Arvostelu: A Complete Unknown (2024)

A COMPLETE UNKNOWN

Ohjaus: James Mangold

Pääosissa: Timothée Chalamet, Edward Norton, Elle Fanning, Monica Barbaro, Dan Fogler, Boyd Holbrook, Norbert Leo Butz, Eriko Hatsune, Scoot McNairy, Will Harrison, Big Bill Morganfield ja P. J. Byrne

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 7

A Complete Unknown perustuu Elijah Waldin kirjaan Dylan Goes Electric! vuodelta 2015, joka puolestaan perustuu artisti Bob Dylanin elämään ja uraan. Vuonna 2020 James Mangold ilmoitti ohjaavansa ja käsikirjoittavansa elämäkertaelokuvan Dylanista, joka kulki aluksi työnimellä "Going Electric". Koronaviruspandemia kuitenkin esti alkuperäiset suunnitelmat kuvaamisesta, mutta se antoi päätähti Timothée Chalametille reippaasti aikaa tutkia Dylania ja opetella kitaran ja huuliharpun soittoa. Kuvauksia viivästytti lisää vuoden 2023 näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko, jolloin elokuvaan kiinnitetty Benedict Cumberbatch joutui jättämään projektin ja hänet korvattiin Edward Nortonilla. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin maaliskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa A Complete Unknown sai saman vuoden joulukuussa. Nyt elokuva on saapunut Suomenkin teattereihin, elokuvan saatua kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, puvustus ja äänitys). Minun on pakko tunnustaa, että Bob Dylan ei ollut itselleni juuri yhtään tuttu tapaus - tiesin häneltä ainoastaan The Times They Are a-Changin' -kappaleen ja senkin vain, koska se soi Watchmen-elokuvan (2009) alkuteksteissä. Kävin kuitenkin uteliaana katsomassa A Complete Unknownin heti ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1961 nuori Bob Dylan matkustaa New Yorkiin ja nousee pian suursuosituksi artistiksi, joka kohtaa kuitenkin hurjan vastareaktion, kun hän haluaa ravistella folk-musiikin rajoja.

Hollywoodin tämän hetken ehkä jopa kuumin nimi Timothée Chalamet nähdään Bob Dylanina, joka nuorena poikana matkustaa pelkän kitaransa ja haaveidensa kanssa New Yorkiin kokeilemaan onneaan ja vakuuttaakin nopeasti juuri oikeat ihmiset kyvyillään, lähtien varsinaiseen kiitoon suosiossaan. Chalamet on tehnyt jo useita väkeviä roolisuorituksia, eikä Bob Dylanin esittäminen ole poikkeus. Elokuvassa on hetkiä, jolloin Chalamet tuntuu vain näyttelevän, mutta myös runsaasti kohtauksia, joissa hän katoaa täysin roolihahmokseen. Chalamet käytti tosiaan korona-ajan Dylanin maneerien ja äänen matkimisen, sekä kitaran ja huuliharpun soittamisen opetteluun ja tämä kyllä kannatti. Chalamet esittää laulut itse ja lopputulos kuulostaa häkellyttävän paljon Dylanilta, josta kuitenkin kuulee Chalametin, kun tarkkaan käyttää korviaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Edward Norton folk-laulaja Pete Seegerinä, joka ensimmäisenä hoksaa Dylanin kyvyt ja auttaa nuorukaista saamaan jalkansa musiikkialan oven väliin, Elle Fanning Dylanin tyttöystävä Sylvienä, Monica Barbaro folk-laulaja Joan Baezina, Dan Fogler Dylanin manageri Albert Grossmanina, sekä Boyd Holbrook laulaja Johnny Cashina. Sivunäyttelijätkin tekevät vakuuttavaa työtä, eivätkä edes täysin jää Chalametin varjoon. Holbrook katoaa onnistuneesti Johnny Cashiksi, joskin olisi ollut hauskaa, jos rooliin olisi saatu taivuteltua Joaquin Phoenix, joka esitti Cashia A Complete Unknownin ohjanneen James Mangoldin elokuvassa Walk the Line (2005) parikymmentä vuotta sitten.

A Complete Unknown osoittautui oikein mainioksi ja lahjakkaasti näytellyksi filmiksi uraauurtavasta muusikosta, joka olisi voinut kuitenkin pureutua hieman syvemmälle keskiössä olevaan Bob Dylaniin. Toisaalta on veikeää, ettei miehen taustoista selviä ihan kauheasti, vaan hän jää elokuvan nimen mukaisesti "täydeksi tuntemattomuudeksi", jonka tarinoille nuoruudesta sirkuksessa kohottelevat kulmiaan niin katsojat kuin naiset, joihin Dylan yrittää tehdä vaikutusta. Välillä pelkät Chalametin silmät kertovat paljon, mutta sitten taas olisi kiva, jos elokuva olisi saanut paremmin ymmärtämään Dylania siinä, miksi hän toimii kuten hän toimii. Hänet esitetään usein negatiivisessakin valossa, esimerkiksi pettämässä tyttöystäväänsä, kokematta siitä sen kummempia omantunnontuskia, mutta tämän puolen käsittely jää hieman puolitiehen. Lisäksi Dylanin ongelmat alkoholin ja huumeiden kanssa jäävät täysin pintaraapaisuksi.

Mutta vaikka elokuva onkin toisinaan hieman pintapuoleinen, siinä on myös vahvat onnistumisensa. Vaikka Dylan on välillä suoranainen mulkku - mikä vain pahenee, kun hänestä tulee suosittu - hänen haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan. Dylanin ura lähti liikkeelle folk-artistina, mutta miestä ei todellakaan kiinnostanut jämähtää yhteen juttuun ja hän päättikin kokeilla rajojaan, mikä herätti monenlaisia tuntemuksia niin hänen taustatiimissään kuin faneissaan. Onkin huvittavaa, että kun Dylan laulaa Newportin folkfestivaaleilla The Times They Are A-Changin'in, kappale otetaan vastaan innokkaasti laulaen mukana, mutta kun ne muutoksen tuulet sitten oikeasti puhaltavat seuraavalla esiintymisellä samoilla festivaaleilla, Dylan saakin osakseen buuausta. Tällaiset vastareaktiot eivät ole hälvenneet mihinkään musiikkialalla ja suunnilleen aina kun joku artisti tai yhtye haluaa kokeilla jotain uutta, näitä muutoksia katsotaan nenänvartta pitkin. Dylan ei halunnut miellyttää ketään ja vaikka välillä tämä tekeekin hänestä ihmisenä epämiellyttävän, on tämä itsepäisyys taiteilijasielussa myös valtavan ihailtavaa.

James Mangold on useasti näytellyt lahjojaan ohjaajana, eikä A Complete Unknown ole poikkeus. Hänen rakentamansa ilmapiiri on mainio ja etenkin konserttikohtauksiin hän saa aikaan vangitsevuutta. Mangoldin ja Jay Cocksin käsikirjoitus on kuitenkin hitusen ailahteleva ja kaipaisi hieman syväluotaavampaa lähestymistä. Tekniseltä toteutukseltaan leffa on vakuuttava ja 1960-luvun ajankuva on upeasti loihdittu lavastein ja asuin. Kameratyöskentelykin on oivaa ja äänimaisema pätevästi rakennettu laulut mukaan lukien.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Complete Unknown, 2024, Searchlight Pictures, Veritas Entertainment, The Picture Company, Range Media Partners, Big Indie Pictures, TSG Entertainment

Arvostelu: Maleficent 2: Pahan valtiatar (Maleficent: Mistress of Evil - 2019)

MALEFICENT 2: PAHAN VALTIATAR

MALEFICENT: MISTRESS OF EVIL

Ohjaus: Joachim Rønning
Pääosissa: Angelina Jolie, Elle Fanning, Michelle Pfeiffer, Harris Dickinson, Sam Riley, Imelda Staunton, Juno Temple, Lesley Manville, Robert Lindsay, Ed Skrein, Chiwetel Ejiofor, David Gyasi, Jenn Murray ja Warwick Davis
Genre: fantasia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Klassikkosatuun perustuneen piirroselokuva Prinsessa Ruususen (Sleeping Beauty - 1959) uudenlainen tulkinta Maleficent - Pahatar (Maleficent - 2014) sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli maailmanlaajuinen hitti, tuottaen yli 700 miljoonaa dollaria lippuluukuilla. Kun elokuva huomattiin menestykseksi, Disney alkoi puhumaan mahdollisesta jatko-osasta. Vuotta myöhemmin yhtiö varmisti elokuvan teon ja lopulta kuvaukset alkoivat keväällä 2018. Nyt Maleficent 2: Pahan valtiatar saa ensi-iltansa ja itse olen ollut äärimmäisen skeptinen siitä lähtien, kun kuulin filmin olevan tekeillä. En pitänyt ensimmäisestä Maleficentista, vaan mielestäni se hukkasi mainion idean kömpelöllä toteutuksellaan. Lisäksi koin, että tarina vietiin siinä päätökseen, joten ihmettelin Disneyn päätöstä tehdä jatkoa. Elokuvan trailerikaan ei saanut minua vakuutettua ja kun huomasin, että elokuvan lehdistönäytös on vain päivää ennen ensi-iltaa ja ettei siitä saanut julkaista arvioita ennen kello neljää eilen, arvelin tämän tarkoittavan sitä, että luvassa olisi kehno elokuva.

Viisi vuotta kirouksen raukeamisen jälkeen Aurora hallitsee Moorsin fantasiamaailmaa. Ulsteadin prinssi Phillip kosii Auroraa, jotta ihmisten ja taikaolentojen maailmat voisivat elää harmoniassa, mikä kuitenkin suututtaa Pahattaren.

Angelina Jolie palaa muutaman vuoden tauon jälkeen kameran eteen, uusiessaan roolinsa Pahattarena. Kuten sanoin ensimmäisen osan arvostelussani, en ole koskaan erityisemmin pitänyt Joliesta näyttelijänä, mutta Pahattareksi hän sopii erinomaisesti. Jolie omaa oikeanlaiset kasvonpiirteet, tietyn kolkkouden, sekä häijyyden, mitä rooli vaatii. Harmi, ettei hän silti onnistu vakuuttamaan toistamiseen. Jolie vetää roolinsa paikoitellen jopa tylsistyneen näköisenä, eikä löydä samaa henkeä mukaan. Tätä ei helpota se, että vaikka elokuvan nimi viittaa Pahattaren olevan yhä keskiössä, hän jää todella etäiseksi katsojasta ja tuntuu usein sivuhenkilöltä. Hahmon kehityskaari ei myöskään vie häntä pidemmälle, vaan tuntuu toistavan sitä, mitä näimme jo viime filmissä. Lisäksi hahmon puvustukseen on tehty paljon muutoksia, eikä hän pääasiassa edes näytä klassiselta Pahattarelta. Hän vaihtaa asuja tiuhempaan tahtiin kuin Lady Gaga keikoillaan ja hämmentävästi puvut muuttuvat kaiken aikaa paljastavammiksi. Lopputaistelussa Pahattaren asu näyttää siltä kuin se olisi tarkoitettu leffan XXX-parodiaan.

Paluun rooleihinsa tekevät myös Elle Fanning kuningatar Aurorana, Sam Riley Pahattaren korppikätyri Diavalina, sekä Imelda Stauton, Juno Temple ja Lesley Manville kolmena haltiakummina. Haltiakolmikko on yhtä ärsyttävä kuin edellisessäkin osassa, miksi onkin hyvä, että heidän rooliaan on pienennetty. Fanning on ensimmäisen Maleficentin jälkeen siirtynyt paljon pienimuotoisempiin filmeihin ja tehnyt rooleja monissa indie-elokuvissa. Paluu isoon Disney-spektaakkeliin ei tunnu kuitenkaan täysin sujuvan, eikä Fanning valitettavasti vakuuta roolissaan tällä kertaa. Riley on kuitenkin yhä passeli Diavalin osassa.
     Prinssi Phillipkin on mukana ja isommassa roolissa kuin aiemmin, mutta hänen näyttelijänsä on vaihtunut, sillä Brenton Thwaites oli kiireinen Titans-sarjan (2018-) kuvausten kanssa. Uusi näyttelijä Harris Dickinson ei ole yhtä puinen kuin Thwaites ja häneltä jopa löytyy kemiaa Fanningin kanssa. Prinssi Phillipin vanhempia, kuningas Johnia ja kuningatar Ingrithiä näyttelevät Robert Lindsay ja Michelle Pfeiffer. Lindsay sopii osaansa, mutta Pfeifferin esiintyminen menee paikoitellen ylinäyttelemisen puolelle. Elokuvassa nähdään myös mm. Ed Skrein, Chiwetel Ejiofor ja Warwick Davis erilaisina satuolentoina.

Valitettavasti Maleficent 2: Pahan valtiatar on juuri sitä, mitä pelkäsinkin: rahan vuoksi väkisin väännetty ja turha jatko-osa. Sen on vaikea keksiä syytä olemassaoloonsa, vaikka se kuinka puskee mukaan erilaisia juonikuvioita. Leffa yrittää esitellä Pahattaren taustoja entistä paremmin, mutta kuten sanoin, samalla se myös vieraannuttaa hahmon, eikä häneen pysty samaistumaan samalla tavalla kuin ensimmäisessä osassa. Elokuva yrittää esittää vertauskuvia rotusyrjinnästä, sekä kummallisia viittauksia keskitysleireihin, mutta tekee senkin kehnosti. Leffalla on kiva sanoma siitä, kuinka erilaisuus pitäisi hyväksyä ja kaikenlaisten pitäisi saada elää rauhassa, mutta filmi käsittelee sitä niin kömpelösti, että sekin jää vain yritykseksi. Elokuvan yritykset olla hauska vasta kamalia ovatkin. Huumori on todella myötähäpeällistä ja mielestäni ainoastaan eräs urkuihin liittyvä urpo asia oli tahattoman koominen.

Ensimmäisen Maleficent-elokuvan ongelma oli huono rytmitys, missä kahden tunnin elokuva oli typistetty puoleentoista tuntiin. Maleficent 2:ssa rytmitys on myös ongelma, mutta täysin päinvastaisesta syystä. Tämä on puolentoista tunnin elokuva, mikä on väkisin venytetty kahteen tuntiin. Nyt leffalla olisi aikaa syventyä asioihin paremmin kuin viimeksi, mutta tekijät ovat jälleen päättäneet käsitellä vähän kaikkea mutta löyhästi - aivan kuin maistellen buffet-pöydästä sitä sun tätä, ilman että panostaa mihinkään ruokalajiin kunnolla. Tarinan laahatessa katsoja ehtii pitkästyä jo ennen puolta väliä, eikä eeppiseksi tarkoitettu lopputaistelu enää pelasta filmiä. Mistään ei löydy mitään jännitettä ja juonikin on hyvin ennalta-arvattava. Tarinan todellisen pahiksen arvaa välittömästi, kun tämä astuu ruutuun ja sitten katsoja vain odottelee, milloin muut hahmot tajuavat saman. Surullista kyllä, elokuvasta ei edes löyty satumaista tunnelmaa. Vaikka siitä näkyy täysin selvästi, että kyseessä on Disneyn leffa, tietty Disney-taika puuttuu täysin. En pitänyt ensimmäisestäkään Maleficentista, mutta sen idea kertoa Prinsessa Ruususen tarina pahiksen näkökulmasta oli kiehtova. Tässä elokuvassa ei ole edes sitä vähää.

Elokuvan on ohjannut Joachim Rønning, joka toimi toisena ohjaajana viimeisimmässä Pirates of the Caribbeanissa, Salazar's Revengessä (Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales - 2017). Rønning ei vieläkään vakuuta ohjaajana, mutta hän taitaakin vain tehdä sen, mitä Disneyn tuottajat käskevät. Ensimmäisen Maleficentin käsikirjoittaja Linda Woolverton palaa tämän filmin pariin, mutta ideoiden keksiminen on tainnut tuottaa vaikeuksia ja kirjoitustiimiin on täytynyt liittyä Noah Harpster ja Micah Fitzerman-Blue. Kolmikon teksti on eri tavalla kömpelö kuin ensimmäisen filmin, jongleeratessaan useilla juonikuvioilla ja ripotellessaan mukaan typerää huumoria, sekä kehnoa dialogia. Sentään elokuva on oivallisesti kuvattu ja mukana on hienoja lavasteita sekä asuja. Efektien taso on parantunut, vaikka mukana on yhä joitain heikompia tehosteita. Äänimaailmakin on rakennettu onnistuneesti ja Geoff Zanellin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Kun kyseessä on Disneyn leffa, onkin odotettavissa, että jos ei muuta, niin ainakin elokuva on teknisesti hyvin tehty.

Yhteenveto: Maleficent 2: Pahan valtiatar on täysin tarpeeton ja väkisin väännetty jatko-osa. Elokuva yrittää kovasti keksiä uutta tarinaa, muttei saa aikaiseksi mitään erityisen mielenkiintoista - ei, vaikka juonikuvioita onkin useampia. Siinä, missä ensimmäinen osa oli noin puoli tuntia liian lyhyt, tämä on puoli tuntia liian pitkä. Kun tarina ei kiinnosta, tapahtumissa ei ole jännitettä, taianomaisuus puuttuu ja huumorikin on surkeaa, käy leffa usein pitkästyttäväksi. Lopputaistelusta on tehty valtava, mutta eipä sekään herätä kiinnostusta - etenkin kun se sisältää ratkaisuja, mitkä pistävät katsojan pyörittelemään silmiään. Filmi yrittää tuoda mukaan teemaa erilaisten hyväksymisestä, mutta tekee senkin kömpelösti. Edellisessä osassa itse Pahatar oli sentään onnistuneesti toteutettu, mutta samaa ei voi sanoa tästä leffasta. Pahatar jää oudosti sivuun, eikä hän ole yhtä samaistuttava kuin viime elokuvassa. Hänen kehityskaarensa on aika pitkälti sama kuin viimeksikin, minkä lisäksi Angelina Jolie ei enää harmillisesti vakuuta roolissa. Kauheinta ovat kuitenkin hahmon erilaiset asut, mitkä muuttuvat kaiken aikaa paljastavammiksi. Muutkaan näyttelijät eivät ole kovin kaksisia. Visuaalisesti filmi on sentään oivallinen. Jos pidit ensimmäisestä Maleficentista, voi olla, että pidät myös Maleficent 2: Pahan valtiattaresta. Omasta mielestäni ensimmäinen elokuva oli heikko, mutta tämä jatko-osa on suorastaan huono. Älkää muuten katsoko leffan trailereita, sillä ne paljastavat todella paljon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Maleficent: Mistress of Evil, 2019, Walt Disney Pictures, Roth Films

Arvostelu: Maleficent - Pahatar (Maleficent - 2014)

MALEFICENT - PAHATAR

MALEFICENT

Ohjaus: Robert Stromberg
Pääosissa: Angelina Jolie, Sharlto Copley, Elle Fanning, Sam Riley, Imelda Staunton, Juno Temple, Lesley Manville, Brenton Thwaites ja Kenneth Cranham
Genre: fantasia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 12

Maleficent - Pahatar pohjautuu Grimmin veljesten satuun "Prinsessa Ruusunen" ("Dornröschen" - 1812), mikä taas pohjautuu Charles Perraultin samannimiseen satuun ("La Belle au bois dormant" - 1697), mikä taas perustuu Giambattista Basilen satuun "Sole, Luna, e Talia" (1634), mikä taas pohjautuu vielä vanhempiin kansantaruihin. Satu on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista ja siitä on tietty tehty useita eri versioita myös peleinä, näytelminä, sekä elokuvina. Elokuvista tunnetuin on aika varmasti Walt Disneyn piirretty Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty) vuodelta 1959. 2000-luvun alussa Disney alkoi suunnittelemaan uutta elokuvaa sadun pohjalta, tällä kertaa näyttelijöiden kera. Alunperin ohjaajana piti toimia Tim Burton, mutta hän hylkäsi projektin ja siirtyi tekemään Disneylle toisesta klassikkosadusta elokuvaa Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 2010). Pääroolin sai Angelina Jolie, joka oli halunnut esittää Pahatar-hahmoa lapsesta asti ihastuttuaan satuun. Kuvaukset alkoivat kesällä 2012 ja lopulta hölmöllä tuplanimellä Suomessa kulkeva Maleficent - Pahatar sai ensi-iltansa keväällä 2014. Elokuva oli suurmenestys, muttei miellyttänyt kriitikoita. Leffa ei harmillisesti miellyttänyt itseänikään, kun kävin katsomassa sen teattereissa. Pidin filmiä lähinnä kehnona yrityksenä kertoa klassikkosatu uudesta näkökulmasta, enkä katsonut elokuvaa toiste. Kun ilmoitettiin, että leffa saisi tänä vuonna jatkoa elokuvalla Maleficent 2: Pahan valtiatar (Maleficent: Mistress of Evil - 2019), päätin antaa Maleficent - Pahattarelle uuden mahdollisuuden.

Kostonhimoinen ja synkkä haltijatar nimeltä Pahatar langettaa hirvittävän kirouksen kuninkaan vastasyntyneen tyttären ylle: täyttäessään 16 vuotta, tytär koskisi värttinän piikkiin, mikä vaivuttaisi hänet ikiaikaiseen uneen.

Nimikkohahmo Pahattarena nähdään tosiaan Angelina Jolie, joka ei ole koskaan erityisemmin vakuuttanut minua näyttelijänä. Tähän rooliin hän sopii kuitenkin täydellisesti. Mustiin pukeutunut ja sarvipäinen Pahatar on kiero loitsija, jonka kolkot kasvot säteilevät pahuutta ja Jolie on ulkonäkönsä puolesta kuin valettu hahmoksi. Onneksi hän ei vain näytä upealta asussaan ja maskeerauksissaan, vaan hän myös eläytyy pahuuden rooliin hienosti. Jolien eleet, ilmeet ja ääni täydellistävät hahmon, enkä voisi kuvitellakaan parempaa näyteltyä versiota Pahattaresta. Hahmona Pahatar on kuitenkin hieman erilainen kuin millaisena hänet on totuttu näkemään. Elokuva nimittäin avaa enemmän hahmon taustoja, mikä on täysin loogista, kun leffa on nimetty hänen mukaansa (loogista ei kuitenkaan ole, että hänen nimensä oli lapsenakin Pahatar, vaikka silloin hän oli aivan kiltti). Elokuva seuraa Pahattaren elämää lapsuudesta asti, kertoo miksi hän muuttui sellaiseksi kuin hänet tunnetaan ja antaa hänelle selvemmän motiivin kirota kuninkaan tytär. Disneyn Prinsessa Ruusunen -piirretyssä Pahattaren syy kiroukselle tuntui olevan vain se, että hän on ilkeä ja suuttui, koska ei saanut kutsua tytön syntymäjuhlaan. Lapsena Pahatarta esittää innokas Isobelle Molloy ja nuorena aikuisena Ella Purnell.

Elokuvassa nähdään suuri osa muistakin sadun ja Disney-piirretyn hahmoista. Sharlto Copley näyttelee kuningasta, jolla on huomattavasti erilaisempi rooli kuin aiemmin. Hahmoon kirjoitetut muutokset kuulostavat paperilla hyviltä, mutta harmillisesti ne on todella kömpelösti toteutettu itse elokuvassa. Ja vaikka pidänkin Copleystä näyttelijänä, tässä hän vetää roolinsa kummallisesti. Imelda Staunton, Juno Temple ja Lesley Manville esittävät kolmea haltiakummia, Tataria, Ohdaketta ja Liihoketta. Haltiakummit ovat ihanan hassuja tapauksia piirretyssä, mutta tässä he ovat lähinnä ärsyttäviä. Näyttelijät vetävät roolinsa yli, minkä lisäksi haltiakummien digitoteutus on silmiinpistävän huono. Sam Riley näyttelee Pahattaren korppikätyrin ihmismuotoa, kun taas Brenton Thwaites nähdään prinssi Philipinä.
     Prinsessa Ruususta, eli Auroraa esittää muutamakin eri tyttö. Vauva-Aurorana nähdään Angelina Jolien tytär, sillä hän oli vauvoista ainoa, joka ei pelännyt Jolieta Pahatar-maskeerauksissa. Hieman vanhempana lapsena Auroraa esittää Eleanor Worthington-Cox ja 15-vuotiasta Auroraa näyttelee Elle Fanning. Nuori Fanning on osoittanut lahjakkuutensa useampaankin otteeseen elokuvissa, kuten Super 8 (2011) ja The Neon Demon (2016), mutta tässä hän ei ole erityisen hyvä. Tämä tosin johtuu luultavasti siitä, miten Fanningia on ohjattu, sillä Auroran on tarkoitus olla jatkuvasti iloinen, hymyilevä ja innostunut, eikä Fanning onnistu hoitamaan hommaansa loppuun asti, muuttumatta jossain kohtaa teennäiseksi. Fanningin ongelmaksi myös koituu se, että kun kyseessä todella on Pahattaren elokuva, jää Aurora hyvin tylsäksi tapaukseksi.

Maleficent - Pahatarta ei voi kutsua Prinsessa Ruususen uudelleenfilmatisoinniksi, sillä elokuvat ovat loppujen lopuksi hyvin erilaiset toisistaan, vaikka pohjautuvatkin samaan lähdemateriaaliin. Jotkut saattavat inhota leffaa jo isojen muutosten takia, mutta itse pidän muutoksia kiehtovana ideana. On mahtavaa, kuinka Pahattaresta on päätetty luoda kunnon henkilö. Hän ei ole vain pahuuden ruumiillistuma, kuten piirretyssä, vaan moniulotteinen hahmo, jonka menneisyys on johtanut hänet pahoille teille. Elokuvan ensimmäiset puoli tuntia käytetäänkin hahmon menneisyyden avaamiseen, ennen kuin tarinan tutumpi puoli lähtee liikkeelle - vaikka sekin on kerrottu Pahattaren näkökulmasta. Leffan parasta antia ovat hetket, joina Pahatar seuraa Auroran varttumista ja loppupäässä tämä johtaa filmin hienoimpaan kohtaan. Maleficent - Pahattarella on selvä syy olla olemassa. Se ei ole pelkkä kuvasta kuvaan kopio piirretystä, vaan siihen on keksitty huolella uusia puolia, mitkä tekevät kokemuksesta erilaisen.

Leffa sisältää useita hyviä ideoita, mutta ideoiden toteutus on surullisen usein kaukana hyvästä. Auroran isä, kuningas on erinomainen esimerkki tästä. Hahmolle on keksitty uusi taustatarina ja hänestä on yritetty kirjoittaa monikerroksinen henkilö, mutta leffa käsittelee kaikkea tätä todella huolimattomasti, jolloin hahmo kärsii pahasti. Maleficent - Pahattaren isoin ongelma on kuitenkin sen rytmitys. Elokuva tuntuu siltä kuin yli kahden tunnin elokuvasta olisi saksittu kolme varttia pois, jolloin lopputuloksena on kiirehtivä puolentoista tunnin pätkä, mikä ei jaksa panostaa mihinkään. Pahattaren menneisyys on kiehtova, mutta se on niin hätäisesti kerrottu, että vaikka katsojana ymmärtää hahmon motiivit kääntyä pahaksi, muutos tapahtuu niin nopeasti, ettei se ole kovinkaan uskottava. Lisäksi vaikka prologi syventää hahmoa, sen hätiköidyn toteutuksen huomaa siinä, että tapahtumia selittävä kertojaääni tuntuu viime hetken ratkaisulta, kun tekijät tajusivat, ettei alussa ole tolkkua ilman, että joku selostaa kaiken katsojille. Elokuva yrittää luoda monimutkaisia ihmissuhteita ja laajemman maailman kuin Prinsessa Ruususessa, mutta sillä ei riitä aikaa kaikkeen, jolloin suuri osa leffan hyvistä ideoista jää puolitiehen toteutuksessa. Kiirehtimisen vuoksi draamapuoli ei onnistu koskettamaan läheskään niin iskevästi kuin tekijät ovat selvästi toivoneet. Lopputaistelu laskee leffan tasoa entisestään, sillä se on vain todella tylsä ja mitäänsanomaton.

Maleficent - Pahattaren ohjauksesta vastaa Robert Stromberg, joka oli tätä ennen työskennellyt leffojen parissa vain efektipuolella ja ohjaajana hän on ensikertalainen, minkä valitettavasti kyllä huomaa. Strombergillä on suuria vaikeuksia pitää pakettia kasassa, mitä ei yhtään helpota todella kömpelö leikkaus. Lahjakkaamman ohjaajan ja leikkaajan käsissä elokuvasta olisi voinut saada paljon paremman. Elokuvan tehostepuoli ei myöskään yllä normaalille Disney-tasolle ja kamalien haltiakummien lisäksi myös eri leffoista revityt fantasiaolennot olivat nähneet parhaat päivänsä jo ennen kuin leffa sai ensi-iltansa. Kyseessä on kuitenkin taidokkaasti kuvattu ja valaistu filmi, minkä lisäksi lavasteet ja puvut ovat todella tyylikkäät. Pahattaren ulkonäön kanssa on tehty täydellistä työtä. Äänimaailma on myös hienosti rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit ovat mainiot.

Yhteenveto: Maleficent - Pahatar sisältää mielenkiintoisen lähestymistavan klassikkosatuun, mutta se pilaa kaiken huonolla tarinankerronnalla. Leffa kestää vain puolitoista tuntia, missä ajassa se yrittää venyä liian moneen suuntaan, onnistumatta tavoitteissaan. Lopputulos tuntuu siltä kuin yli kahden tunnin elokuvasta olisi leikattu kymmeniä minuutteja pois, jolloin filmi kiirehtii minkä kerkeää. Mihinkään ei ehditä keskittyä, eikä mitään viedä kunnolla loppuun asti. Yritykset syventää hahmoja jäävät pelkäksi yritykseksi. Alun prologi on todella hätäisesti kasattu ja sen kertojaääni kuulostaa viime hetken epätoivoiselta lisäykseltä. Leffan efektit eivät näyttäneet kovin hyviltä edes elokuvan ilmestyessä, eivätkä ne todellakaan näytä kummoisilta viisi vuotta myöhemmin. Erilaiset hirviöt näyttävät siltä kuin ne olisi varastettu muista fantasiaelokuvista, eivätkä ne tunnu kuuluvan samaan maailmaan. Angelina Jolie on kuitenkin täydellinen Pahattarena. Hänen eleensä, ilmeensä ja äänensä ovat erinomaiset ja hänen maskeerauksensa ja asunsa upeat. Onkin surullista, että sen kerran, kun pidän Joliesta jossain elokuvassa, leffa hänen ympärillään ei ole hyvä. Maleficent - Pahatar on kuitenkin todella hyvä esimerkki siitä, kuinka hätäisesti rustattu käsikirjoitus ja huono leikkaus voivat pilata hyvän tarinan. Ei varmaan tule yllätyksenä, etten erityisemmin odota Maleficent 2: Pahan valtiattaren näkemistä. Toivon tietty, että yllätyn positiivisesti, mutta epäilen sitä suuresti...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Maleficent, 2014, Walt Disney Pictures, Roth Films

Arvostelu: The Beguiled / Lumotut (2017)

THE BEGUILED (2017)

LUMOTUT

Ohjaus: Sofia Coppola
Pääosissa: Nicole Kidman, Colin Farrell, Kirsten Dunst, Elle Fanning, Oona Laurence, Angourie Rice, Emma Howard ja Addison Riecke
Genre: draama, romantiikka, jännitys
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

The Beguiled, eli suomalaisittain Lumotut perustuu Thomas P. Cullinanin samannimiseen kirjaan vuodelta 1966. Kirjan pohjalta tehtiin jo vuonna 1971 elokuva nimeltä The Beguiled, jonka pääosassa nähtiin lännenleffoista tunnettu Clint Eastwood. Tämä teos on siis uudelleenfilmatisointi, jollaisia monet elokuvafanit nykypäivänä inhoavat. Jopa ohjaaja Sofia Coppola inhoaa niitä, mutta kun hän näki Eastwoodin tähdittämän leffan, hän alkoi miettiä, miten voisi itse toteuttaa tarinan. Niinpä filmin suunnittelu lähti liikkeelle ja syksyllä 2016 alkoivat kuvaukset. The Beguiled sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla ja Coppola voitti siitä parhaan ohjaajan palkinnon. Leffa on ilmestynyt jo monissa muissakin maissa ja nyt se on saamassa ensi-iltansa myös Suomessa. Elokuva herätti huomioni, kun näin ketkä sitä tähdittävät. En kuitenkaan erityisemmin kiinnostunut, sillä filmin lajityyppi ei vaikuttanut sellaiselta, mitä yleensä jaksan katsoa. Päätin kuitenkin näyttelijöiden takia antaa leffalle mahdollisuuden ja menin katsomaan The Beguiledin. Hyvä niin, sillä se, minkä luulin olevan puuduttava tarina hienoista leideistä, olikin jotain hyvin erilaista ja jännittävämpää...

Vuonna 1864 Yhdysvalloissa käytiin sisällissotaa pohjois- ja etelävaltioiden välillä. Jälkimmäisiä edustavan tyttökoulun oppilaat löytävät metsästä haavoittuneen pohjoisvaltion sotilaan ja päättävät hoitaa tämän kuntoon.

Tyttökoulun johtajaa, neiti Martha Farnsworthia näyttelee Nicole Kidman. Neiti Farnsworth on varautunut nainen, jonka luottamus pitää todella ansaita. Hän vaikuttaa tiukalta, mutta jos hän luottaa täysillä, on hän erittäin mukava. Läpi leffan voi nähdä, että koulun tytöt ovat hänelle äärimmäisen tärkeitä ja hän tekisi kaikkensa suojellakseen heitä. En kovin paljoa pidä Nicole Kidmanista näyttelijänä, mutta yllätyin positiivisesti, sillä tässä hän onnistuu mainiosti ja sopii rooliinsa.
     Pohjoisvaltion sotilasta, luutnantti John McBurneya esittää Colin Farrell, joka on paikoitellen jopa loistava roolissaan. Luutnantti McBurneyhin on luotu oivallista jännitettä, joka saa katsojan miettimään, onko hän hyvä ihminen ja antaa tyttöjen olla rauhassa, vai odottaako hän vain toipumistaan, jotta voisi hyökätä kaikkien kimppuun? Voi olla myös vaikeaa päättää, kumman haluaisi mieluummin käyvän toteen.
     Elokuvassa nähdään Sofia Coppolan luottonäyttelijä Kirsten Dunst opettaja Edwinana. Dunst on aiemmin näytellyt pääosaa Coppolan elokuvissa The Virgin Suicides (1999) ja Marie Antoinette (2006), sekä esitti itseään leffassa The Bling Ring (2013). Kidmanin tapaan en ollut kovin innoissani siitä, että Dunst esiintyisi filmissä, mutta olin taas positiivisesti yllättynyt ja Dunst on oikein hyvä herkän opettajan roolissa.
     Koulun oppilaita ovat todella nuori Amy (Oona Laurence), luutnantti McBurneysta kiinnostunut Alicia (Elle Fanning), hienostuneeksi itseään luuleva Jane (Angourie Rice), sekä pahasti taka-alalle jäävät Marie (Addison Riecke) ja Emily (Emma Howard), jotka näkyvät aina välillä, mutta joille ei ole kirjoitettu kunnon persoonia. Elle Fanning on mielestäni osoittautunut Dakota-siskoaan selvästi paremmaksi näyttelijäksi, joten olin kiinnostunut, miten hän suoriutuisi tässä. Valitettavasti Fanning on usein liian vaisu, vaikka häneltä löytyy onneksi myös hyviäkin hetkiä. Angourie Ricen tuoma ylimielinen asenne tekee Janesta ärsyttävän, mutta Amysta on saatu aikaiseksi kiltti tyttö, joka ei halua kenellekään pahaa.

Elokuva alkaa mielenkiintoisesti ja katsojaa kiehtoo välittömästi leffan maalauksellinen ulkonäkö. Kun luutnantti McBurney löytyy metsästä ja hänet viedään koululle, filmi alkaa muistuttaa sellaista draamailua, mitä hieman pelkäsinkin näkeväni. Mukana on kuitenkin niin vaikuttavan tyylikäs toteutustapa, että leffa pystyi pitämään kiinnostukseni yllä. Naishahmot (Janea lukuunottamatta) eivät onneksi olekaan yliampuvan hienoja, jolloin hyvin nopeasti voi päätellä, ettei elokuvassa tulla näkemään minkäänlaisia hienostojuhlia yms. Romantiikkaa on tietty mukana ja kuten arvata saattaa, kun koulun naisväki ei ole pitkään aikaan miestä nähnyt, herättää luutnantti jokaisessa jonkinlaisia tunteita, joten kolmiodraamaa saadaan jossain kohtaa. Yllätyin todella positiivisesti (vielä enemmän kuin siitä, että Kidman ja Dunst olivat hyviä), miten kolmiodraamailut oli toteutettu. Mukana on tosiaan erittäin oivallista jännitettä, sillä sen lisäksi, että katsojana pohtii, millainen henkilö luutnantti McBurney todellisuudessa onkaan, leffa pistää miettimään, millaisia koulun naiset ovat ja mitä he ovat valmiita tekemään saadakseen sotilaan itselleen?

The Beguiled ei ole kauhuelokuva, mutta kauhuelementtejä siinä on. Perinteisiä äkkisäikäytyksiä on kuitenkin turha odottaa ja pelko on enemmän sellaista, mitä vanhoissa filmeissä on totuttu näkemään ja mitä ei nykypäivänä enää usein nähdä. Mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä enemmän jännityskin tiivistyy. Tunnelma on rakennettu todella hyvin läpi teoksen, vaikkakin se on välillä hieman tylsä. Paikoitellen jotkut kohdat ovat ylinäyteltyjä, mikä vie niistä hieman makua, mutta loppujen lopuksi on upea ratkaisu, ettei teoksella oikeastaan ole hyvää ja pahaa, vaan kaikessa tuntuu olevan jotain hieman kieroa. The Beguiled onkin kieroutunut ja lähellä ollakseen todella hyvä elokuva. Harmillisesti siinä on jotain, joka ei ole onnistunutta, enkä ole edes varma, mistä on kyse. Jokin kokonaisuudessa vain ei onnistu tavoittamaan minua kuten sen kuuluisi, jolloin filmi jää vain hyväksi. Aion kuitenkin katsoa teoksen joskus uudestaan siinä toivossa, että se iskisi paremmin, kun odotukseni ovat korkeammalla kuin ensimmäisellä näkemiskerralla.

Ohjaaja Sofia Coppola on onnistunut erinomaisesti The Beguiledin visuaalisessa ilmeessä ja hän on tehnyt hyvää työtä tunnelman parissa. Hän on myös käsikirjoittanut elokuvan ja hoitanut senkin homman oivallisesti. Filmi on kuvattu todella upeasti. Muutamia epätarkkoja kuvia on livahtanut mukaan, mutta pääasiassa kuvat ovat tyylikkäitä, tasaisia ja niiden sommittelu tuo paikoitellen mieleen maalaukset. Värimäärittelyllä kuva on saatu jokseenkin ankean harmahtavaksi, mutta visuaalisuudessa on silti jotain kaunista. Leikkaus on sujuvaa, eikä suurimmaksi osaksi haittaa leffan hidastempoisuus. Puvustus, lavastus ja maskeeraus tuovat täydellisesti ajankuvaa mukaan ja ne ovat taidokkaasti toteutetut. Äänimaailma on lumoava ja sitä korostaa se, ettei elokuvassa ole lähes ollenkaan musiikkia mukana. Yleensä pidän erittäin paljon siitä, jos leffaan on sävelletty musiikkia, mutta tässä tapauksessa musiikittomuus tarjoaa oman hienoutensa. Hieman jopa harmittaa, että pariin kohtaan on pitänyt lisätä outoa huminaa, sillä ainoat musiikit olisi voinut jättää tyttöjen soitettavaksi.

Yhteenveto: The Beguiled vaikuttaa aluksi vain ihan kivalta rakkaustarinalta, mutta onkin todellisuudessa hyvä ja hieman kieroutunut teos, josta löytyy jopa kauhuelementtejä. Elokuva on mielenkiintoinen ja siinä on rakennettu tunnelma mainiosti, vaikka paikoitellen se tuntuukin hidastempoiselta. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. Tekninen toteutus on upea aina kuvauksesta pukuihin ja lavastuksiin asti. Äänimaailma on hieno ja on hyvä ratkaisu, ettei mukana ole lähes yhtään musiikkia. Ohjaaja Sofia Coppolan luoma maalauksellisuus saa filmin näyttämään taiteelta, mutta silti siitä tuntuu puuttuvan jotain. Joka tapauksessa kyseessä on oivallinen jännitysdraama ja suosittelen käymään katsomassa The Beguiledin, jos se vaikuttaa kertomani perusteella kiinnostavalta. Aion katsoa sen uudelleen joku päivä ja toivon, että se toimisi paremmin silloin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
The Beguiled, 2017, American Zoetrope, FR Productions

Arvostelu: Live by Night (2016)

LIVE BY NIGHT (2016)

Ohjaus: Ben Affleck
Pääosissa: Ben Affleck, Chris Messina, Robert Glenister, Remo Girone, Sienna Miller, Chris Cooper, Elle Fanning, Zoe Saldana, Matthew Maher ja Brendan Gleeson
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

Gangsteri- ja mafiaelokuvat eivät ole sinänsä minun juttuni. Ensimmäinen The Godfather (1972) on ihan hyvä ja Johnny Deppin tähdittämä Public Enemies (2009) on ihan kiva, mutta muuten aihe ei erityisemmin nappaa. En siis ollut kovin innoissani, kun kuulin, että Ben Affleckin uusi ohjaustyö Live by Night olisi juurikin gangsteripätkä. Affleck ei muutenkaan ole kovin kummoinen näyttelijä, vaikka näyttikin viime vuonna olevansa loistava valinta uudeksi Batmaniksi. Hänen kolmesta aiemmasta ohjaustyöstään olen nähnyt kaksi uusinta, eli mainion The Townin (2010) ja yliarvostetun Argon (2012). Ajattelin, että ehkä Affleck saisi kuitenkin gangsteriaiheen toimimaan minulle ja päätin ennakkoluuloistani huolimatta mennä katsomaan elokuvan. Lehdistönäytökseen en päässyt, sillä junaliikenne oli jäänyt jumittamaan samaisena aamuna niin pahasti, että olisin missannut elokuvan ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia. Sovimmekin siis isäni kanssa, että käymme pitkästä aikaa yhdessä elokuvissa. Ennakkoluulojani eivät yhtään helpottaneet, ettei Live by Night saanut kovin lämmintä vastaanottoa. Toivoin kuitenkin, että kyseessä olisi edes ihan hyvä elokuva.

Joe Coughlin janoaa kostoa gangsteri Albert Whitelle ja ryhtyy mafiapomo Maso Pescatoren hommiin, löytääkseen Whiten. Samalla Coughlinin täytyy suojella Pescatoren rommibisnestä Floridan Ybor Cityssa, jonka White yrittää tuhota.

Pääosassa Joe Coughlinina nähdään Ben Affleck, joka vetää roolin aika perinteiseen tyyliinsä ilmeellä, josta ei oikein osaa sanoa, onko Affleck surullinen, vihainen vai unelias. Silti Affleck toimii roolissaan ja tyylikäs puku istuu hänelle (hattu ei niinkään). Välillä Affleck puhuu hieman mumisten, mutta onneksi on olemassa tekstitykset. Joe oli joskus kunnollinen mies, kuten yllä oleva julistekin sanoo, mutta hän on kuitenkin kääntynyt rikollisen tielle ja ryösteleekin jenginsä kanssa paikkoja. Hän ei haluaisi mukaan Whiten ja Pescatoren väliseen sotaan, mutta kun pitää kostaa, niin siihen täytyy löytää keinot. Joen oikeaa kättä, hyvää ystävää ja rikolliskumppani Dionia esittää Chris Messina. Hahmo hoitaa tappamisia kylmästi Joen puolesta, mikä toi oman lisäyksen muuten unohdettavaan hahmoon.

     Gangsteri Albert Whitea näyttelee Robert Glenister, joka ei täysin toimi uhkaavana rikollispomona, vaikka vähän sellaiselta näyttääkin. Whitella ei ole erityisemmin muuta persoonallisuutta kuin että hän on "paha". Enemmän uskottavuutta löytyy Maso Pescatorea esittävältä Remo Gironelta, joka sopii toimivasti mafiapomon rooliin. Kummatkin arvostavat uskollisuutta ja hyviä alaisia.

     Sienna Miller esittää Albert Whiten naisystävä Emma Gouldia, johon Joe iskee silmänsä. Pari rakastuukin heti elokuvan alussa ja yrittää piilotella suhdettaan Whitelta. Gould on hyvä roolissaan, mutta hahmosta olisi voinut paremmin tulla esille kiinnijäämisen pelko.
     Ybor Cityn poliisipäällikkö Figgisia näyttelee Chris Cooper, joka on korruptoitunut tapaus ja antaakin Joen tehdä rikollisia toimiaan vapaasti. Epärehdit poliisit ovat usein toimivia hahmoja, eikä Figgis ole poikkeus. Cooper vetää roolinsa mainiosti, kuten myös hänen tytärtään, Loretta Figgisia esittävä Elle Fanning, joka on saanut minut jo pariin otteeseen vakuutettua lahjoistaan. Loretta ei paljoa esiinny elokuvassa, mutta Fanning saa tuotua tunnetta hieman ristiriitaiseen hahmoon.
     Elokuvassa nähdään myös Matthew Maher riehuvana rikollisena RD Pruittina, joka tekee mitä huvittaa, Zoe Saldana Joen toisena ihastuksena Gracielana, sekä Brendan Gleeson Joen isänä, poliisipäällikkö Tom Coughlinina.

Live by Night tapahtuu 1920- ja 1930-lukujen taitteessa. Ajankuva onkin tuotu mainiosti elokuvaan mukaan. Rakennukset, puvut ja autot lisäävät oikeaa henkeä. Myös ihmisten tapa puhua ja toimia ovat erilaisia nykypäivään verrattuna. Rasismia on ilmassa, eivätkä monet hahmot hyväksy esimerkiksi Dionia ja Gracielaa heidän taustojensa vuoksi. Tekijät ovat olleet rohkeita tuodessaan aikakautta elokuvaan. Maailman toteutuksessa ei olekaan mitään vikaa. Ongelmat löytyvät Live by Nightin juonesta. Pohjana on kostotarina, joka yleensä toimii, mutta mukaan on tungettu paljon muutakin. Tietenkin kostotarinalle täytyy luoda hieman lisäsisältöä ja siksi Joen tehtävänä on pitää Ybor Cityn rikollisuutta yllä. Valitettavasti hieman ennen puolta väliä tarina alkaa poukkoilemaan vähän sinne sun tänne ja mukaan tulee paljon asioita, joilla ei loppujen lopuksi ole oikeastaan mitään väliä.

Sen lisäksi, että Joen täytyy kostaa Whitelle ja tehdä rikollisuuksia, hänen täytyy selvitä rasistijärjestö Ku Klux Klanista, syntejä vastustavista kristityistä ja yksittäisestä huligaanista. Elokuva kulkee sekavasti eteenpäin ja välillä on vaikea pysyä mukana. Jossain kohtaa yritetään rakentaa kasinokin kaupunkiin. Yksittäisiä asioita olisi voinut ottaa pois, jolloin Live by Night olisi toimivampi ja selkeämpi paketti. Yllättävää kyllä, vaikka tarinaan on tungettu mukaan ylimääräisiä juttuja, elokuva muuttuu toisella puoliskollaan pitkäveteiseksi. Onneksi mukana on tyylikkäitä toimintakohtauksia, jotka eivät mene kertaakaan ylitseampuvasti. Aseilla räiskitään ja nyrkeillä mätkitään. Verta roiskuu ja osumat näyttävät sattuvan, jolloin toimintakohtaukset ovat selkeästi vaikuttavinta Live by Nightissa. Mukana on myös hienosti tehty autotakaa-ajo. Huumoria ei oikeastaan ole, vaikka pari kertaa voikin katsojana hymähtää. Jos tarinasta olisi pudottanut pari asiaa pois ja lyhentänyt elokuvaa vaikka vartilla, kyseessä olisi mainio gangsterileffa. Tällaisenaan se jää vain ihan kivaksi, eikä sitä luultavasti muista enää loppuvuodesta.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Joen näyttelijä Ben Affleck, joka on myös käsikirjoittanut tarinan. Leffa perustuu Dennis Lehanen kirjaan "Live by Night" (2012), jolla ei ole vielä suomikäännöstä. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on erittäin tyylikkäitä kuvia. Kohtauksien sisällä leikkaukset ovat ihan toimivia, mutta muuten elokuva tuntuu välillä hidastelevan liikaa ja välillä menevän liian nopeasti eteenpäin. Kaikkein kamalinta leikkauksen osalta olivat yhden kohtauksen oudot pysäytyskuvat, jotka näyttivät lähinnä leikkausvirheiltä. Lavastusta ja puvustusta täytyy kehua ajankuvan luomisesta. Ääniefektit ovat hyvin toteutettuja ja vanhojen aseiden laukeamiset kuulostavat selkeästi erilaisilta kuin nykypäivänä. Harry Gregson-Williams on säveltänyt mukaan musiikkia, mutta ne hukkuvat täysin unholaan jo elokuvan aikana.

Yhteenveto: Live by Night voisi olla mainio gangsterileffa, mutta se sisältää liian paljon kaikkea ja silti tuntuu paikoitellen pitkäveteiseltä. Pudottamalla muutamia asioita pois tarinasta, elokuva kulkisi paremmin eteenpäin. Ben Affleck on ihan hyvä pääosassa ja muutkin näyttelijät vetävät enemmän tai vähemmän hyvät suoritukset. Elle Fanningista tullaan kuulemaan vielä useasti. Ajankuva on upeasti luotu ja toimintakohtaukset tyylikkäitä. Veren määrä yllätti minut positiivisesti ja pidänkin siitä, kun nykypäivänä pääsee edes joskus kokemaan toimintakohtauksia, joissa on oikeasti munaa näyttää raakuuksia. Jos gangsterielokuvat ovat juttunne, niin vilkaiskaa toki Live by Night. Muuten tämä ei välttämättä erityisemmin toimi. Lapsille tätä ei todellakaan ole suunnattu. Seuraavana Affleckin ohjaustyönä on luvassa The Batman, jossa hän myös esittää pääosaa. Toivon, että Warner Bros. antaa Affleckille vapaat kädet elokuvan kanssa, sillä se voisi tuoda toivoa muuten epäonnistuneelta vaikuttavaan DC:n elokuvauniversumiin.

Kirjoittanut: Joonatan, 17.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.cosmicbooknews.com
Live by Night, 2016, Warner Bros. Pictures, Pearl Street Films, Appian Way

Arvostelu: The Neon Demon (2016)

THE NEON DEMON (2016)

Ohjaus: Nicolas Winding Refn
Pääosissa: Elle Fanning, Jena Malone, Bella Heathcote, Abbey Lee, Christina Hendricks, Karl Glusman, Desmond Harrington ja Keanu Reeves
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16

The Neon Demon ei olisi sanonut minulle mitään, jos en olisi sitä työharjoitteluni puitteissa mennyt katsomaan. Mainoksen vilkaisin, jotta tietäisin, mistä suunnilleen on kyse. Se herätti onneksi kiinnostukseni ja menin mielenkiinnolla katsomaan elokuvan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kävin Korjaamo Kinossa katsomassa elokuvan tai ylipäätään sisällä koko rakennuksessa.

Jesse päätyy mallibisnekseen, mikä saa aiemmat mallit raivostumaan. Kilpailu todellisesta kauneudesta muuttuu hengenvaaralliseksi, kun rajummat keinot otetaan käyttöön.

Elle Fanning sai huomioni, kun näin hänet ensimmäisen kerran elokuvassa Super 8 (2011). Dakota Fanningin lahjakkaampaa siskoa toivoisi näkevän useammin elokuvissa ja onkin hienoa nähdä hänet jo nyt hieman erikoisemmassa, vakavassa elokuvassa. Tässä hänet nähdään pääosassa Jessenä. Hahmon muutos kiltistä ja viattomasta tytöstä itserakkaaksi naiseksi on saatu toimivasti tehtyä ja muutos ei tapahdu liian äkkiä.
     Jena Malonen esittämä Ruby aloittaa Jessen maskeeraajana, mutta hänestä tulee myös henkilökohtainen, henkinen assistentti Jesselle. Malonen hahmo ei aluksi innosta, mutta loppupuolella, kun hän alkaa näyttää uusia puolia itsestään, Ruby muuttuu mielenkiintoiseksi.
     Bella Heathcoten esittämä Gigi ei pidä Jessen tunkemisesta hänen reviirilleen. Heathcoten suoritus murtuneena mallina, jossa ei ole ulkonäöllisesti enää lähes mitään aitoa, on todella toimiva.
     Karl Glusmanin näyttelemä Dean on ainoa täysjärkinen hahmo elokuvassa. Glusmanin näyttelijäntyö on hyvä ja hänen hahmonsa on ainoana "normaalina" todella mielenkiintoinen etenkin, kun haluaa tietää, käykö hänelle jotain sen takia?
     The Matrix -trilogiasta (1999-2003) tuttu Keanu Reeves esittää Hankia, jonka motellissa Jesse asuu. Hank on todella ontto hahmo, eikä Reeves oikeastaan tee mitään elokuvassa. Yksi hyvä kohta löytyy, jossa Hank puhuu Deanin kanssa yhdestä motellin asukkaasta, mikä tuo sairaalloista syvyyttä hahmoon, mutta muuten hahmoa ei muistaisi, jos häntä ei esittäisi Reeves.
     Mukana ovat myös Charles Baker, Abbey Lee, Christina Hendricks ja Desmond Harrington, joka on elokuvan ainoa mieleenpainuva, pienessä roolissa oleva näyttelijä.

The Neon Demon alkaa kuvasta, jossa Jesse makaa verisenä sohvalla. Jo alun pitkistä kuvista käy ilmi, että kyseessä on hidastempoinen elokuva. Juonta kuljetetaan nokkelasti eteenpäin kahdella eri tavalla. Noin joka toinen pätkä elokuvasta on visuaalisesti hienoa kuvaa, jota musiikki säestää ja joka toinen on dialogikohtaus. Suurimmaksi osaksi elokuvan ajasta musiikin soidessa ei kuulu puhetta ja dialogien aikana ei kuulla musiikkia. Se on yllättävän toimiva ratkaisu ja on hyvä asia, että se jatkuu läpi koko elokuvan. Elokuva on tosiaan hidastempoinen ja välillä musiikkikohdat tuntuvat liian pitkiltä ja välillä taas dialogit. Elokuva on kuitenkin taidokkaasti kirjoitettu ja musiikki on jokseenkin jopa lumoavaa, jolloin elokuvaa vain jämähtää katsomaan. Ainoa ongelmani oli elokuvan viimeinen vartti, joka tuntui omalla tavallaan hieman turhalta.

Elokuvasta tuli itselleni mieleen Black Swan (2010). Vaikka se keskittyi balettiin ja tämä muotimaailmaan, niin monia samanlaisia elementtejä on mukana ja kumpikin on jollain tapaa häiriintynyt elokuva. Tässä mennään monissa asioissa kuitenkin äärimmäisyyksiin asti, enkä suosittele tätä kovin herkille ihmisille. Raakoja kohtia on mukana, joten lastenelokuva tämä ei siis todellakaan ole.

En mallimaailmasta paljoa tiedä, mutta veikkaisin, ettei siellä oikeasti mennä ihan niin pitkälle kuin tässä elokuvassa. Tai voihan niitäkin erikoistapauksia olla. Ulkonäköön liittyviä leikkauksia on tottakai, kuten varmasti myös elokuvassa useasti kysytty "Ketä panit päästäksesi tänne?" kuuluu oikeassakin elämässä. Tällä hetkellä pyörii juttuja Hollywoodissa esiintyvästä pedofiliasta, niin myös elokuvassa ilmenevä mallimaailman pedofilia on takuulla totta, vaikkei kaikkialla esiintyisikään. The Neon Demon ottaa maailman rankkoja asioita esille ja tunkee ne katsojien naamoille, jotta ymmärrys heräisi. Tämän takia monet ovat kuitenkin haukkuneet tätä elokuvaa, sillä se on monien mielestä jo aivan liian karu ja hirveä sisällöltään.

Elokuva on kuvattu erittäin taidokkaasti. Kuvaus on tasaista ja todella tarkkaan mietittyä, kuten myös leikkaus. Yleensä en paljoa puhu valoista, mutta tässä valaistus on pakko ottaa huomioon, sillä valaistuksella on todella suuri rooli elokuvan tyylissä. Etenkin musiikkikohtauksissa valaistuksella korostetaan tiettyjä kohtia maisemissa tai ihmisissä. Värimaailma elokuvassa on myös todella laaja ja kuten jo sanoin, niin musiikki on paikoitellen lumoavaa, vaikka välillä kuullaankin jopa hieman kaameiden kuvien kanssa soitettuna.

Yhteenveto: The Neon Demon on omalla tavallaan erittäin häiriintynyt elokuva. Alastomuuden ja veren lisäksi se sisältää pedofiliaa, nekrofiliaa ja kannibalismia, joten lapsille tätä ei kannata näyttää. Olen itse nähnyt useita aika sairaita kohtia elokuvissa, joten ajattelin, että olisin tottunut sellaisiin, mutta pari kohtaa tässä alkoivat jo herättää minussa epämiellyttävää tunnetta. Kuitenkin kaiken sairauden ohella elokuva on yllättävän hyvä. Elle Fanning suoriutuu todella hyvin roolistaan, kun taas Keanu Reeves tuntuu olevan mukana vain nimensä takia. Tämä elokuva ei todellakaan ole kaikille. Herkille ihmisille ja perheen pienimmille en tätä elokuvaa suosittele, sillä se voi jättää omat henkiset arpensa. Mutta jos on valmis rankempiin "taide"-pätkiin, niin kannattaa The Neon Demon vilkaista - etenkin, jos samaan aikaan teattereissa pyörivät Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016), Warcraft (2016) ja Now You See Me 2 (2016) eivät kiinnosta. Jos elokuva jätti traumoja, niin pitäkää mielessä, että se oli kuitenkin vain elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan, 8.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
The Neon Demon, 2016, Space Rocket Nation, Vendian Entertainment, Bold Films

Arvostelu: Super 8 (2011)

SUPER 8 (2011)

Ohjaus: J.J. Abrams
Pääosissa: Joel Courtney, Elle Fanning, Riley Griffiths, Ryan Lee, Zach Mills, Gabriel Basso, Kyle Chandler, Ron Eldard ja Noah Emmerich
Genre: scifi, jännitys
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Ohjaaja J.J. Abrams todisti scifielokuvan teon taitonsa vuoden 2009 Star Trek -elokuvalla. Vuonna 2011 ilmestyi ensimmäinen kokonaan hänen omaan tarinaansa perustuva elokuva, Super 8. Monet luulivat, että kyseessä oli jatko- tai esiosa Cloverfieldille (2008), jossa Abrams toimi tuottajana, mutta luulot osoittautuivatkin vääräksi. En edes muista enää, miksen mennyt katsomaan Super 8:a elokuvateattereihin ja se kaduttaa minua yhä.

Äitinsä onnettomuudessa menettänyt Joe Lamb kuvaa ystäviensä kanssa zombilyhytelokuvaa Super 8 -filmifestivaaleille. Heidän kuvatessaan kohtausta juna-asemalla, auto ajaa päin ohi kulkevaa junaa, saaden sen suistumaan raiteilta, mikä aiheuttaa massiivista tuhoa. Ystävien toipuessa traumoista, heille selviää, että junassa oli jokin, mikä pääsi pakoon.

Yleensä elokuvissa, joissa pääosat ovat lapsia ja nuoria, näytteleminen ei ole kovin vakuuttavaa. Super 8 on poikkeus, sillä lapsinäyttelijät ovat loistavia löytöjä.
Joel Courtney vetää pääosan upeasti ja hän on erittäin lupaava tapaus. Hän kykenee esittämään Joe Lambin monet ristiriitaiset tunteet täydellisesti. Äitinsä menettäneellä, isänsä kanssa ongelmissa olevalla, ja väärään tyttöön ihastuneella Joella on tarpeeksi vaikeuksia ilman, että kaupungissa pyörii jättimäinen avaruudesta tullut hirviö. Hahmo on loistavasti rakennettu ja kaikkien elokuvan tapahtumien vaikutukset näkyvät Courtneyn näyttelemisessä.
     Elle Fanning on paljon parempi näyttelijä kuin siskonsa Dakota (mm. War of the Worlds - 2005, The Twilight Saga - 2008-2012). Elle Fanningin hahmolla Alice Dainardilla on omia ongelmia kotonaan: hänen äitinsä on lähtenyt ja hänen isänsä on juoppo. Fanning vetää nappisuorituksen elokuvassa. Sekä Joella, että Alicella on vaikeuksia oman isänsä kanssa ja kummallakaan ei ole enää äitiä, joten hahmoilla synkkaa helposti. Courtneyn ja Fanningin kemia toimii.
     Muut nuoret näyttelijät vetävät myös hienosti ja jokainen on omalla tavallaan muistettava. Parhaiten muista erottuu Riley Griffiths, joka esittää Joen parasta ystävää, Charles Kaznykia. Griffithsillä on hyvää energiaa ja hän vetää pomottelijahahmonsa erinomaisesti. Joen ja Charlesin ystävyys on uskottavaa katsottavaa. Hahmo hokee todella paljon sanaa "makeeta".
     Kyle Chandler esittää Joen isää, apulaisseriffi Jackson Lambia. Chandler on oikein hyvä roolissaan.
     Alicen isää, Louis Dainardia näyttelee Ron Eldard, joka näyttää hieman Jeff Danielsilta elokuvassa Dumb & Dumber (1994), mutta juoppoversiolta. Eldard vetää täydellisesti hukassa olevan isän roolin, joka ei kykene huolehtimaan tyttärestään, mikä saa hänet murtumaan vielä pahemmin.
     Ihmispahista, eversti Neleciä esittää Noah Emmerich. Hänen hahmonsa on aika yksiulotteinen, mikä on harmi, mutta silti toimiva sellaisenaan.

J.J. Abrams on tiennyt tasan tarkkaan, mitä haluaa, tehdessään Super 8:a. Abramsin kädenjälki on selkeää. Hänen rakastamiaan linssiheijastuksia on paljon ja perinteisesti hänen isoisänsä Kelvinin nimi esiintyy elokuvassa. Kelvin on elokuvassa kaupungin huoltoaseman nimi. Elokuvan aihe ystävyksistä tekemässä lyhäreitä on selkeästi lähellä Abramsin sydäntä. Juurikin Super 8 -kameralla Abrams kuvasi nuorena. Elokuvasta näkyy myös kunnioitus elokuvan tuottajaa, Steven Spielbergiä (mm. Indiana Jones -elokuvat, 1981-) kohtaan. Super 8 on yhdistelmä Spielbergin elokuvia E.T. The Extra-Terrestrial (1982), Jaws (1975) ja Close Encounters of the Third Kind (1977). Avaruusolion ja pojan tarina ei ole kuitenkaan samanlainen kuin E.T.:ssä, sillä oliota esitellään enemmänkin samoin tavoin kuin haita Jawsissa. Avaruusolio näkyy pitkin elokuvaa pääosin vain heijastuksina tai taustalla pimennossa, jotta jännitys pysyy loppuun asti.

Avaruushirviö on toteutettu hienosti. Otuksen design on tyylikäs ja erilainen kuin muissa scifielokuvissa. Otuksessa on onneksi myös muita puolia kuin vain pelottava hirviö. Kohtauksissa, joissa hirviö esiintyy, on yleensä yllättäviä kohtia ja ääniä, jotka voivat saada katsojan pomppaamaan tuolistaan. Otuksen neljä kättä ovat hauska keksintö. Muut tehosteet ovat myös todella upeita. Etenkin junaonnettomuus on toteutettu täydellisesti, kuten myös lopun massiiviset kohtaukset kaupungissa.

Elokuva tapahtuu keksityssä pikkukaupungissa, Lillianissa, vuonna 1979. Siinä tulee hyvin selväksi, että kyseessä on paikka, jossa kaikki tuntevat toisensa ja uudet asiat ja ihmiset ovat epäilyttäviä. Ajankuva on saatu luotua hienosti. Lavastettu kaupunki on erittäin tarkasti mietitty, että se vastaa 70- ja 80-luvun vaihdetta. Elokuvan tulevista tapahtumista on paljon vinkkejä läpi elokuvan, mitkä tajuaa kun elokuvan on nähnyt monta kertaa.

Super 8 on kuvattu loistavasti. Abramsin elokuviin kuuluvia tiettyjä kameraliikkeitä on nähtävissä myös tässä. Elokuva on leikattu täydellisesti ja kohtauksesta toiseen kulkeminen on todella toimivaa. Michael Giacchinon musiikki elokuvassa on erittäin hyvää, varsinkin pääteema, joka esiintyy useaan otteeseen elokuvassa. Yhdessä kohtaa elokuvaa, kun apulaisseriffi Lamb varastaa sotilaalta kiväärin ja kolkkaa tämän tajuttomaksi, musiikin alku muistuttaa hieman Mission: Impossiblen teeman alkua, mikä voi olla viittaus siihen, että Abrams ohjasi sarjan kolmannen elokuvan (Mission: Impossible III - 2006). Se voi myös tietenkin olla sattumaa. Elokuvan jälkeen päässä soi The Knack -yhtyeen kappale "My Sharona".

Blu-rayn kuvanlaatu on upeaa, vaikka hämärissä kohdissa kuva on hieman rakeista, muttei häiritsevän paljon. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettujen kohtauksien lisäksi Featurettet "The Dream Behind Super 8", "The Search for New Faces", "Meet Joel Courtney", "Rediscovering Steel Town", "The Visitor Lives", "Scoring Super 8", "Do You Believe in Magic?", "The 8mm Revolution" ja interaktiivinen "Deconstructing the Train Crash", joissa pääsee näkemään elokuvan tekoa. Lisämateriaali sisältää suomenkielisen tekstityksen.

Yhteenveto: Super 8:n tarina on erinomainen sekoitus ystävyyden ja perheen merkitystä, ja avaruusolion aiheuttamasta pakokauhua. Loistava J.J. Abrams on luonut hyvän maailman, johon eloa tuovat eritoten lahjakkaat lapsinäyttelijät. Lapsille elokuva on hieman liian jännittävä, mutta nuoret scififanit ja yleisesti scifielokuvista diggaavat pitävät elokuvasta takuulla. Tämä on todiste siitä, että Abramsin kannattaisi tehdä myös omia elokuviaan suurien tunnettujen elokuvasarjojen lisäksi. Super 8 toimii ja jännittää yhä monen katsomiskerran ja olen näyttänyt elokuvan monille tutuilleni. Elokuva ei ollut varsinainen jymymenestys vuonna 2011, mutta on silti yleisesti pidetty elokuva. Muistakaa jäädä katsomaan lopputekstit, sillä niiden aikana näytetään kokonaisuudessaan ystävyksien kuvaama lyhytelokuva "The Case".

Kirjoittanut: Joonatan, 23.3.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.thepeoplesmovies.com
Super 8, 2011, Paramount Pictures, Amblin Entertainment, Bad Robot