Arvostelu: Tron: Ares (2025)

TRON: ARES

Ohjaus: Joachim Rønning

Pääosissa: Jared Leto, Greta Lee, Evan Peters, Jodie Turner-Smith, Arturo Castro, Gillian Anderson, Hasan Minhaj, Sarah Desjardins, Selene Yun, Cameron Monaghan ja Jeff Bridges

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Disneyn scifielokuva Tron (1982) oli pienimuotoinen hitti, josta muodostui myöhemmin kulttiklassikko. Lähes 30 vuotta myöhemmin Disney päätti kokeilla uudestaan onneaan elokuvasarjan kanssa, mutta vaikka Tron: Perintö (Tron: Legacy - 2010) menestyi hyvin, kolmannen leffan teko osoittautui  haasteeksi. Alun perin Tron: Perinnön ohjaaja Joseph Kosinskin ja käsikirjoittajakaksikko Edward Kitsiksen ja Adam Horowitzin oli tarkoitus työstää suora jatko-osa, joka kulki työnimellä "Tron: Ascension", mutta Kitsis ja Horowitz jättivät projektin lopulta Olipa kerran -televisiosarjan (Once Upon a Time - 2011-2018) takia ja Kosinskikin siirtyi muihin leffoihin. Vuonna 2017 Disney ilmoitti käynnistävänsä kolmannen elokuvan teon puhtaalta pöydältä ja Jared Leto kiinnitettiin tuottajaksi ja päätähdeksi. Vuonna 2020 Garth Davis palkattiin ohjaajaksi, mutta tammikuussa 2023 hänet korvattiin Joachim Rønningilla. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein saman vuoden elokuussa ja nyt, viidentoista vuoden odotuksen jälkeen Tron: Ares on saapunut elokuvateattereihin. Itse miellän kaksi ensimmäistä Tronia ihan meneviksi tieteisseikkailuiksi, mutten ole koskaan erityisemmin innostunut tästä leffasarjasta. Kävin kuitenkin uteliaana katsomassa Tron: Aresin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Kevin Flynnin ja hänen poikansa Samin katoamisen jälkeen ENCOM-yhtiö on kilpaillut Dillinger Systemsin kanssa siitä, kumpi keksii nopeammin keinon tuoda tietokoneohjelmat meidän maailmaamme. ENCOM-yhtiön johtajan Eve Kimin löydettyä koodin, jolla nämä ohjelmat voivat jäädä pysyvästi fyysiseen maailmaan, Dillinger lähettää soturinsa Aresin varastamaan koodin.

Fanien pettymykseksi Tron: Ares ei jatka Tron: Perinnön hahmojen tarinaa, vaan esittelee uuden hahmokattauksen, jotka jatkavat Flynnien ja Dillingerien perintöä. Yhdellä puolella ovat Flynnin yhtiön ENCOMin työntekijät, joihin kuuluvat muun muassa uusi johtaja Eve Kim (Greta Lee), tälle uskollinen Seth (Arturo Castro), Ajay (Hasan Minhaj) ja Erin (Sarah Desjardins), kun taas vastapuolella ovat Dillinger Systemsin uusi nuori pomo Julian Dillinger (Evan Peters) ja tämän äiti Elisabeth (Gillian Anderson). Yhtiöt ovat jo pitkään yrittäneet kääntää ajatusmaailmaansa ja sen sijaan, että he etsisivät keinoa päästä tietokonemaailmaan, he haluavat tuoda tietokonemaailman meidän maailmaamme. Osittain yhtiöt ovat jo onnistuneet, mutta ongelmana on, että nämä tietokoneohjelmat kestävät meidän maailmassamme vain 29 minuuttia, ennen kuin ne palaavat takaisin bittiavaruuteen. Yhtiöt kilpailevatkin siitä, kumpi keksii ensimmäisenä tehdä siirrosta pysyvän. Kuviossa ja hahmoissa olisi potentiaalia, mutta ihmishahmot jäävät aika tylsiksi ja pinnallisiksi tyypeiksi. Eve on kiva ja tahtoo tehdä hyvää, kun taas Julian on ilkimys ja haluaa tehdä pahoja. Ja siinäpä se. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan vaihtelevasti. Lee on menevä roolissaan, mutta Peters ei saa tuotua lihaa luiden ympärille tylsän pahishahmonsa kanssa.

     Elokuvan kiinnostavin hahmo on itse Ares, Dillingerien luoma turvaohjelma, jota näyttelee Thirty Seconds to Mars -yhtyeestäkin tunnettu ja ahdistelukohujen keskellä viime aikoina ryvennyt Jared Leto. Kun Ares tuodaan maailmaamme, tämän käsitykset minuudesta alkavat muovaantua ja on mielenkiintoista seurata tämän tietokoneohjelman kehityskaarta. Yleensä turhankin villisti roolinsa vetävä Leto on kerrankin onnistuneen pidättyväinen Aresina, joskin kuvauksissa miehellä oli tuttuun tapaansa meno päällä. Leto nimittäin vaati, että kaikki kohtelevat häntä kuin Aresta - jopa silloin kun kamerat eivät käyneet.

Tron: Ares on saanut maailmalla aika nihkeän vastaanoton ja lipputulot näyttävät jo nyt siltä, että Disney tuskin ryhtyy tekemään neljättä elokuvaa kovinkaan pian. Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat matalat, joten minun täytyy yllätyksekseni tunnustaa, että pidin näkemästäni enemmän kuin etukäteen ajattelin. Kyse on aika keskinkertaisesta elokuvasta, mutta on Ares silti ihan kiva lisäys Tron-sarjaan, viihdyttäen parhaimmillaan passelisti. Mukana on pari todella näyttävää toimintakohtausta, joiden parissa olin oikein tyytyväinen, istuessani IMAX-salissa ja ahmiessani popcornia. 

Tarinansa ja ihmishahmojensa puolesta leffa on hieman köykäinen, mutta itse nimikkohahmo Ares onneksi pelastaa paljon kiinnostavalla kehityskaarellaan. Vähemmän yllättäen tosimaailman kokevaa Aresta ei paljoa enää kiinnosta palata tietokoneeseen käskytettäväksi ja piankos tietokoneohjelma ryhtyy jo sooloilemaan, pistäen niin Dillingerien kuin ENCOMin aikomukset sekaisin. Lisäksi etukäteen kyseenalaistamani ratkaisu kääntää leffasarjan konsepti päälaelleen ja tuoda tietokoneohjelmat meidän maailmaamme, sen sijaan että me menisimme tietokonemaailmaan, toimii lopulta kivan erilaisena ideana sarjalle. Tron: Ares tekee vähän kuin käänteiset Jumanjit, kyseisen elokuvasarjan alkuperäisteoksessa (1995) pelien tunkeillessa meidän maailmaamme ja jatko-osissa meidän hypätessä itse peliin. Ei kuitenkaan hätää, tässä "Matriisissa" vieraillaan silti useamman kerran, jopa ihastuttavan retrosti, millä kosiskellaan alkuperäisen Tronin faneja innostumaan edes hetkeksi.

Ohjaaja Joachim Rønning tekee kelvollista työtä tunnelman ja isojen toimintakohtausten parissa, mutta Jesse Wigutow'n käsikirjoitus jättää paljon toivomisen varaa. Wigutow ei myöskään tunnu uskovan katsojan pysyvän kärryillä, jolloin hahmot on pistetty selittämään tapahtumia turhauttavuuteen asti. Jos jotain ei kuitenkaan voi kritisoida, niin elokuvan vaikuttavaa audiovisuaalista tarjontaa. Tron: Ares näyttää ja kuulostaa todella hyvältä. Leffa on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja tietokonetehosteet lukeutuvat vuoden parhaisiin. Äänityöskentely on pätevää ja Nine Inch Nailsin säveltämät musiikit jyskyttävät menemään todella iskevästi. Ihan Tron: Perinnössä kuultujen Daft Punkin melodioiden tasolle ei päästä, mutta kuten Daft Punk tuossa leffassa, myös Nine Inch Nails varmistaa, että musiikit ovat Tron: Aresin parasta antia.

Lopputekstien aikana nähdään vielä mahdollista jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tron: Ares, 2025, Walt Disney Pictures, Paradox, Sean Bailey Productions

Arvostelu: Maleficent 2: Pahan valtiatar (Maleficent: Mistress of Evil - 2019)

MALEFICENT 2: PAHAN VALTIATAR

MALEFICENT: MISTRESS OF EVIL

Ohjaus: Joachim Rønning
Pääosissa: Angelina Jolie, Elle Fanning, Michelle Pfeiffer, Harris Dickinson, Sam Riley, Imelda Staunton, Juno Temple, Lesley Manville, Robert Lindsay, Ed Skrein, Chiwetel Ejiofor, David Gyasi, Jenn Murray ja Warwick Davis
Genre: fantasia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Klassikkosatuun perustuneen piirroselokuva Prinsessa Ruususen (Sleeping Beauty - 1959) uudenlainen tulkinta Maleficent - Pahatar (Maleficent - 2014) sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli maailmanlaajuinen hitti, tuottaen yli 700 miljoonaa dollaria lippuluukuilla. Kun elokuva huomattiin menestykseksi, Disney alkoi puhumaan mahdollisesta jatko-osasta. Vuotta myöhemmin yhtiö varmisti elokuvan teon ja lopulta kuvaukset alkoivat keväällä 2018. Nyt Maleficent 2: Pahan valtiatar saa ensi-iltansa ja itse olen ollut äärimmäisen skeptinen siitä lähtien, kun kuulin filmin olevan tekeillä. En pitänyt ensimmäisestä Maleficentista, vaan mielestäni se hukkasi mainion idean kömpelöllä toteutuksellaan. Lisäksi koin, että tarina vietiin siinä päätökseen, joten ihmettelin Disneyn päätöstä tehdä jatkoa. Elokuvan trailerikaan ei saanut minua vakuutettua ja kun huomasin, että elokuvan lehdistönäytös on vain päivää ennen ensi-iltaa ja ettei siitä saanut julkaista arvioita ennen kello neljää eilen, arvelin tämän tarkoittavan sitä, että luvassa olisi kehno elokuva.

Viisi vuotta kirouksen raukeamisen jälkeen Aurora hallitsee Moorsin fantasiamaailmaa. Ulsteadin prinssi Phillip kosii Auroraa, jotta ihmisten ja taikaolentojen maailmat voisivat elää harmoniassa, mikä kuitenkin suututtaa Pahattaren.

Angelina Jolie palaa muutaman vuoden tauon jälkeen kameran eteen, uusiessaan roolinsa Pahattarena. Kuten sanoin ensimmäisen osan arvostelussani, en ole koskaan erityisemmin pitänyt Joliesta näyttelijänä, mutta Pahattareksi hän sopii erinomaisesti. Jolie omaa oikeanlaiset kasvonpiirteet, tietyn kolkkouden, sekä häijyyden, mitä rooli vaatii. Harmi, ettei hän silti onnistu vakuuttamaan toistamiseen. Jolie vetää roolinsa paikoitellen jopa tylsistyneen näköisenä, eikä löydä samaa henkeä mukaan. Tätä ei helpota se, että vaikka elokuvan nimi viittaa Pahattaren olevan yhä keskiössä, hän jää todella etäiseksi katsojasta ja tuntuu usein sivuhenkilöltä. Hahmon kehityskaari ei myöskään vie häntä pidemmälle, vaan tuntuu toistavan sitä, mitä näimme jo viime filmissä. Lisäksi hahmon puvustukseen on tehty paljon muutoksia, eikä hän pääasiassa edes näytä klassiselta Pahattarelta. Hän vaihtaa asuja tiuhempaan tahtiin kuin Lady Gaga keikoillaan ja hämmentävästi puvut muuttuvat kaiken aikaa paljastavammiksi. Lopputaistelussa Pahattaren asu näyttää siltä kuin se olisi tarkoitettu leffan XXX-parodiaan.

Paluun rooleihinsa tekevät myös Elle Fanning kuningatar Aurorana, Sam Riley Pahattaren korppikätyri Diavalina, sekä Imelda Stauton, Juno Temple ja Lesley Manville kolmena haltiakummina. Haltiakolmikko on yhtä ärsyttävä kuin edellisessäkin osassa, miksi onkin hyvä, että heidän rooliaan on pienennetty. Fanning on ensimmäisen Maleficentin jälkeen siirtynyt paljon pienimuotoisempiin filmeihin ja tehnyt rooleja monissa indie-elokuvissa. Paluu isoon Disney-spektaakkeliin ei tunnu kuitenkaan täysin sujuvan, eikä Fanning valitettavasti vakuuta roolissaan tällä kertaa. Riley on kuitenkin yhä passeli Diavalin osassa.
     Prinssi Phillipkin on mukana ja isommassa roolissa kuin aiemmin, mutta hänen näyttelijänsä on vaihtunut, sillä Brenton Thwaites oli kiireinen Titans-sarjan (2018-) kuvausten kanssa. Uusi näyttelijä Harris Dickinson ei ole yhtä puinen kuin Thwaites ja häneltä jopa löytyy kemiaa Fanningin kanssa. Prinssi Phillipin vanhempia, kuningas Johnia ja kuningatar Ingrithiä näyttelevät Robert Lindsay ja Michelle Pfeiffer. Lindsay sopii osaansa, mutta Pfeifferin esiintyminen menee paikoitellen ylinäyttelemisen puolelle. Elokuvassa nähdään myös mm. Ed Skrein, Chiwetel Ejiofor ja Warwick Davis erilaisina satuolentoina.

Valitettavasti Maleficent 2: Pahan valtiatar on juuri sitä, mitä pelkäsinkin: rahan vuoksi väkisin väännetty ja turha jatko-osa. Sen on vaikea keksiä syytä olemassaoloonsa, vaikka se kuinka puskee mukaan erilaisia juonikuvioita. Leffa yrittää esitellä Pahattaren taustoja entistä paremmin, mutta kuten sanoin, samalla se myös vieraannuttaa hahmon, eikä häneen pysty samaistumaan samalla tavalla kuin ensimmäisessä osassa. Elokuva yrittää esittää vertauskuvia rotusyrjinnästä, sekä kummallisia viittauksia keskitysleireihin, mutta tekee senkin kehnosti. Leffalla on kiva sanoma siitä, kuinka erilaisuus pitäisi hyväksyä ja kaikenlaisten pitäisi saada elää rauhassa, mutta filmi käsittelee sitä niin kömpelösti, että sekin jää vain yritykseksi. Elokuvan yritykset olla hauska vasta kamalia ovatkin. Huumori on todella myötähäpeällistä ja mielestäni ainoastaan eräs urkuihin liittyvä urpo asia oli tahattoman koominen.

Ensimmäisen Maleficent-elokuvan ongelma oli huono rytmitys, missä kahden tunnin elokuva oli typistetty puoleentoista tuntiin. Maleficent 2:ssa rytmitys on myös ongelma, mutta täysin päinvastaisesta syystä. Tämä on puolentoista tunnin elokuva, mikä on väkisin venytetty kahteen tuntiin. Nyt leffalla olisi aikaa syventyä asioihin paremmin kuin viimeksi, mutta tekijät ovat jälleen päättäneet käsitellä vähän kaikkea mutta löyhästi - aivan kuin maistellen buffet-pöydästä sitä sun tätä, ilman että panostaa mihinkään ruokalajiin kunnolla. Tarinan laahatessa katsoja ehtii pitkästyä jo ennen puolta väliä, eikä eeppiseksi tarkoitettu lopputaistelu enää pelasta filmiä. Mistään ei löydy mitään jännitettä ja juonikin on hyvin ennalta-arvattava. Tarinan todellisen pahiksen arvaa välittömästi, kun tämä astuu ruutuun ja sitten katsoja vain odottelee, milloin muut hahmot tajuavat saman. Surullista kyllä, elokuvasta ei edes löyty satumaista tunnelmaa. Vaikka siitä näkyy täysin selvästi, että kyseessä on Disneyn leffa, tietty Disney-taika puuttuu täysin. En pitänyt ensimmäisestäkään Maleficentista, mutta sen idea kertoa Prinsessa Ruususen tarina pahiksen näkökulmasta oli kiehtova. Tässä elokuvassa ei ole edes sitä vähää.

Elokuvan on ohjannut Joachim Rønning, joka toimi toisena ohjaajana viimeisimmässä Pirates of the Caribbeanissa, Salazar's Revengessä (Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales - 2017). Rønning ei vieläkään vakuuta ohjaajana, mutta hän taitaakin vain tehdä sen, mitä Disneyn tuottajat käskevät. Ensimmäisen Maleficentin käsikirjoittaja Linda Woolverton palaa tämän filmin pariin, mutta ideoiden keksiminen on tainnut tuottaa vaikeuksia ja kirjoitustiimiin on täytynyt liittyä Noah Harpster ja Micah Fitzerman-Blue. Kolmikon teksti on eri tavalla kömpelö kuin ensimmäisen filmin, jongleeratessaan useilla juonikuvioilla ja ripotellessaan mukaan typerää huumoria, sekä kehnoa dialogia. Sentään elokuva on oivallisesti kuvattu ja mukana on hienoja lavasteita sekä asuja. Efektien taso on parantunut, vaikka mukana on yhä joitain heikompia tehosteita. Äänimaailmakin on rakennettu onnistuneesti ja Geoff Zanellin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Kun kyseessä on Disneyn leffa, onkin odotettavissa, että jos ei muuta, niin ainakin elokuva on teknisesti hyvin tehty.

Yhteenveto: Maleficent 2: Pahan valtiatar on täysin tarpeeton ja väkisin väännetty jatko-osa. Elokuva yrittää kovasti keksiä uutta tarinaa, muttei saa aikaiseksi mitään erityisen mielenkiintoista - ei, vaikka juonikuvioita onkin useampia. Siinä, missä ensimmäinen osa oli noin puoli tuntia liian lyhyt, tämä on puoli tuntia liian pitkä. Kun tarina ei kiinnosta, tapahtumissa ei ole jännitettä, taianomaisuus puuttuu ja huumorikin on surkeaa, käy leffa usein pitkästyttäväksi. Lopputaistelusta on tehty valtava, mutta eipä sekään herätä kiinnostusta - etenkin kun se sisältää ratkaisuja, mitkä pistävät katsojan pyörittelemään silmiään. Filmi yrittää tuoda mukaan teemaa erilaisten hyväksymisestä, mutta tekee senkin kömpelösti. Edellisessä osassa itse Pahatar oli sentään onnistuneesti toteutettu, mutta samaa ei voi sanoa tästä leffasta. Pahatar jää oudosti sivuun, eikä hän ole yhtä samaistuttava kuin viime elokuvassa. Hänen kehityskaarensa on aika pitkälti sama kuin viimeksikin, minkä lisäksi Angelina Jolie ei enää harmillisesti vakuuta roolissa. Kauheinta ovat kuitenkin hahmon erilaiset asut, mitkä muuttuvat kaiken aikaa paljastavammiksi. Muutkaan näyttelijät eivät ole kovin kaksisia. Visuaalisesti filmi on sentään oivallinen. Jos pidit ensimmäisestä Maleficentista, voi olla, että pidät myös Maleficent 2: Pahan valtiattaresta. Omasta mielestäni ensimmäinen elokuva oli heikko, mutta tämä jatko-osa on suorastaan huono. Älkää muuten katsoko leffan trailereita, sillä ne paljastavat todella paljon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Maleficent: Mistress of Evil, 2019, Walt Disney Pictures, Roth Films

Arvostelu: Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales / Salazar's Revenge (2017)

PIRATES OF THE CARIBBEAN:

DEAD MEN TELL NO TALES (2017)

PIRATES OF THE CARIBBEAN: SALAZAR'S REVENGE

Ohjaus: Joachim Rønning ja Espen Sandberg
Pääosissa: Johnny Depp, Brenton Thwaites, Kaya Scodelario, Javier Bardem, Geoffrey Rush, Kevin McNally, David Wenham, Golshifteh Farahani, Stephen Graham, Martin Klebba ja Orlando Bloom
Genre: seikkailu, fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12

Walt Disneyn huvipuistolaitteeseen perustuva elokuva Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl (2003) oli megahitti, sekä kriitikoiden pitämä teos, joten jatkoa tietenkin ilmestyi. Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest (2006) oli vielä menestyneempi, mutta kriitikot eivät ottaneet leffaa yhtä innolla vastaan kuin edeltäjää. Vielä vähemmän kriitikot pitivät heti perään ilmestyneestä Pirates of the Caribbean: At World's Endistä (2007), joka ei myöskään menestynyt ihan yhtä hyvin kuin sarjan toinen osa. Sarjan neljäs osa, Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides (2011) sen sijaan tienasi vähän yli miljardin maailmanlaajuisesti, muttei voittanut kriitikoita tai yleisöä puolelleen. Monet moittivat leffan olevan väkisin väännetty ja lähinnä turhalta sivuosalta tuntuva pätkä kuin kunnon jatko-osa. Joidenkin mielestä taas On Stranger Tides on ihan kelpo pätkä, jonka katsoo mielellään uudelleenkin. Itse kuulun niihin, enkä ymmärrä elokuvaa kohtaan kohdistuvaa inhoa. Pidänkin kaikista sarjan osista - kahdesta ensimmäisestä tosin huomattavasti enemmän kuin kahdesta viimeisimmästä - ja olen innolla odottanut sarjan seuraavaa elokuvaa. Kun kuulin viidennen osan olevan tekeillä, innostukseni nousi kovasti. Trailerit vaikuttivat lupaavilta ja toivoin, että sarja muuttuisi jälleen todella hyväksi. Kaikkein eniten innostukseni nousi, kun kuulin muutamilta leffan nähneiltä, että kyseessä oli huomattava parannus pariin edelliseen nähden ja että teos olisi yllättävän mainio. Suurella mielenkiinnolla menin katsomaan Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Talesin - tai kuten se on rantautunut Eurooppaan hölmöllä nimellä Salazar's Revenge - ja toivoin, etten pettyisi.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl, Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest, Pirates of the Caribbean: At World's End ja Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides!

Henry Turner lähtee seikkailuun etsimään myyttistä Poseidonin Kolmikärkeä, jonka avulla voi murtaa merten kiroukset. Hän aikoo sen avulla vapauttaa isänsä Willin Lentävän hollantilaisen kirouksesta. Avuksi matkalleen Henry tarvitsee kapteeni Jack Sparrow'n ja tähtitieteilijä Carina Smythin. Muuten retki voisi olla helppo, mutta ongelmia tuottaa Jackia jahtaava haamukapteeni Salazar.

Kapteeni Jack Sparrow'sta on tullut rooli, jota Johnny Depp voisi esittää unissaankin... tai humalassa, kuten hän tekikin tätä leffaa kuvatessa. Vaikka vanha tuttu Jack on yhä olemassa, Depp ei tunnu muutamissa kohdissa edes yrittävän, mikä on suuri sääli. Depp hoitaa hommansa samalla tavalla kuin aiemminkin, eikä tuo rooliin mitään uutta. Hieman vaikeaa on tietty kuvitella, mitä Jackiin voisi enää tuoda, mutta silti on harmi, että yksi loistavimmista antisankareista on muuttunut vähemmän loistavaksi. Hahmon hölmöilyt ovat tietysti hauskaa katsottavaa, mutta hieman jää kaipaamaan jotain muutakin. Ai niin ja elokuvassa selitetään, mistä Jack sai nimen Sparrow, jos ketään se kiinnosti tai jos joku jossain joskus mietti, että Sparrow'n on pakko tarkoittaa jotain muutakin kuin pelkkä sukunimi.
     Kolmessa ensimmäisessä Pirates of the Caribbeanissa esiintyneen Will Turnerin poikana, Henry Turnerina nähdään kehnosta Gods of Egyptistä (2016) tuttu Brenton Thwaites, joka osoittaa olevansa ihan kelpo nuori näyttelijä. Henry on koko elämänsä tutkinut tapaa pelastaa isänsä ja on viimein löytänyt keinon siihen. Hahmo on määrätietoinen ja seikkailunhaluinen, muttei tositoimissa täysin tiedä, mitä tehdä. Henrystä tulee voimakkaasti mieleen isänsä, mitä on selkeästi haettukin. Valitettavasti elokuvassa ei kunnolla painoteta hahmon olevan ensimmäisistä osista tutun pariskunnan lapsi, minkä pitäisi olla oikeasti iso juttu.
     Elokuvan naistähtenä on The Maze Runnerista (2014) tuttu Kaya Scodelario, joka esittää Carina Smythiä. Carina on koko elämänsä etsinyt Kolmikärkeä ja hän uskoo voivansa löytää sen. Hahmo on todella taitava tieteissä, minkä takia useat pitävät häntä noitana. Carina joutuukin kestämään typeriä miehiä koko elokuvan ajan ja hän joutuu usein pulaan tästä syystä. Carina itse ei usko noituuteen, eikä mihinkään yliluonnolliseen. Hahmo on mielenkiintoinen ja Scodelario toimii roolissa.
     Leffan pahista, kapteeni Salazaria esittää Javier Bardem, joka on muutamaan otteeseen aiemmin osoittanut olevansa mainio roistonäyttelijä. Valitettavasti tässä elokuvassa Bardemin taidot menevät jokseenkin hukkaan ja hänestä on tehty outo kummitus, jota katsoessa ei oikein tiedä, onko Salazarin tarkoitus olla koominen vai uhkaava? Tyhmien vitsien perusteella veikkaan koomista. Kapteeni Salazariin ei ole kunnolla panostettu, jolloin hahmo ei tunnu oikein miltään. Hahmo vain haluaa tappaa Jackin, sillä eiväthän nämä elokuvat olisi mitään ilman antagonistia. Salazar jää Pirates -pahiksista tylsimmäksi ja useasti leffan aikana miettii, että eiköhän kirottu pahisjoukko ole jo aika nähty juttu näissä elokuvissa? Salazarilla on omat hetkensä, mutta siihen se jääkin.
     Geoffrey Rushin näyttelemä kapteeni Barbossa on noussut suurimmaksi piraatiksi edellisen osan Mustaparta-pahikselta varastamiensa laivojen avulla. Hahmo on kuitenkin lähestulkoon eläkkeellä, istuskellessaan vain hytissään ja pistäessään miehensä tekemään kaiken työn. Mutta kun kunnon seikkailu kutsuu, on Barbossan pakko päästä takaisin vesille. Hahmoon tuodaan hieman erikoisilla tavoilla lisää syvyyttä, mikä ei oikein käy järkeen, kun miettii tarkemmin aiempia osia, mutta se menee siinä muun leffan ohella. Rush on ihan hyvä osassaan, muttei tunnu antavan oikeasti kaikkeaan ja vaikuttaa hieman kyllästyneeltä rooliin.
     Edellisistä osista nähdään tuttuja hahmoja, kuten kapteeni Jack Sparrow'n uskollinen Gibbs (Kevin McNally), lyhyt Marty (Martin Klebba) ja Mustaparran miehistöön kuulunut Scrum (Stephen Graham). Orlando Bloom nähdään pienessä roolissa Will Turnerina, minkä lisäksi leffassa on myös muutama muu tuttu naama, joista eräs kaksikko oli iloinen yllätys.
     Nuorten ja kapteeni Salazarin lisäksi uusina hahmoina esitellään mm. The Lord of the Rings -trilogiasta (2001-2003) tuttu David Wenham luutnantti Scarfieldina ja Golshifteh Farahani noita Shansana. Jälkimmäisen rooli on todella mitätön, mutta niin on myös Scarfieldin, joka kuitenkin esiintyy useasti elokuvassa. Scarfieldilla ei ole mitään merkitystä tarinan kannalta. Hahmo vain jahtaa Britannian sotilaiden kanssa Jack Sparrow'ta ja muita merirosvoja, mutta muuten hänestä ei saa irti mitään. Elokuvassa nähdään myös The Beatles -yhtyeen jäsen Paul McCartney lyhyessä roolissa.

Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales ei oikeastaan ole Jack Sparrow -seikkailu, vaan tarina keskittyy lähinnä Henry Turnerin tavoitteisiin. Jackilla on omat huolensa koskien edelleen pullossa olevaa laivaansa Mustaa helmeä, sekä kapteeni Salazaria kohtaan, joka leffan Eurooppalaisen tyhmän nimimuunnoksen tapaan haluaa kostaa. Jack on nimittäin syy siihen, miksi Salazar ja hänen miehistönsä ovat kirottuja haamuja. Jack kulkee kaiken aikaa Henryn mukana, jolloin tietty myös Salazar on päähahmojen perässä jatkuvasti. Näin saadaan aikaan lisäjännitystä, kun alkaa kilpajuoksu, kuka ehtii ensimmäisenä Kolmikärjen luo ja saa itselleen suuret voimat. Valitettavasti elokuva ei kuitenkaan sisällä kovin paljoa jännitystä, jos yksittäisiä kohtia ei lasketa mukaan. Tuttua kunnon seikkailuhenkeä on onneksi mukana läpi elokuvan, mikä pitää katsojan mukanaan. Elokuva viihdyttää läpi kestonsa tyylikkäällä seikkailulla, vauhdilla ja toiminnalla, minkä lisäksi mukana on tietty huumoria. Jotkut vitsit naurattavat ääneen ja Jackin jatkuvat toilailut ovat enemmän tai vähemmän hauskoja. Valitettavasti leffassa on myös joitain juttuja, jotka eivät erityisemmin naurata. Mukana on yksi täysin tarpeeton kohtaus Hirttäjänsaarella, jolla ei ole mitään merkitystä tarinan kannalta, mutta se on silti ängetty mukaan parin lisänaurun toivossa.

Kuitenkin ensimmäisen elokuvan upeus, mukaansatempaavuus, viihdyttävyys, hulvattomuus, toiminnallisuus ja ennen kaikkea raikkaus ovat paikoitellen kadonneet. Sarjan toinen osa Dead Man's Chest oli vielä mahtava teos, jossa tunnelma oli oikea, mutta jo kolmannen osan kohdalla tasonpudotus oli tuntuva. At World's End hukkui omaan suuruudenhulluuteensa ja pituuteensa, mitä neljäs osa, On Stranger Tides onneksi korjaili lyhentämällä kestoa ja tuomalla keveyden takaisin mukaan sarjaan. Neljäs osa ei kuitenkaan tuntunut kunnon jatkumolta, vaan ylimääräiseltä lisäosalta. Dead Men Tell No Tales yhdistää onnistuneesti neljännen osan muuhun sarjaan, muttei harmi vain jatka ollenkaan siinä alkanutta juonikuviota Jackin ja Penélope Cruzin esittämän Angelican välillä. Muuten elokuva on selvästi kahta edeltäjäänsä parempi teos, mutta mukana on sen verran heikkouksia, ettei leffalle voi antaa yhtään parempaa arvosanaa kuin niille. Tarinalla kestää hieman liian kauan aikaa lähteä kunnolla käyntiin ja vasta noin tunnin kohdalla leffa löytää hienot hetkensä. Valitettavasti tämänkin jälkeen mukana on alamäkiä, eikä elokuvan loppuhuipennus ole kovin kummoinen.

Loppuhuipennusta lukuunottamatta leffan toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä, etenkin alun pankkiryöstökohtaus, josta tulee voimakkaasti mieleen Fast Five (2011). Haikammoinen kun olen, niin Salazarin haamuhaiden hyökkäys tuntui oikeasti jännittävältä ja kohtaus piti minut hienosti otteessaan. Olisin toivonut lisää samanlaisia haamuolentoja ja hieman jäi harmittamaan, ettei leffa hyödyntänyt mahdollisuuksiaan. Romantiikkaa on tietenkin mukana, eikä ole kovin vaikea arvata, kenen kahden välillä säpinöi... Yllättävää kyllä, leffaan on saatu myös koskettavuutta, joka syntyy rikkinäisestä vanhempi-lapsi -suhteesta. Tämä on ihan toimivaa ja saa herkimmät katsojat liikuttumaan hieman, mutta sitäkin olisi voitu hyödyntää enemmän ja paremmin elokuvassa. Kokonaisuutena Dead Men Tell No Tales on epätasapainoinen elokuva, mutta siitä löytyy tarpeeksi hienoja asioita ja hetkiä, jolloin se nousee kelpo seikkailuksi, sekä kolmanneksi parhaaksi Pirates of the Caribbeaniksi, vaikka onkin kaukana kahden ensimmäisen hienoudesta.

Elokuvan ohjauksesta vastaavat Joachim Rønning ja Espen Sandberg, jotka ovat tehneet ihan hyvää työtä leffan kanssa. Kolmen ensimmäisen ohjannutta Gore Verbinskiä jää kyllä kaipaamaan, sillä hänen käsissään lopputulos voisi olla kokonaisempi kuin tämä ja hienon uuden juonikuvion aloitus. Käsikirjoituksesta vastaa tällä kertaa Jeff Nathanson, joka ei ole täysin tiennyt, mihin suuntaan viedä sarjaa. Tarinaa on kyllä ollut mukana luomassa aiempi kirjoittaja Terry Rossio, mutta se ei täysin riitä. Muutamat kohdat eivät tunnu täysin istuvan edellisiin osiin. Dead Men Tell No Tales on kuvattu hyvin, vaikka mukana on joitain heiluvia otoksia. Leikkaus on sujuvaa, mutta pieniä lyhennyksiä olisi voinut tehdä sieltä täältä. Visuaalisesti elokuva on monessa kohtaa näyttävä, mutta jotkut jutut, kuten digitaalisesti nuorennettu Jack, näyttävät kehnoilta. Salazar itse ei ole visuaalisesti erityisen tyylikäs, mutta useat hänen miehistönsä jäsenistä ovat taidokkaasti toteutetut. Miehistön jäseniltä nimittäin puuttuu paloja kehosta; esimerkiksi yhdestä hahmosta on jäljellä enää käsi ja pieni osa vartaloa! Ruumiinosat yksinkertaisesti leijuvat ilmassa ja niiden väliin voi halutessaan työntää oman käden. Lavasteet ja puvustus ovat mainiosti toteutetut, kuten myös maskeeraus. Ääniefektit tuovat lisätunnelmaa ja niitä on korostettu hienosti joissain kohdissa. Musiikin sävellyksestä vastaa tällä kertaa Geoff Zanelli, joka on tehnyt todella hyvää työtä Hans Zimmerin jalanjäljissä. Pirates of the Caribbeanin tunnusmusiikki jää jälleen soimaan päähän loppupäiväksi tai pahimmassa tapauksessa loppuviikoksi.

Yhteenveto: Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales on hyvä lisäys merirosvosarjaan, vaikka sisältääkin heikkoja ja turhia hetkiä, sekä jokseenkin typerän pahiksen. Johnny Deppin suoritus kapteeni Jack Sparrow'na heittelee hyvän ja kummallisen välillä, minkä lisäksi Barbossaa esittävä Geoffrey Rush vaikuttaa kyllästyneen rooliinsa. Uudet tuttavuudet Henry Turner ja Carina Smyth kuitenkin toimivat, minkä lisäksi on hienoa nähdä tuttuja sivuhahmoja palaavan sarjaan mukaan. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja leffa tarjoaa vauhtia sekä vaaroja ja paljon huumoria, joka usein toimii, mutta paikoitellen taas ei. Elokuvassa on myös hieman koskettavuutta ja romantiikkaa tuomassa lisäsisältöä. Visuaalisesti leffa on tyylikäs, vaikka nuorennettu Jack ei näytäkään kovin hyvältä. Zimmerin musiikkeja kopioiva Geoff Zanelli on tehnyt hyvää työtä sävellysten kanssa. Käsikirjoitus ja ohjaus ovat paikoitellen miten sattuu ja katsojana toivoisi alkuperäisten tekijöiden olevan mukana. Dead Men Tell No Tales olisi todella hyvä tilaisuus olla sarjan päätösosa, jos joitain juttuja muuttaisi lopusta, mutta tietenkin sarjalle tehdään jatkoa. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, joka pohjustaa seuraavaa osaa, enkä pitänyt yhtään, mihin suuntaan kohtaus näytti vievän sarjaa. Toivon, että sarjan kuudes osa tulisi mahdollisimman pian ja siinä pistettäisiin loppu Karibianmeren piraattiseikkailuille. Toivon myös, ettei Disney kokeile tehdä uudelleenfilmatisointia jutusta, vaan tajuaisi, että ilman Johnny Deppiä sarja ei olisi mitään. Kannattaisi vain äkkiä suunnitella uusi huvipuistolaite, jonka pohjalta tehdä uusi seikkailusarja. Jos olet pitänyt aiemmista osista, niin kannattaa tämäkin katsoa, vaikkei kovin ihmeellinen teos olekaan kyseessä. Jos taas et pitänyt parista aiemmasta osasta, niin jätä suosiolla väliin.

Kirjoittanut: Joonatan, 22.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales, 2017, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Infinitum Nihil