Arvostelu: Mean Girls (2024)

MEAN GIRLS

Ohjaus: Samantha Jayne ja Arturo Perez Jr.

Pääosissa: Angourie Rice, Renée Rapp, Auli'i Cravalho, Jaquel Spivey, Avantika, Bebe Wood, Christopher Briney, Tina Fey, Tim Meadows, Jenna Fischer, Busy Phillips, Ashley Park ja Jon Hamm

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Rosalind Wisemanin kirjaan Queen Bees and Wannabes (2002) löyhästi pohjautuva teinikomedia Mean Girls (2004) oli kehuttu jättihitti, josta on vuosien varrella muodostunut yksi merkittävimmistä elokuvista lajityypissään. Leffalle työstettiin suoraan televisiossa julkaistu jatko-osa Mean Girls 2 (2011), jonka kuitenkin haukkuivat lyttyyn niin kriitikot kuin alkuperäisleffan fanit. Elokuvan pohjalta työstettiin myös musikaaliesitys, jonka ensi-ilta oli loppuvuodesta 2017 ja joka nousi Broadwaylle seuraavana keväänä. Kun musikaali sai viimeisen esityksensä alkuvuodesta 2020, sekä alkuperäisen leffan kuin musikaalin käsikirjoittanut Tina Fey ilmoitti, että musikaalin pohjalta tehtäisiin uusi elokuvasovitus Mean Girlsistä. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista suoraan Paramount+ -suoratoistopalvelussa, mutta studio päättikin antaa elokuvalle kunnon teatterikierroksen ja nyt Mean Girls -uudelleenfilmatisointi saapuu elokuvateattereihin. Omasta mielestäni alkuperäinen Mean Girls on aivan mahtava elokuva, mutten odottanut uutta versiota lainkaan. En kokenut uudelleenfilmatisoinnille tarvetta, enkä lämmennyt ajatukselle musikaalisovituksesta. Kävin silti katsomassa uuden Mean Girlsin ennakkoon sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Koko lapsuutensa kotikoulussa viettänyt Cady Heron aloittaa ensi kertaa opinnot ihka aidossa high schoolissa. Koulussa hän kohtaa paikan suosituimman teinityttötrion, Plastikit, jotka vaikuttavat aluksi ottavan Cadyn joukkoonsa. Pian Cadylle kuitenkin selviää kolmikon todellinen luonne.

Pääroolissa Cady Heronina nähdään tällä kertaa Tom Hollandin Spider-Man -elokuvista (2017-2021) tuttu Angourie Rice. Rice on osoittanut useasti sivurooleissa näyttelijäntaitojaan ja osoittaa Mean Girlsissä pärjäävänsä pätevästi pääroolissakin - suurimmaksi osaksi ajasta. Rice tulkitsee oivallisesti sinisilmäistä ja lähes kaikesta kokematonta Cadya, mutta kun tyttö muuttuu Plastikkien myötä ilkeämmäksi, Rice ei tuo tätä puolta esille erityisen vakuuttavasti.

     Itse Plastikit, eli ne "ilkeät tytöt" ovat tietty tuttu kolmikko, joukon johtaja Regina George (Renée Rapp), salaisuuksista huolen pitävä Gretchen (Bebe Wood) ja tyhmä Karen (Avantika). Elokuvan kirkkaasti parasta antia on Reginaa esittävä Rapp, joka ainoana näyttelijäkaartista pystyy pistämään kampoihin alkuperäisleffan näyttelijälle. Eipä toisaalta ihme, sillä Rapp esitti Reginaa Broadway-musikaalissa yli vuoden ajan, jolloin hän pystyi omaksumaan katalan hahmonsa. Rapp oikein herkuttelee kierossa osassaan. Wood ja Avantika sen sijaan eivät täysin toimi rooleissaan. Erityisesti Avantika tekee idiootista Karenista tällä kertaa lähinnä ärsyttävän.

     Paluun alkuperäisestä Mean Girlsistä tekevät käsikirjoittajankin hommaa hoitava Tina Fey opettaja Norburyksi ja Tim Meadows rehtori Duvalliksi. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Jenna Fisher Cadyn äitinä, Auli'i Cravalho ja Jaquel Spivey Cadyn ensimmäisinä koulukavereina Janisina ja Damianina, Christopher Briney Cadyn ihastuksenkohde Aaronina, Jon Hamm valmentaja Carrina ja Broadway-esityksessä Gretcheniä näytellyt Ashley Park ranskanopettaja Parkina. Fey ja Meadows vetävät roolinsa uusintakierroksella aika tylsällä vaihteella. Muut näyttelijät ajavat asiansa, joskin Hamm ei pääse tekemään oikein mitään valmentajana, jonka kyseenalaista käytöstä on minimoitu.

Mean Girls oli hillittömän hauska, kekseliäs, näpäyttävä ja aivan mahtava elokuva. Suorastaan fetch. Niin, puhun siis siitä alkuperäisestä leffasta, jonka voi mieltää jo moderniksi klassikoksi. Uusi Mean Girls taas on kuin yksi Plastikeista. Se on muovia, kertakäyttöroinaa, jonka sysäät nopeasti syrjään ja unohdat, mutta joka jää kuitenkin elämään ympäristölle haitallisena. Se on pinnallinen, kolkko ja kaikin tavoin tylsä toisinto loistavasta alkuperäisleffasta. Siinä, missä alkuperäiselokuva kestää useita katselukertoja ja naurattaa joka kerralla yhtä makeasti, meinasin nukahtaa tylsyyteen uutta versiota katsoessani. Vitsit ovat samoja ja kohtauksia käydään läpi robottimaisesti kuin tarkistuslistaa rastien. Renée Rapp yrittää parhaansa kantaa elokuvaa harteillaan, mutta hän ei pysty poistamaan totaalista tarpeettomuuden ja sieluttoman rahastuksen lemua, joka leffaa ympäröi.

Uuteen Mean Girlsiin on tehty ihan vain muutamia muutoksia. Parit ikoniset repliikit on poistettu, sosiaalinen media on ymmärrettävästi tuotu mukaan ja jostain syystä Cadylla ei ole isää. Leffa on myös oudon himokas. Merkittävin muutos on toki se, että tällä kertaa kyseessä on musikaali. Minulla ei yleisesti ole mitään musikaaleja vastaan ja veikkaan, että homma toimisi Broadwayn puolella. Tässä leffassa musikaaliaspekti ei toimi, ei sitten yhtään. Kun musikaaleja tehdään, ne pitäisi alusta alkaen rakentaa niin, että laulut istutetaan mukaan. Alkuperäisessä Mean Girlsissä ei nähty musikaalinumeroita, joten tässä uudessa ne ovat erityisen väkinäisen tuntuisia. Elokuvan jo valmiiksi kömpelö kerronta rikkoutuu joka kerta, kun uusi laulu alkaa. Kun laulu päättyy, kerrontaa voidaan taas jatkaa. Näin leffa saadaan venytettyä liki kahden tunnin mittaan.

Ohjaajina toimivat ensikertalaiskaksikko Samantha Jayne ja Arturo Perez Jr., joiden kokemattomuus paistaa läpi. Käsikirjoituksesta vastaa tälläkin kertaa Tina Fey, jonka työ on nyt käsittämättömän laiskaa. Elokuvaa katsoessa tuntuukin siltä, ettei Fey olisi saanut muuta merkittävää urallaan aikaiseksi ja siksi lypsää nyt Mean Girlsiä rutikuivuuteen asti. Sentään elokuva on hyvin kuvattu. Eräs musikaalinumeroista jää laulultaan aika yhdentekeväksi, mutta sen aikana nähdään tyylikkäästi toteutettu, yhdeksi pitkäksi kuvaksi lavastettu otos. Lavasteet ja asut ovat oivalliset, äänitehosteet myös. Laulut ovat samat Jeff Richmondin säveltämät ja Nell Benjaminin sanoittamat kuin musikaaliesityksessä. Kappaleet ovat toinen toistaan unohdettavampia, eikä oikeastaan yksikään jäänyt mieleen. Siitä jo tunnistaa epäonnistuneen musikaalin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mean Girls, 2024, Paramount Pictures, Broadway Video, Little Stranger

Arvostelu: Spider-Man: Far From Home (2019)

SPIDER-MAN: FAR FROM HOME

Ohjaus: Jon Watts
Pääosissa: Tom Holland, Jake Gyllenhaal, Zendaya, Jacob Batalon, Samuel L. Jackson, Jon Favreau, Angourie Rice, Tony Revolori, Martin Starr, J. B. Smoove, Marisa Tomei, Cobie Smulders ja Peter Billingsley
Genre: toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12

HUOM! Jos et ole vielä nähnyt Avengers: Endgamea (2019), älä lue tätä arvostelua!

Spider-Man: Far From Home on Marvelin elokuvauniversumin 23. elokuva. Leffa pohjautuu tietty Marvelin sarjakuviin Spider-Man-, eli suomalaisittain Hämähäkkimies-supersankarista. Hahmo teki ensiesiintymisensä vuonna 1962 ja on sen jälkeen vain kasvattanut suosiotaan. Nykypäivänä Spider-Man on yksi tunnetuimmista pop-kulttuurihahmoista. Hahmon suosiota ovat tietty kasvattaneet hänestä tehdyt filmatisoinnit. Jo 1970-luvulla Spider-Manista yritettiin tehdä elokuvia, mutta kehnolla menestyksellä ja hahmo pääsi kunnolla valkokankaille vasta vuoden 2002 filmissä Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man). Sen jälkeen hahmo on esiintynyt kyseisen filmin kahdessa jatko-osassa, leffoissa The Amazing Spider-Man (2012) ja The Amazing Spider-Man 2 (2014) ja animaatiossa Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018). Ensiesiintymisensä Marvelin elokuvauniversumissa Spider-Man teki filmissä Captain America: Civil War (2016) ja vuotta myöhemmin hän sai oman elokuvansa Spider-Man: Homecoming (2017). Sen jälkeen hahmo näyttäytyi supersankarispektaakkeleissa Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame, ja nyt hän saa toisen soololeffansa Marvelin elokuvauniversumin sisällä. Kuvaukset alkoivat kesällä 2018 ja nyt Spider-Man: Far From Home on ilmestynyt teattereihin. Itse olin tietty äärimmäisen innostunut leffan näkemisestä, sillä Spider-Man on yksi suosikkihahmoistani ja koska pidin todella paljon Spider-Man: Homecomingista. Innostustani vain lisäsi, kun pääsin katsomaan Spider-Man: Far From Homen päivää ennakkoon Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni ja YouTubeen Vernus-kanavalle arviovideoita tekevän kaverini kanssa. Kuvasimme elokuvan jälkeen arvostelun yhdessä, minkä voi katsoa tästä.

Peter Parkerin luokka lähtee retkelle Eurooppaan ja Peter päättää jättää sankarihommat loman ajaksi sikseen ja keskittyä pitämään hauskaa ystäviensä kanssa. Ongelmia kuitenkin syntyy, kun Nick Fury tarvitsee Spider-Manin apua.

Tom Holland osoittaa nyt jo viidettä kertaa olevansa täydellinen valinta Peter Parkerin eli Spider-Manin rooliin. Holland on mahtava niin vitsejä heittävänä supersankarina kuin hieman nolona teininörttinä. Yksi ehdottomista suosikkipuolistani Spider-Manissa on aina ollut se, kuinka - toisin kuin muut supersankarit - Peter joutuu tosissaan tasapainottelemaan oikean elämän ja sankarielämänsä välillä ja paikoitellen hänen arkensa kamppailut saattavat jopa olla vaikeampia vastuksia kuin superviholliset. Tämä tuodaan jälleen hienosti esiin, minkä lisäksi Peterille on kirjoitettu mitä erinomaisin kasvutarina. Captain America: Civil Warissa Peter pääsi Spider-Manina oikeasti tositoimiin Iron Manin, eli Tony Starkin (Robert Downey Jr.) avustuksella ja Tony onkin viime leffoissa toiminut Peterin mentorina. Avengers: Endgamessa Tony uhrasi itsensä pelastaakseen maailman, millä on nyt todella suuri vaikutus Peteriin. On kiehtovaa seurata, kuinka Peter yrittää olla paras mahdollinen seuraaja Iron Manille ja todistaa Tonylle lahjansa vielä Tonyn kuoleman jälkeen. Tonyn kuolemaa muistellaan muutenkin filmissä paljon, joten jos et ole vielä päässyt siitä yli, kannattaa varautua kyynelvirtaan parissa kohtaa.

Spider-Man: Homecomingista tutut Peterin luokkalaiset tekevät paluun ja heistä saadaan vielä enemmän irti kuin viimeksi. Vain Peterin vanha ihastuksenkohde Liz loistaa poissaolollaan, mutta hänet on jo unohdettu ja tällä kertaa Peter on iskenyt silmänsä Zendayan näyttelemään MJ:hin. Vaikkei kyseessä ole se oikea Mary Jane, pidän tästä MJ:stä erittäin paljon. Kyseessä ei todellakaan ole mikään avuton neito pulassa, vaan MJ on omatoiminen ja päättäväinen nuori nainen. Ja mikä parasta, kuten Homecomingissa kävi selväksi, hän on sarkastinen, kyyninen, jopa hieman töykeä ja kettuileva, mutta silti hurmaava, jotta katsoja ymmärtää, mitä Peter näkee hänessä. MJ on todella poikkeava tapaus perinteisistä supersankarileffojen naishahmoista ja Zendaya sopii rooliin kuin valettu. Jacob Batalonin esittämä Peterin paras ystävä Ned on tietenkin mukana ja tarjoaa jälleen useat naurut. Muutkin luokkalaiset, kuten koulun uutisia tekevä Betty (Angourie Rice) ja mulkvisti Flash (Tony Revolori) tekevät paluun, ja luokkaretkeä lähtevät valvomaan hulvattomat opettajat Harrington (Martin Starr) ja Dell (J. B. Smoove).
     Muitakin vanhoja tuttuja hahmoja nähdään filmissä, kuten Peterin täti May (Marisa Tomei), Tonyn entinen henkivartija Happy (Jon Favreau), sekä agentit Nick Fury (Samuel L. Jackson) ja Maria Hill (Cobie Smulders). Jackson vetää Nick Furyn roolin tutulla ja varmalla otteella. Smulders ja Tomei jäävät hieman taustalle, mutta Favreau saa omat hetkensä tarjota osuvat naurun hörähdykset. Kaikki näyttelijät tekevät kuitenkin oivallista työtä, kuten yleensä.
     Uutena tulokkaana esitellään erikoisia voimia omaava Mysterio, jota näyttelee fantastinen Jake Gyllenhaal. Fanit ovat pitkään toivoneet näkevänsä Mysterion valkokankailla, vaikka monia onkin mietityttänyt, miltä hahmon ikoninen kalanmalja-kypärä näyttäisi elokuvamuodossa. Hahmo on onneksi päheä niin ulkoisesti kuin kirjoitettuna hahmona, vaikka olen jo nyt varma, että tulee olemaan paljon faneja, jotka eivät pidä ratkaisuista, joita Mysterion kanssa on tehty. Itse taas pidin tekijöiden päätöksistä ja pidin Mysteriota erittäin hyvänä hahmona, mitä vain paransi Gyllenhaalin karismaattinen roolityö.

2019 on elokuvavuotena osoittautunut itselleni aikamoiseksi pettymykseksi isojen Hollywood-tuotantojen osalta. Avengers: Endgame oli kyllä unelmieni täyttymys, kymmenen vuoden mittaisen saagan täydellinen huipentuma ja aivan mieletön kokemus, mutta muut leffat eivät ole nousseet odotusteni tasolle. Alita: Battle Angel (2019) oli todella laiska animetulkinta, Disney-klassikkoiden päivitetyt versiot Dumbo (2019) ja Aladdin (2019) olivat keskinkertaisia, kuten olivat myös hirviörymistely Godzilla II: King of the Monsters (2019), hittipeleihin pohjautuva Pokémon Detective Pikachu (2019) ja uusien näyttelijöiden tähdittämä Men in Black: International (2019), eivätkä Shazam! (2019) tai Captain Marvelkaan (2019) saavuttaneet potentiaaliansa. Sarjakuviin perustuvat X-Men: Dark Phoenix (Dark Phoenix - 2019) ja etenkin Hellboy (2019) olivat taas vain huonoja. Onneksi Spider-Man: Far From Home ei vajoa näiden elokuvien joukkoon, vaan vihdoin sain odotuksilleni ja innostukselleni vastinetta. Kyseessä on kevyesti kesän paras blockbuster ja mitä mahtavin supersankaripläjäys.

Spider-Man: Far From Home on nerokas yhdistelmä road trip -komediaa, teiniromantiikkaa ja näyttäviä taisteluja. Elokuva nappaa mukaansa välittömästi ja varsinkin ensimmäisen puolen tunnin aikana katsoja saa nauraa maha kipeänä hulvattomille vitseille, joita revitään myötähäpeällisistä hahmoista ja noloista tilanteista. Leffa on jo puhtaana komediana niin valloittava, että olisin voinut sujuvasti katsoa elokuvan Peterin luokkaretkestä Euroopassa ilman mitään yliluonnollisuuksia tai sankarihommia. Silti on tosin pakko todeta, että kun ne sankarijutut alkavat, ovat vauhdikkaat toimintakohtaukset koukuttavia ja jopa hieman jännittäviä. Etenkin yksi taistelu on huikean kekseliäästi toteutettu ja mitä pidemmälle se menee, sitä vain erikoisemmaksi ja hienommaksi se muuttuu. Taistelut ovat myös tarpeeksi erilaisia toisistaan, jolloin aika ei kertaakaan käy pitkäksi. Spider-Manin kykyjä käytetään erittäin hyvin hyödyksi toimintakohtauksissa ja on aina yhtä riemukasta nähdä, kuinka tämä verkkoveikkonen kulkee ympäri kaupunkia seittiensä varassa heiluen. Romanttinen puoli taas on yllättävän hyvällä maulla tehty, eikä Peterin ihastus MJ:hin ole siirappinen tai väkisin väännetty. Hollandilta ja Zendayalta löytyy kemiaa ja huvittavaa kyllä huomasin jännittäväni enemmän, onnistuuko Peter valloittamaan MJ:n sydämen kuin miten Spider-Man selviää taisteluista hengissä.

Kaiken viihdyttävän toiminnan ja hulvattoman huumorin keskellä pidin leffassa eniten siitä, kuinka hahmovetoinen kertomus se lopulta onnistuu olemaan. Peterin kehityskaari on erinomaisesti kirjoitettu ja vaikka filmin tarina on enemmän jatkumoa Avengers: Endgamelle kuin Spider-Man: Homecomingille, on tämä siinä mielessä selvää jatkoa Homecomingille, että Peterin henkinen matka jatkuu loogisella tavalla. Homecomingissa Peter yritti todistaa kykynsä Tonylle ja päästä mukaan isojen poikien leikkiin, ja nyt hänen täytyy todistaa itsensä maailmalle ja ennen kaikkea itselleen. Erittäin kiehtovana pidin myös sitä, kuinka leffassa näytetään, miten maailma on muuttunut eräiden sormien napsuttelujen seurauksena. Iron Man on näkyvissä kaikkialla, minne ikinä reissu luokkaa viekin, minkä lisäksi elokuvan alkupäässä näytetään erilaisista vinkkeleistä, kuinka normaalit ihmiset reagoivat siihen, kun viisi vuotta aiemmin osa heidän tutuistaan katosi kuin savuna ilmaan ja on nyt ilmestynyt takaisin. Jotkut ovat onnistuneet jatkamaan elämäänsä, mikä on aiheuttanut vaikeita tilanteita niille, jotka ovat "palanneet kuolleista". Marvelin maailmaa onnistutaan jälleen tekemään rikkaammaksi monin eri tavoin, kuten lentokoneen ruudulla nopeasti vilahtavan "Finding Wakanda" -dokumentin kautta. Näiden ansiosta rakastan tätä elokuvauniversumia joka leffan myötä yhä vain enemmän.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Spider-Man: Homecomingin ohjannut Jon Watts, mikä on mahtava päätös, sillä Watts selvästi tietää, mitä tehdä Spider-Manin kanssa. Watts tasapainottelee loistokkaasti komedian, draaman, romantiikan ja taisteluiden kanssa, ja onnistuu aika lailla kaikessa kenties jopa edellistä leffaa paremmin. Käsikirjoituksen taas on työstänyt Chris McKenna ja Erik Sommers, jotka ovat tuoneet mukaan hyvin rohkeita ja yllättäviä puolia, mitkä herättävät varmasti paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Kaksikko pistää parastaan henkilöjen ja huumorin kanssa, sekä saa aikaiseksi mielenkiintoisen kertomuksen. Teknisesti Spider-Man: Far From Home on tietysti vaikuttava. Leffa on taidokkaasti kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi efektitiimi on tehnyt upeaa työtä Spider-Manin kohtaamien uhkien kanssa. Puvustajat ovat päässeet tekemään useammankin asun Spider-Manille, minkä lisäksi he saavat Mysterion näyttämään todella tyylikkäältä. Ääniefektit ovat hyvin luotuja ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit säestävät mainiosti kohtauksia ja tuovat lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Spider-Man: Far From Home on loistava supersankariseikkailu ja mitä parasta blockbuster-viihdettä tälle muuten jatkuvia pettymyksiä tarjonneelle leffakesälle. Elokuva on veikeä yhdistelmä road trip -komediaa, teiniromantiikkaa ja vauhdikkaita taistelukohtauksia, ja yllättäen paketti toimii erinomaisesti, luoden jälleen yhden omalaatuiselta tuntuvan filmin mukaan kaiken aikaa kasvavaan Marvelin elokuvauniversumiin. Leffauniversumin maailmaa laajennetaan ja syvennetään hienosti, ja on kiehtovaa seurata, kuinka parin viimeisimmän Avengers-elokuvan tapahtumat ovat vaikuttaneet tähän maailmaan. Leffa nappaa välittömästi mukaansa ja tarjoaa useita hullun hauskoja hetkiä. Romanttinen puoli ei äidy ällön siirappiseksi, vaan se on erittäin hyvin kirjoitettu osa tarinaa. Erityisen hienoa on, että kyseessä on todella hahmovetoinen kertomus, missä päästään hyvin Peterin pään sisälle. Hahmon kehityskaari on mielenkiintoinen ja se tuo mukaan oivaa draamaa. Toimintakohtaukset ovat tietty näyttäviä ja erittäin viihdyttäviä. Yllätyksiä on luvassa ja jotkut ratkaisut synnyttävät varmasti paljon kiivasta keskustelua fanien keskuudessa. Näyttelijät ovat erittäin mainioita - etenkin Tom Holland, joka voisi minun puolestani näytellä Spider-Mania vielä ainakin seuraavat kymmenen vuotta. Teknisesti leffa on todella vaikuttava ja Jon Watts pitää eri genrejä vakuuttavasti yhdessä. Toivonkin hänen tekevän seittisinkoilijan tulevat soololeffat. Spider-Man: Far From Home on todellinen piristysruiske ja sitä jälkikäteen mielessä nousee aina hymy huulille. Supersankarileffojen faneille tämä on tietty pakkokatsottavaa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset ja nyt tosissani painotan: jääkää katsomaan ne, sillä varsinkin ensimmäinen niistä on todella, todella tärkeä palanen Marvelin tulevaisuudessa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Spider-Man: Far From Home, 2019, Marvel Studios, Columbia Pictures, Pascal Pictures

Arvostelu: Every Day (2018)

EVERY DAY

Ohjaus: Michael Sucsy
Pääosissa: Angourie Rice, Justice Smith, Owen Teague, Maria Bello, Debby Ryan, Michael Cram, Amanda Arcuri, Jacob Batalon, Lucas Jade Zumann, Nicole Law, Jake Sim ja Colin Ford
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: S

Every Day perustuu David Levithanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Filmatisoinnin työstäminen lähti käyntiin viime vuonna, kun MGM-yhtiö osti kirjan elokuvaoikeudet. Kuvaukset alkoivat viime kesänä ja nyt leffa saa ensi-iltansa Suomessa. Itse en oikein tiennyt, mitä ajatella, kun kuulin elokuvasta. Sen aihe vaikutti kiehtovalta, mutta samalla itse filmi vaikutti trailerin perusteella laimealta yritykseltä saada nuoria pareja treffeille elokuvateatteriin. Päätin kuitenkin antaa leffalle mahdollisuuden ja kävin katsomassa sen.

Nuori Rhiannon tapaa mystisen A:n, joka herää joka aamu eri kehossa. Samalla kun A yrittää todistaa erikoisen elämänsä Rhiannonille, tyttö huomaa ihastuneensa häneen.

Pääroolissa Rhiannonina nähdään The Nice Guysista (2016) tuttu Angourie Rice. The Nice Guysissa Rice osoitti voivansa nousta hyvin esille, vaikka hänellä olisi isoja nimiä kuten Ryan Gosling ja Russell Crowe vastanäyttelijöinään. Pääosassa hän ei valitettavasti toimi, mikä tosin suurimmaksi osaksi johtuu kehnosta käsikirjoituksesta. On vaikea näytellä uskottavasti, jos annetut repliikit eivät kuulosta luonnollisilta. Rhiannonin on tarkoitus olla epävarma nuorukainen, mutta hahmo esitetään niin tylsästi, että hän vaikuttaa vain laimealta, eikä katsojana jaksa oikeastaan koskaan välittää hänestä.
     Koska erikoinen A-hahmo vaihtaa joka päivä kehoa, näyttelee häntä useampi henkilö. A:ta ovat esittämässä mm. Lucas Jade Zumann, Jeni Ross, Colin Ford, Jake Sim, Justice Smith, Owen Teague, Katie Douglas, Karena Evans, sekä Spider-Man: Homecomingissa (2017) hauskuuttanut Jacob Batalon. Jotkut heistä suoriutuvat roolista paljon paremmin kuin toiset. Valitettavasti muutama esittäjistä tuntuvat jopa siltä kuin heidät olisi valittu vasta kuvauspäivänä jostain koulusta sanomaan muutamat repliikit ja lähtemään pois. A on kiehtovin asia koko leffassa, jolloin on harmi, että heikoimmat roolityöt tekevät ne, jotka joutuvat selittämään, millainen A:n kummallinen elämä on.
     Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat Rhiannonin perhe, johon kuuluvat Lindsey-äiti (Maria Bello), Nick-isä (Michael Cram) ja kapinahenkinen isosisko Jolene (Debby Ryan), sekä Rhiannonin tympeä poikaystävä Justin (Justice Smith) ja Rhiannonin kaveri Rebecca (Amanda Arcuri), jonka osuus on todella pieni. Justice Smith tekee kenties leffan parhaan roolisuorituksen, sillä hän pääsee näyttelemään todella erilaisia persoonallisuuksia, esittäessään yhtenä päivänä A:ta. Debby Ryan on kelpo valinta isosiskoksi, mutta Cram ja Bello eivät pääse tekemään paljoa vanhempina. Rhiannonin vanhemmille on luotu todella tarpeeton sivujuoni, jossa yritetään ratkoa heidän rikkinäistä avioliittoaan. Juonikuvio ei ole selkeästi kiinnostanut tekijöitä sen enempää kuin katsojiakaan, jolloin se on todella kömpelösti tungettu mukaan, jotta filmi tuntuisi sisältörikkaammalta.

Kuten jo alussa sanoin, Every Dayn idea on kiehtova. Millaista olisi, jos heräisit joka aamu eri kehosta, etkä tietäisi, oletko koskaan ollutkaan muuta kuin jokin henkiolento? Tai mitä jos sinun sisälläsi olisi joskus ollut tällainen hahmo ja seuraavana päivänä ihmettelisit, minne kadotit kokonaisen vuorokauden? Näiden kysymysten lisäksi elokuva tarjoaa sanomaa siitä, ettei tosirakkaus ole pinnallista, vaan jos todella rakastuu johonkin henkilöön, on ihan sama, miltä hän näyttää tai mitä sukupuolta hän on. LGBT-yhteisö voi siis olla iloinen, ettei Rhiannon vierasta A:ta, vaikka tämä muutamana päivänä herääkin tytön kehosta. Mukana on jopa kahden naisen välinen suutelukohtaus, jota on oikein korostettu, mikä on kyllä hienoa. Tämä myös herättää kysymyksen siitä, onko A:lla oikeasti sukupuolta tai onko hänellä seksuaalista suuntautumista? Onkin harmi, ettei A herää tyttönä useammin. Tai ettei A:na olemista osata kunnolla avata. Tai ettei Rhiannonin ja A:n väliltä löydy kunnon kemiaa. Tai ettei Every Day ole kovin hyvä elokuva.

Kyseessä on yllättävän pitkäveteinen ja kömpelö rakkaustarina, joka ei kykene herättämään sellaisia tunteita katsojassa kuin sen pitäisi. Kiinnostusta yritetään herättää erilaisilla juonikuvioilla ja muka dramaattisilla käänteillä, mutta ne eivät oikeastaan johda mihinkään, jolloin niistä on hyvin vaikea välittää. Ja kuten sanoin, leffan repliikit ovat kehnosti kirjoitettuja, mikä tietty tarkoittaa, että elokuva on täynnä myötähäpeällisiä dialogikohtauksia. Ja kun hahmot vain keskustelevat toisilleen asioista, mitkä eivät oikeastaan kiinnosta, voi olla vaikea pysyä hereillä elokuvan ajan. Pitkästyttävien keskustelujen ja lattean tarinan aikana aloinkin kiinnittämään huomiota pieniin yksityiskohtiin, kuten siihen kuinka voimakkaasti filmi mainostaa Applea ja Instagramia. Jos käytte katsomassa elokuvan, niin kiinnittäkääpä huomiota siihen, kuinka monella hahmolla on iPhone. Instagramin hehkutuksen kyllä huomaa helposti ja toisaalta sen mukana olo ei tule yllätyksenä, kun kyseessä on teinileffa. Instagram kuitenkin johtaa yhteen elokuvan parhaimmista ja typerimmistä hetkistä, joten toisaalta sen mainostaminen on pelkkää plussaa. A:lla on nimittäin Instagram-tili ja joka aamu hän kirjautuu siihen sen päiväisen kehon puhelimella ja ottaa itsestään kuvan muistoksi. Eräänä iltana hän unohtaa kuitenkin kirjautua ulos, kun hän oli juuri viettänyt päivänsä todella uskovaisen pojan kehossa. Seuraavana päivänä poika ajattelee, että hänet oli riivattu ja kun hän löytää A:n Instagram-tilin puhelimestaan, minun oli vaikea pidätellä naurua, kun hän sanoo kauhistuneena: "Olen nähnyt Saatanan sosiaalisen median!"

Käsikirjoittaja Jesse Andrews ja ohjaaja Michael Sucsy ovat tehneet niin innotonta ja laiskaa työtä, että muutaman pöhkön hetken lisäksi Every Daysta on hyvin vaikea löytää mitään riemua. Andrewsin käsikirjoitus on niin täynnä surkeaa dialogia, että on ihme, että hän toimii pääasiassa kirjailijana. Sentään Every Day on kuvattu ihan hyvin, vaikka jollain lennokilla otetut laajat kuvat kaupungista tai metsästä ovatkin selkeästi heikompilaatuiset. Leikkaus on ihan sujuvaa, minkä lisäksi tekninen toteutus on muutenkin kelpoa. Säveltäjä Elliott Wheeler ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään muistettavaa musiikkien puolella. Itse elokuvakaan ei tosin ole kovin muistettava. En usko muistavani paljoa Every Daysta enää vuoden lopulla. Kyseessä on niitä filmejä, joiden päätyttyä ajattelin päässäni vain, että tässäkö tämä nyt sitten oli?

Yhteenveto: Every Day on laimea teiniromanssi, jonka päähahmoille ei ole saatu luotua kemiaa, vaikka toista päähenkilöä esittääkin yli kymmenen näyttelijää. A-hahmo on kiehtova ideana, mutta häntä ei ole hyödynnetty tarpeeksi hyvin, jotta lopputulos vastaisi katsojan pohdintoihin. Rhiannon taas on tylsä tapaus, eikä Angourie Ricen tönkkö roolisuoritus helpota tilannetta yhtään. Filmin tarina on usein niin itseääntoistava, että siihen on pitänyt tunkea mukaan tarpeettomia sivujuonia, jotta edes puolentoista tunnin kesto tulisi täyteen. Loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin puolitoista tuntia, joita ei olisi koskaan tarvinnut tehdä. Käsikirjoittaja Andrewsin naputtelema dialogi on läpi leffan kömpelöä, eikä ohjaaja Sucsy ole löytänyt koko hommalle kunnon suuntaa. Harmi, sillä oikeissa käsissä kyseessä voisi olla oikeasti kiinnostava ja oivallinen rakkaustarina. Every Day ei sitä ole, enkä suosittele tuhlaamaan aikaa tämän näkemiseen. Nyyhkyleffoja metsästäville teineille tämä voi sopia, mutta aikuisia suosittelen pysymään tästä kaukana, vaikka se tulisikin joku ilta televisiosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Every Day, 2018, FilmWave, Likely Story, Metro-Goldwyn-Mayer, Silver Reel, Spy Kids 4 SPV

Arvostelu: The Beguiled / Lumotut (2017)

THE BEGUILED (2017)

LUMOTUT

Ohjaus: Sofia Coppola
Pääosissa: Nicole Kidman, Colin Farrell, Kirsten Dunst, Elle Fanning, Oona Laurence, Angourie Rice, Emma Howard ja Addison Riecke
Genre: draama, romantiikka, jännitys
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

The Beguiled, eli suomalaisittain Lumotut perustuu Thomas P. Cullinanin samannimiseen kirjaan vuodelta 1966. Kirjan pohjalta tehtiin jo vuonna 1971 elokuva nimeltä The Beguiled, jonka pääosassa nähtiin lännenleffoista tunnettu Clint Eastwood. Tämä teos on siis uudelleenfilmatisointi, jollaisia monet elokuvafanit nykypäivänä inhoavat. Jopa ohjaaja Sofia Coppola inhoaa niitä, mutta kun hän näki Eastwoodin tähdittämän leffan, hän alkoi miettiä, miten voisi itse toteuttaa tarinan. Niinpä filmin suunnittelu lähti liikkeelle ja syksyllä 2016 alkoivat kuvaukset. The Beguiled sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla ja Coppola voitti siitä parhaan ohjaajan palkinnon. Leffa on ilmestynyt jo monissa muissakin maissa ja nyt se on saamassa ensi-iltansa myös Suomessa. Elokuva herätti huomioni, kun näin ketkä sitä tähdittävät. En kuitenkaan erityisemmin kiinnostunut, sillä filmin lajityyppi ei vaikuttanut sellaiselta, mitä yleensä jaksan katsoa. Päätin kuitenkin näyttelijöiden takia antaa leffalle mahdollisuuden ja menin katsomaan The Beguiledin. Hyvä niin, sillä se, minkä luulin olevan puuduttava tarina hienoista leideistä, olikin jotain hyvin erilaista ja jännittävämpää...

Vuonna 1864 Yhdysvalloissa käytiin sisällissotaa pohjois- ja etelävaltioiden välillä. Jälkimmäisiä edustavan tyttökoulun oppilaat löytävät metsästä haavoittuneen pohjoisvaltion sotilaan ja päättävät hoitaa tämän kuntoon.

Tyttökoulun johtajaa, neiti Martha Farnsworthia näyttelee Nicole Kidman. Neiti Farnsworth on varautunut nainen, jonka luottamus pitää todella ansaita. Hän vaikuttaa tiukalta, mutta jos hän luottaa täysillä, on hän erittäin mukava. Läpi leffan voi nähdä, että koulun tytöt ovat hänelle äärimmäisen tärkeitä ja hän tekisi kaikkensa suojellakseen heitä. En kovin paljoa pidä Nicole Kidmanista näyttelijänä, mutta yllätyin positiivisesti, sillä tässä hän onnistuu mainiosti ja sopii rooliinsa.
     Pohjoisvaltion sotilasta, luutnantti John McBurneya esittää Colin Farrell, joka on paikoitellen jopa loistava roolissaan. Luutnantti McBurneyhin on luotu oivallista jännitettä, joka saa katsojan miettimään, onko hän hyvä ihminen ja antaa tyttöjen olla rauhassa, vai odottaako hän vain toipumistaan, jotta voisi hyökätä kaikkien kimppuun? Voi olla myös vaikeaa päättää, kumman haluaisi mieluummin käyvän toteen.
     Elokuvassa nähdään Sofia Coppolan luottonäyttelijä Kirsten Dunst opettaja Edwinana. Dunst on aiemmin näytellyt pääosaa Coppolan elokuvissa The Virgin Suicides (1999) ja Marie Antoinette (2006), sekä esitti itseään leffassa The Bling Ring (2013). Kidmanin tapaan en ollut kovin innoissani siitä, että Dunst esiintyisi filmissä, mutta olin taas positiivisesti yllättynyt ja Dunst on oikein hyvä herkän opettajan roolissa.
     Koulun oppilaita ovat todella nuori Amy (Oona Laurence), luutnantti McBurneysta kiinnostunut Alicia (Elle Fanning), hienostuneeksi itseään luuleva Jane (Angourie Rice), sekä pahasti taka-alalle jäävät Marie (Addison Riecke) ja Emily (Emma Howard), jotka näkyvät aina välillä, mutta joille ei ole kirjoitettu kunnon persoonia. Elle Fanning on mielestäni osoittautunut Dakota-siskoaan selvästi paremmaksi näyttelijäksi, joten olin kiinnostunut, miten hän suoriutuisi tässä. Valitettavasti Fanning on usein liian vaisu, vaikka häneltä löytyy onneksi myös hyviäkin hetkiä. Angourie Ricen tuoma ylimielinen asenne tekee Janesta ärsyttävän, mutta Amysta on saatu aikaiseksi kiltti tyttö, joka ei halua kenellekään pahaa.

Elokuva alkaa mielenkiintoisesti ja katsojaa kiehtoo välittömästi leffan maalauksellinen ulkonäkö. Kun luutnantti McBurney löytyy metsästä ja hänet viedään koululle, filmi alkaa muistuttaa sellaista draamailua, mitä hieman pelkäsinkin näkeväni. Mukana on kuitenkin niin vaikuttavan tyylikäs toteutustapa, että leffa pystyi pitämään kiinnostukseni yllä. Naishahmot (Janea lukuunottamatta) eivät onneksi olekaan yliampuvan hienoja, jolloin hyvin nopeasti voi päätellä, ettei elokuvassa tulla näkemään minkäänlaisia hienostojuhlia yms. Romantiikkaa on tietty mukana ja kuten arvata saattaa, kun koulun naisväki ei ole pitkään aikaan miestä nähnyt, herättää luutnantti jokaisessa jonkinlaisia tunteita, joten kolmiodraamaa saadaan jossain kohtaa. Yllätyin todella positiivisesti (vielä enemmän kuin siitä, että Kidman ja Dunst olivat hyviä), miten kolmiodraamailut oli toteutettu. Mukana on tosiaan erittäin oivallista jännitettä, sillä sen lisäksi, että katsojana pohtii, millainen henkilö luutnantti McBurney todellisuudessa onkaan, leffa pistää miettimään, millaisia koulun naiset ovat ja mitä he ovat valmiita tekemään saadakseen sotilaan itselleen?

The Beguiled ei ole kauhuelokuva, mutta kauhuelementtejä siinä on. Perinteisiä äkkisäikäytyksiä on kuitenkin turha odottaa ja pelko on enemmän sellaista, mitä vanhoissa filmeissä on totuttu näkemään ja mitä ei nykypäivänä enää usein nähdä. Mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä enemmän jännityskin tiivistyy. Tunnelma on rakennettu todella hyvin läpi teoksen, vaikkakin se on välillä hieman tylsä. Paikoitellen jotkut kohdat ovat ylinäyteltyjä, mikä vie niistä hieman makua, mutta loppujen lopuksi on upea ratkaisu, ettei teoksella oikeastaan ole hyvää ja pahaa, vaan kaikessa tuntuu olevan jotain hieman kieroa. The Beguiled onkin kieroutunut ja lähellä ollakseen todella hyvä elokuva. Harmillisesti siinä on jotain, joka ei ole onnistunutta, enkä ole edes varma, mistä on kyse. Jokin kokonaisuudessa vain ei onnistu tavoittamaan minua kuten sen kuuluisi, jolloin filmi jää vain hyväksi. Aion kuitenkin katsoa teoksen joskus uudestaan siinä toivossa, että se iskisi paremmin, kun odotukseni ovat korkeammalla kuin ensimmäisellä näkemiskerralla.

Ohjaaja Sofia Coppola on onnistunut erinomaisesti The Beguiledin visuaalisessa ilmeessä ja hän on tehnyt hyvää työtä tunnelman parissa. Hän on myös käsikirjoittanut elokuvan ja hoitanut senkin homman oivallisesti. Filmi on kuvattu todella upeasti. Muutamia epätarkkoja kuvia on livahtanut mukaan, mutta pääasiassa kuvat ovat tyylikkäitä, tasaisia ja niiden sommittelu tuo paikoitellen mieleen maalaukset. Värimäärittelyllä kuva on saatu jokseenkin ankean harmahtavaksi, mutta visuaalisuudessa on silti jotain kaunista. Leikkaus on sujuvaa, eikä suurimmaksi osaksi haittaa leffan hidastempoisuus. Puvustus, lavastus ja maskeeraus tuovat täydellisesti ajankuvaa mukaan ja ne ovat taidokkaasti toteutetut. Äänimaailma on lumoava ja sitä korostaa se, ettei elokuvassa ole lähes ollenkaan musiikkia mukana. Yleensä pidän erittäin paljon siitä, jos leffaan on sävelletty musiikkia, mutta tässä tapauksessa musiikittomuus tarjoaa oman hienoutensa. Hieman jopa harmittaa, että pariin kohtaan on pitänyt lisätä outoa huminaa, sillä ainoat musiikit olisi voinut jättää tyttöjen soitettavaksi.

Yhteenveto: The Beguiled vaikuttaa aluksi vain ihan kivalta rakkaustarinalta, mutta onkin todellisuudessa hyvä ja hieman kieroutunut teos, josta löytyy jopa kauhuelementtejä. Elokuva on mielenkiintoinen ja siinä on rakennettu tunnelma mainiosti, vaikka paikoitellen se tuntuukin hidastempoiselta. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. Tekninen toteutus on upea aina kuvauksesta pukuihin ja lavastuksiin asti. Äänimaailma on hieno ja on hyvä ratkaisu, ettei mukana ole lähes yhtään musiikkia. Ohjaaja Sofia Coppolan luoma maalauksellisuus saa filmin näyttämään taiteelta, mutta silti siitä tuntuu puuttuvan jotain. Joka tapauksessa kyseessä on oivallinen jännitysdraama ja suosittelen käymään katsomassa The Beguiledin, jos se vaikuttaa kertomani perusteella kiinnostavalta. Aion katsoa sen uudelleen joku päivä ja toivon, että se toimisi paremmin silloin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
The Beguiled, 2017, American Zoetrope, FR Productions

Arvostelu: The Nice Guys (2016)

THE NICE GUYS (2016)

Ohjaus: Shane Black
Pääosissa: Russell Crowe, Ryan Gosling, Angourie Rice, Keith David, Beau Knapp, Margaret Qualley, Matt Bomer, Ty Simpkins ja Kim Basinger
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16

The Nice Guys ei ollut elokuva, jota olisin kovin erityisemmin odottanut. Juliste näytti ihan tyylikkäältä ja mietin, että voiko Russell Crowe ja Ryan Gosling mennä parivaljakkona vikaan. Jos en olisi mennyt lehdistönäytökseen, niin en tiedä olisinko katsonut sitä ainakaan lähiaikoina. En ollut nähnyt yhtäkään mainosta - ainoastaan tuossa ylempänä näkyvän oranssitaustaisen julisteen. Ehkä niin oli vain parempi, jolloin kaikki tuli yllätyksenä.

Jackson Healy hakkaa rahasta teinityttöjen ahdistelijoita. Holland March etsii kadonneita ihmisiä rahaa vastaan. Yhdessä he päätyvät etsimään Ameliaa, joka liittyy jollain tapaa pornoelokuvaan, jonka tekijöitä löydetään kuolleina.

Russell Crowe on oikein hyvä (tuttuun tapaansa) Jackson Healynä. Etenkin alussa, kun hahmo esitellään ja näytetään, millaisesta tyypistä on kyse, niin Crowe saa välittömästi pisteitä ja hänen suorituksensa pysyy moitteettomana loppuun asti.
     Shown varastaa kuitenkin Ryan Gosling, joka vetää mielestäni uransa parhaan suorituksen (ja kyllä, olen nähnyt Driven, 2011). Hän esittää alkoholiin liiankin takertuvaa yksityisetsivää Holland Marchia, jolle käy kaiken aikaa huonosti. Goslingin hahmoa jaksaisi katsoa vieläkin enemmän ja hän vetää aivan hulvattoman suorituksen. Kumpikin peukalo pystyyn Goslingille!
     Angourie Rice esittää Hollyä, Hollandin tytärtä. Rice suoriutuu ihan hyvin, mutta hän on loppujen lopuksi aika ärsyttävä muka-nokkelana pikkutyttönä. Sinänsä ihan toimivaksi saatu ratkaisu, että Holly on aikuisempi kuin toilaileva isänsä.
     Etsittyä Ameliaa näyttelee Margaret Qualley. Hahmo ei paljoa esiinny elokuvassa, mutta Qualley suoriutuu ihan toimivasti.
     Kim Basinger tuli minulle tutuksi Tim Burtonin Batman -elokuvasta (1989). Tässä elokuvassa hänet nähdään Judith Kutnerina. Hahmo on ennalta-arvattava ja jää hieman unohdettavaksi.
     Matt Bomer näyttelee palkkatappaja John Boyta. John Boyn mainetta kasvatetaan hahmojen puheissa niin paljon, että kun Bomer tulee vihdoin ruudulle, niin mietin: "Tuossako se nyt sitten on?" Ei siis kovin vakuuttavaa.
     Muina pahiksina ovat Keith David ja Beau Knapp, joiden hahmoille en kuullut nimeä koko elokuvan aikana. He ovat aiheuttamassa etenkin Healylle päänvaivaa.

The Nice Guys on hauska elokuva. Siis todella hauska elokuva. Parasta osassa vitseistä on, että ne ovat tavallaan niin "väärin". Esimerkiksi se, että pornotähti näyttää Hollylle omaa videotaan ja he keskustelevat anaaliseksistä ihan tuosta vaan ja katsojana tajuaa, että Hollyhän on pikkutyttö. Hauskinta elokuvassa on tosiaan Ryan Goslingin hahmo, jolle sattuu ja tapahtuu läpi elokuvan. Osa komediasta on juurikin sitä, että väkivalta tehdään hauskaksi. Monet hauskoista asioista tulevat ihan puskista, kuten elokuvassa esiintyvät Nixon ja jättiampiainen. Vaikka elokuva on hauska, niin se on silti rankka. Väkivalta ei ole kaunisteltua ja verta tulee. Elokuvassa kiroillaan paljon, eikä sitä ole selkeästi suunnattu lapsille. Mustaa huumoria on mukana paljon.

Elokuva tapahtuu vuonna 1977 Los Angelesissa. Mielestäni ajankuva on tehty onnistuneesti. Ainoa mitä olisin muuttanut, niin olisin vaihtanut elokuvassa nähdyn Jaws 2:n (1978) julisteen Star Wars: Episode IV - A New Hopen (1977) julisteeksi. Pelkästään elokuvan alkutekstit muistuttavat vanhemmista elokuvista tuttuja tyylejä. Alkupuolella kuullaan Hollandin ja Jacksonin kertojaäänet, joissa he kertovat itsestään. Alussa on hieman vaikea saada jutusta täysin kiinni, mutta elokuva imaisee katsojan heti mukaansa loistavalla alulla, jossa esiintyy mm. Shane Blackin yhdestä elokuvasta, Iron Man 3:stä (2013) ja viime vuoden Jurassic Worldista (2015) tuttu Ty Simpkins.

Elokuvan ohjaaja Shane Black on selkeästi tiennyt, mitä tekee. Vaikka mielestäni Crowen ja Goslingin lisäksi muut näyttelijät eivät tee kovin kummoista suoritusta, niin pelkästään pääkaksikko pystyy helposti pitämään mielenkiintoa yllä. Loistavasti kirjoitettu dialogi ja huumori on saatu aivan nappiin. Elokuva osaa yllättää ja siitä voi aistia Blackin kädenjäljen, vaikken ole montaa hänen elokuvaansa nähnyt. Elokuva on myös kuvattu ja leikattu oikein mainiosti. Musiikki ei jää erityisemmin mieleen, eikä tehosteita ole käytetty kovin paljoa. Tyylikkään näköinen elokuva on silti.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalia Blu-ray ei valitettavasti sisällä ollenkaan.

Yhteenveto: The Nice Guys on yksi vuoden 2016 yllättävimmistä elokuvista tähän mennessä. Suosittelen sitä todella paljon! Se on törkeän hauska, kirjoitettu upeasti ja jaksaa yllättää loppuun asti. Russell Crowe ja Ryan Gosling toimivat todella hyvin pääkaksikkona ja kuten jo sanoin, niin Gosling tekee mielestäni parhaimman suorituksensa. Jos samana päivänä The Nice Guysin kanssa ilmestyvä X-Men: Apocalypse (2016) ei nappaa, niin tämä on erittäin oiva vaihtoehto sille. Aion todellakin katsoa elokuvan uudestaan ja luultavasti jopa ostaa sen. Vaikka sille voisi toimia jatko-osa, niin toivon, ettei sellaista väännettäisi turhaan. TV-sarja ehkä..?

Kirjoittanut: Joonatan, 14.5.2016 - muokattu 14.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
The Nice Guys, 2016, Misty Mountains, Silver Pictures, Waypoint Entertainment