Näytetään tekstit, joissa on tunniste Brenton Thwaites. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Brenton Thwaites. Näytä kaikki tekstit

lauantai 12. lokakuuta 2019

Arvostelu: Maleficent - Pahatar (Maleficent - 2014)

MALEFICENT - PAHATAR

MALEFICENT



Ohjaus: Robert Stromberg
Pääosissa: Angelina Jolie, Sharlto Copley, Elle Fanning, Sam Riley, Imelda Staunton, Juno Temple, Lesley Manville, Brenton Thwaites ja Kenneth Cranham
Genre: fantasia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 12

Maleficent - Pahatar pohjautuu Grimmin veljesten satuun "Prinsessa Ruusunen" ("Dornröschen" - 1812), mikä taas pohjautuu Charles Perraultin samannimiseen satuun ("La Belle au bois dormant" - 1697), mikä taas perustuu Giambattista Basilen satuun "Sole, Luna, e Talia" (1634), mikä taas pohjautuu vielä vanhempiin kansantaruihin. Satu on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista ja siitä on tietty tehty useita eri versioita myös peleinä, näytelminä, sekä elokuvina. Elokuvista tunnetuin on aika varmasti Walt Disneyn piirretty Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty) vuodelta 1959. 2000-luvun alussa Disney alkoi suunnittelemaan uutta elokuvaa sadun pohjalta, tällä kertaa näyttelijöiden kera. Alunperin ohjaajana piti toimia Tim Burton, mutta hän hylkäsi projektin ja siirtyi tekemään Disneylle toisesta klassikkosadusta elokuvaa Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 2010). Pääroolin sai Angelina Jolie, joka oli halunnut esittää Pahatar-hahmoa lapsesta asti ihastuttuaan satuun. Kuvaukset alkoivat kesällä 2012 ja lopulta hölmöllä tuplanimellä Suomessa kulkeva Maleficent - Pahatar sai ensi-iltansa keväällä 2014. Elokuva oli suurmenestys, muttei miellyttänyt kriitikoita. Leffa ei harmillisesti miellyttänyt itseänikään, kun kävin katsomassa sen teattereissa. Pidin filmiä lähinnä kehnona yrityksenä kertoa klassikkosatu uudesta näkökulmasta, enkä katsonut elokuvaa toiste. Kun ilmoitettiin, että leffa saisi tänä vuonna jatkoa elokuvalla Maleficent 2: Pahan valtiatar (Maleficent: Mistress of Evil - 2019), päätin antaa Maleficent - Pahattarelle uuden mahdollisuuden.

Kostonhimoinen ja synkkä haltijatar nimeltä Pahatar langettaa hirvittävän kirouksen kuninkaan vastasyntyneen tyttären ylle: täyttäessään 16 vuotta, tytär koskisi värttinän piikkiin, mikä vaivuttaisi hänet ikiaikaiseen uneen.

Nimikkohahmo Pahattarena nähdään tosiaan Angelina Jolie, joka ei ole koskaan erityisemmin vakuuttanut minua näyttelijänä. Tähän rooliin hän sopii kuitenkin täydellisesti. Mustiin pukeutunut ja sarvipäinen Pahatar on kiero loitsija, jonka kolkot kasvot säteilevät pahuutta ja Jolie on ulkonäkönsä puolesta kuin valettu hahmoksi. Onneksi hän ei vain näytä upealta asussaan ja maskeerauksissaan, vaan hän myös eläytyy pahuuden rooliin hienosti. Jolien eleet, ilmeet ja ääni täydellistävät hahmon, enkä voisi kuvitellakaan parempaa näyteltyä versiota Pahattaresta. Hahmona Pahatar on kuitenkin hieman erilainen kuin millaisena hänet on totuttu näkemään. Elokuva nimittäin avaa enemmän hahmon taustoja, mikä on täysin loogista, kun leffa on nimetty hänen mukaansa (loogista ei kuitenkaan ole, että hänen nimensä oli lapsenakin Pahatar, vaikka silloin hän oli aivan kiltti). Elokuva seuraa Pahattaren elämää lapsuudesta asti, kertoo miksi hän muuttui sellaiseksi kuin hänet tunnetaan ja antaa hänelle selvemmän motiivin kirota kuninkaan tytär. Disneyn Prinsessa Ruusunen -piirretyssä Pahattaren syy kiroukselle tuntui olevan vain se, että hän on ilkeä ja suuttui, koska ei saanut kutsua tytön syntymäjuhlaan. Lapsena Pahatarta esittää innokas Isobelle Molloy ja nuorena aikuisena Ella Purnell.




Elokuvassa nähdään suuri osa muistakin sadun ja Disney-piirretyn hahmoista. Sharlto Copley näyttelee kuningasta, jolla on huomattavasti erilaisempi rooli kuin aiemmin. Hahmoon kirjoitetut muutokset kuulostavat paperilla hyviltä, mutta harmillisesti ne on todella kömpelösti toteutettu itse elokuvassa. Ja vaikka pidänkin Copleystä näyttelijänä, tässä hän vetää roolinsa kummallisesti. Imelda Staunton, Juno Temple ja Lesley Manville esittävät kolmea haltiakummia, Tataria, Ohdaketta ja Liihoketta. Haltiakummit ovat ihanan hassuja tapauksia piirretyssä, mutta tässä he ovat lähinnä ärsyttäviä. Näyttelijät vetävät roolinsa yli, minkä lisäksi haltiakummien digitoteutus on silmiinpistävän huono. Sam Riley näyttelee Pahattaren korppikätyrin ihmismuotoa, kun taas Brenton Thwaites nähdään prinssi Philipinä.
     Prinsessa Ruususta, eli Auroraa esittää muutamakin eri tyttö. Vauva-Aurorana nähdään Angelina Jolien tytär, sillä hän oli vauvoista ainoa, joka ei pelännyt Jolieta Pahatar-maskeerauksissa. Hieman vanhempana lapsena Auroraa esittää Eleanor Worthington-Cox ja 15-vuotiasta Auroraa näyttelee Elle Fanning. Nuori Fanning on osoittanut lahjakkuutensa useampaankin otteeseen elokuvissa, kuten Super 8 (2011) ja The Neon Demon (2016), mutta tässä hän ei ole erityisen hyvä. Tämä tosin johtuu luultavasti siitä, miten Fanningia on ohjattu, sillä Auroran on tarkoitus olla jatkuvasti iloinen, hymyilevä ja innostunut, eikä Fanning onnistu hoitamaan hommaansa loppuun asti, muuttumatta jossain kohtaa teennäiseksi. Fanningin ongelmaksi myös koituu se, että kun kyseessä todella on Pahattaren elokuva, jää Aurora hyvin tylsäksi tapaukseksi.

Maleficent - Pahatarta ei voi kutsua Prinsessa Ruususen uudelleenfilmatisoinniksi, sillä elokuvat ovat loppujen lopuksi hyvin erilaiset toisistaan, vaikka pohjautuvatkin samaan lähdemateriaaliin. Jotkut saattavat inhota leffaa jo isojen muutosten takia, mutta itse pidän muutoksia kiehtovana ideana. On mahtavaa, kuinka Pahattaresta on päätetty luoda kunnon henkilö. Hän ei ole vain pahuuden ruumiillistuma, kuten piirretyssä, vaan moniulotteinen hahmo, jonka menneisyys on johtanut hänet pahoille teille. Elokuvan ensimmäiset puoli tuntia käytetäänkin hahmon menneisyyden avaamiseen, ennen kuin tarinan tutumpi puoli lähtee liikkeelle - vaikka sekin on kerrottu Pahattaren näkökulmasta. Leffan parasta antia ovat hetket, joina Pahatar seuraa Auroran varttumista ja loppupäässä tämä johtaa filmin hienoimpaan kohtaan. Maleficent - Pahattarella on selvä syy olla olemassa. Se ei ole pelkkä kuvasta kuvaan kopio piirretystä, vaan siihen on keksitty huolella uusia puolia, mitkä tekevät kokemuksesta erilaisen.




Leffa sisältää useita hyviä ideoita, mutta ideoiden toteutus on surullisen usein kaukana hyvästä. Auroran isä, kuningas on erinomainen esimerkki tästä. Hahmolle on keksitty uusi taustatarina ja hänestä on yritetty kirjoittaa monikerroksinen henkilö, mutta leffa käsittelee kaikkea tätä todella huolimattomasti, jolloin hahmo kärsii pahasti. Maleficent - Pahattaren isoin ongelma on kuitenkin sen rytmitys. Elokuva tuntuu siltä kuin yli kahden tunnin elokuvasta olisi saksittu kolme varttia pois, jolloin lopputuloksena on kiirehtivä puolentoista tunnin pätkä, mikä ei jaksa panostaa mihinkään. Pahattaren menneisyys on kiehtova, mutta se on niin hätäisesti kerrottu, että vaikka katsojana ymmärtää hahmon motiivit kääntyä pahaksi, muutos tapahtuu niin nopeasti, ettei se ole kovinkaan uskottava. Lisäksi vaikka prologi syventää hahmoa, sen hätiköidyn toteutuksen huomaa siinä, että tapahtumia selittävä kertojaääni tuntuu viime hetken ratkaisulta, kun tekijät tajusivat, ettei alussa ole tolkkua ilman, että joku selostaa kaiken katsojille. Elokuva yrittää luoda monimutkaisia ihmissuhteita ja laajemman maailman kuin Prinsessa Ruususessa, mutta sillä ei riitä aikaa kaikkeen, jolloin suuri osa leffan hyvistä ideoista jää puolitiehen toteutuksessa. Kiirehtimisen vuoksi draamapuoli ei onnistu koskettamaan läheskään niin iskevästi kuin tekijät ovat selvästi toivoneet. Lopputaistelu laskee leffan tasoa entisestään, sillä se on vain todella tylsä ja mitäänsanomaton.

Maleficent - Pahattaren ohjauksesta vastaa Robert Stromberg, joka oli tätä ennen työskennellyt leffojen parissa vain efektipuolella ja ohjaajana hän on ensikertalainen, minkä valitettavasti kyllä huomaa. Strombergillä on suuria vaikeuksia pitää pakettia kasassa, mitä ei yhtään helpota todella kömpelö leikkaus. Lahjakkaamman ohjaajan ja leikkaajan käsissä elokuvasta olisi voinut saada paljon paremman. Elokuvan tehostepuoli ei myöskään yllä normaalille Disney-tasolle ja kamalien haltiakummien lisäksi myös eri leffoista revityt fantasiaolennot olivat nähneet parhaat päivänsä jo ennen kuin leffa sai ensi-iltansa. Kyseessä on kuitenkin taidokkaasti kuvattu ja valaistu filmi, minkä lisäksi lavasteet ja puvut ovat todella tyylikkäät. Pahattaren ulkonäön kanssa on tehty täydellistä työtä. Äänimaailma on myös hienosti rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit ovat mainiot.




Yhteenveto: Maleficent - Pahatar sisältää mielenkiintoisen lähestymistavan klassikkosatuun, mutta se pilaa kaiken huonolla tarinankerronnalla. Leffa kestää vain puolitoista tuntia, missä ajassa se yrittää venyä liian moneen suuntaan, onnistumatta tavoitteissaan. Lopputulos tuntuu siltä kuin yli kahden tunnin elokuvasta olisi leikattu kymmeniä minuutteja pois, jolloin filmi kiirehtii minkä kerkeää. Mihinkään ei ehditä keskittyä, eikä mitään viedä kunnolla loppuun asti. Yritykset syventää hahmoja jäävät pelkäksi yritykseksi. Alun prologi on todella hätäisesti kasattu ja sen kertojaääni kuulostaa viime hetken epätoivoiselta lisäykseltä. Leffan efektit eivät näyttäneet kovin hyviltä edes elokuvan ilmestyessä, eivätkä ne todellakaan näytä kummoisilta viisi vuotta myöhemmin. Erilaiset hirviöt näyttävät siltä kuin ne olisi varastettu muista fantasiaelokuvista, eivätkä ne tunnu kuuluvan samaan maailmaan. Angelina Jolie on kuitenkin täydellinen Pahattarena. Hänen eleensä, ilmeensä ja äänensä ovat erinomaiset ja hänen maskeerauksensa ja asunsa upeat. Onkin surullista, että sen kerran, kun pidän Joliesta jossain elokuvassa, leffa hänen ympärillään ei ole hyvä. Maleficent - Pahatar on kuitenkin todella hyvä esimerkki siitä, kuinka hätäisesti rustattu käsikirjoitus ja huono leikkaus voivat pilata hyvän tarinan. Ei varmaan tule yllätyksenä, etten erityisemmin odota Maleficent 2: Pahan valtiattaren näkemistä. Toivon tietty, että yllätyn positiivisesti, mutta epäilen sitä suuresti...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Maleficent, 2014, Walt Disney Pictures, Roth Films


keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Arvostelu: Gods of Egypt (2016)

GODS OF EGYPT (2016)



Ohjaus: Alex Proyas
Pääosissa: Brenton Thwaites, Nikolaj Coster-Waldau, Gerard Butler, Elodie Yung, Courtney Eaton, Rufus Sewell, Chadwick Boseman, Geoffrey Rush, Bryan Brown ja Goran D. Kleut
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

Gods of Egypt perustuu löyhästi Egyptin mytologiaan ja jumaliin. Elokuvan teko alkoi 2010-luvun alussa ja lähti kunnolla käyntiin vuonna 2012, kun ohjaajaksi valittiin Alex Proyas. Tarkoituksena oli tehdä eeppinen teos, jossa olisi vaikutteita merkkiteoksista ja joka yhdistelisi niitä hienoksi kokonaisuudeksi. Lionsgate-yhtiö uskoi leffan aloittavan uuden hittisarjan, kun heidän levittämänsä suursuosikki The Hunger Games -sarja (2012-2015) loppui. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, eikä kukaan muu uskonut niin käyvän. Jo elokuvan ensimmäinen trailer herätti kohua, kun yksikään näyttelijä ei ollut egyptiläinen, minkä lisäksi monet hämmästelivät, kuinka surkealta koko juttu näytti. Itsekin muistan, kun näin leffan trailerin, enkä meinannut uskoa silmiäni. Vuosi on 2016 ja näin hirveältä näyttävä kura olisi saamassa elokuvalevityksen? Muut mainokset olivat ihan yhtä kehnoja, enkä mennyt katsomaan leffaa. Ajattelin, etten koskaan katsoisi Gods of Egyptia, vaan säästäisin itseni mahdolliselta kärsimykseltä. Kuitenkin kun oli kulunut puoli vuotta elokuvan ilmestymisestä ja suuri viha teosta kohtaan oli muuttunut pelkäksi pilkaksi, mielenkiintoni alkoi herätä. Yhtäkkiä halusinkin nähdä Gods of Egyptin, koska se olisi mitä luultavimmin ripulia! Olin jopa valmis vuokraamaan sen, kun se ilmestyi myyntiin, mutta yllätyksekseni sitä ei ollut saatavilla Makuunissa tai Filmtownissa, eikä ole vieläkään. Tämän takia kiinnostukseni kasvoi entistäkin enemmän ja halusin todella tietää, millainen katastrofi olisi luvassa. Eräänä toukokuun viikonloppuna sain kuitenkin tunnukset Viaplay-palveluun ja huomasin leffan olevan sen tarjonnassa. Gods of Egypt olikin ensimmäinen leffa, jonka katsoin Viaplaysta ja samalla päätin tietenkin kirjoittaa siitä.

Osiris on kruunaamassa poikansa Horuksen Egyptin uudeksi kuninkaaksi, kun Osiriksen vallanhimoinen veli Set saapuu paikalle tappamaan Osiriksen, tekee itsestään kuninkaan ja karkottaa Horuksen aavikolle sokeana. Nuoren Bekin täytyy varastaa Horuksen silmät Setin temppelistä ja viedä ne Horukselle, jotta tämä saisi voimaa päihittämään Setin.

Bekiä näyttelee Brenton Thwaites, joka ei erityisemmin häikäise taidoillaan. Bek on leffan alkupäässä erittäin innokas nuorukainen, joka varastelee rakkaalleen. Harmi vain, että hahmon innostus tulee esille ärsyttävänä energiana, jolloin Bekistä on vaikeaa pitää. Onneksi kun elokuva kulkee eteenpäin, hahmo alkaa muuttua vakavammaksi ja sankarilliseksi, jolloin hänestä tulee pidettävämpi. Bek on itse asiassa lähestulkoon koko elokuvan ainoa pidettävä hahmo, sillä hänellä on selkeä kaari, eikä hän ole yhtä yksiulotteinen kuin leffan muut henkilöt.
     Ilman valtias Horuksena nähdään Game of Thrones -sarjasta tuttu Nikolaj "Jaime Lannister" Coster-Waldau. Toisin kuin Bek, Horus on elokuvan alussa jokseenkin pidettävä ja vaikuttaa tarinan sankarilta, mutta menettäessään näkönsä, hänestä tulee kusipää. Hahmo on nimittäin kaiken aikaa valmis huijaamaan Bekiä, jolloin on hankalaa pitää hänestä. Bekin tavoin myös Horuksen täytyy muokata itsestään sankari, mutta Horuksen versio muuttumistarinasta ei ole erityisen kiinnostava, eikä Coster-Waldau ole kovin hyvä roolissaan.
     Elokuvan pahiksena, eli Setinä nähdään Gerard Butler, joka on jo aiemmin nähty jumalmyytteihin perustuvassa teoksessa, nimittäin leffassa 300 (2006). Voi olla, että idealtaan jollain tapaa samanlainen elokuva herätti näyttelijän mielenkiinnon ja siksi Butler on tähän päätynyt, mutta varmaa syytä on vaikea sanoa. Butler on näyttelijänä ehdottomasti elokuvan paras, sillä hänestä löytyy niin vahva usko itseensä, että hän on uskottava todella yliampuvana pahishahmona ja sopii rooliin. Set on ihan toimiva pahis ja hänelle on annettu kelpo syy siihen, miksi hän kokee olevansa oikeutettu hallitsija, mutta hahmon tapa toimia on paikoitellen liioiteltua. Set ei ole kertaakaan uhkaava, vaan lähinnä aika koominen.
     Elodie Yung esittää rakkauden jumalatar Hathoria, Horuksen entistä rakasta, jota Set pitää orjanaan. Leffan puoleen väliin asti Hathor on tylsä tapaus, joka tuntuu vain patsastelevan dramaattiset ilmeet kasvoillaan, mutta ensimmäisen tunnin jälkeen hahmolle alkaa olla käyttöäkin. Hathor kykenee saamaan miehet pauloihinsa, mikä on kiinnostavinta hänessä, mutta valitettavasti hän ei käytä kykyään kuin pariin otteeseen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Courtney Eatonin näyttelemä Bekin rakas Zaya, joka motivoi Bekistä sankaria, Rufus Sewellin esittämä inhottava arkkitehti Urshu, Captain America: Civil Warista (2016) tutun Chadwick "Black Panther" Bosemanin näyttelemä tiedon jumala Thoth, Bryan Bransonin esittämä elämän jumala Osiris ja Goran D. Kleutin esittämä kuoleman jumala Anubis. Jostain syystä elokuvaan on saatu myös mainio Geoffrey Rush, joka nähdään auringon jumala Ra'na. Rush ei sovi rooliin millään lailla ja lähinnä käy vain sääliksi, että hänet on houkuteltu tällaiseen roskaan mukaan, etenkin siinä kohtaa, kun Ra muuttuu jättimäiseksi tulihepuksi.

Muistatteko elokuvan Clash of the Titans (2010)? Leffa jonka tarinassa hyödynnettiin kreikkalaista mytologiaa? Joka ei ollut erityisen hyvä, mutta ihan menettelevä? Entäpä sen jatko-osan Wrath of the Titans (2012), jota kaikki tuntuvat inhoavan? Gods of Egypt on aika lailla samaa tasoa Wrath of the Titansin kanssa, muttei onneksi ihan yhtä hirveä. Gods of Egypt on nimittäin monin tavoin viihdyttävä elokuva, minkä lisäksi se naurattaa usein - ei leffassa esiintyvien vitsien takia, ne ovat vain myötähäpeällisiä, vaan sen takia kuinka kehno teos on kyseessä. Parhaimmillaan elokuva on, kun se ei ota itseään liian vakavasti ja kulkee nopeatempoisella seikkailuhengellä eteenpäin. Silloin kun näyttelijöillä tuntuisi olevan hauskaa, niin myös katsoja nauttii olostaan. Tai noh, ei nauti, vaan lähinnä unohtaa hetkeksi päässään tekemänsä listan kaikista asioista, joita olisi kivempi tehdä kuin katsoa Gods of Egyptiä. Kuitenkin lähes kaikki elokuvan "hyvätkin" asiat ovat huonoja tai vähintäänkin hölmöjä, jolloin leffa ei ole koskaan parempi kuin ihan kiva. Mukana on naurettavan toimivia juttuja siellä täällä, mutta siihen se jääkin. Jo leffan ensimmäisten minuuttien aikana tietää, että kaikki ei ole kunnossa.

Gods of Egyptin suurin ongelma on sen pituus. Elokuva kestää yli kaksi tuntia, mikä on aivan liian kauan tällaiselle teokselle. Jos tässä edes yritettäisiin tehdä jotain muuta kuin kallista B-leffaa, niin pituus olisi jokseenkin ymmärrettävä. Tällainen teos ei saisi lain mukaan olla pidempi kuin puolitoista tuntia, sillä jokainen lisäminuutti voi aiheuttaa katsojalle henkisiä traumoja. Puolitoista tuntia on melkein kuin raja sille, kuinka pitkään kehnoa elokuvaa kykenee katsomaan, ainakin omalla kohdallani. Vaikka viimeisen puolen tunnin aikana ruudulle pamautellaankin ties mitä jättimörköjä ja jumalrobotteja taistelemassa toisiaan vastaan, niin viihdyttävyysarvo alkaa laskea kohti nollaa. Toimintakohtaukset eivät ole erityisen hyviä tai mukaansatempaavia, ne vain ovat mukana, koska on pakko. Ne ovat niin yliampuvia, ettei niistä voi edes nauttia enää. Ei siinä mitään, jos ne olisivat oikeasti eeppisiä, jolloin katsojan kaikki karvat olisivat ihmetyksestä pystyssä, mutta kun ne ovat vain typeriä ja myötähäpeää aiheuttavia. Hirveintä ja idioottimaisinta oli kuitenkin Ra'n käymä taistelu Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chestin (2006) Krakenilta näyttävää pilvimonsteria vastaan. Yllätyksekseni kaikkein parasta koko elokuvassa oli Bekin ja Zayan rakkaustarina. Kaikki taistelut tuntuivat vain pitkittävän tiedon saamista siitä, miten nuorelle parille käy. Loppujen lopuksi koko suurella taistelulla Egyptin herruudesta ei ole mitään väliä, kun haluaisi nähdä todellista rakkautta. Ja arvatkaapa vain, painottuuko leffa enemmän rakkaustarinaan vai katsojan älykkyysosamäärää laskevaan toimintaan? Annan vihjeen: se on se jälkimmäinen vaihtoehto.

Katsojan älykkyysosamäärää laskevan teoksen ohjauksesta vastaa Alex Proyas, joka on tehnyt aiemmin mm. viihdyttävän I, Robotin (2004) ja ihan menevän jännityspätkä Knowingin (2009). Proyas ei selvästi tiedä, minkä takia nuo kaksi teosta toimivat ja onkin kadonnut suuruudenhulluuteen, luullensa tehneen erittäin eeppisen ja huikean mestariteoksen. Hän luultavasti todella uskoo tehneensä hyvän elokuvan, sillä murska-arvioiden ilmestyessä hän haukkui kaikkia leffaa kritisoineita. Vaikea sanoa kuinka moni muu Gods of Egyptiä tehnyt oikeasti uskoi projektiin. Luulisi, että jo Matt Sazaman ja Burk Sharplessin surkea käsikirjoitus olisi pistänyt hälytyskellot soimaan niille, joita pyydettiin tuotantoon mukaan. Noh, sentään leffasta löytyy hyviä kuvia... joista tosin jokaista on muuteltu digitaalisesti. Taustakankaan käytön huomaa todella usein, minkä lisäksi leffa on visuaalisesti kökkö. Tietokonehirviöt ja -robotit eivät ole millään lailla vakuuttavia, vaan lisäävät myötähäpeän määrää. Visuaalisesti hienointa oli, miten monistuva Thoth oli toteutettu, mutta muuten efektit näyttävät siltä, että ne kuuluisivat 2000-luvun ensimmäisten vuosien leffoihin. Äänitehosteet ovat onneksi toimivia. Valitettavasti säveltäjä Marco Beltram ei ole edes yrittänyt luoda mitään uutta, vaan suurin osa melodioista on lähes suoraan kopioitu muista teoksista. Useaan otteeseen elokuvan aikana yritinkin miettiä, mistä leffoista musiikit olivat ryöstetty?

Yhteenveto: Gods of Egypt on kehno ja aivan liian pitkä elokuva. Parhaimmillaan leffa on, kun se ei ota itseään liian vakavasti, mutta valitettavasti tekijät ovat kokeneet olevansa mukana jossain oikeasti eeppisessä, jolloin se on lähinnä tahattoman koominen. Myötähäpeän määrä on suuri, minkä lisäksi mukana on todella paljon typeriä ja katsojia tyhmentäviä hetkiä. Käsikirjoitus on kuraa, tehosteet ovat huonoja, musiikit on muualta ryöstetty ja hahmot eivät ole kovin kiinnostavia. Gerard Butler on osuva valinta rooliinsa, mutta muiden kohdalla lähinnä ihmettelee, miten he päätyivät mukaan tähän? Etenkin Geoffrey Rush -raukka, voi poloista! Onneksi mukana on joitain toimivia hetkiä, eikä kyseessä ole vime vuoden huonoin elokuva, vaikka kymmenen huonoimman joukkoon se pääsee. Gods of Egyptiä ei voi oikein suositella kenellekään. Nekin jotka pitävät B-roskaleffoista, eivät luultavasti nauti tästä, sillä tämä tuntuu liian ison luokan teokselta. Ainoa syy, miksi tämä pitäisi nähdä, on jos haluaa tietää, kuinka huono elokuva oikeasti onkaan. Jatko-osan vaaraa ei taida olla, kun ensimmäinenkään osa ei menestynyt.




Kirjoittanut: Joonatan, 10.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Gods of Egypt, 2016, Pyramania, Summit Entertainment, Mystery Clock Cinema, TIK Films, Thunder Road Pictures

tiistai 23. toukokuuta 2017

Arvostelu: Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales / Salazar's Revenge (2017)

PIRATES OF THE CARIBBEAN:
DEAD MEN TELL NO TALES (2017)

PIRATES OF THE CARIBBEAN: SALAZAR'S REVENGE



Ohjaus: Joachim Rønning ja Espen Sandberg
Pääosissa: Johnny Depp, Brenton Thwaites, Kaya Scodelario, Javier Bardem, Geoffrey Rush, Kevin McNally, David Wenham, Golshifteh Farahani, Stephen Graham, Martin Klebba ja Orlando Bloom
Genre: seikkailu, fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12

Walt Disneyn huvipuistolaitteeseen perustuva elokuva Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl (2003) oli megahitti, sekä kriitikoiden pitämä teos, joten jatkoa tietenkin ilmestyi. Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest (2006) oli vielä menestyneempi, mutta kriitikot eivät ottaneet leffaa yhtä innolla vastaan kuin edeltäjää. Vielä vähemmän kriitikot pitivät heti perään ilmestyneestä Pirates of the Caribbean: At World's Endistä (2007), joka ei myöskään menestynyt ihan yhtä hyvin kuin sarjan toinen osa. Sarjan neljäs osa, Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides (2011) sen sijaan tienasi vähän yli miljardin maailmanlaajuisesti, muttei voittanut kriitikoita tai yleisöä puolelleen. Monet moittivat leffan olevan väkisin väännetty ja lähinnä turhalta sivuosalta tuntuva pätkä kuin kunnon jatko-osa. Joidenkin mielestä taas On Stranger Tides on ihan kelpo pätkä, jonka katsoo mielellään uudelleenkin. Itse kuulun niihin, enkä ymmärrä elokuvaa kohtaan kohdistuvaa inhoa. Pidänkin kaikista sarjan osista - kahdesta ensimmäisestä tosin huomattavasti enemmän kuin kahdesta viimeisimmästä - ja olen innolla odottanut sarjan seuraavaa elokuvaa. Kun kuulin viidennen osan olevan tekeillä, innostukseni nousi kovasti. Trailerit vaikuttivat lupaavilta ja toivoin, että sarja muuttuisi jälleen todella hyväksi. Kaikkein eniten innostukseni nousi, kun kuulin muutamilta leffan nähneiltä, että kyseessä oli huomattava parannus pariin edelliseen nähden ja että teos olisi yllättävän mainio. Suurella mielenkiinnolla menin katsomaan Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Talesin - tai kuten se on rantautunut Eurooppaan hölmöllä nimellä Salazar's Revenge - ja toivoin, etten pettyisi.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl, Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest, Pirates of the Caribbean: At World's End ja Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides!

Henry Turner lähtee seikkailuun etsimään myyttistä Poseidonin Kolmikärkeä, jonka avulla voi murtaa merten kiroukset. Hän aikoo sen avulla vapauttaa isänsä Willin Lentävän hollantilaisen kirouksesta. Avuksi matkalleen Henry tarvitsee kapteeni Jack Sparrow'n ja tähtitieteilijä Carina Smythin. Muuten retki voisi olla helppo, mutta ongelmia tuottaa Jackia jahtaava haamukapteeni Salazar.

Kapteeni Jack Sparrow'sta on tullut rooli, jota Johnny Depp voisi esittää unissaankin... tai humalassa, kuten hän tekikin tätä leffaa kuvatessa. Vaikka vanha tuttu Jack on yhä olemassa, Depp ei tunnu muutamissa kohdissa edes yrittävän, mikä on suuri sääli. Depp hoitaa hommansa samalla tavalla kuin aiemminkin, eikä tuo rooliin mitään uutta. Hieman vaikeaa on tietty kuvitella, mitä Jackiin voisi enää tuoda, mutta silti on harmi, että yksi loistavimmista antisankareista on muuttunut vähemmän loistavaksi. Hahmon hölmöilyt ovat tietysti hauskaa katsottavaa, mutta hieman jää kaipaamaan jotain muutakin. Ai niin ja elokuvassa selitetään, mistä Jack sai nimen Sparrow, jos ketään se kiinnosti tai jos joku jossain joskus mietti, että Sparrow'n on pakko tarkoittaa jotain muutakin kuin pelkkä sukunimi.
     Kolmessa ensimmäisessä Pirates of the Caribbeanissa esiintyneen Will Turnerin poikana, Henry Turnerina nähdään kehnosta Gods of Egyptistä (2016) tuttu Brenton Thwaites, joka osoittaa olevansa ihan kelpo nuori näyttelijä. Henry on koko elämänsä tutkinut tapaa pelastaa isänsä ja on viimein löytänyt keinon siihen. Hahmo on määrätietoinen ja seikkailunhaluinen, muttei tositoimissa täysin tiedä, mitä tehdä. Henrystä tulee voimakkaasti mieleen isänsä, mitä on selkeästi haettukin. Valitettavasti elokuvassa ei kunnolla painoteta hahmon olevan ensimmäisistä osista tutun pariskunnan lapsi, minkä pitäisi olla oikeasti iso juttu.
     Elokuvan naistähtenä on The Maze Runnerista (2014) tuttu Kaya Scodelario, joka esittää Carina Smythiä. Carina on koko elämänsä etsinyt Kolmikärkeä ja hän uskoo voivansa löytää sen. Hahmo on todella taitava tieteissä, minkä takia useat pitävät häntä noitana. Carina joutuukin kestämään typeriä miehiä koko elokuvan ajan ja hän joutuu usein pulaan tästä syystä. Carina itse ei usko noituuteen, eikä mihinkään yliluonnolliseen. Hahmo on mielenkiintoinen ja Scodelario toimii roolissa.
     Leffan pahista, kapteeni Salazaria esittää Javier Bardem, joka on muutamaan otteeseen aiemmin osoittanut olevansa mainio roistonäyttelijä. Valitettavasti tässä elokuvassa Bardemin taidot menevät jokseenkin hukkaan ja hänestä on tehty outo kummitus, jota katsoessa ei oikein tiedä, onko Salazarin tarkoitus olla koominen vai uhkaava? Tyhmien vitsien perusteella veikkaan koomista. Kapteeni Salazariin ei ole kunnolla panostettu, jolloin hahmo ei tunnu oikein miltään. Hahmo vain haluaa tappaa Jackin, sillä eiväthän nämä elokuvat olisi mitään ilman antagonistia. Salazar jää Pirates -pahiksista tylsimmäksi ja useasti leffan aikana miettii, että eiköhän kirottu pahisjoukko ole jo aika nähty juttu näissä elokuvissa? Salazarilla on omat hetkensä, mutta siihen se jääkin.
     Geoffrey Rushin näyttelemä kapteeni Barbossa on noussut suurimmaksi piraatiksi edellisen osan Mustaparta-pahikselta varastamiensa laivojen avulla. Hahmo on kuitenkin lähestulkoon eläkkeellä, istuskellessaan vain hytissään ja pistäessään miehensä tekemään kaiken työn. Mutta kun kunnon seikkailu kutsuu, on Barbossan pakko päästä takaisin vesille. Hahmoon tuodaan hieman erikoisilla tavoilla lisää syvyyttä, mikä ei oikein käy järkeen, kun miettii tarkemmin aiempia osia, mutta se menee siinä muun leffan ohella. Rush on ihan hyvä osassaan, muttei tunnu antavan oikeasti kaikkeaan ja vaikuttaa hieman kyllästyneeltä rooliin.
     Edellisistä osista nähdään tuttuja hahmoja, kuten kapteeni Jack Sparrow'n uskollinen Gibbs (Kevin McNally), lyhyt Marty (Martin Klebba) ja Mustaparran miehistöön kuulunut Scrum (Stephen Graham). Orlando Bloom nähdään pienessä roolissa Will Turnerina, minkä lisäksi leffassa on myös muutama muu tuttu naama, joista eräs kaksikko oli iloinen yllätys.
     Nuorten ja kapteeni Salazarin lisäksi uusina hahmoina esitellään mm. The Lord of the Rings -trilogiasta (2001-2003) tuttu David Wenham luutnantti Scarfieldina ja Golshifteh Farahani noita Shansana. Jälkimmäisen rooli on todella mitätön, mutta niin on myös Scarfieldin, joka kuitenkin esiintyy useasti elokuvassa. Scarfieldilla ei ole mitään merkitystä tarinan kannalta. Hahmo vain jahtaa Britannian sotilaiden kanssa Jack Sparrow'ta ja muita merirosvoja, mutta muuten hänestä ei saa irti mitään. Elokuvassa nähdään myös The Beatles -yhtyeen jäsen Paul McCartney lyhyessä roolissa.

Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales ei oikeastaan ole Jack Sparrow -seikkailu, vaan tarina keskittyy lähinnä Henry Turnerin tavoitteisiin. Jackilla on omat huolensa koskien edelleen pullossa olevaa laivaansa Mustaa helmeä, sekä kapteeni Salazaria kohtaan, joka leffan Eurooppalaisen tyhmän nimimuunnoksen tapaan haluaa kostaa. Jack on nimittäin syy siihen, miksi Salazar ja hänen miehistönsä ovat kirottuja haamuja. Jack kulkee kaiken aikaa Henryn mukana, jolloin tietty myös Salazar on päähahmojen perässä jatkuvasti. Näin saadaan aikaan lisäjännitystä, kun alkaa kilpajuoksu, kuka ehtii ensimmäisenä Kolmikärjen luo ja saa itselleen suuret voimat. Valitettavasti elokuva ei kuitenkaan sisällä kovin paljoa jännitystä, jos yksittäisiä kohtia ei lasketa mukaan. Tuttua kunnon seikkailuhenkeä on onneksi mukana läpi elokuvan, mikä pitää katsojan mukanaan. Elokuva viihdyttää läpi kestonsa tyylikkäällä seikkailulla, vauhdilla ja toiminnalla, minkä lisäksi mukana on tietty huumoria. Jotkut vitsit naurattavat ääneen ja Jackin jatkuvat toilailut ovat enemmän tai vähemmän hauskoja. Valitettavasti leffassa on myös joitain juttuja, jotka eivät erityisemmin naurata. Mukana on yksi täysin tarpeeton kohtaus Hirttäjänsaarella, jolla ei ole mitään merkitystä tarinan kannalta, mutta se on silti ängetty mukaan parin lisänaurun toivossa.

Kuitenkin ensimmäisen elokuvan upeus, mukaansatempaavuus, viihdyttävyys, hulvattomuus, toiminnallisuus ja ennen kaikkea raikkaus ovat paikoitellen kadonneet. Sarjan toinen osa Dead Man's Chest oli vielä mahtava teos, jossa tunnelma oli oikea, mutta jo kolmannen osan kohdalla tasonpudotus oli tuntuva. At World's End hukkui omaan suuruudenhulluuteensa ja pituuteensa, mitä neljäs osa, On Stranger Tides onneksi korjaili lyhentämällä kestoa ja tuomalla keveyden takaisin mukaan sarjaan. Neljäs osa ei kuitenkaan tuntunut kunnon jatkumolta, vaan ylimääräiseltä lisäosalta. Dead Men Tell No Tales yhdistää onnistuneesti neljännen osan muuhun sarjaan, muttei harmi vain jatka ollenkaan siinä alkanutta juonikuviota Jackin ja Penélope Cruzin esittämän Angelican välillä. Muuten elokuva on selvästi kahta edeltäjäänsä parempi teos, mutta mukana on sen verran heikkouksia, ettei leffalle voi antaa yhtään parempaa arvosanaa kuin niille. Tarinalla kestää hieman liian kauan aikaa lähteä kunnolla käyntiin ja vasta noin tunnin kohdalla leffa löytää hienot hetkensä. Valitettavasti tämänkin jälkeen mukana on alamäkiä, eikä elokuvan loppuhuipennus ole kovin kummoinen.

Loppuhuipennusta lukuunottamatta leffan toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä, etenkin alun pankkiryöstökohtaus, josta tulee voimakkaasti mieleen Fast Five (2011). Haikammoinen kun olen, niin Salazarin haamuhaiden hyökkäys tuntui oikeasti jännittävältä ja kohtaus piti minut hienosti otteessaan. Olisin toivonut lisää samanlaisia haamuolentoja ja hieman jäi harmittamaan, ettei leffa hyödyntänyt mahdollisuuksiaan. Romantiikkaa on tietenkin mukana, eikä ole kovin vaikea arvata, kenen kahden välillä säpinöi... Yllättävää kyllä, leffaan on saatu myös koskettavuutta, joka syntyy rikkinäisestä vanhempi-lapsi -suhteesta. Tämä on ihan toimivaa ja saa herkimmät katsojat liikuttumaan hieman, mutta sitäkin olisi voitu hyödyntää enemmän ja paremmin elokuvassa. Kokonaisuutena Dead Men Tell No Tales on epätasapainoinen elokuva, mutta siitä löytyy tarpeeksi hienoja asioita ja hetkiä, jolloin se nousee kelpo seikkailuksi, sekä kolmanneksi parhaaksi Pirates of the Caribbeaniksi, vaikka onkin kaukana kahden ensimmäisen hienoudesta.

Elokuvan ohjauksesta vastaavat Joachim Rønning ja Espen Sandberg, jotka ovat tehneet ihan hyvää työtä leffan kanssa. Kolmen ensimmäisen ohjannutta Gore Verbinskiä jää kyllä kaipaamaan, sillä hänen käsissään lopputulos voisi olla kokonaisempi kuin tämä ja hienon uuden juonikuvion aloitus. Käsikirjoituksesta vastaa tällä kertaa Jeff Nathanson, joka ei ole täysin tiennyt, mihin suuntaan viedä sarjaa. Tarinaa on kyllä ollut mukana luomassa aiempi kirjoittaja Terry Rossio, mutta se ei täysin riitä. Muutamat kohdat eivät tunnu täysin istuvan edellisiin osiin. Dead Men Tell No Tales on kuvattu hyvin, vaikka mukana on joitain heiluvia otoksia. Leikkaus on sujuvaa, mutta pieniä lyhennyksiä olisi voinut tehdä sieltä täältä. Visuaalisesti elokuva on monessa kohtaa näyttävä, mutta jotkut jutut, kuten digitaalisesti nuorennettu Jack, näyttävät kehnoilta. Salazar itse ei ole visuaalisesti erityisen tyylikäs, mutta useat hänen miehistönsä jäsenistä ovat taidokkaasti toteutetut. Miehistön jäseniltä nimittäin puuttuu paloja kehosta; esimerkiksi yhdestä hahmosta on jäljellä enää käsi ja pieni osa vartaloa! Ruumiinosat yksinkertaisesti leijuvat ilmassa ja niiden väliin voi halutessaan työntää oman käden. Lavasteet ja puvustus ovat mainiosti toteutetut, kuten myös maskeeraus. Ääniefektit tuovat lisätunnelmaa ja niitä on korostettu hienosti joissain kohdissa. Musiikin sävellyksestä vastaa tällä kertaa Geoff Zanelli, joka on tehnyt todella hyvää työtä Hans Zimmerin jalanjäljissä. Pirates of the Caribbeanin tunnusmusiikki jää jälleen soimaan päähän loppupäiväksi tai pahimmassa tapauksessa loppuviikoksi.

Yhteenveto: Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales on hyvä lisäys merirosvosarjaan, vaikka sisältääkin heikkoja ja turhia hetkiä, sekä jokseenkin typerän pahiksen. Johnny Deppin suoritus kapteeni Jack Sparrow'na heittelee hyvän ja kummallisen välillä, minkä lisäksi Barbossaa esittävä Geoffrey Rush vaikuttaa kyllästyneen rooliinsa. Uudet tuttavuudet Henry Turner ja Carina Smyth kuitenkin toimivat, minkä lisäksi on hienoa nähdä tuttuja sivuhahmoja palaavan sarjaan mukaan. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja leffa tarjoaa vauhtia sekä vaaroja ja paljon huumoria, joka usein toimii, mutta paikoitellen taas ei. Elokuvassa on myös hieman koskettavuutta ja romantiikkaa tuomassa lisäsisältöä. Visuaalisesti leffa on tyylikäs, vaikka nuorennettu Jack ei näytäkään kovin hyvältä. Zimmerin musiikkeja kopioiva Geoff Zanelli on tehnyt hyvää työtä sävellysten kanssa. Käsikirjoitus ja ohjaus ovat paikoitellen miten sattuu ja katsojana toivoisi alkuperäisten tekijöiden olevan mukana. Dead Men Tell No Tales olisi todella hyvä tilaisuus olla sarjan päätösosa, jos joitain juttuja muuttaisi lopusta, mutta tietenkin sarjalle tehdään jatkoa. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, joka pohjustaa seuraavaa osaa, enkä pitänyt yhtään, mihin suuntaan kohtaus näytti vievän sarjaa. Toivon, että sarjan kuudes osa tulisi mahdollisimman pian ja siinä pistettäisiin loppu Karibianmeren piraattiseikkailuille. Toivon myös, ettei Disney kokeile tehdä uudelleenfilmatisointia jutusta, vaan tajuaisi, että ilman Johnny Deppiä sarja ei olisi mitään. Kannattaisi vain äkkiä suunnitella uusi huvipuistolaite, jonka pohjalta tehdä uusi seikkailusarja. Jos olet pitänyt aiemmista osista, niin kannattaa tämäkin katsoa, vaikkei kovin ihmeellinen teos olekaan kyseessä. Jos taas et pitänyt parista aiemmasta osasta, niin jätä suosiolla väliin.




Kirjoittanut: Joonatan, 22.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales, 2017, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Infinitum Nihil