Näyttelijät: Michael B. Jordan, Juno Temple, Tracy Morgan, Cedric the Entertainer, Justina Machado, Ambika Mod, Lolly Adefope, Táta Vega ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 10
Swapped, eli suomalaisittain Väärissä nahoissa on Skydancen tekemä animaatioelokuva. Animaatioiden puolelle halunnut Skydance pestasi vuonna 2019 entisen Pixar-pomo John Lasseterin johtamaan uutta animaatio-osastoaan ja Kaksin karkuteillä -elokuvan (Tangled - 2010) ohjaaja Nathan Grenon työstämään yhtiölle leffan. Grenon työstämä käsikirjoitus kulki nimillä "Powerless" ja "Pookoo" ja se oli alun perin tarkoitus julkaista Apple TV:ssä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, samalla kun animaattorit kävivät töihin ja nyt Väärissä nahoissa on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse innostuin heti, kun näin kokonaan uuden animaatioelokuvan olevan tulossa Netflixiin ja katsoinkin Väärissä nahoissa sen julkaisupäivänä.
Kun hehkuva taikapalko muuttaa pookoopoika Ollien javaniksi ja javanityttö Ivyn pookooksi, heidän pitää päästä yli erimielisyyksistään korjatakseen tilanteen ja pelastaakseen rakkaan Laaksonsa pahalta tulisudelta.
Väärissä nahoissa sijoittuu satumaisten eläinten maailmaan, missä eläimet ja luonto ovat kiehtovalla tavalla sulautuneet osittain yhteen. On käpysiiliä, juurikäärmeitä ja kivikarhuja, sekä kaloja, joiden evät ovat kuin levää. Elokuvan keskiössä ovat saukkoa muistuttava pookoo Ollie (äänenä vastikään parhaan miespääosan Oscar-palkinnon voittanut Michael B. Jordan) ja lintumainen javani Ivy (Juno Temple). Pookoot pelkäävät javaneita ja pitävät niitä hurjina petolintuina, kun taas javanit uskovat pookooiden olevan tuholaisia. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun myyttinen taikapalko muuttaa Ollie-pookoon javaniksi ja Ivy-javanin pookooksi. Ollie ja Ivy ovat mainiot päähenkilöt, joista löytyy enemmän sisältöä kuin aluksi voisi luulla. Molemmat ovat saaneet koko ikänsä kuulla pahoja vastakkaisesta lajista, joten järkytys onkin suuri, kun he muuttuvat toistensa lajien edustajiksi. Pikkuhiljaa Ollie ja Ivy alkavat tietenkin ymmärtämään toistakin puolta ja tekemään yhteistyötä, palauttaakseen tilanteensa ennalleen.
Muita hahmoja leffassa ovat Ollien vanhemmat Caloo-isä (Cedric the Entertainer) ja Calli-äiti (Justina Machado), Ivyn siskot Lily (Lolly Adefope) ja Violet (Ambika Mod), kala Boogle (Tracy Morgan), sekä paha tulisusi, joka meinaa peittää koko vehreän laakson tuleen ja nokeen. Sivuhahmotkin ovat oivallisia, oli kyse sitten ylisuojelevista vanhemmista tai höpsöstä Booglesta. Tulisusi on onnistuneen hurja ilmestys, joka voi tulla pelottelemaan perheen pienimpien painajaisiin.
Kuten toivoin ja odotin, Väärissä nahoissa osoittautui oikein mainioksi koko perheen animaatioelokuvaksi. Leffa hyödyntää kekseliäästi tavanomaista kehonvaihtotarinaa, tuoden sillä mukaan hyviä teemoja muun muassa ennakkoluuloista ja niiden rikkomisesta, erilaisuuden ymmärtämisestä, sekä yhteistyön merkityksestä. Ei elokuva temaattisesti tai tarinallisesti ryhdy keksimään pyörää uudestaan, mutta tutuista palikoista on saatu aikaiseksi erittäin viihdyttävä ja mukaansatempaava seikkailu, josta ei huumoria ja jännitystä puutu. Loppusuora saattaa jopa liikuttaa.
Elokuvan kiehtovinta antia on totta kai sen esittelemä lumoava maailma erikoisine lajeineen. Tämä eläinten ja luonnon yhdistely johtaa todella mielenkiintoisiin otuksiin, joita Ollie ja Ivy kohtaavat, kun he yrittävät löytää uuden taikapalkon, joka voisi muuttaa heidät ennalleen. Jotkut kohtaamisista ovat mukavia, toiset taas vaarallisia. Jokainen tilanne saa kaksikon löytämään itsestään uusia puolia, hyödyntämään uusia kehojaan, sekä toimimaan tiiminä. Väärissä nahoissa on ilahduttava eläinseikkailu, joka sopii täydellisesti koko perheen yhteiseen elokuvailtaan kotona. Leffa myös onnistui herättämään kiinnostukseni Skydancea kohtaan animaatioiden tekijänä. Odotankin innolla firman seuraavaa tuotosta, Ray Gunnia (2026), erityisesti koska siitä vastaa huippuanimaatioita, kuten Rautajätin(The Iron Giant - 1999), Ihmeperheen(The Incredibles - 2004) ja Rottatouillen (Ratatouille - 2007) ohjannut Brad Bird.
Visuaalisesti Väärissä nahoissa on suorastaan ihastuttava. Tekijät ovat päästäneet luovuutensa valloilleen näiden eläinhahmojen kanssa, etenkin joidenkin peuramaisten olentojen kohdalla, joiden päästä kasvaa sarvien sijaan pienet puut. Myös susien kaarnamainen pinta on kekseliäs idea. Hahmot liikkuvat sulavasti ja metsäiset taustat pursuavat vaikuttavia yksityiskohtia. Leffa on myös nätin värikäs. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Siddhartha Khoslan säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.5.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Swapped, Yhdysvallat, 2026, Skydance Animation, Skydance Media
Pääosissa: Channing Tatum, Kirsten Dunst, LaKeith Stanfield, Peter Dinklage, Ben Mendelsohn, Uzo Aduba, Emory Cohen, Lily Collias, Kennedy Moyer, Juno Temple, Melonie Diaz, Alissa Marie Pearson, Molly Price ja Tony Revolori
Genre: rikos, komedia, draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12
Roofman - Kattokeikkailija perustuu tositapahtumiin rikollisesta Jeffrey Manchesterista. David Stephens ja Peter Petrucci kirjoittivat miehen elämästä elokuvakäsikirjoituksen, mutta projekti ei edennyt sellaisenaan. Kirt Gunn työsti uuden käsikirjoituksen kaksikon tekstin pohjalta ja vuonna 2024 elokuvan teko käynnistyi tosissaan. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2024 ja nyt Roofman - Kattokeikkailija on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut kuullutkaan Jeffrey Manchesterista aiemmin, mutta kun luin leffasta, kiinnostuin siitä heti. Kävinkin katsomassa Roofman - Kattokeikkailijan sen ensi-iltapäivänä.
Rahaongelmissa rypevän ja perheensä menettäneen Jeffrey Manchesterin elämä muuttuu hullunmyllyksi, kun hän ryhtyy ryöstelemään McDonald's-ravintoloita kattojen kautta ja asuu Toys "R" Us -lelukaupassa.
Pääroolissa Jeffrey "Kattokeikkailija" Manchesterina nähdään Channing Tatum. Jeffrey sai lisänimensä omaperäisestä tavastaan ryöstää McDonald's-pikaruokaravintoloita tunkeutumalla niihin kattorakenteiden tai -luukkujen kautta. Jeffrey ei ole kuitenkaan mikään varsinaisesti paha ihminen, vain tyyppi joka on eksynyt väärille teille ja huomannut olevansa turhankin hyvä siinä, mitä hän tekee. Rahaongelmat ovat etäännyttäneet hänet perheestään ja Jeffrey uskoo ryöstöistä saadun mammonan palauttavan hänen suosionsa esimerkiksi lapsille annettujen lahjojen kautta. Ryöstöt mies hoitaa mahdollisimman ystävällisesti, usein saaden jälkikäteen McDonald'sin työntekijät kehumaan häntä uutislähetyksessä. Tatum on nappivalinta osaan. Hän kanavoi hyvin hahmonsa ahdinkoa, päättäväisyyttä ja mukavuutta, voittaen katsojan nopeasti Jeffreyn puolelle.
Elokuvassa nähdään myös LaKeith Stanfield Jeffreyn kaverina Stevenä ja Juno Temple tämän tyttöystävänä Michellenä, Peter Dinklage Mitchinä, pomona Toys "R" Us -liikkeessä, missä Jeffrey piileskeli kuukausitolkulla, Kirsten Dunst liikkeen myyjänä Leigh'nä, sekä Ben Mendelsohn ja Uzo Aduba paikallisen kirkon pastorina Ronina ja tämän vaimona Eileeninä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan. Dinklagen Mitch on sopivan mulkku jätkä, jottei katsojaa edes haittaa, että Jeffrey majailee tämän kaupassa, varastaen vähän sitä sun tätä omaksi ilokseen piiloonsa. Dunst on hyvä valinta Leigh'ksi, jonka kanssa Jeffreylle vähemmän yllättäen syntyy romanssia.
Roofman - Kattokeikkailija osoittautui oikein vekkuliksi ja hyvin erilaiseksi rikoselokuvaksi, jonka tarina on niin älytön, että fiktioelokuvana katsoja tuskin uskoisi tällaista voivan tapahtua. Mutta joskus tosielämä on fiktiota uskomattomampaa ja Jeffrey Manchesterin varsin villistä elämänvaiheesta on saatu erittäin kiinnostava elokuva aikaiseksi. Itse sitä kattokeikkailua, McDonald'sien ryöstelyä elokuvassa on lopulta yllättävän vähän ja elokuva keskittyy pääasiassa siihen aikaan, kun Jeffrey asui Toys "R" Us -lelukaupassa, pakoillessaan virkavaltaa. Kun päivät muuttuvat viikoiksi ja sitten jopa kuukausiksi, yksinäisyys alkaa painaa päälle ja kun mies päättää lähestyä Leigh'tä, jonka puuhia hän on seurannut jo pitkään, asiat eivät enää ole entisensä.
Elokuva tasapainottelee oivallisesti rikosjännärin, komedian, henkilödraaman ja romantiikan välimaastossa. Jeffreyn absurdista tilanteesta revitään hyvää huumoria, mutta samalla hänen elämänsä esitetään myös hieman traagisena. Leigh tuo uutta valoa synkkyyden keskelle ja romanttinen puolikin leffasta toimii. Jännite syntyy toki siitä, jääkö Jeffrey kiinni puuhistaan? Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä huolimattomammaksi mies käy, tykästyessään uuteen elämäänsä Leigh'n kanssa. Kaikkea tätä on mielenkiintoista ja usein hupaisaa seurata, mutta silti täytyy sanoa, että muutamaa minuuttia päälle kahden tunnin kestossa Roofman - Kattokeikkailija on hitusen liian pitkä. Siitä voisi helposti napsia pikkupätkiä sieltä täältä yhteensä kymmenen minuutin tai jopa vartin edestä, tehden kokonaisuudesta ytimekkäämmän.
Elokuvan on ohjannut Derek Cianfrance, joka tasapainottelee eri lajityyppien ja ilmapiirien välimaastossa taitavasti. Hänen ja Kirt Gunnin lopullinen käsikirjoitus voisi sisältää enemmän sitä kattokeikkailua ja voisi olla hieman tiiviimpi kokonaisuutena, mutta jo tällaisenaan homma tosiaan toimii. Roofman - Kattokeikkailija on myös pätevästi kuvattu, elokuvan lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. Erästä yksityiskohtaa tuskin moni katsoja huomaa, mutta itseäni legokeräilijänä huvitti, että vuoteen 2004 sijoittuvassa elokuvassa hahmot rakentavat yhdessä kohtaa pari vuotta sitten julkaistua Harry Potter -legosettiä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu Christopher Bearin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras,
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Roofman, 2025, Hunting Lane Films, 51 Entertainment, High Frequency Entertainment, Limelight
Pääosissa: Tom Hardy, Juno Temple, Chiwetel Ejiofor, Rhys Ifans, Alanna Ubach, Stephen Graham, Peggy Lu, Dash McCloud, Brooke Carter, Clark Backo, Cristo Fernandéz ja Andy Serkis
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 12
Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Venom(2018) oli taloudellinen jättihitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Venom: Let There Be Carnage (2021) menestyi heikommin, mutta se oli silti tarpeeksi iso hitti, jotta vielä kolmaskin elokuva päätettiin tehdä. Alun perin kakkososan ohjanneen Andy Serkisin oli tarkoitus ohjata kolmososa, mutta kun hän päättikin tehdä adaptaation George Orwellin Eläinten vallankumous -kirjasta (Animal Farm - 1945), ohjaajaksi valittiin edelliset Venomit käsikirjoittanut ensikertalainen Kelly Marcel. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2023 ja nyt Venom: The Last Dance on saapumassa elokuvateattereihin. Itse en pitänyt juuri yhtään kahdesta ensimmäisestä Venom-leffasta ja koin elokuvien haaskaavan mahtavan pahishahmon, joten en juuri odottanut kolmososan näkemistä. Kävin kuitenkin katsomassa Venom: The Last Dancen sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa pari päivää ennen ensi-iltaa.
Karkuteillä olevat Eddie Brock ja Venom kohtaavat uuden uhkan, kun synkkään maailmaan vangittu Knull lähettää kätyriolentonsa jahtaamaan heitä, hyödyntääkseen heidän symbioosinsa koodeksia vapauttaakseen itsensä ja tuhoamaan koko maailmankaikkeuden.
Tom Hardy esittää jo neljättä kertaa Eddie Brockia ja avaruudesta tullutta symbioottimönjä Venomia, Hardyn näyteltyä hahmoa ensin tämän kahdessa soololeffassa ja näyttäydyttyä myös Spider-Man: No Way Homen (2021) lopputekstikohtauksessa. Hardy on ollut Venom-leffojen pelastava enkeli, yrittäessään parhaansa mukaan vakuuttaa, kun kaikki muu hänen ympärillään murenee palasiksi. Valitettavasti edes hän ei onnistu nostamaan kolmosleffan tasoa. Hardy näyttää lähes koko elokuvan siltä, ettei häntä kiinnosta projekti lainkaan. En toisaalta ihmettele, sillä Venomista on kirjoitettu puhdas sketsihahmo, jonka vähäinenkin uhkaavuus on kadonnut. Musta avaruusmölliäinen on enää pelkkä vitsailun kohde ja täysurpo, jonka jokainen kohtaus saa aikaiseksi vain suurta myötähäpeää.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Eddietä jahtaava kenraali Strickland (Chiwetel Ejiofor), symbiootteja tutkiva tohtori Payne (Juno Temple), sekä avaruusolioista kiinnostunut hippiperhe, jonka isää Martin Moonia näyttelee Rhys Ifans... eli sama heppu, joka esitti The Amazing Spider-Manissa (2012) ja No Way Homessa Hämis-pahis Liskoa. Mitä ihmettä? Vastaansa taas Venom saa Andy Serkisin esittämän Knullin... tai oikeastaan hänen oliokätyri xenophagen, joka jahtaa Eddietä ja Venomia, koska heidän sisältä löytyy koodeksi, joka on ainoa keino vapauttaa Knull tämän vankeudesta. Sivuhahmotkaan eivät juuri vakuuta. Tohtori Paynelle on kirjoitettu varsin pöljä ja ennen kaikkea turha taustatarina ja on suorastaan faneille vittuileva veto tuoda Rhys Ifans takaisin, mutta eri roolissa jonain täytenä tuntemattomuutena. Knullia odottaneille faneille on luvassa mojova pettymys, sillä tämä videopelihahmolta näyttävä mörökölli tyytyy koko elokuvan vain istuskelemaan pimeydessä.
En tosiaan paljoa tykännyt kahdesta edellisestäkään Venom-elokuvasta, mutta kolmososa The Last Dance on aivan totaali pohjanoteeraus ja jälleen yksi osoitus siitä, että Spider-Man -hahmojen oikeudet on pakko saada pois Sonyltä, ennen kuin studio ehtii pilata jokaikisen ikonisista sankareista ja pahiksista. Morbius(2022) kustiin pari vuotta sitten, alkuvuoden Madame Web (2024) oli kaamea fiasko ja joulukuussa olisi vielä tiedossa Kraven the Hunter (2024), jonka päähenkilöstä on nähtävästi riisuttu kaikki tutut ominaisuudet. Suosittelenkin mieluummin pelaamaan mahtavan Spider-Man 2 -videopelin (2023), jossa Venom ja Kraven saavat ansaitsemaansa kohtelua hurjina vastuksina. Pelissä pääsee myös hetkellisesti riehumaan itse Venomina, mikä tuotti minulle paljon suurempaa tyydytystä kuin näiden kolmen elokuvaräpellyksen läpi kärsiminen.
Venom: The Last Dancesta ei löydy positiivista sanottavaa juuri yhtään. Ainoan ilon koin lopputeksteissä, enkä vain siksi, että elokuva vihdoin ja viimein päättyi, vaan koska lopputekstien aikana nähdään vekkuleita luonnoksia siitä, miltä eri eläimet näyttäisivät symbiootteina. Muuten elokuva on puhdasta roskaa, jonka tarina on naurettavan tyhmä, huumori suorastaan ala-arvoista paskaa ja toimintakohtaukset tylsää ja jännityksetöntä tietokonetehostemössöä. Luvassa on joitain niin tuskastuttavan kiusallisia hetkiä, että en voinut kuin vajota tuolissani syvemmälle. Kuinka tekijät kehtaavat pilata ikoniset hahmot näin pahasti? Kun Venom tanssii Las Vegasissa ABBA:n Dancing Queenin tahtiin, minun teki mieli lähteä kävelemään näytöksestä. Sen lisäksi, että näky on jo itsessään typerryttävä, on täysin epäloogista, että Venom toimisi niin, sillä koko leffan on puhuttu siitä, että symbiootti ei voi nousta esille, koska vain silloin Knullin pysäyttämättömät xenophaget pystyvät jäljittämään hänet. Kaikki johtaa puuduttavaan loppurymistelyyn, jonka ratkaisun tekijät ovat jo itse paljastaneet markkinointimateriaalillaan.
Elokuvan massiiviset viat ymmärtää helposti, kun vilkaisee, kuka häärää puikoissa. Ohjauksesta vastaa ensikertalainen Kelly Marcel, joka on aiemmin urallaan käsikirjoittanut niin edelliset Venomit kuin myös Fifty Shades of Greyn (2015). Voiko siis kukaan odottaa, että hänen käsissään Venom: The Last Dancesta olisi saatu hyvä elokuva? Marcelin teksti on täynnä kaikista tyhmimpiä vetoja, aukkoja ja juttuja, jotka eivät johda yhtään minnekään. Tohtori Paynen taustatarina salamaniskuun kuolleesta veljestä on täysin turhaa ajanhukkaa, eikä monitorien kautta tapahtumia läpi leffan seuraavalle mysteerimiehellekään löydetä mitään funktiota. Edes teknisiltä ansioiltaan leffa ei vakuuta. Se on levottomasti kuvattu ja sitäkin levottomammin leikattu kasaan. Digitehosteet näyttävät ajoittain todella halvoilta symbiootteja, taustoja ja räjähdyksiä myöten. Äänimaisema rymistelee minkä ehtii ja Dan Deaconin säveltämät musiikit ovat totaalisen yhdentekevää taustameteliä.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.10.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Venom: The Last Dance, 2024, Columbia Pictures, Marvel Entertainment, Arad Productions, Pascal Pictures, Hutch Parker Entertainment, Matt Tolmach Productions
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Max Minghella, Joe Anderson, Juno Temple, Kelli Garner, James Remar, Kathleen Quinlan, Heather Graham, Michael Adamthwaite, Mitchell Kummen, David Morse, Dylan Schmid, Jared Ager-Foster, Sabrina Carpenter, Laine McNeal ja Eric McNamee
Genre: fantasia, jännitys
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16
Horns perustuu Joe Hillin samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Ohjaaja Alexandre Aja luki Hillin kirjan ja innostui siitä suuresti, haluten tehdä siitä elokuvasovituksen. Alun perin päärooliin kaavailtiin Shia LaBeoufia, mutta hänet korvattiin lopulta Harry Potter -elokuvien (2001-2011) tähdellä, Daniel Radcliffella. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2012 ja lopulta Horns sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 6. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut kummoinen menestys, eikä se voittanut kriitikoita puolelleen. Itse katsoin Hornsin vasta vuotta tai paria myöhemmin vuokralta, kiinnostuttuani siitä Radcliffen takia. Pidin elokuvasta ja kun huomasin tämän todella pienelle huomiolle jääneen filmin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen uudelleen ja arvostella sen.
Ig Perrishiä syytetään tyttöystävänsä Merrinin murhasta. Eräänä aamuna Igin päähän kasvaa pirulliset sarvet, jotka saavat ympärillä olevat ihmiset tunnustamaan ja toteuttamaan syntinsä. Ig hyödyntää uutta kykyään selvittääkseen murhaajan identiteetin, puhdistaakseen nimensä ja kostaakseen.
Koko maailman tuntevaa velhopoikaa kymmenen vuoden ajan esittänyt Daniel Radcliffe päätti viimeisen Potter-leffan, Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011) jälkeen tehdä mahdollisimman erilaisia projekteja. Yhdeksi näistä projekteista valikoitui Horns, jossa Radcliffe näyttelee Ignatius Perrishiä, kavereille ihan vain Igiä, jonka rakas tyttöystävä Merrin (Juno Temple) murhataan ja Ig joutuu välittömästi murhaepäillyksi. Elokuva ei tee erityisen kaksista työtä saadakseen katsojaa ymmärtämään, miten suunnilleen kaikki pikkukaupungin asukit ovat heti täysin varmoja Igin syyllisyydestä. Radcliffe myös suoriutuu osastaan hieman ailahtelevasti. Alkupäässä elokuvaa hän ei ihan vakuuta, yrittäessään tulkita murtunutta ja alkoholiin turvautunutta miestä. Kuitenkin kun Ig eräänä aamuna herää sarvet päässään, Radcliffen roolityö muuttuu kohtaus kohtaukselta varmemmaksi ja vahvemmaksi.
Elokuvassa nähdään myös James Remar ja Kathleen Quinlan Igin vanhempina, Joe Anderson Igin muusikkoisoveljenä Terrynä, Max Minghella Igin ystävänä Leenä, Kelli Garner baarimikko Glennana, David Morse kuolleen Merrinin isänä, sekä Michael Adamthwaite Eric-poliisina. Sivunäyttelijät toimivat oikein passelisti osissaan, revitellen mainiosti, kun Igin sarvien tuomat voimat paljastavat heidän synkät ajatuksensa ja mielitekonsa.
Horns pitää sisällään todella omaperäisen ja mielenkiintoisen premissin, eikä oikeastaan tule yllätyksenä, että lähdemateriaalina toimivan kirjan on tehnyt kauhulegenda Stephen Kingin poika. Katsojana lähtee kiinnostuneena seuraamaan Igin yritystä selvittää tyttöystävänsä murhaajan identiteetti - vaikka tekijä onkin arvattavissa jo varhaisessa vaiheessa filmiä, eikä paljastus ole kummoinenkaan yllätys, sillä oikeastaan vain yhdellä hahmolla on selvä motiivi tekoon. Ennalta-arvattavuus ei kuitenkaan estä katsojaa pitämästä näkemästään, kun Ig kiertää ympäri kaupunkia vastausten perässä, aiheuttaen kaikenlaista härdelliä uusien sarvivoimiensa kanssa. Kohtaukset, joissa Igin kohtaamat hahmot tuovat esille syntiset mielihalunsa ja ryhtyvät toteuttamaan niitä vaihtelevat koomisesta traagiseen. On onnistuneen liikuttava hetki, kun Igin vanhemmat tunnustavat synkät ajatukset pojastaan murhaepäilyn keskellä.
Vaikka elokuva yhdisteleekin oivallisesti murhamysteeriä, hempeää romantiikkaa ja synkkää fantasiaa, on lopputulos hieman ontuva paketti, joka ei ihan yllä potentiaaliinsa. Tarinankerronta on ihan sujuvaa, vaikka filmi tekeekin parissa kohtaa pidemmän ajan takaumia menneisyyteen, jotka voisivat mahdollisesti rikkoa juonenkuljetuksen sulavuutta. Elokuva kasvattaa kierroksiaan edetessään ja aika ajoin se ryhtyy ampumaan yli. Igin sarvia ja niiden tuomia voimia viedään jatkuvasti uudelle tasolle ja loppuhuipennuksessa pirullinen meno alkaa jo olla vähän liikaa. Heikkouksineenkin Hornsista löytyy paljon tykättävää, lähtien jo sen kekseliään erilaisesta kertomuksesta.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Alexandre Aja, joka sekoittelee taidokkaasti lajityyppejä toisiinsa täysin omalaatuiseksi kokonaisuudeksi. Keith Buninin käsikirjoitus vaatisi kuitenkin työstämistä esimerkiksi paisuvan finaalin ja välillä replikoinninkin osalta. Erityisesti Igin kertojaääntä hyödynnetään aika töksähtelevästi ja läpi leffan toivoin, että siitä olisi vain hankkiuduttu kokonaan eroon. Horns on taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja Igin maskeeraukset hienot. Elokuvan erikoistehosteet eivät kuitenkaan vakuuta, mikä jo itsessään laimentaa loppuhuipennusta. Äänimaailma toimii hyvin, vaikkei Robin Coudertin musiikit erotu koskaan edukseen. Pääasiassa elokuvasta muistuu siinä pariinkin otteeseen kuultava David Bowien kappale Heroes.
Yhteenveto: Horns ei ihan saavuta lennokkaan premissinsä potentiaalia toteutuksellaan, mutta se on silti oikein kelvollinen ja kiinnostavan omalaatuinen fantasiaelokuva. Katsoja hyppää heti Igin matkaan, kun tämä päättää hyödyntää uusia pirullisia voimiaan selvittääkseen tyttöystävänsä todellisen murhaajan. Kohtaukset, joissa Igin kohtaamat henkilöt paljastavat syvimmät syntinsä ja mielihalunsa, vaihtelevat koomisista jopa traagisiin. Loppua kohti homma alkaa kuitenkin ampua yli, eikä heikkoihin efekteihin luottava finaali tunnu täysin tyydyttävältä huipennukselta. Tarinankerronta on myös ajoittain ailahtelevaa eri ajoissa hyppivän kerrontansa kanssa, eikä leffa ole lopulta niin nokkela kuin se vaikuttaisi luulevan olevansa. Oikean murhaajan identiteetti on selvä nopeasti, sillä oikeastaan vain yhdellä hahmolla löytyy motiivi tekoon. Silti kertomuksen vietäväksi uppoutuu. Näyttelijäkaarti suoriutuu pääasiassa hyvin rooleistaan, Daniel Radcliffen tehdessä hieman ailahtelevaa työtä pääosassa. Heikkouksiensakin kanssa Horns on mainion omaperäinen elokuva, jota voi suositella erilaisten fantasiakertomusten, sekä murhatutkimustarinoiden ja alakuloisten kostokertomusten ystäville. Elokuva on ilmestymisestään asti jäänyt aika pimentoon ja jos sitä ei ole aiemmin nähnyt tai sen katsomisesta on jo kulunut aikaa, kannattaa Horns vilkaista nyt sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Horns, 2013, Red Granite Pictures, Mandalay Pictures
Ohjaus: Paul W. S. Anderson Pääosissa: Logan Lerman, Matthew Macfadyen, Ray Stevenson, Luke Evans, Milla Jovovich, Christoph Waltz, Gabriella Wilde, Freddie Fox, Orlando Bloom, Mads Mikkelsen, Juno Temple, James Corden, Dexter Fletcher ja Til Schweiger Genre: seikkailu, toiminta Kesto: 1 tunti 50 minuuttia Ikäraja: 12
"Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!"
The Three Musketeers, eli suomalaisittain Kolme muskettisoturia perustuu Alexandre Dumasin samannimiseen klassikkokirjaan (Les trois mousquetaires) vuodelta 1844. Viimeisen pitkälti yli vuosisadan aikana kirjan pohjalta on tehty lukemattomia näytelmiä, pelejä, sarjakuvia, televisiosarjoja ja tietty myös elokuvia. Ensimmäinen filmatisointi on lyhyt mykkäelokuva Les trois mousquetaires vuodelta 1903, minkä jälkeen on tehty jopa yli 20 elokuvaa kirjan pohjalta. 2000-luvulla Constantin Film alkoi työstämään uutta leffaa muskettisotureista, aikomuksenaan modernisoida Dumasin tarinaa. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2010 ja lopulta Kolme muskettisoturia sai maailmanensi-iltansa 1. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja kriitikot lyttäsivät sen täysin. Silti ohjaaja Quentin Tarantino paljasti sen yhdeksi suosikkielokuvakseen vuodelta 2011. Itse näin leffan vuoden tai kaksi sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasimme sen isäni kanssa. En pitänyt näkemästäni, enkä ole katsonut elokuvaa uudestaan. Kuitenkin nyt kun Kolme muskettisoturia täyttää kymmenen vuotta, päätin antaa leffalle uuden mahdollisuuden. Katsoinkin elokuvan, kun se tuli televisiosta eräänä iltana.
1600-luvun Ranskassa nuori d'Artagnan matkaa Ranskaan, toiveenaan päästä muskettisoturiksi. Hän päätyykin auttamaan legendaarista muskettisoturikolmikkoa, kun nämä saavat selville Pariisin kardinaalin ja Buckinghamin herttuan salakavalan juonen ajaa Ranska ja Englanti sotaan.
Logan Lerman osoitti vuotta aiemmin Percy Jackson: Salamavarkaassa(Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief - 2010) olevansa pätevä valinta seikkailuleffan nuoreksi sankariksi. Harmi vain, ettei hän onnistu toistamaan tätä Kolmessa muskettisoturissa. Lerman esittää tietty d'Artagnania, jonka lahjat miekkailijana ovat tehneet hänestä aika ylimielisen. Kuitenkin sen sijaan, että Lerman kääntäisi ylimielisyyttä edukseen tietyllä pilkkeellä silmäkulmassaan, hän on lähinnä ärsyttävä nulikka. Kun tämä haastaa muskettisoturit taisteluun, katsojana toivoo, että nämä antaisivat tälle kunnon selkäsaunan, jotta d'Artagnan luikkisi häntä koipien välissä takaisin sinne, mistä tulikin. Nimen mukaisina kolmena muskettisoturina, Athosina, Porthosina ja Aramiksena nähdään Matthew Macfadyen, Ray Stevenson ja Luke Evans, jotka sopivat kaikki rooleihinsa (etenkin kuin suoraan aikakaudelta ulkonäkönsä puolesta repäisty Macfadyen). Ongelma heidän kohdalla onkin se, kuinka hahmot on kirjoitettu mukaan. He nimittäin lähinnä vain ovat. Jokainen kolmikosta jää täysin yksiulotteisiksi pahveiksi, aivan kuin tekijät eivät edes haluaisi kertoa heistä. Mitään legendaarista ei kolmikosta löydy ja kun trio lopussa yhdistää miekkansa ja huudahtaa ikonisen tunnuslauseensa, ei tämä tunnu millään lailla ansaitulta hetkeltä.
Heidän lisäksi elokuvassa nähdään aikamoinen tähtikaarti, johon kuuluu mm. Milla Jovovich juonittelevana ja kaikille osapuolille töitä tekevänä Milady de Winterinä, Christoph Waltz Ranskaa vastaan juonittelevana kardinaali Richelieuna, Orlando Bloom niljakkaana Buckinghamin herttuana, Mads Mikkelsen häijynä kapteeni Rochefortina, sekä... talk show -juontaja James Corden muskettisotureiden avustajana? Cordenin on tarkoitus tuoda mukaan komediallista kevennystä, mutta homma hoidetaan kiusallisen huonosti. Hän ei sovi elokuvaan lainkaan ja lähinnä vain rikkoo koko filmin joka kerta saapuessaan kuvaan. Mikkelsenin ja Waltzin lahjat valuvat täysin hukkaan tylsissä rooleissa. Bloom taas on järkyttävän surkea teatraalisena herttuana. Jovovich sentään pääsee näyttämään notkeuttaan, mutta lopulta hän tuntuu olevan mukana vain, koska on ohjaaja Paul W. S. Andersonin vaimo.
Voi pojat, Kolme muskettisoturia on huono elokuva. Se on niin huono, ettei Alexandre Dumas vain käänny haudassaan. Ei, hän pyörii kuin mikäkin fidget spinner. Olen itse asiassa käynyt Dumasin haudalla Panthéonissa, Pariisissa. Äitini fanittaa Dumasin kirjoja ja olikin hieno hetki, kun löysin haudan ja näytin sen äidilleni. Tämä tapahtui vuonna 2009, kun tämä elokuva oli vasta esituotannossa. Olisikin mielenkiintoista käydä näin jälkikäteen tarkistamassa, onko Dumas-poloinen (tai mitä hänestä on enää jäljellä) toipunut filmin aiheuttamista traumoista. Ongelma ei ole vain se, että leffa modernisoi klassista tarinaa - Guy Ritchien Sherlock Holmes (2009) on esimerkki siitä, että tietynlainen modernisointi voi toimia. Kuten aiemmin kävi selväksi, isona ongelmana on jo se, kuinka huonosti filmi hyödyntää pääkolmikkoaan ja kuinka rasittavan se tekee d'Artagnanista. Kun hahmot ovat näin kehnoja, ei heidän seikkailunsakaan jaksa innostaa.
Jos tätä siis voi seikkailuksi kutsua. Elokuva sisältää lähinnä todella kömpelösti kiemurtelevan pahisten juonen, mikä ei kiinnosta ja sitten täysin idioottimaisia toimintakohtauksia, jotka viihdyttävät lähinnä tyhmyydellään. Silloin, kun taistelut eivät yritä kopioida Pirates of the Caribbeania (2003-), ne ovat vain puuduttavia mäiskeitä, joita välillä tehostetaan hidastuksilla ja välillä nopeutuksilla, kopioiden 300-elokuvaa (2006). Loppuhuipennuksessa elokuva tarjoaa älyttömyyden huippunsa (ja lisää sitä Pirates of the Caribbeanin suosion epätoivoista hakua). Miekat kalisevat, mutta kaikesta puuttuu se tärkeä jokin, mikä tekisi menosta mukaansatempaavaa. Seikkailun henki ei ole lainkaan läsnä. Mukana ei ole mitään jännitettäkään.
Pienimmänkin jännityksen tappaa leffan tympivä komedia. Lihavuudestaan ja kömpelyydestään pilkkaa tekevä James Corden ei jää elokuvan ainoaksi yritykseksi naurattaa, vaan mukana on paljon tyhmiä juttuja, jotka saavat pyörittelemään silmiään ja tuhahtelemaan turhautuneena. Elokuva käyttää liiankin paljon aikaa Ranskan nuoreen kuninkaaseen, Ludvig XIII:an (Freddie Fox), joka kyselee rakkausneuvoja d'Artagnanilta voittaakseen kuningattaren (Juno Temple) sydämen, samalla, kun hän yrittää olla yhtä tyylikäs kuin Buckinghamin herttua. Tämänkin ajan olisi voinut käyttää vaikkapa, enpä tiedä, niihin pirun muskettisotureihin! Elokuvassa on aivan liikaa kaikenlaista meneillään, jolloin se unohtaa keskittyä siihen oleelliseen. Lopussa leffa vielä kehtaa pohjustaa jatko-osaa.
Leffan kehnouden ei pitäisi yllättää, kun tietää, kuka sen puikoissa pyörii. Paul W. S. Anderson ei ole tainnut ohjata ainuttakaan aidosti hyvää elokuvaa koko uransa aikana. Minulta löytyy kummallinen pehmo kohta Alien vs. Predatorille (2004), koska sillä on outoa nostalgista arvoa minulle, minkä lisäksi mielestäni hittipeleihin perustuva Resident Evil (2002) on ihan viihdyttävä zombihömppä. Anderson kopioi paljon muiden tyylejä omiin rainoihinsa täysin tyylitajuttomasti ja sieluttomasti. Asiaa vain pahentaa Andrew Daviesin ja Alex Litvakin kirjoittama huono ja sekava käsikirjoitus. Sentään elokuvasta löytyy kelvollista kuvausta, vaikka toimintakohtauksissa häiritseekin selkeä yritys kikkailla 3D-tekniikalla. Elokuvalla oli käytössään kolme ulottuvuutta ja silti sen muskettisoturit ovat näin latteita. Erikoistehosteet ovat paikoitellen tyylikkäitä ja välillä taas huokuvat digitaalisuutta. Aidot lavasteet ja asut ovat elokuvan parasta antia. Ääniefektitkin toimivat, mutta säveltäjä Paul Haslinger lähinnä syyllistyy tylsään Hans Zimmerin kopiointiin, mikä vain vahvistaa tunnetta, että tekijät tavoittelivat Pirates of the Caribbeanin suosiota.
Yhteenveto: Vuoden 2011 Kolme muskettisoturia -raina on kaamea sekasotku ja häväistys Alexandre Dumasin muistoa ja työtä kohtaan. Elokuvalla on suuria vaikeuksia ylipäätään keskittyä nimikkotrioonsa, vaan se käyttää aikansa ärsyttäviin ja tylsiin sivuhahmoihin. Seikkailuhenki uupuu täysin ja huumori on kiusallisen kökköä. Ohjaaja Paul W. S. Anderson kopioi paljon muita, huomattavasti parempia filmejä, vailla mitään tyylitajua. 3D-kikkailevat toimintakohtaukset eivät säväytä, eikä jännitettä löydy lainkaan. Käsikirjoitus on myös aikamoinen töherrys. Matthew Macfadyen, Ray Stevenson ja Luke Evans ovat varsin passelit valinnat rooleihinsa kolmena muskettisoturina, joten onkin harmi, kuinka kehno elokuva heidän ympärille on rakennettu. Logan Lerman on rasittava ylimielisenä d'Artagnanina, eikä Orlando Bloomkaan vakuuta. Christoph Waltz ja Mads Mikkelsen ovat täysin hukkaan heitetyt rooleissaan. Lopulta parasta koko leffassa taitaa olla sen lavasteet ja asut.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Three Musketeers, 2011, Summit Entertainment, Constantin Film, Impact Pictures, Nouvelles Éditions de Films, New Legacy, Studio Babelsberg
Ohjaus: Joachim Rønning Pääosissa: Angelina Jolie, Elle Fanning, Michelle Pfeiffer, Harris Dickinson, Sam Riley, Imelda Staunton, Juno Temple, Lesley Manville, Robert Lindsay, Ed Skrein, Chiwetel Ejiofor, David Gyasi, Jenn Murray ja Warwick Davis Genre: fantasia Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 12
Klassikkosatuun perustuneen piirroselokuvaPrinsessa Ruususen(Sleeping Beauty - 1959) uudenlainen tulkinta Maleficent - Pahatar(Maleficent - 2014) sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli maailmanlaajuinen hitti, tuottaen yli 700 miljoonaa dollaria lippuluukuilla. Kun elokuva huomattiin menestykseksi, Disney alkoi puhumaan mahdollisesta jatko-osasta. Vuotta myöhemmin yhtiö varmisti elokuvan teon ja lopulta kuvaukset alkoivat keväällä 2018. Nyt Maleficent 2: Pahan valtiatar saa ensi-iltansa ja itse olen ollut äärimmäisen skeptinen siitä lähtien, kun kuulin filmin olevan tekeillä. En pitänyt ensimmäisestä Maleficentista, vaan mielestäni se hukkasi mainion idean kömpelöllä toteutuksellaan. Lisäksi koin, että tarina vietiin siinä päätökseen, joten ihmettelin Disneyn päätöstä tehdä jatkoa. Elokuvan trailerikaan ei saanut minua vakuutettua ja kun huomasin, että elokuvan lehdistönäytös on vain päivää ennen ensi-iltaa ja ettei siitä saanut julkaista arvioita ennen kello neljää eilen, arvelin tämän tarkoittavan sitä, että luvassa olisi kehno elokuva.
Viisi vuotta kirouksen raukeamisen jälkeen Aurora hallitsee Moorsin fantasiamaailmaa. Ulsteadin prinssi Phillip kosii Auroraa, jotta ihmisten ja taikaolentojen maailmat voisivat elää harmoniassa, mikä kuitenkin suututtaa Pahattaren.
Angelina Jolie palaa muutaman vuoden tauon jälkeen kameran eteen, uusiessaan roolinsa Pahattarena. Kuten sanoin ensimmäisen osan arvostelussani, en ole koskaan erityisemmin pitänyt Joliesta näyttelijänä, mutta Pahattareksi hän sopii erinomaisesti. Jolie omaa oikeanlaiset kasvonpiirteet, tietyn kolkkouden, sekä häijyyden, mitä rooli vaatii. Harmi, ettei hän silti onnistu vakuuttamaan toistamiseen. Jolie vetää roolinsa paikoitellen jopa tylsistyneen näköisenä, eikä löydä samaa henkeä mukaan. Tätä ei helpota se, että vaikka elokuvan nimi viittaa Pahattaren olevan yhä keskiössä, hän jää todella etäiseksi katsojasta ja tuntuu usein sivuhenkilöltä. Hahmon kehityskaari ei myöskään vie häntä pidemmälle, vaan tuntuu toistavan sitä, mitä näimme jo viime filmissä. Lisäksi hahmon puvustukseen on tehty paljon muutoksia, eikä hän pääasiassa edes näytä klassiselta Pahattarelta. Hän vaihtaa asuja tiuhempaan tahtiin kuin Lady Gaga keikoillaan ja hämmentävästi puvut muuttuvat kaiken aikaa paljastavammiksi. Lopputaistelussa Pahattaren asu näyttää siltä kuin se olisi tarkoitettu leffan XXX-parodiaan.
Paluun rooleihinsa tekevät myös Elle Fanning kuningatar Aurorana, Sam Riley Pahattaren korppikätyri Diavalina, sekä Imelda Stauton, Juno Temple ja Lesley Manville kolmena haltiakummina. Haltiakolmikko on yhtä ärsyttävä kuin edellisessäkin osassa, miksi onkin hyvä, että heidän rooliaan on pienennetty. Fanning on ensimmäisen Maleficentin jälkeen siirtynyt paljon pienimuotoisempiin filmeihin ja tehnyt rooleja monissa indie-elokuvissa. Paluu isoon Disney-spektaakkeliin ei tunnu kuitenkaan täysin sujuvan, eikä Fanning valitettavasti vakuuta roolissaan tällä kertaa. Riley on kuitenkin yhä passeli Diavalin osassa. Prinssi Phillipkin on mukana ja isommassa roolissa kuin aiemmin, mutta hänen näyttelijänsä on vaihtunut, sillä Brenton Thwaites oli kiireinen Titans-sarjan (2018-) kuvausten kanssa. Uusi näyttelijä Harris Dickinson ei ole yhtä puinen kuin Thwaites ja häneltä jopa löytyy kemiaa Fanningin kanssa. Prinssi Phillipin vanhempia, kuningas Johnia ja kuningatar Ingrithiä näyttelevät Robert Lindsay ja Michelle Pfeiffer. Lindsay sopii osaansa, mutta Pfeifferin esiintyminen menee paikoitellen ylinäyttelemisen puolelle. Elokuvassa nähdään myös mm. Ed Skrein, Chiwetel Ejiofor ja Warwick Davis erilaisina satuolentoina. Valitettavasti Maleficent 2: Pahan valtiatar on juuri sitä, mitä pelkäsinkin: rahan vuoksi väkisin väännetty ja turha jatko-osa. Sen on vaikea keksiä syytä olemassaoloonsa, vaikka se kuinka puskee mukaan erilaisia juonikuvioita. Leffa yrittää esitellä Pahattaren taustoja entistä paremmin, mutta kuten sanoin, samalla se myös vieraannuttaa hahmon, eikä häneen pysty samaistumaan samalla tavalla kuin ensimmäisessä osassa. Elokuva yrittää esittää vertauskuvia rotusyrjinnästä, sekä kummallisia viittauksia keskitysleireihin, mutta tekee senkin kehnosti. Leffalla on kiva sanoma siitä, kuinka erilaisuus pitäisi hyväksyä ja kaikenlaisten pitäisi saada elää rauhassa, mutta filmi käsittelee sitä niin kömpelösti, että sekin jää vain yritykseksi. Elokuvan yritykset olla hauska vasta kamalia ovatkin. Huumori on todella myötähäpeällistä ja mielestäni ainoastaan eräs urkuihin liittyvä urpo asia oli tahattoman koominen.
Ensimmäisen Maleficent-elokuvan ongelma oli huono rytmitys, missä kahden tunnin elokuva oli typistetty puoleentoista tuntiin. Maleficent 2:ssa rytmitys on myös ongelma, mutta täysin päinvastaisesta syystä. Tämä on puolentoista tunnin elokuva, mikä on väkisin venytetty kahteen tuntiin. Nyt leffalla olisi aikaa syventyä asioihin paremmin kuin viimeksi, mutta tekijät ovat jälleen päättäneet käsitellä vähän kaikkea mutta löyhästi - aivan kuin maistellen buffet-pöydästä sitä sun tätä, ilman että panostaa mihinkään ruokalajiin kunnolla. Tarinan laahatessa katsoja ehtii pitkästyä jo ennen puolta väliä, eikä eeppiseksi tarkoitettu lopputaistelu enää pelasta filmiä. Mistään ei löydy mitään jännitettä ja juonikin on hyvin ennalta-arvattava. Tarinan todellisen pahiksen arvaa välittömästi, kun tämä astuu ruutuun ja sitten katsoja vain odottelee, milloin muut hahmot tajuavat saman. Surullista kyllä, elokuvasta ei edes löyty satumaista tunnelmaa. Vaikka siitä näkyy täysin selvästi, että kyseessä on Disneyn leffa, tietty Disney-taika puuttuu täysin. En pitänyt ensimmäisestäkään Maleficentista, mutta sen idea kertoa Prinsessa Ruususen tarina pahiksen näkökulmasta oli kiehtova. Tässä elokuvassa ei ole edes sitä vähää.
Elokuvan on ohjannut Joachim Rønning, joka toimi toisena ohjaajana viimeisimmässä Pirates of the Caribbeanissa, Salazar's Revengessä (Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales - 2017). Rønning ei vieläkään vakuuta ohjaajana, mutta hän taitaakin vain tehdä sen, mitä Disneyn tuottajat käskevät. Ensimmäisen Maleficentin käsikirjoittaja Linda Woolverton palaa tämän filmin pariin, mutta ideoiden keksiminen on tainnut tuottaa vaikeuksia ja kirjoitustiimiin on täytynyt liittyä Noah Harpster ja Micah Fitzerman-Blue. Kolmikon teksti on eri tavalla kömpelö kuin ensimmäisen filmin, jongleeratessaan useilla juonikuvioilla ja ripotellessaan mukaan typerää huumoria, sekä kehnoa dialogia. Sentään elokuva on oivallisesti kuvattu ja mukana on hienoja lavasteita sekä asuja. Efektien taso on parantunut, vaikka mukana on yhä joitain heikompia tehosteita. Äänimaailmakin on rakennettu onnistuneesti ja Geoff Zanellin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Kun kyseessä on Disneyn leffa, onkin odotettavissa, että jos ei muuta, niin ainakin elokuva on teknisesti hyvin tehty.
Yhteenveto:Maleficent 2: Pahan valtiatar on täysin tarpeeton ja väkisin väännetty jatko-osa. Elokuva yrittää kovasti keksiä uutta tarinaa, muttei saa aikaiseksi mitään erityisen mielenkiintoista - ei, vaikka juonikuvioita onkin useampia. Siinä, missä ensimmäinen osa oli noin puoli tuntia liian lyhyt, tämä on puoli tuntia liian pitkä. Kun tarina ei kiinnosta, tapahtumissa ei ole jännitettä, taianomaisuus puuttuu ja huumorikin on surkeaa, käy leffa usein pitkästyttäväksi. Lopputaistelusta on tehty valtava, mutta eipä sekään herätä kiinnostusta - etenkin kun se sisältää ratkaisuja, mitkä pistävät katsojan pyörittelemään silmiään. Filmi yrittää tuoda mukaan teemaa erilaisten hyväksymisestä, mutta tekee senkin kömpelösti. Edellisessä osassa itse Pahatar oli sentään onnistuneesti toteutettu, mutta samaa ei voi sanoa tästä leffasta. Pahatar jää oudosti sivuun, eikä hän ole yhtä samaistuttava kuin viime elokuvassa. Hänen kehityskaarensa on aika pitkälti sama kuin viimeksikin, minkä lisäksi Angelina Jolie ei enää harmillisesti vakuuta roolissa. Kauheinta ovat kuitenkin hahmon erilaiset asut, mitkä muuttuvat kaiken aikaa paljastavammiksi. Muutkaan näyttelijät eivät ole kovin kaksisia. Visuaalisesti filmi on sentään oivallinen. Jos pidit ensimmäisestä Maleficentista, voi olla, että pidät myös Maleficent 2: Pahan valtiattaresta. Omasta mielestäni ensimmäinen elokuva oli heikko, mutta tämä jatko-osa on suorastaan huono. Älkää muuten katsoko leffan trailereita, sillä ne paljastavat todella paljon.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Maleficent: Mistress of Evil, 2019, Walt Disney Pictures, Roth Films
Ohjaus: Robert Stromberg Pääosissa: Angelina Jolie, Sharlto Copley, Elle Fanning, Sam Riley, Imelda Staunton, Juno Temple, Lesley Manville, Brenton Thwaites ja Kenneth Cranham Genre: fantasia Kesto: 1 tunti 37 minuuttia Ikäraja: 12
Maleficent - Pahatar pohjautuu Grimmin veljesten satuun "Prinsessa Ruusunen" ("Dornröschen" - 1812), mikä taas pohjautuu Charles Perraultin samannimiseen satuun ("La Belle au bois dormant" - 1697), mikä taas perustuu Giambattista Basilen satuun "Sole, Luna, e Talia" (1634), mikä taas pohjautuu vielä vanhempiin kansantaruihin. Satu on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista ja siitä on tietty tehty useita eri versioita myös peleinä, näytelminä, sekä elokuvina. Elokuvista tunnetuin on aika varmasti Walt Disneyn piirretty Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty) vuodelta 1959. 2000-luvun alussa Disney alkoi suunnittelemaan uutta elokuvaa sadun pohjalta, tällä kertaa näyttelijöiden kera. Alunperin ohjaajana piti toimia Tim Burton, mutta hän hylkäsi projektin ja siirtyi tekemään Disneylle toisesta klassikkosadusta elokuvaa Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 2010). Pääroolin sai Angelina Jolie, joka oli halunnut esittää Pahatar-hahmoa lapsesta asti ihastuttuaan satuun. Kuvaukset alkoivat kesällä 2012 ja lopulta hölmöllä tuplanimellä Suomessa kulkeva Maleficent - Pahatar sai ensi-iltansa keväällä 2014. Elokuva oli suurmenestys, muttei miellyttänyt kriitikoita. Leffa ei harmillisesti miellyttänyt itseänikään, kun kävin katsomassa sen teattereissa. Pidin filmiä lähinnä kehnona yrityksenä kertoa klassikkosatu uudesta näkökulmasta, enkä katsonut elokuvaa toiste. Kun ilmoitettiin, että leffa saisi tänä vuonna jatkoa elokuvalla Maleficent 2: Pahan valtiatar (Maleficent: Mistress of Evil - 2019), päätin antaa Maleficent - Pahattarelle uuden mahdollisuuden.
Kostonhimoinen ja synkkä haltijatar nimeltä Pahatar langettaa hirvittävän kirouksen kuninkaan vastasyntyneen tyttären ylle: täyttäessään 16 vuotta, tytär koskisi värttinän piikkiin, mikä vaivuttaisi hänet ikiaikaiseen uneen.
Nimikkohahmo Pahattarena nähdään tosiaan Angelina Jolie, joka ei ole koskaan erityisemmin vakuuttanut minua näyttelijänä. Tähän rooliin hän sopii kuitenkin täydellisesti. Mustiin pukeutunut ja sarvipäinen Pahatar on kiero loitsija, jonka kolkot kasvot säteilevät pahuutta ja Jolie on ulkonäkönsä puolesta kuin valettu hahmoksi. Onneksi hän ei vain näytä upealta asussaan ja maskeerauksissaan, vaan hän myös eläytyy pahuuden rooliin hienosti. Jolien eleet, ilmeet ja ääni täydellistävät hahmon, enkä voisi kuvitellakaan parempaa näyteltyä versiota Pahattaresta. Hahmona Pahatar on kuitenkin hieman erilainen kuin millaisena hänet on totuttu näkemään. Elokuva nimittäin avaa enemmän hahmon taustoja, mikä on täysin loogista, kun leffa on nimetty hänen mukaansa (loogista ei kuitenkaan ole, että hänen nimensä oli lapsenakin Pahatar, vaikka silloin hän oli aivan kiltti). Elokuva seuraa Pahattaren elämää lapsuudesta asti, kertoo miksi hän muuttui sellaiseksi kuin hänet tunnetaan ja antaa hänelle selvemmän motiivin kirota kuninkaan tytär. Disneyn Prinsessa Ruusunen -piirretyssä Pahattaren syy kiroukselle tuntui olevan vain se, että hän on ilkeä ja suuttui, koska ei saanut kutsua tytön syntymäjuhlaan. Lapsena Pahatarta esittää innokas Isobelle Molloy ja nuorena aikuisena Ella Purnell.
Elokuvassa nähdään suuri osa muistakin sadun ja Disney-piirretyn hahmoista. Sharlto Copley näyttelee kuningasta, jolla on huomattavasti erilaisempi rooli kuin aiemmin. Hahmoon kirjoitetut muutokset kuulostavat paperilla hyviltä, mutta harmillisesti ne on todella kömpelösti toteutettu itse elokuvassa. Ja vaikka pidänkin Copleystä näyttelijänä, tässä hän vetää roolinsa kummallisesti. Imelda Staunton, Juno Temple ja Lesley Manville esittävät kolmea haltiakummia, Tataria, Ohdaketta ja Liihoketta. Haltiakummit ovat ihanan hassuja tapauksia piirretyssä, mutta tässä he ovat lähinnä ärsyttäviä. Näyttelijät vetävät roolinsa yli, minkä lisäksi haltiakummien digitoteutus on silmiinpistävän huono. Sam Riley näyttelee Pahattaren korppikätyrin ihmismuotoa, kun taas Brenton Thwaites nähdään prinssi Philipinä. Prinsessa Ruususta, eli Auroraa esittää muutamakin eri tyttö. Vauva-Aurorana nähdään Angelina Jolien tytär, sillä hän oli vauvoista ainoa, joka ei pelännyt Jolieta Pahatar-maskeerauksissa. Hieman vanhempana lapsena Auroraa esittää Eleanor Worthington-Cox ja 15-vuotiasta Auroraa näyttelee Elle Fanning. Nuori Fanning on osoittanut lahjakkuutensa useampaankin otteeseen elokuvissa, kuten Super 8 (2011) ja The Neon Demon (2016), mutta tässä hän ei ole erityisen hyvä. Tämä tosin johtuu luultavasti siitä, miten Fanningia on ohjattu, sillä Auroran on tarkoitus olla jatkuvasti iloinen, hymyilevä ja innostunut, eikä Fanning onnistu hoitamaan hommaansa loppuun asti, muuttumatta jossain kohtaa teennäiseksi. Fanningin ongelmaksi myös koituu se, että kun kyseessä todella on Pahattaren elokuva, jää Aurora hyvin tylsäksi tapaukseksi.
Maleficent - Pahatarta ei voi kutsua Prinsessa Ruususen uudelleenfilmatisoinniksi, sillä elokuvat ovat loppujen lopuksi hyvin erilaiset toisistaan, vaikka pohjautuvatkin samaan lähdemateriaaliin. Jotkut saattavat inhota leffaa jo isojen muutosten takia, mutta itse pidän muutoksia kiehtovana ideana. On mahtavaa, kuinka Pahattaresta on päätetty luoda kunnon henkilö. Hän ei ole vain pahuuden ruumiillistuma, kuten piirretyssä, vaan moniulotteinen hahmo, jonka menneisyys on johtanut hänet pahoille teille. Elokuvan ensimmäiset puoli tuntia käytetäänkin hahmon menneisyyden avaamiseen, ennen kuin tarinan tutumpi puoli lähtee liikkeelle - vaikka sekin on kerrottu Pahattaren näkökulmasta. Leffan parasta antia ovat hetket, joina Pahatar seuraa Auroran varttumista ja loppupäässä tämä johtaa filmin hienoimpaan kohtaan. Maleficent - Pahattarella on selvä syy olla olemassa. Se ei ole pelkkä kuvasta kuvaan kopio piirretystä, vaan siihen on keksitty huolella uusia puolia, mitkä tekevät kokemuksesta erilaisen.
Leffa sisältää useita hyviä ideoita, mutta ideoiden toteutus on surullisen usein kaukana hyvästä. Auroran isä, kuningas on erinomainen esimerkki tästä. Hahmolle on keksitty uusi taustatarina ja hänestä on yritetty kirjoittaa monikerroksinen henkilö, mutta leffa käsittelee kaikkea tätä todella huolimattomasti, jolloin hahmo kärsii pahasti. Maleficent - Pahattaren isoin ongelma on kuitenkin sen rytmitys. Elokuva tuntuu siltä kuin yli kahden tunnin elokuvasta olisi saksittu kolme varttia pois, jolloin lopputuloksena on kiirehtivä puolentoista tunnin pätkä, mikä ei jaksa panostaa mihinkään. Pahattaren menneisyys on kiehtova, mutta se on niin hätäisesti kerrottu, että vaikka katsojana ymmärtää hahmon motiivit kääntyä pahaksi, muutos tapahtuu niin nopeasti, ettei se ole kovinkaan uskottava. Lisäksi vaikka prologi syventää hahmoa, sen hätiköidyn toteutuksen huomaa siinä, että tapahtumia selittävä kertojaääni tuntuu viime hetken ratkaisulta, kun tekijät tajusivat, ettei alussa ole tolkkua ilman, että joku selostaa kaiken katsojille. Elokuva yrittää luoda monimutkaisia ihmissuhteita ja laajemman maailman kuin Prinsessa Ruususessa, mutta sillä ei riitä aikaa kaikkeen, jolloin suuri osa leffan hyvistä ideoista jää puolitiehen toteutuksessa. Kiirehtimisen vuoksi draamapuoli ei onnistu koskettamaan läheskään niin iskevästi kuin tekijät ovat selvästi toivoneet. Lopputaistelu laskee leffan tasoa entisestään, sillä se on vain todella tylsä ja mitäänsanomaton.
Maleficent - Pahattaren ohjauksesta vastaa Robert Stromberg, joka oli tätä ennen työskennellyt leffojen parissa vain efektipuolella ja ohjaajana hän on ensikertalainen, minkä valitettavasti kyllä huomaa. Strombergillä on suuria vaikeuksia pitää pakettia kasassa, mitä ei yhtään helpota todella kömpelö leikkaus. Lahjakkaamman ohjaajan ja leikkaajan käsissä elokuvasta olisi voinut saada paljon paremman. Elokuvan tehostepuoli ei myöskään yllä normaalille Disney-tasolle ja kamalien haltiakummien lisäksi myös eri leffoista revityt fantasiaolennot olivat nähneet parhaat päivänsä jo ennen kuin leffa sai ensi-iltansa. Kyseessä on kuitenkin taidokkaasti kuvattu ja valaistu filmi, minkä lisäksi lavasteet ja puvut ovat todella tyylikkäät. Pahattaren ulkonäön kanssa on tehty täydellistä työtä. Äänimaailma on myös hienosti rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit ovat mainiot.
Yhteenveto:Maleficent - Pahatar sisältää mielenkiintoisen lähestymistavan klassikkosatuun, mutta se pilaa kaiken huonolla tarinankerronnalla. Leffa kestää vain puolitoista tuntia, missä ajassa se yrittää venyä liian moneen suuntaan, onnistumatta tavoitteissaan. Lopputulos tuntuu siltä kuin yli kahden tunnin elokuvasta olisi leikattu kymmeniä minuutteja pois, jolloin filmi kiirehtii minkä kerkeää. Mihinkään ei ehditä keskittyä, eikä mitään viedä kunnolla loppuun asti. Yritykset syventää hahmoja jäävät pelkäksi yritykseksi. Alun prologi on todella hätäisesti kasattu ja sen kertojaääni kuulostaa viime hetken epätoivoiselta lisäykseltä. Leffan efektit eivät näyttäneet kovin hyviltä edes elokuvan ilmestyessä, eivätkä ne todellakaan näytä kummoisilta viisi vuotta myöhemmin. Erilaiset hirviöt näyttävät siltä kuin ne olisi varastettu muista fantasiaelokuvista, eivätkä ne tunnu kuuluvan samaan maailmaan. Angelina Jolie on kuitenkin täydellinen Pahattarena. Hänen eleensä, ilmeensä ja äänensä ovat erinomaiset ja hänen maskeerauksensa ja asunsa upeat. Onkin surullista, että sen kerran, kun pidän Joliesta jossain elokuvassa, leffa hänen ympärillään ei ole hyvä. Maleficent - Pahatar on kuitenkin todella hyvä esimerkki siitä, kuinka hätäisesti rustattu käsikirjoitus ja huono leikkaus voivat pilata hyvän tarinan. Ei varmaan tule yllätyksenä, etten erityisemmin odota Maleficent 2: Pahan valtiattaren näkemistä. Toivon tietty, että yllätyn positiivisesti, mutta epäilen sitä suuresti...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Maleficent, 2014, Walt Disney Pictures, Roth Films
Ohjaus: Woody Allen Pääosissa: Kate Winslet, Justin Timberlake, Juno Temple, Jim Belushi ja Jack Gore Genre: romantiikka, draama Kesto: 1 tunti 41 minuuttia Ikäraja: 12
Wonder Wheel on Woody Allenin neljäskymmeneskahdeksas elokuvaohjaus. Leffan työstäminen lähti liikkeelle vuonna 2016 ja se kuvattiin samaisena syksynä. Elokuva sai ensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla, minkä jälkeen sitä on näytetty muutamassa muussakin leffatapahtumassa. Suomeen teos saapuu vasta joulukuun lopussa, mutta itse näin sen jo marraskuun alussa. Kiinnostuin elokuvasta heti, kun huomasin sen olevan Woody Allenin teos. Vaikken ole Allenilta nähnyt kuin muutaman leffan, hänen edellinen ohjauksensa, Café Society (2016) oli mielestäni niin mainio, että menin oikein positiivisin mielin katsomaan leffaa. En edes säikähtänyt arvioita, jotka kutsuivat filmiä todella keskinkertaiseksi, sillä samaa sanottiin myös Café Societysta, josta pidin todella paljon. Valitettavasti tällä kertaa olin samaa mieltä muiden kanssa. Kyseessä on aika keskinkertainen leffa.
1950-luvulla Coney Islandille saapuu nuori Carolina, joka palaa hädissään isänsä luo, sillä hänen gangsterimiehensä jahtaa häntä. Samalla Carolinan isän uusi vaimo Ginny on kehittänyt romanssin rantavahti Mickeyn kanssa, johon myös Carolina iskee silmänsä.
Juno Temple näyttelee nuorta Carolinaa, joka meni naimisiin Frankie Adotto -nimisen gangsterin kanssa, mutta jätti tämän ja kertoi FBI:lle rikollisten tietoja, minkä takia Frankie on nyt hänen perässään. Carolina ei kuitenkaan ole rikollinen, vaan hän vain haluaa elää mahdollisimman täysillä, joten vaarallinen elämä kiehtoo häntä. Temple tuo kuitenkin hahmoon erittäin oivallista viattomuutta, jolloin hahmo ei vaikuta lainkaan kapinahenkiseltä teiniltä. Jim Belushi esittää Carolinan isää Humptya, joka on töissä Coney Islandin huvipuiston karusellillä. Humptykin yhdistää kaksi todella erilaista maailmaa samaan hahmoon, sillä hän vaikuttaa mukavalta herralta, joka on todella ystävällinen lapsille, mutta hän on myös alkoholisti, joka alkaa uhkailemaan hakkaamisella, jos hän ottaa huikan tai jos häneltä kielletään viina. Belushi saa hahmon kuitenkin tuntumaan pääasiassa miellyttävältä henkilöltä, joka välittää suuresti tyttärestään ja haluaa saada Carolinan menestymään koulun kautta paremmin kuin hän itse. Pistin myös merkille, että Belushi kuulostaa oudon paljon samalta kuin näyttelijä John Goodman. Oliko kyseessä vain minun kuuloharhani, vai onko joku muu huomannut saman? Titanicista (1997) tuttu Kate Winslet näyttelee Ginnyä, Humptyn uutta vaimoa, joka työskentelee siivoojana ravintolassa. Ginnystä oikein huokuu onnettomuus, sillä hän näyttää kaiken aikaa todella tympääntyneeltä, minkä lisäksi hän valittaa jatkuvasti migreenistä. Ei tarvitse kovin fiksu olla, jotta huomaa, ettei Ginny oikeastaan haluaisi olla Humptyn kanssa. Eikä hän todellakaan innostu siitä, että Carolina ilmestyy paikalle. Ginnylle on luotu kiinnostava menneisyys, ja Winslet on erittäin hyvä roolissaan. Ginnyllä on edellisestä suhteesta lapsi, poika nimeltä Richie (Jack Gore), joka pitää elokuvista ja tulesta. Richie ajautuukin usein ongelmiin, sillä hänellä on pakkomielle sytyttää liekkejä sinne sun tänne. Rantavahti Mickey Rubinin roolissa nähdään laulaja Justin Timberlake, joka ei ole aiemmin vakuuttanut minua näyttelijäntaidoistaan. Tässä Timberlake onnistuu kuitenkin tavallista paremmin ja hän sopii todella hyvin osaansa. Sen lisäksi, että Mickey vahtii ettei kukaan huku, hän rakastaa runoutta ja haaveilee kirjoittamisesta. Tämän takia hän toimii elokuvan kertojana, mikä voi aiheuttaa pientä hämmennystä, kun hän muuttuu kunnon hahmoksi ja liittyy mukaan tarinaan ennen puolta väliä. Timberlakesta selvästi löytyy tiettyä taiteilijasielua, mitä rooli kaipaa, minkä lisäksi hän onnistuu Ginnyn uuden mielenkiinnon kohteena.
Wonder Wheel tapahtuu tosiaan 1950-luvulla ja samalla tavoin kuin Woody Allen sai Café Societyssa luotua upeasti 1930-luvun hengen, hän onnistuu tässä hienoon 1950-luvun tunnelmaan. Tai noh, mistä minä tiedän, sillä en ollut elossa vielä silloin, mutta ainakin sen perusteella mitä olen vanhempia filmejä katsonut, on ajankuva todella taidokkaasti toteutettu. Ei pelkästään vanhojen autojen, vaatteiden ja talojen puolesta, vaan elokuvasta huomaa pieniä tyylejä, joita nykypäivän leffoissa ei tehdä enää. Wonder Wheel vaikuttaa usein siltä kuin se olisi tehty monia vuosia sitten, niin hienosti ajankuva on toteutettu. Jo alkutekstit ovat täysin erilaiset kuin millaisia 1900-luvun lopusta tähän päivään asti on tehty. Ihmiset puhuvat eri tavalla kuin nykyään ja leffassa on käytetty värejä todella voimakkaasti hyödyksi, mitä ei nykypäivänä näe. 1950-luvun henki onkin filmin parasta antia ja se on kaikista viehättävintä teoksessa. Harmillisesti tarina ei pääse samalle tasolle kuin leffan tunnelma. Elokuva herättää mielenkiinnon heti alussa, kun saa kuulla siitä, että pahamainen rikollinen on viattomalta vaikuttavan Carolinan perässä, jonka täytyy pysyä piilossa isänsä kotona, jolle hän ei ole puhunut vuosiin. Carolinan kertomus on kiinnostava, kunnes yhtäkkiä hän ei olekaan enää tarinan keskiössä. Yhtäkkiä tarina kertookin Ginnystä, joka ihastuu nuoreen uimavahtiin, ja siitä miten kaksikko yrittää olla yhdessä, ilman että Humpty saa tietää asiasta. Carolinan ongelmat nousevat muutamaan otteeseen esille, mutta jossain kohtaa elokuva ei tunnu kertovan enää samaa tarinaa kuin mitä se pohjusti. Salainen romanssi ei saa napattua katsojaa samalla lailla mukaansa, minkä takia teos käy välillä hieman pitkäveteiseksi. Leffa aloittaa muitakin mielenkiintoisia kuvioita, mutta se ei loppujen lopuksi vie niitä oikeastaan mihinkään, jolloin niiden esittely tuntuu pienesti tarpeettomalta. Eniten minua kuitenkin häiritsi, miten Mickey muuttuu kertojasta kunnon hahmoksi. Aluksi hän aloittaa tarinan kuin kyseessä olisi muutamia vuosia sitten tapahtunut erikoinen tapaus, joka on noussut Coney Islandilla todella tunnetuksi. Tämä vaikuttaa hyvältä ja vielä sekin toimii, kun Mickey kertoo, että hän itse oli mukana tapahtumissa. Mutta siinä vaiheessa, kun Mickey on selittämässä tarinaa ja eräs hahmo saapuu juttelemaan hänelle, jolloin kertomus jatkuu kertomishetkestä eteenpäin, katsojana saattaa kummastella, miksi ihmeessä Mickey aloitti tarinan kertomisen puolesta välistä tapahtumia, kun ei ollut mitään kerrottavaa vielä? Jälleen kerran elokuva aloittaa jotain kiinnostavaa, muttei osaa hyödyntää sitä kunnolla.
Ohjaaja Woody Allen on onnistunut todella hyvin vanhan ajan tunnelman luomisessa, mutta käsikirjoittajana hän ei ole tehnyt kovin kummoista työtä. Välillä tuntuu, ettei hän tiedä, kenen tarinaa hän haluaisi kertoa. Jos Mickey olisi vielä lopussa istunut korokkeellaan ja kertonut tarinaa, voisi ajatella, että kyseessä oli erikoinen tapahtuma, mutta tällä lailla filmi vain vaikuttaa turhan sekavalta. Wonder Wheel on kuitenkin kuvattu erinomaisesti. Mukana on useita pitkiä kuvia, jotka tyylikkäästi seuraavat hahmoja ja joita on todella mukava katsoa. Leikkaus on myös sujuvaa. Vaikka pidänkin siitä, että värejä on hyödynnetty voimakkaasti, parissa kohtaa värien käyttö ampuu yli, jolloin kuva muuttuu aika rumaksi. Lavasteet ja asut ovat hienosti toteutetut. Ääniefektit ovat onnistuneita ja elokuvassa käytetyt vanhat laulut nostavat 1950-luvun henkeä entisestään.
Yhteenveto:Wonder Wheel on ihan kiva draamaelokuva, jonka paras puoli on sen 1950-luvun tyyli. Ajankuva on tuotu upeasti esille lavasteilla, asuilla, autoilla, puhetavoilla ja musiikilla. Harmillisesti filmi tuntuu hieman siltä, että se on pelkkää tyyliä ilman sisältöä. Leffa alkaa kiinnostavasti, mutta sen tarina vain muuttuu jossain kohtaa rikoskertomuksesta salaromanssiksi, joka ei herätä mielenkiintoa kunnolla. Välillä elokuva on jopa hieman sekava, vaikka se onkin hyvin yksinkertainen. Eniten minua häiritsi filmissä se, kuinka Mickey muuttuu kertojasta yhdeksi hahmoksi. Näyttelijät ovat kuitenkin onnistuneita rooleissaan. Jopa Justin Timberlake sopii osaansa. Leffan tekninen toteutus on tyylikäs, vaikkakin välillä värit ovat ruman korostetut. Ohjaaja Woody Allen on osannut luoda oivallisen hengen, muttei muuten erityisen onnistunutta tunnelmaa. Wonder Wheel on ihan viihdyttävä, mutta aika unohdettava tekele, jonka katsoo kerran, mutta jota ei välttämättä tarvitse uudelleen katsoa. Allenin faneille tämä voi tuottaa riemua, sillä hänen tyylinsä on selkeästi läsnä, mutta muiden kannattaa odottaa, että tämä tulee televisiosta tai johonkin suoratoistopalveluun. Harmi, että vuoden 2017 ensi-illat päättyvät aika laimeasti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.woodyallenpages.com
Wonder Wheel, 2017, Amazon Studios, Gravier Productions
