lauantai 27. helmikuuta 2021

Arvostelu: Nuori Hannibal (Hannibal Rising - 2007)

NUORI HANNIBAL

HANNIBAL RISING



Ohjaus: Peter Webber
Pääosissa: Gaspard Ulliel, Gong Li, Rhys Ifans, Dominic West, Richard Brake, Kevin McKidd, Stephen Walters, Ivan Marevich, Helena-Lia Tachovska ja Aaran Thomas
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 1 minuuttia
Ikäraja: 16

Thomas Harrisin kirjaan perustuva elokuva Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1991) oli valtava hitti, joka voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Kun Harris kirjoitti tarinalle jatkoa, myös elokuvien puolella oli tiedossa jatko-osa. Hannibal-leffa (2001) oli vielä isompi taloudellinen menestys, mutta herätti paljon ristiriitaisia ajatuksia niin katsojissa kuin kriitikoissa. Jo kertaalleen Psykopaatin jäljillä -nimisenä (Manhunter - 1986) filmattu Punainen lohikäärme (Red Dragon - 2002) sai enemmän kehuja, muttei ollut samanlainen hitti kuin edeltäjänsä. Tarinan oli tarkoitus jäädä trilogiaksi, mutta lopulta Harris päättikin kirjoittaa vielä yhden kirjan, joka kertoisi Hannibal Lecterin nuoruudesta. Myöhemmin Harris on paljastanut, että päätös kirjan tekoon johtui isosti elokuvatuottaja Dino De Laurentiisin painostamisesta. De Laurentiis uskoi menettävänsä Hannibal Lecter -hahmon, jos ei saisi pian tehtyä uutta filmiä hahmosta ja hän kiristi Harrisia keksimään hahmon syntytarinan. Harris alkoikin kirjoittamaan uutta kirjaa ja samalla työsti sen pohjalta myös elokuvakäsikirjoitusta. Nuori Hannibal -kirja (Hannibal Rising) julkaistiin joulukuussa 2006 ja samanniminen elokuva jo helmikuussa 2007 - vain kaksi kuukautta kirjan julkaisemisen jälkeen. Leffa oli kuitenkin taloudellinen pettymys ja kriitikot lyttäsivät sen täysin. Itse katsoin Nuoren Hannibalin vasta muutama vuosi sitten, enkä pitänyt siitä lainkaan. Olin jo ajatellut, etten katsoisi sitä enää uudestaan - en, vaikka tänä vuonna juhlinkin Uhrilampaiden 30-vuotisjuhlaa katsomalla ja arvostelemalla sen, Hannibalin ja Punaisen lohikäärmeen. Lopulta kuitenkin päätin tuskailla elokuvan läpi toistamiseen, jotta saisin elokuvasarjan päätökseen myös arvostelujen puolelta - etenkin nyt, kun Harrisin luoma tarina saa jatkoa Clarice-televisiosarjan (2021-) muodossa.

Vuonna 1944 Liettuassa nuori Hannibal Lecter ja hänen pikkusiskonsa Mischa jäävät julmien natsisotilaiden vangiksi, jotka syövät Mischan ja jättävät Hannibalin kuolemaan kylmyyteen. Hannibal kuitenkin selviää ja vuosia myöhemmin aloittaa kostoretkensä.




Koska Nuori Hannibal kertoo nimensä mukaisesti nuoresta Hannibal Lecteristä, ei elokuvassa nähdä sarjan aiemmissa osissa hahmoa näytellyttä Anthony Hopkinsia, vaan ranskalainen Gaspard Ulliel. Ulliel osaa kyllä olla häijyn näköinen tarpeen vaatiessa ja uhkuu lopulta täyttä psykoottisuutta. Hänestä kuitenkin puuttuu täysin se charmi, oveluus ja aito hyytävyys, mitkä tekivät Hopkinsin roolityöstä Hannibalina niin legendaarisen. Ullielin ongelmaksi koituu myös huono teksti, mistä ammentaa näyttelemiseen. Hannibal-kannibaalin syntytarinaksi elokuva tekee todella kömpelöä työtä selittääkseen oikeasti, miksi hahmosta tuli sellainen kuin tuli.
     Elokuvassa nähdään myös Gong Li Hannibalin tätinä lady Murasakina, jonka kanssa Hannibalille alkaa kehkeytymään jotain enemmänkin, Dominic West komisario Popilina, joka ryhtyy selvittämään outoja kuolemia, kun Hannibalin kostoreissu alkaa, sekä Rhys Ifans, Richard Brake, Kevin McKidd ja Ivan Marevich natsisotilaina, joille Hannibal on vannonut kostoa monen vuoden ajan, sotilaiden murhattua ja syötyä hänen siskonsa Mischan (Helena-Lia Tachovska). Lin hahmo jää todella vaisuksi, eikä Westillekään keksitä kunnon tekemistä pakollisena poliisihahmona. Ifans selvästi nauttii häikäilemättömän lurjuksen esittämisestä, mutta eivätpä muut kummoista työtä tee.




Ensimmäisellä katselukerralla koin Nuoren Hannibalin kehnoksi ja tylsäksi elokuvaksi. Nyt toisella katselulla filmi oli mielestäni puuduttavan pitkäveteinen ja jopa surkea. Erityisesti ihmettelin huonoutta, sillä käsikirjoituksesta vastaa kirjailija Harris itse. Mutta kun alkaa lukemaan taustatietoja, miksi Nuori Hannibal tehtiin, alkavat syyt huonoudelle selviämään. Ei ihme, että Harrisin työ on tönkköä, jos hänet periaatteessa pakotettiin siihen. Ja sen lisäksi, että hänen piti väkisin kirjoittaa uutta kirjaa, hänen piti samanaikaisesti myös työstää sen elokuvasovitusta. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu jopa siltä, että Harris sabotoi elokuvan tahallaan, jotta se varmasti floppaisi, eikä De Laurentiis enää vaatisi häneltä uusia Hannibal-tarinoita. Niin tai näin, lopputuloksena on kauhea pökäle, mitä hävettää ajatella samana sarjana mestarillisen Uhrilampaiden kanssa.

Itse päähenkilöstä ja hänen kasvutarinastaan ei lopulta saada mitään irti. Ulliel vain hymyilee kierosti parin tunnin ajan ja siinä on legendaarisen Hannibal Lecterin syntytarina. Vaikka pikkusiskon syöminen on oikein hyvä motiivi Hannibalille lähteä kostoretkelle, on se outo lähtökohta itse päähenkilön kannibalismille. Voisi luulla, että pikkusiskon syöminen hengiltä aiheuttaisi sellaiset traumat, ettei sen jälkeen edes tekisi mieli popsia muita ihmisiä. Kai leffa yrittää sanoa, että Hannibal on lopulta yhtä paha kuin ne, joille hän kostaa. Viesti vain on niin puolivillaisesti rustattu mukaan, että yhä enemmän tuntuu siltä, ettei Harrisia edes kiinnostanut, millainen lopputulos olisi.




Siinä, missä Uhrilampaat oli huikea taidonnäyte psykologisessa kauhussa, rakentaen erittäin piinaavaa tunnelmaa, mutta pitäen katsojan silti tiukasti koukussa, Nuoren Hannibalin kauhu perustuu vain ällöttävään kuvastoon. Kuvottavuuksiensa kanssa leffa kuitenkin muistuttaa lähinnä sitä koulun muka-kovaa kundia, joka kuvittelee itsestään liikoja, ollessaan muka niin hävytön ja kapinallinen. Pääasiassa hänen touhujaan vain hävetti seurata. Sentään sen muka-koviksen noloilut tarjosivat edes jonkinlaista viihdettä, kun taas Nuori Hannibal on kuolettavan tylsä raina. Se ei koskaan nappaa mukaansa, mikään kohtaus ei tarjoa jännitettä, eikä tyhjänpäiväiseltä tuntuva kostoreissu lopulta edes kiinnosta. Elokuva pelaa niin täysillä shokkiarvonsa varassa, uskoen, että inhottavilla otoksilla ihmisistä, joilta on syöty tai leikelty osia, saataisiin samaa aikaiseksi kuin todellisella painostavalla hengellä. Lopputekstien alkaessa katsojan valtaa tyhjentävä olo. Tässäkö tämä nyt oli? Tämäkö oli kaikki, mitä Thomas Harris sai aikaiseksi luomansa ikonisen pahiksen nuoruudesta?

Elokuvan ohjaajana toimii Peter Webber, joka ei tee sen parempaa työtä kuin Harris. Tunnelma on kehnosti luotu, eikä Webber tunnu ymmärtävän kauhusta muuta kuin groteskilla kuvastolla leikkimisen. Kuvauskaan ei ole kummoista, vaikka mukaan mahtuu kelvollisiakin otoksia. Takaumiin tungetut tökkivät ja suttuiset hidastukset lisäävät leffan rumuutta. Leikkaus on tönkköä ja lopulta lähinnä lavasteet, asut ja karut maskeeraukset tekevät vaikutuksen. Ilan Eshkerin ja Shigeru Umebayashin säveltämät musiikit jäävät vaisuiksi, sopien siis hyvin muutenkin äärimmäisen latteaan tuotantoon.




Yhteenveto: Nuori Hannibal on pöyristyttävän surkea raina, jolla Thomas Harris sontii luomansa ikonisen kauhuhahmon päälle. Gaspard Ulliel toisaalta pärjää kelvollisesti psykopaatin roolissa, mutta hänestä puuttuu kaikki se, mikä teki Hannibal Lecteristä Anthony Hopkinsin esittämänä niin hyytävän. Lähinnä Ullielin hommaksi jää vain tuijotella häijysti kameraan ja sen uskotaan riittävän kauhuksi. Jos se ei riitä, leffa yrittää puskea mukaan ällöttävää kuvastoa. Shokeerausarvo on kuitenkin lattea, eivätkä muka-hurjat jutut jaksa kiinnostaa. Itse tarina on tylsä ja elokuva puuduttavan pitkäveteinen. Käsikirjoitus on todella tökerö ja elokuvaa katsoessa jopa tuntuu siltä, että Harris päätti itse pilata leffan, jottei De Laurentiis enää painostaisi häntä kirjoittamaan uusia Hannibal-tarinoita. Tuotannon isot ongelmat heijastuvat voimakkaasti lopputulokseen. En suosittele katsomaan Nuorta Hannibalia, vaikka kuinka kovasti kiehtoisi Hannibal-kannibaalin alkuperä. Osa hahmon viehätystä on mysteerisyys ja sen tämä onnettoman ponneton raina ryöstää täysin.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hannibal Rising, 2007, Dino De Laurentiis Company, ETIC Films, Ingenious Film Partners, Zephyr Films, Carthago Films S.a.r.l., Young Hannibal Productions, Quinta Communications


keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Arvostelu: The Marksman (2021)

THE MARKSMAN



Ohjaus: Robert Lorenz
Pääosissa: Liam Neeson, Joe Perez, Katheryn Winnick, Juan Pablo Raba, Teresa Ruiz, Dylan Kenin, Sean Rosales ja Alfredo Quiroz
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16

The Marksman on Liam Neesonin uusi toimintajännityselokuva. Se lähti liikkeelle työnimellä "The Minuteman" ja sen kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2019. Nyt elokuva saapuu teattereihin, vain puolisen vuotta Neesonin edellisen leffan, Honest Thiefin (2020) jälkeen. Vaikka pidänkin suurta osaa Neesonin nykytuotannosta samaa rataa kiertävinä toimintarainoina, jaksavat ne viihdyttää tarpeeksi, jotta kiinnostun aina, kun Neesonilta on tulossa uusi projekti. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen - tosin lähinnä siksi, että kahden kuukauden tauon jälkeen pääsin vihdoin takaisin elokuvateatteriin. Kotona on toki kiva katsoa leffoja, mutta kyllä filmit pitäisi oikeasti kokea kunnon valkokankaalta!

Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla asuva sotaveteraani Jim Hanson ottaa suojelukseensa nuoren meksikolaispoika Miguelin, joka kantaa mukanaan kartellin rahoja ja jota kartelli nyt jahtaa.




Liam Neeson näyttelee entistä merijalkaväen sotilasta, Jim Hansonia, jonka nimellä ei oikeastaan ole väliä, sillä rooli on periaatteessa täysin sama kuin mitä Neeson on esittänyt viimeiset kymmenen vuotta toimintaleffasta toiseen. Äksy ex-sotilas pyrkii välttelemään taistelemista, kunnes jokin motivoi häntä palaamaan toimintaan ja vetämään roistoja turpaan. Jim ei tosin ole mikään erityisen kova turpaanvetäjä ja lähes 70-vuotiaasta Neesonista alkaa kyllä ikä näkyä. Hän on silti oivan karismaattinen rooliin ja vahva keulakuva muuten hyvin keskinkertaisessa leffassa.
     Elokuvan vetonaula on kuitenkin Miguel-poika, jota Jim ryhtyy suojelemaan ja jota esittää nuori Joe Perez. Vaikka kestää oman aikansa, että pojasta saadaan mielenkiintoinen hahmo, Miguelin ja Jimin välille muodostuva toveruus tuo miellyttävää henkeä ja Perez on sympaattinen osassaan.
     Lisäksi leffassa nähdään myös Juan Pablo Raba Miguelin perässä olevana kartellipomo Mauricona, Viikingit-sarjasta (Vikings - 2013-2020) tuttu Katheryn Winnick rajavartioon kuuluvana Sarahina, sekä Teresa Ruiz Miguelin äitinä, joka pyytää Jimiä suojelemaan poikaansa. Raba sopii oivallisesti tyypilliseen Hollywood-kuvaukseen meksikolaisrikollisesta. Hahmo ei yksinään ole mistään mielenkiintoisemmasta päästä, mutta Mauricoon tuo tiettyä lisää pienet hetket, joissa hän pysähtyy katselemaan maailman menoa rajan pohjoisella puolella. Winnick ei pääse lainkaan oikeuksiin tylsässä roolissa, joka ei johda oikein minnekään.




The Marksman on hyvin tyypillinen toimintapätkä, jossa rauhaan vetäytynyt ex-sotilas päätyy suojelemaan jotakuta häijyiltä pahiksilta. Vaikka elokuva tuokin tutun tarinan näytölle modernien western-elementtien ja road trip -henkisen kerronnan tavoin, ei leffa pääse pakoon kliseiden vyörystä. Neesonin aiempia töitä nähneenä tämä ei tule minään yllätyksenä, joten kenties sen takia pystyin katsomaan joitain juttuja sormien läpi ja viihtymään jollain tapaa elokuvan parissa. Tai sitten olin vain innoissani siitä, että pääsin pitkästä aikaa katsomaan elokuvaa kunnon valkokankaalta televisioruudun sijaan. Ilman koronaa The Marksman olisi luultavasti niitä rainoja, jotka heivataan suoraan suoratoistoon tai vuokralle, mutta nyt kun kaikki odotetut ja isot toimintateokset on siirretty tulevaisuuteen, voi nämä pistää teatterikierrokselle paremman puutteessa. Ja näin paremman puutteessa leffa kelpaa passelisti.

Kliseitä isommaksi ongelmaksi leffassa koituu kuitenkin se pituus. Elokuvalla on kestoa tunti ja kolme varttia ja siinä on ainakin se yksi vartti liikaa. Jos elokuva olisi nopeatempoisempi, siinä olisi enemmän menoa ja meininkiä, ja Neeson olisi kymmenisen vuotta nuorempi ja paremmassa iskussa toiminnan puolella, ei kesto välttämättä haittaisi. The Marksman on kuitenkin yllättävänkin hidastempoinen filmi, joka panostaa enemmän rakentamaan painostavaa tunnetta takaa-ajajista kuin hahmojen fyysiseen yhteenottoon. Vaikka hitaampi rakentelu auttaa kehittämään Jimin ja Miguel-pojan välille kehkeytyvää toveruutta, saa se myös katsojan kiinnittämään huomiota elokuvan tuttuihin ja turvallisiin latuihin. Nämä ladut tekevät leffasta hitaan myös siksi, että katsoja voi arvata kaikki tulevat koukut ja käänteet etukäteen.




The Marksmanin ohjauksesta vastaa Robert Lorenz, joka on tätä ennen ohjannut vain yhden elokuvan, Clint Eastwoodin tähdittämän Takaisin pelissä (Trouble with the Curve - 2012). Lorenz on pääasiassa toiminut Eastwoodin filmien tuottajana ja siksi onkin jopa hieman hassua, ettei The Marksmanissa nähdä Eastwoodia Neesonin sijaan. Kenties Neesonissa on vielä jäljellä tiettyä ketteryyttä, jota rooli vaatii, vaikka muuten Jim voisikin olla täysin Eastwoodille kirjoitettu hahmo. Lorenzin, Chris Charlesin ja Danny Kravitzin työstämä käsikirjoitus lainailee sieltä täältä, eikä edes idean tasolla ole mitään uutta. Kolmikko on jopa kierrättänyt Takenista (2008) tutun uhkailevan puhelinsoiton, tällä kertaa tosin Neesonin hahmon suuntaan. Tekniseltä puolelta löytyy kenties eniten onnistumisia, vaikka leikkauksessa leffa kaipaisikin tiivistämistä ja reippautta. Kuvaus on tyylikästä ja sitä korostaa oiva värimaailma ja valaisu. Liekkitehosteet ovat selvästi tietokoneella toteutettuja ja lieventävät vaaran tuntua, mutta äänimaailma jyskyttää sopivasti ja Sean Callery tunnelmoi ihan menevästi säveltämillään musiikeilla.

Yhteenveto: The Marksman on kliseitä viljelevä ja turhankin tuttuja reittejä kulkeva toimintajännäri, jonka pelastaa karismaattisen Liam Neesonin ja sympaattisen Joe Perezin esittämien hahmojen välille muodostuva toveruus. Tarina on täysin ennalta-arvattava, eikä yksikään käänne tule yllätyksenä, jos on nähnyt edes pari Neesonin aiempaa toimintafilmiä. Itse toimintaa on aika vähän (luultavasti johtuen Neesonin iästä) ja elokuva panostaakin enemmän jännittävän tunnelman luomiseen. Koska tapahtumat voi arvata etukäteen, ei jännite pääse kovin korkeaksi nousemaan. Näistä syistä elokuva tuntuu myös liian pitkältä. Puolentoista tunnin elokuvana se olisi ytimekkäämpi ja viihdyttävämpi. Jo tällaisenaan kaikessa keskinkertaisuudessaan se on kuitenkin tarpeeksi passeli raina paremman puutteessa. The Marksmanissa ei todellakaan ole lähdetty keksimään pyörää uudelleen ja riippuen katsojasta se voi olla hyvä tai huono puoli.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Marksman, 2021, Azil Film, Cutting Edge Group, Raven Capital Management, Sculptor Media, Stonehouse Motion Pictures, UTA Independent Film Group, Voltage Pictures, Zero Gravity Management


maanantai 22. helmikuuta 2021

Arvostelu: Godzilla (ゴジラ - 1954)

GODZILLA

ゴジラ



Ohjaus: Ishirō Honda 
Pääosissa: Akira Takarada, Momoko Kōchi, Akihiko Hirata, Takashi Shimura, Fuyuki Muramaki, Ren Yamamoto, Sachio Sakai, Toranosuke Ogawa, Haruo Nakajima ja Katsumi Tezuka
Genre: jännitys, scifi
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 3

Godzilla on japanilainen hirviöelokuva vuodelta 1954, joka aloitti valtavan elokuvasarjan, johon kuuluu jo lähes 40 teosta. Elokuva lähti liikkeelle tuottaja Tomoyuki Tanakan ideasta, kun hänen aiemmin suunniteltua projektia, yhteistyöelokuvaa Japanin ja Indonesian välillä ei onnistuttu tekemään. Juuri ilmestynyt Syvyyksien hirviö -leffa (The Beast from 20,000 Fathoms - 1953) herätti Tanakassa kiinnostuksen tehdä oman elokuvan jättimäisestä hirviöstä. Tanaka sai ideansa läpi ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 1954 työnimellä "Project G". Godzilla julkaistiin Japanissa lokakuussa 1954 ja kotimaassaan se oli valtava hitti. Yhdysvaltoihin elokuva vietiin erikoisena versiona, missä leikkausta tiivistettiin kymmenellä minuutilla ja mihin lisättiin kanadalaisnäyttelijä Raymond Burr, siinä toivossa, että siten leffa vetoaisi paremmin länsimaalaiseen yleisöön. Ja niin se myös teki, sillä leffa sai nimittäin murska-arviot Japanissa siihen asti, että sitä alettiin ylistämään Yhdysvalloissa. Vuosien varrella elokuvan maine onkin muuttunut typerästä monsterisekoilusta älykkääksi metaforaksi toisen maailmansodan tapahtumista Japanissa ja nykyään filmiä pidetään klassikkona. Itse näin alkuperäisen Godzillan vasta vuonna 2015, kun olin jo nähnyt sen Yhdysvalloissa tehdyt versiot, vuoden 1998 ja vuoden 2014 Godzillat. Silloin en täysin lämmennyt elokuvalle, mutta kun katsoin sen uudestaan viime vuonna, osana 24 tunnin elokuvamaraton -haastettani, aloin ihailla ja arvostaa teosta suuresti. Nyt kun Godzilla on jälleen tekemässä paluun valkokankaille, tällä kertaa taistelemaan toisen legendaarisen elokuvahirviön, King Kongin kanssa elokuvassa Godzilla vs. Kong (2021), päätin, että oli aika katsoa ja arvostella molempien monstereiden ensiesiintymisleffat. Katsoinkin alkuperäisen Godzillan samana päivänä, kun olin katsonut alkuperäisen King Kongin (1933).

Japanissa alkaa tapahtumaan kummia: laivat uppoavat mysteerisesti merellä ja rannikolla talot romahtavat keskellä yötä. Kun tutkijat yrittävät selvittää järjellistä syytä, professori Yamane uskoo, että kaiken takana on valtava esihistoriallinen olento, Godzilla, joka on herännyt ydinräjähdysten takia ja noussut esiin merenpohjasta.




Jättimäisen Godzilla-hirviön tuhoja pääsee kauhistelemaan aika mitäänsanomattomien hahmojen joukko, mutta yllättävää kyllä, tässä leffassa ei edes haittaa, että hahmot jäävät niin ontoiksi. Jokainen pääsee sentään osoittamaan mielipiteensä ja suhtautumisensa monsteriin edes jollain tavalla. On päättäväinen Ogata (Akira Takarada) ja tämän tyttöystävä Emiko (Momoko Kōchi), myyteistä kiehtoutunut ja mahdottomaankin uskova professori Yamane (Takashi Shimura), tiedemies Serizawa (Akihiko Hirata), Yamadan veljekset Masaji ja Shinkichi (Ren Yamamoto ja Toyoaki Suzuki), professori Tanabe (Fuyuki Murakami), sekä laivayhtiön johtaja (Toranosuke Ogawa). Hahmoista oikeastaan vain sympaattinen professori Yamane herättää katsojassa kiinnostusta, mutta muut ja etenkin heidän suhteet toisiinsa jäävät etäisiksi. Näyttelijät hoitavat kuitenkin pääasiassa roolinsa taidokkaasti ja välittävät hienosti hahmojensa pakokauhun tunteen.

Nykyään Godzilla-leffat tunnetaan lähinnä näyttävänä monsterihömppänä, joissa pääsee näkemään joko Godzillan pistämässä pilvenpiirtäjiä maan tasalle tai vetämässä muita hirviöitä turpaan. Uudemmat Godzillat ovat usein puhtaasti viihteellisempiä, eikä niitä katsoessa kauheasti tarvitse pohdiskella syvällisiä. Näin ei kuitenkaan ollut asian laita vielä tässä alkuperäisessä, vuoden 1954 Godzillassa. Tässä Godzilla ei ole mikään sankari, joka nyrkkeilee muiden mörököllien kanssa ja herättää katsojassa innostusta, vaan jättilisko on itse se suuri ja paha hirviö, jota niin hahmojen kuin katsojien kuuluu pelätä. Kukaan ei hurraa tässä leffassa, kun Godzilla tuhoaa Tokiota ja ihmiset kuolevat sortuvien talojen alla. Elokuva on tarkoitettu katsottavaksi kauhuna (ja niinpä Suomen K3-ikäraja on aika kyseenalainen). Vielä pelkkä jättimäinen lisko-olio ei välttämättä aiheuta pelkoa, mutta kun tajuaa, mitä Godzilla tässä edustaa, alkaa kauhu jo muodostua.




On jopa erikoista, että hahmosta on vuosien varrella muodostunut lähes sankarimainen hirviö, sillä ensiesiintymisessään Godzilla kuvastaa tuohon aikaan japanilaisten suurta pelkoa: ydintuhoa. Hiroshiman ja Nagasakin pommittaminen atomipommeilla elokuussa 1945 oli järkyttävä tapahtuma, mikä traumatisoi Japania vakavasti. Pelko vastaavasta tai vielä pahemmasta joukkotuhosta oli pitkään läsnä ja Godzilla on näiden kauhukuvien kärjistymä, kävelevä ydintuhoase. Ydinpommien takia pitkäaikaisesta unestaan herännyt ja radioaktiivista atomihenkäystään hönkivä Godzilla on hyytävä ilmestys yhä lähes 70 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Tuhokohtaukset ovat pysäyttäviä ja tiivistunnelmaisia. Se, mikä tunnetaan nykyään näyttävänä viihteenä, lähti liikkeelle joidenkin japanilaisten tapana käsitellä maan surua ja pelkoa. Yksi elokuvan upeimmista kohtauksista onkin, kun suuren tuhon jälkeen näemme seuraukset Japanin kansassa. Kohtaus onnistuu jopa liikuttamaan. Tämä yksinään tekee tästä alkuperäisestä Godzillasta enemmän kuin pelkän monsterirainan ja on nostanut sen korkealle klassikkoasemaan. Syvällinen puoli herättää pohdintaa katsojassa ja pitää tarinan vaikuttavana vielä vuosikymmenienkin jälkeen.

Elokuvan väkevyyttä lisää sen tietty dokumentaarinen tyyli, mikä saa tapahtumat tuntumaan todellisemmilta ja siten karmivammilta. Ishirō Hondan ohjaus on erinomaista ja on hienoa, että hän on oikeasti halunnut sanoa elokuvalla jotain, eikä ole vain tehnyt helppoa höttöä. Muutamia hieman aikaansa nähneitä puolia lukuunottamatta elokuvan tekniset asiat vakuuttavat edelleen. Siinä, missä King Kongissa nimikkohirviö toteutettiin nukeilla ja animaationa, Godzillassa hirviö on usein näyttelijä puvun sisällä. Vaikka joissain kohtauksissa onkin selvää, että kyseessä on asu, illuusio toimii silti läpi leffan. Tehoa lisäävät kuvakulmat, joissa korostetaan Godzillan valtavuutta hienoina pienoismalleina toteutettujen lavasteiden keskellä, sekä valaisu, jossa monsteri pidetään tarpeeksi pimeydessä, mutta silti juuri sopivasti näkyvissä. Efektit ovat yhä aika näyttävät, etenkin suurten tuhokohtausten aikana. Hienoja visuaalisuuksia tukee tietty onnistunut äänimaailma. Kun nykyään Godzillan karjaisut saavat hurraamaan, tässä ne vetävät hiljaiseksi. Akira Ifukuben säveltämät musiikit ovat pääasiassa painostavat, mutta mukana on myös aivan mahtava ja mahtipontinen tunnussävelmä, joka vain lisää elokuvan eeppisiä mittasuhteita.




Yhteenveto: Godzilla on erinomainen hirviökauhuelokuva, joka on paljon syvällisempi kuin yksikään sen lukuisista jatko-osista. Siinä, missä Godzilla tunnetaan nykyään lähes sankarimaisena olentona, tässä hirviö edustaa elokuvan ilmestymisen aikaan kenties japanilaisten suurinta pelkoa, ydintuhoa. Jättimäinen lisko on kuin kävelevä metafora, tuhoten kaiken tieltään niin suuren kokonsa kuin atomihenkäyksensä voimalla. Jännite pysyy yhä vuosikymmenten jälkeen korkealla ja tuhokohtaukset ovat pysäyttävää seurattavaa. Kohtaus niiden jälkeen, jossa koko Japanin kansa suree menetyksiä, on todella vaikuttava ja liikuttava. Leffan ihmishahmot eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta ajavat asiansa kaiken keskellä. Itse Godzilla on yhä upea ilmestys. Vaikka katsoja hoksaa heti, että kyseessä on näyttelijä kumipuvussa, kuvakulmilla ja valaisulla herätetään vahva illuusio jättimäisestä monsterista. Erikoistehosteet ovat muutenkin kestäneet hyvin aikaa. Ishirō Hondan ohjaus on väkevää ja Akira Ifukuben säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan, oli kyse sitten painostavista melodioista tai upean mahtipontisesta tunnusmusiikista. Godzilla on fantastinen teos, joka pyyhkii yhä lattioita jälkeenpäin ilmestyneillä filmatisoinneilla nimikkohirviöstä. Alkuperäisen King Kongin tavoin tämäkin on genrensä suurimpia klassikoita ja jos et ole monsterifanina niitä tai toista niistä nähnyt, suosittelen lämpimästi sivistämään itseäsi ennen uutta Godzilla vs. Kongia. Nyt jäädäänkin jännittämään, että kun nämä kaksi hirviölegendaa kohtaavat, kumpi kaatuu ja kumpi voittaa eeppisessä mittelössä?




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
ゴジラ, 1954, Toho Film Co. Ltd


lauantai 20. helmikuuta 2021

Arvostelu: King Kong (1933)

KING KONG



Ohjaus: Merian C. Cooper ja Ernest B. Schoedsack
Pääosissa: Fay Wray, Robert Armstrong, Bruce Cabot, Frank Reicher, Sam Hardy, Victor Wong, Noble Johnson ja Steve Clemente
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16

King Kong on vuonna 1933 tehty hirviöelokuvien todellinen klassikko. Elokuva lähti liikkeelle Merian C. Cooperin kiinnostuksesta gorilloja kohtaan ja hän alkoi kuvitella mielessään taistelua jättiläisgorillan ja komodonvaraanien välillä. Cooper yritti kaupata ideaansa Hollywoodissa, mutta suuren laman alettua Yhdysvalloissa, ei kukaan tuntunut innostuvan kalliista ideasta. Uskoessaan, ettei elokuvaa voisi toteuttaa, Cooper alkoi kehitellä uusia ideoita. Vuonna 1931 hänet palkattiin RKO-studiolle, missä hän alkoi kehittelemään viidakkoon sijoittuvaa jännityselokuvaa The Most Dangerous Game (1932), jota varten rakennettiin suuret lavasteet. Kesken elokuvan tuotannon Cooper näki Willis O'Brienin stop motion -animaatiotekniikalla toteutetun, keskeneräisen dinosaurusfilmi Creationin (1931). Cooper hoksasi heti, että tällä tavalla hän pääsisi toteuttamaan elokuvansa jättimäisestä gorillasta. Aluksi RKO ei lämmennyt Cooperin villeille ideoille, mutta kun Cooper kuvasi The Most Dangerous Gamen kuvausten aikana pienen esittelypätkän, jossa hän hyödynsi elokuvan tähtiä Fay Wrayta ja Robert Armstrongia, sekä O'Brienin stop motion -animaatiota, RKO lopulta suostui projektiin, joka lähti liikkeelle nimellä "The Beast". Kirjailija Edgar Wallace palkattiin käsikirjoittajaksi, joka sai työstettyä ensimmäisen vedoksen hirviöiden täyttämälle saarelle eksyvistä vangeista, kunnes hän menehtyi helmikuussa 1932. Cooper itse ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, jonka nimi muuttui "The Eighth Wonderiksi" ja jossa vangit muuttuivat elokuvantekijöiksi. Hän sai apua ja lisäideoita myös Horace McCoylta ja James Creelmanilta, jotka ehdottivat mm. saaren alkuperäisasukkaiden lisäämistä, minkä lisäksi tekstin viimeisteli toisen ohjaajan, Ernest B. Schoedsackin vaimo Ruth Rose. Monimutkikkaita erikoistehosteita hyödyntäen kuvaukset käynnistyivät The Most Dangerous Gamen lavasteissa ja työryhmän kera. Jälkituotannossa leffa teki elokuvahistoriaa musiikeillaan, sillä siinä kohtaa perinteisten taustamusiikkien sijaan Max Steiner työsti täysin uudenlaisella tavalla sävelmiä, jotka sopisivat eri kohtauksiin, minkä lisäksi hän hyödynsi siihen aikaan ennennäkemättömän kokoista elokuvaorkesteria. King Kong sai ensi-iltansa maaliskuussa 1933 ja se oli valtava menestys. Katsojien jono kiersi ympäri Radio City Music Hallia, missä sitä ensiksi esitettiin New Yorkissa ja neljän päivän ajan kaikki, jopa yli 6000 hengen näytökset olivat loppuunmyytyjä. Suosio vain jatkui, kun elokuvaa esitettiin vähitellen ympäri maailmaa ja kaikkialla ihailtiin ennennäkemättömiä erikoistehosteita ja kauhisteltiin pelottavan Kong-gorillan saapuessa kuvaan. Kriitikot ovat vuosikymmeniä ylistäneet elokuvaa ja jo monia vuosia sitten elokuvaa alettiin kutsumaan klassikoksi. Vuosien varrella elokuvalle on tehty jatko-osia ja siitä on työstetty uusia versioita. Itse näin tämän alkuperäisen King Kongin ensimmäisen kerran ala-asteella, mutten silloin erityisemmin ymmärtänyt sen päälle. Vasta joitain vuosia myöhemmin se alkoi kiehtomaan tosissaan, kun aloin enemmän tutkimaan elokuvahistoriaa. Katsoin elokuvan uudestaan vihdoin viime vuonna, osana 24 tunnin elokuvamaraton -haastettani, jolloin leffa iski täysillä. Nyt kun Kong-gorilla on taas kerran tekemässä paluun valkokankaille, tällä kertaa taistellakseen toista hirviölegendaa, Godzilla-liskoa vastaan elokuvassa Godzilla vs. Kong (2021), päätin katsoa ja arvostella molempien hirviöiden ensiesiintymiset - alkaen tietty ensimmäisenä ilmestyneestä, vuoden 1933 King Kongista.

Elokuvaa tekevä kuvausryhmä lähtee etsimään myyttistä Pääkallosaarta. Ohjaaja Carl Denham uskoo pääsevänsä tekemään kaikkien aikojen elokuvan, esittelemällä saarta ja sen salaisuuksia filmillään, mutta kuvaukset muuttuvat pian jännittäväksi selviytymistaisteluksi, kun ryhmä kohtaa saaren alkuasukkaiden palvoman jättiläisgorilla Kongin.




Idean isä ja toinen ohjaaja Merian C. Cooper päätti tosiaan hyödyntää The Most Dangerous Gamen lavasteita, työryhmää ja jopa näyttelijöitä King Kongissa. Elokuvaa tähdittäneet Robert Armstrong ja Fay Wray nähdään tässä elokuvaohjaaja Carl Denhamina ja näyttelijä Ann Darrow'na. Carl on todella intohimoinen elokuvantekijä, eikä anna minkään koitua filminsä kohtaloksi, eikä häntä tunnu edes haittaavan kuvausryhmäänkään kohtalo, kunhan kuvaukset saadaan purkkiin. Ann taas on nuori nainen, jonka Carl kiskaisee kadulta mukaan, esitellen tällä kuvitelmat Hollywood-tähteydestä ja romanttisesta seikkailusta. Eipä Ann (tai sen koommin Carlkaan) tiedä, mitä Pääkallosaarella odottaa. Carl on hahmoista mielenkiintoisin, omatessaan hyvin kyseenalaiset moraaliset arvot. Annkin on oiva hahmo, joskin nykyään hänet voi nähdä jopa liiankin tyypillisenä avuttomana neitona hädässä. Lähinnä ihmetetyttää, kuinka hän jaksaa koko laivamatkan kuunnella sitä, kun miehistö sanoo päin Annin naamaa, etteivät naiset kuulu laivaan ja että hän tuo pelkkää huonoa onnea.
     Carlin ja Annin lisäksi matkaan suuntaavat myös mm. kapteeni Englehorn (Frank Reicher), perämies Jack Driscoll (Bruce Cabot) ja kokki Charlie (Victor Wong), joista lähinnä vain Jack Driscollista kehitellään kunnon hahmo ja perinteisempi sankaritapaus, Carlin ollessa hieman epäilyttävämpää sorttia. Kaikki näyttelijät ovat rooleissaan mainioita, vaikkakin tänä päivänä onkin hieman hassua kuunnella kaikkien epäluonnollisen napakkaa ja äkkipikaista replikointia. 




King Kong on todella ansainnut tittelinsä elokuvahistorian merkkiteoksena ja klassikkona. Ei vain sen takia, että se sisältää ilmestymisensä aikaan hämmästyttäviä ja liki ennennäkemättömiä erikoistehosteita, sekä uudella tavalla tehtyä musiikkia (päästään niihin ihan kohta tarkemmin), vaan koska se on fantastinen seikkailuleffa, joka toimii yhä lähes 90 vuotta myöhemmin erinomaisesti. Siitä löytyy kaikki klassisen seikkailutarinan vaatimat ainekset: on uutta ja kiehtovaa maailmaa täynnä hurjia hirviöitä ja muita vaaroja, on urheaa sankaria pelastamassa kaunista neitoa, on jännitystä, on romantiikkaa, on toimintaa ja juurikin sitä seikkailemisen tuntua. Elokuvan tehon huomaa erityisesti siitä, että se onnistuu imaisemaan mukaansa niinkin hyvin, ettei tiettyihin ajan nakertamiin juttuihin edes kiinnitä sillä lailla huomiota. Tekijöiden loihtima illuusio on säilynyt ihailtavasti. King Kongista löytyy sitä todellista elokuvan taikaa.

Elokuva rakentaa onnistuneesti jännitettään, pitämällä alkupäässä yllä kutkuttavan salaperäisyyden. Vähitellen Carl Denham alkaa paljastamaan, mistä matkassa on todellisuudessa kyse ja mitä saarella huhuillaan lymyilevän, ja jännite kasvaa entisestään. Vaarat nousevat selvemmin mieleen ja hahmojen tavoin katsoja tietää, ettei saarelle astuminen luultavasti tiedä hyvää, mutta sinne on silti pakko mennä. Kun saarelle päästään, alkaa varsinainen vauhdin ja vaaratilanteiden vyyhti. Hahmot kohtaavat milloin mitäkin olentoja ja voin vain kuvitella, kuinka vuonna 1933 katsojat ovat hämmästelleet menoa samalla lailla kuin tänä päivänä me hämmästelemme, mitä kaikkea digiteknologialla voikaan saada aikaiseksi.




King Kongin hienous ja klassikkoasema eivät kuitenkaan johdu vain valloittavasta ja mukaansatempaavasta seikkailukertomuksesta tai vaikuttavista teknisistä saavutuksista, vaan siitä, että elokuvalla on oikeasti jotain sanottavanaan. Elokuvasta löytyy vahvaa sanomaa siitä, kuinka ihmisillä on paha tapa viedä ja riistää asioita muualta, oli kyse sitten kulttuurillisesta omimisesta tai eläinten viemisestä tarhoihin kaikkien tuijotettavaksi. Ihmisten on pakko levittää mahtiaan maailman joka kolkkaan ja sorkkia niitäkin paikkoja, joihin ei kannattaisi koskea. Filmissä pohditaankin, että kun luonnon mahti kohtaa ihmisten teknologian, kumpi lopulta taipuu yhteentörmäyksessä? Lisäksi pikkuhiljaa elokuva heittää ilmoille kysymyksen siitä, kuka onkaan lopulta leffan paha hirviö: Kong-gorilla vai Carl Denham? Kong on toki se selkeämpi ja perinteisempi hirviö, mutta eipä riistäjäluonteinen ja ihmisistä välinpitämätön Denhamkaan ole mikään puhdas pulmunen.

Ja sitten on tietty se tekninen puoli. Toki nykypäivänä hieman töksähdellen liikkuva ja stop motion -animoitu nukkegorilla näyttää pakostikin vähän hupsulta, eikä millään aiheuta enää niitä kylmiä väreitä katsojassa kuin vuosikymmeniä sitten. Silti elokuvan erikoistehosteet toimivat edelleen vaikuttavasti, lähinnä sen ansiosta, kuinka luovasti ja monipuolisesti niitä hyödynnetään. Tekijät ovat tienneet, että pelkästään kuvat animoiduista hirviönukeista eivät vielä yksinään riitä. Niinpä suurimpaan osaan tehostekuvista on liitetty päälle kuvaa oikeista näyttelijöistä reagoimassa monstereihin. Näemme siis kahta erikseen kuvattua videota päällekäin, joiden yhdistäminen on vaatinut suurta tarkkuutta ja ajoituksen lahjoja. Kun oikeat näyttelijät ovat vuorovaikutuksessa animoitujen hirviöiden kanssa, hyväksymme helpommin nämä tehosteet todeksi ja siitä syntyy se vaikuttava illuusio, mikä on kestänyt aikaa niin hyvin. Vaikka monessa kohtaa pystyin helposti päättelemään, miten mikäkin juttu oli tehty, mukaan mahtui silti muutama kuva, joiden huikea toteutus sai minut häkeltyneeksi.




Sen lisäksi, että erikoistehosteet ovat hienot, on muukin tekninen puoli todella laadukasta. Kuvaus on tyylikästä ja sitä tukee niin toimiva valaisu kuin oiva leikkaus. Lavasteet ovat erittäin vaikuttavat - etenkin alkuasukkaiden kylän ja viidakon erottava jättimäinen muuri on aikamoinen ilmestys. Asut ja maskeerauksetkin ovat mainiot, vaikka vuosien varrella onkin yhä enemmän kritisoitu sitä, kuinka stereotyyppisiä Pääkallosaaren alkuasukasheimon jäsenistä on tehty. Äänimaailma on järisyttävä, oli kyse sitten hirviöiden karjaisuja täynnä olevista ääniefekteistä tai Max Steinerin elokuvahistoriaa tehneistä musiikeista. Alunperin studio halusi, että tekijät olisivat kierrättäneet musiikkeja aiemmista filmeistä, mutta onneksi tekijät taistelivat Steinerin työn puolesta. Steiner ja kumppanit asettivat uudet standardit sille, kuinka elokuviin tehdään musiikkia ja jo siitä elokuvateollisuus on paljon King Kongille velkaa.

Yhteenveto: King Kong on todellinen hirviöelokuvien ja seikkailuleffojen klassikko. Elokuvahistoriallisen merkityksen voi huomata ajalleen hurjista erikoistehosteista, sekä ennenkuulumattomasta musiikkien käytöstä. Max Steineriä ei turhaan nimetty elokuvamusiikin isäksi. Efektit ovat toki nähneet parhaat päivänsä, mutta silti niissä on tiettyä viehätystä ja voimaa. Erikoistehosteiden parhaat puolet tulevat esiin silloin, kun animoidut nuket ovat vuorovaikutuksessa oikeiden ihmisten kanssa, mikä luo illuusiota ja auttaa katsojaa unohtamaan toteutustavan. Sen lisäksi, että leffa on täynnä teknisiä saavutuksia, on se muutenkin mahtava teos. Seikkailuhenki imaisee heti mukaansa ja mukana onkin kaikkea vauhdista vaaroihin ja romantiikasta jännitykseen. Kenties parasta kuitenkin on, että leffa ei ole pelkkää aivotonta monsterimähinää, vaan sillä on oikeasti jotain sanottavanaan ihmisen riistäjäluonteesta, sekä luonnon ja teknologiaa hyödyntävien ihmisten yhteentörmäyksestä. Kaiken kaikkiaan alkuperäinen King Kong on ehdoton klassikkoelokuva, joka mullisti elokuvateollisuutta, ja jonka mahti ja suuret vaikutukset näkyvät yhä tänä päivänä!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
King Kong, 1933, RKO Radio Pictures


torstai 18. helmikuuta 2021

Arvostelu: Kuka pelkää noitia (The Witches - 2020)

KUKA PELKÄÄ NOITIA

THE WITCHES



Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Jahzir Kadeem Bruno, Octavia Spencer, Anne Hathaway, Codie-Lei Eastick, Kristin Chenoweth, Stanley Tucci, Josette Simon ja Chris Rock
Genre: fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

The Witches, eli suomalaisittain Kuka pelkää noitia perustuu Roald Dahlin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 1983. Jo vuonna 1990 ilmestyi elokuvasovitus kirjan pohjalta, monia lapsia traumatisoinut Kuka pelkää noitia (The Witches). Vuonna 2008 Guillermo del Toro ryhtyi suunnittelemaan animaatioelokuvaa kirjan pohjalta, mutta projekti ei vielä silloin edennyt. Kymmenen vuotta myöhemmin del Toro alkoi työstämään näyteltyä filmiä Robert Zemeckisin ja Alfonso Cuarónin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2019 ja Kuka pelkää noitia julkaistiin esimerkiksi Yhdysvalloissa suoraan HBO Max -suoratoistopalvelussa lokakuussa 2020. Nyt elokuva saapuu pikkuhiljaa myös Suomeen niissä paikoissa, joissa elokuvateatterit ovat auki. Itse olin etukäteen varautunut leffan suhteen. Vanha filmi tai alkuperäinen kirja eivät olleet minulle tuttuja, joten minua kiinnosti nähdä, mistä on kyse. Näkemäni mainokset filmistä eivät kuitenkaan lupailleet kovin hyvää. Meninkin ristiriitaisin ajatuksin katsomaan elokuvaa ja myös poistuin näytöksestä aika ristiriitaisin miettein.

Alabamassa vuonna 1968 nuori poika menettää vanhempansa auto-onnettomuudessa ja muuttaa isoäitinsä luokse asumaan. Siellä poika saa tietää lapsia vihaavien noitien olevan todellisia ja että noidat yrittävät juonitella suunnitelmaa kaikkien lasten tuhoamiseksi.




Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Jahzir Kadeem Bruno näyttelee päähenkilöä, nimetöntä poikaa, joka jää heti alussa orvoksi ja muuttaa mahtavan Octavia Spencerin esittämän isoäidin luokse. Bruno pärjää oikein mainiosti pääosassa ja hänestä löytyy sellaista riemua, mikä tarttuu katsojaankin, jolloin tähän noitien täyteiseen seikkailuun lähtee aluksi erittäin mielellään mukaan. Bruno myös tulkitsee alussa taidokkaasti hahmonsa kokemaa traumaa. Spencer on herttainen pojan isoäitinä, joka myös löytää itsensä jossain kohtaa noitien keskeltä. Spencerin ja Brunon väliseen isoäiti-lapsenlapsi-suhteeseen on saatu oikeaa sydäntä mukaan.
     Elokuvassa mukana ovat myös koomikko Chris Rock tarinan kertojana, hilpeä Stanley Tucci hotellinomistaja Stringerinä, Codie-Lei Eastick herkkuja rakastavana Bruno-poikana, sekä Anne Hathaway noitien ylijohtajana. Rockin kertojaääni on hieman erikoinen ratkaisu ja vaikka Rockissa riittää intoa, on hänen äänensä paikoitellen häiritsevänkin energinen. Tucci on tuttuun tapaansa oivallinen, mutta Hathaway järkyttää sillä, kuinka surkean roolityön hän voikaan tehdä. Siis huhhuh, kuinka huono Hathaway on tässä leffassa! Hänen erilaisia eurooppalaisia aksentteja yhdistelevä korostuksensa on jo itsessään naurettavan huono, mutta kun siihen lisätään vielä päälle kiusallista ylinäyttelemisestä ja kehnoilla digiefekteillä korostettuja ruumiinosia, tuntuu usein siltä kuin Hathaway yrittäisi tahallaan pilata koko filmin.




Kuka pelkää noitia on varmasti erittäin toimiva paketti kohderyhmälleen, eli ala-asteella oleville lapsille. On fantasiaa ja tiettyä seikkailun tunnetta, sekä hieman karmivampia kohtauksia. Noitien paljastaessa todelliset ulkomuotonsa, voi meno äityä lapsien mielestä oikeasti hurjaksi. Huumoria on kuitenkin paljon ja aikuiskatsojakin saattaa hörähtää pariin otteeseen. Silti täytyy sanoa, että kun elokuvan taustalla pyörii Robert Zemeckisin, Guillermo del Toron ja Alfonso Cuarónin kaltainen kolmikko, niin miten ihmeessä tästä ei saatu tämän parempaa leffaa? Aikoinaan mahtavia teoksia, kuten Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future - 1985), Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Who Framed Roger Rabbit - 1988) ja Forrest Gump (1994) ohjannut Zemeckis on kyllä luisunut alamäkeen 2000-luvulla, eikä fantasia ole hänelle genrenä tutuimmasta päästä. Kuitenkin Pan's Labyrinthista (El Laberinto del fauno - 2006) ja The Shape of Waterista (2017) tunnetun del Toron ja Harry Potter ja Azkabanin vangin (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004) ohjanneen Cuarónin olisi voinut odottaa auttavan aidosti hyvän fantasiaseikkailun rakentamisessa.

Elokuva ajaa asiansa ihan kivasti ja toimii menevänä kertakäyttöhömppänä, vaikka Hathaway alkaisi kuinka tympiä leffan aikana. Jokin siitä jää silti uupumaan. Sitä todellista nostatusta ja koukkua ei löydy. Noidat esitellään karmivina ja häijyinä olentoina, mutta lopputulos ei vakuuta - etenkin kun Hathawayta lukuunottamatta muut noidat eivät tee yhtään mitään hyödyllistä. Herkiksi tarkoitetut hetket eivät aiheuta toivottua tunnereaktiota ja lopun ratkaisut jäävät lähinnä hyviksi ideoiksi. Eniten kenties ärsyttää lasten aliarvioiminen. Hahmot selittävät jatkuvasti mitä ilmiselvimpiä asioita. Etenkin kohtauksessa, missä noitien johtaja kertoo muille noidille ilkikurisesta suunnitelmastaan, piilossa kuunteleva päähenkilö pistetään kaiken aikaa toistamaan ääneen sen, mitä juuri tuli nähtyä tai kuultua. Kun Zemeckis ja del Toro vieläpä ovat vastuussa käsikirjoituksesta, on häkellyttävää, että tällaista laiskuutta on rustattu mukaan.




Viime vuosituhannella useita loistoleffoja tehnyt Zemeckis ei todellakaan ole ollut parhaimmillaan viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Joko motion capture -animaatioteknologian kanssa temppuileva tai tylsähköjä draamoja tehtaileva Zemeckis on pelkkä varjo entisestä elokuvantekijästä, mikä on surullista. Kuka pelkää noitia on yksi tällainen keskinkertainen tuotos lisää herran alati heikkenevään filmografiaan. Edes tekninen toteutus ei täysin vakuuta huippunimistä huolimatta. Kuvaus on sujuvaa, leikkauksessa on hyödynnetty tyylikkäitä siirtymiä ja lavasteetkin ovat oivalliset. Heikot erikoistehosteet saavat leffan kuitenkin näyttämään yli kymmenen vuotta vanhemmalta. Puhuvat hiiret näyttävät siltä kuin ne olisi animoitu vuonna 2006. Äänimaailma on kuitenkin kelvollisesti rakennettu ja Zemeckisin luottosäveltäjä Alan Silvestrin satumaiset musiikit ovat kenties jopa parasta elokuvassa.

Yhteenveto: Kuka pelkää noitia saattaa iskeä kohderyhmäänsä, ala-asteikäisiin lapsiin, mutta jättää luultavasti monet muut kylmäksi. Kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta filmi on aika keskinkertainen fantasiaseikkailu, mikä ei koskaan nappaa kunnolla mukaansa. Noidat tarjoavat uhkaavuuden tunnetta oikeastaan vain lapsille, eikä huumorikaan luultavasti erityisemmin iske vanhempiin. Erityisen ärsyttävää on, kuinka elokuva tuntuu jatkuvasti aliarvioivan lapsikatsojaa, selittämällä monta kertaa samat asiat. Tuntuu välillä jopa siltä, että leffa ei pidä katsojiaan kovin fiksuina. Kaikki tämä on kuitenkin vielä jollain tavalla anteeksiannettavaa, kun näitä vertaa Anne Hathawayhin, joka tekee aika varmasti uransa surkeimman roolisuorituksen noitien ylijohtajana. Aivan kaameilla aksenteilla puhuvaa ja koko ajan ylinäyttelevää Hathawayta on jopa tuskastuttavan kiusallista katsoa ja elokuva paranee aina huomattavasti, kun hän ei ole ruudulla. Muut näyttelijät tekevät sentään ihan kelpo työtä. Jahzir Kadeem Bruno on selvästi riemuissaan roolistaan, Octavia Spencer on täynnä sydäntä hänen isoäitinään ja Stanley Tucci on hilpeä hotellinomistajana. Erikoistehosteet näyttävät useita vuosia vanhoilta ja jättää halvan maun katsojalle. Vaikka Kuka pelkää noitia toimii aika varmasti kohdeyleisölleen, on silti käsittämätöntä, ettei Robert Zemeckisin, Guillermo del Toron ja Alfonso Cuarónin kaltainen kolmikko ole tämän parempaan pystynyt.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Witches, 2020, Warner Bros., ImageMovers, Double Dare You, Esperanto Filmoj, The Jim Henson Company, Necropia Entertainment


tiistai 16. helmikuuta 2021

Arvostelu: Punainen lohikäärme (Red Dragon - 2002)

PUNAINEN LOHIKÄÄRME

RED DRAGON



Ohjaus: Brett Ratner
Pääosissa: Edward Norton, Anthony Hopkins, Ralph Fiennes, Harvey Keitel, Emily Watson, Mary-Louise Parker, Philip Seymour Hoffman ja Anthony Heald
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

Red Dragon, eli suomalaisittain Punainen lohikäärme perustuu Thomas Harrisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1981, mikä aloitti Harrisin Hannibal Lecter -kirjasarjan (1981-2006). Kirja oli jo aiemmin kääntynyt elokuvaksi Psykopaatin jäljillä (Manhunter - 1986), mutta se sai ristiriitaiset arvostelut, eikä se ollut toivottu menestys. Sen sijaan Harrisin kirjan jatko-osaan perustuva elokuva Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1991) osoittautui ylistetyksi hitiksi, mikä kahmi palkintoja (mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon). Ongelmien vuoksi kesti kuitenkin kymmenen vuotta, kunnes sille saatiin tehtyä jatko-osa Hannibal (2001). Se ei saanut samalla lailla kehuja, mutta se oli myös valtava menestys lippuluukuilla. Elokuvan menestyksen myötä tekijät päättivätkin tehdä uuden elokuvan Punainen lohikäärme -kirjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat ja lopulta leffa ilmestyi syksyllä 2002. Elokuva sai paremmat arviot kuin Hannibal, mutta jäi lipputuloissa aiempien leffojen jalkoihin. Itse näin Punaisen lohikäärmeen viitisen vuotta sitten, kun olin katsonut Uhrilampaat ja Hannibalin, innostuen molemmista. Kun huomasin Uhrilampaiden täyttävän tänä vuonna 30 vuotta ja Hannibalin 20 vuotta, päätin juhlistaa molempia katsomalla ne uudestaan ja arvostelemalla ne. Halusin tietty tehdä saman myös Punaiselle lohikäärmeelle, päättäen näin tämän Anthony Hopkinsin tähdittämän Hannibal Lecter -trilogian.

Vaarallisen kannibaalin Hannibal Lecterin telkien taakse passittanut FBI-agentti Will Graham saa tehtäväkseen selvittää, kuka on uusien kauhistuttavien murhien takana. Murhaaja työntää peilin sirpaleita uhriensa silmiin ja puree heitä.

Punainen lohikäärme ei ole jatkoa Uhrilampaille ja Hannibalille, vaan se on niiden esiosa ja sijoittuu aikaan ennen kyseisten filmien tapahtumia. Tässä elokuvassa ei nähdäkään aiemmista leffoista tuttua FBI-agentti Clarice Starlingia (Uhrilampaissa Jodie Foster, Hannibalissa Julianne Moore), vaan Edward Nortonin tähdittämä Will Graham, jonka ansiosta inhottava Hannibal Lecter (Anthony Hopkins) viruu nyt huippuvartioidussa eristyssellissään. Norton on mainio FBI-agenttina, joka tutkii todistusaineistoa ja rikospaikkoja rauhassa, haluten huomata jokaisen pienen yksityiskohdan. Will-hahmoon ei kuitenkaan syvennytä ihan niin hyvin kuin voisi toivoa.




Anthony Hopkins on kolmatta kertaa karmiva kannibaali Hannibal Lecterinä, joka auttaa Williä samaan tapaan vankilasta käsin kuin hän auttoi Claricea Uhrilampaissa. Vankilakohtaukset eivät ole yhtä koukuttavia ja kiehtovia kuin siinä leffassa, mutta toimivat silti oikein hyvin. On hieman huvittavaa, kuinka paljon elokuvan markkinoinnissa keskityttiin Hannibaliin ja Hopkinsiin, sillä hän saa ruutuaikaa vähemmän kuin kahdessa muussa filmissä.
     Uhrilampaiden tavoin Hannibal lähinnä vain auttaa FBI-agenttia jäljittämään jotain toista murhaajaa. Tässä kyseessä on Ralph Fiennesin esittämä psykopaatti, jota muut kutsuvat Hammaskeijuksi tämän puremistavan vuoksi, mutta joka taas pitää itseään suurena ja mahtavana voimana, Punaisena lohikäärmeenä. Fiennes on vuosien varrella osoittanut mm. Schindlerin listassa (Schindler's List - 1993) ja Harry Potter -elokuvasarjassa (2001-2011) olevansa mitä upein valinta pahikseksi ja tekee saman myös tässä. Hopkinsin tavoin Fiennes onnistuu luomaan karmivan olemuksen, mikä saa katsojan jännittymään siitä hetkestä, kun hän astelee kuvaan (etenkin kun nostatus hahmoa kohtaan on muutenkin erittäin hyvin tehty). Hänen hahmonsa on kuitenkin hyvin erilainen kuin Hannibal ja onkin kiehtovaa seurata, kuinka hänestä avautuu uusia puolia pitkin leffaa - puolia, mitkä tekevät hänestä paikoitellen oudon sympaattisen katsojan silmissä.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Harvey Keitel FBI-pomo Jack Crawfordina, joka nähtiin Uhrilampaissa Scott Glennin esittämänä, Mary-Louise Parker Willin vaimona Mollyna, Philip Seymour Hoffman Tattler-lehden yli-innokkaana toimittajana Freddy Loundsina, sekä Emily Watson sokeana Rebana. Kaikin puolin näyttelijät onnistuvat rooleissaan. Etenkin Watson vakuuttaa ja hänen osuutensa lisää Fiennesin hahmon kiinnostavuutta.




Tähän väliin täytyy varmaan sanoa, etten ole vielä nähnyt Harrisin Punainen lohikäärme -kirjan ensimmäistä filmatisointia, Psykopaatin jäljillä, joten tämä arvostelu ei vertaile näitä kahta elokuvaa keskenään. Enemmän voin vertailla Punaista lohikäärmettä kahteen edelliseen leffaan sarjassa. Etenkin Uhrilampaiden kanssa tätä on helppo verrata, sillä elokuvista ja niiden tarinoista löytyy selviä yhtäläisyyksiä. Paikoitellen voikin tuntua, että tietyt asiat tässä elokuvassa on jo nähty paremmin toteutettuna Uhrilampaissa, mutta sitten pitääkin muistaa, että kirjat ilmestyivät toisinpäin, eli Harrisin Uhrilampaat-kirjassa on hetkiä, mitkä muistuttavat Punainen lohikäärme -kirjasta. Hannibal-elokuvaan tätä taas voi verrata siten, että mielestäni Punainen lohikäärme on parempi leffa. Siinä, missä Hannibal hidasteli välillä liikaakin ja kävi parissa kohtaa hieman tylsähkön puolella, tästä ei samaa ongelmaa löydy.

Punainen lohikäärme nappaa heti alussa mukaansa näyttämällä, kuinka Hannibal Lecter joutui eristysselliinsä. Pian alkaa "Hammaskeiju"-tapauksen tutkinta ja elokuva kietoutuu tiukemmin katsojan ympärille. Jännitystä rakennellaan taidokkaasti, eikä leffa luota kauhupuolellaan samalla lailla inhottavaan kuvastoon, kuten Hannibal teki. Erityisen intensiivisen tiivistunnelmaiseksi elokuva ei koskaan onnistu nousemaan, mutta kaiken aikaa on yllä jännite siitä, miten tässä tulee käymään? Tunnelmaa kasvatellaan hyvin kohti loppuhuipennusta. Jännityksen sekaan mahtuu myös Hannibalin tuttua kieroa ja viekasta huumoria, kuten myös herkkyyttä uuden antagonistin kautta. Onkin kiehtovaa vertailla tämän trilogian murhaajia, Hannibalia, Punaista lohikäärmettä ja Uhrilampaiden Buffalo Billiä toisiinsa. Jokainen on erilainen toisistaan ja kun joka leffassa tarjotaan uudenlainen paha voima, mitä pitää tutkia ja mikä pitää pysäyttää, on trilogia heikkouksineenkin voimakas paketti. 




Elokuvan ohjauksesta vastaa nykyään huonoa mainetta ylläpitävä Brett Ratner. Ratner ymmärtää Hannibalin ohjaaja Ridley Scottia paremmin, että elokuvan kauhu syntyy tunnelmoinnista, eikä yliampuvasta raakuuksilla mässäilystä. Ratner onkin selvästi katsonut Uhrilampaita tätä elokuvaa tehdessään. Ei hänen työnsä yllä läheskään samalle tasolle, mutta hän onnistuu silti yrityksissään oivallisesti. Ted Tally myös tekee hyvää työtä käsikirjoituksen kanssa, vaikka hän olisikin voinut hieman enemmän panostaa Willin ja Hannibalin suhteeseen, ottaen huomioon, että Will oli se, joka sai Hannibalin kiinni. Punainen lohikäärme on kuvattu tyylikkäästi ja leffasta löytyy karmivaa kuvastoa, synkän värimaailmansa kera. Leikkauskin on sujuvaa. Tapausta tutkitaan oikealla temmolla. Ripeys ei johda leffan kiirehtimiseen, mutta filmi ei myöskään jää junnaamaan paikoillaan. Maskeeraustiimi tekee vaikuttavaa työtä Fiennesin selkätatuoinnin kanssa. Äänimaailmakin on onnistunut ja tehostaa jännitettä Danny Elfmanin musiikkien kera.

Yhteenveto: Punainen lohikäärme on todella mainio esiosaelokuva Uhrilampaille ja Hannibalille, sekä parempi filmi kuin näistä jälkimmäinen. Elokuva panostaa taidokkaasti tunnelman luomiseen, eikä yritä vain shokeerata katsojaa häijyllä kuvastolla. Sellaistakin löytyy, mutta maltillisemmin ja siten tehokkaammin. Rikostutkimusta on mukaansatempaavaa seurata, etenkin kun tämänkertainen psykopaatti on niin mielenkiintoinen. Ralph Fiennes tekee tuttuun tapaansa loistotyötä ja onnistuu olemaan niin pelottava kuin oudon sympaattinenkin "Hammaskeijuna". Edward Norton taas on oiva valinta FBI-agentti Will Grahamiksi ja Anthony Hopkins on tietty mahtavan karmiva Hannibal Lecterinä. Punainen lohikäärme on askel parempaan suuntaan Hannibalin jälkeen ja se yhdistyykin mukavasti Uhrilampaisiin - niin tutuissa hetkissään ja tyylissään kuin myös ovelassa päätöskohtauksessaan. Vaikka kokonaisuutena trilogia on epätasainen, pysyy se silti plussan puolella ja on hienoa, ettei tätä Hannibal-saagaa ole päätetty pilata turhalla lisäosal... ai niin, ei hitto. Kai se on pakko Nuori Hannibalkin (Hannibal Rising - 2007) arvostella...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Red Dragon, 2002, Universal Pictures, Dino De Laurentiis Company, Metro-Goldwyn-Mayer, Mikona Productions GmbH & Co. KG, Pan Productions, Scott Free Productions


sunnuntai 14. helmikuuta 2021

Arvostelu: Rango (2011)

RANGO



Ohjaus: Gore Verbinski
Pääosissa: Johnny Depp, Isla Fisher, Ned Beatty, Abigail Breslin, Harry Dean Stanton, Alfred Molina, Bill Nighy, Ray Winstone, Stephen Root, Gil Birmingham, George DelHoyo, Ian Abercrombie ja Timothy Olyphant
Genre: animaatio, western, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Rango on Gore Verbinskin ohjaama ja Johnny Deppin tähdittämä animaatioelokuva. Verbinski ja Depp halusivat kolmen jättimäisen Pirates of the Caribbean -seikkailuleffan (2003-) jälkeen tehdä jotain pienimuotoisempaa ja Verbinski halusi vihdoin kokeilla animaation tekoa. Toisin kuin yleensä animaatioita tehdessä, Rangon ääninäyttelijät eivät saapuneet yksitellen koppeihinsa puhumaan repliikkejään, vaan heidät puettiin villin lännen vaatteisiin ja he näyttelivät kohtauksiaan studiossa, samaan aikaan kun heidän puheensa äänitettiin. Leffa saatiin valmiiksi ja lopulta Rango sai maailmanensi-iltansa ystävänpäivänä, 14. helmikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut suurmenestys, mutta sen nähneet pitivät siitä kovasti ja leffa voittikin parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon. Itse näin Rangon vasta noin vuotta myöhemmin ja innostuin sen poikkeavuudesta muihin animaatioihin verrattuna. Olen katsonut leffan kuitenkin vain kerran uudestaan. Nyt kun Rango täyttää 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla sen uudestaan ja arvostelemalla sen myös.

Erämaassa elämälleen tarkoitusta etsivä kameleontti nimeltä Rango päätyy pieneen Mullan kaupunkiin, missä elintärkeä vesi on vähissä ja jonka asukkaat pelkäävät taivaalla vaanivaa haukkaa ja lainsuojatonta Kalkkaro-Jackia. Rango uskoo tässä olevan hänen kutsumuksensa ja ottaa sheriffin pestin, päättäen auttaa kaupunkilaisia selviämään ongelmistaan.

Rangon äänenä kuullaan tosiaan Johnny Depp, jota harvemmin kuullaan äänirooleissa animaatioissa. Depp voisi tehdä tätä hommaa useamminkin, sillä hän käyttää ääntään erinomaisin keinoin, todella antaen kaikkensa joka repliikillä ja luoden Rangolle kunnon persoonallisuuden. Rango on mitä mainioin veijari, jonka itsensä etsiskelyn retkelle katsoja hyppää mieluusti mukaan. Hän ei aina toimi rehellisesti, eikä välttämättä ole fiksuimmasta päästä, mutta Rangolle onkin luotu kehityskaari, mikä tekee hänestä kaiken aikaa kiinnostavamman henkilön.




Mullan kaupungissa Rango tapaa mm. omaa tilaansa hoitavan neiti Papuitan (Isla Fisher), pormestari Johnin (Ned Beatty), nuoren Priscilla-tytön (Abigail Breslin), Doc-pupun (Stephen Root), intiaanihenkisen Haavoittuneen Linnun (Gil Birmingham), ryöstelevän Balthazarin (Harry Dean Stanton), sekä kaupunkilaisten suurimman pelon, jättikäärmeen nimeltä Kalkkaro-Jack (Bill Nighy). Hahmojoukko on oivallinen, vaikka heistä jääkin mieleen lopulta ainoastaan Rango ja Kalkkaro-Jack (josta Nighy tekee aidosti häijyn ja pelottavan hahmon äänellään). Ääninäyttelijät tekevät muutenkin oivallista työtä vekkulimaisissa rooleissaan.

Rango on todella poikkeuksellinen animaatioelokuva, kun sitä vertaa markkinat vallaneiden yhtiöiden, kuten Disneyn, Pixarin ja DreamWorksin töihin. Kyseessä ei ole mikään lastenleffa, vaikka elokuva onkin täynnä puhuvia eläimiä, vaan Rango on enemmän varttuneempaan makuun tehty villin lännen seikkailu. Elokuvan maailma on ankea ja karu, eikä mitään esitetä perinteiseen koko perheen elokuvan tapaan. Huumori on enemmän aikuiseen makuun tehtyä, esimerkiksi viittauksilla ryöväriperheen sisäsiittoisuudesta. Etenkin ensimmäinen puolikas on usein suorastaan hulvaton. Nimikkohahmon toilailulle voi kyllä nauraa minkä ikäinen tahansa, mutta hymy hyytyy itse kullakin, kun filmi näyttää todelliset karvansa ja synkistyy oikein kunnolla. Kun toimintakohtaukset alkavat, ei tapahtumia kuvata erityisen lapsiystävällisesti. Ei leffassa sentään veri roisku (vaikkakin leffaa katsoessa ei yllättyisi, vaikka tekijät olisivat menneet niin pitkälle), mutta toiminta on asteen verran väkivaltaisempaa kuin animaatioissa yleensä. 




Kiehtovan villin lännen asetelmansa ja rohkean synkistelynsä lisäksi elokuva vetää kovasti puoleensa Rangon henkisen matkan ansiosta. Paikoitellen filmi uskaltaa rauhoittua pidemmäksikin aikaa, jotta Rango ehtii pohtia paikkaansa maailmassa. Elokuvalla ei muutenkaan ole erityinen kiire minnekään, vaan se kulkee usein hiljalleen omalla painollaan eteenpäin, aivan kuin se seuraisi tarkkaan, kuinka katsoja suhtautuu siihen. Leffa on monin tavoin oivaltava teos ja se käy syvälliselläkin puolella, mitä pidemmälle se etenee. Lisähienouden filmiin tuo se, etteivät tekijät ole kohdelleet tätä kuin tavallista animaatiota, vaan kaikki on tyylitelty kuin se olisi kuvattu oikeiden näyttelijöiden kanssa aidoissa lokaatioissa. Joka katselukerralla hoksaan jossain kohtaa unohtaneeni, että ylipäätään katson animaatiota. Vaikka hahmot ovat puhuvia eläimiä, elokuvassa on jotain hämmentävän realistista. Elokuvan erilaisuus kiehtoi minua suuresti kymmenisen vuotta sitten ja tekee samaa edelleen. Värikkäiden koko perheen animaatioiden keskellä Rangon kypsempi asenne harmaassa erämaassa erottuu edukseen. 

Visuaalisesti Rango on uskomattoman upea yhä tänäkin päivänä. Animointi on äärimmäisen tarkkaa ja kaikki kuvat ovat täynnä ällistyttävän pieniä yksityiskohtia. Jo pelkkä yksityiskohtien määrä hahmoissa on hämmästyttävää ja siihen kun lisää vielä päälle taustat, kuten Mullan kaupungin, mikä näyttää lavasteelta, ei voi muuta kuin tuijottaa kaikkea suu auki ihmetellen. Vähäiset ihmishahmot ovat hämmentävän todellisen näköisiä. Näiden yksityiskohtien lisäksi kuvakulmilla ja kuvasommittelulla, sekä huolellisesti suunnitellulla valaisulla elokuva on saatu näyttämään siltä kuin se olisi oikeasti kuvattu, eikä animoitu. Ohjaaja Gore Verbinski onnistuu todella tuomaan oman tyylinsä animaatioon, eikä pelkää tehdä jotain massasta poikkeavaa. Verbinski rakentaa tunnelmaa rohkeasti ja suurella taidolla. Tunnelmaan erinomaisen lisäyksensä tuo mestarisäveltäjä Hans Zimmerin upeat musiikit, jotka sisältävät vaikutteita monista westerneistä, klassisista sävelmistä kuin hieman modernimmastakin tyylistä, luoden jälleen yhden onnistuneen kokonaisuuden ansioluetteloonsa. Äänimaailma on muutenkin iskevästi luotu.




Yhteenveto: Rango on loistava ja hyvin erilainen animaatioelokuva, joka erottuu synkistelynsä ja enemmän aikuisille sopivan huumorinsa kanssa edukseen massan keskeltä. Elokuvan maailma on karu ja harmaa, eikä tekijöitä pelota tehdä menosta hieman tavanomaista hurjempaa. Siitä huolimatta leffa on myös todella hauska - alkupäässä jopa hulvaton. Johnny Depp on äärimmäisen lystikäs nimikkohahmo Rangona, jonka matkaa seuraa erittäin mielellään. Mukaan mahtuu reipasta seikkailuhenkeä, vauhdikasta toimintaa, sekä oikeaa western-henkeä. Elokuva osaa kuitenkin myös rauhoittua, eikä sillä ole mikään erityinen kiire kertoa tarinaansa. Kypsempää toteutusta vain vahvistaa animaatiotyyli, jossa on panostettu siihen, että mahdollisimman paljon asioista näyttäisi todelliselta. Katsoja saattaakin huomata unohtaneensa, että katsoo animaatiota, sillä usein etenkin taustat näyttävät aidoilta lavasteilta. Rango ei täysin sovi koko perheen yhteiseen leffailtaan, sillä sen materiaali on vielä hieman liian rankkaa perheen pienimmille. Ala-asteen loppupäätä suorittaville ja siitä vanhemmille leffaa voi suositella lämpimästi, tykkäsi sitten hieman synkemmistä animaatioseikkailuista, länkkäreistä tai hyvistä komedioista.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Rango, 2011, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies, GK Films, Industrial Light & Magic, Blind Wink Productions


lauantai 13. helmikuuta 2021

Arvostelu: Space Jam (1996)

SPACE JAM



Ohjaus: Joe Pytka
Pääosissa: Michael Jordan, Billy West, Wayne Knight, Dee Bradley Baker, Bob Bergen, Theresa Randle, Bill Murray, Bill Farmer, Danny DeVito, Maurice LaMarche, June Foray, Kath Soucie, Jocelyn Blue, Charity James, June Melby, Catherine Reitman, Colleen Wainwright, Dorian Harewood, Joey Camen, T. K. Carter, Darnell Suttles, Steve Kehela, Eric Gordon, Charles Barkley, Shawn Bradley, Patrick Ewing, Larry Johnson ja Muggsy Bogues
Genre: komedia, urheilu, animaatio
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7

Space Jam on koripallotähti Michael Jordanin ja piirroshahmo Väiski Vemmelsäären tähdittämä koripallokomedia. Elokuva lähti liikkeelle Niken mainoskampanjoista "Hare Jordanista" ja "Aerospace Jordanista" vuosilta 1992 ja 1993, joissa Jordan ja Vemmelsääri esiintyivät yhdessä. Mainokset olivat niinkin suosittuja, että Warner Bros. päätti luoda niiden pohjalta kokonaisen elokuvan. Ohjaajaksi pestattiin mainokset tehnyt Joe Pytka ja kuvaukset alkoivat. Kyseessä oli yksi ensimmäisistä leffoista, jotka kuvattiin virtuaalistudiossa, 360-asteisen vihreän kuvausseinän ja liikkeentunnistimien kera. Tekoprosessinsa aikana elokuva rikkoi ennätyksen siitä, kuinka monta digitaalista erikoistehostekuvaa siinä esiintyi. Space Jam ilmestyi marraskuussa 1996 ja se oli valtava hitti, minkä pohjalta tehtiin tietty valtava määrä kaikenlaisia oheistuotteita peliasusteista sarjakuviin ja videopeleihin. Kriitikot eivät kuitenkaan elokuvalle lämmenneet. Itse olen muistaakseni nähnyt Space Jamin lapsena, mutta se ei todellakaan kuulunut suosikkieni joukkoon, eikä minulla ole siihen mitään nostalgista sidettä. Varmaan noin viitisen vuotta takaperin katsoin leffan uudestaan Netflixistä, mutten pitänyt siitä ja ajattelin sen jäävän viimeiseksi katselukerraksi. Kuitenkin nyt, kun elokuva on saamassa jatko-osan Space Jam: A New Legacy (2021), päätin antaa ensimmäiselle filmille uuden mahdollisuuden.

Avaruushuvipuisto Möllimöykkylän johtaja lähettää käskyläisensä Maahan, sieppaamaan Väiski Vemmelsäären ja muut piirroshahmot huvipuiston uusiksi vetonauloiksi. Väiski ja kumppanit eivät kuitenkaan noin vain suostu ja ehdottavat, että he voisivat päättää kohtalostaan koripallopelin äärellä. Voittaakseen piirroshahmot tarvitsevat kuitenkin koripallolegenda Michael Jordanin apua.




Entinen koripallomestari Michael Jordan nähdään leffassa omana itsenään. Elokuva sijoittuu siihen aikaan, kun Jordan päätti jättää koripallon taakseen ja kokeilla onneaan pesäpallon parissa... ja tämän leffan myötä myös näyttelijänä. No, sanotaan vaikka näin, että Jordan ajaa asiansa elokuvassa. Mutta ei hän missään nimessä vakuuta näyttelijänä. Hän on puinen ja pökkelömäinen, eikä asiaa auta, että suurimmaksi osaksi ajasta hänen vastanäyttelijänsä ovat pelkkiä piirroshahmoja, jotka hänen täytyi kuvitella ympärilleen kuvauksissa.
     Koska en todellakaan ole mikään koripallofani, ei Jordanin mukanaolo tarjoa minulle minkäänlaista innostuksen tunnetta. Sen sijaan Looney Tunes -hahmot ovat kyllä erittäin tuttuja lapsuudesta ja onkin hilpeää nähdä heidän sekoilujaan. Muutaman ikonisimman hahmon alkuperäinen ääninäyttelijä Mel Blanc oli kuitenkin menehtynyt muutamaa vuotta ennen elokuvan tekoa, joten hänet on korvattu parillakin eri näyttelijällä. Billy West toimii kelvollisesti hänen korvaajanaan Väiski Vemmelsäärenä, veikeänä jänöjussina, joka tykkää iskeä silmää katsojalle. Dee Bradley Baker taas kuullaan mm. Repe Sorsana ja Tasmanian tuholaisena. Myös mm. Putte Possu (Bob Bergen), Marvin Marsilainen (Bergen), Sylvesteri-kissa (Bill Farmer), Tipi-lintu (Bergen), Viiksi-Vallu (Farmer), Elmeri-metsästäjä (West) ja haisunäätä Pepé le Pew (Maurice LaMarche) käyvät vähintään kääntymässä ja tarjoavat muutamat mukavat naurut niin lapsille kuin aikuisille Looney Tunes -faneille. Uutena hahmona filmi tarjoaa Lola Pupun (Kath Soucie), jota monet aikoinaan lapsena elokuvan nähneet miettivät aikuisiällä oudolla lämmöllä.




Elokuvassa nähdään myös Wayne Knight Jordanin assistenttina Podolakina, Theresa Randle Jordanin vaimona, sekä komedianäyttelijä Bill Murray ja koripalloilijat Charles Barkley, Shawn Bradley, Patrick Ewing, Larry Johnson ja Muggsy Bogues omana itsenään. Pahisosastoa taas edustavat Danny DeViton ääninäyttelemä huvipuisto Möllimöykkylän johtaja Swackhammer, sekä tämän kätyrit Pound (Jocelyn Blue ja Darnell Suttles), Blanko (Charity James ja Steve Kehela), Bang (June Melby ja Joey Camen), Bupkus (Catherine Reitman ja Dorian Harewood) ja Nawt (Colleen Wainwright ja T. K. Carter). Knight on yllättävänkin hauska assistenttina, joka yrittää epätoivoisesti tehdä kaikkensa pitääkseen työnsä. Murraykin tarjoaa parit naurut, mutta jää jotenkin tylsäksi kaiken keskellä. DeVito ei harmillisesti pääse oikeuksiinsa tylsänä ja liian vähän ruutuaikaa saavana Swackhammerina.

Kuten jo alussa totesin, minulla ei ole nostalgista sidettä Space Jamiin, eikä se ollut millään lailla merkittävä teos itselleni lapsena. Muutama vuosi sitten katsottuna en edes pitänyt filmistä. En siis kovinkaan innokkaasti aloittanut leffan katselua nyt. Kenties juuri siksi Space Jam toimikin jopa yllättävän mukavasti. Eihän tämä nyt todellakaan kovin hyvä leffa ole, mutta aivot narikkaan -viihteenä se on oikein passeli pätkä. On selvää, että elokuva tehtiin pelkkänä mainoskikkana (mukana on välillä jopa aivan hävytöntä mainostusta), mutta kenties juuri se selkeys viehättää. Ainakaan leffa ei lähde valehtelemaan ja esittämään jotain muuta, vaan se on täysin avoimesti ja rehellisesti hölmö mainos elokuvan vaatteissa. 




Elokuvan juoni on todella hölmö, absurdi ja älyvapaa, sopien aika lailla täydellisesti Looney Tunes -hahmoille. Harmi, että Michael Jordanin uramasennus on siinä samassa laimentamassa pakettia. Toisaalta oikeiden näyttelijöiden ja hassujen piirroshahmojen yhdistely toimii, toisaalta ei. Paikoitellen elokuva on hauska, paikoitellen se ärsyttää ylivilkkaalla ja nopeatempoisella menollaan. Jotkut vitseistä eivät luultavasti menisi enää läpi koko perheen leffassa tänä vuonna, minkä vuoksi myhäilinkin tyytyväisenä niiden aikana. Kun lapset kikattavat hahmojen pöhköilylle, aikuiset voivat löytää riemua varttuneempaan makuun tarkoitetuista vihjailuista. Outoa kyllä, kenties eniten nauroin, kun Swackhammerin kätyrit ovat varastaneet NBA-pelaajien koripallokyvyt ja pelaajat yrittävät löytää sille syytä erilaisissa tutkimuksissa ja sitten etsivät elämälleen uutta suuntaa psykologin luona. Sitten taas on hetkiä, joiden aikana lähinnä painaa päänsä kämmeneen myötähäpeän kourissa. Kriitikoiden ristiriitaisen vastaanoton ymmärtää, sillä itsekin olin jatkuvasti venymässä kahteen suuntaan, että pidänkö elokuvasta vai en. 

Leffan ohjauksesta vastaa tosiaan alkuperäiset Nike-Jordan-Väiski-mainokset tehnyt Joe Pytka, joka ei vakuuta elokuvantekijänä. Eipä tällaisen leffan teko tosin paljoa vaadi ja Pytka saa edes jotenkin pidettyä hömelön viihdyttävän hengen yllä. On hämmentävää, että elokuvalla on jopa neljä käsikirjoittajaa, ottaen huomioon, kuinka tyhjänpäiväinen tarina siinä on ja kuinka monet vitseistä eivät osu maaliinsa. Teknisesti Space Jam on osittain nähnyt parhaat päivänsä. Piirroshahmojen kulkeminen oikeiden näyttelijöiden vierellä vielä toimii, mutta jotkut tietokonetehosteet ovat joutuneet ajan julmien hampaiden nakertamiksi. Rumat digitaalisesti luodut taustat ovat kuin suoraan ensimmäisen PlayStationin grafiikoista, mutta pahinta ovat parit hetket, joissa oikeita näyttelijöitä yritetään väkisin venyttää digitaalisesti eri suuntiin. Äänimaailma on täynnä hupaisia piirrosäänitehosteita, sekä ysärin hittikipaleita. Alkutekstien mukaan musiikeista vastaisi James Newton Howard, mutta eipä elokuvasta koskaan erotu siihen varta vasten sävelletyt melodiat.




Yhteenveto: Space Jam on ihan hassu koripallokomedia, joka yhdistää tarpeeksi sujuvasti oikeita näyttelijöitä ja ikonisia animoituja hahmoja. Michael Jordan on aika puinen roolissaan, mutta tavallaan silti sopii osaansa. Tutut Looney Tunes -hahmot tarjoavat iloa ja riemua, ja jokainen Väiski Vemmelsäärestä haisunäätä Pepé le Pew'hun asti saa oman tähtihetkensä. Parhaat naurut tarjoaa kuitenkin Wayne Knight Michael säälittävänä assistenttina. Komedian taso vaihtelee roimasti läpi leffan. Osa vitseistä saa nauramaan, toiset taas tuskailemaan myötähäpeässä. Välillä elokuvan ylivilkas meno viihdyttää, toisinaan se ärsyttää. Vähän kuten elokuva tekee parissa kohtaa hahmoilleen, se venyttää myös katsojaansa moneen suuntaan. Loppupeleissä ei oikein edes tiedä, pitikö näkemästään vai ei. Se on kuitenkin selvää, että elokuva on pelkkä häpeilemätön mainoksen jatke. Jo se voi määrittää pitkälti sitä, pitääkö Space Jamista. Vaikka pidinkin leffasta nyt enemmän kuin viimeksi, en silti innostunut siitä tarpeeksi, että alkaisin erityisemmin odottamaan tulevaa jatko-osaa. Toisaalta Väiskiä ja kumppania ei ole hetkeen nähnyt oikein missään, joten heidän vuoksi pitäähän Space Jam: A New Legacy katsoa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Space Jam, 1996, Warner Bros. Animation, Warner Bros. Feature Animation, Warner Bros. Family Entertainment, Northern Lights Entertainment, Courtside Seats Productions