvalla kestää myös lopputeksteihin asti tuoda esille filmin nimen merkitys. Ranska pisti niin väkevästi hanttiin, ettei länsirintama edennyt lähes lainkaan, eikä sieltä siis ollut mitään uutta kerrottavaa.

Puutteistaan huolimatta elokuva on kuitenkin omana sotadraamanaan kieltämättä mallikkaasti tehty ja erityisesti sen taistelukohtaukset ovat vaikuttavia karmeudessaan ja teknisessä taituruudessaan. Parhaimmillaan leffa vangitsee katsojansa jännittämään nuorukaisten puolesta, kun nämä yrittävät taistella henkensä kaupalla. Surun hetkiltä ei tietenkään voida välttyä, joskin samoihin sydäntä särkeviin tunnelatauksiin ei ylletä kuin vuoden 1930 klassikossa. Sekaan on saatu oivia suvantovaiheita, joissa nähdään muun muassa sotilaiden yhteishengen vahvistumista esimerkiksi vitsailun kautta. Nämä tuovat sydäntä ja ihmisyyttä muuten kylmään ja ankeaan filmiin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Edward Berger, joka tekee vakuuttavaa työtä tunnelman ja massiivisten sotakohtausten kanssa. Hänen, Ian Stokellin ja Lesley Patersonin käsikirjoitus kuitenkin kompastelee merkittävien hetkien ja temaattisten juttujen puutteella. Sentään he pitävät mukana merkittävän teeman sodan typeryydestä ja turhuudesta. Teknisiltä ansioiltaan Länsirintamalta ei mitään uutta on erinomainen. Kameratyöskentely on todella näyttävää ja sitä vain tukevat tyylikäs valaisu, harmaa värimaailma, sekä toinen toistaan upeammat lavasteet, taidokkaasti tehdyt asut ja yhä vain karummiksi muuttuvat maskeeraukset. Äänimaailma on väkevästi rakennettu. Heti alussa on loistoratkaisu, kuinka sota-asuja parsivat ompelukoneet kuulostavat konekivääriltä. Volker Bertelmannin säveltämät musiikit maalailevat oivallisen lisäyksen alakuloiseen tunnelmaan.

Yhteenveto: Länsirintamalta ei mitään uutta on erittäin mainio sotaelokuva, joka jää kuitenkin hieman laihaksi vuoden 1930 klassikkofilmiin verrattuna. Elokuva kuvaa väkevästi sodan kauhut, mutta siitä jää uupumaan tarinalle merkittäviä juttuja alun propagandasta hetkelliseen kotiinpaluuosioon. Leffalla myös kestää turhan kauan tuoda esille elokuvan nimen merkitys. Sotakohtaukset ovat kuitenkin vaikuttavaa katseltavaa kaikessa karmeudessaan. Lavastus-, puvustus-, maskeeraus-, ääni- ja tehostetiimi ansaitsevat aplodit, sillä niin erinomaisesti he rakentavat suuria taisteluita. Kameratyöskentely on myös upeaa ja teknisiltä ansioiltaan elokuva onkin varsinainen taidonnäyte. Myös näyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti. Käsikirjoitukseltaan leffa jää kuitenkin vajaaksi, kaivaten temaattisesti tärkeitä aspekteja ja hetkiä. Uusi Länsirintamalta ei mitään uutta on pätevästi tehty sotafilmi, jolla varmasti napataan Oscar-pystejä ainakin teknisillä osa-alueille. Suosittelen kuitenkin kääntymään vuoden 1930 klassikon puoleen, joka on kestänyt aikaa häkellyttävän hyvin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.wikipedia.org

Im Westen nichts Neues, 2022, Amusement Park Films, Rocket Science, Sliding Down Rainbows Entertainment