28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli (28 Years Later: The Bone Temple - 2026) - elokuva-arvostelu

28 VUOTTA MYÖHEMMIN: LUUTEMPPELI

28 YEARS LATER: THE BONE TEMPLE

Ohjaus: Nia DaCosta

Näyttelijät: Alfie Williams, Ralph Fiennes, Jack O'Connell, Erin Kellyman, Chi Lewis-Parry, Emma Laird, Sam Locke, Mirren Mack, Robert Rhodes, Ghazi Al Ruffai, Maura Bird, Louis Ashbourne Serkis, David Sterne, Connor Newall, Maiya Eastmond ja Cillian Murphy

Genre: kauhu, draama

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Danny Boylen ohjaama ja Alex Garlandin käsikirjoittama kauhuelokuva 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Myös 28 viikkoa myöhemmin (28 Weeks Later - 2007) oli hitti, mutta kolmannen osan teko jäi jumiin moneksi vuodeksi. Vasta vuonna 2022 Boyle ja Garland paljastivat työstävänsä uutta trilogiaa aiheen tiimoilta. Toisen osan ohjaajaksi palkattiin kuitenkin Nia DaCosta, jonka ideoista kaksikko innoistui. Trilogian avauselokuva 28 vuotta myöhemmin (28 Years Later) kuvattiin kesällä 2024 ja se sai ensi-iltansa kesäkuussa 2025. Toisen osan kuvaukset käynnistyivät heti edeltäjänsä perään syksyllä 2024 ja nyt 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli on saapunut Suomenkin elokuvateattereihin. Itse pidin ensimmäisestä 28 vuotta myöhemmin -elokuvasta, mutta sen lopetus sai minut jännittämään jatko-osan puolesta. Maailmalta kantautuneet kehut ovat kuitenkin laskeneet skeptisyyttäni ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa 28 vuotta myöhemmin: Luutemppelin heti sen ensi-iltapäivänä.

Samalla kun Spike joutuu osaksi sir-lordi Jimmy Crystalin sekopäistä jengiä, tohtori Ian Kelson tekee löydön, joka voisi mullistaa kaiken.

28 vuotta myöhemmin: Luutemppelin hahmokattaus koostuu pitkälti tutuista tyypeistä edellisestä elokuvasta. Nuori Alfie Williams jatkaa roolissaan Spike-poikana, joka päätti jättää turvallisen saaren ja selviytyä tartunnan saaneiden täyttämällä mantereella. Edellisleffan lopuksi Alfie kohtasi Jack O'Connellin näyttelemän sir-lordi Jimmy Crystalin ja tämän jengin, eli sormet, joihin kuuluu Jimmy (Erin Kellyman), Jimmy (Emma Laird), Jimmy (Sam Locke), Jimmy (Robert Rhodes), Jimmy (Ghazi Al Ruffai), Jimmy (Maura Bird) ja Jimmy (Connor Newall). Jos jostain en ensimmäisessä 28 vuotta myöhemmin -elokuvassa pitänyt, niin Jimmyjen esittelykohtauksesta, missä nämä wannabe-gangstaräppäreiksi pukeutuneet sekopäät pomppivat ja tappelivat kuin mitkäkin Power Rangerit, samalla kun Teletappien (Teletubbies - 1997-2001) tunnari soi taustalla. Kohtaus sai minut voivottelemaan, että pitääkö seuraava leffa viettää näiden tyyppien kanssa, mutta onneksi Luutemppelissä sir-lordi Jimmy ja hänen Jimmynsä toimivat paljon paremmin. Sinnersistäkin (2025) tuttu O'Connell on jopa aika hyytävä itseään Saatanasta seuraavana pitävänä joukon johtajana ja muutkin poppoosta ovat arvaamattomuudessaan uhkaavia. Williams on yhä hyvä osassaan, joskin Spike jää tällä kertaa aika taka-alalle.

     Lisäksi elokuvassa nähdään Ralph Fiennes luutemppelissä asuvana tohtori Ian Kelsonina, joka on hoksannut omituisen piirteen tartunnan saaneesta alfasta, Samsonista (Chi Lewis-Parry). Fiennes on tuttuun tapaansa erinomaisessa vedossa, päästen tässä leffassa revittelemään suorastaan hurjalla antaumuksella.

28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli jatkaa suoraan siitä, mihin edellisessä elokuvassa jäätiin, mikä onkin kiinnostavaa jo sen takia, että yleensä tässä elokuvasarjassa seuraava leffa esittelee uudet hahmot, joita seurata tämän maailmanloppuskenaarion keskellä. Pääasiassa elokuva seuraa kahta tarinakaarta, Spiken päätymistä Jimmyjen riveihin ja tohtori Kelsonin yritystä bondata rauhoittavia sisältäviin nuoliin koukkuun jääneen Samsonin kanssa, kunnes loppupäässä nämä kuviot yhdistyvät erittäin mainiolla tavalla. Nämä kaksi puolta leffasta tukevat hyvin toisiaan, Jimmyjen rellestäessä äänekkäästi ja Kelsonin työskennellessä rauhallisesti, tarjoten tarvittavia suvantohetkiä.

Sen lisäksi, että elokuva jatkaa tarinallisesti siitä, mihin viimeksi jäätiin, se jatkaa myös tasonsa puolesta onnistuneesti edellisosan jalanjäljissä, enkä osaa edes sanoa, kummasta näistä 28 vuotta myöhemmin -leffoista pidän enemmän. Erityisen pelottavaksi Luutemppeliä ei voi kutsua, vaikka mukaan mahtuu muutama tiivistunnelmainen kohtaus. Se on silti varsin verinen ja paikoin häikäilemättömän julma. Samalla leffa on aika hauska - toisinaan kierolla tavalla - ja jopa hämmentävällä tavalla nätti. Kelsonin ja Samsonin välille muodostuva erikoinen ystävyys kummastuttaa aluksi, mutta levittää hissuksiin hymyä katsojan huulille. Kuten edeltäjänsä, 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli rikkoo rajoja siinä, mitä "zombi"elokuvissa on hyväksyttävää tehdä. Ja toisin kuin edeltäjänsä, tällä kertaa innostuin siitä, mihin elokuva jää ja todella toivon, että tämän uuden trilogian päätösosan kimppuun päästäisiin mahdollisimman pian.

Elokuvaa ei tosiaan ole ohjannut Danny Boyle, vaan Nia DaCosta, joka on aiemmin tehnyt yllättävän toimivan Candyman-leffan (2021), sekä keskinkertaisen supersankariraina The Marvelsin (2023). Luutemppelissä DaCosta onnistuu hyvin. Hän rakentaa ilmapiiriä mainiosti, eikä sitä varsinaista kauhua jää toisaalta edes kaipaamaan. Käsikirjoituksesta vastaa tälläkin kertaa Alex Garland, joka kuljettaa kertomusta hyvin eteenpäin ja erittäin kiinnostaville poluille. 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli on myös teknisesti pätevä, vaikkei siitä löydy samanlaista audiovisuaalista kikkailua kuin edeltäjästään. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Leffa vietetään pääasiassa tutuissa metsämaisemissa ja lavasteissa, jotka näyttävät edelleen mainioilta. Etenkin itse luutemppeli on yhä jylhä ilmestys. Puvustus on oivallista, maskeeraukset rujoja ja efektitkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma on taitavasti rakennettu ja Hildur Guðnadóttirin säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi. Musiikkipuolella parhaiten mieleen jää kuitenkin Iron Maidenin The Number of the Beast, mikä pärähtää soimaan leffan muutenkin parhaassa kohtauksessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

28 Years Later: The Bone Temple, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Columbia Pictures, TSG Entertainment, DNA Films, Decibel Films, Québec Production Services Tax Credit

Arvostelu: 28 vuotta myöhemmin (28 Years Later - 2025)

28 VUOTTA MYÖHEMMIN

28 YEARS LATER

Ohjaus: Danny Boyle

Pääosissa: Alfie Williams, Aaron Taylor-Johnson, Jodie Comer, Ralph Fiennes, Edvin Ryding, Chi Lewis-Parry, Christopher Fulford, Amy Cameron, Rocco Haynes ja Jack O'Connell

Genre: kauhu, draama

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Danny Boylen ohjaama, Alex Garlandin käsikirjoittama ja Cillian Murphyn tähdittämä kauhuelokuva 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten jatkoa oli luvassa. Jatko-osa 28 viikkoa myöhemmin (28 Weeks Later - 2007) sai myös positiivista palautetta ja menestyi hyvin, joten kolmannen elokuvan suunnittelu käynnistyi heti. Kuitenkin kun elokuvasarjan oikeuksista syntyi kiistaa, työnimellä "28 kuukautta myöhemmin" kulkenut kolmas leffa joutui tuotantohelvettiin. Vuonna 2022 Boyle ja Garland paljastivat, että sopimustekniset asiat oli vihdoin saatu setvittyä ja kolmas elokuva olisi vihdoin oikeasti tulossa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja nyt, vihdoin ja viimein 28 vuotta myöhemmin on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen jo vuosia tuuminut, että noinkohan kolmatta leffaa on ikinä tulossa ja vasta siinä kohtaa, kun kuvausten ilmoitettiin alkaneen, uskoin että elokuva on oikeasti realisoitumassa. Ollessani Norjassa lomareissulla, sade pääsi yllättämään kesken turisteilun ja sateensuojaa etsiessäni, huomasin ilokseni, että 28 vuotta myöhemmin oli nähtävissä jo ennen Suomea ja kävin katsomassa elokuvan.

On kulunut 28 vuotta siitä, kun raivoviirus levisi ympäri Isoa-Britanniaa, mikä on eristetty muusta maailmasta karanteenialueena. Turvasaarella asunut nuori Spike lähtee ensi kertaa kokemaan maan kauhut.

28 vuotta myöhemmin -elokuvan keskiössä on brittiperhe, joka on asunut läpi raivoepidemian saarella, mihin pääsee vain laskuveden myötä esiin paljastuvaa polkua pitkin. Perheeseen kuuluvat Aaron Taylor-Johnsonin näyttelemä Jamie-isä, joka on jo kokenut metsästäjä, eikä juuri hätkähdä enää tartunnan saaneen raivotautisen nähdessään, Jodie Comerin esittämä Isla-äiti, joka on sairastunut johonkin, mikä on tehnyt hänestä sekavan, sekä heidän 12-vuotias poikansa Spike, jona nähdään ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Alfie Williams, joka on aiemmin nähty yhdessä jaksossa HBO Maxin His Dark Materials -sarjassa (2019-2022). Taylor-Johnson ja Comer ovat tuttuun tapaansa mainiot rooleissaan, tulkiten hahmojaan vakuuttavasti ja moniulotteisesti. Elokuvan todellinen vakuuttaja on kuitenkin nuori Williams, joka esittää hahmonsa kehityskaaren pelokkaasta pojasta urheaksi miehenaluksi todella hyvin. Toivon, että Williamsille irtoaa tulevaisuudessakin mahdollisuuksia elokuva-alalla.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Edvin Ryding ruotsalaissotilaana, joka epäonnekseen rantautuu Isoon-Britanniaan, hänen joukkueensa vahdittua karanteenialueen vesistöjä, Christopher Fulford Samina, josta on muodostunut Spikelle isoisämäinen hahmo, sekä Ralph Fiennes omiin oloihinsa vetäytyneenä tohtori Ian Kelsonina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa oivallisesti. Parhaan suorituksen tarjoaa vähemmän yllättäen Fiennes tohtorina, joka on keksinyt omanlaisensa tavan elää harmoniassa tartunnan saaneiden ympäröimänä.

28 vuotta myöhemmin osoittautui erittäin hyväksi kauhudraamaksi ja se oli mielestäni pitkän odotuksen arvoinen jatko-osa, sekä parannus 28 viikkoa myöhemmin -leffaan verrattuna. Nyt kun elokuvasarja on jälleen sen käynnistäneiden ohjaaja Danny Boylen ja käsikirjoittaja Alex Garlandin käsissä, on meno muutakin kuin tyypillistä zombirähinää ja kaksikko onkin onnistunut laatimaan mainion moniulotteisen kertomuksen tässä epidemian villitsemässä maailmassa. Tai no, maassa, sillä kuten elokuvassakin muistutetaan, Ison-Britannian ulkopuolella muu maailma jatkaa eloaan ihan normaalisti.

Ennen kaikkea kyseessä on nuoren Spiken kasvukertomus, joka käynnistyy, kun tämän isä ottaa pojan ensi kertaa mukaansa metsästysretkelle. Ilmapiiri on heti kättelyssä tehokkaan epämiellyttävä ja karmiva. Kohtaamiset raivotautisten kanssa ovat jännittäviä, pahimmillaan suorastaan intensiivisiä. Spiken matkan edetessä 28 vuotta myöhemmin saa kuitenkin myös muita puolia kuin pelkkää kauhua. Mukana on hämmentävän herkkiä, jopa kauniita hetkiä, jotka rikastuttavat elokuvaa. Moni katsoja voi olla yllättynyt, pyyhkiessään kyyneliä poskiltaan "zombielokuvan" aikana. Valitettavasti elokuvasta löytyy kuitenkin myös negatiivista sanottavaa ja se liittyy leffan lopetukseen. 28 vuotta myöhemmin on vasta uuden trilogian avausosa ja tarina jätetään kesken. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että se, millaiseen kohtaukseen Boyle ja Garland ovat päättäneet tämän leffan lopettaa, on aikamoinen tyylirikko, aiheuttaa outoja ja epäuskoisia naurunpuuskia yleisössä, sekä saa miettimään, että mitä helvettiä kaksikko oikein ajatteli? 28 vuotta myöhemmin on muuten erittäin hyvä elokuva, mutta sen viimeiset minuutit eivät saaneet minua odottamaan jo alkuvuodesta 2026 ilmestyvää jatko-osaa, 28 Years Later: The Bone Templeä oikeastaan yhtään.

Teknisiltä ansioiltaan 28 vuotta myöhemmin on pääasiassa oivallinen. Boyle halusi kuvata elokuvan iPhone-puhelimilla varsinaisten elokuvakameroiden sijaan ja vaikka kyseisen kännykän laatu onkin pieneltä ruudulta vaikuttava, isolta kankaalta katsottuna kuva jää paikoin rakeiseksi ja suttuiseksi. Tämä ei kuitenkaan ole huono juttu, vaan visuaalinen ilme tuo mieleen rakeisen ja suttuisen alkuperäiselokuvan. Kuvauksessa en kuitenkaan tykännyt kikkailusta, missä näyttelijän ympärille on rakennettu kuvausteline täynnä iPhoneja, jotka kuvaavat samanaikaisesti. Kikassa kuva siirtyy telineen puolelta toiselle silmänräpäyksessä. Kikka voisi olla ihan veikeä, jos toteutus olisi sulavampi ja sitä käytettäisiin monipuoleisemmin kuin vain silloin, kun jotakuta ammutaan jousipyssyllä. Lavasteet, asut ja raivotautisten maskeeraukset ovat hienot ja äänimaailma on pätevästi rakennettu Young Fathersin ajoittain aavemaisia, toisinaan taas nättejä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

28 Years Later, 2025, TSG Entertainment, DNA Films, British Film Institute (BFI), Danny Boyle, Decibel Films, Québec Production Services Tax Credit

Arvostelu: Conclave (2024)

CONCLAVE

Ohjaus: Edward Berger

Pääosissa: Ralph Fiennes, Stanley Tucci, John Lithgow, Sergio Castellitto, Isabella Rossellini, Lucian Msamati, Carlos Diehz, Brían F. O'Byrne, Jacek Koman ja Balkissa Maiga

Genre: trilleri, draama

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 7

Conclave perustuu Robert Harrisin samannimiseen kirjaan vuodelta 2016. Vuonna 2022 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta työstettäisiin elokuvasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2023 ja Conclave sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2024. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen ja odotin sitä positiivisin mielin, elokuvan mainion näyttelijäkaartin ja maailmalta kantautuneiden kehujen vuoksi. Kävin uteliaana katsomassa Conclaven sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Paavin kuoleman jälkeen kardinaalit kokoontuvat Vatikaaniin äänestämään tämän seuraajasta. Tätä konklaavi-äänestystä valvova dekaani Thomas Lawrence alkaa epäillä, että kardinaalien keskuudessa on meneillään jotain hämärää.

Ralph Fiennes näyttelee Thomas Lawrencea, kardinaalia, joka toimii dekaanina konklaavissa, eli seuraavan paavin päättävässä äänestyksessä. Kardinaali Lawrence on mielenkiintoinen hahmo, sillä hänen uskonsa on horjunut viime aikoina ja paavin yhtäkkinen kuolema pistää miehen pohtimaan omaa paikkaansa kirkossa. Mies oli jo ajatellut eroamista, mutta kun hänelle selviää, että äänestävien kardinaalien keskuudesta löytyy korruptiota ja muuta hämärää, on hänen pakko päästä perille totuudesta. Fiennes on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan - eipä mieheltä voi juuri muuta odottaakaan. Hän tulkitsee hienosti hahmonsa monitahoisuutta ja tämän päättäväisyyttä mysteerien avautuessa.

     Elokuvassa nähdään myös Stanley Tucci, John Lithgow, Sergio Castellito, Lucian Msamati ja ensikertalaisnäyttelijä Carlos Diehz kardinaaleina Bellininä, Tremblayna, Tedescona, Adeyeminä ja Benitezinä, jotka kisaavat paavin paikasta ja jotka edustavat hyvin erilaisia arvomaailmoja ja joilla ei välttämättä kenelläkään ole puhtaat jauhot pussissaan, sekä Isabella Rossellini sisar Agnesina, joka hiljaisena tarkkailijana muodostuu tärkeäksi avuksi kardinaali Lawrencelle, kun selvityshommat alkavat. Sivunäyttelijätkin ovat vakuuttavat rooleissaan, etenkin Tucci, Lithgow, Castellito, Msamati ja Diehz toinen toistaan arveluttavampina paaviehdokkaina. En ihmettele, jos useampikin elokuvan näyttelijä saa roolityöllään Oscar-ehdokkuuden - Fiennes ja Rossellini nappasivat jo Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta miespääosasta ja naissivuosasta.

Paperilla Conclave ei välttämättä kuulosta järin mielenkiintoiselta. Paavin kuoltua kardinaalit kokoontuvat konklaaviin, suljettuun ja tarkoin vartioituun äänestystilaan valitsemaan seuraavaa paavia. Äänestys kestää usein päiviä, ehkä jopa viikkoja, kunnes joku ehdokkaista saa tarvittavan äänienemmistön. Pahimmillaan äänestys on historian havinoissa kestänyt jopa kolmisen vuotta, 1260-luvun lopulla, jolloin useat kardinaaleista menehtyivät kesken kaiken kuumuuteen. Mutta pyhä jysäys, kun tästä äänestystapahtumasta onkaan saatu aikaiseksi todella vangitseva jännitysnäytelmä, joka pitää tehokkaasti otteessaan alusta loppuun saakka. Sen lisäksi, että on perin kiinnostavaa nähdä, kuinka paavin valinta tarkalleen ottaen suoritetaan ja kuinka salailevaa puuhaa tämä on, on sen ympärille rakennettu aivan mahtava mysteeri, josta ei koukkuja ja käänteitä puutu.

Kyseessä on suorastaan trilleri, joka pitää katsojansa varpaillaan kohtauksesta toiseen, saaden arvelemaan jokaisen motiivia ja agendaa. Kertomus pysyy yllätyksellisenä loppuun saakka, kunnes viimeisetkin luurangot on saatu kaivettua esiin hahmojen kaapeista. Conclave on myös erittäin monikerroksinen teos, jossa pohditaan kirkon sisäisiä konflikteja, eritoten kuinka osa haluaa pitää vanhoista perinteistä ja ajatusmalleista kiinni, kun taas toiset haluavat viedä kirkkoa modernimpaan suuntaan, ajan tasalle sitä ympäröivän maailman kanssa. Hahmojen eriäviä näkemyksiä tarkastelevat keskustelut ovat esimerkillisen kiinnostavasti kirjoitettuja ja teemoja esimerkiksi uskosta ja kirkon paikasta modernissa maailmassa käsitellään kypsästi ja monipuolisesti.

Elokuvan on ohjannut Edward Berger, joka vastasi parin vuoden takaisesta Länsirintamalta ei mitään uutta -uudelleenfilmatisoinnista (Im Westen nichts Neues - 2022). Conclavessa Berger teki minuun suuren vaikutuksen. Hänen kykynsä rakentaa jännitystä on vakuuttava, minkä lisäksi hän onnistuu ujuttamaan sekaan toimivaa huumoriakin. Kuten hänen sotaleffansa jo osoitti, on Bergerillä myös silmää tyylikkäille visuaaleille. Conclave on todella hyvin kuvattu, lavasteet ovat näyttävät ja puvustus oivaa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Volker Bertelmannin säveltämät musiikit tunnelmoivat vahvasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Conclave, 2024, FilmNation Entertainment, Indian Paintbrush, Access Entertainment, House Productions

Arvostelu: Wallace & Gromit: Kanin kirous (Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit - 2005)

WALLACE & GROMIT: KANIN KIROUS

WALLACE & GROMIT: THE CURSE OF THE WERE-RABBIT

Ohjaus: Nick Park ja Steve Box

Pääosissa: Peter Sallis, Helena Bonham Carter, Ralph Fiennes, Peter Kay, Nicholas Smith, Dicken Ashworth, Liz Smith, Edward Kelsey ja Ben Whitehead

Genre: animaatio, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 7

Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit, eli suomalaisittain Wallace & Gromit: Kanin kirous on Aardman- ja DreamWorks-yhtiöiden yhteistyönä tehty animaatioelokuva. Wallace ja Gromit-koira olivat tehneet ensiesiintymisensä lyhytelokuvassa Suurenmoinen huviretki (A Grand Day Out) vuonna 1989, minkä jälkeen heistä oli tehty pari muutakin lyhäriä, kunnes he saivat oman kymmenen jakson mittaisen televisiosarjansa Wallace and Gromit's Cracking Contraptions vuonna 2002. Vuonna 2000, Aardmanin julkaistua ensimmäisen täyspitkän elokuvansa, Kananlennon (Chicken Run - 2000), yhtiö ilmoitti työstävänsä koko illan leffaa Wallacesta ja Gromitista. Alun perin "Wallace & Gromit: The Great Vegetable Plot" -nimellä kulkeneen projektin työläs animointiprosessi käynnistyi vuonna 2003 ja lopulta vajaan vuoden viivästymisen jälkeen Wallace & Gromit: Kanin kirous sai ensi-iltansa syyskuussa 2005. Elokuva oli suuri menestys, joka keräsi ylistystä kriitikoilta. Elokuva voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon ja parhaan brittielokuvan BAFTA-palkinnon, minkä lisäksi se sai jopa kolmetoista Annie-ehdokkuutta, joista se voitti muun muassa parhaan animaatioelokuvan, ohjauksen, ääninäyttelyn, hahmoanimoinnin, lavastuksen ja musiikin palkinnot. Itse kävin katsomassa Wallace & Gromit: Kanin kirouksen isäni kanssa, kun se saapui Suomen elokuvateattereihin. Vaikka lapsena jopa hieman pelkäsin leffaa, pidin siitä ja olen katsonut sen pari kertaa uudestaan - viime kerrasta on tosin vierähtänyt jo vuosia. Nyt kun on ilmestymässä uusi Wallace & Gromit -elokuva, Kosto kynittävänä (Wallace & Gromit: Vengeance Most Fowl - 2024), päätin sitä odotellessa katsoa ja arvostella Kanin kirouksen.

Wallace ja hänen koiransa Gromit työskentelevät humaaneina tuholaistorjujina, jotka estävät kaneja syömästä kaupunkilaisten kilpailuvihanneksia, kun he saavat vastaansa puutarhoissa tuhoa aiheuttavan jättiläiskanin.

Elokuvan keskiössä ovat tietty nimenmukaisesti Wallace-mies (äänenä Peter Sallis) ja tämän uskollinen koira Gromit, jotka on vuosien varrella nähty monenlaisissa kommelluksissa. Kanin kirouksessa kaksikko työskentelee AntiPesto-firmassa humaaneina tuholaistorjujina. He siis käyvät nappaamassa puutarhoja piinaavat kanit vekkuleilla keksinnöillään ja vievät jänöjussit sitten kotiinsa, missä nämä saavat mussuttaa sydämensä kyllyydestä porkkanaa. Wallace ja Gromit ovat aivan mahtava duo, sen leffakin näyttää. He ovat myös varsin vekkuli kaksikko siinä mielessä, että toisin kuin yleensä, Gromit-koira esitetään fiksumpana tapauksena, joka hoitaa kaikki työt kotona ja joka joutuu usein katsomaan hieman hönömmän Wallacen perään. Gromit onkin yleensä kaksikon seikkailujen todellinen sankari, mutta kunnia menee yleensä tavalla tai toisella Wallacelle. Wallacen ja Gromitin tämänkertaiseen kertomukseen hyppää ilomielin mukaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa suuressa kartanossa asuva lady Hortensia Tottington (Helena Bonham Carter), jonka pihasta on muodostunut pupujen suosikkimenomesta ja joka on Wallacen ihastuksenkohde, liipaisinherkillä sormilla varustettu lordi Victor Quartermaine (Ralph Fiennes) häijyn koiransa Philipin kanssa, joka on myös kiinnostunut Hortensiasta, sekä kaupungin muut asukkaat, kuten konstaapeli Mackintosh (Peter Kay), pastori Hedges (Nicholas Smith), sekä puutarhallaan ylpeilevä pariskunta herra ja rouva Turve (Dicken Ashworth ja Liz Smith). Sivuhahmotkin toimivat mainiosti ja Quartermaine on vähän väliä tunkemassa kapuloita rattaisiin jo muutenkin haastavaan tuholaistorjuntaprosessiin.

En yhtään ihmettele, että lapsena tutisin elokuvateatterissa pelosta, Wallace & Gromit: Kanin kirousta katsoessani. Jopa aikuisena katsottuna se onnistuu olemaan oivallisen jännittävä ja kyseessä onkin aivan mahtava valinta koko perheen yhteiseen elokuvailtaan halloweenina, kun tekee mieli katsoa jotain karmivampaa, mutta mihinkään kunnon kauhuelokuviin asti ei voi vielä mennä. Kyseessä on muutenkin mahtava leffa, jossa toimii todella hyvin oikeastaan kaikki. Elokuvan tarina nappaa hyvin mukaansa ja tiukka, vain hieman alle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Leffa ei kuitenkaan kiirehdi, vaan kertoo kaiken sulavasti, imaisten katsojan yhä vain tehokkaammin menoon mukaan.

Elokuvasta huomaa, ettei se ole mitään tavanomaista jenkkihömppää lapsille, vaan brittiläinen Aardman-yhtiö on uskaltanut haastaa perheen pieniä katsojia. Heti ensiminuuteiltaan lähtien Wallace & Gromit: Kanin kirous koettelee rajojaan siinä, kuinka jännittäväksi se kehtaa äityä. Tekijät ovat ottaneet paljon kauhuvivahteita mukaan ja lainailleet useista klassisista hirviöleffoista. Jännitettä on toki helpottamassa aimo annos huumoria. Leffan aikana saa nauraa makeasti kerta toisensa perään, oli kyse sitten hupaisasta toilailusta, kekseliäistä yksityiskohdista taustalla tai ovelasta sanailusta, joka hivelee lähinnä aikuiskatsojan nauruhermoja. Komedia ja kauhu kulkevat erinomaisesti käsi kädessä ja vaikkei huushollista löytyisikään jälkikasvuja, elokuvan katsoo aikuisiällä täysin sujuvasti yksinäänkin mitä mainioimpana kauhukomediana. Seasta löytyy myös ehtaa seikkailun tuntua, ripaus hempeää romantiikkaa, sekä suuri sydän, joka sykkii alusta loppuun.

Mojovat kehut ansaitsee myös elokuvan lahjakas animaattoriryhmä, joka on herättänyt ohjaajinakin toimineen kaksikon, Wallacen ja Gromitin luoneen Nick Parkin ja Steve Boxin, sekä Mark Burtonin ja Bob Bakerin loistavan käsikirjoituksen henkiin. Aardmanin tuttuun tapaan Wallace & Gromit: Kanin kirous tehtiin stop motion -animaationa, savimaisilla plastoliininukeilla, jotka asetetaan paikoilleen upeisiin miniatyyrilavasteisiin, otetaan kuva, liikutetaan nukkeja hieman, otetaan taas kuva ja jatketaan samaa rataa siihen asti, kunnes 24 kuvaa muodostaa yhden sekunnin ja lopulta sekunnit vajaan puolentoista tunnin keston. Työ on niin hidasta, että animaattorit saivat joka päivä aikaiseksi vain muutaman sekunnin! Kärsivällinen duuni on johtanut fantastiselta näyttävään leffaan, joka ehdottomasti ansaitsi palkintonsa. Hahmot ja muut liikkuvat sulavasti, taustat ovat pullollaan yksityiskohtia ja värien, valojen ja varjojen käyttö on tyylikästä. Pidän siitä, että etenkin Blu-rayn tarkka kuvanlaatu näyttää hahmojen savinaamoihin jääneet sormenjäljet, jotka muistuttavat kovasta työstä. Vahvaa visuaalista ilmettä on ollut tukemassa vahva äänimaailma. Julian Nottin säveltämät musiikit ovat mahtavat ja lyhytelokuvistakin tuttu tunnusmelodia jää takuulla soimaan päässä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit, 2005, DreamWorks Animation, Aardman Animations

Arvostelu: The Grand Budapest Hotel (2014)

THE GRAND BUDAPEST HOTEL

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Ralph Fiennes, Tony Revolori, Adrien Brody, Willem Dafoe, Saoirse Ronan, Edward Norton, Jeff Goldblum, F. Murray Abraham, Jude Law, Mathieu Amalric, Harvey Keitel, Tilda Swinton, Léa Seydoux, Jason Schwartzman, Bill Murray, Owen Wilson ja Tom Wilkinson

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

The Grand Budapest Hotel on Wes Andersonin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Anderson kynäili elokuvan tarinan ystävänsä Hugo Guinnessin kanssa jo vuonna 2006, mutta kesti muutama vuosi, ennen kuin Anderson inspiroitui vihdoin kirjoittamaan tarinasta elokuvakäsikirjoituksen. Kuvausryhmän ja laajan näyttelijäkaartin löytämisen jälkeen kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2013 ja lopulta The Grand Budapest Hotel sai maailmanensi-iltansa 6. helmikuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä taloudellinen menestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, alkuperäiskäsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja musiikin palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan palkinnon, sekä yksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, kuvaus, leikkaus ja ääni), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen, lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja musiikin palkinnot. Itse näin The Grand Budapest Hotelin vasta vuotta myöhemmin, kun se oli saapunut vuokralle ja pidin elokuvasta kovasti. Olen katsonut leffan kerran uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa The Grand Budapest Hotelin jälleen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Zubrowkalaisen Grand Budapest -hotellin omistaja kertoo uteliaalle kirjailijalle, kuinka sai hotellin omistukseensa. Tarinaan kuuluu murhia, salaliittoja, taidevarkauksia, vankilapakoja ja leivoksia.

Jude Law näyttelee nimetöntä kirjailijaa, jota vaivaa kirjoittajan blokki. Hän kuitenkin saa inspiraation, kuunnellessaan Grand Budapest -hotellin omistajan, herra Mustafan (F. Murray Abraham) tarinaa siitä, kuinka hän sai hotellin omistukseensa. Elokuvan todelliset päähenkilöt ovat kuitenkin konkarinäyttelijä Ralph Fiennesin esittämä hotellin vastaanottovirkailija Gustave H. ja yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan tekevän Tony Revolorin näyttelemä hotellin uusi pikkolo Zero, jonka Gustave ottaa avustajakseen. Kokenut Gustave ja keltanokka Zero muodostavat aivan mahtavan parivaljakon, jonka seikkailuun hyppää mielellään mukaan. Fiennesistä löytyy arvokkuutta, mutta myös veijarimaisuutta vastaanottovirkailijan osassa ja nuori Revolori pärjää ihailtavan hyvin hänen rinnallaan. Näyttelijäduon kemiat iskevät täysillä yhteen ja heidän kehittyvää ystävyyttään on suuri ilo seurata.

     The Grand Budapest Hotel sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin ja Fiennesin, Revolorin, Law'n ja Abrahamin lisäksi elokuvassa nähdään myös Tilda Swinton hotellilla vierailevana rikkaana Madame D:nä, Adrien Brody tämän poikana Dmitrinä, Mathieu Amalric Madamen hovimestari Sergenä, Léa Seydoux Madamen palvelustyttö Clotildena, Willem Dafoe palkkatappaja Joplingina, Saoirse Ronan leipuri Agathana, Edward Norton poliisi Hencklesinä, Jeff Goldblum lakimies Kovacsina, Harvey Keitel vanki Ludwigina, sekä Bill Murray ja Owen Wilson toisten hotellien vastaanottovirkailijoina. Näyttelijäkaarti suoriutuu osistaan läpikotaisin veikeästi. Erityisesti Dafoe ilahduttaa karikatyyrisenä, mutta silti hyytävänä palkkatappajana. Wes Andersonin perinteisen tyylin mukaisesti kaikki esiintyvät hieman jäyhästi ja tarkoin suunniteltujen liikkeiden kera. Jos vain yksi näyttelisi tällä erikoisella tavalla, olisi se silmiinpistävän häiritsevää, mutta kun kaikki ovat menossa mukana, vekkuliin tyyliin tottuu heti.

Tarkkaan tyylitelty puinen näyttely ei suinkaan ole ainoa Wes Andersonin tavaramerkki, joka The Grand Budapest Hotelista löytyy. Kaikki elokuvan visuaalisesta toteutuksesta tarinankerrontaan ja tunnelmaan oikein huokuu tekijänsä kädenjälkeä ja Andersonin tyyliä fanittaville leffa onkin loistavan riemastuttava ja hykerryttävä kokemus, joka kestää katselua kerta toisensa perään. Sen monikerroksinen tarina vie täysin mennessään ja leffan vähän päälle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä se on täynnä monenlaista lystikästä hetkeä, sanailua ja juonikuviota. Ei elokuva mikään hysteerisen hulvaton ole, vaikka sen aikana pääsee naureskelemaan useampaan otteeseen. Vähintäänkin todella tyytyväinen hymy leviää yhä uudestaan katsojan huulille.

Anderson yhdistelee elokuvassa taiturimaisesti historiaa (tässä tapauksessa toisen maailmansodan alkuvaiheita) ja satumaisuutta. The Grand Budapest Hotel onkin kuin satu aikuisille. Se kulkee eteenpäin lukujen kera ja siinä on toisinaan kertojaääni selostamassa tapahtumia. Pääkaksikkoa riepotellaan paikasta toiseen, eikä aika käy pitkäksi, kun leffassa nähdään muun muassa vekkulimaisia, joskin ajoittain myös jännittäviä takaa-ajoja, koukuttavaa vankilapakoa ja vaikka mitä. Romantiikkaakin mahtuu sekaan. Meno on pääasiassa varsin absurdia ja kaikki johtaa napakkaan finaaliin, joka on niin vauhdikas ja toiminnallinen kuin myös hauska ja hieman liikuttavakin. Andersonin käsikirjoitus on tarkkaan laadittu ja se on täynnä miehelle ominaista nasevaa dialogia, joka on toisaalta hassun luonnotonta, mutta tekijän maailmaan täydellisesti sopivaa ja sulavaa.

Visuaalisesti elokuva on aikamoista silmäkarkkia. Kuvaus on tarkkaan tyyliteltyä kameran liikkeitä ja kuvasommitteluja myöten. Kamera liikkuu harvoin, mutta kun se niin tekee, on liike pääasiassa napakka ja ylikorostettu. Sommittelussa haetaan symmetrisyyttä, mutta toisinaan myös voimakasta epäsymmetriaa. Kohteet ovat pääasiassa keskellä kuvaa tai sitten rajusti toisessa laidassa. Väreillä leikitellään räväkästi, kuten myös valoilla ja varjoilla. Elokuva ei syyttä voittanut palkintoja lavastuksestaan, puvustuksestaan ja maskeerauksestaan. Puitteiltaan filmi on todella hieno, asut ovat mainiot ja osa näyttelijöistä on meikattu lähes tunnistamattomiksi. Filmissä hyödynnetään hilpein tavoin pienoismalleja ja animaatiota niin, että niiden käytöt eivät varmasti jää katsojalta huomaamatta. Pienoismallit ovat selviä pienoismalleja ja animoidut osiot selvästi animoituja, ja juuri siinä piilee niiden kuvien mahtavuus. Toisin sanoen The Grand Budapest Hotel on siis täysin ohjaajansa näköinen teos. Kirsikkana kakun päällä toimivat Alexandre Desplatin säveltämät, Oscar-palkitut musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Grand Budapest Hotel, 2014, Searchlight Pictures, Indian Paintbrush, Studio Babelsberg, American Empirical Pictures, TSG Entertainment, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Schindlerin lista (Schindler's List - 1993)

SCHINDLERIN LISTA

SCHINDLER'S LIST

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Liam Neeson, Ben Kingsley, Ralph Fiennes, Caroline Goodall, Jonathan Sagall, Embeth Davidtz, Małgorzata Gebel, Mark Ivanir, Beatrice Macola, Andrzej Seweryn, Friedrich von Thun, Jerzy Nowak, Norbert Weisser, Albert Misak, Michael Gordon, Aldona Grochal, Uri Avrahami, Michael Schneider, Miri Fabian, Anna Mucha, Adi Nitzan, Jacek Wójcicki, Beata Paluch, Piotr Polk, Elina Löwensohn ja Oliwia Dąbrowska

Genre: draama, historia

Kesto: 3 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 16

"Whoever saves one life saves the world entire."

Schindler's List, eli suomalaisittain Schindlerin lista perustuu Thomas Keneallyn samannimiseen kirjaan (Schindler's Ark - 1982), joka taas pohjautuu tositapahtumiin Oskar Schindlerin yrityksestä auttaa vainottuja juutalaisia natsi-Saksan valloittamassa Puolassa. Yksi Schindlerin pelastamista juutalaisista, Poldek Pfefferberg halusi saada kerrottua tarinan pelastajastaan ja yrittikin saada tehtyä elokuvan Metro-Goldwyn-Mayerin kanssa 1960-luvulla, mutta projekti ei edennyt. 1980-luvulla juutalaiseen perheeseen syntynyt Steven Spielberg sai Keneallyn kirjan käsiinsä ja kiinnostui sen tarinasta niin, että vakuutti Universal Picturesin hankkimaan sen elokuvaoikeudet. Spielberg kävi pitkiä keskusteluja Pfefferbergin kanssa leffaa suunnitellessaan, mutta koki silti, ettei ollut oikea ihminen itse ohjaamaan elokuvaa. Hän yritti saada Roman Polanskia ja Brian De Palmaa tekemään leffan, mutta he kieltäytyivät, jolloin Spielberg kääntyi Martin Scorsesen puoleen. Scorsese oli hetkellisesti kiinnitettynä elokuvan ohjaajaksi, mutta lopulta Spielberg päätti itse tehdä leffan. Itse Keneally palkattiin aluksi leffan kirjoittajaksi, mutta tekstistä tuli liian pitkä ja Kurt Luedtke sai tehtäväksi tiivistää käsikirjoitusta, mutta Luedtke luovutti kesken kaiken. Steven Zaillian otti lopulta vastuulleen filmin kirjoittamisen ja hänen tekstinsä kanssa kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1993, Spielbergin odotellessa toisen elokuvansa, Jurassic Parkin (1993) erikoistehosteiden valmistumista. Lopulta Schindlerin lista sai maailmanensi-iltansa 30. marraskuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä jättihitti, joka sai kaksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa, puvustus, maskeeraus ja äänitys), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, sovitetun käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen ja musiikin palkinnot, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kolmetoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, lavastus, puvustus, maskeeraus ja äänitys), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, miessivuosan, kuvauksen, leikkauksen ja musiikin palkinnot. Itse katsoin Schindlerin listan vasta noin kymmenen vuotta sitten, kun isoäitini näytti sen minulle ja muistan, että minulle nousi korkea kuume elokuvan aikana, minkä takia minun piti katsoa se muutamassa osassa. Heikon olotilankin kanssa pidin elokuvaa todella hienona ja olen katsonut sen kerran uudestaan. Kun huomasin Schindlerin listan täyttävän nyt 30 vuotta, tiesin heti, että minun on katsottava ja arvosteltava elokuva sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1939 natsi-Saksa pakottaa Puolan juutalaiset muuttamaan maan suurkaupunkeihin valvotuille gettoalueille. Samaan aikaan Krakovaan saapuu natsipuolueeseen kuuluva ja rikkauksista haaveileva Oskar Schindler, joka perustaa keittiötarviketehtaan, jonka kautta hän ryhtyykin salaa auttamaan juutalaisia.

Liam Neeson tekee uransa hienoimman roolityön Oskar Schindlerinä, natsipuolueeseen kuuluvana miehenä, joka saapui toisen maailmansodan aikaan Puolan pääkaupunkiin Krakovaan, toiveenaan rikastua sodan keskellä. Hän perusti keittiötarvikkeita valmistavan tehtaan ja palkkasi sinne kaupungin juutalaisia töihin. Kun muut natsit näkivät tämän pelkkänä Schindlerin yrityksenä tahkota isoja rahoja juutalaisia hyödyntäen, todellisuudessa Schindler pyrki monin tavoin auttamaan juutalaisia, pistäen oman elämänsä suureen vaaraan. Neeson tulkitsee upeasti tätä monisävyistä henkilöä, jonka todelliset teot ja motiivit alkavat vähitellen aueta. On jopa aika sääli, että Neeson tekee nykyään pelkkiä tusinatoimintarainoja, kun Schindlerin lista osoitti, että hänellä on suurta potentiaalia myös vakavasti otettavana draamanäyttelijänä. Ei hän turhaan saanut useita parhaan miespääosan ehdokkuuksia eri gaaloissa Oskar Schindlerin roolista.

     Loistotyötä tekee myös muu näyttelijäkaarti - erityisesti Ben Kingsley Schindleriä avustavana juutalaismiehenä Itzhak Sterninä ja Ralph Fiennes inhottavana natsikomentaja Amon Göthinä. Kingsley tekee vaikuttavaa työtä todella pieninkin elein ja ilmein, kun taas Fiennes hyppää vimmalla sellaisen mulkvistin rooliin, että katsoja toivoo todella pian Göthin löytävän itsensä kaasukammiosta. Fiennes voittikin työllään parhaan miessivuosan BAFTA-palkinnon.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös Caroline Goodall Schindlerin vaimona Emilienä, sekä muun muassa Jonathan Sagall, Embeth Davidtz, Małgorzata Gebel, Jerzy Nowak, Albert Misak, Michael Gordon, Aldona Grochal, Uri Avrahami, Michael Schneider, Miri Fabian, Anna Mucha, Adi Nitzan, Jacek Wójcicki, Beata Paluch, Piotr Polk, Elina Löwensohn ja Oliwia Dąbrowska juutalaisina, joita elokuvan aikana seurataan, Sagallin näytellessä Poldek Pfefferbergiä, joka yritti tosiaan jo 1960-luvulla saada tehtyä elokuvan Oskar Schindleristä.

Vaikka Steven Spielbergin ohjaustöihin kuuluu useita aivan fantastisia elokuvia, kuten Tappajahai (Jaws - 1975), alkuperäinen Indiana Jones -trilogia (1981-1989), E.T. The Extra-Terrestrial (1982), Jurassic Park ja Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan - 1998), Schindlerin lista taitaa jopa olla Spielbergin paras filmi. Kyseessä on sydäntä särkevä mestariteos, jonka katselu ei todellakaan ole helppo kokemus, mutta jonka jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään. Elokuva pistää katsojansa tiukille esimerkiksi todella pitkässä osiossaan, jossa natsi-Saksa päättää tuhota Krakovan juutalaisgeton ja pakottaa juutalaiset junilla keskitysleireille. Osio oli alun perin lyhyempi, mutta Spielberg halusi pidentää sitä, todella näyttääkseen, millaisiin barbaarimaisiin tekoihin natsit syyllistyivät tätä ihmisryhmää tuhotessaan. Todellisuus oli vielä hirviömäisempää, eikä Spielberg halunnut kaunistella sitä. Katsoja ei voi muuta kuin suu auki tuijottaa epäuskoisena ja epätoivoisena tuhoa ja teloitusta. Jos se ei vielä riitä kyynelhanojen avautumiseen, niin se tapahtuu, kun muuten mustavalkoisessa leffassa pieni, viaton tyttö kävelee punaisessa takissaan kaaoksen ja hävityksen keskellä.

Itkun pidättelyä onkin tiedossa sen jälkeen kaiken aikaa ja katsoja pistetään sellaisen tunnemyllerryksen valtaan, että lopputekstien alkaessa voi kestää pidempikin hetki kerätä itsensä ja toipua kokemastaan. Sillä Schindlerin lista todella on kokemus. Ei miellyttävä sellainen, mutta sitä katsoessa todella tuntuu silti, että nyt on kokemassa jotain suurempaa kuin pelkän leffan. Kaiken hirvittävyyden, epätoivon, tuskan, kuoleman ja ahdistuksen keskellä elokuvasta löytyy onneksi kauneutta ja toivoa. Esimerkiksi kohtaus, jossa keskitysleirillä juutalaiset juhlistavat salaa kahden vangin häitä saa katsojan herkistymään kyyneliin täysin toisella tavalla. Kurjuuden keskeltäkin löytyy rakkautta. Schindlerin lista pitää myös sisällään yhden elokuvahistorian hienoimmista finaaleista. Viimeistä varttia seuratessa katsojan on ihan turha yrittää vastustella painostavaa tunnekuohua.

Kestoa Schindlerin listalla on jopa kolme tuntia ja viisitoista minuuttia. Vaikka elokuva kyllä tuntuu pitkältä, on tarina niin vangitseva, ettei pitkä kesto todellakaan haittaa. Lyhyempänä lopputulos olisi luultavasti kiirehditty, mutta näin elokuva saa rauhan kertoa ja antaa painoarvoa monille hetkille. Erityisen vaikuttavia ovat muutamat kerrat, kun leffassa leikataan ristiin useampien, samanaikaisesti tapahtuvien kohtausten välillä, jotka ovat tilanteina täysin erilaisia toisistaan. Elokuva on muutenkin esimerkillisen hienosti rakennettu ja vaikea kertomus soljuu eteenpäin todella luontevasti. Steven Spielberg pelkäsi täysin turhaan, että hän olisi väärä ohjaaja elokuvaan tai että hän ei olisi tarpeeksi kypsä tekemään tällaista filmiä. Schindlerin listan teko oli kuitenkin Spielbergille niin rankka kokemus, että hänen seuraavaa elokuvaansa, Kadonnut maailma - Jurassic Parkia (The Lost World: Jurassic Park - 1997) piti odottaa muutamakin vuosi.

Spielbergin ohjaus on kertakaikkisen erinomaista läpi elokuvan. Hän kohtelee jokaista kohtausta äärimmäisen tärkeänä, eikä missään kohtaa mene siitä, mistä aita on matalin - luultavasti tietäessään tekevänsä kenties uransa merkittävintä filmiä. Häntä ei pelota pistää katsojaa ahtaalle epämiellyttävien kohtausten kanssa. Omalla tavallaan Schindlerin lista on jopa pelottavampi elokuva kaikessa piinaavuudessaan kuin Spielbergin Tappajahai, joka aiheutti minulle pitkään painajaisia katsottuani sen liian nuorena. Spielberg voittikin täysin ansaitusti parhaan ohjauksen Oscar-palkinnon tällä filmillä. Myös Steven Zaillianin riipaiseva käsikirjoitus ansaitsi pystinsä. Zaillianin teksti on pitkä, mutta se pitää sisällään tarkkaan työstettyjä osioita ja koukuttavia keskusteluja, sekä psykologista pohdintaa siitä, miten ihminen voikaan toimia näin? Miten ihminen voi sortaa toisia tällä tavalla ja miten ihminen voi uhrata kaikkensa auttaakseen sorrettuja?

Elokuva on teknisiltä ansioiltaankin huikea. Kuvauksen ja lavastuksen Oscar-palkinnot menivät myös oikeaan osoitteeseen. Leffa on visuaalisesti häikäisevän hieno kaikkien karmeuksiensakin kanssa, joita ruudulla tapahtuu. Kuvaus on tarkkaa ja mukana on useita vangitsevan pitkiä otoksia. Päätös tehdä elokuva mustavalkoisena oli oikea. Värittömyys kuvastaa elokuvan lohduttomuutta ja siksi aiemmin mainittu punatakkinen tyttö onkin sitä voimakkaampi näky. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimi ovat tehneet hienoa työtä herättäessään tätä aikakautta takaisin eloon valkokankaille, joskin ei varmasti ole ollut helppoa hommaa tehdä mitään keskitysleireihin liittyvää. Erikoistehosteet ovat myös mainiot ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu. Musiikeista vastaa tietty Spielbergin luottosäveltäjä John Williams, joka voitti Schindlerin listasta jopa viidennen Oscar-palkintonsa - jälleen täysin ansaitusti. Williamsin musiikit vain vahvistavat tunnelmaa. Hänen säveltämänsä herkkä tunnusmusiikki Itzhak Perlmanin viulunsoiton kera herättää jo itsessään monenlaisia tuntemuksia. Lapsikuoron laulama Oyfn Pripetshik on riipaiseva valinta säestämään pitkää osiota, jossa natsit tuhoavat juutalaisgettoa.

Yhteenveto: Schindlerin lista on yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Kyseessä on riipaiseva mestariteos, joka jokaisen pitäisi katsoa edes kerran elämänsä aikana. Steven Spielberg ei päästä katsojaansa helpolla, vaan hän on luonut useita aivan järkyttäviä kohtauksia, joissa natsien hirviömäisyyttä ei kaunistella tippaakaan. Läpi filmin katsojan on vaikea pidätellä kyyneleitä ja viimeistään viimeisen vartin aikana murtuminen on taattua. Elokuva ei ole kuitenkaan vain kurjuuksissa vellomista, vaan se sisältää myös joitain todella kauniita ja toiveikkaita hetkiä, jotka herkistävät katsojan täysin toisesta syystä. Yli kolmen tunnin kesto on pitkä, muttei silti sekuntiakaan liian pitkä. Tarinaan jää täysin koukkuun ja katsojan on pakko nähdä, miten lopuksi käy. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin lahjakas, Liam Neesonin tarjotessa uransa parhaan roolityön Oskar Schindlerinä. Ralph Fiennes on hyytävä natsikomentaja Göthinä ja Ben Kingsley vakuuttaa Itzhakina. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on erinomainen ja kaiken kruunaa John Williamsin surumielinen ja kaunis musiikki. Schindlerin lista on kiistaton, sydäntä särkevä mestariteos ja 30-vuotisjuhla on mitä parhain syy katsoa elokuva, jos se on jostain syystä jäänyt aiemmin näkemättä tai sitten katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisikin katsonut jo useampaan otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Schindler's List, 1993, Universal Pictures, Amblin Entertainment

Arvostelu: The Menu (2022)

THE MENU

Ohjaus: Mark Mylod

Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Ralph Fiennes, Nicholas Hoult, Hong Chau, Janet McTeer, John Leguizamo, Judith Light, Reed Birney, Paul Adelstein, Aimee Carraro, Arturo Castro, Mark St. Cyr, Rob Yang ja Peter Grosz

Genre: trilleri, komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

The Menu on Mark Mylodin ohjaama mustan huumorin trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Seth Reissin ja Will Tracyn käsikirjoituksesta, joka nousi Hollywoodin Black Listille suosituimpien tekstien joukkoon, joista ei oltu vielä työstetty elokuvaa. Kun leffaa lähdettiin tekemään, ohjaajana oli aluksi tarkoitus toimia Alexander Payne ja leffan pääosaan kaavailtiin Emma Stonea, mutta kun tuotantoa jouduttiin viivästyttämään koronaviruspandemian takia, Payne ja Stone poistuivat projektista ja heidät korvattiin Mylodilla ja Anya Taylor-Joylla. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin syyskuussa 2021 ja nyt The Menu saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun näin sen näyttelijäkaartin ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Menun sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa, tietämättä oikeastaan mitään sen tarinasta.

Pariskunta Tyler ja Margot matkustavat yksityissaarelle, ruokailemaan eksklusiivisessa hienostoravintolassa, Hawthornessa. Ruokalista sisältää kuitenkin yllätyksiä, joihin yksikään syöjistä ei ole osannut varautua.

Nicholas Hoult ja Anya Taylor-Joy nähdään Tylerinä ja Margotina, varsin tuoreena pariskuntana. Tyler on totaalisen innostunut, liki pakkomielteinen ruoasta, sen teosta ja syömisestä. Hän on katsonut useasti läpi monet kokkiohjelmat ja tuntee alan parhaat kokit. Joten kun hänelle tarjoutuu mahdollisuus syödä yhdessä maailman eksklusiivisimmassa ja ylistetyimmässä ravintolassa, on Tylerin tietty pakko päästä kokemaan nämä kehutut makuelämykset. Margotille taas ruoka vaikuttaa olevan enemmänkin ihmisen polttoainetta, jota syö selvitäkseen hengissä. Hän lähtee kuitenkin Tylerin matkaan uteliaana. Hoult ja Taylor-Joy ovat tuttuun tapaansa erittäin mainiot rooleissaan. Hoult tulkitsee erinomaisesti lapsenomaisen innokasta Tyleriä, kun taas Taylor-Joy esittelee lahjojaan skeptisempänä Margotina.

     Pari eivät kuitenkaan ole ravintolan ainoat ruokailijat, vaan hulppean aterian pariin ovat kokoontuneet myös arvostettu ruokakriitikko (Janet McTeer) ja hänen kirjoittamansa sanomalehden vetäjä (Paul Adelstein), sekä ruoasta maltaita maksaneet leffastara (John Leguizamo) ja hänen assistenttinsa (Aimee Carraro), iäkäs pariskunta (Judith Light ja Reed Birney), sekä rääväsuinen ja ylimielinen kolmikko (Arturo Castro, Mark St. Cyr ja Rob Yang). Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa oivallisesti, mutta loppujen lopuksi leffan todellinen tähti on Ralph Fiennes, joka uhkuu karismaa Hawthornen arvostettuna keittiömestarina, Julian Slowikina. Fiennes on suorastaan täydellinen valinta rooliin ja niin hahmot kuin katsojat lumoutuvat kuuntelemaan, kun keittiömestari esittelee kerta toisensa perään yhä omituisemmiksi muuttuvat kattaukset.

Vaikka olinkin etukäteen kuullut elokuvasta paljon kehuja, The Menu onnistui silti lyömään minut täysin ällikällä. Kyseessä on ilahduttavan omaperäinen ja omituinen teos, joka jaksaa yllättää läpi kestonsa. Sen lisäksi, että näyttelijät ovat kauttaaltaan lahjakkaita, heitä tukee vahva ohjaus ja sitäkin vahvempi käsikirjoitus. Mark Mylod on tutumpi nimi television puolelta, missä hän on tehnyt jaksoja Game of Thronesiin (2011-2019) ja Successioniin (2018-), eikä hän kompastele yhtään elokuvan kanssa. Hän rakentaa tunnelmaa ihailtavalla antaumuksella, tehden filmistä aika ajoin jopa hypnoottista seurattavaa. Miten voikin olla näin lumoavaa seurata, kun ökyrikkaat kerääntyvät yhteen ja heille tarjotaan toinen toistaan oudompia ruokalajeja? Mylod myös leikittelee taiturimaisesti lajityyppien välillä. The Menu osaa olla niin tiivistunnelmainen trilleri kuin erittäin hilpeä mustan huumorin komedia.

Aivan mahtava on myös Seth Reissin ja Will Tracyn käsikirjoitus. Lähtökohtana rikkaiden matkustaminen syömään jossain hienostoravintolassa keskellä ei-mitään ei välttämättä ole erityisen houkutteleva, mutta kaksikko on pyöritellyt kertomuksesta mitä herkullisimman tapahtumakaaren, joka eskaloituu yhä vain kummallisempiin suuntiin. Hahmot ovat toimivan erilaisia ja heille kirjoitetut repliikit ovat läpikotaisin onnistuneita. Erityisen hienoa Reissin ja Tracyn tekstissä on se, mitä siitä löytyy, kun alkaa kaivella syvemmälle. Leffassa erilaisiin ruokailuihin tottuneet ihmiset kokoontuvat ottamaan vastaan eksentrisen keittiömestarin kokkailut, mikä esitetään omanlaisenaan taideteoksena. Erilaisilla ihmisillä on toki erilaiset mietteensä tarjoilusta ja niitä on hupaisaa kuunnella. Parasta on, että vaikka leffassa tämä "taideteos" esitetään ruokana, voisi se oikeastaan olla mitä vain. Maalaus, elokuva, kirja, muotinäytös, vaikkapa videopeli. Elokuva toimiikin tehokkaana satiirina siitä, miten eri ihmiset nauttivat, kuluttavat ja arvostelevat taidetta. Katsojana on helppoa tunnistaa itsensä ruokailijoiden joukosta. The Menun yleisökin tulee joka näytöksessä koostumaan erilaisista ihmisistä, jotka ottavat tämän taideteoksen vastaan eri tavoin. Itse koin tämän yhtenä vuoden mehukkaimmista aterioista. Nam nam!

Kirsikkana kakun päällä toimii osaavasti työstetty tekninen puoli. Filmi on taidokkaasti kuvattu ja napakasti leikattu. Vajaan parin tunnin leffaa olisi voinut jäänyt toljottamaan vieläkin kauemmin, sillä niin hyvin se pitää imussaan. Hawthorne-ravintolan lavasteet ovat näyttävät ja vaikka lähes koko elokuva tapahtuu samassa tilassa, ei ravintola muutu koskaan tylsäksi paikaksi - pikemminkin päinvastoin. Asut ja maskeerauksetkin ovat mainiot, kuten myös efektit ja äänimaailma. Colin Stetsonin säveltämät musiikit tehostavat hyvin tunnelmaa.

Yhteenveto: The Menu on yllättävänkin onnistunut mustan huumorin trilleri, josta löytyy tehokasta satiiria ihmisten erilaisista tavoista ottaa taidetta vastaan. Omalaatuinen tarina nappaa nopeasti mukaansa ja tälle ravintolamatkalle lähtee kiehtoutuneena. On oudon hypnoottista seurata, kun ruokailijoille esitetään yhä vain erikoisempia ruoka-annoksia ja on veikeää, kuinka erilaisia persoonia syöjien joukkoon mahtuu. Hahmojen joukosta on helppo tunnistaa itsensä eri käytösmallien perusteella. Näyttelijät ovatkin todella hyviä rooleissaan - etenkin tietty pääkolmikko Anya Taylor-Joy, Nicholas Hoult ja fantastinen Ralph Fiennes itse keittiömestarina. Vahva käsikirjoitus yllättää kerta toisensa perään homman eskaloituessa ja Mark Mylodin tehokkaassa ohjauksessa tunnelma on erinomaisesti rakennettu. The Menu on yksi vuoden isoimmista yllättäjistä ja erikoisesta menostaan huolimatta suosittelen sen katsomista erittäin lämpimästi, jos onnistuin herättämään kiinnostuksesi tai jos olit jo pohtinut elokuvan vilkaisemista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Menu, 2022, Alienworx Productions, Hyperobject Industries

Arvostelu: The King's Man (2021)

THE KING'S MAN

Ohjaus: Matthew Vaughn
Pääosissa: Ralph Fiennes, Harris Dickinson, Gemma Arterton, Djimon Hounsou, Rhys Ifans, Tom Hollander, Charles Dance, Matthew Goode, Daniel Brühl, Valerie Pachner, Aaron Taylor-Johnson ja Stanley Tucci
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

Mark Millarin ja Dave Gibbonsin Kingsman-sarjakuviin (2012-2018) perustuva elokuva Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service - 2014) oli yllätyshitti, jota niin katsojat kuin kriitikotkin ylistivät, joten jatkoa oli tulossa. Kingsman: Kultainen kehä (Kingsman: The Golden Circle - 2017) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa, mutta sekin oli taloudellinen menestys, joten lisää oli tekeillä. Kolmannen Kingsman-elokuvan lisäksi ohjaaja Matthew Vaughn alkoi suunnitella esiosaa, joka kertoisi Kingsman-organisaation synnystä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo marraskuussa 2019, mutta eri syistä (20th Century Foxin myynti Disneylle ja koronaviruspandemia) leffan julkaisua on siirretty useampaan otteeseen. Nyt The King's Man saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse olen odottanut filmiä vaihtelevin mielin. Ensimmäinen Kingsman-leffa on mielestäni aivan törkeän hyvä ja olen nähnyt sen useamman kerran, mutta jatko-osa Kultainen kehä tuotti minulle pettymyksen, enkä ole jaksanut katsoa sitä ensi-illan jälkeen uudestaan. Aluksi minua ei kiinnostanut idea esiosaleffasta, mutta trailereiden myötä aloin vähitellen lämmetä ajatukselle. Kuitenkin elokuvan jatkuva siirtyminen eteenpäin sai minut aika ajoin jopa unohtamaan sen olemassaolon ja kun vihdoin istahdin katsomaan The King's Mania sen lehdistönäytöksessä, olin lähinnä epäuskoinen siitä, että pitkän odotuksen jälkeen ylipäätään pääsen näkemään sen.

Kun 1900-luvun alussa eri maiden pahimmat ja katalimmat roistot lyöttäytyvät yhteen ajaakseen maailman sotaan, Kingsman-liikkeellä vaatteensa räätälöivät Oxfordit päättävät pysäyttää heidät.

The King's Man ei kerro aiempien Kingsman-elokuvien tutuista hahmoista, vaan se esittelee uuden kattauksen tyyppejä, jotka olivat perustamassa tätä vakoojaorganisaatiota. Ralph Fiennes näyttelee Orlando Oxfordia, sotaveteraania, jota kalvaa tekonsa taistelussa ja pyrkii nyt elämään pasifistina. Harris Dickinson esittää hänen aikuistumisen kynnyksellä olevaa poikaansa Conradia, joka taas haluaa näyttää kykynsä sodassa ja on kyllästynyt isänsä yliampuvaan suojelemistarpeeseen. Tämä isä-poika-asetelma on toimivasti rakennettu ja niin Fiennes kuin nuori Dickinson hoitavat hommansa hyvin. Fiennes itse asiassa paremmin kuin hyvin - hän on aivan mahtava leffassa! Olen aina pitänyt Fiennesiä erittäin karismaattisena näyttelijänä, mutten ole aikoihin nähnyt hänen heittäytyvän näin täysillä roolinsa vietäväksi.

     Elokuvassa nähdään myös Gemma Arterton ja Djimon Hounsou Oxfordeja palvelevina Pollyna ja Sholana, Charles Dance kenraali Kitchenerinä ja Matthew Goode tämän assistenttina Mortonina, Rhys Ifans häijynä Grigori Rasputinina, Daniel Brühl katalana Erik Jan Hanussenina, sekä Tom Hollander veikeässä kolmoisroolissa Yhdistyneen kuningaskunnan kuninkaana Yrjö V:nä, Saksan keisari Vilhelm II:na ja Venäjän keisari Nikolai II:na. On lystikäs idea käyttää samaa näyttelijää eri maiden johtajan roolissa ja Hollander hoitaa jokaisen tontin mainiosti. Muutenkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Fiennesin lisäksi parhaiten joukosta erottuu Rhys Ifans, joka suorastaan herkuttelee ilkikurisen ja kummallisen Rasputinin roolissa.

Ilokseni The King's Man osoittautui pitkän odotuksen arvoiseksi ja Kingsman: Kultaista kehää paremmaksi elokuvaksi, mutta kyllä siitä omat ongelmansa löytyy. Elokuvan tarinankerronta on paikoitellen hieman takkuilevaa, liekö sitten kyse käsikirjoituksen työstämisestä uudestaan, lisäkuvauksista tai muuten vain leikkauksesta. Välillä elokuva kulkee kovaa kyytiä eteenpäin, toisinaan taas jää junnailemaan paikoillaan. Lisäksi elokuvan alkupää on erikoisen tavanomaista settiä ja ainakin ensimmäisen puolen tunnin aikana homma ei tuntunut lainkaan Kingsmanilta, joka tunnetaan villistä toiminnastaan, sähäkästä tyylistään ja ronskista huumoristaan. Tavanomaisenakin elokuva on pätevästi ohjattua, mutta hetkellisesti ehdin säikähtää, että eikö luvassa olekaan yhtä riemastuttavan päätöntä menoa kuin aiemmissa elokuvissa.

Huojennuksekseni hieman ennen puoltaväliä filmi päättääkin painaa kaasun pohjaan ja sitten sitä mennään eikä meinata. Alkupään tavanomaisuus saa kyytiä ja luvassa on erittäin tyylikkäitä ja brutaaleja tappeluita, joissa ihmisiä pistetään säälittä hengiltä hupaisinkin tavoin. Puolen välin paikkeilla on aivan mahtava kohtaus sankareiden ja Rasputinin välillä, täynnä hulvatonta huumoria ja päheää tappelua. Aiempien elokuvien tapaan The King's Manista löytyy myös varsin yllättäviä ja hävyttömiäkin käänteitä ja ratkaisuja, jotka vain parantavat leffaa sen edetessä. Kaikki huipentuu vallan mainioon loppuskabaan, joka jättää katsojan odottamaan jatkoa.

Ohjaaja Matthew Vaughnilta kyllä löytyy silmää näyttäville toimintakohtauksille. Vaughn keksii leffaan toinen toistaan tyylikkäämpiä turpaanvetoja ja miekkataisteluita, joissa kamera liikkuu tarkkaan suunnitellusti hahmojen ympärillä. Välillä kameraa asetellaan varsin mielikuvituksellisiin paikkoihin tehostamaan meininkiä. Muutenkin tekninen toteutus on onnistunut. Vaikka leikkaus onkin paikoitellen kömpelöä yleisen rytmityksen puolesta, mukana on paljon napakoita ja kiinnostavia editointiratkaisuja. Sodan syttyminen ja leviäminen kuvataan yhdellä pitkällä otoksella todella näyttävästi. 1900-luvun alku on hienosti toteutettu erinomaisen lavastuksen ja puvustuksen kautta. Efektit ovat mainiot ja äänimaailma rymistelee oivallisesti Matthew Margesonin ja Dominic Lewisin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The King's Man on varsin mainio toimintakomedia, sekä mielenkiintoinen esiosa. Elokuvalla kestää oma aikansa lähteä tosissaan käyntiin, mutta sitten kun mennään, niin sitten ihan oikeasti myös mennään. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan tyylikkäämpiä, rujompia ja veikeämpiä. Taistelukoreografiat ovat näyttäviä ja niitä vain tukee taidokas kuvaus. Huumori on paikoitellen hyvinkin ronskia, mutta silti varsin hupaista. Tarinankerronta on paikoitellen töksähtelevää, mutta homma pitää silti hyvin mukanaan. Tarinasta löytyy myös mainioita käänteitä ja yllätyksiä. Näyttelijät ovat kaikki päteviä rooleissaan, varsinkin hyvin heittäytyvät Ralph Fiennes ja Rhys Ifans. Iloitsen, että The King's Man on vihdoin saatu elokuvateattereihin, mutta samalla harmittelen, että se ilmestyy juuri silloin, kun mm. meidänkin maamme sulkee teattereitaan koronan takia. Toivon, että kaikki, jotka sitä ovat odottaneet viimeiset pari vuotta, pääsisivät silti vihdoin ja viimein näkemään sen.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The King's Man, 2021, 20th Century Fox Film Corporation, Twentieth Century Fox, Marv Films, Marv Studios

Arvostelu: 007 No Time to Die (2021)

007 NO TIME TO DIE

Ohjaus: Cary Joji Fukunaga
Pääosissa: Daniel Craig, Léa Seydoux, Lashana Lynch, Rami Malek, Ralph Fiennes, Ben Whishaw, Naomie Harris, Jeffrey Wright, Ana de Armas, Rory Kinnear, David Dencik, Billy Magnussen, Dali Benssalah ja Christoph Waltz
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia
Ikäraja: 16

007 No Time to Die on 25. James Bond -elokuva ja se perustuu kirjailija Ian Flemingin luomaan agenttihahmoon. Pian edellisen Bond-elokuvan, vuoden 2015 Spectren jälkeen alkoi uuden filmin suunnittelu. Päätähti Daniel Craig kuitenkin ilmoitti aluksi olevansa kyllästynyt rooliin ja kesti lähes kaksi vuotta, kunnes tuottajat saivat taivuteltua hänet takaisin rooliin mojovan rahasumman kera. Ohjaajaksi valittiin Danny Boyle, joka kuitenkin poistui projektista puolen vuoden jälkeen erimielisyyksien vuoksi, mikä viivästytti tuotannon alkamista ja samalla elokuvaa siirrettiin alkuperäisestä julkaisupäivästään, marraskuusta 2019. Cary Joji Fukunaga palkattiin Boylen tilalle ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin joulukuussa 2018. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä huhtikuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia se siirrettiin ensin marraskuulle, sitten huhtikuulle 2021 ja sen jälkeen syksylle. Nyt vihdoin ja viimein 007 No Time to Die saa ensi-iltansa ja itse olen ollut ailahtelevasti innostunut ja skeptinen filmistä. Usean viivästymisen jälkeen intoni on ehtinyt nousta ja laskea, ja vielä pitkään tänä kesänä en uskonut, että elokuvaa julkaistaisiin vieläkään. Olinkin hyvin epäuskoinen vielä sillä hetkellä, kun istuin elokuvan lehdistönäytöksessä Finnkinon upeassa IMAX-salissa, valot sammuivat ja 007 No Time to Die viimeinkin alkoi.

MI6:sta eronnut James Bond yrittää elellä rauhassa rakkaan Madeleinensa kanssa, mutta hän päätyy takaisin vakoojien maailmaan, kun paha Spectre-järjestö ja mysteerinen Lyutsifer Safin uhkaavat koko maailman turvallisuutta uuden vaarallisen aseen kanssa.

Siitä huolimatta, että Daniel Craig väitti mieluummin viiltävänsä ranteensa auki kuin palaavansa salaisen agentti 007:n rooliin, hänelle taidettiin tarjota aikamoista summaa, joka muutti hänen mieleensä ja Craig nähdään nyt viidettä ja ainakin omien sanojensa mukaan viimeistä kertaa James Bondina. Ja ilokseni voin sanoa, että jos elokuva todella jää Craigin viimeiseksi Bondiksi, ei hän olisi paremmin voinut jättää rooliaan. Spectressä Craigista näkyi, ettei häntä paljoa agentin osa enää kiinnostanut, mutta pieni tauko teki selvästi hyvää, sillä Craig on erinomaisessa iskussa tällä kertaa. Hän pitää yllä astetta brutaalimman tapansa esittää hahmoa, mutta tuo aiempaa enemmän huumoria mukaan. Craig on ollut vuosia suosikkini Bondin näyttelijöistä ja haluankin kiittää suuresti hänen voimakasta työtään roolissa.

     Paluun tekevät myös Léa Seydoux Spectressä esiteltynä Bondin mielitiettynä Madeleine Swannina, Ralph Fiennes MI6:n pomona M:nä, Naomie Harris tämän assistenttina neiti Moneypennynä, Ben Whishaw agenttien vempaimet suunnittelevana Q:na, sekä Jeffrey Wright CIA-agentti Felix Leiterinä. Fiennesistä löytyy oikeaa arvokkuutta johtajaksi, Whishaw on sympaattinen asemestarin osassa ja Wright velmuilee veikeästi Bondin CIA-kaverina. Harris ei pääse erityisemmin esille, mutta Seydoux tekee huomattavasti parempaa työtä Madeleinena kuin viimeksi. Toisin kuin Spectressä, hänen ja Craigin väliltä löytyy vihdoin kemiaa.

Uusina tulokkaina taas esitellään Rami Malekin näyttelemä häijy Lyutsifer Safin, Lashana Lynchin näyttelemä MI6-agentti Nomi, sekä Ana de Armasin esittämä CIA-agentti Paloma, jotka ovat kaikki varsin mainioita lisäyksiä. Malekin Safin-hahmo on astetta mielenkiintoisempi Bond-roisto, vaikkei ylläkään Craigin leffojen parhaiden vastusten Le Chiffren (Mads Mikkelsen) ja Silvan (Javier Bardem) tasolle. Lynchin hahmo aiheuttaa varmasti paljon mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Itse pidin Nomista ja Lynchin työstä roolissa, kuten myös De Armasin hilpeästä Palomasta.

007 No Time to Die on onneksi pitkän odotuksen arvoinen teos. Esimerkiksi Craigin aiemman kiinnostuksen puutteen, elokuvan vaikean tuotannon ja hämmentävän pitkän keston (2 tuntia ja 43 minuuttia) olin etukäteen varautunut ja peloissani, että Craigin huikeasti alkanut matka Bondina huipentuisi lässähdykseen, mutta pelkoni olivat turhia. Kuten kerroin, Craig hoitaa hommansa karismaattisesti, mutta sen lisäksi olen iloinen, että ohjaajanvaihdos, sekä useat käsikirjoituksen muutokset uusien kirjoittajien kera eivät näy lopputuloksessa - ainakaan negatiivisesti. Kesken tuotannon mukaan tuodun Phoebe Waller-Bridgen kädenjälki näkyy kyllä tekstissä, mutta hän on onneksi vain tehostanut elokuvaa monien hauskojen juttujen myötä. Erityisen yllättynyt olen kuitenkin siitä, että varttia vaille kolmen tunnin elokuvaksi 007 No Time to Die ei todellakaan tunnu niin pitkältä kuin se on. Vaikka kestoa on vajaa parikymmentä minuuttia enemmän kuin Spectrellä, tämä leffa jopa tuntuu sitä lyhyemmältä. Rytmitys on pääasiassa tehokasta ja vain muutamassa kohtaa elokuvaa olisi voinut tiivistää pienesti.

Elokuvassa kulkevat hyvin tasapainossa vauhdikas toiminta, voimakas draama ja hauska huumori, kuten Craigin parhaissa filmeissä, Casino Royalessa (2006) ja Skyfallissa (2012). 007 No Time to Die ei yllä niiden tasolle, mutta on se selvästi parempi kuin Quantum of Solace (2008) ja Spectre. Heti elokuvan alussa on päräyttävä taistelukohtaus ja sen jälkeen leffassa nähdään useita vähintään oivallisia ammuskeluja ja turpaanvetoja, joista löytyy onneksi jännitettäkin - varsinkin elokuvan loppuhuipennuksessa. Draamapuoli voi osalle toiminnannälkäisistä katsojista tuntua luotaantyöntävältä, mutta itse koin sen juurikin tekevän taisteluista merkityksellisempiä ja henkilökohtaisempia. Tarina ei ole mitenkään ihmeellinen tai mullistava, mutta pitää toimivasti mukanaan ja tuntuu paikoitellen pelottavankin ajankohtaiselta nykyisessä maailmantilanteessa.

Filmi sisältää paljon tuttuja Bond-juttuja, jotka saavat varmasti fanit hykertelemään. Kaikkea löytyy alun perinteisestä piippukuvasta vodka martinin tilaustapaan, säännöllisesti vaihtuviin tapahtumapaikkoihin, tyylikkäisiin illallispukuihin, klassiseen Aston Martiniin ja päähahmon esittäytymiseen, mutta elokuva on muutenkin pullollaan kaikenlaisia viittauksia ja kunnianosoituksia salaisen agentin vanhoihin seikkailuihin. Siitä huolimatta, että elokuvasta löytyy tuttuja ja turvallisia asioita, jotka ilahduttavat faneja, ovat kirjoittajat tehneet paljon rohkeitakin vetoja ja on satavarmaa, että 007 No Time to Die tulee tavalla tai toisella jakamaan mielipiteitä rajusti. Itse pidin monista ratkaisuista, mutta samalla myös ymmärrän, jos joku lyttää leffan niiden takia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Cary Joji Fukunaga, joka hoitaa hommansa tyylikkäästi. Fukunaga onnistuu rakentamaan voimakkaan tunnesiteen filmiin, jollaista ei ole pahemmin Bondeissa ennen nähty. Fukunagan, Waller-Bridgen, Neal Purvisin ja Robert Waden monesti muovautunut käsikirjoitus pysyy yllättävän vahvasti kasassa ja täytyy kehua, ettei nelikko päättänyt pelata korttejaan turvallisesti. 007 No Time to Die on myös taidokkaasti kuvattu ja varsinkin IMAX-kankaalla laajentuva kuva pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Leikkausta olisi voinut hieman tiivistää, mutta tällaisenaankin elokuva toimii hämmentävän napakasti. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma jytisee tehokkaasti. Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat erinomaiset. Zimmer hyödyntää eeppisesti klassisia Bond-melodioita vuosien varrelta ja ikoninen tunnusmusiikki soi vähän väliä, levittäen katsojan kasvoille hymyn kerta toisensa perään. Harmillisesti Billie Eilishin laulama tunnuskappale No Time to Die ei vielä elokuvassakaan onnistunut tekemään minuun vaikutusta. Toiminnallisen alun jälkeen hidas ja hiljainen kappale tuntui jopa pysäyttävän filmin hetkeksi. Enemmän pidin siitä, kuinka Zimmer hyödyntää kappaleen melodiaa silloin tällöin elokuvan aikana.

Yhteenveto: 007 No Time to Die on erittäin hyvä ja pitkän odotuksen arvoinen James Bond -elokuva. Se on täynnä näyttäviä toimintakohtauksia, mukaansatempaavaa maailmanpelastusoperaatiota, hauskoja vitsejä, sekä vahvaa, yllättävänkin herkkää ihmisdraamaa. Lähes kolmen tunnin kesto ei onneksi tunnu niin pahalta kuin se voi ennakkoon kuulostaa ja pitkä elokuva on häkellyttävän nopeasti ohi. Filmi kaipaisi toki hieman tiivistämistä, mutta ei se koskaan päässyt tylsistyttämään. Tuttuja Bond-juttuja on mukana paljon, jotka tarjoavat faneille riemua, mutta mukana on myös monia rohkeita ratkaisuja, jotka tulevat jakamaan mielipiteitä rajusti. Cary Joji Fukunagan ohjaus on taidokasta ja tekninen puoli on hyvin hoidettu Hans Zimmerin mahtipontisia musiikkeja myöten. Näyttelijät suoriutuvat kaikki oikein mainiosti rooleistaan. Daniel Craig on jälleen kerran erinomainen James Bondina ja jos hän todella pitää sanastaan kiinni, eikä enää palaa salaisen agentin rooliin, toimii tämä filmi vahvoina jäähyväisinä hänen tulkinnalleen Flemingin ikonisesta hahmosta. Nyt varmasti koko fanikunta jää suurella mielenkiinnolla odottelemaan, minne sarjaa tullaan viemään Craigin aikakauden päätyttyä ja ennen kaikkea, että kuka tulee perimään James Bondin rooliin seuraavaksi. Sitä tietoa odotellessa käyn kyllä katsomassa 007 No Time to Dien vielä kerran uudestaan elokuvateatterissa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twitter.com
No Time to Die, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, Universal Pictures, Eon Productions, Danjaq, B25, Cinesite