Arvostelu: Vangitut (Prisoners - 2013)

VANGITUT

PRISONERS

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Hugh Jackman, Jake Gyllenhaal, Maria Bello, Viola Davis, Terrence Howard, Paul Dano, Dylan Minnette, Wayne Duvall, Melissa Leo, Zoë Soul, David Dastmalchian, Erin Gerasimovich, Kyla-Drew Simmons ja Len Cariou

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Prisoners, eli suomalaisittain Vangitut on Hugh Jackmanin ja Jake Gyllenhaalin tähdittämä trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Aaron Guzikowskin kirjoittamasta novellista, jonka pohjalta hän ryhtyi rakentamaan täyspitkää elokuvan käsikirjoitusta. Antoine Fuquan oli aluksi tarkoitus ohjata elokuva ja sitten Bryan Singerin, kunnes Denis Villeneuve palkattiin hommaan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2013 ja lopulta Vangitut sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 30. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta kuvauksesta. Itse katsoin Vangitut vasta vuotta tai paria myöhemmin vuokralta ja pidin sitä erittäin hyvänä jännärinä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Kun Keller Doverin nuori tytär ystävineen siepataan, eikä poliisi tunnu tekevän tarpeeksi heidän löytämiseksi, Keller päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja löytää lapsensa hinnalla millä hyvänsä.

Hugh Jackman näyttelee Keller Doveria, perheenisää, jonka pieni tytär Anna (Erin Gerasimovich) siepataan. Jackman tarjoaa elokuvassa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista, tulkiten todella vaikuttavasti hahmonsa yhä vain suuremmaksi kasvavaa epätoivoa. Jo X-Men -elokuvissa (2000-) Jackman esitteli kykyjään raivota kameran edessä ja Vangituissa hän vie tämän uudelle tasolle. Jackman uhkuu karismaa ja vimmaa, erityisesti kun Keller päättää hoitaa etsintäoperaation itse. Katsojana hyppää heti Kellerin mukaan etsintäretkelle, haluten yhtä tarmokkaasti löytää niin Annan kuin syyllisen. Keller-isän ja Anna-tyttären lisäksi Doverin perheeseen kuuluvat Grace-äiti (Maria Bello) ja Ralph-poika (Dylan Minnette). Bello ja Minnette ovat myös hyviä osissaan, tuoden esille muita tapoja käsitellä tällaisen kauhuskenaarion tuottamia tuskaisia tunteita.

     Elokuvassa nähdään myös Viola Davis ja Terrence Howard Doverien naapuripariskuntana Nancyna ja Franklinina, joiden Joy-tytär (Kyla-Draw Simmons) siepataan yhdessä Annan kanssa, Jake Gyllenhaal tapausta tutkimaan ryhtyvänä etsivä Lokina, sekä mm. Wayne Duvall poliisipäällikkö O'Malleyna, Paul Dano sekavana Alexina, Melissa Leo hänen tätinään Hollyna, Len Cariou pappi Dunnina ja David Dastmalchian kummallisena Bobina. Läpikotaisin näyttelijät tekevät huikeaa työtä. Davis ja Howard tuovat esille surun eri tavalla kuin Jackman ja Bello. Gyllenhaal on kovassa vedossa etsivänä, joka nousee toiseksi päähenkilöksi Kellerin rinnalle. Dano on huikean hyvä vähäsanaisena nuorukaisena, jonka älykkyysosamäärä on jäänyt 10-vuotiaan tasolle.

Jo ensimmäisellä katselukerralla pidin Vangituista todella paljon, mutta nyt toisella katselulla olin täysin mykistynyt sen upeudesta. Minulta ei löydy mitään negatiivista sanottavaa tästä suorastaan mestarillisesti rakennetusta trilleristä, joka hyppää heti itse asiaan ja pitää tiukassa otteessaan läpi kahden ja puolen tunnin kestonsa. Tämä yksi jokaisen vanhemman pahimmista painajaisista on äärimmäisen painostava, usein jopa piinaava jännäri, jonka katselu ei ole aina miellyttävää puuhaa. Silmiä ei kuitenkaan saa irti ruudusta ja katsoja on itse kuin vangittu tapahtumaketjuun. On aivan pakko saada tietää, löytyvätkö tytöt, ovatko he yhä elossa ja kuka heidät sieppasi? Millainen sairas ihminen tekisi jotain tällaista?

Ohjaaja Denis Villeneuven rakentama tunnelma on läpikotaisin fantastinen. Hän ei suostu päästämään katsojaansa helpolla, vaan upottaa tämän aika lailla heti ahdistuksen syvään päätyyn ja vääntää nuppeja yhä isommin kohti kaakkoa leffan edetessä. Tyttäriään etsivien ja kaipaavien vanhempien epätoivo on käsinkosketeltavan todentuntuista, vetäen katsojan täysin hiljaiseksi. On psykologisesti todella kiehtovaa seurata, kuinka eri hahmot käsittelevät tätä katoamista eri tavoin, kuinka tämä tragedia alkaa rikkoa perheitä ja ennen kaikkea, kuinka pitkälle nämä hahmot ovat valmiita menemään saadakseen rakkaansa takaisin. Erityisesti Kellerin toimet alkavat vähitellen muuttumaan kyseenalaisiksi, mutta samalla katsoja pysyy hänen puolellaan.

Erinomainen on myös Aaron Guzikowskin työstämä käsikirjoitus. Vaikka teksti onkin huomattavasti simppelimpi kuin Villeneuven samana vuonna ilmestyneessä Enemy-elokuvassa (2013), jossa esiintyy myös Gyllenhaal, on se omalla tavallaan aikamoinen labyrintti. Sokkeloa ratkoessaan niin hahmojen kuin katsojien pitää kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin, jotta totuus tulee ilmi. Erilaiset mutkat matkassa vain lisäävät jännitystä. Tarina seuraa niin Kellerin omatoimisia etsintöjä kuin Lokin virallisia tutkintoja ja vaikka kummatkin kulkevat kohti samaa päämäärää, ovat heidän ideologiansa ja metodinsa niin erilaiset, että he vain vaikeuttavat toistensa työtä. Kaikki johtaa niin tiivistunnelmaiseen finaaliin, että pitkästä aikaa huomasin siirtyneeni lähemmäs televisiota, ollessani niin tiukasti mukana tapahtumissa. Vaikka olin nähnyt Vangitut jo aiemmin, olin unohtanut loppuratkaisun, joten siltä osin tuntui kuin olisin katsonut elokuvaa ensi kertaa.

Vangitut on myös teknisesti huikea. Se on erittäin näyttävästi kuvattu - mitä muuta voikaan odottaa alansa parhaalta, Roger Deakinsilta? Elokuva on täynnä todella tyylikkäitä otoksia, mutta suosikkini ovat erittäin ahdistavat kuvat eräästä hahmosta, joka on vangittuna pienessä kopissa ja hänestä nähdään vain osa kasvoista pienestä reiästä tulevan valon avulla. Jälkitöissä näistä otoksista on tehty varsin ilottomia värimäärittelyllä. Tiettyä ilottomuutta vain lisää elokuvassa tapahtuva jatkuva sade. Lavasteet, asut ja varsinkin maskeeraukset ovat mainiot. Äänimaailma on hienosti rakennettu niin efektejä kuin edesmenneen Jóhann Jóhannssonin säveltämiä tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Vangitut on mestarillinen trilleri, joka suorastaan vangitsee katsojan mukaansa. Jokaisen vanhemman kenties pahimmasta painajaisesta kertova jännäri tiukentaa kaiken aikaa otettaan, tapahtumaketjun eskaloituessa kohti piinaavaa finaaliaan. Kaksi ja puoli tuntia kulkevat kuin siivillä, sillä niin koukuttavasta kertomuksesta on kyse. On todella kiinnostavaa seurata, kuinka eri ihmiset reagoivat tilanteeseen erilaisin tavoin ja kuinka eri keinoin ja moraalein Keller ja etsivä Loki suorittavat tutkintojaan omilla tahoillaan. Palapeli avautuu hiljalleen ja niin hahmot kuin katsojakin janoavat totuutta. Ohjaaja Denis Villeneuve rakentaa epätoivoista ja ahdistavaa ilmapiiriä erinomaisesti ja käsikirjoittaja Aaron Guzikowski pyörittelee pakettia taidokkaasti. Teknisiltä ansioiltaan filmi on vaikuttava Roger Deakinsin kuvausta myöten. Näyttelijäkaarti on mahtavassa vedossa ja päätähtien Hugh Jackmanin ja Jake Gyllenhaalin lisäksi myös Paul Dano tarjoaa hurjan roolisuorituksen. Kaiken kaikkiaan Vangitut on aika lailla täydellinen jännityselokuva, joka onnistuu todella pureutumaan katsojan ihon alle. Sen jälkeen ei voi hetkeen muuta kuin tuijottaa tyhjyyteen ja pohtia katsomaansa, samalla kun yrittää toipua sisällä vellovasta ahdistuksesta. Elokuva on epämiellyttävyydestään huolimatta pakko nähdä uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Prisoners, 2013, Alcon Entertainment, 8:38 Productions, Madhouse Entertainment

Arvostelu: 12 Years a Slave (2013)

12 YEARS A SLAVE

Ohjaus: Steve McQueen

Pääosissa: Chiwetel Ejiofor, Benedict Cumberbatch, Paul Dano, Michael Fassbender, Lupita Nyong'o, Adepero Oduye, Sarah Paulson, Alfre Woodard, Brad Pitt, Garret Dillahunt, Scoot McNairy, Taran Killiam, Chris Chalk, Paul Giamatti, Christopher Berry, Michael K. Williams, Bryan Batt ja Bill Camp

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 16

12 Years a Slave perustuu Solomon Northupin omaelämäkertaan Twelve Years a Slave vuodelta 1853. Ohjaaja Steve McQueen ja käsikirjoittaja John Ridley ryhtyivät ideoimaan elokuvaa orjuudesta, mutta projekti ei tuntunut etenevän, kunnes McQueenin puoliso Bianca Stigter esitteli miehelleen Northupin kirjan. McQueen oli täysin häkeltynyt kirjaa lukiessaan ja päätti saman tien hankkia sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2012 ja lopulta 12 Years a Slave sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 30. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai muun muassa yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa, lavastus, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, naissivuosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan palkinnon, sekä yksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, leikkaus, musiikki ja nouseva tähti), joista se voitti parhaan elokuvan ja miespääosan palkinnot. Itse katsoin 12 Years a Slaven pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin leffasta. Kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1841 vapaa afroamerikkalainen viulisti Solomon Northup huumataan ja myydään orjaksi.

Pääroolissa orjaksi vangittuna Solomon Northupina nähdään Chiwetel Ejiofor, joka sai roolityöstään parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet, sekä BAFTA-palkinnon. Ejiofor on roolissaan erinomainen, tulkiten hienosti Solomonin epätoivoa, kun hänet houkutellaan uuden työn varjolla pois perheensä luota, huumataan ja myydään orjana. Jopa hänen nimensä viedään ja kaikki kutsuvat häntä Plattiksi. Solomon ei pysty mitenkään todistaa olevansa vapaa mies ja vaikka pystyisikin, häntä tuskin kuunneltaisiin. Katsoja on tietty heti Solomonin puolella, haluten nähdä hänen vapautuvan vankeudestaan.

     Ejioforin lisäksi elokuva pitää sisällään muutenkin vaikuttavan näyttelijäkaartin. Scoot McNairy ja Taran Killam näyttelevät Brownia ja Hamiltonia, jotka sieppaavat Solomonin, Paul Giamatti esittää orjakauppias Freemania ja Benedict Cumberbatch Solomonin ostavaa William Fordia. Paul Dano nähdään plantaasin orjapiiskurina Tibeatsina, Michael Fassbender toisena plantaasinomistajana Edwin Eppsinä ja Sarah Paulson tämän vaimona Maryna. Alfre Woodard näyttelee vapaata afroamerikkalaisnaista Shaw'ta, tuottajanakin toimivan Brad Pittin esittäessä Solomonin vapauteen ainoana uskovaa Samuelia. Muita Solomonin tapaamia orjia näyttelevät mm. Michael K. Williams, Chris Chalk, Adepero Oduye ja Lupita Nyong'o, joka tekee 12 Years a Slavessa ensimmäisen elokuvaroolinsa ja voitti ansaitusti parhaan naissivuosan Oscar-palkinnon. Näyttelijät ovat läpikotaisin fantastisia. Cumberbatch ja Fassbender tekevät hyvää työtä todella erilaisina orjaomistajina. Nyong'o saapuu mukaan vasta myöhemmässä vaiheessa, mutta tekee loppuleffan ajan niin hyvää työtä, ettei ihme, että tulokkaan työ huomioitiin heti palkintogaaloissa.

Pidin 12 Years a Slavesta jo ensimmäisellä katselukerralla, mutta nyt uusintakatselulla pidin siitä vielä enemmän. Kyseessä on hieno ja voimakas kuvaus tositarinasta aikakaudelta, jolloin jotkut ihmiset saivat laillisesti olla hirviöitä. Kuten jo nimestä "kaksitoista vuotta orjana" voi päätellä, tämä leffa ei todellakaan ole helppoa katseltavaa. Se työntyy visusti ihon alle ja aiheuttaa epämiellyttävää oloa ja suurta ahdistusta. Tapahtumat ovat kuin kauhuelokuvasta ja välillä on vaikea uskoa, että tällainen kamaluus oli joskus arkipäivää. Elokuvasta löytyy useita hetkiä, jotka on tarkoituksella venytetty pidemmiksi lisäämään inhottavaa ilmapiiriä. Esimerkiksi todella pitkällä kuvalla toteutettu ruoskimiskohtaus aiheuttaa tunnemyllerryksen. Leffa onnistuu kuitenkin taidokkaasti välttämään kurjuuksilla mässäilyyn sortumisen.

Tarina pitää hyvin mukanaan läpi kahden tunnin ja vartin keston. Itse asiassa koin lopulta, että olisin voinut katsoa elokuvan vielä pidempänä - kertoohan se nimensä mukaisesti kahdentoista vuoden tapahtumat. Noin puolessa välissä leffa tekee pientä oikomista, Solomonin siirtyessä Cumberbatchin esittämän Fordin omistuksesta Fassbenderin näyttelemän Eppsin haltuun ja esimerkiksi tähän olisi saanut vaikkapa kymmenisen minuuttia lisää. Jos jotain valitettavaa leffasta löytyy, niin juurikin se, ettei tunnu siltä, että tapahtumat kattavat yli vuosikymmenen. Muuten elokuva on vaikuttava ja sellaisia teoksia, mitkä jokaisen kuuluisi nähdä edes kerran elämässään. Tätä historiaa ei sovi unohtaa, jottei sitä koskaan toistettaisi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Steve McQueen. Siis ei se muun muassa Suuresta pakoretkestä (The Great Escape - 1963), Bullittista (1968) ja Papillonista (1973) tuttu näyttelijälegenda Steve McQueen, vaan Fassbenderin kanssa aiemmin Hungerin (2008) ja Shamen (2011) tehnyt ohjaaja. McQueen rakentaa tunnelmaa erittäin tehokkaasti ja pitää katsojaa otteessaan, yhdessä John Ridleyn vahvan käsikirjoituksen kanssa. McQueen ei halua päästää katsojaa helpolla ja hyvä niin. Häneltä löytyy myös silmää hienoille visuaalisuuksille. 12 Years a Slave on upeasti kuvattu teos ja maisemaotokset ovat usein jopa kauniita. Pitkillä kuvilla toteutetut kohtaukset ovat toinen toistaan parempia. Lavasteet ja asut tuovat hienosti 1840-lukua takaisin eloon ja maskeeraukset ovat toisinaan inhottavia ruoskaniskujen aiheuttamien arpien takia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Hans Zimmer tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan, joskin jatkuvasti monet hänen sävelmänsä kuulostavat kierrätyksiltä herran aiemmista töistä.

Yhteenveto: 12 Years a Slave on hieno elokuva ja rankka kuvaus kaamealta aikakaudelta. On hirvittävää seurata, kun vapaa Solomon Northup siepataan ja myydään orjana, ja kuinka miehen fiilikset vaihtelevat sinnikkyydestä epätoivoon. Elokuva ei todellakaan ole helppoa seurattavaa, eikä ohjaaja Steve McQueen halua päästää katsojaa helpolla. Kurjuudella mässäilyyn ei sorruta, mutta esimerkiksi pitkä ruoskintakohtaus aiheuttaa katsojassa suorastaan yökötystä. Näyttelijät ovat läpikotaisin erinomaisia. Chiwetel Ejiofor vakuuttaa pääroolissa, mutta aikamoisia tähtiä sisältävässä elokuvassa kenties jopa parasta työtä tekee yllättäen ensikertalainen Lupita Nyong'o, joka kyllä ansaitsi palkintonsa. Visuaalisesti filmi on upea niin kuvausta kuin tarkkaan tehtyjä lavasteita myöten. Elokuvan pieneksi kompastuskiveksi koituu sen ajoittain hieman hätiköivä kerronta, etenkin kun Solomonia siirretään orjanomistajalta toiselle. Vaikkei elokuva olekaan helppoa katsottavaa, mielestäni se voisi olla ainakin vartin pidempi. Jo tällaisenaankin 12 Years a Slave on kaikessa inhottavuudessaankin hieno filmi, mikä jokaisen kuuluisi katsoa edes kerran elämässään. Se on muistutus hirvittävältä aikakaudelta, jota ei missään nimessä sovi unohtaa, jottei vastaavia kauheuksia enää toistettaisi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

12 Years a Slave, 2013, New Regency Productions, Summit Entertainment, Fox Searchlight Pictures, River Road Entertainment, Plan B Entertainment, Film 4

Arvostelu: Lost in Translation - 2003)

LOST IN TRANSLATION

Ohjaus: Sofia Coppola

Pääosissa: Bill Murray, Scarlett Johansson, Giovanni Ribisi, Anna Faris, Fumihiro Hayashi, Catherine Lambert ja Yutaka Tadokoro

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 12

Lost in Translation on Bill Murrayn ja Scarlett Johanssonin tähdittämä elokuva. Ohjaaja-käsikirjoittaja Sofia Coppola ihastui Japanin pääkaupunkiin Tokioon, vietettyään siellä pitkiä aikoja 1990-luvulla. Esitellessään Tokiossa esikoiselokuvaansa The Virgin Suicides (1999), Coppola sai idean uuteen filmiin, jota hän ryhtyi kirjoittamaan palattuaan Yhdysvaltoihin. Hän sai rahoituksen käsikirjoitukselleen ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2002. Lopulta Lost in Translation sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 29. elokuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli minimaaliseen budjettiinsa nähden jättihitti ja kriitikot ylistivät leffaa. Elokuva sai muun muassa neljä Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus ja miespääosa), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus ja naispääosa), joista se voitti parhaan komediaelokuvan, miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kahdeksan BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan, naispääosan ja leikkauksen palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lost in Translationia, mutta olin toki tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Entinen elokuvatähti Bob Harris matkustaa Tokioon kuvaamaan viskimainosta. Vastavalmistunut Charlotte on Tokiossa valokuvaajamiehensä kanssa. Elämiinsä turhautuneet Bob ja Charlotte kohtaavat hotellin baarissa ja heidän välille muodostuu odottamaton yhteys.

Esimerkiksi Ghostbuster - haamujengistä (Ghostbusters - 1984) tunnettu koomikko Bill Murray näyttelee Bob Harrisia, entistä elokuvatähteä, joka tienaa nyt rahaa lähinnä esiintymällä mainoksissa. Coppola kirjoitti Bobin juurikin Murrayn näyttelemäksi ja taivuttelikin pitkään Murrayta mukaan leffaan. Murray todella on nappivalinta rooliin. Hän tulkitsee erinomaisesti hahmonsa monimutkikkaita tuntemuksia läpi leffan. Bob pohtii paikkaansa nykymaailmassa, missä häntä ei enää palkata isojen leffojen pääosiin. Avioliittokaan ei suju kummoisesti. Murray viestii paljon jo pelkillä silmillään, Bobin katsellessa usein ympärilleen ja kokien itsensä täysin ulkopuoliseksi. Koin hahmon osittain todella samaistuttavaksi ja säälin sitä, millaiseksi Bobin elämä on muuttunut, vaikka hänen taustojaan ei sen kummemmin näytetä.

     Nykyään Marvel-elokuvien Black Widow -sankarina tunnettu Scarlett Johansson taas esittää Charlottea, vastikään Yalen yliopistosta valmistunutta nuorta naista, joka on matkustanut Tokioon valokuvaajamiehensä (Giovanni Ribisi) kanssa. Siinä, missä John-mies hyppää heti kaupungin vilinän vietäväksi, Bobin tavoin myös Charlotte kokee voimakasta tunnetta siitä, ettei kuulu joukkoon. Eipä siis ihme, että kun hahmot kohtaavat, heidän välilleen muodostuu heti yhteys ymmärryksestä. Johanssonkin on loistava valinta omaan osaansa, esittäen hyvin hahmonsa turhautumista elämäntilanteeseensa. Ribisi ei paljoa pääse esille miehenä, mutta sen sijaan Scary Movie -parodioista (2000-2013) tuttu Anna Faris tekee hilpeän sivuroolin nousevana näyttelijätähti Kellynä.

Lost in Translation osoittautui kehujensa arvoiseksi teokseksi, jonka hieman melankoliseen ja erilaiseen... no, ei nyt ihan "rakkaustarinaan", mutta johonkin sen tyyppiseen uppoutuu täysillä mukaan. Olen itse kokenut oloni vähän väliä elämäni aikana ulkopuoliseksi, joten minun oli todella helppo ymmärtää ja samaistua Bobin ja Charlotten olotiloihin. Niinpä onkin hienoa, kun hahmot vihdoin tapaavat toisensa ja ensi kertaa löytävät jotain oikeasti erityistä Japanin matkojensa aikana. Homma ei kuitenkaan millään voi edetä todellisen romanssin puolelle niin hahmojen kuin katsojankin harmiksi, kummankin ollessa naimisissa toisen kanssa. Bobin ja Charlotten välinen yhteys on kaikessa epätavanomaisuudessaan todella kiehtova ja Murrayn ja Johanssonin väliltä löytyy yllättävänkin voimakasta kemiaa. Niinpä heidän kohtauksiaan on kaikessa haikeudessaankin ilo seurata.

Elokuva ei ole kuitenkaan vain surumielinen kuvaus kahdesta yksinäisestä ihmisestä, jotka eivät voi saada toisiaan. Lost in Translationista löytyy paljon hupiakin. Bobin viskimainosten kuvauskohtaukset ovat todella lystikästä seurattavaa. Ohjaaja (Yutada Tadokoro) antaa ohjeita japaninkielellä minkä kerkeää ja Bobin tulkki (Akiko Takeshita) kääntää tämän todella yksinkertaistettuna näyttelijälle (esimerkiksi tästä tulee leffan nimi), mikä saa Bobin täysin hämilleen. Hersyvän hauska on myös kohtaus, jossa jonkin sortin prostituoitu (Nao Asuka) saapuu Bobin huoneeseen ja ryhtyy käyttäytymään todella kummallisesti.

Leffaa voi katsoa myös oivaltavana kuvauksena materialismin ja hetkessä elämisen eroista. Bobin vaimo lähettää miehelle jatkuvasti kuvia kaapeista tai värivaihtoehtoja uudelle matolle, mistä Bob ei ole kiinnostunut lainkaan. Charlotte taas ei samaistu miehensä hössötykseen. Kumpikin kokee modernin Japanin kapitalismivouhotuksen ylitsevuotavana ja haluaa keskittyä enemmän yksinkertaisista jutuista löytyvään onneen. Vanhoja tapoja ja kulttuuria arvostava puoli Japanista lumoaa Charlottea enemmän. Samalla tavalla Bobin ja Charlotten yhteys iskee kumpaankin lujaa, sillä se tapahtuu juuri nyt, eikä se luultavasti ole pysyvä asia tulevaisuudessakin.

Sofia Coppola sai paljon kuraa niskaansa näyteltyään isänsä Francis Ford Coppolan elokuvassa Kummisetä osa III (The Godfather Part III - 1990). Lost in Translationissa Coppola osoittaa, että hän kyllä kuuluu leffojen pariin, mutta kenties mieluummin kameran taakse. Niin hänen ohjauksensa kuin käsikirjoituksensa ovat erittäin mainiot. Luultavasti lähes kaikki muut olisivat kohdelleet tarinaa eri tavalla, mutta Coppola työstää sen moniulotteisemmaksi ja omalla tavallaan kunnianhimoisen epäselväksikin. Hän saa päänäyttelijöistä kaiken irti ja usein heidän katseensa kertoo enemmän kuin heidän sanansa. Elokuva on myös taidokkaasti kuvattu. Toteutuksessa on paikoitellen jotain hieman satumaista ja unenomaista, mitä korostaa Kevin Shieldsin, Brian Reitzellin ja Roger Joseph Manning Jr:n musiikit. Leikkaus on sujuvaa, lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailma on hyvin rakennettu.

Yhteenveto: Lost in Translation on hieno ja epätavanomainen "rakkauselokuva", jos sitä sellaiseksi voisi edes mieltää. Parisuhteissaankin yksinäisten ihmisten kohtaamista jämähtää seuraamaan kiinnostuneena, etenkin kun pääosanäyttelijöiden Bill Murrayn ja Scarlett Johanssonin väliltä löytyy hyvää kemiaa. Murray ja Johansson ovat nappivalinnat rooleihinsa ja tulkitsevat hahmojensa tuntemuksia taidokkaasti. Katsojana on helppo samaistua heidän fiilikseen, että he ovat läheistensäkin seurassa ulkopuolisia. Vaikka meno onkin haikeaa ja melankolista, elokuvasta löytyy paljon lystikkäitäkin hetkiä. Sofia Coppolan käsikirjoitus on todella vahva ja tavanomaisista rakkaustarinoista poikkeava, jolloin katsojan on vaikea sanoa, mihin homma johtaa. Se pitää myös sisällään mielenkiintoista syventymistä Japaniin, jossa perinteiset tavat ja moderni kapitalismi ovat hassussa ristiriidassa keskenään. Lisäksi Coppola esittelee lahjojaan ohjaajana. Lost in Translation on todella onnistunut filmi, jota suosittelen kaikille, jotka tykkäävät rakkaustarinoista, mutta eivät halua nähdä niiden kulkevan perinteisiä reittejä, sekä jokaiselle, joka on tuntenut olonsa yksinäiseksi jossain kohtaa elämänsä aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lost in Translation, 2003, Focus Features, Tohokushinsha Film Corporation, American Zoetrope, Elemental Films

Arvostelu: Takaa-ajajat (U.S. Marshals - 1998)

TAKAA-AJAJAT

U.S. MARSHALS

Ohjaus: Stuart Baird

Pääosissa: Tommy Lee Jones, Wesley Snipes, Robert Downey Jr., Joe Pantoliano, Kate Nelligan, Tom Wood, Irène Jacob, Daniel Roebuck, LaTanya Richardson ja Michael Paul Chen

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

Takaa-ajettu -televisiosarjaan (The Fugitive - 1963-1967) perustuva Harrison Fordin tähdittämä elokuva Takaa-ajettu (The Fugitive - 1993) oli kriitikoiden kehuma jättihitti, joka sai jopa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Jatko-osaa ryhdyttiin siis heti työstämään. Ford ei kuitenkaan innostunut palaamaan rooliinsa, joten pääosaan nostettiin Takaa-ajetussa sivuroolissa nähty Tommy Lee Jones. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1997 ja lopulta U.S. Marshals, eli suomalaisittain Takaa-ajajat sai ensi-iltansa maaliskuussa 1998. Elokuva menestyi hyvin, muttei ollut läheskään yhtä iso hitti kuin edeltäjänsä. Leffa ei myöskään saanut kovinkaan positiivista vastaanottoa kriitikoilta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Takaa-ajettua ja Takaa-ajajia, kunnes huomasin ensimmäisen osan täyttävän tänä kesänä 30 vuotta. Juhlan kunniaksi päätin vihdoin katsoa elokuvan ja arvostella sen, minkä lisäksi päätin myös vilkaista, onko tämä jatko- tai lisäosa mistään kotoisin?

Liittovaltion sheriffi Samuel Gerard ryhtyy jahtaamaan murhaaja Mark Robertsia, joka onnistui pakenemaan, kun vankeja kuljettava lentokone syöksyi maahan.

Harrison Fordin kieltäydyttyä palaamaan takaa-ajetun Richard Kimblen rooliin, Tommy Lee Jonesin näyttelemä, takaa-ajajana toiminut liittovaltion sheriffi Samuel Gerard päätettiin nostaa jatko-osan keulakuvaksi. Karismaattinen Jones ottaa valokeilan taidokkaasti haltuunsa ja on kiinnostavaa ryhtyä katsomaan jatko-osaa tällä kertaa Gerardin vinkkelistä. Hahmo heittää nasevia sutkautuksia jahdin aikana ja Jonesin asenne on kertakaikkisen veikeä läpi leffan.

     Tällä kertaa takaa-ajetuksi joutuu Wesley Snipesin näyttelemä Mark Roberts, tavan tallaajalta vaikuttava mies, jota syytetään murhista. Kun Markia kuljettava vankilentokone rymähtää maahan, hän pääsee karkuun ja saa Gerardin peräänsä. Mutta onko tällä kertaa kyse viattomasta, lavastetusta henkilöstä Richardin tapaan, vai onko Mark oikeasti vaarallinen rikollinen? Snipes istuu osaansa mainiosti ja on kiinnostavaa, että lähestymistapa hänen hahmoonsa on erilainen kuin Richardin kohdalla ykkösosassa. Totuus paljastuu hiljalleen ja Mark muuttuu samalla mielenkiintoisemmaksi tyypiksi.

     Elokuvassa nähdään myös Takaa-ajetusta tutut Joe Pantoliano Gerardin oikeana kätenä, sheriffi Renfrona ja Daniel Roebuck ja Tom Wood kahtena muuna poliisina, Biggsinä ja Newmanina, sekä uudet tuttavuudet, Robert Downey Jr. jahtiin osallistuvana erikoisagentti John Roycena ja Irène Jacob Markin tyttöystävänä Mariena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat vähintään kelvollisesti osistaan. Leffaa jälkikäteen kovasti kritisoinut Downey Jr. on hyvässä vedossa erikoisagenttina, jolla menee saman tien sukset ristiin Gerardin kanssa.

Kuten kenties odottaa saattoikin, Takaa-ajajat ei ole yhtä mahtava elokuva kuin Takaa-ajettu, mutta se on silti oikein kelpo trilleri. Leffa ei koukuta ja jännitä edeltäjänsä tapaan, mutta toimii silti varsin passelisti. Siitä löytyy paljon samaa, mutta myös oivallisen erilaisia juttuja ja lähestymistapoja, jotka saavat sen seisomaan omilla jaloillaan. Elokuva nappaa ihan toimivasti mukaansa heti alkupään vakuuttavassa lentokonekohtauksessa ja vaikka homma kiinnostaa senkin jälkeen, leffa tuntuu ampuneen parhaat paukkunsa heti ensimmäisen puolen tunnin sisällä. Siinä, missä edellisosassa vallitsi todella tiivis jännite siitä, että pääseekö Richard livahtamaan liittovaltion poliisien kynsistä ja puhdistamaan oman nimensä, tässä on lähinnä vain kiinnostavaa seurata, kuinka jahti etenee toisesta vinkkelistä ja mistä Markin tapauksessa onkaan todellisuudessa kyse?

Muutamia erityisen hyviä ja jännittäviä hetkiä mahtuu sekaan, kun takaa-ajo äityy vauhdikkaammaksi ja intensiivisemmäksi. Etenkin hautausmaakohtaus toimii pätevästi. Mihinkään korkeuksiin ei kuitenkaan tällä kertaa ylletä, eikä niitä tunnuta edes tavoittelevan. Katsoja pistetään pitkäksi aikaa pohdiskelemaan, että kenenköhän puolella tässä pitäisi nyt olla ja ketä kuuluisi kannustaa? Lopuksi asiat nivoutuvat tarpeeksi tyydyttävästi, vaikkakin viimeisen käänteen voi helposti arvata etukäteen. Huipennus ei ole ihan niin nokkela kuin tekijät selvästi kuvittelevat, eikä se tunnu myöskään täysin loppuun asti hiotulta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Stuart Baird, joka oli aiemmin toiminut lähinnä leikkaajana leffoissa, kuten Ennustuksessa (The Omen - 1976), Teräsmiehessä (Superman - 1978) ja Tappavassa aseessa (Lethal Weapon - 1987). Baird hyppää ohjaajan penkille tarpeeksi sulavasti ja onnistuu parissa kohtaa, kuten lentokoneen syöksyssä yllättävänkin hyvin. Hän ei kuitenkaan saa pidettyä jännitettä yllä läpi elokuvan edeltäjänsä Andrew Davisin tapaan. Käsikirjoituksesta vastaa tällä kertaa John Pogue, joka kääntää näkökulman hyvin eri suuntaan, mutta takeltelee hieman kertomuksensa saattelemisessa päätökseen. Takaa-ajajat on oivallisesti kuvattu ja ihan hyvin leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot, samoin lentokonekohtauksen erikoistehosteet. Äänimaailma on toimivasti rakennettu Jerry Goldsmithin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Takaa-ajajat on kelpo jatko-/lisäosa mahtavalle trillerille. Tommy Lee Jones hyppää pätevästi sivuroolista pääosaan ja on kiinnostavaa seurata, kun hänen Gerard-hahmonsa ryhtyy uuteen jahtiin. Näkökulman muuttaminen toimii, muttei johda läheskään yhtä vangitsevaan ja tiivistunnelmaiseen menoon kuin viimeksi. Wesley Snipes on mainio valinta tämänkertaiseksi takaa-ajetuksi ja Robert Downey Jr. suoriutuu hyvin Gerardin apuna toimivana erikoisagenttina. Seasta löytyy joitain todella hyviä hetkiä, kuten Markin pakoon johtava lentokoneonnettomuus, mutta myös joitain latteampia kohtia, eikä esimerkiksi finaali ole toivotun säväyttävä. Takaa-ajajat ei pääse lähellekään Takaa-ajetun mahtavuutta, mutta se on silti oikein kelvollinen jännärileffa, jota voi suositella katsottavaksi ensimmäisen filmin perään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

U.S. Marshals, 1998, Warner Bros., Kopelson Entertainment, Polyphony Digital

Arvostelu: Suuri kusetus (Strays - 2023)

SUURI KUSETUS

STRAYS

Ohjaus: Josh Greenbaum

Pääosissa: Will Ferrell, Jamie Foxx, Isla Fisher, Randall Park, Will Forte, Brett Gelman, Rob Riggle, Greta Lee, Sofia Vergara, Josh Gad, Jimmy Tatro, Dan Perrault, Harvey Guillén, Jack De Sanz ja Dennis Quaid

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 12

Strays, eli suomalaisittain Suuri kusetus on Will Ferrellin ja Jamie Foxxin tähdittämä komediaelokuva. Dan Perrault kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ideansa pohjalta ja Universal Pictures hankki tekstin käsiinsä vuonna 2021. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Suuri kusetus on saapumassa elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että teattereihin olisi tulossa aikuisille suunnattu räävitön komediaelokuvia puhuvista koirista. Koin leffan trailerin hauskana ja harmittelinkin, kun elokuvan alkuperäinen kesäkuinen ensi-ilta viivästyi kahdella kuukaudella. Kävin positiivisin mielin katsomassa Suuren kusetuksen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Reggie-koira rakastaa omistajaansa Dougia sydämensä kyllyydestä. Doug taas ei voi sietää Reggietä ja yrittää toistuvasti hankkiutua koirasta eroon. Eräänä päivänä Doug ajaa usean tunnin matkan kaupunkiin ja jättää Reggien sinne. Kun Reggie kohtaa muita hylättyjä koiria, hän ymmärtää vihdoin, ettei hänen kiintymyksensä Dougiin ole molemminpuolista ja päättää kostaa omistajalleen.

Elokuvan keskiössä on Will Ferrellin ääninäyttelemä koira Reggie, aika hönö tapaus, joka ei tajua, että hänen rakas omistajansa Doug (Will Forte) vihaa koiraansa. Kun Reggielle vihdoin valkenee, mitä Doug on hänestä mieltä, hän päättää kostaa miehelle tuntuvasti. Ferrellin ääni istuu hauvalle oivallisesti ja hän on varsin hupaisa roolissaan. Suloinen ja sympaattinen Reggie voittaa toki välittömästi katsojan puolelleen ja katsojana haluaakin nähdä koiran saavan kostonsa. Forte taas toimii mainiosti Reggien mulkvistina omistajana, joka yrittää epätoivoisesti päästä rakistaan eroon.

     Reggie ei joudu kostoreissulle yksin, vaan hän saa kaverikseen kulkukoira Bugin (äänenä Jamie Foxx), terapiakoira Hunterin (Randall Park) ja perheensä hankittua uuden koiranpennun, hylätyksi itsensä kokeman Maggien (Isla Fisher). Muutkin koirat toimivat mainiosti ja tuovat oivat omat persoonansa peliin mukaan. Bug on rääväsuu, Hunter on hiljaisempi tapaus ja Maggien vainu toimii paremmin kuin poliisikoirien. Koiranelikon matkaa ryhtyy seuraamaan varsin mielellään, kun he kohtaavat monenlaista tyyppiä, niin ihmisten kuin eläinten muodoissa. Sivuosissa nähdään ja kuullaan muun muassa Brett Gelman, Rob Riggle, Sofia Vergara, Josh Gad ja käsikirjoittaja Dan Perrault itse.

En tiedä, lupailiko traileri hauskempaa elokuvaa, vai odotinko rivoja puhuvista koirista kertovalta elokuvalta liikoja, mutta koin Suuren kusetuksen harmilliseksi pettymykseksi. Se on ihan kiva hömppä, mitä voi suositella katsottavaksi kaveriporukalla, jolloin se on luultavasti hauskimmillaan, mutta vekkulissa premississä olisi mielestäni ollut aineksia parempaankin. Elokuvan traileri oli hulvaton ja harmillisesti parhaat vitsit löytyivätkin jo siitä. Tämä ei toki ole ongelma heille, jotka eivät ole traileria nähneet, mutta itse olen nähnyt sen useita kertoja ja kun katsoin vihdoin itse elokuvan, vitsit olivat menettäneet jo tehonsa. Osa ongelmasta on, että traileriin napakasti leikatut vitsit esitetään hieman hitaammin itse filmissä ja moni potentiaalisesti hauska kohtaus kärsiikin tästä komediallisen ajoituksen tökkimisestä. Jotkut vitseistä jäävät lähinnä idean tasolla hyviksi, kun taas osa vitseistä ampuu täysin maalitaulun ohi. Söpöjen koirien törkyturpaisuus jaksaa naurattaa aluksi, mutta siitäkin katoaa särmä, kun esimerkiksi Bugin lähes jokainen lause sisältää kirosanan.

Leffan tarina kantaa tarpeeksi hyvin läpi puolentoista tunnin keston, joskin ajoittain elokuva käy hämmentävän pitkäveteiseksi. Koirien matka pitää sisällään monenlaisia koettelemuksia, joista osa viihdyttää onnistuneesti ja osaa kohtauksista katsoo lähinnä toivoen, että elokuva osaisi jo siirtyä eteenpäin. Loppuhuipennus on onneksi odotuksen arvoinen, mutta silti leffasta jää uupumaan jotain. Se on kyllä tarpeeksi ronski (jopa niin ronski, että leffan saama K12-ikäraja tuntuu turhan alhaiselta), mutta ronskius ei ihan siirry aidosti hauskaksi komediaksi.

Elokuvan ohjaajana toimii ensimmäistä isompaa leffaansa tekevä Josh Greenbaum, joka suoriutuu tontistaan pääasiassa menevästi - erityisesti kun huomioi, että monissa kohtauksissa kameran edessä pyörivät vain koulutetut koirat. Koiria ja heidän kouluttajiaan täytyykin kehua, sillä jossain kohtaa katsoja voi huomata uskovansa, että hauvat oikeasti puhuvat ja suunnittelevat kostoa. Greenbaumin komediantaju on kuitenkin vielä vähän hakusessa ja Suuresta kusetuksesta olisi luultavasti saatu parempi osaavammalla ohjaajalla. Dan Perraultin käsikirjoitus on ihan lystikäs, vaikka se luottaa liikaa muualta lainattuihin vitseihin, sekä koirille ominaisen toiminnan huomioimiseen, joka on ajatuksen tasolla hupaisaa, mutta toteutukseltaan aika latteaa. Suuri kusetus on kelvollisesti kuvattu, mutta leikkauksessa sitä olisi voinut tiivistää vielä hieman lisää. Koirien suut ovat mainio erikoistehoste, mutta jotkut muut efekteistä näyttävät halvoilta, etenkin finaalissa. Äänimaailma on toimivasti rakennettu, vaikkei Dara Taylorin musiikki nousekaan koskaan esille.

Yhteenveto: Suuri kusetus on ihan kivaa komediahömppää, joka ei kuitenkaan yllä vekkulissa premississään täyteen potentiaaliinsa. Tarina on oikein menevä ja nappaa tarpeeksi hyvin mukaansa. Koirille on keksitty monenlaista kommellusta, jotka viihdyttävät kuitenkin vaihtelevasti. Osa kohtauksista huvittaa onnistuneesti, kun taas jotkut kohtaukset jopa pitkästyttävät. Myös komedian taso vaihtelee läpi leffan. Parhaat vitsit löytyivät jo trailerista ja loput tarjoavat lähinnä hymähdyksiä, jos sitäkään. Rivoja puhuvien hauvojen hauskuus hiipuu oudonkin nopeasti. Koiria ja näiden kouluttajia täytyy silti kehua ja ääninäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti. Suuri kusetus jäi itselleni harmilliseksi pettymykseksi, eikä se ollut läheskään niin lystikäs leffa kuin toivoin. On se silti menevää kertakäyttöviihdettä, josta tosiaan saa parhaiten irti kaveriporukalla katsottuna. Vanhemmille täytyy kuitenkin huomiona todeta, että vaikka elokuvan ikäraja on vain K12, eli voisit viedä jopa 9-vuotiaan katsomaan Suurta kusetusta, ei se jatkuvan kiroilunsa, huumejuttujensa ja erilaisten seksikohtaustensa takia ole soveliasta katseltavaa vielä ihan niin nuorille.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Strays, 2023, Universal Pictures, Lord Miller, Gloria Sanchez Productions, Picturestart, Rabbit Hole Productions (II), Universal Animation Studios

Arvostelu: Gran Turismo (2023)

GRAN TURISMO

Ohjaus: Neill Blomkamp

Pääosissa: Archie Madekwe, David Harbour, Orlando Bloom, Djimon Hounsou, Geri Halliwell, Darren Barnet, Maeve Courtier-Lilley, Daniel Puig, Josha Stradowski, Takehiro Hira ja Thomas Kretschmann

Genre: urheilu, jännitys

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 12

Gran Turismo perustuu tositapahtumiin Jann Mardenboroughista, videopelaajasta, josta tuli kilpa-autokuski, sekä Polyphone Digitalin kehittelemään samannimiseen videopelisarjaan (1997-). Vuonna 2013 Sony-yhtiö ilmoitti tekevänsä elokuvaa videopelien pohjalta. Alun perin Joseph Kosinskin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta kun esituotanto venyi, Kosinski poistui projektista ja hänet korvattiin Neill Blomkampilla. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja nyt Gran Turismo saapuu elokuvateattereihin. Itselleni videopelit olivat tuttuja vain nimeltä ja kiinnostuinkin elokuvasta sen ohjaajan ja näyttelijöiden takia. Traileri ei vakuuttanut minua, mutta kävin silti uteliain mielin katsomassa Gran Turismon sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Jann Mardenborough on lapsesta asti pelannut Gran Turismoa ja haaveillut urasta oikeana kilpakuskina. Tähän syntyy tilaisuus, kun Nissanin markkinoija Danny Moore keksii järjestää kisan, jossa kaikista parhaat Gran Turismo -pelaajat kilpailevat mahdollisuudesta päästä aidoksi Nissanin kuskiksi kisoihin ympäri maailman.

Elokuvan pääroolissa Jann Mardenboroughina nähdään uraansa vasta aloitteleva, muun muassa Midsommar - loputtoman yön (Midsommar - 2019) sivuroolista tuttu Archie Madekwe. Madekwe yllättää ja vakuuttaa onnistuneesti roolissaan nuorena miehenalkuna, joka on vuosia unelmoinut urasta ehtana kilpa-ajajana, pelatessaan tuntitolkulla autokilpailusimulaattori Gran Turismoa. Kun hänelle kehkeytyy tilaisuus toteuttaa haaveensa, hän tarttuu siihen tietty heti. Jann on välittömästi pidettävä tyyppi, jota kannustaa alusta saakka onnistumaan ja todistamaan epäilijänsä vääriksi. Samalla hänen on kuitenkin myönnettävä itselleen, että vaikka hän periaatteessa tuntee autot ja radat kuin omat taskunsa, on täysin erilaista olla parisataa kilometriä tunnissa kulkevan auton kyydissä, kun jokainen virheliike voi johtaa vakavaan onnettomuuteen kuin istua kotona turvallisesti peliohjaimen ja ruudun ääressä, jolloin virheiden jälkeen voi yksinkertaisesti aloittaa uudestaan. Itse todellinen Jann Mardenborough toimii muuten elokuvassa hahmonsa stunt-kuskina.

     Sivurooleissa nähdään myös muun muassa Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Orlando Bloom Nissanin markkinointia hoitavana kilpailuidean isänä Danny Moorena ja Netflixin Stranger Things -hittisarjasta (2016-) tuttu David Harbour pääinsinöörinä ja pelaajien kouluttajana Jack Salterina, sekä Djimon Hounsou ja Geri Halliwell Jannin vanhempina, Maeve Courtier-Lilley Jannin ihastuksenkohteena Audreyna, Takehiro Hira Gran Turismo -pelin luojana Kazunori Yamauchina ja Darren Barnet ja Josha Stradowski Jannin pahimpina kilpailijoina, ylimielisenä Mattynä ja pröystäilevällä kullatulla autolla kaahailevana Capana. Sivunäyttelijät tekevät kaikki oivaa työtä, mutta parhaiten suoriutuvat karismaattinen Harbour vekkulina mentorihahmona, sekä Hounsou pojalleen eri suuntaa toivovana isänä. Sivuhahmot jäävät kuitenkin pääasiassa aika yksiulotteisiksi.

Tämän pettymysten täyttämän elokuvavuoden aikana olen päässyt yllättymään positiivisesti todella harvoin. Enpä olisi uskonut, että yksi näistä yllättäjistä olisi Gran Turismo. Kyseessä on varsin kaavamainen altavastaajatarina, mutta silti hämmentävän toimiva sellainen. Ei elokuva ole yhtä säväyttävä autourheiluteos kuin vaikkapa kymmenen vuoden takainen Rush (2013) tai Christian Balen tähdittämä Le Mans 66 - täydellä teholla (Ford v Ferrari - 2019), mutta kyllä se hakkaa videopeleihin myöskin perustuvan Need for Speed -rainan (2014) kevyesti. Vaikkei tarina tarjoakaan erityisiä yllätyksiä, on se silti erittäin mukaansatempaava ja kahden tunnin ja vartin kesto kulkee pääasiassa vauhdilla. Ainoastaan loppupään pakollinen draama ennen finaalia tökkii. Sen lisäksi, että osio velloo jopa liikaa melodramaattisuudessa, elokuvantekijät ovat päättäneet hyödyntää osuutta varten tosielämän onnettomuutta, jossa kilpailua seurannut katsoja kuoli. Onnettomuus tapahtui vasta pari vuotta sen jälkeen, mihin elokuvan tapahtumat huipentuvat.

Kilpa-autoelokuva toki kaatuisi jo siihen, jos sen kilpakohtaukset eivät toimisi. Gran Turismo tarjoaa kuitenkin tyylikästä, vauhdikasta ja ajoittain varsin jännittävääkin kaahailua. Stuntit ovat näyttäviä ja rattien takana olevien kuskien ammattitaitoa ei voi olla kehumatta, heidän kun kuitenkin täytyy esittää tarkkaan suunniteltu koreografia arvaamattomana taisteluna pokaalista. Parasta kisakohtauksissa on kuitenkin se, kuinka pelistä tuttuja visuaalisia kikkoja on saatu mukaan. Katsoja viedään jatkuvasti Jannin pään sisälle, kun tämä yrittää rentouttaa itseään kuvittelemalla kilpailutilanteen pelkäksi peliksi. Autojen yläpuolella näkyy digitaalisia numeroita, jotka kertovat, millä sijalla kukin on, minkä lisäksi Jann esimerkiksi näkee tiellä viivoina parhaat mahdolliset reitit ohittaa kilpailijansa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Neill Blomkamp, jonka esikoisleffa District 9 (2009) on yksi 2000-luvun parhaista scififilmeistä. Blomkampin seuraavat elokuvat eivät olleet yhtä vakuuttavia ja hänen edellistyönsä, kauhuraina Demonic (2021) jäi mitättömän pienelle huomiolle. Gran Turismon kautta Blomkamp vakuuttaa jälleen, joskin draamapuoli äityy turhankin masentavaksi vellomiseksi. Jason Hallin ja Zach Baylinin laatima käsikirjoitus on heikkouksista huolimatta toimiva ja pidän erityisesti sen teemasta, että usein ylenkatsotuista videopeleistä voi oppia asioita, joita voi hyödyntää oikeassakin elämässä. Gran Turismo on myös hyvin kuvattu, sekä tarpeeksi sujuvasti leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat pääasiassa oivalliset, mutta välillä hieman häiritsee, kuinka hahmoilla näyttäisi olevan käytössään nykyhetken teknologiaa, vaikka elokuva sijoittuu kymmenen vuoden päähän menneisyyteen. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma jylisee mukavasti. Lorne Balfen ja Andrew Kawczynskin sävellykset tunnelmoivat kivasti taustalla, mutta pääasiassa musiikeista jää päähän Jannin useasti kuuntelema Enyan Orinoco Flow ja Jackin kuuntelema Black Sabbathin Paranoid.

Yhteenveto: Gran Turismo on kaavamainen altavastaajatarina, mutta silti yllättävänkin toimiva ja mukaansatempaava autourheiluelokuva. Elokuvan kiinnostava premissi nappaa heti mukaansa. Jos leffan ei tietäisi perustuvan tositapahtumiin, tarina todelliseksi kilpa-ajajaksi muovautuvasta videopelaajasta voisi tuntua täysin älyttömältä ja mahdottomalta. Elokuva kuitenkin sisältää hyvän teeman siitä, että usein ylenkatsotuista peleistä voi oppia ihan oikean elämän taitoja. Vaikka leffa pohjautuukin enemmän tositarinaan, on siihen onnistuneesti sisällytetty visuaalisia juttuja itse pelistä. Kilpailukohtaukset ovat toinen toistaan vauhdikkaampia, tyylikkäämpiä ja jännittävämpiä. Elokuva viihdyttää pääasiassa mainiosti läpi kahden tunnin ja vartin kestonsa, mutta ennen finaalia nähtävä tosielämän onnettomuuteen liittyvä synkistely muuttuu turhankin melodramaattiseksi. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan oivallisesti, Archie Madekwen viestiessä potentiaalisesti lupaavasta elokuvaurasta. Suuri osa hahmoista jää aika yksiulotteisiksi, mutta sentään päähahmo Jannista on kirjoitettu kiinnostava ja hänen ja David Harbourin esittämän Jackin välille muodostuva yhteys toimii. Gran Turismoa voikin lämpimästi suositella niin videopelin faneille kuin myös autourheilun ystäville ja tositapahtumiin perustuvista elokuvista kiinnostuneille. The Super Mario Bros. Movien (2023) ja The Last of Us -televisiosarjan (2023-) jälkeen Gran Turismo vahvistaa kuluneen vuoden asemaa kaikkien aikojen parhaana vuotena videopeliadaptaatioille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gran Turismo, 2023, Sony Pictures Entertainment, PlayStation Productions, 2.0 Entertainment, Epic Films, Michael De Luca Productions, Trigger Street Productions

Arvostelu: Blue Beetle (2023)

BLUE BEETLE

Ohjaus: Ángel Manuel Soto

Pääosissa: Xolo Maridueña, Bruna Marquezine, Belissa Escobedo, George Lopez, Susan Sarandon, Raoul Max Trujillo, Damián Alcázar, Elpidia Carillo, Adriana Barraza, Harvey Guillén ja Becky G

Genre: toiminta, komedia, scifi

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 12

Blue Beetle perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1939. Warner Bros. Pictures alkoi vuonna 2018 suunnitella DC:n sarjakuvien pohjalta elokuvia, jotka julkaistaisiin suoraan HBO Max -palvelussa ja yksi ensimmäisenä aluille pistetyistä projekteista oli Blue Beetle. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022 ja kun studiolla tykättiin ohjaaja Ángel Manuel Soton otteesta ja nähdystä kuvamateriaalista, elokuva päätettiinkin siirtää suoratoistopalvelusta elokuvateatterilevitykseen. Nyt Blue Beetle on saanut ensi-iltansa ja itse en ollut järin innoissani filmistä. Supersankarileffoja ilmestyy nykyään turhan tiuhaan tahtiin ja koin vuoden muut sarjakuvafilmatisoinnit kiinnostavampina. Asiaa ei auttanut, ettei hahmo ollut minulle entuudestaan tuttu, eikä trailerikaan vakuuttanut minua. Kävinkin katsomassa Blue Beetlen sen ensi-iltapäivänä varautunein odotuksin.

Vastikään collegesta valmistunut Jaime Reyes ryhtyy etsimään itselleen työpaikkaa. Tulevaisuuden haaveet joutuvat kuitenkin väistymään, kun Jaime saa käsiinsä mystisen skarabeen, joka linkittyy Jaimeen ja antaa hänelle supervoimat.

Pääroolissa Jaime Reyesinä, eli Blue Beetlenä nähdään Karate Kid -elokuvia (1984-2024) jatkaneesta Cobra Kai -televisiosarjasta (2018-) tuttu Xolo Maridueña. Itselleni entuudestaan tuntematon Maridueña teki nopeasti vaikutuksen tämän itselleni entuudestaan tuntemattoman supersankarin osassa, enkä pistäisi yhtään vastaan, jos näyttelijä palaisi rooliin tulevaisuudessakin. Jaime on juuri collegen lakiopinnoista valmistunut nuorukainen, joka monen muun tavoin odottaa, että koko maailma olisi nyt auki hänen edessään. Hän joutuu kuitenkin kohtaamaan ikävän totuuden, ettei niillä hyvillä papereillakaan todellisuudessa pitkälle pötkitä... etenkään jos samoihin aikoihin saa haltuunsa mystisen artefaktin, joka kiinnittyy sinuun ja pakottaa sinulle supervoimat. Jaime on pidettävä heppu ja on kiinnostavaa seurata supersankaritarinaa, jossa hahmo yrittää keksiä keinoa päästä voimistaan eroon, sen sijaan, että lähtisi heti hyödyntämään niitä maailmanpelastushommissa. Maridueñan roolityö vain paranee loppua kohti ja tästä vakuuttuneena minun pitää muuten pikimmiten ottaa Cobra Kai katseluun...

     Leffan todellinen vetonaula tuntuu kuitenkin olevan Jaimen perhe, joka pitää sisällään toinen toistaan vekkulimpia tyyppejä. Äiti Rocio (Elpidia Carrillo) jää hieman paitsioon ja sisko Milagro (Belissa Escobedo) yrittää liikaa matkia Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings -leffasta (2021) Awkwafinan Katy-hahmoa. Isä Alberto (Damián Alcázar) on sympaattinen, mutta show'n varastavat tämän veli, eli Jaimen hulvaton setä Rudy (George Lopez) ja loppupäässä yllättävä isoäiti (Adriana Barraza). Lopez ja Barraza irrottelevat onnistuneesti rooleissaan.

Siinä, missä elokuvan hyvispuoli toimii mainiosti, pahisosasto jättää kylmäksi. Yleensä mainio Susan Sarandon näyttelee Victoria Kordia, rikasta bisnesnaista, joka on vuosikausia etsinyt skarabeeta, käyttääkseen sen voimia pahoihin tarkoituksiin. Hahmo on todella tylsä, eikä edes Sarandon onnistu pelastamaan Victoriaa geneerisyyden ja kliseisyyden kuopasta. Kiinnostavampi on Victoriaa auttava luutnantti Carapax (Raoul Max Trujillo), josta löytyy enemmän syvyyksiä, jotka kuitenkin jätetään katsojalta pimentoon liian pitkäksi aikaa, jolloin niiden läväyttäminen silmille kriittisimmällä hetkellä ei tunnu enää ansaitulta. What We Do in the Shadows -vampyyrisarjassa (2019-) ilahduttava Harvey Guillén taas haaskataan täysin Victorian päätiedemiehenä, "Sanchezina". Lisäksi menossa on myös mukana Victorian veljentytär Jenny (Bruna Marguezine), joka ei pidä tätinsä toimista ja jonka kautta skarabee päätyy Jaimen käsiin. Marquezine toimii roolissaan ja häneltä löytyy hyvää kemiaa Maridueñan kanssa.     

Blue Beetle ei todellakaan ole mikään maata järisyttävä supersankarileffa, mutta alhaiset odotukseni huomioon ottaen pidin siitä yllättävänkin paljon. Elokuvalta löytyy turhan selvät kompastuskivensä ja aika heikkojen vihollisten lisäksi leffa kaipaisi myös enemmän omaperäisyyttä. Toki siinä kohtaa, kun DC:n ja Marvelin sarjakuvien pohjalta on tehty yli sata näyteltyä filmatisointia, puhumattakaan animaatioista ja muiden firmojen sarjisadaptaatioista, on mahdotonta, että kukaan pystyisi tekemään elokuvaa, mistä ei tulisi mieleen joku näistä aiemmista leffoista. Mutta kun Blue Beetleä katsoessa huomaa jatkuvasti miettivänsä, että "tämä on Iron Manista (2008), tuo on Spider-Man: Homecomingista (2017), tämä muistuttaa Venomia (2018), tuo näyttää vähän Deadpoolilta (2016), tuosta tulee mieleen Spider-Man Avengers: Endgamesta (2019) ja oho, tähän on saatu mukaan myös vähän The Matrixin (1999) visuaalisuuksia", tahattomat mielleyhtymät muuttuvat puhtaan kopioinnin epäilyksi. Ja kuten varmaan jotkut huomasivat, listasin lähes pelkkiä Marvel-leffoja. Osa synkemmistä DC-tuotannoista pitävistä voikin turhautua, kuinka paljon Blue Beetle muistuttaa enemmän Marvelin kuin DC:n elokuvauniversumia.

Vaikka lainailu ja lukuisat kliseet häiritsevät (katsojana pystyy sanomaan jotkut vitseistä ja filosofisista latteuksista loppuun etukäteen, kun samat jorinat on kuultu moneen kertaan), Blue Beetle nousee silti plussan puolelle. Se on vikoineenkin viihdyttävä supersankariseikkailu, joka nostaa hymyn jatkuvasti huulille. Elokuvan ehdottomasti vahvinta antia on sen perhepuoli. Reyesit ovat tiivis poppoo ja näyttelijät saavat homman tuntumaan aidolta ja rakastavalta perheeltä. He ovat oivallisen erilaisia ja tykättäviä persoonia, tarjoten runsaasti hyvää huumoria. Kun yleensä supersankarielokuvissa päähenkilö joutuu pelastamaan perheensä pahisten kynsistä, on mukavaa vaihtelua, kun perhe tekee osansa pelastaakseen päähenkilön. Pidin myös siitä, kuinka pienimuotoinen leffa Blue Beetle on, kun kyse on perheen suojelemisesta, eikä tyypilliseen nyky-supersankarielokuvien tapaan rinnakkaistodellisuuksia sisältävän multiversumin pelastamisesta. Toimintaa on mukana ja pääasiassa taistelut ovat viihdyttävää turpaanvetoa, mutta loppupäässä Blue Beetlen ja Carapaxin yhteenotto alkaa jossain kohtaa hieman puuduttamaan.

Elokuvan on ohjannut Ángel Manuel Soto, joka ei ollut tätä ennen tehnyt erityisen isoja filmejä. Soto suoriutuu hommastaan pätevästi ja luo tehokasta tunnesidettä perhepuoleen. En kuitenkaan tiedä, pitääkö elokuvan turhauttavasta matkimisesta syyttää Sotoa, vai käsikirjoittaja Gareth Dunnet-Alcoceria. Dunnet-Alcocer onnistuu joillain osa-alueilla, mutta hänen tekstinsä kaipaisi runsaasti enemmän mielikuvitusta ja toivon, että jos Blue Beetle saa jatkoa ja hän palaa käsikirjoittajaksi, Dunnet-Alcocer saisi laadittua sankarin ympärille paljon omaperäisemmän tekstin. Elokuva on kelvollisesti kuvattu ja varsin sujuvasti leikattu. Lavasteet näyttävät hyviltä ja maskeeraukset ovat mainiot. Blue Beetlen asu on tyylikäs, mutta Carapaxin lopullinen asu pikemminkin huvittaa yliyritteliäisyydessään. Erikoistehosteet ajavat asiansa, vaikka ne heikkenevät loppua kohti. Yksi elokuvan parhaista puolista on yllättäen sen musiikkipuoli. Bobby Krlic tunnelmoi erittäin toimivasti melodioillaan ja varsinkin Blue Beetlen tunnussävelmä jämähtää päähän.

Yhteenveto: Blue Beetle on kelpo supersankariviihdettä, joka kaipaisi kuitenkin huomattavasti omaperäisempää otetta. Genren kuluttajille elokuva sisältää turhan paljon jo nähtyjä juttuja, oli kyse sitten visuaalisista kikoista, asusuunnittelusta, ideoista tai ihan suoraan kokonaisista kohtauksista. Myös pahispuoli jättää pääasiassa kylmäksi, eikä yleensä mainio Susan Sarandon onnistu pelastamaan tylsää hahmoaan. Elokuva kuitenkin onnistuu todella hyvin päähenkilössään ja tämän perheessä. Xolo Maridueña tekee Jaime Reyesistä välittömästi pidettävän ja vakuuttaa yhä enemmän, kun tästä tulee Blue Beetle. Show'n kuitenkin varastaa hahmon perhe, josta löytyy toinen toistaan vekkulimpia persoonia. Perhedynamiikka on loistava ja tuo jotain raikasta muuten geneeriseen ja kliseiseen supersankarirainaan. Elokuva tarjoaa paljon hauskoja juttuja, sekä ihan tyylikästä toimintaa, joskin loppumatsi äityy turhan massiiviseksi muuten mukavan pienimuotoisessa filmissä. Supersankarielokuvien suurkuluttajille Blue Beetle on toki pakkokatsottavaa, vaikka välillä tuntuisikin, ettei sillä ole mitään uutta tuotavaa pöytään. Jos taas on iskenyt ähky vastaavia leffoja kohtaan, voi filmin huoletta jättää siihen, että se tulee jossain kohtaa HBO Maxiin, minne se alun perin suunniteltiin. Heikkouksineenkin tykkäsin Blue Beetlestä, lähinnä sen hahmojen takia ja toivon näkeväni Jaime Reyesin perheineen vielä uudestaan tulevaisuudessa - mutta mielikuvituksellisemman käsikirjoituksen kera.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blue Beetle, 2023, Warner Bros., DC Entertainment, The Safran Company, Warner Bros. Pictures Mexico

Arvostelu: Loma Roomassa (Roman Holiday - 1953)

LOMA ROOMASSA

ROMAN HOLIDAY

Ohjaus: William Wyler

Pääosissa: Audrey Hepburn, Gregory Peck, Eddie Albert, Margaret Rawlings, Harcourt Williams, Hartley Power, Tullio Carminati, Paolo Carlini, Claudio Ermelli, Hans Hinrich ja Alfredo Rizzo

Genre: romantiikka, komedia, draama

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: S

Roman Holiday, eli suomalaisittain Loma Roomassa on Gregory Peckin ja Audrey Hepburnin tähdittämä romanttinen komedia. Dalton Trumbo kynäili elokuvan tarinan ja työsti sen pohjalta käsikirjoituksen John Dightonin kanssa. Jouduttuaan 1940-luvun lopulla Hollywoodin mustalle listalle, Trumbo ei saanut tekstiä eteenpäin ja niinpä Ian McLellan Hunterin piti esittää filmin käsikirjoittajaa, jotta Frank Capra suostui tuottamaan sen. Capran yhtiö päätyi kuitenkin konkurssin partaalle ja hänen täytyi myydä se. Paramount Pictures nappasi lopulta yhtiön ja samalla tämän elokuvan itselleen. Paramount olisi halunnut tehdä elokuvan Yhdysvalloissa, mutta ohjaajan pestin saanut William Wyler vaati, että se kuvattaisiin paikan päällä Italian pääkaupungissa, Roomassa. Paramount suostui, mutta budjettileikkauksen kera, mikä johti siihen, että elokuva jouduttaisiin kuvaamaan mustavalkoisena suunnitellun värikameran sijaan ja miestähdeksi valitun Gregory Peckin rinnalle pitäisi löytää halpa, tuntematon näyttelijä. Pitkän etsintäprosessin jälkeen tekijät päätyivät amerikkalaisyleisölle vielä tuolloin tuntemattomaan brittiläiseen Audrey Hepburniin. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Loma Roomassa sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 20. elokuuta 1953 - tasan 70 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan, tarinan ja puvustuksen palkinnot. Lisäksi elokuva voitti parhaan naispääosan BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään Lomaa Roomassa pidetään mestariteoksena, yhtenä romantiikkagenren merkkielokuvista, sekä ehtana klassikkona. Elokuvan 1950-luvulla leffateatterissa nähnyt isoäitini näytti elokuvan minulle muutama vuosi sitten ja pidin siitä paljon. Kun huomasin Loman Roomassa täyttävän nyt 70 vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi - sekä odotellessani omaa Rooman matkaani tänä kesänä.

Kruununprinsessa Ann on kiertueella Euroopassa ja kun jatkuvat tapaamiset, lehdistötilaisuudet ja muutenkin kiireinen aikataulu alkavat stressata Annia liikaa, tämä päättää karata Rooman yöhön. Ann kohtaa Joe Bradleyn, reportterin, joka päättää pitää ammattinsa salassa, keplotellakseen prinsessalta vuosisadan yksityishaastattelun. Mutta toteutuuko suunnitelma, kun Joe rakastuu Anniin?

Loma Roomassa esitteli aiemmin vain brittileffoja tehneen Audrey Hepburnin maailmalle, joka ihastui nuoreen naisnäyttelijään toden teolla. Hepburnista muodostui nopeasti monien naisten suuridoli, joka keräsi myös valtavaa arvostusta elokuvapiireissä. Heti ensimmäisestä isosta leffastaan, eli tästä, Hepburn voittikin parhaan naispääosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot. Eikä syyttä. Hepburn on fantastinen roolissaan prinsessa Annina, joka turhautuu sääntöihin, aikatauluihin ja muutenkin tiukkaan menoon, jotka piinaavat häntä läpi kiertueensa Euroopassa. Eräänä yönä Roomassa uupunut Ann päättää karata ja törmää Gregory Peckin esittämään Joe Bradleyhyn. Joe on paikallisen jenkkiuutislehden reportteri, joka ei aluksi tunnista siniverisyyttään peittelevää prinsessaa, mutta kun Joe tajuaa, kuka onkaan kyseessä, hän päättää peittää tietämystään ja ammattiaan, saadakseen salakavalasti isoimman kuninkaallishaastattelun koskaan. Ann ja Joe ovat vahvasti kirjoitetut hahmot ja heidän matkaansa lähtee enemmän kuin mielellään. Peck on myös nappivalinta osaansa ja hänen ja Hepburnin väliltä löytyvää voimakasta kemiaa ei voi kieltää. Kuvausten aikana Peck vakuuttui Hepburnin lahjoista niin paljon, että vaati studiota nostamaan tämän nimen julisteessa rinnalleen, kohottamaan naisen mahdollisuuksia voittaa Oscar roolistaan. Hollywood-konkari Peckin aavistukset osuivatkin oikeaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Harcourt Williams ja Margaret Rawlings prinsessan kanssa matkaavina suurlähettiläänä ja kreivittärenä, Hartley Power Joen pomona Hennessynä ja Eddie Albert Joen valokuvaajakaverina Irvinginä. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mainiosti, etenkin Power äksynä sanomalehden johtajana.

Loma Roomassa onnistui ihastuttamaan toisellakin katselukerralla. Kyseessä on erittäin valloittava ja hupaisa romanttinen komedia, johon uppoutuu niin täysillä mukaan, että haikea loppu iskee voimakkaasti tunteisiin. Heti kättelyssä avataan, mistä prinsessan turhautuminen johtuu ja katsoja suorastaan kannustaa Annia livahtamaan vartijoiden ohi palatsista ja oikeasti nauttimaan Roomasta. Kun Ann ja Joe kohtaavat, katsoja pistetään moraalisesti ristiriitaiseen tilanteeseen. Toisaalta Joen haluaisi onnistuvan tavoitteessaan ja saavan haikailemansa jymyjutun, joka saisi hänen pomonsa arvostamaan häntä, mutta samalla Annia käy sääliksi, miehen valehdellessa hänelle voittojen takia. Tästä ristiriidasta huolimatta eriskummallisen parin yhteistä päivää ympäri Rooman jää tuijottamaan lumoutuneena niin päänäyttelijöistä kuin taustalla näkyvästä kaupungista. Kaikki Colosseumista Pantheoniin ovat mukana.

Parituntinen elokuva tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä, sillä se on niin hyvin rakennettu käsikirjoituksensa ja ohjauksensa puolesta. Trumbon teksti on tarinaltaan erinomainen ja muutenkin tekstiltään loistava. Sen pohjalta ohjaaja William Wylerin on ollut helppo ammentaa kohtauksia kuvatessaan. Hiljalleen kehkeytyvä rakkauskertomus ei ole millään lailla väkinäinen tai siirappinen, vaan luonteva ja aidon suloinen. Komediaosastoltaan Loma Roomassa on myös onnistunut tapaus. Mukana on paljon hilpeää sanailua, sekä hupaisaa fyysistä huumoria, ilman, että homma äityy koskaan typeräksi koheltamiseksi. Vaikka katsoja ei täysin hyväksykään Joen aikomuksia, on silti hauskaa seurata, kun tämä yrittää parhaansa mukaan peittää tietämyksensä Annin todellisesta identiteetistä ja työstään. Elokuvan loppuhuipennuksesta on onnistuttu tekemään poikkeuksellinen. Vaikkei se välttämättä johda katsojan odottamaan ja toivomaan tulokseen, on finaali tyydyttävä, liikuttava ja uskottava, toimien kirsikkana taiturimaisesti toteutetun kakun päällä.

Kyseessä on myös teknisiltä ansoiltaan laadukkaasti tehty elokuva. Kuvaus on tyylikästä ja Rooman nähtävyyksiä esitellään tietty läpi keston. Yksi filmin tunnetuimmista kohtauksista onkin Annin ja Joen ajelu kaupungissa. Kohtauksen myötä Vespa-skootterin myyntiluvut kääntyivät hurjaan nousuun ja niistä muodostui varsinainen muoti-ilmiö. Leikkaus on pääasiassa sulavaa. Lavasteet ovat mainiot, asut upeat ja maskeeraukset oivalliset. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja Georges Auricin ja Victor Youngin säveltämät musiikit tehostavat filmiä entisestään.

Yhteenveto: Loma Roomassa on ihastuttava ja erinomainen romanttinen komedia, joka edustaa edelleen lajityyppinsä kiistatonta parhaimmistoa. Elokuva nappaa heti mukaansa ja vie täysin mennessään, kun Annin ja Joen yhteinen päivä Roomassa alkaa. Annia kannustaa nauttimaan vapaudestaan, kun taas Joen kohdalla katsoja pistetään moraaliseen ristituleen. Hahmojen puuhia seuraa hymyssä suin ja parin välille kehkeytyvä romanssi tuntuu käsin kosketeltavan aidolta. Audrey Hepburn ja Gregory Peck loistavat päärooleissa ja heidän väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Peck on tutun karismaattinen itsensä ja palkintonsa ansainnut Hepburn hurmasi täysin ymmärrettävästi yleisöt ympäri maailman. Mahtava meno huipentuu hienolla ja tunteikkaalla tavalla. Ohjaaja William Wyler rakentaa tunnelmaa taiturimaisesti ja Dalton Trumbon käsikirjoitus on erittäin hyvin laadittu. Kaiken kaikkiaan Loma Roomassa on valloittavan ihana rakkaustarina ja yksi niistä elokuvista, mitkä jokaisen kannattaisi katsoa edes kerran elämässään. Yksi romanttisten elokuvien parhaimmistosta yhä 70 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja ehta klassikko!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Roman Holiday, 1953, Paramount Pictures