Pääosissa: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Jim Beavers, James Patrick Stuart, DJ Qualls, Benito Martinez, Mark A. Sheppard, Rachel Miner, Mark Pellegrino, Misha Collins, Kevin McNally, Felicia Day, Osric Chau, Emma Grabinsky, Jewel Staite, Carrie Fleming, Julian Richings ja Rick Worthy
Genre: fantasia, kauhu
Jaksomäärä: 23
Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 15 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 16
Eric Kriplen luoma kauhufantasiasarja Supernaturalnousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syksyllä 2005. Toinen, kolmas, neljäs ja viides kausi kasvattivat suosiota sen verran, että sarjaa päätettiin jatkaa suunniteltua pidemmälle. Kuudes kausi piti suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2011 ja lopulta Supernaturalin seitsemännen tuotantokauden esitys alkoi jo muutamaa kuukautta myöhemmin, syyskuussa 2011. Tällä kaudella katsojaluvut laskivat kuitenkin hieman ja vaikka kriitikot antoivat kaudelle positiivista palautetta, monet fanit ilmaisivat tyytymättömyyttään ja seitsemäs kausi onkin yleisesti leimattu sarjan heikoimmaksi. Itse olen tiennyt Supernaturalista jo pitkään ja kun viime syksynä huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin ryhtyä katsomaan sitä. Pidin paljon viidestä ensimmäisestä kaudesta ja vaikka mielsinkin kuudennen kauden alustavasti aika turhaksi, pidin lopulta siitäkin. Aloitin kuitenkin seitsemännen kauden hieman pelokkaana, kuultuani ja luettuani niin monesta paikkaa, että kyseessä olisi sarjan huonoin kausi.
Imaistuaan Kiirastulen sielut, Castiel julistaa itsensä uudeksi Jumalaksi. Tyranniksi muuttunut entinen enkeliystävä ei ole kuitenkaan Winchesterien suurin huoli, sillä Kiirastulesta vapautui samalla muinaisia olentoja, leviataneja, joihin veljesten tavalliset konstit eivät tepsi.
Jared Padalecki ja Jensen Ackles palaavat jälleen rooleihinsa Sam ja Dean Winchesteriksi, jotka joutuvat yllättävän haasteen eteen, kun heidän pitkäaikainen ystävänsä ja liittolaisensa Castiel-enkeli (Misha Collins) imaisi Kiirastulen sielut itseensä ja julisti itsensä uudeksi Jumalaksi, aloittaen heti johtamisen tyrannimaisella otteella. Veljekset ovat taistelleet monenlaisia olentoja vastaan, mutta miten käy, kun he joutuvat kohtaamaan ystävänsä? Padalecki ja Ackles ovat yhä hyvässä vedossa rooleissaan ja heidän hahmonsa toimivat taas vahvasti. Samia ja Deania kumpaakin painavat erilaiset asiat, joista he eivät halua pahemmin avautua, mikä aiheuttaakin tasaisin väliajoin ongelmia veljesten välille. Collinskin hoitaa tonttinsa julmana diktaattori-Castielina hyvin ja on erittäin kiinnostava veto tehdä hahmosta tämänkertainen vastus... joskin aivan liian lyhyeksi aikaa.
Vanhoista tutuista paluun tekee myös vanha kunnon Bobby (Jim Beaver), joka auttaa poikia parhaansa mukaan ja hokee palleja naurettavuuteen asti, sekä demoni Crowley (Mark A. Sheppard), joka on ymmärrettävästi katkera Castielin petturuudesta. Uusina hahmoina kaudella esitellään muun muassa metsästäjä Garth (DJ Qualls), salaliittoteorioihin hurahtanut Frank (Kevin McNally), menestyvä koulupoika Kevin (Osric Chau), hakkeri Charlie (Felicia Day), sekä Kiirastulesta vapauteen päässeitä muinaisia leviataneja johtava Dick Roman (James Patrick Stuart). Beaver ja Sheppard ovat aina yhtä mainiot osissaan ja uudetkin näyttelijät hyppäävät menoon pääasiassa oivallisesti. Stuart on hyvä valinta rooliin kauden pääpahikseksi.
Kuten alussa kerroin, minua jännitti etukäteen Supernaturalin seitsemännen kauden katselu, sillä olin niin monesta lähteestä kuullut ja lukenut, että kyseessä on sarjan heikoin kausi. Mutta mitä vielä, tämähän oli jälleen oikein mainiota menoa Winchesterin poikien matkassa! No siis joo, Castielin jumalkompleksi hoidetaan turhankin vauhdilla pois alta, vaikka siihen olisi voinut käyttää koko kauden ja pistää niin Sam ja Dean kuin katsojakin pohtimaan, että mitä nyt, kun heidän ylivoimaisin vastustajansa on heidän entinen ystävänsä. Ja joo, onhan se todella väsähtänyt vitsi, että tämänkertaisen pääpahiksen nimi on Dick. Ja tätä pippelivitsiä vielä heitetään ainakin kerran per jakso siitä lähtien, kun hahmo esitellään. Yritäpä siinä ottaa tämä suuri ja mahtava tuhoajien armeijan johtaja tosissaan.
Pääasiassa viihdyin kuitenkin enemmän kuin passelisti tämänkin Supernatural-kauden parissa. Lapsellisesta vitsistä huolimatta mielsin leviatanit hyviksi vastuksiksi, haastaen veljekset onnistuneesti ja luoden jännitettä siitä, miten nämä otukset voitaisiin edes päihittää. Leviataneja enemmän pidin siitä, että kaudelta löytyy useita "viikon hirviö" -jaksoja, joiden myötä sarja tuntuu palaavan vielä vahvemmin koko homman alkupäähän. Winchesterit pääsevät kohtaamaan taas kaikenlaisia pimeyden voimia noidista tappajapelleihin, kirottuihin esineisiin ja jopa kreikkalaisiin jumaliin. Kauden parhaita jaksoja ovat mielestäni kolmas, kuudes, kymmenes, kolmastoista ja seitsemästoista jakso, jotka uskaltavat pistää Samin ja Deanin aidosti ahtaalle, vaikeiden päätösten äärelle. Kaiken tämän synkistelyn keskellä kahdeksas jakso, jossa Sam ilmoittaa yllättäen menevänsä naimisiin hänen faninsa Beckyn (Emily Perkins) kanssa, on veikeä piristysruiske. Kausi jättää veljesten seikkailut taas erittäin kiperään paikkaan ja kahdeksannen kauden haluaakin aloittaa saman tien.
Tuotantokauden ohjaajat (Ackles on jälleen kokeillut onneaan kolmannen jakson ohjaksissa) rakentavat tunnelmaa oivallisesti, samalla kun käsikirjoittajat keksivät monenlaista veljesten päiden menoksi. Leviatanien kohdalla käsikirjoittajien työ on epätasaista ja olennoissa olisi potentiaalia paljon parempaankin. Heidän suunnitelmansa on toisaalta hieman hupsu, mutta samalla myös ihan kekseliäs metafora kapitalismille. Teknisiltä ansioiltaan Supernaturalin seiskakausi on tuttua kauraa. Kausi on kelvollisesti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on oivaa ja maskeeraukset pätevät. Tietokonetehosteista kuitenkin paistaa pienempi televisiobudjetti, mistä kärsivät erityisesti leviatanit, näyttäessään todelliset ulkomuotonsa. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Jay Gruskan ja Christopher Lennertzin musiikit tunnelmoivat taustalla tuttuun malliin, unohtamatta tietenkään finaalijaksossa perinteikkäästi kuultavaa Kansasin Carry On Wayward Sonia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films
Ohjaus: Peter Howitt Pääosissa: Rowan Atkinson, Ben Miller, Natalie Imbruglia, John Malkovich, Tim Pigott-Smith, Oliver Ford Davies, Douglas McFerran, Steve Nicolson, Kevin McNally ja Prunella Scales Genre: komedia, toiminta, seikkailu Kesto: 1 tunti 28 minuuttia Ikäraja: 7
Johnny English on parodia Ian Flemingin luoman agenttihahmo James Bondin elokuvista. Filmin idea lähti liikkeelle, kun leffan päätähti, Mr. Beaninakin tunnettu Rowan Atkinson esiintyi lyhyissä televisiomainoksissa hömelönä agenttina. Hahmon toheloinnista päätettiin muokata kokoillan filmatisointi ja sen kuvaukset alkoivatkin kesällä 2002. Johnny English ilmestyi keväällä 2003 ja se oli menestys, vaikkei se saanutkaan kovin hyvää vastaanottoa kriitikoilta. Itse näin elokuvan muutamaa vuotta myöhemmin ja katsoin sen useasti, sillä se oli mielestäni niin hauska. Jossain kohtaa kuitenkin lopetin filmin katsomisen ja kestikin vuosia, kunnes näin sen uudestaan, kun se tuli televisiosta viime vuonna. Monen vuoden tauon jälkeen yllätyin, kuinka usein sain nauraa elokuvan aikana ja ajattelinkin joskus kirjoittaa siitä arvion. Tämä tapahtui kuitenkin odotettua nopeammin, kun yhtäkkiä ilmoitettiin, että elokuva saisi jatkoa. Ja nyt kun Johnny English iskee jälleen (Johnny English Strikes Again - 2018) on saamassa ensi-iltansa, minun täytyi tietty tuttuun tapaani käydä sarjan aiemmat osat läpi. Katsoinkin alkuperäisen Johnny Englishin kesällä ja sainpahan jälleen kerran nauraa makeasti.
Kun Britannian salaisen palvelun pätevät agentit kuolevat ja hänen majesteettinsa arvokkaat kruununjalokivet varastetaan, päätyy Johnny English ensimmäiselle tehtävälleen. Yhdessä lojaalin avustajansa Boughin ja viehättävän Lorna Campbellin kanssa hänen täytyy selvittää, kuka on ilkikurisen juonen takana...
Rowan Atkinson on aivan nappivalinta agentti Johnny Englishiksi. Kuten jo hänen roolityönsä Mr. Beanina on osoittanut, Atkinson on erinomainen näytellessään hölmöä hahmoa, sillä hän kykenee hallitsemaan ilmeitään ja liikkeitään aivan huikeasti. Toisin kuin vähäsanainen Bean, English puhuu paljon, mikä saa katsojan pois alussa heräävistä ajatuksista, että kyseessä olisi elokuva, jossa Mr. Bean päätyy agentiksi. Tuttuja Bean-eleitä on toki tallella, mutta Atkinson onnistuu luomaan myös jotain uutta, vaikka hän varastaakin paljon James Bondilta. Johnny English nähdään tietty usein hienoissa puvuissa, hän ajaa Aston Martinia ja juhlissa hän pyytää juomansa juuri tietyllä tavalla valmistettuna. Englishin tohelointia on erittäin hauska seurata ja kenties koomisinta on, kuinka English yrittää vähän väliä korjata virheitään valheilla, joko epäonnistuttuaan nappaamaan roiston tai syytettyään vahingossa väärää henkilöä. Kuten tällaisissa komedioissa on tapana, on urpolle päähenkilölle pitänyt luoda fiksu kaveri ja tässä leffassa se kaveri on Ben Millerin näyttelemä assistentti Bough. Hahmon tehtävänä on auttaa English pois noloista tilanteista ja tyytyä kohtaloonsa jäädessään sivuun, kun English ottaa onnistumisista kaiken kunnian itselleen. Vaikkei Bough olekaan mitä kiinnostavin persoona, eikä Millerin roolityö ole ihmeellinen, on parivaljakko silti toimiva yhdistelmä tasapainottamaan hölmöilyn määrää. Koska kyseessä on Bond-parodia, on mukana tietty Bond-tyttö. Australialainen laulaja Natalie Imbruglia tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa Lorna Campbellinä, joka myös yrittää selvittää kruununjalokivien kohtaloa. Kokemattomuudestaan huolimatta Imbruglia on ihan pätevä valinta toiminnalliseen rooliin. Hahmo ei ole hauska, mutta luo Boughin tavoin toimivaa vastapainoa Englishin typeryydelle. Lornan ja Englishin välille on tietty väännetty romanssintynkää, mikä toimii vain puoliksi. On hauskaa, kuinka itseään hurmaavaksi luuleva English yrittää vietellä Lornaa, mutta on vain outoa, kun Lorna vaikuttaa lankeavan Englishille tämän idioottimaisista tempuista huolimatta. Muita hahmoja elokuvassa ovat vankiloita omistava Pascal Sauvage (todella tökeröllä, mutta filmin henkeen sopivalla ranskalaisaksentilla puhuva John Malkovich), Englishin tekoja häpeilevä salaisen palvelun MI7:n johtaja Pegasus (rooliin erittäin hyvin sopiva Tim Pigott-Smith), sekä tylsä roistokaksikko Vendetta (Douglas McFerran) ja Klein (Steve Nicolson), Canterburyn arkkipiispa (Oliver Ford Davies), Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri (Pirates of the Caribbean -leffoista, 2003-2017, tuttu Kevin "Gibbs" McNally) ja Ison-Britannian kuningatar Elisabet II (Prunella Scales), jota kuvataan vain takaapäin.
Kuten jo kävikin selväksi, kyseessä tosiaan on James Bond -parodia ja mielestäni oikein onnistunut sellainen. Tuttuja Bond-juttuja on mukana paljon; vielä enemmän kuin vain ne, mitkä mainitsin aiemmin. Johnny Englishin autosta löytyy kaikenlaisia vempaimia, minkä lisäksi myös kynät ovat tottakai jollain lailla erityisiä. Pahiksella on monimutkainen suunnitelma maailman (tai no, maan) valloittamiseen ja leffasta löytyy tietenkin myös alkutekstit, joiden päällä soi tunnuskappale - tässä tapauksessa Hans Zimmerin ja Robbie Williamsin (jonka olen muuten nähnyt livenä) yhteistyöbiisi "A Man for All Seasons". Myös Edward Shearmurin säveltämät musiikit sisältävät Bond-henkisiä melodioita, mutta ne onnistuvat samalla toimimaan omana, yllättävän hyvänä musiikkinaan. En ole koskaan aiemmin oikeasti kiinnittänyt huomiota filmin musiikkeihin, mutta tällä katselukerralla huomasin, että Shearmur on oikeasti tehnyt hyvää työtä, etenkin kun ottaa huomioon, kuinka hätäisesti ja unohdettavasti tällaiset elokuvat yleensä sävelletään.
Vaikka Johnny English sisältääkin paljon viittauksia 007-elokuviin, toimii se mielestäni oikein hyvin, vaikkei olisi nähnyt ainuttakaan James Bond -leffaa. Kyseessä ei ole selkeä kopio mistään yksittäisestä Bond-seikkailusta, jolloin elokuvan voi katsoa täysin sujuvasti omana agenttihömppänään, etenkin kun leffa on näin hauska. Paikoitellen katsojalta vaaditaan kakkahuumorin jalon taiteen ymmärrystä, mutta pääasiassa vitsit ovat oikeasti toimivia, eivätkä ne vanhene, vaikka leffan olisikin nähnyt useaan otteeseen. Itse pidän komedioissa todella paljon myötähäpeällisistä kohtauksista ja voi pojat, kuinka monta sellaista tämä elokuva sisältää! Etenkin eräs hautajaiskohta on täyttä timanttia. Heikompiakin vitsejä on toki livahtanut mukaan ja mielestäni niistä kehnoin saattaa olla, kun Englishin täytyy livahtaa roistojen tornitaloon. Roistojen talon vieressä on toinen täsmälleen samanlainen rakennus ja jo ennen taloon pääsemistä katsoja tietää, että English päätyy väärään paikkaan. Ja siinä kohtaa, kun elokuva paljastaa Englishille, että hän teki virheen, ei homma ole enää katsojasta huvittavaa.
Hauskat jutut eivät kuitenkaan vielä täysin riitä onnistuneeseen elokuvaan, vaan sen täytyy sisältää myös hyvä tarina. Tehtävä ei ole mitä originaalein, mutta se on tarpeeksi kiinnostava ja oivallisesti tiukkaan pakettiin kasattu. Leffalla ei ole kestoa edes puoltatoista tuntia, mutta eipä se lisäminuutteja tarvitsisi. Tarina ehditään käydä alusta loppuun näinkin lyhyessä ajassa ja uskoisin, että jos elokuvaa olisi yritetty venyttää pidemmäksi, tekisi se hallaa sen viihdyttävyydelle. Nimittäin jo tällaisenaan Johnny English ei täysin toimi loppuun saakka. Kuten monille komedioille käy, kaikki hauskimmat läpät heitetään jo leffan alussa, eikä hulvattomimpia hetkiä ole uskallettu jättää loppuun, jolloin filmin huipennus on hieman lattea. Siitä löytyy hetkensä, mutta pääasiassa finaali tuntuu hätäisesti kirjoitetulta, eikä enää vastaa ensimmäisen tunnin viihdyttävyystasoa.
Elokuvan on ohjannut Peter Howitt, joka on saanut luotua mainion hengen läpi leffan. Neal Purvisin, Robert Waden ja William Daviesin käsikirjoitus ei tosiaan kestä ihan loppuun saakka, joten on hyvä, että leffa on leikattu tiiviiksi paketiksi. Lopun kiirehtimisestä huolimatta kolmikko on saanut aikaiseksi toimivan agenttiseikkailun ja hauskaa huumoria. Purvis ja Wade ovat muuten kirjoittaneet neljä oikeaakin James Bond -leffaa; Kun maailma ei riitä (The World is Not Enough - 1999), Kuolema saa odottaa (Die Another Day - 2002), Casino Royalen (2006) ja Quantum of Solacen (2008), joten he ovat varmasti oikeat henkilöt kirjoittamaan myös Bond-parodiaa. He ovat jopa ottaneet mukaan kohtauksen, jossa pahis selittää sankarille ilkeän suunnitelmansa. Harmillisesti tämä hetki tosin tapahtuu niin, että selitys kuullaan videolta, mikä ei tunnu enää niinkään parodialta, vaan katsojan aliarvioimiselta ja laiskalta kirjoittamiselta. Tiivistämisen lisäksi elokuva on muutenkin leikattu oivallisesti ja sillä on ihan hyvin peitelty toimintakohtausten kömpelyyttä. Myös kuvaus on hyvää ja lavasteet ovat oivalliset. Visuaalisia efektejä on käytetty maltillisesti, jolloin esimerkiksi laskuvarjohyppy näyttää yhä hyvältä. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu aina efekteistä jo kehumiini musiikkeihin asti.
Yhteenveto:Johnny English on kelpo James Bond -parodia, mutta se toimii hyvin myös omana agenttikomedianaan. Tuttuja Bond-juttuja on paljon mukana ja niitä on hauska bongailla, jos on nähnyt elokuvat, mitä Johnny English parodioi, mutta leffasta löytyy niin paljon muutenkin hauskoja juttuja, ettei Bondien näkeminen ole pakollista. Elokuvan tarina ei ole mitä originaalein, joten onkin hyvä, että filmi tykittää lähes tauotta viihdyttäviä ja hulvattomia kohtauksia toisensa perään. Nauran leffan aikana yhä ihan kunnolla ääneen, vaikka olen nähnyt sen monen monta kertaa. Jatkuvasta tykittelystä huolimatta hyvin lyhyt leffa on kuitenkin yllättävän onnistuneesti rytmitetty. Rowan Atkinson on erinomainen typeränä agenttina ja jättää jopa John Malkovichin kaiken aikaa varjonsa. Muut näyttelijät tekevät pääasiassa hyvää työtä, mutta yksikään ei yllä Atkinsonin nerokkaalle tasolle. Ohjaaja Peter Howittin luoma tunnelma on mainio alusta loppuun, vaikka loppuhuipennus takelteleekin. Edward Shearmurin säveltämät musiikit lainaavat taidokkaasti James Bondin teemoja, mutta hän onnistuu myös luomaan jotain uutta ja oivallista. Jos James Bond -seikkailut ovat lähellä sydäntäsi, fanitat Atkinsonia ja kaipaat hyviä nauruja, kannattaa Johnny English vilkaista mahdollisimman nopeasti. Tosikoille ja pieruhuumorista mitään ymmärtämättömille teos ei todellakaan sovi. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, ihan hupaisa kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Johnny English, 2003, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, Kanzaman S.A.M.
Ohjaus: Joachim Rønning ja Espen Sandberg Pääosissa: Johnny Depp, Brenton Thwaites, Kaya Scodelario, Javier Bardem, Geoffrey Rush, Kevin McNally, David Wenham, Golshifteh Farahani, Stephen Graham, Martin Klebba ja Orlando Bloom Genre: seikkailu, fantasia, toiminta Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia Ikäraja: 12
Walt Disneyn huvipuistolaitteeseen perustuva elokuva Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl (2003) oli megahitti, sekä kriitikoiden pitämä teos, joten jatkoa tietenkin ilmestyi. Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest (2006) oli vielä menestyneempi, mutta kriitikot eivät ottaneet leffaa yhtä innolla vastaan kuin edeltäjää. Vielä vähemmän kriitikot pitivät heti perään ilmestyneestä Pirates of the Caribbean: At World's Endistä (2007), joka ei myöskään menestynyt ihan yhtä hyvin kuin sarjan toinen osa. Sarjan neljäs osa, Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides (2011) sen sijaan tienasi vähän yli miljardin maailmanlaajuisesti, muttei voittanut kriitikoita tai yleisöä puolelleen. Monet moittivat leffan olevan väkisin väännetty ja lähinnä turhalta sivuosalta tuntuva pätkä kuin kunnon jatko-osa. Joidenkin mielestä taas On Stranger Tides on ihan kelpo pätkä, jonka katsoo mielellään uudelleenkin. Itse kuulun niihin, enkä ymmärrä elokuvaa kohtaan kohdistuvaa inhoa. Pidänkin kaikista sarjan osista - kahdesta ensimmäisestä tosin huomattavasti enemmän kuin kahdesta viimeisimmästä - ja olen innolla odottanut sarjan seuraavaa elokuvaa. Kun kuulin viidennen osan olevan tekeillä, innostukseni nousi kovasti. Trailerit vaikuttivat lupaavilta ja toivoin, että sarja muuttuisi jälleen todella hyväksi. Kaikkein eniten innostukseni nousi, kun kuulin muutamilta leffan nähneiltä, että kyseessä oli huomattava parannus pariin edelliseen nähden ja että teos olisi yllättävän mainio. Suurella mielenkiinnolla menin katsomaan Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Talesin - tai kuten se on rantautunut Eurooppaan hölmöllä nimellä Salazar's Revenge - ja toivoin, etten pettyisi.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl, Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest, Pirates of the Caribbean: At World's End ja Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides! Henry Turner lähtee seikkailuun etsimään myyttistä Poseidonin Kolmikärkeä, jonka avulla voi murtaa merten kiroukset. Hän aikoo sen avulla vapauttaa isänsä Willin Lentävän hollantilaisen kirouksesta. Avuksi matkalleen Henry tarvitsee kapteeni Jack Sparrow'n ja tähtitieteilijä Carina Smythin. Muuten retki voisi olla helppo, mutta ongelmia tuottaa Jackia jahtaava haamukapteeni Salazar.
Kapteeni Jack Sparrow'sta on tullut rooli, jota Johnny Depp voisi esittää unissaankin... tai humalassa, kuten hän tekikin tätä leffaa kuvatessa. Vaikka vanha tuttu Jack on yhä olemassa, Depp ei tunnu muutamissa kohdissa edes yrittävän, mikä on suuri sääli. Depp hoitaa hommansa samalla tavalla kuin aiemminkin, eikä tuo rooliin mitään uutta. Hieman vaikeaa on tietty kuvitella, mitä Jackiin voisi enää tuoda, mutta silti on harmi, että yksi loistavimmista antisankareista on muuttunut vähemmän loistavaksi. Hahmon hölmöilyt ovat tietysti hauskaa katsottavaa, mutta hieman jää kaipaamaan jotain muutakin. Ai niin ja elokuvassa selitetään, mistä Jack sai nimen Sparrow, jos ketään se kiinnosti tai jos joku jossain joskus mietti, että Sparrow'n on pakko tarkoittaa jotain muutakin kuin pelkkä sukunimi. Kolmessa ensimmäisessä Pirates of the Caribbeanissa esiintyneen Will Turnerin poikana, Henry Turnerina nähdään kehnosta Gods of Egyptistä (2016) tuttu Brenton Thwaites, joka osoittaa olevansa ihan kelpo nuori näyttelijä. Henry on koko elämänsä tutkinut tapaa pelastaa isänsä ja on viimein löytänyt keinon siihen. Hahmo on määrätietoinen ja seikkailunhaluinen, muttei tositoimissa täysin tiedä, mitä tehdä. Henrystä tulee voimakkaasti mieleen isänsä, mitä on selkeästi haettukin. Valitettavasti elokuvassa ei kunnolla painoteta hahmon olevan ensimmäisistä osista tutun pariskunnan lapsi, minkä pitäisi olla oikeasti iso juttu. Elokuvan naistähtenä on The Maze Runnerista (2014) tuttu Kaya Scodelario, joka esittää Carina Smythiä. Carina on koko elämänsä etsinyt Kolmikärkeä ja hän uskoo voivansa löytää sen. Hahmo on todella taitava tieteissä, minkä takia useat pitävät häntä noitana. Carina joutuukin kestämään typeriä miehiä koko elokuvan ajan ja hän joutuu usein pulaan tästä syystä. Carina itse ei usko noituuteen, eikä mihinkään yliluonnolliseen. Hahmo on mielenkiintoinen ja Scodelario toimii roolissa. Leffan pahista, kapteeni Salazaria esittää Javier Bardem, joka on muutamaan otteeseen aiemmin osoittanut olevansa mainio roistonäyttelijä. Valitettavasti tässä elokuvassa Bardemin taidot menevät jokseenkin hukkaan ja hänestä on tehty outo kummitus, jota katsoessa ei oikein tiedä, onko Salazarin tarkoitus olla koominen vai uhkaava? Tyhmien vitsien perusteella veikkaan koomista. Kapteeni Salazariin ei ole kunnolla panostettu, jolloin hahmo ei tunnu oikein miltään. Hahmo vain haluaa tappaa Jackin, sillä eiväthän nämä elokuvat olisi mitään ilman antagonistia. Salazar jää Pirates -pahiksista tylsimmäksi ja useasti leffan aikana miettii, että eiköhän kirottu pahisjoukko ole jo aika nähty juttu näissä elokuvissa? Salazarilla on omat hetkensä, mutta siihen se jääkin. Geoffrey Rushin näyttelemä kapteeni Barbossa on noussut suurimmaksi piraatiksi edellisen osan Mustaparta-pahikselta varastamiensa laivojen avulla. Hahmo on kuitenkin lähestulkoon eläkkeellä, istuskellessaan vain hytissään ja pistäessään miehensä tekemään kaiken työn. Mutta kun kunnon seikkailu kutsuu, on Barbossan pakko päästä takaisin vesille. Hahmoon tuodaan hieman erikoisilla tavoilla lisää syvyyttä, mikä ei oikein käy järkeen, kun miettii tarkemmin aiempia osia, mutta se menee siinä muun leffan ohella. Rush on ihan hyvä osassaan, muttei tunnu antavan oikeasti kaikkeaan ja vaikuttaa hieman kyllästyneeltä rooliin. Edellisistä osista nähdään tuttuja hahmoja, kuten kapteeni Jack Sparrow'n uskollinen Gibbs (Kevin McNally), lyhyt Marty (Martin Klebba) ja Mustaparran miehistöön kuulunut Scrum (Stephen Graham). Orlando Bloom nähdään pienessä roolissa Will Turnerina, minkä lisäksi leffassa on myös muutama muu tuttu naama, joista eräs kaksikko oli iloinen yllätys. Nuorten ja kapteeni Salazarin lisäksi uusina hahmoina esitellään mm.The Lord of the Rings -trilogiasta (2001-2003) tuttu David Wenham luutnantti Scarfieldina ja Golshifteh Farahani noita Shansana. Jälkimmäisen rooli on todella mitätön, mutta niin on myös Scarfieldin, joka kuitenkin esiintyy useasti elokuvassa. Scarfieldilla ei ole mitään merkitystä tarinan kannalta. Hahmo vain jahtaa Britannian sotilaiden kanssa Jack Sparrow'ta ja muita merirosvoja, mutta muuten hänestä ei saa irti mitään. Elokuvassa nähdään myös The Beatles -yhtyeen jäsen Paul McCartney lyhyessä roolissa.
Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales ei oikeastaan ole Jack Sparrow -seikkailu, vaan tarina keskittyy lähinnä Henry Turnerin tavoitteisiin. Jackilla on omat huolensa koskien edelleen pullossa olevaa laivaansa Mustaa helmeä, sekä kapteeni Salazaria kohtaan, joka leffan Eurooppalaisen tyhmän nimimuunnoksen tapaan haluaa kostaa. Jack on nimittäin syy siihen, miksi Salazar ja hänen miehistönsä ovat kirottuja haamuja. Jack kulkee kaiken aikaa Henryn mukana, jolloin tietty myös Salazar on päähahmojen perässä jatkuvasti. Näin saadaan aikaan lisäjännitystä, kun alkaa kilpajuoksu, kuka ehtii ensimmäisenä Kolmikärjen luo ja saa itselleen suuret voimat. Valitettavasti elokuva ei kuitenkaan sisällä kovin paljoa jännitystä, jos yksittäisiä kohtia ei lasketa mukaan. Tuttua kunnon seikkailuhenkeä on onneksi mukana läpi elokuvan, mikä pitää katsojan mukanaan. Elokuva viihdyttää läpi kestonsa tyylikkäällä seikkailulla, vauhdilla ja toiminnalla, minkä lisäksi mukana on tietty huumoria. Jotkut vitsit naurattavat ääneen ja Jackin jatkuvat toilailut ovat enemmän tai vähemmän hauskoja. Valitettavasti leffassa on myös joitain juttuja, jotka eivät erityisemmin naurata. Mukana on yksi täysin tarpeeton kohtaus Hirttäjänsaarella, jolla ei ole mitään merkitystä tarinan kannalta, mutta se on silti ängetty mukaan parin lisänaurun toivossa.
Kuitenkin ensimmäisen elokuvan upeus, mukaansatempaavuus, viihdyttävyys, hulvattomuus, toiminnallisuus ja ennen kaikkea raikkaus ovat paikoitellen kadonneet. Sarjan toinen osa Dead Man's Chest oli vielä mahtava teos, jossa tunnelma oli oikea, mutta jo kolmannen osan kohdalla tasonpudotus oli tuntuva. At World's End hukkui omaan suuruudenhulluuteensa ja pituuteensa, mitä neljäs osa, On Stranger Tides onneksi korjaili lyhentämällä kestoa ja tuomalla keveyden takaisin mukaan sarjaan. Neljäs osa ei kuitenkaan tuntunut kunnon jatkumolta, vaan ylimääräiseltä lisäosalta. Dead Men Tell No Tales yhdistää onnistuneesti neljännen osan muuhun sarjaan, muttei harmi vain jatka ollenkaan siinä alkanutta juonikuviota Jackin ja Penélope Cruzin esittämän Angelican välillä. Muuten elokuva on selvästi kahta edeltäjäänsä parempi teos, mutta mukana on sen verran heikkouksia, ettei leffalle voi antaa yhtään parempaa arvosanaa kuin niille. Tarinalla kestää hieman liian kauan aikaa lähteä kunnolla käyntiin ja vasta noin tunnin kohdalla leffa löytää hienot hetkensä. Valitettavasti tämänkin jälkeen mukana on alamäkiä, eikä elokuvan loppuhuipennus ole kovin kummoinen.
Loppuhuipennusta lukuunottamatta leffan toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä, etenkin alun pankkiryöstökohtaus, josta tulee voimakkaasti mieleen Fast Five (2011). Haikammoinen kun olen, niin Salazarin haamuhaiden hyökkäys tuntui oikeasti jännittävältä ja kohtaus piti minut hienosti otteessaan. Olisin toivonut lisää samanlaisia haamuolentoja ja hieman jäi harmittamaan, ettei leffa hyödyntänyt mahdollisuuksiaan. Romantiikkaa on tietenkin mukana, eikä ole kovin vaikea arvata, kenen kahden välillä säpinöi... Yllättävää kyllä, leffaan on saatu myös koskettavuutta, joka syntyy rikkinäisestä vanhempi-lapsi -suhteesta. Tämä on ihan toimivaa ja saa herkimmät katsojat liikuttumaan hieman, mutta sitäkin olisi voitu hyödyntää enemmän ja paremmin elokuvassa. Kokonaisuutena Dead Men Tell No Tales on epätasapainoinen elokuva, mutta siitä löytyy tarpeeksi hienoja asioita ja hetkiä, jolloin se nousee kelpo seikkailuksi, sekä kolmanneksi parhaaksi Pirates of the Caribbeaniksi, vaikka onkin kaukana kahden ensimmäisen hienoudesta.
Elokuvan ohjauksesta vastaavat Joachim Rønning ja Espen Sandberg, jotka ovat tehneet ihan hyvää työtä leffan kanssa. Kolmen ensimmäisen ohjannutta Gore Verbinskiä jää kyllä kaipaamaan, sillä hänen käsissään lopputulos voisi olla kokonaisempi kuin tämä ja hienon uuden juonikuvion aloitus. Käsikirjoituksesta vastaa tällä kertaa Jeff Nathanson, joka ei ole täysin tiennyt, mihin suuntaan viedä sarjaa. Tarinaa on kyllä ollut mukana luomassa aiempi kirjoittaja Terry Rossio, mutta se ei täysin riitä. Muutamat kohdat eivät tunnu täysin istuvan edellisiin osiin. Dead Men Tell No Tales on kuvattu hyvin, vaikka mukana on joitain heiluvia otoksia. Leikkaus on sujuvaa, mutta pieniä lyhennyksiä olisi voinut tehdä sieltä täältä. Visuaalisesti elokuva on monessa kohtaa näyttävä, mutta jotkut jutut, kuten digitaalisesti nuorennettu Jack, näyttävät kehnoilta. Salazar itse ei ole visuaalisesti erityisen tyylikäs, mutta useat hänen miehistönsä jäsenistä ovat taidokkaasti toteutetut. Miehistön jäseniltä nimittäin puuttuu paloja kehosta; esimerkiksi yhdestä hahmosta on jäljellä enää käsi ja pieni osa vartaloa! Ruumiinosat yksinkertaisesti leijuvat ilmassa ja niiden väliin voi halutessaan työntää oman käden. Lavasteet ja puvustus ovat mainiosti toteutetut, kuten myös maskeeraus. Ääniefektit tuovat lisätunnelmaa ja niitä on korostettu hienosti joissain kohdissa. Musiikin sävellyksestä vastaa tällä kertaa Geoff Zanelli, joka on tehnyt todella hyvää työtä Hans Zimmerin jalanjäljissä. Pirates of the Caribbeanin tunnusmusiikki jää jälleen soimaan päähän loppupäiväksi tai pahimmassa tapauksessa loppuviikoksi.
Yhteenveto:Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales on hyvä lisäys merirosvosarjaan, vaikka sisältääkin heikkoja ja turhia hetkiä, sekä jokseenkin typerän pahiksen. Johnny Deppin suoritus kapteeni Jack Sparrow'na heittelee hyvän ja kummallisen välillä, minkä lisäksi Barbossaa esittävä Geoffrey Rush vaikuttaa kyllästyneen rooliinsa. Uudet tuttavuudet Henry Turner ja Carina Smyth kuitenkin toimivat, minkä lisäksi on hienoa nähdä tuttuja sivuhahmoja palaavan sarjaan mukaan. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja leffa tarjoaa vauhtia sekä vaaroja ja paljon huumoria, joka usein toimii, mutta paikoitellen taas ei. Elokuvassa on myös hieman koskettavuutta ja romantiikkaa tuomassa lisäsisältöä. Visuaalisesti leffa on tyylikäs, vaikka nuorennettu Jack ei näytäkään kovin hyvältä. Zimmerin musiikkeja kopioiva Geoff Zanelli on tehnyt hyvää työtä sävellysten kanssa. Käsikirjoitus ja ohjaus ovat paikoitellen miten sattuu ja katsojana toivoisi alkuperäisten tekijöiden olevan mukana. Dead Men Tell No Tales olisi todella hyvä tilaisuus olla sarjan päätösosa, jos joitain juttuja muuttaisi lopusta, mutta tietenkin sarjalle tehdään jatkoa. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, joka pohjustaa seuraavaa osaa, enkä pitänyt yhtään, mihin suuntaan kohtaus näytti vievän sarjaa. Toivon, että sarjan kuudes osa tulisi mahdollisimman pian ja siinä pistettäisiin loppu Karibianmeren piraattiseikkailuille. Toivon myös, ettei Disney kokeile tehdä uudelleenfilmatisointia jutusta, vaan tajuaisi, että ilman Johnny Deppiä sarja ei olisi mitään. Kannattaisi vain äkkiä suunnitella uusi huvipuistolaite, jonka pohjalta tehdä uusi seikkailusarja. Jos olet pitänyt aiemmista osista, niin kannattaa tämäkin katsoa, vaikkei kovin ihmeellinen teos olekaan kyseessä. Jos taas et pitänyt parista aiemmasta osasta, niin jätä suosiolla väliin.
Kirjoittanut: Joonatan, 22.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales, 2017, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Infinitum Nihil
Ohjaus: Rob Marshall Pääosissa: Johnny Depp, Penélope Cruz, Ian McShane, Geoffrey Rush, Kevin McNally, Sam Claflin, Astrid Bergès-Frisbey, Stephen Graham, Richard Griffiths ja Keith Richards Genre: seikkailu, fantasia, toiminta Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia Ikäraja: 12
Pirates of the Caribbean -sarjan kolmas osa Pirates of the Caribbean: At World's End (2007) oli tarkoitettu sarjan päätösosaksi, mutta koska se oli kahden edellisen osan tapaan hitti, Walt Disney -yhtiö ilmoitti, että sarja jatkuu vielä. Kuitenkin neljänteen osaan palaisi aiemmista osista vain kolme näyttelijää: Johnny Depp (kapteeni Jack Sparrow), Geoffrey Rush (kapteeni Barbossa) ja Kevin McNally (Gibbs). Muistan, kun tämä kerrottiin ja monet ihmettelivät, minne aiemmissa osissa tärkeät hahmot Will (Orlando Bloom) ja Elizabeth (Keira Knightley) olivat kadonneet? Itse en pitänyt kaksikosta enää erityisemmin At World's Endissa ja pidinkin hyvänä vaihteluna, ettei heitä nähtäisi. Ohjaaja Gore Verbinski oli samaan aikaan tekemässä animaatioleffa Rangoa (2011), joten hän ei jatkanut merirosvojen parissa. Uudeksi ohjaajaksi valittiin Chicagon (2002) ohjaaja Rob Marshall. Kun ensimmäiset trailerit ilmestyivät, olin innoissani, mutta samalla myös hieman ennakkoluuloinen, sillä mietin, että mitenköhän sarjaa jatkettaisiin? Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides, eli suomalaisittain Vierailla vesillä, ilmestyi keväällä 2011 ja kävin katsomassa sen ensi-illassa sekä vielä uudestaan kesällä. Elokuva ei saanut erityisen hyviä arvioita, mutta itse pidin siitä ja olen katsonut sen useasti uudestaan. Nyt kun sarja on saamassa lisäystä elokuvalla Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales (2017), oli aika katsoa leffat uudestaan ja arvostella ne.
Jack Sparrow tapaa vanhan tuttunsa Angelican, joka huijaa hänet pelätyn merirosvon Mustaparran laivalle. Mustaparta tarvitsee Sparrow'n löytääkseen myyttisen Nuoruuden lähteen, jolla hän voisi pelastaa henkensä ennustukselta, jonka mukaan yksijalkainen mies tappaa hänet.
Johnny Depp on yhä sama veikeä kapteeni Jack Sparrow, jolta löytyy useita hauskoja hetkiä. Hahmon vanhat tutut eleet ja ilmeet ovat tallella. Vaikka Sparrow on loistava jälleen, ei Deppin suorituksessa ole oikeastaan mitään uutta, vaan hän vetää samalla lailla roolinsa kuin parissa edellisessä osassa. Hahmon kekseliäisyys ei pääse täysin oikeuksiinsa, mutta mukana on nokkelasti keksittyjä repliikkejä. Sparrow on enemmän tarinan sankari kuin At World's Endissa. Sparrow'n vanha tuttu Joshamee Gibbs (Kevin McNally) on tosiaan mukana ja hänen osuuttaan on kasvatettu. Kovin paljoa hän ei pääse tekemään, mutta on silti tärkeä osa tarinaa. Myös McNally esittää tutulla ja turvallisella tyylillään hahmoa. Sen sijaan Geoffrey Rushin näyttelemä kapteeni Barbossa on muuttunut paljon. Barbossa on menettänyt Musta helmi -laivansa, sekä jalkansa jä päätynyt kuninkaan palvelukseen kaappariksi. On erikoista nähdä aiemmin niin häijyltä tuntuva piraatti kesympänä tapauksena. Onneksi hahmossa piilee vanha tuttu Barbossa, mikä puskee aina välillä esille. Rush on edelleen mainio. Uutena tuttavuutena tavataan Penélope Cruzin esittämä Angelica, joka on Sparrow'n vanha tuttu. Elokuvassa myös viitataan vahvasti, että heidän välillään olisi joskus ollut jotain, mikä tuo oman lisäyksensä Sparrowiin, joka on aiemmin tuntunut vain hyödyntävän naisia. Angelica kykenee helposti kiristämään Sparrowia, mikä tekee hänestä Jackin heikkouden. Cruz on hyvä näyttelijä ja hoitaa tämänkin roolinsa hyvin. Elokuvan pahis on Ian McShanen esittämä Edward Teach, eli Mustaparta, jolle luodaan yhdessä lauseessa vaikuttava maine: kaikkien piraattien pelkäämä piraatti. McShane tuntuu olevan yleisesti mainio valinta pahikseksi ja niin hän on myös tässä. Mustaparta tuntuu uhkaavalta ja kylmältä tapaukselta. Häneen saadaan syvyyttä pelokkuudella, sillä hän kammoaa ajatusta, että joku tappaisi hänet. Mustaparralla on käytössään erikoinen miekka, jolla hän kykenee ohjailemaan laivaansa. Tämän lisäksi hän kykenee hyödyntämään voodoota ja herättämään ihmisiä kuolleista alaisikseen. Muita tärkeitä hahmoja ovat hömelö merirosvo Scrum (Stephen Graham), johon Sparrow tutustuu Mustaparran laivalla, Queen Anne's Revengella, lähetyssaarnaaja Philip (Sam Claflin), jota Mustaparta pitää vankinaan Angelican tahdosta, sillä Angelica uskoo, että Mustaparralla olisi Philipin avulla mahdollisuus päästä taivaaseen, sekä merenneito Syrena (Astrid Bergès-Frisbey), joka ei ole yhtä hirviömäinen tapaus kuin muut lajinsa edustajat. Koska Will ja Elizabeth ovat poissa, Philipin ja Syrenan välille on luotu romanssia. Elokuvassa nähdään myös The Rolling Stones -yhtyeen kitaristi Keith Richards Jackin isänä ja Richard Griffiths kummalliseksi tehtynä kuningas Yrjö II:na. Myös Judi Dench tekee lyhyen roolisuorituksen. Vaikka edellisen osan lopussa annettiin vinkkiä siitä, että seuraavassa osassa etsittäisiin Nuoruuden lähdettä, niin tämä ei silti oikein tunnu jatkolta sille, vaan enemmänkin lisäseikkailulta sarjaan. Tämä johtuu lähinnä siitä, että elokuvasta puuttuvat lähes kaikki tutut naamat. Samalla tämä on myös tilaisuus viedä sarjaa uuteen suuntaan. On Stranger Tides tuntuukin välillä raikkaalta muutokselta. Elokuva vie Pirates of the Caribbean -sarjan ensimmäistä kertaa Eurooppaan ja alku tapahtuu Lontoossa. Alkuosio sisältää jo huumoria sekä tyylikkään takaa-ajon ja meno jatkuu aika pitkälti samanlaisena. Synkän At World's Endin jälkeen On Stranger Tides löytää jälleen kepeän tunnelman, mikä toimi hienosti kahdessa ensimmäisessä osassa. Kepeys tekee elokuvasta mielestäni paremman kuin edeltäjästään ja se on oikein viihdyttävä. Kyseessä on sarjan lyhyin teos, minkä myös huomaa, eikä elokuva tunnu koskaan hidastelevan. Seikkailumeininki on vahvasti läsnä ja vauhtia riittää.
Silti elokuva ei ole lähelläkään kahden ensimmäisen elokuvan tasoa. Paikoitellen se tuntuu vain lisäosalta, joka on tehty rahastuksena, mutta onneksi suurimman osan ajasta se tuntuu siltä, että tekijät rakastavat sarjaa. Elokuvan tarina ei ole yhtä vahva kuin kahdessa ensimmäisessä. Leffa käyttää vanhoja kikkoja ja pelaa usein varman päälle. Juttua on yksinkertaistettu todella paljon, eikä mukana ole samaa nokkeluutta ja kekseliäisyyttä. Katsojana ei pääse hämmästelemään paljoa. On Stranger Tides kulkee eteenpäin nopeasti, muttei kiirehdi, mikä on hyvä asia. Ennustus siitä, että joku tappaisi Mustaparran piakkoin, tuntuu jotenkin hölmöltä ja mielestäni parempi syy sille, että hän etsii Nuoruuden lähdettä, olisi yksinkertaisesti se, että hän haluaisi elää ikuisesti. Välillä yliluonnollisuudet tuntuvat todella kummallisilta. Voodoon vielä jotenkin ymmärtää, sillä aiemmin on nähty noituutta, mutta se, että Mustaparran ylimmät alamaiset koostuvat zombeista, tuntuu hieman oudolta, eikä täysin sovi sarjaan. Muutenkin kirottuja miehistöjä on nähty sarjassa jo pari, joten katsojana toivoisi hieman vaihtelua. Merenneidot taas ovat täydellinen lisäys sarjaan ja kohtaus, jossa Mustaparran orjat yrittävät saada merenneitoja kiinni Whitecapinlahdella, on mielestäni leffan paras. Kyseessä ei ole mikään kiva The Little Mermaidin (1989) Ariel, vaan tässä merenneidot syövät ihmisiä.
Monet haukkuvat elokuvan lyttyyn, mutta omasta mielestäni se on hyvä. Ei se ihmeellinen ole, mutta kelpo seikkailupätkänä sen katsoo oikein mielellään. Vaikka tämä on kepeämpi kuin edeltäjänsä, synkkyyttä on mukana toimiva määrä, eikä tämä muutu lastenleffaksi. Huumori toimii, eikä kovin moni vitsi ole huono. Jotkut heitot ovat erittäin nerokkaita, kuten: "Teille on syötetty palturia." "Meidät on siis palturoitu?" mitä seuraa kulmien kohoitus Jackilta ja naurahdus katsojalta. Merellä ei erityisen paljon vietetä aikaa, eikä yhtä ainutta taistelua käydä merellä kahden laivan välillä, kuten kaikissa edeltäjissä. Toimintaa on muuten tarpeeksi ja miekat kolisevat toisiaan vasten useasti. Jännitystä löytyy myös välillä. Lontoon harmaus on tyylikkäässä kontrastissa saaren viidakon vihreyden kanssa. Tuttuja paikkoja, kuten Port Royalia ja Tortugaa ei päästä näkemään, mutta onneksi uudet lokaatiot toimivat. Philipin ja Syrenan välinen romanssi on välillä ihan toimiva, mutta tuntuu suurimmaksi osaksi ajasta irralliselta ja väkisin väännetyltä, eikä sillä ole loppujen lopuksi mitään väliä. Hahmojen on vain tarkoitus korvata Will ja Elizabeth. Elokuvassa hyödynnetään jälleen sitä hauskuutta, että vanhoista vastuksista voi tulla liittolaisia ja onkin kiinnostavaa nähdä Jackin ja Barbossan tekevän yhteistyötä. Kokonaisuutena On Stranger Tides toimii, mutta mitään ihmeellistä ei kannata odottaa.
Sarjan ohjaus on tosiaan vaihtunut Gore Verbinskilta Rob Marshallille, mikä on tavallaan toimiva ratkaisu, sillä näin saadaan tuotua tuoretta visiota sarjaan, mutta toisaalta taas Verbinskin käsissä elokuva voisi olla todella hyvä. Seuraavan elokuvan ohjaa kaksi eri henkilöä, mutta toivon, että Verbinski palaisi sarjaan edes vielä kerran. Käsikirjoituksesta vastaavat Ted Elliott ja Terry Rossio, mutta pohja elokuvan tarinalle tulee Tim Powersin kirjasta "On Stranger Tides" (1987). Tarinaa on kuitenkin muutettu paljon, jotta Pirates of the Caribbeanin hahmot saadaan mukaan sujuvasti. Elokuva on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Visuaaliset tehosteet ovat toimivia. Vaikka mukana on paljon yliluonnollisuutta, elokuvassa ei nähdä samalla tavalla tietokonehahmoja, kuten edellisissä osissa. Ääniefektit ovat myös mainioita. Musiikista vastaa Hans Zimmerin lisäksi meksikolainen duo Rodrigo y Gabriela, jotka tuovat mukaan akustista henkeä. Elokuvan soundtrack poikkeaakin aiemmista elokuvista, mutta siinä on silti tuttu sarjan tunnelma mukana.
Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on mokaotoksia, Blu-ray 3D:n esittelyvideo The Lion King -elokuvan (1994) Timonin ja Pumban kanssa, sekä muutama "LEGO Pirates of the Caribbean" -lyhytpätkä.
Yhteenveto: Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides on edeltäjäänsä viihdyttävämpi teos, muttei saavuta kahden ensimmäisen elokuvan hienoutta. Se pelaa useasti varman päälle, eikä uskalla hirveästi luoda uutta. Jotkut yliluonnolliset asiat menevät oudon puolelle, mutta merenneidot ovat hieno lisäys sarjaan. Yhtä nokkelaa ja kekseliästä meininkiä ei ole mukana, vaikka monet vitsit naurattavatkin hölmöllä älykkyydellään. Seikkailun tunne on vahvasti läsnä, mikä on hienoa ja tämä on jälleen kepeä osa. Toimintaa on sopiva määrä mukana, kuten myös jännitystä. Romanssi on hieman väkisin tungettu mukaan. Johnny Depp on yhä hyvä pääosassa, mutta hahmossa ei ole oikein mitään uutta. Barbossaa taas on toimivasti muutettu. Mustaparta on menevä pahis. Jos pidät Pirates of the Caribbeaneista, niin vilkaise myös On Stranger Tides. Nyt olen valmis Dead Men Tell No Talesiin ja toivon, että siinä saavutettaisiin taas jotain todella hyvää. Siinä nähdään jälleen Will Turner ja mielenkiinnolla odotan, mikä hänen osansa tulee olemaan ja miten tarina jatkuu...
Kirjoittanut: Joonatan, 24.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides, 2011, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Moving Picture Company
Ohjaus: Gore Verbinski Pääosissa: Johnny Depp, Orlando Bloom, Keira Knightley, Geoffrey Rush, Bill Nighy, Tom Hollander, Kevin McNally, Chow Yun-Fat, Naomie Harris, Stellan Skarsgård, Jack Davenport, Lee Arenberg, Mackenzie Crook, David Schofield, Jonathan Pryce ja Keith Richards Genre: seikkailu, fantasia, toiminta Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia Ikäraja: 12
Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) oli suuri hitti ja sille päätettiin tehdä saman tien kaksi jatko-osaa. Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu (Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest) ilmestyi vuonna 2006 ja Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla, vuotta myöhemmin. Tarina jätettiin edellisessä osassa pahasti kesken, joten monet ihmiset halusivat innolla nähdä, miten tarina jatkuu. Ja niin halusin minäkin, mutta valitettavasti minulla ei ollut ikää lähteä leffateatteriin katsomaan sitä. Jouluna 2007 sain kuitenkin lahjaksi Pirates of the Caribbean -trilogiapaketin (siihen aikaan ei tainnut olla tietoa, että sarja jatkuisi vielä) ja katsoin koko sarjan läpi. Olen katsonut leffan useasti uudestaan. Nyt kun sarja on saamassa lisäyksen elokuvalla Pirates of the Caribbean: Salazar's Revenge (Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales - 2017), oli aika käydä koko aiempi sarja läpi ja arvostella se.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous ja Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu! Itä-Intian kauppakomppania ottaa vallan Lentävällä hollantilaisella ja merirosvojen yhdistys, Brethrenin oikeus, päättää kokoontua vapauttamaan Kalypso-jumalan ihmiskehostaan. Valitettavasti yksi tarvittavista merirosvoista, kapteeni Jack Sparrow, on yhä vankina Davy Jonesin loukussa. Hänen vanha miehistönsä lähtee henkiinherätetyn Barbossan johtamana hakemaan Jackia takaisin maailman laidalta. Johnny Deppin näyttelemä kapteeni Jack Sparrow on muuttunut hieman pöpiksi Davy Jonesin loukussa. Hän näkee hallusinaatioina itsensä moninkertaisesti, luoden kuvitelman Jack Sparrow -miehistöstä. Sparrow ei pääse samalla lailla esille kuin kahdessa edellisessä osassa, vaan jää hieman taka-alalle useaan otteeseen. Hän ei ole erityisen innoissaan merirosvojen kokoontumisesta, etenkin koska hän on suututtanut lähes kaikki Brethrenin oikeuden jäsenistä. Depp on edelleen sama vanha veijari, jonka elekieli ja ilmehdintä ovat tarkkaan mietittyjä. Sparrow tuo tarvittavaa huumoria mukaan, sillä muuten elokuva on erikoisen synkkä. Will Turnerin (Orlando Bloom) ja Elizabeth Swannin (Keira Knightley) suhde rakoilee, sillä Elizabeth ei suostu kertomaan, että hän jätti Jackin Kraken-hirviön vietäväksi ja Will ei suostu kertomaan, että hän aikoo pelastaa isänsä Davy Jonesin miehistöstä. Niiden takia pari ei suostu keskustelemaan kunnolla ja alkavat etääntyä. Heidät myös viedään eri paikkoihin, jolloin heidän täytyy selvitä enemmän itsekseen. Elizabethista on yritetty tehdä enemmän johtavaa sankarihahmoa, mikä voisi muuten sopia hahmolle, jos häntä ei esittäisi Keira Knightley. Knightley ei ole kovin uskottava roolissaan ja hän tuntuu todella teennäiseltä läpi elokuvan. Orlando Bloom on ihan hyvä, mutta Willista on todella vaikea pitää tässä leffassa. On mielenkiintoista nähdä, kuinka hahmo on jatkanut muuttumistaan ja katsojana ymmärtää, miksi hän haluaa pelastaa isänsä, mutta kun Will tekee kaiken kääntymällä vanhoja liittolaisiaan vastaan, ei hän erityisemmin tunnu hyvikseltä. Mustan helmen kirouksen pahis, eli Geoffrey Rushin näyttelemä kapteeni Barbossa herätettiin edellisen osan lopussa henkiin. Tässä hän ei ole pahis, vaan johtaa pelastusryhmää, sekä yrittää toimia Mustan helmen kapteenina, vaikka laiva kuuluukin Jackille. Onkin hauska seurata, miten Sparrow ja Barbossa yrittävät kumpikin toimia kapteenina, mistä on tehty jonkinlaista kilpailua. Tässä Barbossa on pidettävä hahmo ja on hieno ratkaisu, että alkuperäisen teoksen päävastuksesta on tehty hyvis. Rush on erinomainen hieman ronskimpana piraattina ja hän on uskottava johtaja.
Mustan helmen tuttu miehistö on tietenkin mukana. Gibbs (Kevin McNally) on sama Jackin uskollinen toveri, Cotton (David Bailie) pyörii mukana puhuvan papukaijansa kanssa ja pieni Marty (Martin Klebba) hauskuuttaa itseään kookkaamman aseen kanssa. Pintel (Lee Arenberg) ja Ragetti (Mackenzie Crook) ovat myös mukana ja he toimivat elokuvan vitsikaksikkona. Heistä on yritetty tehdä entistä enemmän muka-hauskoja ja siinä on lähes epäonnistuttu. Vaikka kaksikolla on joitain hauskoja kohtia, ovat he lähinnä ärsyttäviä ja tuntuvat paikoitellen vain pitkittävän elokuvaa "hassuttelullaan". Davy Jones -pahis (Bill Nighy) on oma julma itsensä, mutta hän näyttää enemmän tunteita, hänen sydämensä ollessa vartioituna hänen laivallaan, Lentävällä hollantilaisella. Hän kokee olevansa orja, sillä Itä-Intian kauppakomppania kiristää häntä toimimaan alaisuudessaan. Tämä ei kuitenkaan käy Davy Jonesille, joka haluaa olla meren hallitsija. Nighy on edelleen todella hyvä roolissaan, mutta hahmo tuntuu jäävän usein taka-alalle. Elokuvassa käy nopeasti selväksi, että Tom Hollanderin näyttelemä Itä-Intian kauppakomppanian johtaja lordi Beckett on se todellinen paha. Beckett ohjailee tuosta vain muita hahmoja, minkä lisäksi hän on valmis tekemään sopimuksia vihollistensa kanssa, jos hyötyy niistä itse. Beckettin julmuus tulee eri tavalla esille kuin Davy Jonesin, mikä on hienoa, jos leffassa on kaksi pahista. Hahmo on myös oudon rauhallinen kaiken aikaa, mikä tekee hänet katsojan silmissä itsevarmaksi. Hollander on yhä loistava epämiellyttävänä Beckettina. Uutena hahmona esitellään Chow Yun-Fatin näyttelemä Sao Feng, jonka karttoja Barbossa tarvitsee päästäkseen maailman laidalle. Sao Feng näyttää aasialaista puolta merirosvoudesta. Hän on yksi Brethrenin oikeuden jäsenistä, mihin häntä tarvitaan myös. Sao Feng on todella arvokas hahmo, eikä hän anna muiden ohjailla itseään. Hänkään ei ole kovin pidettävä tapaus. Edellisessä osassa Naomie Harrisin esittämä Tia Dalma tuntui olevan lähinnä pelkkä noita-akka, mutta tässä hänestä on tehty jotain enemmän. Harmi vain, ettei se tunnu toimivan. Harris on mielestäni muuten todella mainio näyttelijä, mutta tässä leffassa hän ei tunnu tietävän, mitä tekee. Tia Dalma on usein erittäin dramaattinen ja hän ilmestyy monesti paikalle vain selittämään jotain mystistä. Harris vetää roolin todella heikosti, eikä ole yhtään uskottava. Olisi ollut parempi, jos hänen hahmonsa olisi pidetty mystisenä noitana, kuten edellisessä osassa. Willin isä, Saappaanraksi Bill (Stellan Skarsgård) on alkanut muuttua osaksi laivaa. Hänen muistinsa on alkanut hämärtyä, eikä hän enää tiedä kunnolla, kuka hän on. Hahmon ruutuaika ei ole kovin suuri, mutta hän on silti merkittävä osa tarinaa ja Skarsgård on jälleen mainio roolissaan. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. lordi Beckettin uskollinen ja julma palvelija Mercer (David Schofield), Elizabethin isä, kuvernööri Swann (Jonathan Pryce) ja kunniansa takaisin ottanut James Norrington (Jack Davenport). Ensimmäisestä osasta tutut hölmöt vartijat Mullroy (Angus Barnett) ja Murtogg (Giles New) tekevät hauskan paluun sarjaan.
Kuten Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluu (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi- 1983), Paluu tulevaisuuteen osa III (Back to the Future Part III - 1990) ja The Matrix Revolutions (2003), myös tämä sarjan kolmas osa alkaa sillä, että joku päähenkilöistä täytyy pelastaa jostain. Se nyt ei ole kummoinen paljastus, että kyllä se Sparrow saadaan pelastettua, sillä hän on muutenkin julisteissa isoimpana. Paikoitellen pelastusoperaatio tuntuu vievän hieman liian kauan aikaa, sillä sen ratkaisu on arvattavissa jo ennen leffan näkemistä. Alussa esitellään vihdoin muutamaan otteeseen aiemmin mainittu Singapore, mutta paikka ei olekaan valitettavasti yhtä hieno kuin on voinut päässään kuvitella. Sieltä saadaan kartta, jonka avulla voi päästä maailman laidalle ja pudottautua siitä Davy Jonesin loukkuun. Tämä on vielä se helppo osio, sillä poiskin pitäisi päästä. Edellisen elokuvan loppu viittasi siihen, että Jack halutaan takaisin, koska miehistö tajuaa ikävöivänsä häntä, mutta tässä syyt ovat muuttuneet.
Mukaan on tungettu Brethrenin oikeus, jonka tarkoituksena on tosiaan vapauttaa Kalypso-niminen meren jumala, joka on aiemmin vangittu ihmismuotoon. Jos toinen osa vei Pirates of the Caribbeanin maailmaa enemmän fantasia suuntaan, niin tässä realismista ollaan luovuttu lähes kokonaan. Täysin se ei minua haittaa, mutta jotain rajaa olisi silti voinut olla ja koko jumalolento tuntuu vain liian... liialta. Elokuvassa on muutenkin liian monta juttua päällekäin. Jack täytyy pelastaa, Brethrenin oikeus täytyy saada koottua, Kalypso täytyy saada vapautettua, Davy Jones pitää tappaa ja lordi Beckett pitää voittaa. Sen lisäksi eri ihmiset tekevät sopimuksia toistensa kanssa. Will yrittää saada isänsä vapaaksi. Elizabeth päätyy tapahtumaketjun kautta johtoasemaan. Davy Jones yrittää päästä lordi Beckettin vallan alta pois. Lordi Beckett yrittää pitää Davy Jonesin kurissa samalla, kun hän yrittää pyyhkiä merirosvot pois maailmasta. Maailman laidalla -leffaan on tungettu jotain liikaa. Siitä on haluttu tehdä monipuolinen ja monimutkainen, mutta lopputulos on hieman sekava. Pääasiassa minua tosiaan häiritsee Kalypso. Brethrenin oikeuden olisi voinut koota ihan vain siksi, että Karibian piraatit tarvitsevat apua voittaakseen. Muita merirosvoja ympäri maailman esitellään hieman, mutta he ovat loppujen lopuksi täysin tarpeettomia. Jossain kohtaa katsojana kysyy, mihin ne kaikki muut piraatit lähtivät ja jossain kohtaa on pakko vain miettiä, miksi he olivat mukana loppuun asti? Elokuva on myös liian pitkä. Pituuden tietenkin ymmärtää siitä, että siinä on niin paljon asioita, jotka pitää selvittää, että kaikelle pitää antaa aikaa. Sitä kyllä arvostan, että leffa ei kiirehdi tai ratko asioita liian helposti. On myös pakko nostaa hattua siitä, että elokuva kuitenkin saa käsiteltyä kaikki asiansa loppuun asti. Kaksi edellistä elokuvaa kestivät noin kaksi ja puoli tuntia, ja niissä aika oli saatu käytettyä hienosti hyväksi, jolloin leffat tuntuivat lyhyemmiltä. Maailman laidalla kestää lähes kolme tuntia ja sen myös huomaa. Elokuva tuntuu kestävän jopa kauemmin, sillä monet asiat käydään läpi todella pitkästi. Kun Jack on saatu takaisin, elokuvaa on kestänyt jo tunti ja koko alkuosuuden olisi voinut tiivistää kolmeen varttiin. Maailman laidalla toimisi hienommin, jos se olisi vaikka parikymmentä minuuttia lyhyempi ja koko Kalypso-jutun olisi poistanut tarinasta. Tekijät ovat menneet linjalla "isompi parempi" ja leffa pyrkiikin olemaan paljon eeppisempi kuin tarvitsisi. Eeppisyyttä ei myöskään hyödynnetä kovin kummoisesti. Lopussa sekä hyviksillä että pahiksilla on useita laivoja käytössään, mutta taistelu käydään vain Mustan helmen ja Lentävän hollantilaisen välillä.
Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla on myös paljon synkempi elokuva kuin kaksi edeltäjäänsä. Elokuva alkaa vaikuttavalla kohtauksella, jossa Itä-Intian kauppakomppania hirttää merirosvoja - jopa lapsia. Onhan se ymmärrettävää, että tämä on synkempi pätkä, sillä panokset ovat kovemmat ja ilmapiiri on haluttu uhkaavaksi. Välillä uhkaavuus välittyy hienosti katsojille ja siinä kohtaa, kun Mustan helmen miehistö tuijottaa Itä-Intian kauppakomppanian tappamaa Krakenia, tajuten, että noin vain Mustan helmen upottanut otus on voitettu, niin he ymmärtävät myös, että nyt on pakko tehdä kaikki, jotta voi voittaa. Tässä on vieläkin selkeämmin esillä se, mistä pidin kahdessa edellisessä osassa, eli hahmot tekevät asioita lähinnä itsensä eteen ja vanhoista liittolaisista voi tulla vastuksia, siinä missä vanhoista vastustajista tulee liittolaisia. Willin petturuus ärsyttää, mutta sen myös tavallaan ymmärtää. Onneksi hahmot kuitenkin alkavat tajuamaan, että voitto syntyy vain yhteistyöllä. Itselläni nousivat kylmät väreet, kun hahmot valmistautuvat viimeiseen taisteluun ja oikea henki alkaa löytyä.
Elokuvasta löytyy hienoja juttuja ja onhan se lopputaistelu upea. Muita laivoja ei tarvita ollenkaan, sillä kahden laivan ja miehistön välinen kamppailu on jo tarpeeksi eeppistä. Taistelu on pitkä, mutta se ei tunnu siltä, koska se kulkee onnistuneella tavalla eteenpäin ja viihdyttää mainiosti. Siinä on mukana Pirates of the Caribbeanin seikkailuhenkeä, joka tuntuu puuttuvan leffasta muuten. Kaksi edellistä elokuvaa kuuluvat mielestäni seikkailuleffojen parhaimmistoon ja niissä tunnelma oli tehty erinomaisen onnistuneesti. Tässä kuitenkin se, mistä eniten pidän sarjassa, tuntuu puuttuvan, mikä on sääli. Kepeyttä olisi voinut lisätä selkeästi. Huumoria on mukana ja vitsejä on sekä hyviä että huonoja. Osa vitseistä - etenkin Pintelin ja Ragetin kohellukset - tuntuvat väkisin väännetyiltä. Onneksi Jack Sparrow hauskuuttaa yhä ja tuo synkkiinkin hetkiin hieman valoa. Ja onneksi Willin ja Elizabethin parisuhdekiemurat alkavat pikkuhiljaa avautua ja lempi lähtee pieneen roihuun. Kokonaisuutena Maailman laidalla on hyvä, mutta tason lasku on selkeä kahden hienon leffan jälkeen. Heikot hetket menevät siinä samalla, kun mukana on paljon onnistuneita juttuja.
Elokuvan on ohjannut kahden edellisen osan tapaan Gore Verbinski ja käsikirjoituksesta vastaavat yhä Ted Elliott ja Terry Rossio. Välillä tuntuu siltä, että kolmikko keskittyi todella paljon Kuolleen miehen kirstun suunnitteluun, jolloin Maailman laidalla tehtiin hieman kiireessä. Jos suunnitteluvaiheessa olisi mietitty lisää ja elokuvan ilmestyminen olisi siirretty alkuvuoteen 2008, niin kyseessä voisi olla tosi hyvä elokuva. Kuvaus on onnistunutta, mutta leikkauspöydällä olisi voitu tehdä tiivistämistä. Lavasteet, puvustukset ja maskeeraukset ovat jälleen hoidettu näyttävästi. Visuaaliset tehosteet ovat hienoja läpi elokuvan. Vain jättimäinen Kalypso näyttää hölmöltä, eikä oikein tunnu kuuluvan mukaan - kuten ei koko jumalhahmo ylipäätään. Ääniefektit ovat myös mainioita. Hans Zimmerin sävellykset ovat jälleen todella hyvät, mutta elokuva on myös musiikkiensa puolesta heikoin osa tähän mennessä. Musiikilla on korostettu eeppisyyttä ja tuttu teemamusiikki raikuu useaan otteeseen. Silti kokonaisena soundtrack ei ole yhtä mainio. Yksi suosikeistani musiikin osalta on alun kohtauksen hoilaaminen, kun merirosvot alkavat laulaa matkallaan hirsipuuhun. He osoittavat, etteivät alistu, vaan nousevat pahaa vastaan.
Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on vain mokaotoksia.
Yhteenveto:Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla on hyvä elokuva, mutta tason pudotus on selkeä kahteen edeltäjään verrattuna. Se on liian pitkä elokuva ja siihen on tungettu mukaan liikaa, minkä takia se ei toimi kovin hienosti. Kalypso-jutun olisi voinut pudottaa kokonaan pois. Brethrenin oikeus on sinänsä mielenkiintoinen, sillä pääsee näkemään muita merirosvokulttuureja, mutta eivätpä muut piraatit paljoa tässä tee. Elokuva on synkempi, mikä tavallaan toimii, mutta samalla siitä tuntuu puuttuvan oikea sarjan henki ja sielu. Kepeyttä olisi voinut lisätä, vaikka vitsejä onkin. Jack Sparrow'n kohellusta jaksaa katsoa aina, mutta Pintel ja Ragetti lähinnä ärsyttävät. Elokuva kulkee hitaasti eteenpäin, mutta onneksi mukana on hieno lopputaistelu, joka tuo oikeaa tunnelmaa takaisin. Leffa yrittää välillä olla turhan eeppinen väärällä tavalla, mutta onnistuessaan eeppisyys on hienoa, kuten lopputaistossa. Tuntuu siltä, että Maailman laidalla tehtiin kiireessä, eikä kokonaisuutta oltu suunniteltu tarpeeksi. Jos pidit edellisistä osista, niin katso myös tämä, mutta varoitan, ettei se ole yhtä hyvä kuin edeltäjänsä. Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla oli tarkoitus olla trilogian päätös, mutta niinpä vain muutama vuosi myöhemmin ilmestyi Pirates of the Caribbean: Vierailla vesillä (Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides - 2011) ja pian ilmestyy viides leffa. Lopputekstien jälkeen tulee vielä lyhyt kohtaus, joten ei kannata pistää elokuvaa pois, ennen kuin se on varmasti päättynyt.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.moviereviews.com
Pirates of the Caribbean: At World's End, 2007, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Second Mate Productions
Ohjaus: Gore Verbinski Pääosissa: Johnny Depp, Orlando Bloom, Keira Knightley, Bill Nighy, Stellan Skarsgård, Kevin McNally, Tom Hollander, Jack Davenport, Lee Arenberg, Mackenzie Crook, Jonathan Pryce, Naomie Harris ja David Schofield Genre: seikkailu, fantasia, toiminta Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia Ikäraja: 12
Huonosti menestyväksi seikkailukohellukseksi ennustettu Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) olikin iso hitti, joka sai katsojat ja kriitikot haluamaan lisää. Huvipuistolaitteeseen perustuvalle merirosvoleffalle tehtiinkin saman tien kaksi jatko-osaa. Ensimmäisenä ilmestyisi Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu ja seuraavana vuonna Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla (Pirates of the Caribbean: At World's End - 2007), ja niiden tarinat liittyisivät vahvasti toisiinsa. Kuolleen miehen kirstu sai ensi-iltansa kesällä 2006 ja oli jälleen suuri menestys, vaikka kriitikot eivät siitä yhtä paljon pitäneetkään. Elokuva voitti Oscar-palkinnon efekteistään ja oli ehdolla kolmesta muustakin kategoriasta ja Golden Globeseissa Johnny Depp oli jälleen ehdolla parhaan miespääosan tittelistä. Itse näin elokuvan muistaakseni vuoden 2006 lopulla vuokralta ja olin tietty innoissani, sillä Mustan helmen kirous oli mielestäni aivan mahtava. Olen nähnyt Dead Man's Chestin useasti uudestaan ja nyt kun sarja on saamassa viidennen elokuvansa, Pirates of the Caribbean: Salazar's Revenge (Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales - 2017), oli taas aika katsoa sarja läpi ja arvostella se.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous!
Kapteeni Jack Sparrow on velkaa pahamaineiselle Davy Jonesille, joka lähettää merihirviö Krakenin Sparrow'n perään velan hoitamiseksi. Jackin pysyessä pakomatkalla, Itä-Intian kauppakomppanian johtaja lordi Beckett lähettää Will Turnerin etsimään Jackia, sillä hänellä on jotain, minkä Beckett haluaa. Saatuaan rakkaan Musta helmi -laivansa takaisin, kapteeni Jack Sparrow (Johnny Depp) on vihdoin taas kapteeni. Sparrow on edelleen sama rommia rakastava erikoinen heppu, joka puhuu kummallisilla lauserakenteilla ja kävelee huojuvasti. Hän osoittautuu olevansa myös pelkuri, kuullessaan, että Davy Jones on hänen perässään. Sparrow tuntuu välittävän vain itsestään ja yrittää kaikkensa, jotta pysyisi hengissä. Depp on edelleen täydellinen roolissa. Hänen ilmeensä ja eleensä ovat upeasti mietittyjä. Sparrow pääsee jälleen naurattamaan useaan otteeseen, mutta hän pääsee myös näyttämään sankaripuoltaan. Orlando Bloomin näyttelemä Will Turner ja Keira Knightleyn esittämä Elizabeth Swann vangitaan Jackin auttamisesta, mihin edellinen elokuva päättyi. Jotta he pääsisivät vapaaksi, lordi Beckett tekee Willin kanssa sopimuksen. Elizabeth on alkupuoliskon vankina, mutta pääsee onneksi myös toimintaan mukaan loppupuolella. Valitettavasti loppupuoliskolla tulee esille, ettei Knightley ole kummoinen näyttelijä ja muutamaan otteeseen hän vain lähinnä ärsyttää. Bloom on ihan hyvä roolissaan ja onkin hienoa nähdä, miten Will on kehittynyt ensimmäisen osan alusta. Will tekee kaikkensa pelastaakseen rakkaansa - kävisi jopa vanhan "ystävänsä" Jackin kimppuun, jos on pakko. Mustan helmen miehistössä nähdään tuttuja naamoja ensimmäisestä osasta. Päällikkö Gibbs (Kevin McNally) on Jackin luottohenkilö, joka on järkevämpi kuin kapteeni Sparrow, mutta jolta löytyy merirosvopiirteitä. Mykkä Cotton (David Bailie) ja hänen papukaijansa eivät paljoa tee, mutta ovat kuitenkin näyttämässä itsensä usein. Edellisessä osassa nimettömäksi jäänyt lyhyt Marty (Martin Klebba) on isommassa roolissa ja pääsee tekemäänkin jotain. Zoe Saldanan näyttelemä Anamaria on mystisesti kadonnut, sillä Saldana ei halunnut jatkaa sarjan parissa. Mukana on uusiakin hahmoja, mutta jos katsoo paljon elokuvia, voi arvata, että nimettömät sivutyypit tuppaavat olemaan taistelukohtausten uhreja.
Lordi Cutler Beckettia näyttelee Tom Hollander. Lordi Beckett johtaa Itä-Intian kauppakomppaniaa, ja esittää olevansa lakia ja järjestystä kunnioittava mies, joka yrittää pyyhkiä merirosvot pois maailmasta, mutta todellisuudessa hän pyrkii itsekin ajamaan omaa etuaan, eikä ole yhtään sen parempi kuin piraatitkaan. Hyvin nopeasti huomaa, että Beckett on myös pahis, mutta hän toimii taustalla ja pistää muut tekemään asioita puolestaan. Hahmo on inhottava, eikä hänestä voi pitää yhtään ja Hollander suoriutuu osastaan mainiosti. Elokuvan pääpahis on Lentävä hollantilainen -laivan kapteeni Davy Jones, jota esittää Bill Nighy. Koko Lentävän hollantilaisen päällä tuntuu olevan kirous, sillä koko miehistö näyttää ihmisten ja merenelävien risteytykseltä. Mukana on esimerkiksi tyyppi, jonka pää on kuin vasarahailla ja useilla on merirokkoa kasvoissaan. Davy Jonesin pää muistuttaa hieman mustekalaa, sillä hänellä on lonkeroita parran tilalla. Hänen toinen kätensä on ravun saksi ja toinen lonkero. Davy Jones vaikuttaa puhtaalta pahuudelta, sillä hänen miehistönsä ovat orjia, joiden täytyy palvella häntä vuosikymmeniä. Kuitenkin vähitellen käy selväksi, että Davy Jones on jokseenkin traaginen tapaus ja hänen suuri rakkautensa petti hänet, tehden hänestä hirviömäisen ja pahan. Paikoitellen hahmoa käy hieman sääliksi. Bill Nighylla on erittäin omaperäinen ääni ja tapa puhua, ja ne korostuvat roolissa. Nighylla on teatteritausta ja sen myös huomaa, sillä hänen esiintymisessään on paljon teatraalisuutta. Se ei kuitenkaan haittaa, vaan tekee hahmosta loistavan. Tässä leffassa nähdään edellisessä osassa mainittu Will Turnerin isä, William Turner vanhempi, eli Saappaanraksi Bill, jota näyttelee mainio Stellan Skarsgård. Bill kuuluu Davy Jonesin miehistöön ja hänkin on alkanut muuttua "merimäisemmäksi". Billilla on kasvoissaan kiinni meritähti ja hänen ihonsa on kelmeä ja vetinen. Billia käy sääliksi ja hänestäkin löytyy traagisuutta. Skarsgård on oiva valinta rooliin. Elokuvassa nähdään myös ensimmäisestä osasta tuttuja hahmoja, kuten merirosvokaksikko Pintel (Lee Arenberg) ja Ragetti (Mackenzie Crook), jotka pakenivat vankilasta ja päätyvät Mustan helmen miehistöön, Elizabethin isä kuvernööri Swann (Jonathan Pryce), joka ei ole enää yhtä arvokas tapaus, sekä entinen kommodori James Norrington (Jack Davenport), joka on menettänyt työnsä ja kaiken arvokkuutensa, jolloin hänestä on tullut juoppo. Uusia hahmoja ovat mm. lordi Beckettin uskollinen alamainen, julma Mercer (David Schofield) ja mysteerinen Tia Dalma (Naomie Harris).
Will ja Elizabeth ovat menossa naimisiin, kun lordi Beckett vangitsee heidät Jackin auttamisesta. Beckett haluaa Jackin kompassin, jonka toimintaperiaate selitetään vihdoin. Kompassi osoittaa kohti sitä, mitä sen käyttäjä eniten haluaa. Lordi Beckett haluaa nimittäin kirstun, joka sisältää Davy Jonesin uloskaivetun sydämen. Myös Jack on sydämen perässä, sillä hän uskoo voivansa kiristää sen avulla Davy Jonesia luopumaan velasta. Aikoinaan Davy Jones pelasti Mustan helmen Jackille merenpohjasta ja nyt Jones haluaa Jackin palvelevan Lentävällä hollantilaisella tai hän lähettää merihirviönsä Krakenin hakemaan Jackin ja viemään hänet ikuisiksi ajoiksi loukkuunsa. Tämän lisäksi Will haluaa sydämen, jotta voisi kiristää sen avulla saadakseen isänsä takaisin ja James Norrington kokee voivansa saada elämänsä sen avulla takaisin. Kirstu, joka sydämen sisältää, on siis haluttu juttu. Vaikka sydämen käytölle löytyy useita eri tarkoituksia, ei juoni ole liian monimutkainen ja monipuolisuus tuo siihen oman hienon lisäyksensä. Käyttötarkoitukset ovat loogisia ja niiden avulla tuttu porukka saadaan jälleen yhteen. Ensimmäisessä osassa pidin paljon siitä, että hahmot ajavat omaa etuaan ja käyttävät muita voittaakseen, ja tässä sitä jatketaan mallikkaasti. Vanhoista liittolaisista voi tulla vastuksia ja vanhoista vastuksista uusia liittolaisia. Omasta mielestäni Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu on aivan mahtava jatko-osa ja siitä löytyy samanlaista seikkailuhenkeä kuin ensimmäisestä osasta. Ihan yhtä upea teos ei ole kyseessä, mutta loistava leffa on kuitenkin. Sen tarina pohjautuu enemmän fantasiaan, mutta se ei haittaa, sillä epärealistiset asiat toimivat hienosti. Davy Jones ja hänen miehistönsä tulevat mukaan vasta hieman ennen puolta väliä, mitä ennen nähdään todella viihdyttävä pätkä kannibaalisaarella. Kannibaalit tuovat oman lisäyksensä ja vaikka paikoitellen tuntuukin karulta, kun tietää, että saaren asukkaat syövät ihmisiä ja tekevät asioita luista, niin samalla osio on äärimmäisen huvittava. Elokuvassa saa nauraa ja paljon. Jackin hölmöily on tietty jälleen nokkelaa ja nerokasta, minkä lisäksi Pintel ja Ragetti tarjoavat muutamat hörähdykset. Karmivuutta on lisätty ja esimerkiksi synkät kohtaukset Lentävällä hollantilaisella voivat olla jokseenkin piinaavia. Myös merihirviö Krakenin mukana olo tuo paljon jännitystä mukaan, kuten myös toimintaa.
Elokuvassa ei kovin montaa taistelukohtausta ole ja kun on, niin ne ovat todella hienoja. Taisto Krakenia vastaan on upea, mutta kaikkein paras taisto käydään miekoin... pyörivässä vesimyllyssä. Siinä Jack, Will ja Norrington taistelevat toisiaan vastaan, liikkuen paikasta toiseen ja päätyvät puiseen vesimyllyyn, joka irtoaa pidikkeistään ja lähtee liikkeelle. Katsojana saa hämmästellä tekijöiden luovuutta ja kekseliäisyyttä. Tämä on mielestäni yksi parhaista miekkailukohtauksista koskaan. Tunnelma on saatu onnistuneesti tehtyä, mikä on tärkeä asia elokuville. Edellisen osan tapaan tähänkin on saatu mukaan paljon yksityiskohtia. Kahden ja puolen tunnin elokuvaksi Kuolleen miehen kirstu ei tunnu koskaan tylsältä ja pitää otteessaan heti alusta aina loppuun asti. Katsojana haluaa nähdä heti lisää, etenkin kun tarina jätetään pahasti kesken.
Maailmaa laajennetaan elokuvassa mainiosti. Itä-Intian kauppakomppania mainittiin edellisessä osassa ja tässä esitellään sen mahti. Kauppakomppania leviää minne tahansa ja toimii väärinkin saavuttaakseen sen, mitä haluaa. Leffassa selitetään kompassin lisäksi muitakin asioita ensimmäisestä osasta, mikä tuo lisäsyvyyttä hienosti. Lentävän hollantilaisen maailma on erittäin mielenkiintoinen. Katsojana miettii, kauanko miehistö on jo joutunut palvelemaan Davy Jonesia ja kauan he joutuvat vielä tekemään sitä. Saappaanraksi Bill on ollut vähän aikaa laivalla ja hänessä on paljon enemmän ihmistä näkyvissä kuin muissa. Jotkut hahmot ovat enemmän mereneläviä kuin ihmisiä. Ja kun laivalla on ollut tarpeeksi kauan, alkaa muuttua osaksi laivaa - kirjaimellisesti. Ratkaisujen lisäksi elokuva herättää myös uusia kysymyksiä ja avaa mahdollisuuksia uusille seikkailuille. Singaporeen viitataan jälleen, mutta se tulee kunnolla mukaan tarinaan vasta seuraavassa osassa.
Ohjaajana jatkaa Gore Verbinski, joka selvästi tietää, mitä tekee. Hänen visionsa Karibianmeren piraattiseikkailuille on selkeä ja huikea, minkä lisäksi hän taitaa tunnelman luomisen taidon. Käsikirjoituksesta vastaavat jälleen Ted Elliott ja Terry Rossio, jotka ovat olleet erittäin kekseliäitä nokkelien kohtausten ja dialogin luomisessa. Kuvaus on onnistunutta, kuten myös leikkaus. Todella hyvän rytmityksen takia leffa tuntuu kestävän vähemmän aikaa kuin todellisuudessa kestääkään. Lavasteet ja puvustukset ovat jälleen huikeita, kuten myös maskeeraus. Visuaaliset tehosteet ovat säilyneet hyvin vuosien varrella, vaikka muutamissa kuvissa Kraken näyttää hieman liian digitaaliselta. Ääniefektit ovat erinomaisia. Hans Zimmer toimii yksin säveltäjänä ja hän on tehnyt upeaa työtä musiikkien parissa. Tuttu tunnusjumputus on mukana, minkä lisäksi Davy Jonesin ja Krakenin teemat ovat hienoja. Krakenin teemamusiikin eeppisyys on juuri oikealla tasolla - ei liian mahtaileva, eikä liian vähäinen.
Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on peli "Liar's Dice", jota Lentävän hollantilaisen miehistö pelaa elokuvassa, sekä muutama tekijöiden huomioima kohtaus elokuvasta.
Yhteenveto: Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu on erinomainen elokuva ja loistava jatko-osa ensimmäiselle leffalle, vaikkei yhtä hyvä olekaan. Sen seikkailuhenki on saatu luotua upeasti ja siinä on mahtava tunnelma alusta loppuun. Elokuva ei tunnu kestävän edes kahta ja puolta tuntia, sillä se on niin viihdyttävä. Näyttelijänsuoritukset ovat pääasiassa hyviä, vaikka Keira Knightley loppupuoliskolla hieman ärsyttääkin. Johnny Depp on pääosassa yhä täydellinen. Karmivuutta tuodaan Davy Jonesin ja hänen miehistönsä kautta onnistuneesti. Syyt, miksi hänen sydämensä kiinnostaa niin monia, ovat toimivia ja loogisia, ja onkin hienoa, miten sydämestä kisaillaan elokuvan aikana. Kovin montaa taistelukohtausta ei ole mukana, mutta vesimyllykohta on yksi parhaista miekkataistoista koskaan. Kekseliäisyyttä on mukana paljon, kuten myös nokkeluutta - sekä kohtauksissa että dialogissa. Ohjaaja Verbinski tuntuu todella tietävän, mitä haluaa ja on siirtänyt visionsa hienosti elokuvaksi. Visuaalisesti elokuva on pääasiassa tyylikäs, mutta Kraken näyttää joissain kuvissa liian digitaaliselta. Hans Zimmerin säveltämä musiikki on erinomaista. Jos pidit ensimmäisestä osasta, katso myös Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu. Se ei ole ihan yhtä hyvä, mutta loistava kuitenkin. Tarina jätetään selkeästi auki ja Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla jatkaakin siitä, mihin tämä päättyy... Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten ei kannata pistää elokuvaa pois, ennen kuin se on varmasti päättynyt!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pirates.wikia.com
Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest, 2006, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Second Mate Productions
