Arvostelu: A Bad Moms Christmas (2017)

A BAD MOMS CHRISTMAS (2017)

Ohjaus: Jon Lucas ja Scott Moore
Pääosissa: Mila Kunis, Kristen Bell, Kathryn Hahn, Christine Baranski, Cheryl Hines, Susan Sarandon, Jay Hernandez, Emjay Anthony, Oona Laurence, Peter Gallagher, Justin Hartley, Cade Cooksey, Wanda Sykes ja Christina Applegate
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 16

Kesällä 2016 ilmestynyt Bad Moms oli mielestäni kelpo komedia, joka sai minut yllättäen arvostamaan omaa äitiäni enemmän. En silti ajatellut sen olevan yleisesti tarpeeksi iso juttu, jotta sille tehtäisiin jatkoa. Toisin kuitenkin kävi ja joulukuussa 2016 ilmoitettiin, että elokuvalle olisi tulossa jouluteemainen jatko-osa. Kuvaukset alkoivat tämän vuoden huhtikuussa ja yllättäen vain alle puolitoista vuotta edellisen osan ilmestymisen jälkeen A Bad Moms Christmas on saamassa ensi-iltansa. Outoa kyllä, vaikka pidin ensimmäisestä osasta, en odottanut jatko-osaa lainkaan. Yleensä komediafilmien jatko-osat eivät toimi kovin hyvin, eivätkä näkemäni lyhyet pätkät vaikuttaneet hauskoilta, vaan lähinnä Rough Nightin (2017) kaltaiselta ääliömäiseltä hölmöilyltä. Päätin kuitenkin katsoa filmin, jos se vaikka yllättäisi minut edeltäjänsä tavoin. Olin kuitenkin huomattavasti enemmän innoissani Paddington 2:sta (2017), jonka lehdistönäytös oli samana päivänä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Bad Moms!

Amy, Kiki ja Carla valmistautuvat viettämään joulua perheidensä kanssa, kun heidän omat huonot äitinsä saapuvat kyläilemään ja siitäpä vasta riemu alkaa...

Mila Kunis nähdään jälleen Amy Mitchellinä, eikä hän vieläkään osoita olevansa kummoinen näyttelijä. Hän sopii päärooliin ihan hyvin, mutta hän ei ole kertaakaan oikeasti hyvä roolissaan. Amy on valitettavasti päähenkilöistä tylsin ja tavallisin, jonka takia hän ei tarjoa nauruja muiden tavoin. Amy kokee suurta stressiä mahtavan joulun toteutuksesta, sillä hänen ei tarvitse pitää vain lapsiaan, Dylania (Emjay Anthony) ja Janea (Oona Laurence) iloisina, vaan hänen täytyy saada tiukka äitinsä tyytyväiseksi. Amy on edellisen osan tapahtumien jälkeen yhdessä leski-isä Jessien kanssa (Jay Hernandez), josta ei löydy muuta vitsiä kuin se, ettei Amyn äiti muista hänen nimeään.
     Amyn ystävät, Kristen Bellin esittämä Kiki ja Kathryn Hahnin näyttelemä Carla ovat edelleen ääripäät toisistaan. Kiki on se kiltti tyttö, joka ei haluaisi tehdä pahoja, kun taas Carla on se tuhma tyttö, joka yrittää houkutella tylsästä perhe-elämästä kärsivät kaverinsa juhlimaan. Kathryn Hahn on toistamiseen rasittava Carlan roolissa. Hän vain älämölöttää läpi elokuvan ja puhuu rivoja, jotta teinikatsojat voivat hihitellä kuin olisivat kuulleet juuri tuhmimman mahdollisimman sanan. Kristen Bell taas on ihan hyvä Kikin roolissa, mutta hänelle ei ole luotu kunnolla muuta juonikuviota leffaan kuin hänen rikkinäinen äiti-tytär -kuvionsa.
     Jos Amy, Carla ja Kiki ovat huonoja äitejä, niin heidän äitinsä vasta kehnoja ovatkin. Siinä missä Amy haluaisi laiskotella, hänen äitinsä Ruth (Christine Baranski) on todella tarkka siitä, että kaikki menee juuri oikein. Amyn tavat eivät tunnu koskaan olevan tarpeeksi Ruthille, jolloin hän on jatkuvasti julma tytärtään kohtaan. Ja jos Carla ja Kiki ovat ääripäät toisistaan, myös heidän äitinsä ovat ääripäät toisistaan. Kikin äiti Sandy (Cheryl Hines) on nimittäin todella läheinen ja riippuvainen tyttärestään, kun taas Carlan äiti Isistä (Susan Sarandon) ei voisi vähempää kiinnostaa tyttärensä elämä ja hän reissaakin vuosia muualla, kunnes häneltä loppuvat rahat, jolloin pitää palata pyytämään tyttäreltä lisää. Yllättävää kyllä, pääkolmikon vanhemmat ovat paljon kiinnostavammat hahmot ja heidän huonoutensa on luotu oivallisemmin kuin se, että Amy, Kiki ja Carla haluavat vain pitää hauskaa. Ruth varastaa jatkuvasti show'n, sillä Baranski on täydellinen valinta rooliinsa.
     Elokuvassa nähdään myös Peter Gallagher Ruthin miehenä eli Amyn isänä, Justin Hartley miesstrippari Ty Swindlenä, Cade Mansfield Cooksey Carlan kummallisena Jaxon-poikana, Wanda Sykes parisuhdeterapeuttina, sekä Christina Applegate pienessä roolissa edellisen osan ilkeänä Gwendolyninä.

Leffan aikana mietin, mitä ihmettä näin ensimmäisessä Bad Momsissa, sillä A Bad Moms Christmas on suoraan sanottuna huono. Ajattelin elokuvan pyöriessä, että minun pitäisi katsoa ensimmäinen osa uudestaan, jotta varmistaisin, oliko se niin kiva kuin muistin, mutta loppupäässä filmiä tulin siihen tulokseen, että minun ei todellakaan kannata pilata hyviä muistojani Bad Momsista ja katsoa sitä toistamiseen. Siitä taas olin jo noin puolen tunnin kohdalla varma, etten halua nähdä A Bad Moms Christmasia uudestaan. Ensinnäkään se ei ole hauska. Siinä on muutama ihan huvittava juttu, mutta ne saavat aikaan lähinnä hymähdyksen. Pääasiassa sitä vain yrittää käsittää, miten tekijöiden mielestä monet elokuvan jutuista edes olisivat hauskoja? Suurimmaksi osaksi vitsit ovat todella surkeita - etenkin Carlan muka-tuhmat puheet, kun hän kiroaa uutta työpaikkaansa ihmisten karvojen poistajana. Muutenkin elokuvan rivoudet jäävät tuhmien puhumiseksi, eikä filmillä ole uskallusta tehdä jotain oikeasti häröä.

Huonot vitsit eivät välttämättä haittaisi niin paljon, jos taustalla kulkeva tarina olisi hyvä. Amyn, Carlan ja Kikin kehnot suhteet heidän omiin äiteihinsä voisi toimia, mutta siihen ei ole jaksettu kunnolla panostaa. Kerronta elokuvassa on paikoitellen todella kömpelöä. Niinkin kömpelöä, että muutamassa kohtaa hahmot alkavat toimia täysin vastoin sitä, millaisina heidät on totuttu näkemään, eikä muutokselle anneta mitään syytä. Se ei ole hahmojen kehittämistä, vaan tönkköä tarinan kertomista. Näiden asioiden lisäksi elokuvaa on jopa ärsyttävää katsoa, sillä vähän väliä siinä on pakko olla hidastettu kohtaus, jossa hahmot sekoilevat musiikin jumputtaessa taustalla. Ja kun ne musiikit ovat kovalla ja niiden väliin on saatu vain parin kohtauksen taukoja, voi päänsärky iskeä helposti. Elokuva on myös liian pitkä, jolloin sen aikana lähinnä tylsistyy - ihan sama kuinka hauskaa ruudulla näkyvillä henkilöillä vaikuttaisi olevan. Ennen leffaa kokemani pelot kävivät toteen. A Bad Moms Christmas on lähestulkoon yhtä huonoa kohellusta kuin Rough Night. Siitä pitävät luultavasti vain teinitytöt, joille bailaaminen on kaikki kaikessa ja jotka haluavat nähdä strippaavia joulupukkeja, ja keski-ikää lähestyvät naiset, jotka voivat jollain tapaa samaistua päähenkilöihin. Muiden kannattaa vain vältellä tätä.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaavat edellisen osan tavoin Scott Moore ja Jon Lucas, jotka eivät ole tällä kertaa tienneet lähes yhtään, mitä ovat tekemässä. He ovat varmaan olettaneet, että katsojat viihtyisivät leffan parissa, jos siinä tapahtuu jatkuvasti jotain pöhköä. Mutta kun pöhköyden takana ei ole mitään aidompaa tunnetta, ei leffasta jaksa kiinnostua. Hahmojen välinen keskustelu siitä, mikä heissä on pielessä, on lähinnä tyhmentävä. Elokuva on myös todella ennalta-arvattava. A Bad Moms Christmas ei ole edes kuvattu kovin kummoisesti, vaan kuvaaja etsii aina välillä hyvää kulmaa ja heiluu välillä turhankin paljon, aivan kuin kohtauksia ei olisi harjoiteltu lainkaan etukäteen. Leikkausvaiheessa leffaa olisi pitänyt tiivistää hieman. Ruthin järjestämät valtavat joulukoristeet ovat onnistuneet lavastuspuolella. Harmillisesti edes huimat jouluhärpäkkeet eivät saa luotua joulutunnelmaa mukaan.

Yhteenveto: A Bad Moms Christmas saattaa toimia teinitytöille ja keski-ikäisille naisille, mutta monet muut se jättää luultavasti kylmäksi. Elokuva ei valitettavasti ole hauska, vaan vitsit aiheuttavat pääasiassa myötähäpeää, että ne edes päätyivät mukaan. Muutama ihan kelpo juttu on päässyt mukaan, mutta etenkin rivot läpät ovat kehnoja. Taustalla kulkeva tarinakaan ei ole onnistunut ja sen kerronta on kömpelöä. Äitiongelmat voisivat toimia, mutta niitä käsitellään aika heikosti. Leffaa on myös jokseenkin rasittava katsoa, sillä siinä jumputtaa vähän väliä musiikki, samalla kun hahmot tekevät hidastettuna jotain. Leffa on jopa hieman tylsä ja siitä saisi helposti leikattua pätkiä pois. Näyttelijät eivät ole kovin kummoisia. Christine Baranski on parasta leffassa ja hänen tympeä Ruth-hahmonsa varastaa jatkuvasti show'n. Kuten jo sanoin, A Bad Moms Christmas sopii juhliville teinitytöille ja keski-ikää lähestyville naisille, jotka voivat samaistua päähenkilöiden ongelmiin. Muita kehotan jättämään tämän leffan väliin ja toivon todella, ettei sarjaa enää jatketa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
A Bad Moms Christmas, 2017, Huayi Brothers Media, STX Entertainment

Arvostelu: The Beguiled / Lumotut (2017)

THE BEGUILED (2017)

LUMOTUT

Ohjaus: Sofia Coppola
Pääosissa: Nicole Kidman, Colin Farrell, Kirsten Dunst, Elle Fanning, Oona Laurence, Angourie Rice, Emma Howard ja Addison Riecke
Genre: draama, romantiikka, jännitys
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

The Beguiled, eli suomalaisittain Lumotut perustuu Thomas P. Cullinanin samannimiseen kirjaan vuodelta 1966. Kirjan pohjalta tehtiin jo vuonna 1971 elokuva nimeltä The Beguiled, jonka pääosassa nähtiin lännenleffoista tunnettu Clint Eastwood. Tämä teos on siis uudelleenfilmatisointi, jollaisia monet elokuvafanit nykypäivänä inhoavat. Jopa ohjaaja Sofia Coppola inhoaa niitä, mutta kun hän näki Eastwoodin tähdittämän leffan, hän alkoi miettiä, miten voisi itse toteuttaa tarinan. Niinpä filmin suunnittelu lähti liikkeelle ja syksyllä 2016 alkoivat kuvaukset. The Beguiled sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla ja Coppola voitti siitä parhaan ohjaajan palkinnon. Leffa on ilmestynyt jo monissa muissakin maissa ja nyt se on saamassa ensi-iltansa myös Suomessa. Elokuva herätti huomioni, kun näin ketkä sitä tähdittävät. En kuitenkaan erityisemmin kiinnostunut, sillä filmin lajityyppi ei vaikuttanut sellaiselta, mitä yleensä jaksan katsoa. Päätin kuitenkin näyttelijöiden takia antaa leffalle mahdollisuuden ja menin katsomaan The Beguiledin. Hyvä niin, sillä se, minkä luulin olevan puuduttava tarina hienoista leideistä, olikin jotain hyvin erilaista ja jännittävämpää...

Vuonna 1864 Yhdysvalloissa käytiin sisällissotaa pohjois- ja etelävaltioiden välillä. Jälkimmäisiä edustavan tyttökoulun oppilaat löytävät metsästä haavoittuneen pohjoisvaltion sotilaan ja päättävät hoitaa tämän kuntoon.

Tyttökoulun johtajaa, neiti Martha Farnsworthia näyttelee Nicole Kidman. Neiti Farnsworth on varautunut nainen, jonka luottamus pitää todella ansaita. Hän vaikuttaa tiukalta, mutta jos hän luottaa täysillä, on hän erittäin mukava. Läpi leffan voi nähdä, että koulun tytöt ovat hänelle äärimmäisen tärkeitä ja hän tekisi kaikkensa suojellakseen heitä. En kovin paljoa pidä Nicole Kidmanista näyttelijänä, mutta yllätyin positiivisesti, sillä tässä hän onnistuu mainiosti ja sopii rooliinsa.
     Pohjoisvaltion sotilasta, luutnantti John McBurneya esittää Colin Farrell, joka on paikoitellen jopa loistava roolissaan. Luutnantti McBurneyhin on luotu oivallista jännitettä, joka saa katsojan miettimään, onko hän hyvä ihminen ja antaa tyttöjen olla rauhassa, vai odottaako hän vain toipumistaan, jotta voisi hyökätä kaikkien kimppuun? Voi olla myös vaikeaa päättää, kumman haluaisi mieluummin käyvän toteen.
     Elokuvassa nähdään Sofia Coppolan luottonäyttelijä Kirsten Dunst opettaja Edwinana. Dunst on aiemmin näytellyt pääosaa Coppolan elokuvissa The Virgin Suicides (1999) ja Marie Antoinette (2006), sekä esitti itseään leffassa The Bling Ring (2013). Kidmanin tapaan en ollut kovin innoissani siitä, että Dunst esiintyisi filmissä, mutta olin taas positiivisesti yllättynyt ja Dunst on oikein hyvä herkän opettajan roolissa.
     Koulun oppilaita ovat todella nuori Amy (Oona Laurence), luutnantti McBurneysta kiinnostunut Alicia (Elle Fanning), hienostuneeksi itseään luuleva Jane (Angourie Rice), sekä pahasti taka-alalle jäävät Marie (Addison Riecke) ja Emily (Emma Howard), jotka näkyvät aina välillä, mutta joille ei ole kirjoitettu kunnon persoonia. Elle Fanning on mielestäni osoittautunut Dakota-siskoaan selvästi paremmaksi näyttelijäksi, joten olin kiinnostunut, miten hän suoriutuisi tässä. Valitettavasti Fanning on usein liian vaisu, vaikka häneltä löytyy onneksi myös hyviäkin hetkiä. Angourie Ricen tuoma ylimielinen asenne tekee Janesta ärsyttävän, mutta Amysta on saatu aikaiseksi kiltti tyttö, joka ei halua kenellekään pahaa.

Elokuva alkaa mielenkiintoisesti ja katsojaa kiehtoo välittömästi leffan maalauksellinen ulkonäkö. Kun luutnantti McBurney löytyy metsästä ja hänet viedään koululle, filmi alkaa muistuttaa sellaista draamailua, mitä hieman pelkäsinkin näkeväni. Mukana on kuitenkin niin vaikuttavan tyylikäs toteutustapa, että leffa pystyi pitämään kiinnostukseni yllä. Naishahmot (Janea lukuunottamatta) eivät onneksi olekaan yliampuvan hienoja, jolloin hyvin nopeasti voi päätellä, ettei elokuvassa tulla näkemään minkäänlaisia hienostojuhlia yms. Romantiikkaa on tietty mukana ja kuten arvata saattaa, kun koulun naisväki ei ole pitkään aikaan miestä nähnyt, herättää luutnantti jokaisessa jonkinlaisia tunteita, joten kolmiodraamaa saadaan jossain kohtaa. Yllätyin todella positiivisesti (vielä enemmän kuin siitä, että Kidman ja Dunst olivat hyviä), miten kolmiodraamailut oli toteutettu. Mukana on tosiaan erittäin oivallista jännitettä, sillä sen lisäksi, että katsojana pohtii, millainen henkilö luutnantti McBurney todellisuudessa onkaan, leffa pistää miettimään, millaisia koulun naiset ovat ja mitä he ovat valmiita tekemään saadakseen sotilaan itselleen?

The Beguiled ei ole kauhuelokuva, mutta kauhuelementtejä siinä on. Perinteisiä äkkisäikäytyksiä on kuitenkin turha odottaa ja pelko on enemmän sellaista, mitä vanhoissa filmeissä on totuttu näkemään ja mitä ei nykypäivänä enää usein nähdä. Mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä enemmän jännityskin tiivistyy. Tunnelma on rakennettu todella hyvin läpi teoksen, vaikkakin se on välillä hieman tylsä. Paikoitellen jotkut kohdat ovat ylinäyteltyjä, mikä vie niistä hieman makua, mutta loppujen lopuksi on upea ratkaisu, ettei teoksella oikeastaan ole hyvää ja pahaa, vaan kaikessa tuntuu olevan jotain hieman kieroa. The Beguiled onkin kieroutunut ja lähellä ollakseen todella hyvä elokuva. Harmillisesti siinä on jotain, joka ei ole onnistunutta, enkä ole edes varma, mistä on kyse. Jokin kokonaisuudessa vain ei onnistu tavoittamaan minua kuten sen kuuluisi, jolloin filmi jää vain hyväksi. Aion kuitenkin katsoa teoksen joskus uudestaan siinä toivossa, että se iskisi paremmin, kun odotukseni ovat korkeammalla kuin ensimmäisellä näkemiskerralla.

Ohjaaja Sofia Coppola on onnistunut erinomaisesti The Beguiledin visuaalisessa ilmeessä ja hän on tehnyt hyvää työtä tunnelman parissa. Hän on myös käsikirjoittanut elokuvan ja hoitanut senkin homman oivallisesti. Filmi on kuvattu todella upeasti. Muutamia epätarkkoja kuvia on livahtanut mukaan, mutta pääasiassa kuvat ovat tyylikkäitä, tasaisia ja niiden sommittelu tuo paikoitellen mieleen maalaukset. Värimäärittelyllä kuva on saatu jokseenkin ankean harmahtavaksi, mutta visuaalisuudessa on silti jotain kaunista. Leikkaus on sujuvaa, eikä suurimmaksi osaksi haittaa leffan hidastempoisuus. Puvustus, lavastus ja maskeeraus tuovat täydellisesti ajankuvaa mukaan ja ne ovat taidokkaasti toteutetut. Äänimaailma on lumoava ja sitä korostaa se, ettei elokuvassa ole lähes ollenkaan musiikkia mukana. Yleensä pidän erittäin paljon siitä, jos leffaan on sävelletty musiikkia, mutta tässä tapauksessa musiikittomuus tarjoaa oman hienoutensa. Hieman jopa harmittaa, että pariin kohtaan on pitänyt lisätä outoa huminaa, sillä ainoat musiikit olisi voinut jättää tyttöjen soitettavaksi.

Yhteenveto: The Beguiled vaikuttaa aluksi vain ihan kivalta rakkaustarinalta, mutta onkin todellisuudessa hyvä ja hieman kieroutunut teos, josta löytyy jopa kauhuelementtejä. Elokuva on mielenkiintoinen ja siinä on rakennettu tunnelma mainiosti, vaikka paikoitellen se tuntuukin hidastempoiselta. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. Tekninen toteutus on upea aina kuvauksesta pukuihin ja lavastuksiin asti. Äänimaailma on hieno ja on hyvä ratkaisu, ettei mukana ole lähes yhtään musiikkia. Ohjaaja Sofia Coppolan luoma maalauksellisuus saa filmin näyttämään taiteelta, mutta silti siitä tuntuu puuttuvan jotain. Joka tapauksessa kyseessä on oivallinen jännitysdraama ja suosittelen käymään katsomassa The Beguiledin, jos se vaikuttaa kertomani perusteella kiinnostavalta. Aion katsoa sen uudelleen joku päivä ja toivon, että se toimisi paremmin silloin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
The Beguiled, 2017, American Zoetrope, FR Productions

Arvostelu: Pete's Dragon / Pete ja lohikäärme Elliott (2016)

PETE'S DRAGON (2016)

PETE JA LOHIKÄÄRME ELLIOTT

Ohjaus: David Lowery
Pääosissa: Oakes Fegley, Bryce Dallas Howard, Oona Laurence, Robert Redford, Wes Bentley ja Karl Urban
Genre: seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

Pete's Dragon, eli suomalaisittain Pete ja lohikäärme Elliott, perustuu Walt Disneyn samannimiseen, vuoden 1977 musikaalielokuvaan, joka yhdistää oikeita näyttelijöitä ja animaatiota. Itse en ole tätä "klassikkoa" nähnyt, joten minulla ei ollut minkäänlaista tunnesidettä tarinaa kohtaan. Kuulin uudesta Pete's Dragonista jo viime vuonna, mutta sain selville, että kyseessä on uusioversio vasta tänä vuonna. Alkuvuodesta minua kiinnosti elokuva enemmän, sillä pidän lohikäärmeistä ja ajattelin, että Disneyn tekemä lohikäärmepätkä voisi toimia mainiosti. Kun mainoksia alkoi ilmestyä, mielenkiintoni laski. Ainoa videomainos, jonka näin, oli suomeksi dubattu ja se latisti kiinnostustani paljon. Kun vihdoin näin kuvat itse lohikäärme Elliottista, olin hieman pettynyt. Halusin silti nähdä elokuvan ja niin meninkin katsomaan sen viikkoa ennen ensi-iltaa. Onneksi lehdistönäytöksessä esitettiin englanniksi puhuttu originaaliversio.

Orpo Pete-poika asustaa metsässä lohikäärmeystävänsä Elliottin kanssa. Eräänä päivänä metsään saapuu ihmisiä, jotka vievät Peten pois Elliottin luota.

Peten roolissa nähdään Oakes Fegley, jolle tämä on neljäs rooli kokoillan elokuvassa. Nyt hän on päässyt pääosaan ja toimii siinä mielestäni oivasti. Fegleystä tulee todella helposti mieleen uuden The Jungle Bookin (2016) pääroolissa nähty Neel Sethi. Ei pelkästään siitä, että kummatkin hahmot ovat orpopoikia, joilla on risaiset vaatteet ja elävät metsän keskellä, eikä hiuksia ole leikattu pitkään aikaan, vaan heidän esiintymistavassaan on myös jotain samaa. Molemmat ovat myös joutuneet näyttelemään paljon digihahmon kanssa ja joutuneet käyttämään mielikuvitustaan kuvitellakseen vastanäyttelijänsä. Elokuvassa on useita osioita, joissa Pete ei erityisemmin puhu, jolloin Fegley pääsee eleillään ja ilmeillään näyttelemään paremmin.
     Olin täysin turhaan huolissani siitä, millainen elokuvan lohikäärme olisi. Vaikka aluksi vihreäkarvainen Elliott on hieman kummallinen näkemys lohikäärmeestä (kun yleensä on tottunut näkemään vihaisia ja suomuisia hirviöitä), niin kun häntä on nähnyt jo muutaman minuutin ruudulla, niin erilainen lähestymistapa alkaa toimia. Monin tavoin Elliott muistuttaa koiraa. Lohikäärme nuuskii paljon ja hänellä on leikkisä luonne. Yhdessä kohtaa Elliott jopa jahtaa häntäänsä. Tulen syöksemistä ei pääse erityisemmin näkemään, mikä oli harmi, mutta jo tällaisena lohikäärmehahmo toimi erinomaisesti. Minulla on sydämessä paikka söpöille hahmoille elokuvista ja minusta hieman tuntuu, että Elliott voisi jopa päästä sinne, ollessaan useaan otteeseen erittäin suloinen. Täysin en kuitenkaan ymmärtänyt, miksi Elliott pystyy muuttumaan näkymättömäksi tai sulautumaan taustoihin kameleonttien tavoin.
     Bryce Dallas Howard näyttelee metsänvartija Gracea, joka käyttäytyy hyvin äidillisesti, löytäessään Peten metsästä. Dallas Howard on mielestäni suurimmaksi osaksi hyvä näyttelijä ja antaa onnistuneen suorituksen tässäkin. Jostain kumman syystä luontoa rakastava Grace on valinnut miehekseen Jackin, joka toimii puunhakkuufirmassa. Suhteen osapuolten uravalinnat eivät tunnu täysin kulkevan kivasti yhdessä, joten ihmettelin koko elokuvan ajan, eikö heille tule kaiken aikaa ongelmia, kun mielipiteet metsän kaatamisesta ovat niin erilaiset? Jackina nähdään Wes Bentley, joka on todella yksiulotteinen ja monotoninen heppu koko elokuvan ajan. Jackin Natalie-tytärtä näyttelevä Oona Laurence taas vetää useassa kohtaa yli ja ehkä pääseekin ryhmään "ärsyttävän näsäviisaat muksut elokuvissa". Onneksi Laurence osaa myös vetää rooliaan rauhallisemmin, kun on sellaiseen tarve.
     Robert Redford esittää puunveistäjä Meachamia, joka on Gracen isä. Meacham kertoo kaikille kaupungissa tarinoita metsässä asustelevasta, hirviömäisestä Millhavenin lohikäärmeestä. Kukaan ei tietenkään ota Meachamin höpinöitä tosissaan, paitsi perheen pienimmät. Redford suoriutuu roolistaan hyvin ja hän saa toimivasti välitettyä katsojille ihmetyksensä lohikäärmettä kohtaan.
     Elokuvassa nähdään myös Karl Urban, joka esittää puunhakkaaja Gavinia. Gavin on erittäin yksiulotteinen hahmo, minkä tajuaa jo heti elokuvan alussa. Tavallaan kyseessä on elokuvan "pahis", sillä hän haluaa vain vangita Elliottin ja ottaa lohikäärmeen nappaamisesta kaiken kunnian itselleen. Urbanin lahjat ovat hukkaan heitettyjä tässä, mikä oli sääli.

Pikku-Pete on automatkalla vanhempiensa kanssa ja lukee kirjaa Elliott-koirasta, joka eksyy. Käy onnettomuus ja auto lentää ympäri, minkä takia Peten vanhemmat menehtyvät. Yksinäinen Pete kulkee metsään, missä hän törmää Elliott-lohikäärmeeseen. Kuusi vuotta myöhemmin kaksikko asustaa metsässä, jossa he elävät ja leikkivät yhdessä. Kun Grace saapuu käymään metsässä, Peten kiinnostus herää ja hän lähtee seuraamaan Gracea, löytääkseen koneet, jotka ovat jo tuhonneet osan metsästä. Natalie huomaa Peten metsässä ja lähtee seuraamaan tätä, mikä johtaa siihen, että ihmiset vievät pojan kaupunkiin. Hätääntynyt Elliott paljastaa itsensä ihmisille, jolloin Pete joutuu keksimään, miten voi suojella parasta ystäväänsä.

En odottanut kovin paljoa, kun menin katsomaan elokuvaa. Yllätyin kyllä, että elokuva alkaa aika surullisesti ja hieman jännittävästi, mutta sen jälkeen en täysin lämmennyt hetkeen - paitsi Elliottille. Kuitenkin kun tarina kulki eteenpäin, aloin huomata, miten hyväsydäminen elokuva oli kyseessä, enkä voinut oikeastaan muuta kuin pitää siitä. Hieman lapsellisia juttuja elokuvasta löytyy paljon, mutta ne voi antaa anteeksi ottamalla huomioon, että kyseessähän on pääasiassa lapsille suunnattu seikkailuelokuva. Aikuisille ei siis ole luvassa kovin jännittäviä hetkiä, mutta perheen pienimmille tämä voi toimia erittäin hyvin. Se on erittäin selkeästi Walt Disneyn elokuva. Pete's Dragon on värikäs, lämmin ja tyylikkäästi toteutettu pätkä. Disneyn taika on vahvasti läsnä, mutta onneksi tässä ei kuitenkaan lauleta, kuten vuoden 1977 versiossa. Aika yksinkertainen tarina on kyseessä, muttei sen tarvitsekaan olla kovin ihmeellinen. Tällaisenaan se sopii mainiosti toimivana viihteenä koko perheen elokuvailtaan - tai omalla kohdallani tiistaiaamuun ilman muita.

Elokuvan on ohjannut David Lowery, joka on toiminut aiemmin paljon leikkaajana. Tätä ennen hän on lähinnä ohjannut lyhytelokuvia, mutta onnistuu silti pitämään isomman projektin kasassa. Lowery on ilmoitettu ohjaamaan tuleva Walt Disneyn Peter Pan -elokuva (2018). Tämän perusteella olen iloinen ilmoituksesta, sillä uskon, että yhdistämällä Loweryn ja Disneyn, voisimme saada vihdoinkin hyvän näytellyn Peter Panin. Pete's Dragon on loistavasti kuvattu elokuva. Kuvat ovat tasaisia ja teräviä. Pidän myös siitä, että elokuva on todella kirkas. Leikkaus on myös sujuvaa ja etenkin Elliottin äänitehosteet ovat hienoja. Musiikin sävellyksestä vastaa Daniel Hart ja välillä musiikki nousee selkeämmin esille, muttei jää mieleen jälkikäteen. Visuaalisesti elokuva on tietenkin todella hienon näköinen. Varsinkin Elliott on erittäin taidokkaasti toteutettu. Pitää jostain käydä selvittämässä, miten Peten ja Elliottin kohtaukset kuvattiin - esimerkiksi oliko Elliottin pään tilalla aina jokin iso pallo, mitä Fegleyn täytyi seurata, jotta jälkikäsittelyssä kuva saatiin näyttämään siltä, että Pete katsoo lohikäärmettä silmiin.

Yhteenveto: Pete's Dragon on positiivinen yllätys, sillä en uskonut sen olevan parempi kuin vain "ihan kiva". Toisin kuin Alice in Wonderland (2010) ja Maleficent (2014), tämä on osoitus siitä, että Walt Disneyn todella kannattaa tehdä vanhoista elokuvistaan uusia, näyteltyjä versioita (tosin en silti hyväksy tulevaa The Lion King -elokuvaa). Oakes Fegley toimii erinomaisesti pääosassa ja Bryce Dallas Howard on hyvä myös. David Lowery ja Karl Urban jättävät aika kylmäksi. Oona Laurence on paikoitellen ärsyttävä, mutta onneksi näyttää myös osaavansa, jos niin haluaa. Parasta on tietty lohikäärme Elliott, joka on todella suloinen ja hienosti toteutettu hahmo. Hän ei kuitenkaan pääse suosikkilohikäärmeekseni, vaan sitä paikkaa pitää edelleen The Hobbit -trilogiassa (2012-2014) nähty Smaug. Tämä on selkeämmin lastenelokuva kuin tänä vuonna aiemmin ilmestynyt The Jungle Book, mutta voi silti toimia aikuisillekin, jos tarpeeksi lapsenmielisyyttä löytyy. Kyynisille aikuisille en tätä suosittele; tuhlaisitte vain rahojanne. Viekää lapsenne katsomaan Pete's Dragon ja voitte itsekin viihtyä. Paitsi jos käytte katsomassa suomeksi dubatun version - mainosten perusteella suosittelen kiertämään sen kaukaa.

Kirjoittanut: Joonatan, 4.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
Pete's Dragon, 2016, Walt Disney Productions