Arvostelu: Priscilla (2023)

PRISCILLA

Ohjaus: Sofia Coppola

Pääosissa: Cailee Spaeny, Jacob Elordi, Ari Cohen, Dagmara Domińczyk, Tim Post, Lynne Griffin, Daniel Beirne, Rodrigo Fernandez-Stoll, Dan Abramovici, R. Austin Ball, Olivia Barrett, Stephanie Moore, Luke Humphrey ja Evan Annisette

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Priscilla perustuu Priscilla Presleyn omaelämäkertakirjaan Elvis and Me vuodelta 1985. Kirjan pohjalta oli tehty jo kaksiosainen minisarja Elvis and Me vuonna 1988 ja 2020-luvun alussa Sofia Coppola kiinnostui kääntämään kirjan elokuvan muotoon. Coppola oli aikeissa tehdä elokuvan Edith Whartonista, mutta päättikin siirtyä Priscilla-projektiin. Hän sai itse Priscilla Presleyn mukaan vastaavaksi tuottajaksi elokuvaan ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022. Priscilla sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2023, missä elokuva voitti palkinnon parhaasta naispääosasta ja nyt elokuva on saapunut myös Suomeen. Itse yllätyin, kun Coppola ilmoitti tekevänsä elokuvan juuri sen jälkeen, kun Priscillan laulajamiehestä tehtiin elokuva Elvis (2022). Kiinnostuin näkemään leffan toisenlaisesta perspektiivistä ja kävinkin katsomassa Priscillan heti sen ensi-iltaviikolla.

Vuonna 1959 nuori Priscilla Beaulieu tapaa laulajasensaatio Elvis Presleyn ja rakastuu tähän välittömästi. Elvis vastaa tunteisiin ja hetken aikaa suhde miehen kanssa vaikuttaisi onnenpotkulta Priscillalle. Vähitellen tyttö alkaa kuitenkin hoksaamaan, millainen mies onkaan tähti-imagon takana.

Pääroolissa Priscilla Beaulieuna, eli myöhemmin Priscilla Presleynä nähdään Cailee Spaeny, jonka olen aiemmin nähnyt sivurooleissa muun muassa Pacific Rim - Kapinassa (Pacific Rim: Uprising - 2018) ja Mare of Easttown -minisarjassa (2021), joista kummastakaan hän ei kuitenkaan jäänyt erityisemmin mieleeni. Priscillana Spaeny tekee suuren vaikutuksen, enkä malta odottaa, että näen häneltä lisää roolitöitä tulevissa elokuvissa Civil War (2024) ja Alien: Romulus (2024). Hän ansaitsi Golden Globe -ehdokkuutensa ja olisi mielestäni ansainnut myös parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden. Spaeny tulkitsee hienosti Priscillaa, joka esitellään 14-vuotiaana ja sinisilmäisenä tyttönä, joka tietty ihastuu Elvis Presleyyn korviaan myöten heti ensisilmäyksellä, mutta joka leffan myötä muuttuu huomattavasti monisävyisemmäksi henkilöksi.

     Priscillan miehenä, Elvis Presleynä nähdään tällä kertaa Jacob Elordi, joka periaatteessa suoriutuu roolistaan hyvin, mutta joka ei mahda mitään sille, että pari vuotta sitten Elvis-elokuvassa Austin Butler teki niin lähtemättömän ja säkenöivän vaikutuksen, ettei Elordi millään yllä samaan. Siinä, missä Butler tuntui muuttuvan täysin Elvikseksi, Elordi tuntuu vain näyttelevän laulajaa. Butlerin ja Elordin roolityöt eroavat myös siinä, kuinka Elvis elokuvissa esitellään. Siinä, missä Elvis-leffa keskittyi legendaarisen laulajan elämäntarinan kertomiseen, Priscilla näyttää lähinnä Elviksen toista puolta. Tämän elokuvan Elviksestä kuoritaan pikkuhiljaa hurmaava ulkoasu pois ja jäljelle jää manipuloiva narsisti ja hyväksikäyttäjä, joka murtaa Priscillaa vähitellen lisää ja lisää. Elokuvaa ei kuitenkaan kiinnosta ryhtyä tutkimaan, mistä miehen käytös johtuu, vaan kuvaus on aika mustavalkoisen tuomitseva. Elviksen ja Priscillan tytär Lisa Marie ei ehtinyt nähdä elokuvaa ennen kuolemaansa, mutta hän luki sen käsikirjoituksen ja haukkui sen täysin säälittä loukkaavana kuvauksena isästään. Priscillastahan elokuva taas maalailee varsin puhtoisen kuvan, jättäen pois naisen paheet ja salasuhteet, viitaten vain lopussa nopeasti orastavasta suhteesta karateopettaja Mike Stonen (Evan Annisette) kanssa.

Priscilla jätti minut aika ristiriitaisiin fiiliksiin. Siitä löytyy paljon hyvää, lähtien Spaenyn vahvasta roolisuorituksesta ja Spaenyn ja Elordin välisestä väkevästä kemiasta, mutta samalla elokuvassa on ratkaisuja, jotka tökkivät ikävästi. Elokuva lähtee todella lupaavasti käyntiin. Priscillan ja Elviksen ensikohtaaminen on onnistuneesti luotu ja tytön naiivi ihastuminen unelmapoikaystävältä vaikuttavaan Elvikseen on hyvin rakennettu. Suhteen muodostuminen kerrotaan sujuvasti ja Elviksen ikävämmän puolen paljastuminen tapahtuu toimivasti pikkuhiljaa. Miehestä välittyy heti hieman luotaantyöntävä aspekti ja tämä vain voimistuu, kun Elvis alkaa kohtaus kohtaukselta määrätä enemmän Priscillan elämää - mitä tämä saa tehdä, miten tämä saa pukeutua ja miltä tämän kuuluu näyttää. Kytevät konfliktit eivät kuitenkaan purkaudu yhtä voimakkaasti kuin voisi toivoa.

Elokuva jää muutenkin loppupeleissä hieman pinnalliseksi ja mustavalkoiseksi kuvaukseksi monimutkikkaasta suhteesta ja monimutkikkaista ihmisistä. Sofia Coppola on selvästi halunnut tehdä totaalisesti erilaisen elokuvan kuin Baz Luhrmann oman Elvis-leffansa kanssa. Hän on päättänyt perehtyä ikävään kotielämään kaiken glamourin ja parrasvalojen takana, mutta kuvaus jää samalla hyvin yksipuoleiseksi. On oiva tehokeino, että kun Elvis lähtee kiertueelle tai tekemään uutta elokuvaa, seuraammekin Priscillaa, kun tämä jää Gracelandiin tekemään... noh, periaatteessa ei mitään, sillä hän ei saanut tehdä juuri mitään. Toisin kuin Luhrmannin räväkkä ja sähäkkä filmi, Priscilla on huomattavasti hitaampi teos. Kun Priscilla vain odottaa päivätolkulla miehensä paluuta, lukien lööppejä Elviksen suhteista naisnäyttelijöiden kanssa, hitaus on erinomainen tehokeino.

Samalla Priscilla jättää katsojan liiankin etäiseksi Elviksestä. Välillä tuntuu siltä, että elokuva vaatii sen, että katsoja on nähnyt myös Luhrmannin filmin, jotta Elviksen ikäviä puolia voi ymmärtää. Luhrmannin leffassa dominoinut Eversti-hahmo kontrolloi Elvistä, joka puolestaan purki ikävää tunnettaan tyttöystäväänsä. Kun Priscillassa Eversti vain mainitaan nopeasti pari kertaa, katsojan ei edes anneta päästä Elviksen pään sisälle. Laulaja esitetään pelkkänä pintaraapaisuna, murjottavana ja tympeänä miehenä. Niin Elviksessä kuin Priscillassa artistista näytetään vain yhdenlainen tulkinta, eri puolet samasta kolikosta. Totuus Elviksestä on luultavimmin jotain näiden kahden tulkinnan väliltä.

Tiedän, että olen nyt käyttänyt ison osan tekstistä puhuakseni Elviksestä, vaikka elokuvassa on kyse Priscillasta. Tai siinä pitäisi olla kyse hänestä. Henkilön sijaan elokuva tuntuu lopulta enemmän kuvaukselta Priscillan suhteesta Elvikseen, mitä korostaa se, että elokuva loppuu myrkyllisen parisuhteen päättymiseen. Minua jäi harmittamaan, ettei elokuva jatka siitä ja näytä Priscillaa ilman Elvistä. Mies oli toki todella merkittävä osa hänen elämäänsä ja elokuvan pohjana toimiva kirja oli nimeltään Elvis and Me, mutta samalla tämä veto rajaa asioita liikaa. Priscilla ja Elvis erosivat vuonna 1973, minkä jälkeen Priscilla pääsi vihdoin luomaan omaa uraansa. Hän esimerkiksi näytteli naispääosaa Mies ja alaston ase -hittikomedioissa (The Naked Gun - 1988-1994), toimi aktivistina ja hurahti myöhemmin skientologiaan. Koen outona, että kun puikoissa pyörii vielä Sofia Coppolan kaltainen elokuvantekijä, niin hän määrittää naishahmoaan tämän miehen kautta, eikä naisen itsensä kautta.

Teknisiltä ansioiltaan Priscilla on taitavasti tehty, joskin valaisussa minua turhautti sama kuin monissa muissakin nykypäivän leffoissa. Kuvassa näkyy, että lamput ovat päällä, mutta silti huoneet ovat oudon pimeät ja näyttelijöiden kasvot jatkuvasti varjossa. Kameratyöskentely on kuitenkin oivallista ja leffa on pääasiassa sujuvasti leikattu. Värimäärittelyssä korostetaan mainiosti Priscillan tunnetiloja. Ennen Elviksen kohtaamista Priscillan elämä on ankean harmaata ja Elvis tuo mukaan väriä. Kun Priscilla on yksin kotona, odottamassa Elvistä, kohtaukset ovat taas tylsän värittömiä. Lavasteet ovat hienot, samoin asut. Priscillan kohdalla maskeerauksissa on onnistuttu hienosti, mutta Elviksen kohdalla taas mitä pidemmälle leffa etenee, sitä enemmän Elordi näyttää vain Elvis-imitoijalta, etenkin kaameiden feikkipulisonkiensa kanssa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja pidin paljon siitä, että elokuvassa ei kuulla lähes yhtään Elviksen kappaleita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Priscilla, 2023, American Zoetrope, The Apartment, Fremantle

Arvostelu: Lost in Translation - 2003)

LOST IN TRANSLATION

Ohjaus: Sofia Coppola

Pääosissa: Bill Murray, Scarlett Johansson, Giovanni Ribisi, Anna Faris, Fumihiro Hayashi, Catherine Lambert ja Yutaka Tadokoro

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 12

Lost in Translation on Bill Murrayn ja Scarlett Johanssonin tähdittämä elokuva. Ohjaaja-käsikirjoittaja Sofia Coppola ihastui Japanin pääkaupunkiin Tokioon, vietettyään siellä pitkiä aikoja 1990-luvulla. Esitellessään Tokiossa esikoiselokuvaansa The Virgin Suicides (1999), Coppola sai idean uuteen filmiin, jota hän ryhtyi kirjoittamaan palattuaan Yhdysvaltoihin. Hän sai rahoituksen käsikirjoitukselleen ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2002. Lopulta Lost in Translation sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 29. elokuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli minimaaliseen budjettiinsa nähden jättihitti ja kriitikot ylistivät leffaa. Elokuva sai muun muassa neljä Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus ja miespääosa), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus ja naispääosa), joista se voitti parhaan komediaelokuvan, miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kahdeksan BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan, naispääosan ja leikkauksen palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lost in Translationia, mutta olin toki tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Entinen elokuvatähti Bob Harris matkustaa Tokioon kuvaamaan viskimainosta. Vastavalmistunut Charlotte on Tokiossa valokuvaajamiehensä kanssa. Elämiinsä turhautuneet Bob ja Charlotte kohtaavat hotellin baarissa ja heidän välille muodostuu odottamaton yhteys.

Esimerkiksi Ghostbuster - haamujengistä (Ghostbusters - 1984) tunnettu koomikko Bill Murray näyttelee Bob Harrisia, entistä elokuvatähteä, joka tienaa nyt rahaa lähinnä esiintymällä mainoksissa. Coppola kirjoitti Bobin juurikin Murrayn näyttelemäksi ja taivuttelikin pitkään Murrayta mukaan leffaan. Murray todella on nappivalinta rooliin. Hän tulkitsee erinomaisesti hahmonsa monimutkikkaita tuntemuksia läpi leffan. Bob pohtii paikkaansa nykymaailmassa, missä häntä ei enää palkata isojen leffojen pääosiin. Avioliittokaan ei suju kummoisesti. Murray viestii paljon jo pelkillä silmillään, Bobin katsellessa usein ympärilleen ja kokien itsensä täysin ulkopuoliseksi. Koin hahmon osittain todella samaistuttavaksi ja säälin sitä, millaiseksi Bobin elämä on muuttunut, vaikka hänen taustojaan ei sen kummemmin näytetä.

     Nykyään Marvel-elokuvien Black Widow -sankarina tunnettu Scarlett Johansson taas esittää Charlottea, vastikään Yalen yliopistosta valmistunutta nuorta naista, joka on matkustanut Tokioon valokuvaajamiehensä (Giovanni Ribisi) kanssa. Siinä, missä John-mies hyppää heti kaupungin vilinän vietäväksi, Bobin tavoin myös Charlotte kokee voimakasta tunnetta siitä, ettei kuulu joukkoon. Eipä siis ihme, että kun hahmot kohtaavat, heidän välilleen muodostuu heti yhteys ymmärryksestä. Johanssonkin on loistava valinta omaan osaansa, esittäen hyvin hahmonsa turhautumista elämäntilanteeseensa. Ribisi ei paljoa pääse esille miehenä, mutta sen sijaan Scary Movie -parodioista (2000-2013) tuttu Anna Faris tekee hilpeän sivuroolin nousevana näyttelijätähti Kellynä.

Lost in Translation osoittautui kehujensa arvoiseksi teokseksi, jonka hieman melankoliseen ja erilaiseen... no, ei nyt ihan "rakkaustarinaan", mutta johonkin sen tyyppiseen uppoutuu täysillä mukaan. Olen itse kokenut oloni vähän väliä elämäni aikana ulkopuoliseksi, joten minun oli todella helppo ymmärtää ja samaistua Bobin ja Charlotten olotiloihin. Niinpä onkin hienoa, kun hahmot vihdoin tapaavat toisensa ja ensi kertaa löytävät jotain oikeasti erityistä Japanin matkojensa aikana. Homma ei kuitenkaan millään voi edetä todellisen romanssin puolelle niin hahmojen kuin katsojankin harmiksi, kummankin ollessa naimisissa toisen kanssa. Bobin ja Charlotten välinen yhteys on kaikessa epätavanomaisuudessaan todella kiehtova ja Murrayn ja Johanssonin väliltä löytyy yllättävänkin voimakasta kemiaa. Niinpä heidän kohtauksiaan on kaikessa haikeudessaankin ilo seurata.

Elokuva ei ole kuitenkaan vain surumielinen kuvaus kahdesta yksinäisestä ihmisestä, jotka eivät voi saada toisiaan. Lost in Translationista löytyy paljon hupiakin. Bobin viskimainosten kuvauskohtaukset ovat todella lystikästä seurattavaa. Ohjaaja (Yutada Tadokoro) antaa ohjeita japaninkielellä minkä kerkeää ja Bobin tulkki (Akiko Takeshita) kääntää tämän todella yksinkertaistettuna näyttelijälle (esimerkiksi tästä tulee leffan nimi), mikä saa Bobin täysin hämilleen. Hersyvän hauska on myös kohtaus, jossa jonkin sortin prostituoitu (Nao Asuka) saapuu Bobin huoneeseen ja ryhtyy käyttäytymään todella kummallisesti.

Leffaa voi katsoa myös oivaltavana kuvauksena materialismin ja hetkessä elämisen eroista. Bobin vaimo lähettää miehelle jatkuvasti kuvia kaapeista tai värivaihtoehtoja uudelle matolle, mistä Bob ei ole kiinnostunut lainkaan. Charlotte taas ei samaistu miehensä hössötykseen. Kumpikin kokee modernin Japanin kapitalismivouhotuksen ylitsevuotavana ja haluaa keskittyä enemmän yksinkertaisista jutuista löytyvään onneen. Vanhoja tapoja ja kulttuuria arvostava puoli Japanista lumoaa Charlottea enemmän. Samalla tavalla Bobin ja Charlotten yhteys iskee kumpaankin lujaa, sillä se tapahtuu juuri nyt, eikä se luultavasti ole pysyvä asia tulevaisuudessakin.

Sofia Coppola sai paljon kuraa niskaansa näyteltyään isänsä Francis Ford Coppolan elokuvassa Kummisetä osa III (The Godfather Part III - 1990). Lost in Translationissa Coppola osoittaa, että hän kyllä kuuluu leffojen pariin, mutta kenties mieluummin kameran taakse. Niin hänen ohjauksensa kuin käsikirjoituksensa ovat erittäin mainiot. Luultavasti lähes kaikki muut olisivat kohdelleet tarinaa eri tavalla, mutta Coppola työstää sen moniulotteisemmaksi ja omalla tavallaan kunnianhimoisen epäselväksikin. Hän saa päänäyttelijöistä kaiken irti ja usein heidän katseensa kertoo enemmän kuin heidän sanansa. Elokuva on myös taidokkaasti kuvattu. Toteutuksessa on paikoitellen jotain hieman satumaista ja unenomaista, mitä korostaa Kevin Shieldsin, Brian Reitzellin ja Roger Joseph Manning Jr:n musiikit. Leikkaus on sujuvaa, lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailma on hyvin rakennettu.

Yhteenveto: Lost in Translation on hieno ja epätavanomainen "rakkauselokuva", jos sitä sellaiseksi voisi edes mieltää. Parisuhteissaankin yksinäisten ihmisten kohtaamista jämähtää seuraamaan kiinnostuneena, etenkin kun pääosanäyttelijöiden Bill Murrayn ja Scarlett Johanssonin väliltä löytyy hyvää kemiaa. Murray ja Johansson ovat nappivalinnat rooleihinsa ja tulkitsevat hahmojensa tuntemuksia taidokkaasti. Katsojana on helppo samaistua heidän fiilikseen, että he ovat läheistensäkin seurassa ulkopuolisia. Vaikka meno onkin haikeaa ja melankolista, elokuvasta löytyy paljon lystikkäitäkin hetkiä. Sofia Coppolan käsikirjoitus on todella vahva ja tavanomaisista rakkaustarinoista poikkeava, jolloin katsojan on vaikea sanoa, mihin homma johtaa. Se pitää myös sisällään mielenkiintoista syventymistä Japaniin, jossa perinteiset tavat ja moderni kapitalismi ovat hassussa ristiriidassa keskenään. Lisäksi Coppola esittelee lahjojaan ohjaajana. Lost in Translation on todella onnistunut filmi, jota suosittelen kaikille, jotka tykkäävät rakkaustarinoista, mutta eivät halua nähdä niiden kulkevan perinteisiä reittejä, sekä jokaiselle, joka on tuntenut olonsa yksinäiseksi jossain kohtaa elämänsä aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lost in Translation, 2003, Focus Features, Tohokushinsha Film Corporation, American Zoetrope, Elemental Films

Arvostelu: Kummisetä osa III (The Godfather Part III - 1990)

KUMMISETÄ OSA III

THE GODFATHER PART III

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Al Pacino, Andy García, Talia Shire, Diane Keaton, Sofia Coppola, Eli Wallach, Franc D'Ambrosio, Joe Mantegna, Bridget Fonda, George Hamilton, Raf Vallone, Donal Donnelly, Al Martino, Mario Donatone, Helmut Berger ja Vittorio Duse
Genre: draama, rikos
Kesto: 2 tuntia 42 minuuttia - Mario Puzo's The Godfather, Coda: The Death of Michael Corleone: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Mario Puzon kirjaan perustuva elokuva Kummisetä (The Godfather - 1972) oli valtava menestys, joka keräsi kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta, sekä kahmi palkintoja eri gaaloissa, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Myös Kummisetä osa II (The Godfather Part II - 1974) oli palkintoja ja kehuja saava hitti. Alunperin ohjaaja Francis Ford Coppola koki jatko-osan toimineen tarinan päätöksenä ja aikoi siirtyä kokonaan muihin projekteihin. Kuitenkin kun hänen elokuvansa Suoraan sydämestä (One from the Heart - 1982) oli valtava taloudellinen pettymys, Coppola päätti lopulta suostua Paramount-studion pyyntöihin tehdä kolmas Kummisetä-elokuva. Kirjailija Puzo kehitteli kolmososalle tarinan, jonka pohjalta Dean Riesner työsti käsikirjoituksen. Coppola ei kuitenkaan ollut tyytyväinen tekstiin ja kirjoittikin sen kokonaan uusiksi Puzon kanssa. Kuvaukset käynnistyivät ja Kummisetä osa III sai ensi-iltansa joulukuussa 1990, jopa kuusitoista vuotta edellisen elokuvan ilmestymisen jälkeen. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai huomattavasti edeltäjiään heikomman vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta. Siitä huolimatta elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, kuvaus, lavastus, leikkaus ja laulu), sekä seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, käsikirjoitus, musiikki ja laulu), voittamatta niistä yhtään. Sen sijaan leffa "voitti" kaksi Razzie-palkintoa huonoimmasta naissivuosasta ja uudesta tähdestä. Itse olin nähnyt kaksi ensimmäistä Kummisetää joitain vuosia sitten, mutten ollut koskaan aiemmin nähnyt trilogian huipennusta. Kun huomasin ensimmäisen Kummisedän täyttävän tänä vuonna 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella niin sen kuin sen jatko-osat. Pari kuukautta Kummisetä osa II:n katselun jälkeen katsoin viimeinkin Kummisetä osa III:n.

Vuonna 1979 tekojensa syyllisyydestä musertunut Michael Corleone yrittää vanhoina päivinään siirtyä pois rikollisilta poluilta. Tehdessään diiliä Vatikaanin pankin kanssa, Michael joutuu kuitenkin keskelle sotkua, kun hänen veljenpoikansa Vincent Mancini ajautuu riitoihin rikolliskilpailijansa Joey Zasan kanssa.

Al Pacino nähdään kolmatta ja viimeistä kertaa Michael Corleonen roolissa. Annettuaan käskyn veljensä murhasta, Michaelia on ruvennut painamaan syyllisyys, minkä takia hän yrittää luopua mafiapuuhista ja viedä toimiaan laillisempiin suuntiin ennen kuolemaansa. Pacino tulkitsee jälleen kerran hahmoaan hienosti, erityisesti, kun pääsemme nyt näkemään hyvin erilaisia puolia ikääntyvästä Michaelista. On ollut mielenkiintoista seurata Michaelin matkaa läpi trilogian ja tässä hänen tarunsa viedään hyvin päätökseensä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. ohjaaja Coppolan sisko Talia Shire Michaelin Connie-siskona, Diane Keaton Michaelin ex-vaimo Kayna, ohjaajan tytär Sofia Coppola ja Franc D'Ambrosio Michaelin ja Kayn lapsina Maryna ja Anthonyna, Andy García Michaelin veljenpoikana Vincent "Vinnie" Mancinina, Joe Mantegna tämän kilpailijana Joey Zasana ja Raf Vallone Michaelia Vatikaani-asioissa auttavana kardinaali Lambertona, minkä lisäksi Al Martino tekee lyhyesti paluun laulaja Johnny Fontanena. Shire saa paremmin ruutuaikaa ja tekemistä kuin aiemmin trilogiassa, minkä lisäksi myös Keaton nostetaan hyvin esille, Kayn ja Michaelin keskustellessa suhteensa epäonnistumisista. Roolistaan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet saanut García on nappivalinta Vinnien osaan, kanavoiden roolityössään Pacinon henkeä kahdesta ensimmäisestä Kummisedästä. D'Ambrosio pääsee vain hetkittäin näyttämään kykyjään Anthony-poikana, kun taas Sofia Coppola on aivan liikaa ruudulla Mary-tyttärenä. Ei ole mikään ihme, että Coppola "voitti" suorituksellaan huonoimman naissivuosan ja uuden tähden Razzie-palkinnot; niin pökkelö hän roolissaan on. Coppolalle tuottaa suuria vaikeuksia ilmaista uskottavia tunteita tai puhua repliikkejään luontevasti. On selvää, että hän sai roolin puhtaasti ohjaajaisänsä kautta ja viimeisenä oljenkortena. Maryn rooli taisi olla alusta asti kirottu, sillä aluksi rooliin valittu Julia Roberts jätti projektin muiden töiden takia, Rebecca Schaefferin oli tarkoitus koe-esiintyä rooliin, mutta hänet murhattiin ja myöhemmin valittu Winona Ryder poistui elokuvasta viime hetkellä vakavan heikkohermoisuuden takia. Laulajatähti Madonna yritti saada roolin, mutta ohjaaja Coppola koki hänet liian vanhaksi osaan. Onneksi Sofia Coppola on myöhemmin osoittanut lahjansa kameran takana, seuratessaan isänsä jalanjälkiä ohjaajana.

Aloitin Kummisetä osa III:n katsomisen hieman ristiriitaisin tuntein. Olin erittäin innoissani siitä, että näkisin vihdoin, kuinka trilogia päättyy, mutta samalla minua epäilytti, sillä olin kuullut elokuvasta ennakkoon niin vaihtelevia mielipiteitä. Jotkut sanovat, että se on aliarvostettu, kun taas jotkut ovat sitä mieltä, että se on huono teos ja jopa vesittää koko trilogian. Kerran kun mainitsin eräälle, että olen nähnyt vain kaksi ensimmäistä Kummisetää, minulle sanottiin, ettei minun kannata koskaan katsoa kolmatta. Nyt kun olen viimein nähnyt Kummisetä osa III:n, täytyy todeta, että olin tyytyväinen näkemääni. Ei elokuva ole edeltäjiensä veroinen, muttei mielestäni haukkujensakaan arvoinen - pois lukien toki Sofia Coppolan roolisuoritus. Se on oikein mainio filmi ja kuten jo sanoin, on mielenkiintoista nähdä, kuinka Michael Corleonen tarina ja matka rikollisuuden parissa viedään päätökseensä.

Tämänkin Kummisetä-teoksen kesto lähentelee jopa kolmea tuntia, vaikka kyseessä onkin trilogian lyhyin osa. On pakko myöntää, että tätä katsoessa pitkä kesto kyllä tuntui paikoitellen, sillä tarina ei ole yhtä mukaansatempaava kuin edellisissä osissa. Vaikka päätarina Michaelin ikääntymisestä, rikollisuudesta poistumisesta ja seuraajan valitsemisesta Corleonen rikollisperheen johtoon on onnistunut, löytyy seasta hieman tylsähköjä sivuraiteita. Koko Vatikaaniin liittyvä talousjuonittelu on hieman kömpelösti toteutettu ja loppupeleissä voi huomata, kuinka vähän siitä onkaan kiinnostunut. Siihen liittyvät kohtaukset tuntuivat muuta leffaa raskassoutuisemmilta. Parasta Vatikaaniin liittyvässä kuviossa on oikeastaan kohtaus, missä Michael vihdoin tunnustaa tekonsa kardinaalille ja Pacino pääsee tosissaan loistamaan.

Kiinnostavimmat puolet elokuvassa liittyvät kuitenkin Michaelin ja Vinnien juonikuvioihin ja kuinka hahmoja peilataan hyvin toisiinsa. Garcían roolityöstä löytyy tosiaan paljon samaa kuin Pacinosta kahdessa ensimmäisessä Kummisedässä, mutta hänen hahmonsa on erilainen. Siinä, missä Michael aloitti matkansa vahvasti kieltäytyen roolista Corleonen perheen puuhissa, Vinnie olisi innokkaasti näyttämässä kykyjään rikollishommissa. Vinnien eteneminen urallaan ja Michaelin pahan vallan hiipuminen johtavat todella jännittävään ja tehokkaaseen loppuhuipennukseen. Jos toisen tunnin aikana Vatikaanikuviot saivat pienesti pitkästymään, viimeinen vajaa tunti pitää tiukasti mukanaan ja saa sydämen lyömään kovempaa, kun Kummisetä-trilogia viedään tyylikkäästi päätökseensä.

Ohjaajana toimii tietty edellisetkin osat ohjannut Francis Ford Coppola. Vaikka Coppola näyttääkin lahjakkuutensa jälleen, ei Kummisetä osa III:sta löydy samaa intohimoa ja vimmaa kuin kahdesta edeltäjästään. Tämä johtuu varmasti siitä, että kuten alussa kerroin, Coppola koki pitkään tarinan päättyneen Kummisetä osa II:n myötä. Coppolan ja Puzon työstämä käsikirjoitus on oivallinen, joskin turhan monimutkikas ja epätasainen tietyissä puolissa. Tekniseltä puoleltaan elokuva on tietty huippuluokkaa. Kuvaus on erinomaista ja siinä hyödynnetään samaa valo-varjo-kikkailua ja väreillä leikittelyä kuin edeltäjissä. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat näyttävät ja äänimaailma hyvin rakennettu. Tällä kertaa musiikeista vastaa ohjaajan isä Carmine Coppola, joka oli edellisissä osissa auttanut Nino Rotaa melodioissa. Carmine tekee oivaa työtä ja hyödyntää tietty Rotan sävelmiä läpi leffan.

2010-luvun lopulla Coppola palasi takaisin Kummisetä osa III:n pariin, koettuaan pitkään, ettei elokuvan teatterijulkaisusta tullut sellainen kuin hän olisi halunnut. Vuonna 2020 hän julkaisikin uudestaan leikatun version filmistä, joka kantaa vähän liiankin paljastavaa nimeä (eli nyt, jos et ole elokuvaa nähnyt, kannattaa lukeminen lopettaa tähän) Mario Puzo's The Godfather, Coda: The Death of Michael Corleone. Uusi leikkaus on muutaman minuutin teatteriversiota lyhyempi, siinä on erilainen alku ja loppu, jotkut kohdat on leikattu pois ja joidenkin hetkien paikkaa on vaihdettu. Itse katsoin elokuvasta alkuperäisen teatteriversion.

Yhteenveto: Kummisetä osa III on erittäin mainio päätös upealle trilogialle, vaikka jääkin pahasti edellisten osien varjoon. Al Pacino jatkaa loppuun asti loistotyötään Michael Corleonena ja on kiehtovaa seurata, kuinka hahmon tarina viedään loppuunsa. Hahmon vaikeita suhteita perheenjäseniinsä syvennetään oivallisesti, näyttäen Michaelin kertomuksen traagisuutta. Andy García toimii todella hyvänä tulokkaana Vinnien osassa, joka olisi innokkaasti nousemassa Corleonen perhebisnesten johtoon. Nämä kuviot vangitsevat, mutta sen sijaan Vatikaaniin liittyvät jutut saavat noin kolmituntisen leffan laahaamaan aika ajoin. Elokuvan kompastuskivenä toimii myös Sofia Coppolan kehno roolisuoritus Michaelin tyttärenä. Francis Ford Coppola suoriutuu ohjaajana jälleen pätevästi, joskin hänen työstään ei löydy samaa intoa kuin kahdessa aiemmassa Kummisedässä. Tekniseltä puoleltaan filmi on myös onnistunut. Kummisetä osa III ei ole edeltäjiensä veroinen mestariteos, mutta se on silti oikein hyvä rikosdraama ja toimiva huipennus trilogialle. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Godfather Part III, 1990, Paramount Pictures, Zoetrope Studios

Arvostelu: The Beguiled / Lumotut (2017)

THE BEGUILED (2017)

LUMOTUT

Ohjaus: Sofia Coppola
Pääosissa: Nicole Kidman, Colin Farrell, Kirsten Dunst, Elle Fanning, Oona Laurence, Angourie Rice, Emma Howard ja Addison Riecke
Genre: draama, romantiikka, jännitys
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

The Beguiled, eli suomalaisittain Lumotut perustuu Thomas P. Cullinanin samannimiseen kirjaan vuodelta 1966. Kirjan pohjalta tehtiin jo vuonna 1971 elokuva nimeltä The Beguiled, jonka pääosassa nähtiin lännenleffoista tunnettu Clint Eastwood. Tämä teos on siis uudelleenfilmatisointi, jollaisia monet elokuvafanit nykypäivänä inhoavat. Jopa ohjaaja Sofia Coppola inhoaa niitä, mutta kun hän näki Eastwoodin tähdittämän leffan, hän alkoi miettiä, miten voisi itse toteuttaa tarinan. Niinpä filmin suunnittelu lähti liikkeelle ja syksyllä 2016 alkoivat kuvaukset. The Beguiled sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla ja Coppola voitti siitä parhaan ohjaajan palkinnon. Leffa on ilmestynyt jo monissa muissakin maissa ja nyt se on saamassa ensi-iltansa myös Suomessa. Elokuva herätti huomioni, kun näin ketkä sitä tähdittävät. En kuitenkaan erityisemmin kiinnostunut, sillä filmin lajityyppi ei vaikuttanut sellaiselta, mitä yleensä jaksan katsoa. Päätin kuitenkin näyttelijöiden takia antaa leffalle mahdollisuuden ja menin katsomaan The Beguiledin. Hyvä niin, sillä se, minkä luulin olevan puuduttava tarina hienoista leideistä, olikin jotain hyvin erilaista ja jännittävämpää...

Vuonna 1864 Yhdysvalloissa käytiin sisällissotaa pohjois- ja etelävaltioiden välillä. Jälkimmäisiä edustavan tyttökoulun oppilaat löytävät metsästä haavoittuneen pohjoisvaltion sotilaan ja päättävät hoitaa tämän kuntoon.

Tyttökoulun johtajaa, neiti Martha Farnsworthia näyttelee Nicole Kidman. Neiti Farnsworth on varautunut nainen, jonka luottamus pitää todella ansaita. Hän vaikuttaa tiukalta, mutta jos hän luottaa täysillä, on hän erittäin mukava. Läpi leffan voi nähdä, että koulun tytöt ovat hänelle äärimmäisen tärkeitä ja hän tekisi kaikkensa suojellakseen heitä. En kovin paljoa pidä Nicole Kidmanista näyttelijänä, mutta yllätyin positiivisesti, sillä tässä hän onnistuu mainiosti ja sopii rooliinsa.
     Pohjoisvaltion sotilasta, luutnantti John McBurneya esittää Colin Farrell, joka on paikoitellen jopa loistava roolissaan. Luutnantti McBurneyhin on luotu oivallista jännitettä, joka saa katsojan miettimään, onko hän hyvä ihminen ja antaa tyttöjen olla rauhassa, vai odottaako hän vain toipumistaan, jotta voisi hyökätä kaikkien kimppuun? Voi olla myös vaikeaa päättää, kumman haluaisi mieluummin käyvän toteen.
     Elokuvassa nähdään Sofia Coppolan luottonäyttelijä Kirsten Dunst opettaja Edwinana. Dunst on aiemmin näytellyt pääosaa Coppolan elokuvissa The Virgin Suicides (1999) ja Marie Antoinette (2006), sekä esitti itseään leffassa The Bling Ring (2013). Kidmanin tapaan en ollut kovin innoissani siitä, että Dunst esiintyisi filmissä, mutta olin taas positiivisesti yllättynyt ja Dunst on oikein hyvä herkän opettajan roolissa.
     Koulun oppilaita ovat todella nuori Amy (Oona Laurence), luutnantti McBurneysta kiinnostunut Alicia (Elle Fanning), hienostuneeksi itseään luuleva Jane (Angourie Rice), sekä pahasti taka-alalle jäävät Marie (Addison Riecke) ja Emily (Emma Howard), jotka näkyvät aina välillä, mutta joille ei ole kirjoitettu kunnon persoonia. Elle Fanning on mielestäni osoittautunut Dakota-siskoaan selvästi paremmaksi näyttelijäksi, joten olin kiinnostunut, miten hän suoriutuisi tässä. Valitettavasti Fanning on usein liian vaisu, vaikka häneltä löytyy onneksi myös hyviäkin hetkiä. Angourie Ricen tuoma ylimielinen asenne tekee Janesta ärsyttävän, mutta Amysta on saatu aikaiseksi kiltti tyttö, joka ei halua kenellekään pahaa.

Elokuva alkaa mielenkiintoisesti ja katsojaa kiehtoo välittömästi leffan maalauksellinen ulkonäkö. Kun luutnantti McBurney löytyy metsästä ja hänet viedään koululle, filmi alkaa muistuttaa sellaista draamailua, mitä hieman pelkäsinkin näkeväni. Mukana on kuitenkin niin vaikuttavan tyylikäs toteutustapa, että leffa pystyi pitämään kiinnostukseni yllä. Naishahmot (Janea lukuunottamatta) eivät onneksi olekaan yliampuvan hienoja, jolloin hyvin nopeasti voi päätellä, ettei elokuvassa tulla näkemään minkäänlaisia hienostojuhlia yms. Romantiikkaa on tietty mukana ja kuten arvata saattaa, kun koulun naisväki ei ole pitkään aikaan miestä nähnyt, herättää luutnantti jokaisessa jonkinlaisia tunteita, joten kolmiodraamaa saadaan jossain kohtaa. Yllätyin todella positiivisesti (vielä enemmän kuin siitä, että Kidman ja Dunst olivat hyviä), miten kolmiodraamailut oli toteutettu. Mukana on tosiaan erittäin oivallista jännitettä, sillä sen lisäksi, että katsojana pohtii, millainen henkilö luutnantti McBurney todellisuudessa onkaan, leffa pistää miettimään, millaisia koulun naiset ovat ja mitä he ovat valmiita tekemään saadakseen sotilaan itselleen?

The Beguiled ei ole kauhuelokuva, mutta kauhuelementtejä siinä on. Perinteisiä äkkisäikäytyksiä on kuitenkin turha odottaa ja pelko on enemmän sellaista, mitä vanhoissa filmeissä on totuttu näkemään ja mitä ei nykypäivänä enää usein nähdä. Mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä enemmän jännityskin tiivistyy. Tunnelma on rakennettu todella hyvin läpi teoksen, vaikkakin se on välillä hieman tylsä. Paikoitellen jotkut kohdat ovat ylinäyteltyjä, mikä vie niistä hieman makua, mutta loppujen lopuksi on upea ratkaisu, ettei teoksella oikeastaan ole hyvää ja pahaa, vaan kaikessa tuntuu olevan jotain hieman kieroa. The Beguiled onkin kieroutunut ja lähellä ollakseen todella hyvä elokuva. Harmillisesti siinä on jotain, joka ei ole onnistunutta, enkä ole edes varma, mistä on kyse. Jokin kokonaisuudessa vain ei onnistu tavoittamaan minua kuten sen kuuluisi, jolloin filmi jää vain hyväksi. Aion kuitenkin katsoa teoksen joskus uudestaan siinä toivossa, että se iskisi paremmin, kun odotukseni ovat korkeammalla kuin ensimmäisellä näkemiskerralla.

Ohjaaja Sofia Coppola on onnistunut erinomaisesti The Beguiledin visuaalisessa ilmeessä ja hän on tehnyt hyvää työtä tunnelman parissa. Hän on myös käsikirjoittanut elokuvan ja hoitanut senkin homman oivallisesti. Filmi on kuvattu todella upeasti. Muutamia epätarkkoja kuvia on livahtanut mukaan, mutta pääasiassa kuvat ovat tyylikkäitä, tasaisia ja niiden sommittelu tuo paikoitellen mieleen maalaukset. Värimäärittelyllä kuva on saatu jokseenkin ankean harmahtavaksi, mutta visuaalisuudessa on silti jotain kaunista. Leikkaus on sujuvaa, eikä suurimmaksi osaksi haittaa leffan hidastempoisuus. Puvustus, lavastus ja maskeeraus tuovat täydellisesti ajankuvaa mukaan ja ne ovat taidokkaasti toteutetut. Äänimaailma on lumoava ja sitä korostaa se, ettei elokuvassa ole lähes ollenkaan musiikkia mukana. Yleensä pidän erittäin paljon siitä, jos leffaan on sävelletty musiikkia, mutta tässä tapauksessa musiikittomuus tarjoaa oman hienoutensa. Hieman jopa harmittaa, että pariin kohtaan on pitänyt lisätä outoa huminaa, sillä ainoat musiikit olisi voinut jättää tyttöjen soitettavaksi.

Yhteenveto: The Beguiled vaikuttaa aluksi vain ihan kivalta rakkaustarinalta, mutta onkin todellisuudessa hyvä ja hieman kieroutunut teos, josta löytyy jopa kauhuelementtejä. Elokuva on mielenkiintoinen ja siinä on rakennettu tunnelma mainiosti, vaikka paikoitellen se tuntuukin hidastempoiselta. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. Tekninen toteutus on upea aina kuvauksesta pukuihin ja lavastuksiin asti. Äänimaailma on hieno ja on hyvä ratkaisu, ettei mukana ole lähes yhtään musiikkia. Ohjaaja Sofia Coppolan luoma maalauksellisuus saa filmin näyttämään taiteelta, mutta silti siitä tuntuu puuttuvan jotain. Joka tapauksessa kyseessä on oivallinen jännitysdraama ja suosittelen käymään katsomassa The Beguiledin, jos se vaikuttaa kertomani perusteella kiinnostavalta. Aion katsoa sen uudelleen joku päivä ja toivon, että se toimisi paremmin silloin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
The Beguiled, 2017, American Zoetrope, FR Productions