The Witcher - Noituri: Rottien tarina (The Rats: A Witcher Tale - 2025) - elokuva-arvostelu

THE WITCHER - NOITURI: ROTTIEN TARINA

THE RATS: A WITCHER TALE

Ohjaus: Mairzee Almas

Näyttelijät: Christelle Elwin, Ben Radcliffe, Connor Crawford, Aggy K. Adams, Fabian McCallum, Juliette Alexandra, Dolph Lundgren, Ben Robson, Sharlto Copley, Deouduné Pretorius ja Freya Allan

Genre: fantasia, toiminta

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Andrzej Sapkowskin Noituri-kirjasarjaan (Wiedźmin - 1990-2013) perustuva Netflix-sarja The Witcher - Noituri (The Witcher - 2019-) nousi kriitikoiden ja kirjojen fanien ailahtelevasta palautteesta huolimatta suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin joulukuussa 2019, joten jatkoa oli luvassa. Jatkokausien lisäksi tehtiin myös lisäosasarja The Witcher - Noituri: Verilinja (The Witcher: Blood Origin - 2022), sekä animaatioelokuvat The Witcher: Nightmare of the Wolf (2021) ja The Witcher: Sirens of the Deep (2025). Sarjan tekijät tykästyivät kolmannella kaudella esiintyvään Rotta-rosvoryhmään niin paljon, että he ryhtyivät työstämään heistä omaa sarjaansa loppuvuodesta 2022. Kuitenkin kesällä 2023 kun tekijät näyttivät kuvaamaansa materiaalia Netflixin pomoille, vastaanotto oli niin jyrkkä, että tuotanto päätettiin keskeyttää. Kuvattu materiaali jäi joksikin aikaa jäähylle, kunnes se päätettiin leikata elokuvaksi. Lopulta The Witcher - Noituri: Rottien tarina julkaistiin ilman minkäänlaista ennakkomarkkinointia tai uutisointia samana päivänä kuin sarjan neljäs tuotantokausi. Itse en ole pahemmin piitannut The Witcher - Noiturista ja koin sarjasta elokuvaksi leikatun projektin julkaisun vähin äänin osoitukseksi siitä, että myös Netflixin luotto sarjaan on hiipunut. Saatuani sarjan neloskauden taisteltua loppuun asti, katsoin skeptisenä The Witcher - Noituri: Rottien tarinan.

Rosvoryhmä Rotat suunnittelee uransa isointa ryöstöä, mutta siihen he tarvitsevat apua yllättävältä taholta: alkoholisoituneelta entiseltä noiturilta.

The Witcher - Noituri -sarjasta tuttu Rotta-ryhmä tekee paluun. On joukkoa johtava Mistle (Christelle Elwin), tämän mukana jo pidempään pyörinyt Asse (Connor Crawford), haltia Iskra (Aggy K. Adams), tähän silmänsä iskenyt karkuri Giseldher (Ben Radcliffe), räjähde-ekspertti Kayleigh (Fabian McCallum) ja todella rasittava Reef (Juliette Alexandra). Tästä elokuvasta tykkääminen on pitkälti kiinni siitä, tykkääkö tästä kuusikosta vai ei. Jos innostuit hahmoista sarjaa katsoessasi, on todennäköisesti kiva päästä viettämään lisää aikaa heidän seurassaan. Jos taas koit nämä hahmot joko ärsyttäviksi tai tylsiksi, leffa tuskin muuttaa mieltäsi, vaikka parit hahmoista saavat hieman lisää sisältöä. Elwin, Crawford, Adams, Radcliffe, McCallum ja Alexandra eivät juuri vakuuta näyttelijöinä ja mielestäni heidän hahmoistaan on tehty liian "TikTok-nuoria", mikä ei oikein sovi tällaiseen keskiaikaa muistuttavaan fantasia-asetelmaan.

     Elokuvassa nähdään myös Dolph Lundgren entisenä noiturina Breheninä, joka nykyään tekee erilaisia keikkoja viinarahojen perässä ja Ben Robson pahiksen virkaa toimittavana Bert Brigdeninä, palkkasoturina, jonka kanssa ei olla osattu päättää, onko hahmo vaarallinen uhka vai vässykkä lakeija. Hän vaihtaa tyyliään kohtauksesta toiseen, riippuen siitä, mitä tarina hahmolta tarvitsee. Leffan ainoa valopilkku on Lundgren, joka tuo kaivattua karismaa ja tulkitsee pätevästi entistä hirviönmetsästäjää, jonka priima-ajat ovat kaukana takanapäin.

Jos minun pitää Lundgrenin suorituksen lisäksi jotain muuta positiivista sanoa The Witcher - Noituri: Rottien tarinasta, niin elokuvasta ei onneksi näy, että se oli alun perin tarkoitettu kahdeksanjaksoiseksi televisiosarjaksi, joka päätettiin kesken tuotannon lopettaa ja saksia elokuvaksi. Leffa kulkee ihan selvästi tarinansa alusta loppuun. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi hyvä elokuva. Ehei. Rottien tarina on jälleen aika kehno lisäys Netflixin loputtomalta tuntuvaan The Witcher - Noituri -saagaan. Iso ongelma itselleni on, kuinka turhauttava tämä pääkuusikko on. Asiaa ei yhtään auta, että vaikka kyseessä on esiosatarina, elokuva vaatii katsojaa ensin katsomaan sarjan neljännen kauden, jossa... noh, selviää Rottien kohtalo.

Elokuva rakentaa jännitteensä pääasiassa konflikteihin, joiden lopputulos on jo selvillä sarjan katsomisen myötä. Itse ryöstö taas on varsinainen köyhän miehen "Ocean's Six", joka tuntuu kummalliselta tässä maailmassa. Leffa yrittää olla hauska ja nokkela kiusallisuuteen asti. Hetkellisesti tämä Ocean's-trilogian kopiointi vaihtuu Rocky-leffojen treenimontaasia matkimiseksi, tulihan Lundgren kuuluisaksi Rocky IV:n (1985) päävastuksena. Loppuhuipennus totaalisen ennalta-arvattavine käänteineen on lattea. Kun lopputekstit vihdoin pistetään ruutuun, päällimmäinen ajatukseni oli, että Rottien tarina olisi voitu jättää julkaisematta. Sentään lopullinen tuote kestää vain armolliset tunnin ja 20 minuuttia. En voisi kuvitellakaan, että tätä joutuisi tuijottamaan jopa kahdeksan tunnin edestä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa nimellisesti Mairzee Almas, mutta on vaikea sanoa, kuinka paljon lopputuloksesta on hänen visiotaan. Käsikirjoittajina toimivat Haily Hall, sekä The Witcher - Noituri -sarjan luoja Lauren Schmidt Hissrich, joka on kerran toisensa perään osoittanut faneille sen, ettei häntä pahemmin kiinnosta kunnioittaa lähdemateriaalia. Kaksikon työstämä dialogi särähtää vähän väliä korvaan, kun Rotat puhuvat ja kiroilevat muka-coolisti minkä ehtivät. Teknisestikään Rottien tarina ei ole kummoinen. Kuvaus on kelpuutettavaa ja lavasteet toimivat, mutta puvustus on aivan liian puhtoista, aivan kuin vaatteet olisi käyty ostamassa läheisestä kauppakeskuksesta. Hahmot ovat myös ylimeikattuja, mikä ei oikein istu fantasiamaailmaan. Tietokonetehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on menevä. Mateusz Schmidtin säveltämät musiikit eivät juuri vakuuttaneet.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com

The Rats: A Witcher Tale, Yhdysvallat, 2025, Netflix Studios, Film Afrika Entertainment

Arvostelu: Monkey Man (2024)

MONKEY MAN

Ohjaus: Dev Patel

Pääosissa: Dev Patel, Sharlto Copley, Pitobash, Sikandar Kher, Vipin Sharma, Ashwini Kalsekar, Sobhita Dhulipala ja Makarand Deshpande

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 16

Monkey Man on Dev Patelin esikoisohjauselokuva. Patel oli jo pidemmän aikaan halunnut näyttää kyntensä ohjaajana ja erityisesti toiminnan puolella. Hän ryhtyi työstämään tarinaa ja kirjoitti sen pohjalta käsikirjoituksen yhdessä Paul Angunawelan ja John Colleen kanssa. Elokuvan kuvausten oli tarkoitus alkaa alkuvuodesta 2020, mutta koronaviruspandemian takia tuotantoa jouduttiin viivästyttämään. Patel joutui vakuuttelemaan tuottajia, jotta nämä eivät peruneet leffan tekoa kokonaan. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2020, joiden aikana tapahtui jatkuvia takaiskuja, muun muassa rajojen sulkemisen kautta, jolloin leffa täytyi työstää loppuun niillä henkilöillä ja varusteilla, jotka kuvauspaikkana toimivaan Indonesiaan oli saatu. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista Netflixin suoratoistopalvelussa, mutta kun Jordan Peele näki elokuvan, hän innostui siitä niin paljon, että hankki elokuvan Netflixiltä, julkaistakseen sen elokuvateattereissa. Nyt Monkey Man saapuu Suomenkin teattereihin ja itse odotin leffaa innolla. Elokuvan traileri näytti hyvältä ja halusin nähdä, mitä Patel saa aikaan kameran takana. Kävin katsomassa Monkey Manin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen elokuvan ensi-iltaa.

Nyrkkeilyotteluissa Apinamies-nimen saanut mies janoaa kostoa korruptoituneelle poliisipäällikölle, joka murhasi miehen äidin vuosia sitten.

Tähditettyään Oscar-voittajaelokuvaa Slummien miljonääri (Slumdog Millionaire - 2008), Dev Patel on esiintynyt vähän joka sortin genressä komediasta draamaan, scifiin ja fantasiaan. Nyt Patel kokeilee onneaan toimintaelokuvassa, eikä vain kameran edessä, vaan myös sen takana ohjaajana, käsikirjoittajana ja tuottajana. Patel on näyttänyt jo ensiesiintymisestään asti lahjojaan näyttelijänä ja nyt hän säväyttää vielä aiempaakin enemmän. Kameran edessä hän on todella tiukassa vedossa "Apinamiehenä" nyrkkeilyotteluissa tunnettuna heppuna, joka janoaa kostoa, nähtyään lapsena äitinsä murhan. Patel tulkitsee hyvin hahmonsa vimmaista sinnikkyyttä ja miehen kostoreissulle lähtee kiinnostuneena mukaan. Patel pärjää taitavasti myös toimintakohtauksissa, onhan hänellä kamppailulajitaustaa nuoresta pitäen. Leffan teko kuitenkin vaati myös veronsa ja Patel joutui sairaalaan muun muassa murtuneen käden ja revähtäneen olkapään takia.

     Elokuvassa nähdään myös Sikander Kher "Apinamiehen" koston kohteena, poliisipäällikkö Rana Singhinä, Sharlto Copley nyrkkeilyotteluita järjestävänä Tigerinä, Ashwini Kalsekar yökerhoa pyörittävänä Queeniena, Pitobash kerholla työskentelevänä moottoriturpaisena Alphonsona, Makarand Deshpande kyseenalaisena rauhaguru Baba Shaktina ja Vipin Sharma opettavana Alphana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, etenkin Copley riemastuttavasti revittelevänä Tigerinä. Rana-pahishahmo jää aika yksiulotteiseksi, mutta Kher on sopivan roistomainen roolissa.

Koomikkona ja ohjaajana tunnettu Jordan Peele pääsi näkemään Monkey Manin reippaasti ennakkoon ja hän innostui elokuvasta niin paljon, että vaati sille teatterijulkaisua. Peelen mukaan kyseessä on yksi parhaista debyyttiohjauksista, joita hän on nähnyt, enkä ihmettele hänen puheitaan. Monkey Man on todella hyvä, likimain loistava toimintaelokuva, joka kaipaisi vain hieman tiivistämistä. Muuten kyseessä on vaikuttava esikoistyö, joka tarjoaa ehtaa nannaa väkivaltaisen toiminnan ystäville. Elokuvan tappelut eivät ole mitään tavanomaista Hollywood-höttöä, vaan turpaanveto tuntuu katsomossa saakka. Meno on brutaalia, veri roiskuu ja parissa kohtaa ihmisiä pistetään hengiltä kekseliäin tavoin.

Elokuvan juoni on periaatteessa aika tyypillistä peruskauraa kostotarinoiden joukossa, joskin pidin siitä, että "Apinamies" kehittyy taistelijana leffan mittaan, eikä aloita matkaansa supertappajana, kuten vaikkapa John Wick (johon leffassa viitataan). Ensimmäisellä puoliskolla päähahmo jopa ottaa enemmän turpiinsa kuin antaa. Huomattavimmin Monkey Man erottuu Intia-aspektinsa myötä. Intialaista kulttuuria, uskomuksia ja luokkaeroja nostetaan hyvin esille. Jo alkupäässä nähtävä maisemakuva, jossa pelkkä silta erottaa likaiset slummialueet säihkyvästä pilvenpiirtäjien ryppäästä, sanoo paljon. Leffan puolivälin syventyminen tähän kaikkeen on päähahmolle tärkeää, mutta samalla hidastuva kerronta menettää hieman otettaan katsojasta ensimmäisten, todella koukuttavien 45 minuutin jälkeen. Onneksi loppuhuipennus on kuitenkin jälleen odottamisen arvoista mättöä.

Hollywoodin toimintarainojen sijaan Dev Patel on selvästi saanut inspiraationsa enemmän The Raid: Redemptionin (2011) kaltaisista tykittelyistä. Patelin ohjaus toiminnan aikana on kaunistelematonta rujoutta, mutta hän tuo myös muita puolia pidempien, rauhallisten osioiden kautta. Patelin käsikirjoitus yhdessä Paul Angunawelan ja John Colleen kanssa antaa toimivat raamit tylylle tykitykselle. Vaikka leffa kaipaisikin hieman tiivistämistä ja kameratyöskentely voisi parissa kohtaa rauhoittua enemmän, on Monkey Man teknisesti tyylikkäästi tehty. Kun kuvauspaikkana toimineessa Indonesiassa suljettiin rajoja, ei paikalle pystytty lähettämään uutta kuvauskalustoa rikkoutuneen tilalle, minkä johdosta osa otoksista kuvattiin lopulta Patelin omalla puhelimella. Lavasteet ovat hienot ja korostavat eroa köyhien ja rikkaiden välillä. Maskeeraajat ovat päässeet peittämään hahmot ikäviin ruhjeisiin ja vammoihin. Erikoistehosteita hyödynnetään maltillisesti ja oivallisesti. Äänimaailma rymistelee mainiosti ja Jed Kurzelin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Monkey Man, 2024, Universal Pictures, BRON Studios, Monkeypaw Productions, Creative Wealth Media Finance, Lost Winds Entertainment, Lucky Elephant Media, Minor Realm, S'YA Concept, Thunder Road Pictures

Arvostelu: Beast (2022)

BEAST

Ohjaus: Baltasar Kormákur

Pääosissa: Idris Elba, Iyana Halley, Leah Sava Jeffries, Sharlto Copley ja Tafara Nyatsanza

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Beast on Idris Elban tähdittämä jännityselokuva. Leffa lähti liikkeelle Jaime Primak-Sullivanin ideasta, josta Universal Pictures kiinnostui. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja nyt Beast saa ensi-iltansa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin Elban tähdittävän selviytymistaistelutrilleriä, jossa leijona hyökkää Elban esittämän perheen kimppuun Afrikan savanneilla. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Beastin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vastikään leskeksi jäänyt tohtori Nate Samuels vie tyttärensä Etelä-Afrikan savanneille lomamatkalle. Siellä perheen kimppuun hyökkää leijona ja alkaa hurja selviytymistaistelu.

Idris Elba näyttelee tohtori Nate Samuelsia, jonka vaimo on vastikään menehtynyt syöpään. Yrittäessään saada muun perheen jälleen toimimaan, Nate vie tyttärensä Maren (Iyana Halley) ja Norahin (Leah Sava Jeffries) Etelä-Afrikkaan Krugerin luonnonpuistoon ihailemaan maisemia ja kunnioittamaan perheen äidin muistoa vierailemalla tämän lapsuudenalueella. Ei kestä kuitenkaan kauaa, kun lomamatka muuttuu todelliseksi jännitysnäytelmäksi ja isän täytyy tehdä kaikkensa suojellakseen tyttäriään verenhimoiselta leijonalta. Elba uhkuu tuttuun tapaansa karismaa pääroolissa, näyttäen hyvin varovaisen isän kasvavan rohkeuden, kun tämän suojeluvaisto herää. Halley ja Jeffries ovat kelpo valinnat tyttärien rooliin, mutta harmillisesti kyseessä on taas niitä lapsihahmoja, jotka tekevät vähän väliä tyhmiä ratkaisuja. Etenkin vanhemman tyttären, Maren päähänpistot saavat katsojan pyörittelemään silmiään.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Sharlto Copley Samuelsien perhetuttuna, Martinina, joka työskentelee Krugerin luonnonpuistossa, yrittäen pitää eläimet turvassa ahneilta salametsästäjiltä. Copley on myös mainio osassaan ja uskottava miehenä, joka tuntee alueen kuin omat taskunsa, eikä pelkää kohtaa vaarallisempiakin petoja.

Beast on aika lailla juuri sitä, mitä voikin odottaa elokuvalta, jossa Idris Elban näyttelemä mies yrittää suojella tyttäriään savannilla vaanivalta leijonalta. Se on onnistuneen karmiva "hirviö"-kauhuleffa, joka tarjoaa useita jännittäviä hetkiä, kun niin hahmot kuin katsojat stressaavat, mistä puskasta leijona tällä kertaa valmistautuu hyökkäämään. Elokuvassa onkin ihan hyvin ymmärretty, että isoin jännite muodostuu siitä, kun tappajaeläintä ei näe - hieman Tappajahain (Jaws - 1975) malliin. Oivaa lisäjännitettä luodaan sillä, että lähimpään asutukseen on kilometrien matka, radio hädin tuskin pelittää ja kiväärin nukutusnuolia löytyy vain muutama. Hahmot eivät varmasti pysty juoksemaan leijonaa pakoon, mutta eipä reistailevaan autoonkaan voi ikuisiksi ajoiksi jäädä, kun ruokaa ja juomaa on varattu vain pientä turistikierrosta varten.

Vaikka elokuva onkin toisaalta laadukkaampi kuin sen edes tarvitsisi olla, löytyy siitä vikoja, jotka estävät sitä nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Sen lisäksi, että hahmot tekevät aika ajoin pöljiä ratkaisuja, katsoja kohottelee kulmiaan sille, kuinka päähenkilöitä tuntuu suojaavan ns. "juonihaarniska". Leijona kyllä tappaa muut suunnilleen pienestä hipaisusta (tappojen raakuudet miellyttävät luultavasti kauhufaneja), mutta päähahmoja voi retuutella mielin määrin ja he vain tokaisevat, että saivat pelkän pintanaarmun. Ryan Englen työstämä käsikirjoitus sisältää myös pari keskustelua, joista selviää katsojalle oleellista tietoa perheen sisäisistä konflikteista ja kuinka jokainen suhtautui äidin kuolemaan, mutta dialogi vaatisi viilaamista, sillä tällaisenaan se kuulostaa väkinäisen puiselta, suorastaan luonnottomalta.

Elokuvan on ohjannut Baltasar Kormákur, joka tykkää selvästi heittää hahmojaan mahdollisiin vaaratilanteisiin, sillä Beastia ennen ohjaaja on tehnyt mm. Everestin (2015) ja Adriftin (2018). Kormákur rakentaa jännittävää tunnelmaa tehokkaasti, mihin vaikuttaa voimakkaasti Philippe Rousselotin upea kuvaus. Beast tuskin on monilla listoilla vuoden parhaiden elokuvien joukossa, mutta leffa kyllä ansaitsisi parhaan kuvauksen ehdokkuuden kaikissa gaaloissa. Elokuva on täynnä pitkiä otoksia, joissa kamera kulkee sulavasti hahmojen ympärillä jopa muutamien minuuttien ajan. Koska uusia kuvasommitteluja syntyy kesken otoksen, katsoja ei välttämättä edes huomaa katsovansa yhä samaa kuvaa. Näyttelijät joutuvat tästä syystä myös antamaan vielä enemmän ja kuvaustyyli herättää katsojassa tunteen siitä kuin olisi itse menossa mukana. Rousselot on myös ikuistanut savannien komeuden näyttävillä maisemakuvilla. Leikkaus on tehokasta ja leffa on älytty pitää napakassa puolentoista tunnin mitassa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja tietokoneella tehty leijona on tarpeeksi vakuuttava ilmestys. Äänimaailma luottaa paikoitellen liikaa kovaäänisiin pelotteluihin, mutta Steven Pricen säveltämät musiikit tehostavat muuten hyvin jännitettä.

Yhteenveto: Beast on yllättävänkin kelpo selviytymistaistelujännäri, jonka tietyt turhauttavat viat estävät sitä nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Hahmot tekevät välillä rasittavan tyhmiä ratkaisuja, jotkut keskustelut ovat kiusallisen luonnottomia ja on huvittavaa, kuinka paljon osumaa päähenkilöt voivat ottaa vastaan ja painella yhä menemään, samalla kun nimettömiksi jäävät sivuhahmot tuntuvat kuolevan heti pienimmästä raapaisusta. Muuten elokuva toimii varsin mainiosti. Se on onnistuneen jännittävä ja niin hahmojen kuin katsojien sydämet hakkaavat lujempaa, kun stressaa, missä leijona oikein vaanii. Jännittävää ilmapiiriä tehostaa leffan upea, palkintoja ansaitseva kuvaus. Useammankin minuutin mittaiset, sulavasti toteutetut ja komeat kuvat herättävät voimakkaan tunteen siitä kuin olisi itsekin menossa mukana. Näyttelijät hoitavat myös tonttinsa osaavasti. Kokonaisuutena Beast on epätasainen teos, mutta heikkouksineenkin se on laadukkaampi kuin ennakkoon voisi olettaa ja suosittelen sitä kaikille, jotka innostuvat tarinoista, joissa hahmot yrittävät selviytyä vaanivalta saalistajalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beast, 2022, Universal Pictures, RVK Studios, Will Packer Productions

Arvostelu: Ted K (2021)

TED K

Ohjaus: Tony Stone

Pääosissa: Sharlto Copley, Drew Powell ja Amber Rose Mason

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Ted K perustuu tositapahtumiin Ted Kaczynskistä, joka tunnettiin terroristipommittajana Unabomberina. Elokuvaa ryhdyttiin työstämään Kaczynskin kirjoittamien koodattujen päiväkirjamerkintöjen pohjalta, joita hänen mökistään löydettiin kymmenien tuhansien sivujen verran. Elokuvaa kuvattiin pitkin vuotta 2019 ja lopulta Ted K sai maailmanensi-iltansa Berliinissä maaliskuussa 2021. Nyt Ted K on saapunut myös Suomen elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin elokuvasta, kun näin sen trailerin. Unabomberin tapaus ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta traileri sai minut tutkimaan asiaa. Minulta meni elokuva kuitenkin täysin ohi, kun se ilmestyi teattereihin ja vasta yli kaksi kuukautta sen ensi-illan jälkeen kävin vihdoin katsomassa Ted K:n eräänä maanantai-iltana.

Työskenneltyään matematiikan professorina Kaliforniassa, Ted Kaczynski päättää yhtäkkiä erota työstään ja muuttaa asumaan keskelle metsää rakentamaansa mökkiin, keskittyen luonnon rauhaan eristyksissä modernista maailmasta. Kun metsää ryhdytään raivaamaan hänen tonttinsa ympäriltä, Ted päättää iskeä takaisin.

Scifielokuvasta District 9 (2009) parhaiten tunnettu Sharlto Copley näyttelee Ted Kaczynskiä, joka tunnetaan paremmin nimityksellä Unabomber, Tedin tehtyä lukuisia pommi-iskuja, mitkä nostivat hänet aikanaan FBI:n etsityimmäksi rikolliseksi. Vaikka kyseessä onkin päivänselvä terroristi ja vaarallinen uhka, tapettuaan kolme ihmistä ja vahingoitettuaan 23:a muuta, elokuva saa katsojan yllättävänkin hyvin ymmärtämään, miksi Ted ryhtyy tekemään mitä tekee. Nuorena Ted oli todettu varsinaiseksi matematiikkaneroksi, joka ryhtyikin opettamaan ainetta Kalifornian yliopistolla. Jostain syystä Ted päätti kuitenkin muuttaa täysin eristykseen keskelle metsää itse rakentamaansa mökkiin vailla sähköä ja juoksevaa vettä. Ted koki modernin maailman olevan pilalla ja ihmiskunnan tuhoavan planeetan erilaisten keksintöjensä kanssa, ja hän halusi palata takaisin luontoäidin helmaan. Mutta kun Tedin rauhaa ryhdytään jatkuvasti rikkomaan ja hän huomaa, millaista tuhoa hänen ympärillään olevalle metsälle tehdään, ei hän voi katsoa sivusta, vaan ryhtyy kostohommiin. Katsoja voi ymmärtää täysin hänen halunsa suojella luontoa ja motiivinsa yrittää tehdä asialle jotain. Tedin teot eivät tosin ole sieltä hyväksyttävimmästä päästä. Copley esittää tätä ns. ekoterroristia voimakkaasti, tulkiten hienosti hänen suuttumustaan. Copley on lähes kaiken aikaa ruudulla ja suuren osan ajasta yksin, joten hänen täytyykin pistää parastaan, jotta katsoja jaksaa seurata Tedin rikollisia puuhia.

On täysin ymmärrettävää, miksi Unabomberista päätettiin tehdä elokuva ja miksi se keskittyy oikeasti kertomaan Tedin tarinaa, eikä näytä ollenkaan terroristia etsivän FBI:n menoa. Moni muu elokuvantekijä olisi varmasti käsitellyt kertomusta eri lailla ja eri vinkkelistä, mutta ohjaaja-käsikirjoittaja Tony Stonen lähestymistapa toimii hyvin. Katsoja on kuin kärpäsenä katossa, seuratessaan Tedin tekosia vuosien edetessä. Todellisen Kaczynskin koodikielellä rustattuja päiväkirjamerkintöjä hyödyntäen Tedin kertojaääni kuljettaa katsojan terroristin mielen sisälle, mikä on samanaikaisesti kiehtovaa ja karmivaa. On erittäin mielenkiintoista, kuinka katsoja huomaa nopeasti olevansa Tedin puolella. Moraalikysymys leijailee kaiken aikaa yllä ja katsoja pistetään miettimään, kykeneekö Tediä tuomitsemaan täysin?

Rikollinenhan Kaczynski kyllä on ja vankilaan hän kuuluu, mutta eri toimintametodeilla moni katsoja voisi hyvinkin nähdä hyppäävänsä hänen kelkkaansa mukaan. Elokuvan ensimmäinen puolisko ennen varsinaisten pommitusten alkamista meneekin siinä, kun katsoja nyökkäilee Tedin turhautumiselle modernia maailmaa kohtaan ja kuinka ihmiskunta on nostanut itsensä jalustalle ja unohtanut ympärillä olevan maan rikkaat ja kauniit antimet. Toisen puoliskon aikana leffa menettää otettaan ja ymmärrettävä, joskin eksentrinen luonnonsuojelija muutetaan hulluksi, joka nostaa itseään jalustalle ja kokee aika lailla kaikkien muiden olevan vähempiarvoisia ja syntisiä, ilman oikeutta hänen pyhään elämäntapaansa. Elokuvan ongelmiksi käyvät myös paikoitellen teennäiseltä tuntuva taiteellisuus, takkuilevaksi käydä kerronta, jossa Tedin hirmutekoja ei oikein osata käsitellä, sekä liian pitkä kesto. Eheämmällä kerronnalla kahden tunnin kesto olisi perustellumpi, mutta nyt toisen tunnin aikana katsoja alkaa pohtia, että milloinkohan filmi päättyy? Leffan lopetus on aika antikliimaksi ja lopputekstien alkaessa itselleni heräsi ajatus "ai tässäkö tämä nyt oli".

Tony Stonen rakentama tunnelma on tehokkaan painostava ja paikoitellen todella koukuttava. Hänen otteensa kuitenkin lipsuu leffan edetessä, kuten tekee myös hänen, Gaddy Davisin ja John Rosenthalin käsikirjoitus. Tedin jatkuva monologipaatos on hyvin rustattua, mutta kerronta vaatisi viilausta. Viimeistään leikkauksessa elokuvaa olisi pitänyt tiivistää. Leffasta löytyy kuitenkin joitain todella hyviä leikkauksia, erityisesti alussa, kun näytetään samanaikaisesti Tedin rikkovan moottorikelkkoja ja hakkaavan polttopuita. Kuvaus on myös hieman ailahtelevaa. Luonnon komeutta esitellään näyttävillä laajoilla kuvilla, mutta mukaan mahtuu tökeröitä lähikuvia ja hassuja kalansilmälinssin käyttöjä. Parista kuvasta voi myös bongata kuvaajan heijastuvan vaikkapa ikkunasta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja Blanck Massin säveltämät musiikit ovat parhaimmillaan vaikuttavan ahdistavat.

Yhteenveto: Ted K on kelpo ja mielenkiintoinen kuvaus yllättävänkin ymmärrettävästä terroristista. Tedin tekoja ei voi hyväksyä, mutta hänen tunteensa ja motiivinsa ovat hyvinkin loogiset. Elokuvassa leijailee ovela moraalikysymys katsojalle, joka huomaa leffan ensimmäisen tunnin ajan olevan samaa mieltä päähenkilön kanssa. Toisen tunnin aikana Tedistä maalaillaan kuitenkin tavanomaisempi sekopää, joka sokaistuu täysin teoistaan ja huumaantuu saamastaan mediahuomiosta. Toinen tunti ei olekaan yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, tarinankerronnan käydessä kompuroivammaksi. Loppuhuipennus tuntuu myös aikamoiselta antikliimaksilta kaiken jälkeen. Tony Stonen ohjaus on toimivaa, joskin paikoitellen Stone siirtyy turhan taiteellisille poluille. Käsikirjoitus vie katsojan hyvin päähahmon mielen sisälle ja on hyvä ratkaisu, etteivät kohtaukset näytä muiden tekemisiä, vaan kaikki tapahtuu Tedin kanssa. Sharlto Copley on erinomainen pääroolissa. Ted K lässähtelee hieman toisen puoliskonsa aikana, mutta pysyy silti mainiona. Elokuvaa onkin helppo suositella kaikille true crime -intoilijoille ja Unabomberin tapausta seuranneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ted K, 2021, Heathen Films, In Your Face Entertainment, Hideout Pictures

Arvostelu: The A-Team (2010)

THE A-TEAM

Ohjaus: Joe Carnahan
Pääosissa: Liam Neeson, Bradley Cooper, Quinton "Rampage" Jackson, Sharlto Copley, Jessica Biel, Patrick Wilson, Brian Bloom, Gerald McRaney ja Jon Hamm
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12

The A-Team perustuu Frank Lupon ja Stephen J. Cannellin luomaan samannimiseen televisiosarjaan, mikä pyöri vuodesta 1983 vuoteen 1987. Elokuvan tekoa suunniteltiin jo hyvin pian sarjan päätyttyä. Leffaa käsikirjoitettiin useaan otteeseen uudestaan ja siihen kiinnitettiin jatkuvasti uusia tekijöitä, mutta projekti päätyi kaiken aikaa jäihin. 2000-luvulla leffan teko lähti etenemään kunnolla. Elokuvan ohjaajaksi valittiin pitkäksi aikaa John Singleton, mutta hän jätti elokuvan vuonna 2008 ja hänet korvattiin Joe Carnahanilla. Kuvaukset saatiin vihdoin aloitettua syyskuussa 2009 ja lopulta The A-Team sai maailmanensi-iltansa 3. kesäkuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut mikään erityisen suuri hitti, eivätkä kriitikot lämmenneet sille. Itse kuitenkin pidin filmistä, kun kävin katsomassa sen kymmenen vuotta sitten teatterissa isäni kanssa. Olenkin katsonut leffan pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo useampi vuosi. Nyt kun The A-Team täyttää kymmenen vuotta, päätin katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Eversti Hannibal Smith, luutnantti Face Peck, alikersantti B. A. Baracus ja kapteeni Murdock muodostavat tehokkaan, mutta sekopäisen armeijan erikoistiimin. Heidän uusin tehtävänsä johtaa kuitenkin tapahtumaketjuun, mikä tekee nelikosta lainsuojattomia.

"A-tiimin" johtajana, eversti Hannibal Smithinä nähdään karismaattinen Liam Neeson, joka sopii tietty täydellisesti kokeneen armeijan johtohahmon osaan. Neeson murahtelee tuttuun tyyliinsä, mutta häneltä löytyy paljon pilkettä silmäkulmasta, eikä hän ota tätä toimintaroolia haudan vakavasti. Hahmona Hannibal jää kuitenkin täysin yksiulotteiseksi, eikä hän koe persoonana minkäänlaista kehitystä elokuvan aikana.

Vuonna 2010 luutnantti Face Peckiä näyttelevä Bradley Cooper oli vasta nousemassa tähteyteen, kun hänet oli tosissaan bongattu komediasta Kauhea kankkunen (The Hangover - 2008). Cooperin roolityö The A-Teamissa onkin aika lailla sitä, mitä häneltä odotettiin siihen aikaan. Hän virnuilee paljon, esittelee treenattua vartaloaan ja heittää muutaman hauskan vitsin. Vielä hän ei pääse esittämään todellisia lahjojaan, joilla hän on viime vuosikymmenen ajan vakuuttanut - etenkin työllään niin näyttelijänä kuin ohjaajana A Star Is Bornissa (2018). Cooper sopii passelisti osaansa ryhmän muka-hurmurina, joka osaa kuitenkin vakavoitua oikealla hetkellä.
     Taiteilijanimeä Rampage käyttävä vapaaottelija Quinton Jackson esittää alikersantti B. A. Baracusta, ryhmän järkälettä, joka murjoo helposti sairaalakuntoon, mutta joka myös tuo muita enemmän esille herkkyyttä ja pelkoja. Baracus sentään saa jonkinlaisen kehityskaaren, kun hän opettelee pääsemään juurikin eräästä pelostaan irti. Jackson on oiva valinta muskelimieheksi.
     Scifiteos District 9:stä (2009) tuttu Sharlto Copley pääsee hulluttelemaan oikein tosissaan hurjapääkapteeni Murdockin osassa. Paikoitellen Copleyn pöhköily menee ärsyttävyyden puolelle, mutta kyllä häneltä aidosti hauskatkin hetket löytyy. Kapteeni Murdockin ei kaiken järjen mukaan pitäisi pystyä olemaan armeijan leivissä, mutta hän tuo oman veikeän lisänsä tiimiin. Jokainen neljästä hahmosta on yksinään lähinnä karikatyyri, mutta nelikkona heidän erilaiset persoonansa ja kemiansa kohtaavat onnistuneesti.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Jessica Biel Facen ex-tyttöystävänä, kapteeni Sosana, Patrick Wilson CIA-agentti Lynchinä, Gerald McRaney A-tiimiä komentavana kenraali Morrisonina, sekä yksi elokuvan käsikirjoittajista, Briam Bloom toisen erikoistiimin johtajana, Pikena. Biel tuo mukaan edes hieman naisvoimaa muuten äijävetoiseen filmiin. Wilson hoitaa agenttiroolinsa sujuvasti ja McRaney sopii kenraaliksi. Bloom on oivallisen häijy Pikena, tehden parempaa työtä näyttelijänä kuin käsikirjoittajana.

The A-Team hyötyy valtavan paljon siitä, kuinka hyvin Neeson, Cooper, Jackson ja Copley toimivat yhdessä ja kuinka viihdyttävää heidän yksiulotteisten hahmojensa kanssakäymisen seuraaminen on. Ilman heitä käsikirjoituksen isot ongelmat paistaisivat läpi huomattavasti enemmän. Päänelikko yrittää parhaansa mukaan pitää monikerroksiseksi tarkoitettua, mutta lähinnä sekavalta ilmenevää tarinaa kasassa. Tarinankerronta on kömpelöä ja vaikka tällaiselta toimintahömpältä on turha odottaa mitään erityisen sensaatiomaista tekstiä, voisi käsikirjoitus olla huomattavasti eheämpi - varsinkin kun leffaa suunniteltiin 1990-luvun alusta lähtien. Itse tarinalla kestää todella kauan lähteä käyntiin. Kestää melkein tunnin ennen kuin kunnon juoni starttaa. Elokuva käyttää lähes puoli tuntia hahmojen esittelyyn, mikä on toisaalta hyvä asia, mutta kun hahmot eivät siitä sen kummemmin kehity, olisi juonen voinut käynnistellä siinä samalla. Rytmityksen kehnoudet huomaa siitä, kuinka leffa välillä laahailee ja välillä poukkoilee menemään kuin elokuvalla olisi keskittymishäiriö.

Jos leffalta kaipaa vain sitä älyvapaata toimintahömppää, sitä The A-Team kyllä tarjoaa. En ole alkuperäistä sarjaa nähnyt, mutta olen käsittänyt, että siinä tiimi hoitaa erilaisia keikkoja ja vielä mahdollisimman teatraalisesti monimutkikkaiden suunnitelmien kera. Sellaista leffastakin löytyy ja paljon. Toimintakohtaukset nappaavat hyvin mukaansa ja ne muuttuvat yhä vain paremmiksi, mitä naurettavammaksi meno äityy. Elokuvan selkeä huippuhetki on panssarivaunukohtaus, mikä ei luultavasti olisi millään mahdollinen, mutta eipä tuo haittaa, sillä kohtaus on niin törkeän siisti! Myös loppuhuipennus ampuu yli, mutta juuri siksi se on niin valloittavan viihdyttävä. Harmi, ettei leffa ole vain hieman yli tunnin mittainen tykittely täynnä älyttömyyksiä. Kun toimintakohtausten välissä yritetään viedä tarinaa eteenpäin, elokuva käy jopa hieman pitkäveteiseksi. Kaiken kömpelyytensä keskellä tarina - tai pahisten juonikuvio, mitä päänelikko yrittää selvittää - on vieläpä todella tylsä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa toimintaleffa Smokin' Acesin (2006) tekijä Joe Carnahan, joka leikittelee taidokkaasti pähkähulluilla toimintakohtauksilla ja saa päänäyttelijät heittäytymään menoon täysillä, mutta ei sitten muuten vakuuta ohjauksellaan. Tunnelma on usein epätasainen, leffan heittäytyessä välillä haudanvakavaksi ja välillä täysin pöljäksi. Carnahan toimii myös yhtenä käsikirjoittajana Skip Woodsin ja Pikea esittävän Bloomin lisäksi. Soppaa on ollut liian moni kokki hämmentämässä. Sentään teknisesti filmi on taidokkaasti tehty, vaikka elokuvaa olisi voinut tiivistää leikkauksessa ja osa digitehosteista näki parhaat päivänsä joitain vuosia sitten. Kuvaus on onnistunutta, eivätkä toimintakohtaukset sorru typerään sekoiluun kameratyöskentelyssä. Lavasteet ja asut ovat tyylikkäät ja äänitehosteet tykittävät vaikuttavasti. Alan Silvestrin säveltämät musiikitkin jumputtavat toimivasti taustalla ja totta kai televisiosarjan mainio tunnusmusiikkikin kuullaan leffassa.

Elokuvasta on olemassa teattereissa julkaistun version lisäksi vartin kauemmin kestävä pidennetty versio. Mukana on useita pidennettyjä kohtauksia, kuten päänelikon ensikohtaamiset, sekä kokonaan uusia kohtauksia, joissa esimerkiksi neljä armeijan sotilasta esittävät A-tiimin jäseniä ja hämäävät muita. Lisätyissä kohtauksissa myös esiintyvät Dirk Benedict ja Dwight Schultz, jotka esittivät Facea ja Murdockia alkuperäisessä The A-Team -televisiosarjassa.

Yhteenveto: The A-Team on harmillisen keskinkertainen ja epätasainen toimintaraina. Elokuvan vahvuus on selvästi Liam Neesonin, Bradley Cooperin, Quinton Jacksonin ja Sharlto Copleyn yhteishenki ja kemia. Heikommalla päänelikolla leffa lässähtäisi kasaan turhan monimutkikkaan käsikirjoituksensa ja kömpelön tarinankerrontansa takia. Rytmitys heittelee paljon, jolloin elokuva junnaa joskus paikoillaan ja muuttuu jopa pitkäveteiseksi, kun taas joskus se kulkee hurjaa vauhtia eteenpäin. Tunnelma on myös epätasainen, leffan ottaessa itsensä välillä aivan liian vakavasti ja välillä taas hullutellessaan täysin älyttömästi. Älyttömyys on lopulta parasta leffassa ja pöljät, mutta kieltämättä todella viihdyttävät toimintakohtaukset herättelevät kiinnostusta, kun tarina ei siihen pysty. Suosittelen The A-Teamin katsomista lähinnä toimintaelokuvien suurkuluttajille. Sarjan fanitkin voivat tämän vilkaista ainakin kerran, toivoen, ettei elokuva ole häväistys heidän rakastamalleen sarjalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The A-Team, 2010, Twentieth Century Fox, Dune Entertainment, Stephen J. Cannell Productions, Top Cow Productions, Scott Free Productions, Big Screen Productions, Phoenix Film Partners, Ingenious Film Partners

Arvostelu: Maleficent - Pahatar (Maleficent - 2014)

MALEFICENT - PAHATAR

MALEFICENT

Ohjaus: Robert Stromberg
Pääosissa: Angelina Jolie, Sharlto Copley, Elle Fanning, Sam Riley, Imelda Staunton, Juno Temple, Lesley Manville, Brenton Thwaites ja Kenneth Cranham
Genre: fantasia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 12

Maleficent - Pahatar pohjautuu Grimmin veljesten satuun "Prinsessa Ruusunen" ("Dornröschen" - 1812), mikä taas pohjautuu Charles Perraultin samannimiseen satuun ("La Belle au bois dormant" - 1697), mikä taas perustuu Giambattista Basilen satuun "Sole, Luna, e Talia" (1634), mikä taas pohjautuu vielä vanhempiin kansantaruihin. Satu on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista ja siitä on tietty tehty useita eri versioita myös peleinä, näytelminä, sekä elokuvina. Elokuvista tunnetuin on aika varmasti Walt Disneyn piirretty Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty) vuodelta 1959. 2000-luvun alussa Disney alkoi suunnittelemaan uutta elokuvaa sadun pohjalta, tällä kertaa näyttelijöiden kera. Alunperin ohjaajana piti toimia Tim Burton, mutta hän hylkäsi projektin ja siirtyi tekemään Disneylle toisesta klassikkosadusta elokuvaa Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 2010). Pääroolin sai Angelina Jolie, joka oli halunnut esittää Pahatar-hahmoa lapsesta asti ihastuttuaan satuun. Kuvaukset alkoivat kesällä 2012 ja lopulta hölmöllä tuplanimellä Suomessa kulkeva Maleficent - Pahatar sai ensi-iltansa keväällä 2014. Elokuva oli suurmenestys, muttei miellyttänyt kriitikoita. Leffa ei harmillisesti miellyttänyt itseänikään, kun kävin katsomassa sen teattereissa. Pidin filmiä lähinnä kehnona yrityksenä kertoa klassikkosatu uudesta näkökulmasta, enkä katsonut elokuvaa toiste. Kun ilmoitettiin, että leffa saisi tänä vuonna jatkoa elokuvalla Maleficent 2: Pahan valtiatar (Maleficent: Mistress of Evil - 2019), päätin antaa Maleficent - Pahattarelle uuden mahdollisuuden.

Kostonhimoinen ja synkkä haltijatar nimeltä Pahatar langettaa hirvittävän kirouksen kuninkaan vastasyntyneen tyttären ylle: täyttäessään 16 vuotta, tytär koskisi värttinän piikkiin, mikä vaivuttaisi hänet ikiaikaiseen uneen.

Nimikkohahmo Pahattarena nähdään tosiaan Angelina Jolie, joka ei ole koskaan erityisemmin vakuuttanut minua näyttelijänä. Tähän rooliin hän sopii kuitenkin täydellisesti. Mustiin pukeutunut ja sarvipäinen Pahatar on kiero loitsija, jonka kolkot kasvot säteilevät pahuutta ja Jolie on ulkonäkönsä puolesta kuin valettu hahmoksi. Onneksi hän ei vain näytä upealta asussaan ja maskeerauksissaan, vaan hän myös eläytyy pahuuden rooliin hienosti. Jolien eleet, ilmeet ja ääni täydellistävät hahmon, enkä voisi kuvitellakaan parempaa näyteltyä versiota Pahattaresta. Hahmona Pahatar on kuitenkin hieman erilainen kuin millaisena hänet on totuttu näkemään. Elokuva nimittäin avaa enemmän hahmon taustoja, mikä on täysin loogista, kun leffa on nimetty hänen mukaansa (loogista ei kuitenkaan ole, että hänen nimensä oli lapsenakin Pahatar, vaikka silloin hän oli aivan kiltti). Elokuva seuraa Pahattaren elämää lapsuudesta asti, kertoo miksi hän muuttui sellaiseksi kuin hänet tunnetaan ja antaa hänelle selvemmän motiivin kirota kuninkaan tytär. Disneyn Prinsessa Ruusunen -piirretyssä Pahattaren syy kiroukselle tuntui olevan vain se, että hän on ilkeä ja suuttui, koska ei saanut kutsua tytön syntymäjuhlaan. Lapsena Pahatarta esittää innokas Isobelle Molloy ja nuorena aikuisena Ella Purnell.

Elokuvassa nähdään suuri osa muistakin sadun ja Disney-piirretyn hahmoista. Sharlto Copley näyttelee kuningasta, jolla on huomattavasti erilaisempi rooli kuin aiemmin. Hahmoon kirjoitetut muutokset kuulostavat paperilla hyviltä, mutta harmillisesti ne on todella kömpelösti toteutettu itse elokuvassa. Ja vaikka pidänkin Copleystä näyttelijänä, tässä hän vetää roolinsa kummallisesti. Imelda Staunton, Juno Temple ja Lesley Manville esittävät kolmea haltiakummia, Tataria, Ohdaketta ja Liihoketta. Haltiakummit ovat ihanan hassuja tapauksia piirretyssä, mutta tässä he ovat lähinnä ärsyttäviä. Näyttelijät vetävät roolinsa yli, minkä lisäksi haltiakummien digitoteutus on silmiinpistävän huono. Sam Riley näyttelee Pahattaren korppikätyrin ihmismuotoa, kun taas Brenton Thwaites nähdään prinssi Philipinä.
     Prinsessa Ruususta, eli Auroraa esittää muutamakin eri tyttö. Vauva-Aurorana nähdään Angelina Jolien tytär, sillä hän oli vauvoista ainoa, joka ei pelännyt Jolieta Pahatar-maskeerauksissa. Hieman vanhempana lapsena Auroraa esittää Eleanor Worthington-Cox ja 15-vuotiasta Auroraa näyttelee Elle Fanning. Nuori Fanning on osoittanut lahjakkuutensa useampaankin otteeseen elokuvissa, kuten Super 8 (2011) ja The Neon Demon (2016), mutta tässä hän ei ole erityisen hyvä. Tämä tosin johtuu luultavasti siitä, miten Fanningia on ohjattu, sillä Auroran on tarkoitus olla jatkuvasti iloinen, hymyilevä ja innostunut, eikä Fanning onnistu hoitamaan hommaansa loppuun asti, muuttumatta jossain kohtaa teennäiseksi. Fanningin ongelmaksi myös koituu se, että kun kyseessä todella on Pahattaren elokuva, jää Aurora hyvin tylsäksi tapaukseksi.

Maleficent - Pahatarta ei voi kutsua Prinsessa Ruususen uudelleenfilmatisoinniksi, sillä elokuvat ovat loppujen lopuksi hyvin erilaiset toisistaan, vaikka pohjautuvatkin samaan lähdemateriaaliin. Jotkut saattavat inhota leffaa jo isojen muutosten takia, mutta itse pidän muutoksia kiehtovana ideana. On mahtavaa, kuinka Pahattaresta on päätetty luoda kunnon henkilö. Hän ei ole vain pahuuden ruumiillistuma, kuten piirretyssä, vaan moniulotteinen hahmo, jonka menneisyys on johtanut hänet pahoille teille. Elokuvan ensimmäiset puoli tuntia käytetäänkin hahmon menneisyyden avaamiseen, ennen kuin tarinan tutumpi puoli lähtee liikkeelle - vaikka sekin on kerrottu Pahattaren näkökulmasta. Leffan parasta antia ovat hetket, joina Pahatar seuraa Auroran varttumista ja loppupäässä tämä johtaa filmin hienoimpaan kohtaan. Maleficent - Pahattarella on selvä syy olla olemassa. Se ei ole pelkkä kuvasta kuvaan kopio piirretystä, vaan siihen on keksitty huolella uusia puolia, mitkä tekevät kokemuksesta erilaisen.

Leffa sisältää useita hyviä ideoita, mutta ideoiden toteutus on surullisen usein kaukana hyvästä. Auroran isä, kuningas on erinomainen esimerkki tästä. Hahmolle on keksitty uusi taustatarina ja hänestä on yritetty kirjoittaa monikerroksinen henkilö, mutta leffa käsittelee kaikkea tätä todella huolimattomasti, jolloin hahmo kärsii pahasti. Maleficent - Pahattaren isoin ongelma on kuitenkin sen rytmitys. Elokuva tuntuu siltä kuin yli kahden tunnin elokuvasta olisi saksittu kolme varttia pois, jolloin lopputuloksena on kiirehtivä puolentoista tunnin pätkä, mikä ei jaksa panostaa mihinkään. Pahattaren menneisyys on kiehtova, mutta se on niin hätäisesti kerrottu, että vaikka katsojana ymmärtää hahmon motiivit kääntyä pahaksi, muutos tapahtuu niin nopeasti, ettei se ole kovinkaan uskottava. Lisäksi vaikka prologi syventää hahmoa, sen hätiköidyn toteutuksen huomaa siinä, että tapahtumia selittävä kertojaääni tuntuu viime hetken ratkaisulta, kun tekijät tajusivat, ettei alussa ole tolkkua ilman, että joku selostaa kaiken katsojille. Elokuva yrittää luoda monimutkaisia ihmissuhteita ja laajemman maailman kuin Prinsessa Ruususessa, mutta sillä ei riitä aikaa kaikkeen, jolloin suuri osa leffan hyvistä ideoista jää puolitiehen toteutuksessa. Kiirehtimisen vuoksi draamapuoli ei onnistu koskettamaan läheskään niin iskevästi kuin tekijät ovat selvästi toivoneet. Lopputaistelu laskee leffan tasoa entisestään, sillä se on vain todella tylsä ja mitäänsanomaton.

Maleficent - Pahattaren ohjauksesta vastaa Robert Stromberg, joka oli tätä ennen työskennellyt leffojen parissa vain efektipuolella ja ohjaajana hän on ensikertalainen, minkä valitettavasti kyllä huomaa. Strombergillä on suuria vaikeuksia pitää pakettia kasassa, mitä ei yhtään helpota todella kömpelö leikkaus. Lahjakkaamman ohjaajan ja leikkaajan käsissä elokuvasta olisi voinut saada paljon paremman. Elokuvan tehostepuoli ei myöskään yllä normaalille Disney-tasolle ja kamalien haltiakummien lisäksi myös eri leffoista revityt fantasiaolennot olivat nähneet parhaat päivänsä jo ennen kuin leffa sai ensi-iltansa. Kyseessä on kuitenkin taidokkaasti kuvattu ja valaistu filmi, minkä lisäksi lavasteet ja puvut ovat todella tyylikkäät. Pahattaren ulkonäön kanssa on tehty täydellistä työtä. Äänimaailma on myös hienosti rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit ovat mainiot.

Yhteenveto: Maleficent - Pahatar sisältää mielenkiintoisen lähestymistavan klassikkosatuun, mutta se pilaa kaiken huonolla tarinankerronnalla. Leffa kestää vain puolitoista tuntia, missä ajassa se yrittää venyä liian moneen suuntaan, onnistumatta tavoitteissaan. Lopputulos tuntuu siltä kuin yli kahden tunnin elokuvasta olisi leikattu kymmeniä minuutteja pois, jolloin filmi kiirehtii minkä kerkeää. Mihinkään ei ehditä keskittyä, eikä mitään viedä kunnolla loppuun asti. Yritykset syventää hahmoja jäävät pelkäksi yritykseksi. Alun prologi on todella hätäisesti kasattu ja sen kertojaääni kuulostaa viime hetken epätoivoiselta lisäykseltä. Leffan efektit eivät näyttäneet kovin hyviltä edes elokuvan ilmestyessä, eivätkä ne todellakaan näytä kummoisilta viisi vuotta myöhemmin. Erilaiset hirviöt näyttävät siltä kuin ne olisi varastettu muista fantasiaelokuvista, eivätkä ne tunnu kuuluvan samaan maailmaan. Angelina Jolie on kuitenkin täydellinen Pahattarena. Hänen eleensä, ilmeensä ja äänensä ovat erinomaiset ja hänen maskeerauksensa ja asunsa upeat. Onkin surullista, että sen kerran, kun pidän Joliesta jossain elokuvassa, leffa hänen ympärillään ei ole hyvä. Maleficent - Pahatar on kuitenkin todella hyvä esimerkki siitä, kuinka hätäisesti rustattu käsikirjoitus ja huono leikkaus voivat pilata hyvän tarinan. Ei varmaan tule yllätyksenä, etten erityisemmin odota Maleficent 2: Pahan valtiattaren näkemistä. Toivon tietty, että yllätyn positiivisesti, mutta epäilen sitä suuresti...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Maleficent, 2014, Walt Disney Pictures, Roth Films

Arvostelu: Free Fire (2016)

FREE FIRE (2016)

Ohjaus: Ben Wheatley
Pääosissa: Cillian Murphy, Sharlto Copley, Brie Larson, Armie Hammer, Michael Smiley, Sam Riley, Babou Ceesay, Jack Reynor, Enzo Cilenti ja Noah Taylor
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

En ollut tietoinen Free Firesta, kunnes kuulin siitä CHIPSin (2017) lehdistönäytöksessä. Kuulin, että kyseessä on toimintaleffa, jossa nähtäisiin mm. District 9:stä (2009) tuttu Sharlto Copley, Batman Beginsistä (2005) tuttu Cillian Murphy, Roomista (2015) Oscarin voittanut Brie Larson ja The Lone Rangerin (2013) nimikkohahmoa esittänyt Armie Hammer. Näyttelijät saivat minut kiinnostumaan elokuvasta ja ajattelin, että puhdas toimintaleffa voisi olla ihan hyvä pitkästä aikaa, etenkin kun se kestäisi vain puolitoista tuntia. Tein kuitenkin sen virheen, että katsoin Free Firen trailerin ennen leffan näkemistä, jolloin minulle syntyi ennakko-odotuksia ja valitettavasti trailer ei lupaillut kovin kummoista teosta. Menin kuitenkin katsomaan elokuvan, toivoen, että se tarjoaisi enemmän kuin trailer antoi ymmärtää.

Kaksi ryhmää kohtaavat varastolla; toinen kauppaa aseita ja toinen on valmis maksamaan niistä. Pari juttua menee pieleen, jolloin varasto muuttu taistelukentäksi, kun kaksi ryhmää alkavat tulittamaan toisiaan.

Aseita ostavaan ryhmään kuuluu Cillian Murphyn näyttelemä Chris, hänen hyvä ystävänsä Frank (Michael Smiley), hieman kummallinen Bernie (Enzo Cilenti) ja tämän pössyttelijäkaveri Stevo (Sam Riley). Hahmoista Chris pääsee parhaiten esille, minkä lisäksi Stevo on tärkeässä roolissa tarinan kannalta. Stevo on nimittäin yksi syy, miksi taistelu alkaa. Hän on nimittäin pahoinpidellyt vastustajatiimin jäsenen serkun, mistä jäsen ei pidä yhtään. Stevo on ärsyttävä tyyppi, joka esittää kovaa, mutta jota muut pitävät vain tyhmänä. Bernie jää nelikosta enemmän taka-alalle, eikä ole kovin muistettava. Frank taas on jokseenkin tylsä tapaus, vaikka toimiikin Chrisin tukena kaiken aikaa. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, mutta hahmot eivät ole kovin innostavia, sillä he eivät oikeastaan kehity mihinkään elokuvan aikana.
     Aseita kauppaavaan ryhmään kuuluu Sharlto Copleyn esittämä Vern, hänen avustajansa Martin (Babou Ceesay), aika mitäänsanomaton Gordon (Noah Taylor) ja hänen ystävänsä, tyylikästä hattua käyttävä Harry (Jack Reynor), joka on katkera Stevolle. Vern erottuu selvästi parhaiten, Copleyn ollessa mainio näyttelijä. Hahmo luulee itsestään liikoja ja kuvittelee voivansa pomotella kaikkia. Martin on ihan sympaattinen tapaus, muttei pääse tekemään paljoa. Loput kaksi eivät erityisemmin kiinnosta. Nämäkään hahmot eivät kehity elokuvassa, vaan pysyvät samanlaisina loppuun asti.
     Varastolla mukana ovat myös Armie Hammerin näyttelemä Ord, joka haluaisi olla puolueeton, mutta osaa kyllä ampua, jos tarve vaatii, sekä Brie Larsonin esittämä Justine, joka ei tunnu toimintahahmolta, mutta jolta löytyy kyllä ase ja uskallus käyttää sitä. Justine jää mieleen, ottaen huomioon, että kyseessä on leffan ainoa naishahmo ja Ord toimii ollessaan ihan mielenkiintoinen tapaus. Valitettavasti nämäkään hahmot eivät kehity mihinkään suuntaan.

Elokuvan alussa hahmot esitellään pikaisesti, jotta heihin loisi jonkinlaisen tunnesiteen. Leffa alkaa lähes suoraan varastolta, jossa ryhmät kohtaavat. Valitettavasti aseet, joita Vernin porukka kauppaa, eivät olekaan samoja, joita Chrisin joukko tuli ostamaan. Tämä aloittaa epäilykset siitä, että jotain hämärää on meneillään ja kun käy selväksi, että Stevolla ja Harrylla on todella huonot välit, ei voi muuta kuin alkaa tulittamaan vastapuolen hahmoja... ja siinä se sitten onkin. Alussa käytetään alle puoli tuntia tarinan heppoiseen rakentamiseen ja monen hahmon esittelyyn, minkä jälkeen kaikki ampuvat toisiaan isossa varastossa koko loppuleffan ajan. Siinä kaikki. Free Fire tuntuu lähinnä loppuhuipennukselta jostain isommasta kokonaisuudesta, eikä kokonaiselta tarinalta itsessään. Alun hahmoesittelyt tapahtuvat niin heppoisesti, ettei heistä kukaan oikein tunnu miltään. Nimet muistaa lähinnä vain sen takia, että hahmot huutavat toistensa nimiä kaiken aikaa. Vaikka jotkut näyttelijät olisivat hyviä, se ei tarkoita, että heidän hahmonsakin olisivat hyviä. Kun yksikään hahmo ei kehity mihinkään, ei kukaan tunnu koskaan miltään. Ja kun kukaan ei tunnu miltään, ei katsojalle ole mitään väliä, kuka kuolee. Koko elokuvan aikana en välittänyt yhdestäkään hahmosta, eikä minua liikauttanut yhdenkään hahmon kuolema.

Free Firessä on muitakin ongelmia. Kun koko leffa tapahtuu yhdessä isossa varastossa ja hahmot ovat piiloutuneet eri asioiden taakse, joita varastosta löytyy, olisi hienoa, jos katsojalle olisi aina selvää, missä kaikki ovat. Tietty on niitä hetkiä, jolloin on tarkoituksenakin, että joku tulee yhtäkkiä jostain piilosta, eikä haluta näyttää, missä hän kulkee, mutta suurimmaksi osaksi leffan ajasta minulla ei ollut mitään käsitystä, missä hahmot olivat varastossa. Kaikki vain räiskivät pistooleillaan jonnekin ja piileskelivät joko isojen kivien tai laatikoiden takana, ja vain harvoin tajusi katsojana, missä joku hahmo sijaitsi. Yhdessä kohtaa pari hahmoa lähtevät toiseen paikkaan varastossa, jolloin ihmettelee, että missä ihmeessä he nyt seikkailevat? Todella yksinkertaiseksi elokuvaksi Free Fire osaa olla todella sekava. Leffassa ei myöskään selitetä koskaan, miksi ja mihin Chrisin tiimi tarvitsee aseita? Tekijät ovat selkeästi vain halunneet luoda pitkän taistelukohtauksen ja unohtivat siinä samalla keksiä kunnon tarinan tai että yleensä hahmojen olisi tarkoitus muuttua tarinan aikana. Jälkituotannossa on varmaan huomattu, kuinka ontto ja mitäänsanomaton tekele on saatu aikaiseksi, mutta silloin on vain toivottu, että mukana on tarpeeksi tyylikkäitä toimintapätkiä, jotta katsoja hämääntyy tarpeeksi ja luulee leffassa olevan sisältöä. Jotkut sanovat samaa esimerkiksi Transformers-elokuvista (2007-), mutta niistä sentään löytyy selkeästi alku, keskikohta ja loppu, sekä juonenkäänteitä, kiinnostavia hahmoja ja kehitystä. Ihan sama, vaikka leffat toistaisivatkin itseään, jokaisesta löytyy kuitenkin nämä asiat. Monien mielestä Transformers: Dark of the Moonin (2011) tunnin mittainen lopputaistelu on liian pitkä, mutta entä jos se taistelu olisikin koko elokuva, ilman mitään muuta sisältöä? Sellainen on Free Fire... tosin ilman niitä jättirobotteja jne.

Kyseessä ei kuitenkaan ole läpimätä tai edes huono elokuva. Free Firesta löytyy nimittäin toimivia kohtia, hauskoja hetkiä ja mainiota tunnelmaa - aina välillä. Muutamaan otteeseen pääsee naurahtamaan ja muutamat ammuskelukohtaukset ovat ihan tyylikkäästi toteutetut. Valitettavasti kuitenkin kun kaksi kolmasosaa leffan kestosta käytetään perinteiseen ammuskeluun, käy se nopeasti tylsäksi, varsinkin kun lokaatio ei muutu lähes ollenkaan. Eniten koko elokuvassa pidin siitä, että loppupäässä elokuvaa kaikki hahmot ovat jo täysin rikki, eivätkä he enää jaksaisi taistella. Mutta kun ei löydy luottamusta, että vastapuolenkin hahmot olisivat valmiit lopettamaan, ei voi muuta kuin jatkaa. Lopussa hahmot lähinnä raahautuvat lattiaa pitkin, sillä heihin on jo osunut muutaman kerran, eivätkä he enää kykene nousemaan ylös. Tämä toi hieman realismin tuntua leffaan, sillä kaikki sivuhahmoista päähenkilöihin tuntuivat siltä, että he voisivat kuolla, toisin kuin perinteisissä toimintapätkissä, joissa sankarit voittavat aina. Tässä on myös se poikkeus, ettei leffalla ole sankaria. Lähes kaikki hahmot ovat yhtä isoissa rooleissa, jolloin kukaan ei erotu joukosta tarinan päähenkilönä. Lähinnä leffan aikana voi valita, kumpaa tiimiä kannustaa. Tämäkin oli toimiva ratkaisu, joka olisi oikeasti toiminut, jos välittäisi edes yhdestä hahmosta, mutta kun ei. Hahmojen kohtalot eivät kiinnosta lainkaan. Toimivien juttujen takia leffa on parempi kuin huono, mutta toimivat jutut eivät kuitenkaan ole tarpeeksi toimivia, jotta Free Fire olisi ihan kiva. Komediana tämä olisi voinut olla parempi, mutta valitettavasti vitsejä - etenkään hyviä sellaisia - ei ole tarpeeksi, jotta tämän voisi laskea komediaksi.

Elokuvan on ohjannut Ben Wheatley, joka on minulle entuudestaan tuntematon nimi, mutta pienen taustatutkimuksen myötä tuli huomattua, ettei hän ole tehnyt yhtäkään kovin pidettyä leffaa. Free Fire ei herätä katsojan kiinnostusta tutkia Wheatleyn aiempaa tuotantoa. Wheatley toimii myös toisena käsikirjoittajana ja hänen ideastaan koko juttu lähti liikkeelle, mikä jo kertoo, ettei kovin osaavasta henkilöstä ole kyse. Elokuva on sentään kuvattu ihan hyvin, vaikka mukana on monta hieman heiluvaa kuvaa. Leikkaus ei ole kovin kummoista, koska se on yksi syy, miksei leffan aikana saa kunnon käsitystä, missä hahmot sijaitsevat varastossa. Onneksi on myös kohtia, joissa leikkaus on onnistunutta. Varasto on hyvin lavastettu, minkä lisäksi maskeeraukset ovat onnistuneet. Äänitehosteet koostuvat selkeiten erilaisista laukauksista, jotka kuulostivat hyviltä teatterin kaiuttimista kuultuna. Musiikista vastaavat Geoff Barrow ja Ben Salisbury, ja yllättävää kyllä, heidän työnsä toimii ihan hyvin. Leffassa onkin tällaisia yksittäisiä hyviä juttuja, joiden kohdalla toivoisi, että ne voisi siirtää johonkin parempaan kokonaisuuteen, jolloin ne pääsisivät oikeuksiinsa.

Yhteenveto: Free Fire on kivoista jutuistaan huolimatta heikko, ontto ja ennen kaikkea jokseenkin tylsä elokuva, mikä on erikoista, kun kyseessä on vain puolitoista tuntia kestävä toimintapätkä. Kaikki tapahtuu vain varastossa, jolloin yksi tapahtumapaikka alkaa käydä jossain kohtaa tylsäksi. Hahmot eivät ole mielenkiintoisia, eivätkä he kehity ollenkaan leffan aikana. Tämän takia ei myöskään kiinnosta hahmojen kohtalot. Hienointa koko jutussa on, että hahmot selvästi haavoittuvat leffan aikana ja taistelu käy raskaaksi, sillä loppupäässä he lähinnä ryömivät ja laahaavat paikasta toiseen, mitä ei kovin monissa toimintapätkissä näe. Mukana on ihan hauskoja vitsejä ja viihdyttäviä toimintapätkiä, mutta ne eivät pelasta kokonaisuutta. Free Fire ei edes tunnu kokonaiselta teokselta, vaan lähinnä vain pitkitetyltä loppuhuipennukselta jollekin rikostarinalle. Ohjaajakäsikirjoittaja Wheatley ei tunnu osaavan, eikä hän ole erityisen hyvää lopputulosta saanut aikaiseksi. En suosittelisi leffateatterikäyntiä Free Firen parissa. Jos leffa kiinnostaa, niin kannattaa odottaa vuokrausmahdollisuutta tai sitä että se tulee joskus televisiosta. Varmasti jonkun mielestä leffa toimii, sillä se on puhdas ja perinteinen ammuskelupätkä, eikä sisällä mitään yliluonnollista. Puhdas ja perinteinen räiskintä ei kuitenkaan riitä, kun tarinaa ei ole lähes ollenkaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 11.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Free Fire, 2016, Film4, Protagonist Pictures, Rook Films

Arvostelu: Chappie (2015)

CHAPPIE (2015)

Ohjaus: Neill Blomkamp
Pääosissa: Sharlto Copley, Dev Patel, Ninja, Yo-Landi Vi$$er, Hugh Jackman ja Sigourney Weaver
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16

Ohjaaja Neill Blomkamp vakuutti minut taidoistaan heti ensimmäisellä elokuvallaan, District 9:llä (2009). Valitettavasti jo hänen toinen elokuvansa, Elysium (2013) jätti minut kylmäksi, vaikka olikin hieman parempi toisella katsomiskerralla. Erittäin varautuneena kävin vähän yli vuosi sitten katsomassa Chappien, toivoen että se olisi lähempänä District 9:ä kuin Elysiumia. Koska jotain muksuja oli päässyt katsomaan Fifty Shades of Greyn (2015), niin tuli hieman säätöä hakea koko meidän porukalle henkkareita, jotta pääsisimme varmasti katsomaan Chappien, Finnkinon tiukentaessa iän tarkastamista. Lopulta pääsimme katsomaan elokuvan ilman, että papereita edes kysyttiin. Sellainen jännä tarina minulla on elokuvan näkemisestä. Ostin Chappien Blu-raylle jo yli puoli vuotta sitten, mutta katsoin sen vasta nyt uudestaan.

Vuonna 2016 Johannesburgissa on otettu käyttöön robottiscouttipoliiseja. Scouttien luoja, Deon Wilson, päättää kokeilla uutta teknologiaa yhteen scouttiinsa, jolla se saisi tietoisuuden ja kykenisi ajattelemaan itse. Scoutti, joka nimetään Chappieksi, joutuu huonossa jamassa olevien rikollisten käsiin.

Jälleen on Blomkamp roolittanut Sharlto Copleyn elokuvaansa, toista kertaa pääosaan. Copley esittää nimikkohahmo Chappieta ja hän tuo scouttiin niin paljon sydäntä ja tunnetta mukaan, että kyseessä on inhimmillisempi hahmo kuin oikeastaan kukaan oikea ihminen koko elokuvassa. Chappien kehitys ja muuttuminen elokuvan aikana on hyvin rakennettu ja on hienoa nähdä, miten kylmä maailma vaikuttaa hahmoon, joka vain haluaa hyvää kaikille.
     Slumdog Millionairesta (2008) tuttu Dev Patel näyttelee Deon Wilsonia. Patel on hyvä näyttelijä ja hänen suorituksensa on mainio. Monien ongelmana oli, että mainosten perusteella Chappie ja Deon olisivat enemmän keskiössä, mutta näin ei olekaan.
     Etelä-afrikkalaisen rap-yhtye Die Antwoordin jäsenet Ninja ja Yo-Landi Vi$$er ovat mukana elokuvassa ja esiintyvät jostain kumman syystä omina itsenään. He ovat rikollisia, jotka ryöstävät Chappien tehdäkseen tästä rikolliskumppanin. Mainoksissa heitä ei näytetty lähes ollenkaan, minkä takia heidän mukanaolonsa tuotti hämmennystä. Toisaalta on hienoa, että elokuvat voivat yllättää. Kovin kummoisia näyttelijöitä eivät Ninja ja Yo-Landi ole, mutta toimivat ihan hyvin tässä elokuvassa. Heidän musiikkiaan kuullaan myös, mm. kappaleet "Cookie Thumper", "Baby's on Fire" ja "Enter the Ninja". (Hieno fakta: näin Die Antwoordin livenä viime vuonna Provinssirockissa.)
     Hugh "Wolverine" Jackman nähdään tässä pahiksena, Vincent Moorena. Hänellä on oma poliisirobottinsa, The Moose, jota yrittää saada käyttöön, mutta kukaan ei huoli kömpelöä Moosea, sillä kaupungilla on jo käytössään tehokkaat poliisiscoutit. Tämän takia Vincent tuntee voimakasta vihaa Deonia kohtaan. Inhimmillinen kateuden aiheuttama viha tekee Vincentistä toimivan pahiksen ja Jackmanin suoritus on hyvä.
     Sigourney Weaver vetää yhden latteimmista, unohdettavimmista ja heikoimmista suorituksista, mitä olen häneltä nähnyt. Hän esittää scoutteja tuottavan Tetravaal-yhtiön pomoa, Michelle Bradleyta ja menee sieltä, mistä aita on matalin. Kyllä vanhalta Alien (1979) -tähdeltä voisi odottaa parempaa.

Kuten jo mainitsin, niin monet odottivat elokuvaa, joka keskittyisi Chappieen ja Deoniin, mutta siinä vietetäänkin paljon aikaa Die Antwoordin jäsenten kanssa. Ninja ei ymmärrä, että Chappien pitää oppia ja haluaa tehdä tästä nopeasti gangsterin, kun taas Yo-Landi pitää Chappieta kuin omana poikanaan. Itse pidän siitä, minkä suunnan tarina ottaa ja pidän juuri siitä, että Chappie-parka joutuu niin koviin koettelemuksiin ja opit, mitä hän saa eri suunnilta, ovat ristiriidassa keskenään. Tämän takia Chappie ei kykene ymmärtämään tarkoitustaan. Pohjimmiltaan tarinassa on kyse oman paikkansa löytämisestä maailmassa ja kuinka ulkopuoliset vaikutteet voivat muuttaa kaiken, mitä itse olisi toivonut elämälleen.

Kuten District 9, myös Chappie tapahtuu Johannesburgissa. Muutamia viittauksia kyseiseen elokuvaan on myös, mikä pistää miettimään, kuuluvatko elokuvat samaan universumiin? Chappien maailma on karu ja hyvin realistinen scifielokuvaksi, mitä nyt robotteja juoksentelee kaduilla. Värimaailmaltaan elokuva on erittäin harmaa, sillä lähes kaikki paikat ovat hyvin ankeita. Ulkonäkönsä lisäksi Johannesburg on karu muutenkin. Ihmisiä ryöstetään ja tapetaan kaiken aikaa. Verta näkyy pieniä määriä, mutta olisin toivonut vielä rajumpaa meininkiä. Hahmot kiroilevat myös paljon, joten tämä ei ole mikään lasten scifielokuva. Chappie on selkeästi suunnattu varttuneemmille katsojille. Se on monin tavoin aika maanläheinen pätkä loppujen lopuksi, eikä niin mahtipontinen kuin monet nykypäivän scifirymistelyt.

Elokuva on kuvattu ja leikattu hyvin. Äänimaailma on hyvin suunniteltu ja etenkin pidin siitä, miten Copleyn ääntä on muokattu hieman robottimaisemmaksi. Värimaailma on tosiaan aika harmaa ja musiikkina kuullaan paljon pätkiä Die Antwoordin kappaleista. Elokuvaan on myös sävelletty omaa musiikkia, joka soi taustalla, muttei jää erityisemmin mieleen. Tehosteita ei ole paljoa; enimmäkseen tietokoneella toteutetut scoutit, jotka on tehty todella hyvin. Chappie on saatu näyttämään erittäin realistiselta tyypiltä.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on pidennetty kohtaus, vaihtoehtoinen loppu, taidegalleria ja lähes puolitoista tuntia featuretteja, jotka käsittelevät elokuvan tekoa. Featurettet ovat nimeltään "From Tetravaal to Chappie", "Jozi: Real City and a Sci-Fi Setting", "Chappie: the Streetwise Professor", "We Are Tetravaal", "Keep it Gangster", "Rogue Robot: Deconstructing the Stunts and Special Effects", "Arms Race: The Weapons and Robots", "Bringing Chappie to Life: The Visual Effects" ja "The Reality of Robotics".

Yhteenveto: Chappie on erittäin mainio ja hieman erilainen scifielokuva. Se on hyvää vastapainoa massiivisille avaruusoliopätkille, joita vuosittain tulee. Vaikka se on yleisesti erittäin kritisoitu elokuva, niin minun mielestäni siinä on hyvä tarina ja sanoma, ja päähenkilön toteutus on kaikin puolin hieno. Suosittelen elokuvaa kaikille vakavamman scifin ystäville ja Blomkampin faneille. Chappie ei ole niin hieno elokuva kuin District 9, mutta se on paljon parempi kuin Elysium. Toivoisin, että Blomkamp palaisi pian elokuvien teon pariin ja saisimme nähdä uuden leffan häneltä. Chappie oli alunperin kirjoitettu trilogiaksi, mutta toivon, että se pysyy vain yksittäisenä omana elokuvanaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 21.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com
Chappie, 2015,Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, Media Rights Capital, LStar Capital, Kinberg Genre

Arvostelu: Elysium (2013)

ELYSIUM (2013)

Ohjaus: Neill Blomkamp
Pääosissa: Matt Damon, Jodie Foster, Sharlto Copley, Alice Braga, Wagner Moura, William Fichtner ja Faran Tahir
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Aivan loistavan District 9:n (2009) jälkeen ohjaaja Neill Blomkamp jatkoi scifi-leffojen parissa elokuvalla Elysium. Blomkampin edellisestä elokuvasta innostuneena odotin kovasti näkeväni Elysiumin, enkä muista, miksi en mennyt katsomaan sitä elokuvateatteriin, kun se ilmestyi 2013. Näin se lopulta vasta alkuvuodesta 2014, vuokrattuani sen Makuunista... ja jösses, mikä pettymys oli kyseessä. Päätin nyt kuitenkin antaa elokuvalle uuden mahdollisuuden ja onneksi se tuli televisiosta, josta sen sai tallennettua, eikä siihen tarvinnut laittaa rahaa uudestaan.

Tehdasonnettomuuden sattuessa Max Da Costa altistuu kuolettavalle säteilylle ja hänelle annetaan noin viisi päivää elinaikaa. Max tajuaa, että hänen ainoa pelastuksensa on Maapalloa kiertävä Elysium, jossa mitkä tahansa sairaudet voi parantaa. Hän päättää tehdä kaikkensa päästäkseen Elysiumille ja selvitäkseen hengissä.

Max Da Costaa esittää Matt Damon. The Bourne -sarjasta (2002-) tuttu Damon ei ole koskaan vakuuttanut minua näyttelemisellään. Elysiumissa hänen suorituksensa on kuitenkin ihan kelvollinen. Yksi mielenkiintoisimmista asioista hahmossa on, ettei hän yritä leikkiä koko maailman sankaria, vaan ajaa omaa henkilökohtaista asiaansa, vaikka on tietoinen kärsimyksestä hänen ympärillään.
     Elokuvan pahiksena on Jodie Fosterin esittämä Delacourt. Jossain kohtaa lähielokuvahistoriaa päädyttiin siihen, että paras pahis scifielokuvalle olisi tympeä nainen. Samankaltaista hahmoa on käytetty myös elokuvissa Paul (2011), The Divergent Series (2014-2017) ja Chappie (2015). The Silence of the Lambsissa (1991) huikean vedon suorittanut Foster vetää todellisen rimanalituksen Elysiumissa. Ehkä häntä ei vain kiinnosta elokuva tai sitten hänen hahmonsa on alunperin suunniteltu tylsäksi.
     Sharlto Copleyn agentti Kruger -hahmo on toiseksi mielenkiintoisin elokuvassa. Blomkampin luottonaama vetää hyvän suorituksen, vaikka ihan elokuvan lopussa hahmo alkaakin hieman tympiä.
     Alice Braga esittää Maxin lapsuudentuttua, Freytä, jolla on vakavasti sairas tytär. Braga vetää huolehtivan äidin roolin hyvin.
     Wagner Mouran Spider-hahmo auttaa Maxia suorittamaan tehtävänsä. Spider on aluksi erittäin taka-alalla; suurimmaksi osaksi tietokoneruutujen ääressä, mutta lopussa hahmo pääsee paremmin toimintaan.
     William Fichtner esittää John Carlyleä, joka ei oikeastaan tee mitään elokuvassa. Hahmo on tavallaan tärkeä juonen kannalta, mutta hahmon osuuden olisi voinut hoitaa myös monilla muilla eri tavoilla.

Elysiumin maailma on karu. Maapallo on saastunut ja rikkaat ovat lähteneet planeettaa kiertävälle avaruusasemalle, Elysiumille. Elokuva tapahtuu Los Angelesissa vuonna 2154, vaikka kaupunkia ei missään vaiheessa tunnista elokuvan aikana. Tulevaisuudessa kun kerran eletään, niin mukana on tietysti robotteja, jotka valvovat järjestystä kaduilla. Maapallolta yrittää välillä lähteä köyhiä Elysiumiin, mutta heidät ammutaan alas, ennen kuin he ehtivät saavuttaa avaruusasemaa. Ja jos köyhiä pääsee asemalle, niin heidät vangitaan. Rikkaat eivät selkeästi pidä köyhiä missään arvossa.

Elokuvan alussa selitetään teksteillä tarinan lähtökohdat. Sen jälkeen nähdään Maxin lapsuuteen, mistä juoni lähtee liikkeelle. Alussa esitellään selkeästi tuhoutuneen Maapallon ja hienon Elysiumin eroja. Elysium on hienon näköinen paikka ja sen design on tyylikäs. Myös robottien designit ovat hienoja ja maailma elokuvassa muistuttaa monin tavoin District 9:n maailmaa.

Elokuvan tehosteet ovat hienoja. Avaruusalukset, robotit ja Elysium on tehty tyylikkäästi. Raunioitunut Los Angeles on myös hienon näköinen, vaikka hiekoittunut kaupunki onkin paikoitellen todella ankeaa katsottavaa. Visuaalisesti elokuvassa ei ole moitittavaa, vaan juonessa kyllä. Ohjaaja Blomkamp on myös käsikirjoittanut elokuvan ja tuntuu, että hän on tehnyt sen hieman kiireellä. Juoni kulkee välillä hyppien eteenpäin. Yksi ongelma elokuvassa on myös se, että isommalla budjetilla Blomkamp on selkeästi yrittänyt saavuttaa kunnon Hollywood-tehostesekoilun, mutta ujuttanut mukaan omia juttujaan, eikä elokuvasta oikein saa kunnollista käsitystä, että mitä siinä on haettu. Hieman hillitympänä versiona elokuva voisi ehkä toimia paremmin.

Kuvaus Elysiumissa ei ole kovin hyvää. Kamera heiluu ties kuinka paljon ja monia toimintakohtauksia on vaikea seurata, varsinkin kun ne on leikattu yhtä sekavasti. Laajat kuvat näyttävät hienoilta, mutta monissa kohdissa, joissa kamera voisi olla paikoillaan jalustalla, on turvauduttu käsivarakuvaan.

SPOILER! Elysiumissa on useita asioita, joista tulee mieleen District 9. Kummankin juoni seuraa hahmoa, joka töissään joutuu jonkin sortin onnettomuuteen, mikä saa hänen henkensä vaaraan. Henkilö löytää apua hieman itselleen odottamattomalta taholta ja häntä jahtaa kylmäverinen tappaja. Kumpikaan ei ole täysin perinteinen scifihömpötys, vaan niihin on pyritty luomaan vakavuutta. Ylipäätään se on yhdistävää, että samanlaiset juonet tapahtuvat scifiympäristössä. Kumpikaan ei ole kovin hauska elokuva ja tietenkin molemmissa esiintyy Sharlto Copley.

Yhteenveto: Elysium on parempi elokuva, kuin muistin, mutta se on silti heikko ja District 9:ään verrattuna mitäänsanomaton. Verta lentää ja ihmisiä räjähtää, mutta hillitymmin. Elokuvassa kiroillaan myös paljon. Näiden asioiden takia Elysium ei ole lastenelokuva. Muutenkin maailmankuva elokuvassa voi olla hieman kaamea perheen pienimmille. Yksittäisenä elokuvana Elysium on aika kertakäyttökamaa. Jos on Neill Blomkamp -fani, niin kannattaahan se ostaa koristamaan Blomkamp-kokoelmaa (johon tosin kuuluu vain kolme elokuvaa). Elysiumin olemassaolon unohtaa helposti, eikä se tarjoa "hei vau!" -fiilistä katsojalle. Kai minunkin on jossain kohtaa pakko hommata Elysium, jotta minun Blomkamp-kokoelmani olisi täydellinen. Jossain kohtaa arvostelen vielä herran kolmannen elokuvan, Chappien.

Kirjoittanut: Joonatan, 2.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com
Elysium, 2013, TriStar Pictures, Sony Pictures Entertainment