Super Troopers 2 (2018) - elokuva-arvostelu

SUPER TROOPERS 2

Ohjaus: Jay Chandrasekhar

Näyttelijät: Jay Chandrasekhar, Paul Soter, Steve Lemme, Erik Stolhanske, Kevin Heffernan, Brian Cox, Rob Lowe, Emmanuelle Chriqui, Tyler Labine, Will Sasso, Hayes MacArthur, Marisa Coughlan, Lynda Carter, Paul Walter Hauser, Seann William Scott, Damon Wayans Jr., Jim Gaffigan, Clifton Collins Jr., Jimmy Tatro ja Fred Savage

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Broken Lizard -komediaryhmän Super Troopers - aina valmiina! -elokuva (Super Troopers - 2001) oli kriitikoiden nuivasta vastaanotosta pienimuotoinen hitti, josta muodostui vuosien saatossa kulttiklassikko, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Aluksi ryhmä suunnitteli työstävänsä esiosan nimeltä "Super Troopers '76", joka olisi kertonut hahmojen isistä, mutta sitten suunnitelmat vaihtuivat jatko-osaan, jossa hahmot olisivat peitetehtävissä metsureina. Käsikirjoitus muovautui vielä useaan otteeseen vuosien varrella. Ongelmaksi muodostui kuitenkin rahoitus ja lopulta Broken Lizard turvautui joukkorahoitukseen Indiegogo-sivun kautta, missä fanit pystyivät tekemään lahjoituksia ja edut vaihtelivat lahjoituksen suuruuden mukaan leffalipusta pieneen rooliin elokuvassa. Tekijät onnistuivat keräämään lähes viisi miljoonaa dollaria, minkä päälle he saivat muualta vielä kahdeksan miljoonaa, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2016. Lopulta Super Troopers 2 sai ensi-iltansa huhtikuussa 2018. Tämäkään leffa ei saanut kriitikoilta kehuja, mutta se oli taloudellisesti pieni menestys. Itse en ollut kuullutkaan aiemmin Super Troopers -leffoista, mutta nyt kun sarja on saamassa jo kolmannen osansa, Super Trooper 3:n (2026), päätin vilkaista mistä onkaan kyse. Pidin ensimmäistä leffaa ihan hupaisana, mutta aloitin jatko-osan hieman skeptisenä, epäillen että lähes 20 vuotta myöhemmin tehty jatko-osa toimisi.

Kun käy ilmi, että pieni osa Kanadasta kuuluukin Yhdysvalloille, alueelle tarvitaan tilapäisiä lainvalvojia. Pestin saavat vuosia sitten potkut saaneet O'Hagenin johtamat liikkuvat poliisit.

Broken Lizardin jäsenet, eli Jay Chandrasekhar, Steve Lemme, Paul Soter, Erik Stolhanske ja Kevin Heffernan palaavat tuttuihin rooleihinsa Thornyksi, Maciksi, Fosteriksi, Rabbitiksi ja Farvaksi, jotka saivat vuosia sitten potkut työstään liikkuvan poliisin lainvalvojina. Hahmot ovat päätyneet eri poluille, mutta pitävät yhä tiiviisti yhteyttä toisiinsa - jopa Farvaan, josta kukaan ei tykkää. Kun aiemmin Kanadaan kuulunut alue todetaankin osaksi Yhdysvaltoja, viisikko saa pestin alueen tilapäisinä poliiseina. Chandrasekhar, Lemme, Soter, Stolhanske ja Heffernan palaavat selvästi riemuissaan rooleihinsa ja heistä löytyy yhä yhtä paljon energiaa kuin lähes kaksi vuosikymmentä aiemmin, ensimmäistä leffaa tehdessään. Hahmot ovat samat vanhat tutut, niin positiivisine kuin negatiivisinekin puolineen.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Brian Cox kapteeni John O'Hagenina, Marisa Coughlan Fosterin tyttöystävänä, poliisi Ursula Hansenina ja Lynda Carter Vermontin kuvernöörinä Jessmanina, kun taas uusina tuttavuuksina jatko-osa esittelee Yhdysvalloille siirtyneen alueen kaupungin pormestari Guy Le Francin (Rob Lowe), Kanadan ja Yhdysvaltojen väleihin keskittyvän Genevieve Auboisin (Emmanuelle Chriqui), sekä kanadalaiset ratsupoliisit Bellefuillen (Tyler Labine), Archambaultin (Will Sasso) ja Podienin (Hayes MacArthur), joiden suhtautuminen aluemuutokseen on hyvin vaihteleva. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, etenkin Cox alaisilleen silmiä pyörittelevänä, mutta toisinaan heidän temppuihinsa mukaan lähtevänä O'Hagenina.

Vuosia alkuperäisen elokuvan ilmestymisen jälkeen tehdyt komediajatko-osat eivät yleisesti nauti järin mairittelevasta maineesta. Elokuvat, kuten Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To - 2014), Zoolander 2 (2016) ja Paha pukki 2 (Bad Santa 2 - 2016) tuottivat monille pitkään odottaneille faneille pettymyksen, eivätkä ne omastakaan mielestäni millään yllä alkuperäisten genreklassikoidensa tasolle. Super Trooper - aina valmiina! oli mielestäni ihan hupaisa, muttei silti mielestäni mikään erityisen loistava tai hulvaton tapaus. Yllätyksekseni taisin jopa pitää jatko-osasta hitusen enemmän. Ainakin nauroin tämän elokuvan parissa useammin. Elokuva on täynnä hulvattomia tilanteita, joista moni aiheuttaa aikamoista myötähäpeää juuri oikealla tavalla.

Kuten monet muutkin komediajatko-osat, myös Super Troopers 2 rakentuu samanlaisten ideoiden varaan kuin edeltäjänsä. On päähahmojen ja toisen poliisiryhmän välistä kahnausta, on maantiellä tehtyjä kepposia ja onpa myös romanttinen sivujuonikuvio yhden päähenkilön ja uuden naishahmon välillä. Mielestäni tällä kertaa nämä tutut jutut hoidettiin piirun verran paremmin, minkä lisäksi pidin myös leffan isommasta Yhdysvaltojen ja Kanadan välisestä konfliktista. Molemmat maat pitävät itseään parempana ja leffa heittääkin hyvää vitsiä molempien kustannuksella. Mukaan hivuttautuva tarina löydetyistä huumekätköistä tuntuu hauskan hassuttelun keskellä siltä pakolliselta pahalta ja leffan tylsimmältä aspektilta, mutta ajaa se asiansa. Nyt jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, voiko jälleen lähes kymmenen vuoden jälkeen tehty kolmososa toimia, vai onko luvassa pelkkä laiska rahastus...

Edellisosan tapaan Thornyä näyttelevä Jay Chandrasekhar on ohjannut Super Troopers 2:n, pitäen lystikästä ilmapiiriä hyvin yllä. Käsikirjoituksesta vastaa tietty itse pääviisikko ja he ovat keksineet monenlaisia hauskoja skenaarioita. Myös teknisesti leffa toimii. Se on osaavasti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on oivallista ja äänimaailmakin sujuvasti rakennettu, vaikkei Eagles of Death Metal -yhtyeen musiikeista jääkään juuri mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Super Troopers 2, Yhdysvallat, 2018, Broken Lizard Industries, Votiv Films, Cataland Films, Heretical Reason Productions, Needle's Eye Productions, Tall Pines Entertainment

My Hero Academia: Two Heroes (僕のヒーローアカデミア THE MOVIE 〜2人の英雄ヒーロー〜 - 2018) - elokuva-arvostelu

MY HERO ACADEMIA: TWO HEROES

僕のヒーローアカデミア THE MOVIE 〜2人の英雄ヒーロー〜

Ohjaus: Kenji Nagasaki

Näyttelijät: Daiki Yamashita, Kenta Miyake, Mirai Shida, Katsuhisa Namase, Rikiya Koyama,  Nobuhiko Okamoto, Yuki Kaji, Ayane Sakura, Kaito Ishikawa, Toshiki Masuda, Ryō Hirohashi, Tasuku Hatanaka, Marina Inoue, Kei Shindō, Kiyotaka Furushima, Aoi Yūki, Kaori Nazuka ja Yoshimasa Hosoya

Genre: anime, toiminta

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 14

Kōhei Horikoshin mangaan perustuva animesarja My Hero Academia nousi valtavaan suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä keväällä 2016. Toinen kausi vain kasvatti suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää. Varsinaisen kolmannen tuotantokauden lisäksi tekijät päättivät työstää elokuvan, joka olisi animen tekijöiden oma tarina, johon ei löytynyt pohjaa mangasta. Horikoshi toimi konsulttina käsikirjoitusta työstäessä, minkä lisäksi hän suunnitteli elokuvan esittelemät uudet hahmot. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta My Hero Academia: Two Heroes sai ensi-iltansa Japanissa elokuussa 2018. Elokuva oli hitti ja sai positiivista palautetta niin faneilta kuin kriitikoilta ja voitti Crunchyrollin parhaan anime-elokuvan palkinnon. Itse olin jo pitkään tiennyt My Hero Academiasta ja kun huomasin animen täyttävän tänä vuonna kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sarjan läpi. Innostuttuani sarjasta, ostin siihen liittyvät elokuvat ja kakkoskauden päätyttyä katsoinkin My Hero Academia: Two Heroesin.

All Might ottaa Izuku Midoriyan mukaansa I-Saarelle, tapaamaan vanhaa ystäväänsä David Shieldiä. Iloinen jälleennäkeminen muuttuu kuitenkin jännitysnäytelmäksi, kun oikulliset terroristit hyökkäävät saarelle.

My Hero Academian tutut hahmot tekevät paluun, joskin suuri osa aika väkinäisesti, koska jostain syystä aika lailla kaikki tutut oppilaat ovat paikalla I-saarella samaan aikaan. Keskiössä ovat kuitenkin nuori Izuku Midoriya (Daiki Yamashita) ja hänelle voimat antanut supersankareista suosituin All Might (Kenta Miyake), jonka menneisyyttä avataan kiinnostavasti lisää. Parivaljakko on jälleen mainio ja olisin pitänyt enemmän siitä, että he olisivat selkeästi olleet tämän elokuvan sankarit, sen sijaan, että mukaan on kömpelösti ängetty myös Kacchan (Nobuhiko Okamoto), Uraraka (Ayane Sakura), Shoto (Yuki Kaji), Iida (Kaito Ishikawa), Mineta (Ryō Hirohashi), Earphone Jack (Kei Shindō), Momo (Marina Inoue), Kirishima (Toshiki Masuda), Froppy (Aoi Yūki) ja Hagakure (Kaori Nazuka). Aika lailla kaikki saavat omat tähtihetkensä leffan varrella, mutta tarina ei mielestäni vaatisi kuin ne, noh, kaksi sankaria.

     Elokuva esittelee myös täysin uusia hahmoja, joita ei löydy edes alkuperäisen mangan sivuilta, mutta joiden ulkoasusta vastaa My Hero Academian luoja Kōhei Horikoshi. Midoriya ja All Might matkustavat I-saarelle nimittäin tapaamaan All Mightin vanhaa ystävää David Shieldiä (Katsuhisa Namase) ja tämän tytärtä Melissaa (Mirai Shida). Jälleennäkemistä hankaloittaa terroristijärjestö, jota johtaa metallivoimainen Wolfram (Rikiya Koyama). Uudet tuttavuudet ovat oivallisia hahmoja ja Wolfram on onnistuneen uhkaava pahiksena, joka pystyy pistämään jopa All Mightin aisoihin.

My Hero Academia: Two Heroes ei tosiaan perustu suoraan Horikoshin mangaan, vaan se on täysin oma sivutarinansa, jonka voi halutessaan hypätä kokonaan yli ja jatkaa ihan vain animesarjan parissa. Ajallisesti elokuva sijoittuu toisen ja kolmannen tuotantokauden väliin, kun U.A.-koulun oppilaat ovat läpäisseet loppukokeensa. Leffa on toisaalta passeli, mutta samalla siitä kuitenkin näkyy, että se on tehty ylimääräiseksi rahastukseksi, eikä edistämään isompaa tarinaa. Sellaisenaankin elokuvan katsoo sujuvasti, koska nämä hahmot ovat niin mainioita - siitäkin huolimatta, että niitä tuttuja oppilaita on leffassa mielestäni liikaa. Elokuva toimisi ytimekkäämmin, jos se kertoisi vain Midoriyasta ja All Mightista, etenkin kun tarina linkittyy All Mightin taustoihin ja samalla osittain Midoriyan tulevaisuuteen.

Elokuva tuntuu periaatteessa todella pitkältä jaksolta, mutta puolentoista tunnin kesto on kuitenkin sopivan napakka mitta. Elokuva menee nopeasti itse asiaan, eikä aikaakaan, kun I-saari on häikäilemättömien terroristien vallassa ja tietty vain oikulliset oppilaat voivat pelastaa päivän. Luvassa onkin taas runsaasti viihdyttäviä toimintakohtauksia, joissa hahmojen erilaiset kyvyt pääsevät esille. Loppuhuipennuksen yhä vain isommaksi kasvavasta mätöstä on jopa saatu aikaiseksi hitusen jännittävä. Sekaan on toki ripoteltu runsaasti huumoria, mikä syntyy pääasiassa Melissaan saman tien ihastuvista pojista.

Visuaalisesti My Hero Academia: Two Heroes on aikamoista nannaa. Animaatiojälki on taidokasta läpi leffan ja vain loppuhuipennuksessa käytetyt muutamat liian selvät tietokonetehosteet rikkovat tyylikkyyttä. Hahmot liikkuvat sulavasti, etenkin toimintakohtauksissa ja I-saari on näyttävä paikka. Elokuva on myös ilahduttavan värikäs, osaten synkentyä tarpeen vaatiessa. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu Yuki Hayashin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

僕のヒーローアカデミア THE MOVIE 〜2人の英雄ヒーロー〜, Japani, 2018, Bones, Dentsu, Movic, My Hero Academia Production Committee, Nippon Television Network (NTV), Shueisha, Snowdrop, Sony Music Entertainment, Toho, Yomiuri-TV Enterprise

Arvostelu: Den of Thieves (2018)

DEN OF THIEVES

Ohjaus: Christian Gudegast

Pääosissa: Gerard Butler, O'Shea Jackson Jr., Pablo Schreiber, Curtis "50 Cent" Jackson, Evan Jones, Cooper Andrews, Maurice Compte, Brian Van Holt, Meadow Williams, Mo McRae, Kaiwi Lyman-Mersereau ja Dawn Olivieri

Genre: rikos, jännitys, toiminta

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Den of Thieves on Gerard Butlerin tähdittämä pankkiryöstöelokuva. Ohjaaja Christian Gudegast ja Paul Scheuring saivat idean elokuvaan jo 2000-luvun alussa ja tekivät diilin leffasta New Line Cineman kanssa. Projekti jäi kuitenkin pyörimään limboon moneksi vuodeksi, minkä aikana New Line Cinema jättäytyi projektista. Lopulta kuvaukset saatiin aloitettua tammikuussa 2017 ja Den of Thieves sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa vuotta myöhemmin, tammikuussa 2018. Suomeen elokuva saapui vasta myöhemmin samana vuonna, suoraan myyntiin ja vuokralle. Leffa oli pienimuotoinen hitti, joka ei kuitenkaan voittanut kriitikoita puolelleen. Minulta elokuva jäi täysin väliin, kun se julkaistiin. Vasta nyt, kun elokuva on saamassa jatko-osan Den of Thieves 2: Pantera (2025), päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa ensimmäisen leffan. 

Los Angelesin erikoispoliisiyksikkö ryhtyy tutkimaan rikollisryhmää, joka on ottanut kohteekseen kaupungin ainoan pankin, jota ei olla vielä onnistuttu ryöstämään.

Den of Thieves seuraa rikollisten ryhmää, jotka aikovat ryöstää Los Angelesin Federal Reserve -pankin, mitä pidetään mahdottomana tehtävänä. Ryhmää johtaa Pablo Schreiberin näyttelemä, vastikään vankilasta vapautunut Ray Merriman ja ryhmän muut jäsenet ovat hänen oikea kätensä, Curtis Jacksonin, eli rap-artisti 50 Centin näyttelemä Levoux, rap-artisti Ice Cuben pojan O'Shea Jackson Jr:n näyttelemä Donnie, Evan Jonesin esittämä Bosco, sekä Cooper Andrewsin esittämä Mack, joka toimii ryöstöissä teknikkona, auttaen ryhmää etäältä. Schreiberista löytyy oikeaa rosoisuutta joukon johtajaksi, mutta tiimin parhaaksi vetäjäksi nousee Jackson Jr., joka esittää hyvin hahmonsa vaikeaa paikkaa, kun tämä joutuu ristituleen rikollisryhmän ja hiillostavien poliisien väliin.

     Merrimenin miehiä on vastassa Gerard Butlerin näyttelemä Nicholas "Big Nick" O'Brien, Los Angeles County Sheriff Departmentin etsivä, joka paskat nakkaa sääntökirjojen noudattamisesta ja jota ei kiinnosta, millä keinolla rosvot saadaan nalkkiin. Hahmokattauksessa onkin kiinnostavinta se, että leffassa ei ole selkeitä hyviksiä ja pahiksia, vaan toisinaan poliisit saattavat näyttäytyä törkeämpinä tyyppeinä kuin rosvot. Butler on nappivalinta Big Nickiksi, johon katsoja ei pitkään tiedä, miten suhtautua. Haluaako katsoja nähdä miehen nappaavan rosvot, vai näkeekö katsoja itse asiassa hänet tarinan antagonistina?

Den of Thieves pääsi yllättämään erittäin mukavasti. Odotin elokuvasta latteaa kertakäyttökuonaa, mutta vastassa olikin oikein pätevästi tehty pankkiryöstötrilleri, joka piti yllättävänkin hyvin otteessaan yli parin tunnin kestonsa. Ei tämä nyt tasoltaan todellakaan mikään uusi Heat - ajojahti (Heat - 1995) ole, vaikka kyseinen leffa onkin päivänselvästi toiminut ohjaaja-käsikirjoittaja Christian Gudegastin innoittajana. Jos päättää tehdä elokuvan pankkiryöstöistä, miksipä ei lainaisi genren parhaalta teokselta? 

Elokuva nappaa mukaansa heti alussa, kun Merrimenin ryhmä varastaa panssaroidun auton ja ryöstön tietyt omalaatuisuudet herättävät etsivä Big Nickin huomion. On kiinnostavaa seurata, kuinka Nick alkaa hiljalleen päästä Merrimenin poppoon jäljille ja kuinka samalla jengi valmistautuu elämänsä vaativimpaan keikkaan. Donnien rooli kaiken keskellä on myös mielenkiintoinen. Pysyykö mies uskollisena Merrimenille, vai tuleeko tästä Nickin vasikka? Loppuhuipennuksena toimiva ryöstö on laadukkaasti työstetty jännitysnäytelmä, tarjoten niin tiivistunnelmaista soluttautumista kaikessa hiljaisuudessa kuin intensiivistä tulitaistelua ja joka jättää katsojan arvuuttelemaan loppuun asti. Onnistuuko ryhmä tavoitteessaan, vai onnistuuko Nick nappaamaan heidät? Leffalla on lopuksi parikin ässää hihassaan, jotka taas tuovat Heatin lisäksi mieleen toisen vuoden 1995 ryöstöleffan, Epäillyt (The Usual Suspects). Vaikka inspiraation lähteet ovat selvät, Den of Thieves tuntuu juuri ja juuri tarpeeksi omalta jutultaan. Toisaalta leffa toimisi ihan hyvin itsenäisenä teoksenaan, mutta olen silti utelias näkemään, mitä pian ilmestyvä jatko-osa Pantera tuo tullessaan...

Teknisiltä ansioiltaankin Den of Thieves toimii. Kameratyöskentely on pääasiassa onnistunutta ja vaikka kestoa onkin liki kaksi ja puoli tuntia, leikkaus on niin sulavaa, että kesto kulkee suurimmaksi osaksi ajasta kuin hujauksessa. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeerauksetkin mainiot. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Cliff Martinezin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla kelvollisesti, jäämättä kuitenkaan millään lailla mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.11.2024

Lähteet elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Den of Thieves, 2018, STX Films, Diamond Film Productions, Tucker Tooley Entertainment, G-BASE, Atmosphere Entertainment MM

Arvostelu: The Strangers: Prey at Night (2018)

THE STRANGERS: PREY AT NIGHT

Ohjaus: Johannes Roberts

Pääosissa: Bailee Madison, Lewis Pullman, Martin Henderson, Christina Hendricks, Damian Maffei, Emma Bellomy, Lea Enslin, Mary Louise Casanta, Ken Strunk ja Preston Sadleir

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 16

Bryan Bertinon ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva The Strangers (2008) oli kriitikoiden ristiriitaisesta vastaanotosta huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli luvassa. Alun perin Bertinon oli tarkoitus kirjoittaa ja Laurent Brietin oli tarkoitus ohjata "The Strangers: Part II" -työnimellä kulkenut jatko-osa, mutta vuonna 2010 Relativity Media keskeytti tuotannon. Vuotta myöhemmin elokuvan teko jatkui, tällä kertaa Marcel Langeneggerin ohjauksessa, mutta tuolloinkaan projekti ei edennyt ja lopulta Langenegger korvattiin Johannes Robertsilla vuonna 2017. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden kesäkuussa ja lopulta usean siirron jälkeen The Strangers: Prey at Night sai ensi-iltansa keväällä 2018. Elokuva ei menestynyt läheskään yhtä hyvin kuin ensimmäinen osa ja se sai vielä ykkösosaa negatiivisemmat arviot kriitikoilta. Itse pohdin The Strangers -leffojen katsomista ja arvostelemista, kun Prey at Night julkaistiin, mutta tuolloin se jäi pelkän idean tasolle. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa suomalaisen Renny Harlinin ohjaaman trilogian voimin, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Ensimmäinen The Strangers -elokuva oli mielestäni erittäin mainio, mutta aloitin silti Prey at Nightin katselun varautuneena, kuultuani siitä pelkkää pahaa.

Nelihenkinen perhe matkaa yöpymään sukulaistensa omistamalla asuntovaunualueella Gatlin Lakella, kun yöllä heitä alkaa piinaamaan naamioitunut kolmikko.

The Strangers: Prey at Night ei enää kerro Liv Tylerin ja Scott Speedmanin esittämästä pariskunnasta, vaan nostaa keskiöön uuden perheen, johon kuuluvat Christina Hendricksin näyttelemä Cindy-äiti ja Martin Hendersonin esittämä Mike-isä, sekä heidän lapsensa, Bailee Madisonin näyttelemä Kinsey ja Lewis Pullmanin esittämä Luke. Perhe on matkalla viemään Kinseytä sisäoppilaitokseen ja he päättävät yöpyä matkan varrella Cindyn veljen Marvin (Ken Strunk) ja tämän vaimon Sherylin (Mary Louise Casanta) omistamalla asuntovaunualueella. Ykkösleffan hahmot Kristen ja James eivät olleet mitään erityisen moniulotteisia tapauksia, mutta heidän vaikeaan paikkaan ajautunut parisuhteensa oli hyvin rakennettu ja siitä saatiin oivaa konfliktia samalla, kun naamiohyypiöt hyökkäsivät heidän kimppuunsa. Uuteen perheeseen yritetään rakentaa konfliktia, Kinseyn epämääräisiksi jääneiden tekojen kautta, mutta todella kömpelösti. Tämänkertainen hahmokattaus ei muutenkaan toimi. Cindy, Mike, Kinsey ja Luke ovat toinen toistaan tylsempiä tai ärsyttävämpiä tyyppejä, joiden kohtaloista ei jaksa piitata juuri tuon taivaallista. Hahmot ovat myös raivostuttavan tyhmiä, tehdessään toinen toistaan pöljempiä päätöksiä, kun yö muuttuu painajaiseksi.

     Perheen piinaajat ovat kuitenkin samat kolme naamiotappajaa, joina nähdään tällä kertaa Damian Maffei, Emma Bellomy ja Lea Enslin. Naamiohyypistä ei saada kuitenkaan läheskään yhtä karmivia ja uhkaavia tapauksia tällä kertaa. Kun ykkösleffassa kolmikko tuntui täysin omalta jutultaan, Prey at Nightissa he muuttuvat halpisversioiksi salsher-ikoneista, kuten Michael Myersista ja Leatherfacesta. Elokuvassa on jopa kohtaus, joka on suoraan kopioitu Texasin moottorisahamurhista (The Texas Chain Saw Massacre - 1974).

Ensimmäinen The Strangers oli tehokkaan tiivistunnelmainen, ajoittain jopa piinaava kauhuelokuva, joka sai katsojan vainoharhaiseksi ja vilkuilemaan verhojen raosta, näkyykö omalla pihalla mitään hämärätyyppejä. The Strangers: Prey at Night on turhauttavan huono, eikä edes järin jännittävä toisinto siitä. Käsikirjoittajat Bryan Bertino ja Ben Ketai ovat sentään muuttaneet tapahtumapaikan eristyksissä olevasta talosta eristyksissä olevaan asuntovaunualueeseen ja vaihtaneet pariskunnan varsin geneeriseen perheeseen, mutta muuten tekstiä on työstetty siitä, mistä aita on matalin. Ykkösleffasta vastannut Bertino toistaa paljon samoja juttuja, oli kyse sitten hahmojen välisestä konfliktista, jota käsitellään suuntaa antavasti keskustelujen kautta, naamiotyyppien ensimmäisistä tavoista säikytellä hahmoja ("Onko Tamara kotona?") tai kohtauksesta, jossa joku kysyy, miksi naamiotyypit piinaavat heitä, mihin he saavat motiivittoman vastauksen. Tosin siinä, missä ykkösleffan "koska te satuitte olemaan kotona" tuntui aidosti hyytävältä, tämänkertainen vastaus on kaikin tavoin lattea.

Tämä latteus on leffan piinaavin puoli ja se tekee jopa alle puolitoistatuntisen Prey at Nightin tuijottamisesta pitkäveteistä puuhaa. Erityinen ongelma on se, ettei katsoja jaksa piitata tämän perheen selviytymisestä, etenkin kun he tekevät toinen toistaan tyhmempiä ratkaisuja, kuten jokaisen jättäessä puhelimensa tyhjään asuntovaunuun, kun he lähtevät ulos omille teilleen. Suorastaan raivostuttavaa on se, kun hahmoilla olisi toistuvasti mahdollisuus satuttaa hyökkääjiä ja he päättävät olla tekemättä mitään. Jossain kohtaa huomasin jo toivovani, että kaikki leffan hahmoista kuolisivat.

Monen mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi päätyi lopulta Johannes Roberts, jonka muihin töihin kuuluvat hairaina 47 Meters Down (2017) ja pelileffa Resident Evil: Welcome to Raccoon City (2021). Kovinkaan kaksisesta elokuvantekijästä ei siis ole kyse ja sen huomaa myös Prey at Nightista. Roberts luottaa lähinnä tylsiin hyppysäikäyttelyihin, jotka käyvät jossain kohtaa jopa koomisiksi. Koomisia ovat myös kuvauksen toistuvat ylidramaattiset zoomaukset. Sentään valaisu, lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat. Adrian Johnston yrittää epätoivoisesti luoda elokuvaan kasarihenkeä kopioimalla John Carpenterin sävellyksiä, mutta lopputuloksena on musiikkiraita, joka ei oikein istu leffaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Strangers: Prey at Night, 2018, Aviron Pictures, thefyzz, White Comet Films, Bloom, Rogue Pictures, SoundNode

Arvostelu: Black Mirror: Bandersnatch (2018)

BLACK MIRROR: BANDERSNATCH

Ohjaus: David Slade

Pääosissa: Fionn Whitehead, Craig Parkinson, Will Poulter, Asim Chaudhry, Alice Lowe, Tallulah Haddon, Catriona Knox, Paul M Bradley, Jonathan Aris, Suzanne Burden, Fleur Keith ja Jeff Minter

Genre: scifi, draama, jännitys

Ikäraja: 16

Tervetuloa Elokuvan taikaa -sivun ensimmäisen interaktiivisen elokuva-arvostelun pariin. Käsittelyssä on tieteisantologiasarja Black Mirroria (2011-) laajentava elokuva Black Mirror: Bandersnatch, joka julkaistiin Netflixissä joulukuussa 2018. Elokuva rakentuu katsojansa tekemien valintojen ja päätösten varaan, ja sitä katsoessani halusin kokeilla jotain vastaavaa arvostelussani.

Annan kuitenkin tässä kohtaa vaihtoehdon. Voit joko siirtyä lukemaan tuiki tavallisen arvostelun Black Mirror: Bandersnatchista tai sitten voit hypätä labyrinttiin, joka johdattaa sinua läpi tekstin pidemmän kaavan kautta. Onnistutko löytämään kaikki elokuvaa käsittelevät tekstit? Löydätkö oikean reitin arvosanalle? Valinta on sinun, arvon lukija.

• Haluan lukea tavallisen arvostelun ilman mitään kikkailuja.

• Haluan kokeilla epätavallisempaa reittiä.

Arvostelu: Asterix ja taikajuoman salaisuus (Astérix - Le Secret de la potion magique - 2018)

ASTERIX JA TAIKAJUOMAN SALAISUUS

ASTÉRIX - LE SECRET DE LA POTION MAGIQUE

Ohjaus: Alexandre Astier ja Louis Clichy
Pääosissa: Christian Clavier, Guillaume Briat, Bernard Alane, Daniel Mesguich, Lévanah Solomon, Alex Lutz, Alexandre Astier, Serge Papagalli, François Morel, Lionnel Astier, Florence Foresti, Arnaud Léonard ja Philippe Morier-Genoud
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 7

Astérix - Le Secret de la potion magique, eli suomalaisittain Asterix ja taikajuoman salaisuus perustuu René Coscinnyn ja Albert Uderzon luomiin Asterix-sarjakuviin (1961-) ja se on itsenäinen jatko-osa animaatioelokuvalle Asterix: Jumaltenrannan nousu ja tuho (Astérix - Le Domaine des dieux - 2014). Kun ensimmäinen leffa osoittautui menestykseksi, tekijät alkoivat heti suunnittelemaan toista filmiä. Tällä kertaa he päättivät kuitenkin kehitellä oman tarinansa, eivätkä ottaneet sitä suoraan Coscinnyn ja Uderzon sarjakuvista. Lopulta Asterix ja taikajuoman salaisuus sai ensi-iltansa Ranskassa joulukuussa 2018 ja Suomessa huhtikuussa 2019. Elokuva oli edeltäjänsä tavoin hitti, mistä myös kriitikot pitivät. Itse olen lukenut lapsena Asterix-sarjakuvia ja pidin Asterix: Jumaltenrannan noususta ja tuhosta, joten innostuinkin kuullessani, että sille oltiin tekemässä jatkoa. Minun olikin tarkoitus käydä katsomassa Asterix ja taikajuoman salaisuus, kun se saapui Suomen teattereihin, mutta jostain syystä se jäi väliin. Noin vuotta myöhemmin törmäsin elokuvaan vuokrauspalvelu Blockbusterissa ja päätin vihdoin ja viimein katsoa sen.

Pienen gallialaiskylän tietäjä Akvavitix on keräämässä ainesosia taikajuomaan, kun hän putoaa puusta ja murtaa jalkansa. Tämä saa Akvavitixin pelkäämään, että hän kuolee jonain päivänä ja hän päättää etsiä itselleen seuraajan, yhdessä Asterixin ja Obelixin kanssa.

Pieni mutta rohkea Asterix - äänenä tällä kertaa Christian Clavier, joka esitti hahmoa elokuvissa Asterix ja Obelix vastaan Caesar (Astérix & Obélix contre César - 1999) ja Asterix ja Obelix: Tehtävä Kleopatra (Astérix et Obélix : Mission Cléopâtre - 2002) - sekä tämän isokokoinen ja hömelö kaveri Obelix (Guillaume Briat) lähtevät jälleen seikkailuun. Tuttuun tapaan matkan varrelta löytyy niin yhteistyötä kuin kinastelua. Parivaljakko on aina yhtä mahtava ja heidän kanssa lähtee joka kerta mielellään seikkailemaan.

Tällä kertaa tarinan päähenkilö tuntuu kuitenkin olevan tietäjä Akvavitix (Bernard Alane), joka valmistaa gallialaisia voimistavaa taikajuomaa. Hän huomaa vihdoin, ettei ole mikään nuori tietäjänalku enää ja turvatakseen gallialaisten tulevaisuuden, hän päättää löytää manttelinperijän. Viisaan tietäjän lisäksi hahmosta löytyy muitakin puolia ja on mielenkiintoista seurata seikkailua tällä kertaa hänen vinkkelistään.
     Muutkin tutut gallialaishahmot palaavat. Kylän päällikkö Aladobix (Serge Papagalli) ei pääse kovin paljoa esille, mutta seisoo ylväästi kilpensä päällä. Tämän vaimo Smirgeline (Florence Foresti) pääseekin paremmin tositoimiin, kun kylän naiset nousevat taistoon hyökkääviä roomalaisia vastaan. Seppä Caravellix (Lionnel Astier) ja kalakauppias Amaryllix (François Morel) tappelevat tuttuun tapaansa. Laulaja Trubadurixin (Arnaud Léonard) ei vieläkään anneta esitellä lahjojaan. Sivuhahmoille annetaan läpi leffan yksittäisiä pieniä hetkiä loistaa, mutta paikoitellen tuntuu siltä kuin muut kyläläiset olisivat mukana pakotettuina. Paha keisari Julius Caesarkin (Philippe Morier-Genoud) häijyilee parissa kohtauksessa, mutta aika turhaan.
     Tämänkertainen vihollinen onkin nimittäin ilkikurinen tietäjä Pyritix (Daniel Mesguich), joka haluaa varastaa Akvavitixin taikajuoman reseptin. Hahmo on oivallisesti tehty ja hän luultavasti saa perheen pienimmät jännittämään uhkaavuudellaan. Koska kyseessä on taikoja itse, tuntuu hänestä aikuiskatsojastakin olevan enemmän uhkaa sankareille kuin tavanomaisista roomalaissotilaista.

Asterix ja taikajuoman salaisuudesta huomaa, ettei taustalla ole vahvaa Coscinnyn ja Uderzon kertomusta, mistä tekijät ovat voineet ammentaa, mutta jo tällaisenaan lopputuloksena on kelpo animaatioseikkailu, mikä varmasti viihdyttää niin vanhempia Asterix-faneja kuin hahmoihin vasta tutustuvia lapsia. Elokuva lähtee vauhdikkaasti käyntiin ja se kulkeekin reipasta tahtia koko lyhyen, alle puolentoista tunnin kestonsa verran. Leffa avaa enemmän tietäjien maailmaa ja vaikka mukana on Asterix-tarinoille tavanomaisia roomalaishyökkäyksiä (ja aidosti hauskoja sellaisia, kenties jopa hieman synkän humoristisen väkivaltansa ansiosta), elokuvan pääpaino on taikuuksissa. On tosiaan mielenkiintoinen ratkaisu nostaa Akvavitix keskiöön, vaikka samalla on tietty harmi, että mahtava pääkaksikko kärsii siitä hyvästä.

Tunnelma on oikein veikeä läpi leffan. Pyritix tarjoaa synkempiä hetkiä ja jännitystä, mutta muuten elokuva on hilpeä, energinen ja siitä löytyy sydäntä. Paikoitellen kuitenkin tuntuu, että alle puolentoista tunnin elokuvaksi siinä on jopa hieman liikaa kaikkea ja meno voisi muutamassa kohtaa rauhoittua hieman enemmän. Jo Asterix: Jumaltenrannan nousu ja tuho oli hieman liian nopeatempoinen, mutta tämä kulkee kenties jopa vielä kovempaa vauhtia. Isoin ongelmani elokuvassa on kuitenkin sen loppuhuipennus, mikä kadottaa kaiken asterixmaisuuden ja muuttuu pienesti kiusalliseksi. Lapsia tämä tuskin haittaa, mutten ihmettele, jos monet vanhemmat Asterix-fanit ärsyyntyvät ratkaisusta.

Animaatiojäljessä ei tälläkään kertaa ole moittimista. Sarjakuvat on upeasti herätetty henkiin 3D-tekniikan avulla ja visuaalisesti filmi on pelkkää silmäkarkkia. Hahmot näyttävät juuri siltä kuin pitääkin ja elokuva on ihanan värikäs. Tuttuja juttuja, kuten taisteluiden aiheuttamat pölypilvet, ovat tietty mukana, innostamassa lisää faneja. Alexandre Astierin työstämä käsikirjoitus ei kuitenkaan ole niin eheä kuin voisi toivoa. Vaikka onkin hienoa, että Astier on päättänyt luoda oman tarinansa, toivoisin, että ensi kerralla hän hyödyntäisi Coscinnyn ja Uderzon tekstejä. Astier toimii myös toisena ohjaajana yhdessä Louis Clichyn kanssa, ja siinä he tekevät parempaa työtä.

Yhteenveto: Asterix ja taikajuoman salaisuus on mainio animaatioseikkailu, mikä tarjoaa hupia niin lapsille kuin vanhemmillekin Asterix-faneille - joskin leffan yliampuva loppuhuipennus saattaa nostattaa kulmia paheksuvasti. On oiva päätös nostaa tietäjä Akvavitix tarinan keskiöön, mutta samalla on harmi, kuinka paljon vähemmän ruutuaikaa pääkaksikko Asterix ja Obelix saavat. Valloittava seikkailuhenki on läsnä ja leffan aikana saa nauraa useaan otteeseen. Perheen pienimmille katsojille pahistietäjä Pyritix voi jopa tarjota kutkuttavaa jännitystä. Leffan taistot perustuvatkin enemmän tietäjien taikataisteluihin, mutta mukana on myös perinteistä roomalaisten mätkimistä. Paikoitellen leffan rytmitys käy hieman ylikierroksilla ja se voisi rauhoittua enemmän. Siitä ja loppuhuipennuksesta huolimatta Asterix ja taikajuoman salaisuus on oikein hyvä leffa koko perheelle. Visuaalisesti se on todella vaikuttava, herättäen sarjakuvat upeasti henkiin tietokoneanimaation voimin. Katsoisinkin erittäin mielelläni näitä Asterix-animaatioita lisää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Astérix - Le Secret de la potion magique, 2018, M6 Studio, M6 Films, Les Editions Albert René, Canal+, Mikros Image, OCS, M6, W9, Région Ile-de-France, Centre National de la Cinématographie

Yhteistyössä:

Arvostelu: Insidious: The Last Key (2018)

INSIDIOUS: THE LAST KEY

Ohjaus: Adam Robitel
Pääosissa: Lin Shaye, Angus Sampson, Leigh Whannell, Kirk Acevedo, Spencer Locke, Caitlin Gerard, Bruce Davison, Josh Stewart, Tessa Ferrer, Ava Kolker, Hana Hayes, Pierce Pope, Thomas Robie ja Javier Botet
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Riivattu (Insidious - 2010) oli kritiikistä huolimatta menestys, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013) ja Insidious: Chapter 3 (2015) olivat vielä edellistä osaa isompia hittejä, joten neljännen osan suunnittelu lähti nopeasti käyntiin kolmannen osan ilmestyttyä. Kolmannen osan ohjannut ja käsikirjoittanut Leigh Whannell päätti tällä kertaa pysyä vain kirjoittajana (minkä lisäksi hän esittää yhtä filmisarjan hahmoista), jolloin uudeksi ohjaajaksi valittiin vain yhden kauhuleffan aiemmin tehnyt Adam Robitel. Kuvaukset alkoivat elokuussa ja lopulta Insidious: The Last Key sai ensi-iltansa monissa maissa tammikuussa 2018, mutta Suomen teattereihin tämäkään Insidious-filmi ei päässyt. Elokuva sai edellisiä osia kehnommat arvosanat kriitikoilta, mutta se nousi sarjan menestyneimmäksi osaksi rahallisesti. Itse tutustuin sarjaan keväällä 2016, kun katsoin ensimmäisen Riivatun. En erityisemmin välittänyt leffasta, enkä siis katsonut sen jatko-osia. Kuitenkin The Last Keyn ilmestyttyä vuokrattavaksi Suomessa ja ensimmäisen Riivatun täyttäessä kymmenen vuotta, ajattelin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Uudelleenkatselulla pidin Riivatusta enemmän, mutta sen kaksi jatko-osaa olivat aika keskinkertaiset. Aloitinkin Insidious: The Last Keyn katselun hieman skeptisenä.

Paranormaaleja tapahtumia tutkiva Elise Rainier lähtee selvittämään Ted Garza -nimisen miehen talossa tapahtuvia outouksia. Eliselle selviää, että talo on hänen lapsuudenkotinsa, eivätkä hänen vanhat painajaisena ole kadonneet minnekään...

Lin Shaye palaa neljättä kertaa vanhan Elisen rooliin ja tällä kertaa hänet on nostettu oikein kunnolla pääosaan. Elokuvan tarinasta onkin pyritty tekemään mahdollisimman henkilökohtainen hänelle ja filmi syventyy entistä paremmin hänen menneisyyteensä (Eliseä lapsena esittää Ava Kolker ja teininä Hana Hayes). Hahmon taustojen avaaminen on mielenkiintoista, mutta muuten Elise tuntuu täysin samalta kuin edellisissä osissa - paitsi että kenties hieman tylsemmältä, sillä olemme nähneet saman jo muutamaan otteeseen. Shaye on edelleen mainio roolissaan, mutta hänen työtään hankaloittaa hänelle kirjoitetut kömpelöt repliikit. En usko, että kukaan saisi useita hänelle kirjoitettuja vuorosanoja kuulostamaan luonnolliselta.
     Elise ottaa tietysti mukaansa apurinsa Specsin (käsikirjoittaja Leigh Whannell) ja Tuckerin (Angus Sampson), jotka eivät tällä kertaa toimi lähes ollenkaan. Whannell yrittää leffa leffalta nostaa heidän hahmojaan isompaan rooliin ja tuo yhä vain enemmän huumoria mukaan, mutta huumori on niin kehnosti istutettu, että tämä tekee elokuvan seuraamisesta paikoitellen todella kiusallista. Hahmot rikkovat usein jännityksen, minkä lisäksi heille kirjoitettu juonikuvio koskien kahta nuorta naista (Spencer Locke ja Caitlin Gerard) on lähinnä myötähäpeällistä seurattavaa. Hahmot toimivat parhaiten - vai pitäisikö sanoa "ainoastaan" - silloin, kun he ovat vain hiljaa ja seuraavat Eliseä hieman pelokkaina.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Elisen lapsuudenkodissa asuva Ted Garza (Kirk Acevedo), sekä takaumissa esiintyvät Elisen isä (Josh Stewart) ja äiti (Tessa Ferrer), sekä pikkuveli Christian, jota esittävät Bruce Davison, Pierce Pope ja Thomas Robie. Ted vaikuttaa aluksi aika tylsältä tapaukselta, mutta hänestä onneksi löydetään mielenkiintoisia puolia elokuvan aikana. Stewart on oiva valinta inhottavan isän osaan, kun taas Ferreristä löytyy tarvittavaa lämpöä huolehtivaksi äidiksi.

Elisen menneisyyttä koskevat takaumat ovat selvästi parasta elokuvassa ja filmi olisi varmaan parempi, jos se olisikin kertonut pelkästään hänen nuoruudestaan; kuinka Elise alkaa ymmärtämään kykyjään ja kuinka hän joutuu kasvamaan ympäristössä, joka ei ymmärrä niitä. Tämän sijaan saammekin aika lailla sitä samaa kuin edellisissäkin osissa, mutta paljon laiskemmin toteutettuna. Syyt tästä asetan Whannellin harteille. Hänen käsikirjoituksensa on kömpelö, sanoisinko jopa että huono. Hän ei ole vain egopullisteluna nostanut omaa hahmoaan isompaan rooliin, tuonut mukaan typerää huumoria pilaamaan pienenkin jännityksen ja pistänyt Shayen toistamaan yhä uudestaan ja uudestaan tönkköä dialogia, vaan hänen kirjoittama tarinansa kompastelee pahasti. Elokuva alkaa pitkällä prologilla Elisen lapsuudesta, kunnes se siirtyy nykyaikaan (tai no, tarkemmin vuoteen 2010, sillä leffa tapahtuu Insidious: Chapter 3:n ja alkuperäisen Riivatun välissä) ja katsoja uskoo oikean tarinan käynnistyvän. Puolessa välissä leffaa taas tapahtuu jotain isoa, mitä en tietenkään paljasta, mutta sanon vain, että sen jälkeen tarina lähtee kulkemaan ihan uusiin suuntiin ja itse huomasin ajattelevani, että nytkö se oikea tarina vasta alkaa?

Insidious: The Last Key tuotti myös ison pettymyksen sillä, ettei se ole kovinkaan pelottava tai jännittävä elokuva. Elisen lapsuutta käsittelevä alku ja eräs matkalaukkuihin liittyvä kohtaus ovat onnistuneen karmivia, minkä lisäksi filmin päädemoni on häijy ilmestys, mutta muuten elokuva on vain täynnä kovia ääniä, jotka säpsäyttävät, mutteivät oikeasti pelota. Leffa viljelee laiskoja äkkisäikäytyksiä ja alkaa myös kierrättämään samanlaisia pelotteluja, kun se ei enää jaksa yrittää yhtään. Edellisissä Insidious-arvosteluissani olen kirjoittanut, etten erityisemmin pidä osioista, joissa hahmot menevät henkimaailmaan, sillä silloin elokuvat muuttuvat enemmän fantasiaksi ja kadottavat kauhun lähes kokonaan, ja sama tapahtuu tietty myös tässä. The Last Keyssä on jopa sarjan huonoin henkimaailmavisiitti. Loppuhuipennukseksi tarkoitettu osio tuntuu lopettavan yrittämisen kokonaan ja homma muuttuu naurettavan typeräksi. Lopun täytyy tietty myös yhdistää tämä leffa alkuperäiseen Riivattuun, jolloin katsojasta alkaa tuntua, että Elisen oma tarina olikin lopulta pelkkä pohjustus sarjan avauselokuvalle.

Tätä katsoessa tulee kyllä usein ikävä sarjan kaksi ensimmäistä osaa ohjannutta James Wania. Uusi ohjaaja Adam Robitel ei ole mitään kauhunero-Waniin verrattuna. Robitel hyödyntää kaikkein kliseisimpiä äkkisäikäytyksiä, joissa äänitehosteissa väännetään nupit kaakkoon. Robitelilla on vaikeuksia pitää pakettia kasassa ja lopulta hän epäonnistuukin. Sentään Insidious: The Last Key on oivallisesti kuvattu, minkä lisäksi kauhutalon lavasteet ja demonien maskeeraukset ovat tyylikkään karmivat. Valaisussa on paikoitellen ongelmia ja vaikka filmiä katsoisi illalla pimeässä huoneessa, verhot ikkunoiden peittona, on silti välillä vaikea saada selvää, mitä ruudulla oikein tapahtuu. Parit digiefektit ovat hieman silmiinpistävät, mutta muuten elokuva sentään näyttää hyvältä. Joseph Bishara toimii tämänkin Insidiouksen säveltäjänä ja on saanut aikaiseksi joitain painostavia ääniä, muttei mitään sen ihmeellisempää.

Yhteenveto: Insidious: The Last Key on harmillisen laiska ja epätoivoiselta tuntuva yritys jatkaa hyvin alkanutta kauhusarjaa. Isoimmat ongelmat löytyvät Leigh Whannellin huonosta käsikirjoituksesta, minkä on vaikea perustella olemassaoloaan. Whannell aloittaa kiinnostavia asioita, muttei osaa käsitellä niitä ja pilaa aika lailla kaiken rakentamansa. Filmi esitellään Elisen hahmotarinana, mutta se on lopuksi pelkkä pohjustus alkuperäiselle Riivatulle. Tarina saa kummallisen käänteen puolessa välissä ja tuntuu lähtevän täysin erikoisiin suuntiin. Läpi leffan yritys katoaa kokonaan ja elokuva menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Vain parissa kohtaa elokuva onnistuu luomaan jännitystä, mutta muuten se luottaa pelkkiin tylsiin äkkisäikäytyksiin. Vähäinenkin tunnelma rikotaan huonolla huumorilla ja loppuhuipennus lässähtää laiskojen ratkaisujen vuoksi. Lin Shaye yrittää parhaansa, mutta hän kokee suuria vaikeuksia puhua Whannellin kirjoittamia kökkörepliikkejä luontevasti. Sentään itse demoni on karmiva ilmestys. Muuten Insidious: The Last Key on huono elokuva, mikä saa lähinnä pohtimaan, että jos Wan ei palaa ohjaajaksi, sarjan voisi jo lopettaa kokonaan. Näin tuskin käy, sillä kuten alussa kerroin, kyseessä on koko Insidious-sarjan menestynein osa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious: The Last Key, 2018, Blumhouse Productions, Entertainment One, LStar Capital, Stage 6 Films

Arvostelu: The First Purge (2018)

THE FIRST PURGE

Ohjaus: Gerard McMurray
Pääosissa: Y'lan Noel, Lex Scott Davis, Joivan Wade, Kristen Solis, Lauren Vélez, Marisa Tomei, Patch Darragh, Rotimi Paul ja Ian Blackman
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 16

James DeMonacon jännityselokuva Puhdistuksen yö (The Purge - 2013) oli kriitikoiden negatiivisesta palautteesta huolimatta suuri menestys, jolle päätettiin heti tehdä jatkoa. Puhdistuksen yö: Anarkia (The Purge: Anarchy - 2014) oli vielä isompi hitti, mille kriitikotkin olivat hieman lempeämpiä. Suomentamatta jäänyt The Purge: Election Year (2016) menestyi jälleen vielä paremmin, joten neljännen osan teko lähti liikkeelle. DeMonaco ei kuitenkaan halunnut jatkaa ohjaajana, joten hänet korvattiin Gerard McMurraylla ja kuvaukset alkoivat syyskuussa 2017. Lopulta The First Purgeksi nimetty esiosaelokuva ilmestyi Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivänä 2018. Jälleen kerran kriitikot antoivat ristiriitaista palautetta, mutta lippuluukuilla filmi menestyi edeltäjiään paremmin. Itse olin aiemmin nähnyt vain kaksi ensimmäistä Purge-leffaa, kun vuokrasin ne serkkujeni kanssa vuonna 2015. En pitänyt niistä, enkä katsonut myöhemmin julkaistuja osia tai The Purge -televisiosarjaa (2018-2019). Kuitenkin nyt kun sarja on taas saamassa jatkoa elokuvalla The Forever Purge (2021), päätin antaa koko hommalle uuden mahdollisuuden. En vieläkään lämmennyt leffoille, mutta katsoin silti The First Purgen jo muutama päivä The Purge: Election Yearin jälkeen.

Vuonna 2017 Yhdysvaltojen johtoon on noussut uusi puolue, Amerikan uudet perustajaisät, jotka päättävät testata sosiaalista koetta rikoksen, työttömyyden ja köyhyyden poistamiseksi maasta: Puhdistuksen yön. Kokeen ensimmäisenä vuonna New Yorkin Staten Island suljetaan 12 tunniksi, jolloin kaikki rikokset, mukaanlukien murha, ovat sallittuja.

Joivan Wade näyttelee Isaiahia, nuorta miehenalkua, joka on rahan kaipuussa päätynyt huumebisnekseen omaa aluettaan johtavan Dmitrin (Y'lan Noel) hommiin. Lex Scott Davis taas näyttelee Isaiahin siskoa, Dmitrin ex-tyttöystävä Nyaa, joka on huolissaan veljestään. Yllättävää kyllä, veljen ja siskon välit ovat sujuvasti kirjoitetut ja heidän suhteensa muovautuu uudelleen Puhdistuksen yön alkaessa. Nya vastustaa koko ideaa, kun taas Isaiah haluaisi kokeilla "puhdistumista". Dmitri sen sijaan on aika kehno tapaus, josta yritetään kehitellä toimintasankaria. Hahmoa ei kuitenkaan halua kannustaa, sillä elokuvassa nostetaan usein esille, kuinka monen nuoren elämät Dmitri on pilannut huumebisneksellään. Sankarikuvio ei edes toimi hahmon yrityksenä parantaa itsensä ihmisenä, vaan hän lähinnä pyrkii kostamaan Yhdysvalloille, jotka ovat ajaneet köyhät tietyille poluille. Kolmikon näyttelijät ovat kuitenkin kaikki kelpo valintoja rooleihinsa. Ainakin he ajavat asiansa paremmin kuin monet aiemmat elokuvasarjan pahvisista hahmoista ja puisista näyttelijöistä.

Nimensä mukaisesti The First Purgen tarkoituksena on avata katsojille, mistä koko Puhdistuksen yö on saanut alkunsa. Kyseessä on siis esiosa aiemmille leffoille, eikä jatkotarina. Vaikka aiemmat Purget eivät ole olleet kovin hyviä (Puhdistuksen yö: Anarkia oli ainoa ihan kiva leffa), on sarjasta löytynyt alusta asti kiehtovaa yhteiskuntakritiikkiä Yhdysvaltojen menoa kohtaan. Onkin siis oiva idea palata ajassa taaksepäin ja näyttää koko homman alku. Noh, eipä sellaista oikeastaan lopulta nähdä kuin parin lyhyen uutislähetyksen verran, sillä kohdeyleisöä luultavasti kiinnostaa vain älyvapaa mähinä, eikä niinkään fiksu poliittinen trilleri ja satiiri Yhdysvaltojen vääryyksistä. Jo aiempien osien aikana sarjan kritiikki kääntyi aseihannoinnista ja ihmisen piilotetuista haluista maan rasismiin ja tämä leffa panostaa juurikin jälkimmäiseen. Anarkiassa näytettiin ensimmäisen kerran, että Puhdistuksen yössä onkin enemmän kyse valtion tavasta poistaa köyhiä ja muita, jotka vain aiheuttavat kuluja valtiolle. The First Purgessa tämä viedään siihen, että valkoinen ylivalta yrittää poistaa tummaihoiset maasta, saamalla heidät tappamaan toisiaan rahapalkkioiden toivossa. Sarjan muiden teemojen tavoin tämäkin on karmiva ajatus, mutta jälleen aika kömpelösti ja pinnallisesti toteutettu.

Mielenkiintoisen ja uudenlaisen puolen The First Purgeen tuovat kohtaukset, joissa sairaan kokeen luojat (Marisa Tomei ja Patch Darragh) katsovat valvontakameroiden ja puhdistautujien piilolinssikameroiden kautta kaduille vähitellen syntyvää mähinää. Samalla käy ilmi, ettei koe ole sen luojienkaan mielestä välttämättä moraalisesti oikein - etenkään kun Amerikan uudet perustajaisät eivät ole rehellisiä sen käytöstä. Muuten tämä Puhdistuksen yö on hyvin pitkälti samaa mättöä kuin sarjan kaksi edellistä osaa. On jopa hieman hölmöä, kuinka nopeasti yö muuttuu valtavaksi kaaokseksi. Koska kyseessä on ensimmäinen Puhdistuksen yö, mielestäni sen pitäisi vielä olla edes jotenkin maltillinen. Tässä leffassa tämä on vasta koe, mutta puhdistautujat käyttäytyvät kuin yö olisi heille se jokavuotinen perinne, mitä se on aiemmissa leffoissa ollut. Sekopäisten naamioiden sun muiden pitäisi tapahtua vasta myöhemmin, kun tästä sairaasta kokeesta muodostuu uusi amerikkalaisjuhla. Mutta koska elokuvasarjojen uusia osia täytyy tehdä periaatteella "enemmän on paremmin", ei tältä leffalta voi odottaa, että se osaisi hillitä itseään.

Ohjausvastuu on vaihtunut James DeMonacolta Gerard McMurraylle, joka ei valitettavasti ole sen parempi ohjaaja kuin DeMonaco. Tosin elokuvan heikkous johtuu myös siitä, että kömpelösti tekstiä vääntävä DeMonaco toimii edelleen käsikirjoittajana. Välillä vaikuttaisi siltä, että DeMonaco haluaisi viedä filmejä syvällisempään suuntaan, mutta tuntee luultavasti kohdeyleisönsä tarpeeksi hyvin, jotta pitää homman puhtaasti viihteellisenä. Tekniseltä toteutukseltaan elokuva on onneksi parannus verrattuna paikoitellen halvalta TV-tuotannolta näyttäneeseen The Purge: Election Yeariin, mutta on silti aika epätasainen. Kuvaus on välillä sujuvaa ja välillä taas turhan heiluvaa. Kameran linssiin osuvat digiveret ovat korni ratkaisu. Valaisu on suurimmaksi osaksi oivallista, mutta loppuhuipennuksen valokikkailu äityy todella ärsyttäväksi. Ääniefektit ovat menevät, mutta eipä uusi säveltäjä Kevin Lax onnistu tuomaan sarjaan mitään sen enempää kuin edeltäjänsä Nathan Whitehead.

Yhteenveto: The First Purge hukkaa potentiaalinsa jo alkumetreillä, kun se ei tarjoakaan katsojalle sitä, mitä se lupailee, eli Puhdistuksen yön todellista syntytarinaa. Alkuperä käydään pikaisesti läpi parilla nopealla uutislähetyksellä, mutta sitten meno onkin sitä ihan samaa mähinää kuin parissa edellisessä filmissä. Itseäni häiritsi suuresti, kuinka nopeasti meininki äityy samaan hulluuteen kuin aiemmissa osissa, sillä kyseessä pitäisi olla ihka ensimmäinen Puhdistuksen yö, jolloin tämä sekoilu ei ole vielä perinne amerikkalaisille. Mutta koska jatko-osiahan täytyy tehdä ajatuksella "enemmän on paremmin", ei elokuvalta voi odottaa tällaista loogisuutta. Elokuva yrittää sanoa jotain Yhdysvaltojen johtoon pinttyneestä rasismista, mutta kompastelee kehnon ja pinnallisen käsikirjoituksensa takia. Sentään päähenkilöt ovat jokseenkin mielenkiintoisia ja näyttelijät tekevät hieman parempaa työtä kuin edellisissä elokuvissa. Lopputuloksena on joka tapauksessa heikko raina, joka varmasti tyydyttää sarjan vannoutuneita faneja, mutta jättää luultavasti muut kylmäksi. On varmaankin turha odottaa, että ensi vuodelle siirretty The Forever Purge tulisi sisältämään yhtään mitään erityisempää. Tässä välissä käydään kuitenkin The Purge -televisiosarjan pariin ja katsotaan, toimiiko konsepti paremmin sarjan muodossa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The First Purge, 2018, Blumhouse Productions, Perfect World Pictures, Platinum Dunes

Arvostelu: The Witch in the Window (2018)

THE WITCH IN THE WINDOW

Ohjaus: Andy Mitton
Pääosissa: Alex Draper, Charlie Tacker, Carol Stanzione, Greg Naughton ja Arija Bareikis
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 17 minuuttia
Ikäraja: 12

The Witch in the Window on Andy Mittonin ohjaama, käsikirjoittama, tuottama, leikkaama ja säveltämä kauhuelokuva. Se sai maailmanensi-iltansa jo kaksi vuotta sitten Kanadassa ja jo samaisena syksynä se esitettiin Suomessakin Night Visions -elokuvafestivaaleilla. Nyt Night Visions tuo elokuvan Suomeen kunnon teatterilevitykseen kautta maan. Itse kuulin koko leffasta vasta viikkoa ennen kuin näin sen lehdistönäytöksessä. Menin katsomaan The Witch in the Windowia toiveikkaana, että pieni indietuotanto onnistuisi yllättämään positiivisesti.

Simon ja hänen poikansa Finn matkustavat Vermontiin korjatakseen vanhaa taloa ja myydäkseen sen eteenpäin. Siellä heitä alkaa piinaamaan talon vanhan omistajan paha henki, mikä vain voimistuu, kun taloa korjataan.

Simon-isää ja tämän Finn-poikaa näyttelevät Alex Draper ja Charlie Tacker. Koska suuren osan ajasta isä ja poika ovat ainoat hahmot valkokankaalla, on elokuvan onnistumisen kannalta äärimmäisen tärkeää, että hahmot toimivat. Niinpä onkin suuri harmi todeta, että elokuva kaatuu jo näihin hahmoihin ja etenkin heidän näyttelijöihinsä. Sen lisäksi, että nuorta Tackeria vaivaa paha ylinäytteleminen, ongelmia tuottaa myös se, kuinka puisesti kumpikin lausuu repliikkejään - aivan kuin he vain lukisivat niitä käsikirjoituksesta tai elokuvaan on otettu mukaan harjoitusvetoja kohtauksista. Tätä ei yhtään auta se, kuinka kökköä hahmoille kirjoitettu dialogi usein on. Kaiken tämän pohjalta löytyy oiva ajatus perheenisästä, joka pelkää menettävänsä perheensä olemalla läsnä ja sen takia kokeekin parhaaksi pysyä etäällä vaimostaan ja lapsestaan. Kömpelön toteutuksen kanssa tämä kuitenkin lässähtää.

The Witch in the Window on muutenkin kömpelösti toteutettu kauhuraina, mikä haaskaa oikeasti hyvät ideat. Jo elokuvan aloitus on tönkkö. Koko filmi lähtee käyntiin kuin sormien napsautuksesta, keskeltä kohtausta, aivan kuin alusta puuttuisi jotain. Sitten taas elokuvan lopetus on kömpelö siinä mielessä, että siinä on monta kertaa peräkkäin hetkiä, jolloin tuntuu kuin leffa päättyisi, mutta sitten sitä venytetäänkin vielä pidemmälle. Kestoa elokuvalla on vain tunti ja vartti, mikä voi ajatuksen tasolla tuntua hassun lyhyeltä, kun monet kauhuleffat kestävät nykyään jopa lähemmäs kaksi tuntia. The Witch in the Windowissa on loppujen lopuksi niin vähän sisältöä, että näinkin lyhyt kesto pitkästyttää välillä.

Alkupään paria pöhköä äkkisäikäytystä lukuunottamatta täytyy siitä näyttää peukkua ohjaaja Andy Mittonille, että tämä haluaa panostaa enemmän hitaasti katsojan ympäröivään karmivaan tunnelmaan, eikä niinkään katsojan jatkuvaan säikäyttämiseen böö-efektillä. Kun talon entisen omistajan, Lydian (Carol Stanzione) taustasta kerrotaan leffan alussa, kauhukierroksia aletaan nostattamaan. Parasta koko elokuvassa on, kuinka Lydia paljastetaan hitaasti. Aluksi hän näkyy vain synkkänä muotona pimeyden keskellä. Sitten hän kurkkii peilin kautta, ikkunan takaa ja jonkin ajan kuluttua hän seisoo hahmojen takana käytävällä. Harmi vain, että mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä alhaisemmaksi jännityksen taso laskee. Loppupäässä paljastuu uusia puolia, mitkä saavat näkemään kertomuksen uudessa valossa, mutta samalla tämäkin kiehtovaksi ajateltu osio kärsii samasta kömpelöstä toteutuksesta kuin moni muukin asia The Witch in the Windowissa.

Andy Mittonilla on ollut hyviä ideoita ja on hienoa, ettei hän syyllisty kauhun halvimpiin kikkoihin, mutta ei hän silti onnistu vakuuttamaan lähes missään hommassaan leffan parissa. Mittonin säveltämät musiikit ovat aika mitäänsanomatonta pianon pimputtelua ja leikkauskin on paikoittelen tönkköä. The Witch in the Window on kuitenkin kelvollisesti kuvattu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja Lydiasta on saatu karmiva oivallisten maskeerausten kautta. Ääniefektit luovat sopivasti aavemaista ilmapiiriä.

Yhteenveto: The Witch in the Window on harmillisen laimea kauhuraina, mikä haaskaa potentiaaliset ideansa kehnolla toteutuksella. On hienoa, että Andy Mitton ei syyllisty laiskoihin äkkisäikäyttelyihin, vaan haluaa rakentaa hitaasti karmivaa tunnelmaa, mutta eipä se tunnelma oikein toimi. Lisäksi hänen kirjoittamansa dialogi on erittäin puista ja usein jopa kiusallisen huonoa. Isän ja pojan keskusteluja ei auta yhtään se, kuinka kehnosti heidän näyttelijänsä repliikkinsä lausuvat. Usein jopa tuntuu siltä kuin näyttelijät vain lukisivat lauseita paperilta. Rytmitys on kömpelöä ja vain tunnin ja vartin pituiseksi filmiksi The Witch in the Window on yllättävän pitkäveteinen. Parasta leffassa on itse noita Lydia, joka paljastetaan mainion pelottavasti pikkuhiljaa. Muuten leffa jättää kylmäksi kaikessa. Pienten indiekauhujen vannoutuneimmille faneille tämä tarjoaa varmasti paljon iloa, mutta muille elokuvaa on vaikea suositella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Witch in the Window, 2018, One Bad House Films

Arvostelu: The Kissing Booth (2018)

THE KISSING BOOTH

Ohjaus: Vince Marcello
Pääosissa: Joey King, Joel Courtney, Jacob Elordi, Stephen Jennings, Meganne Young, Carson White, Bianca Bosch, Jessica Sutton ja Zandile Madliwa
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 13

The Kissing Booth perustuu Beth Reeklesin samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Suoratoistopalvelu Netflix hankki kirjan elokuvaoikeudet vuonna 2016 ja alkoi työstämään filmatisointia sen pohjalta. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2017 ja lopulta The Kissing Booth ilmestyi Netflixiin toukokuussa 2018. Elokuva nousi nopeasti yhdeksi Netflixin suosituimmaksi originaalielokuvaksi, mutta kriitikot lyttäsivät leffan täysin. Itse en katsonut leffaa silloin, kun se ilmestyi, eikä minulla oikeastaan ollut aikomustakaan katsoa sitä, ennen kuin Netflix ilmoitti julkaisevansa pian jatko-osan, The Kissing Booth 2:n (2020). Päätin sittenkin antaa mahdollisuuden leffoille ja katsoin ensimmäisen The Kissing Boothin pari viikkoa ennen uuden elokuvan julkaisua.

High school -oppilaat Elle ja Lee ovat olleet parhaat ystävät syntymästään asti. Mutta miten käy ystävyydelle, kun Elle ihastuu Leen isoveljeen, Noahiin?

Lapsesta asti kauhuelokuvissa, kuten Karanteenissa (Quarantine - 2008), Kirotussa (The Conjuring - 2013) ja Wish Uponissa (2017) näytellyt Joey King pääsee kokeilemaan onneaan romanttisen komedian pääroolissa Elle Evansina. King pärjää osassa kelvollisesti, mutta esimerkiksi pysäyttävä draamasarja The Act (2019) osoitti, että hän pystyy paljon parempaankin. Kingin ongelmaksi koituu tylsä hahmo, joka voisi alun kertojaäänellään selostaa lapsuutensa sijaan, mitkä kaikki romanttisen komedian päähenkilön kliseet hän täyttää.

Ellen parhaana ystävänä, Lee Flynninä taas nähdään Super 8 -scifileffasta (2011) tuttu Joel Courtney. Lee taitaa olla elokuvan pidettävin hahmo, vaikka hänkin muuttuu hieman ärsyttäväksi, kun hänestä tulee mustasukkainen, Ellen kiinnostuessa Leen veljestä, Noah Flynnistä (Euphoria-sarjasta, 2019-, tuttu Jacob Elordi). Toisin kuin pikkuveljensä, Noah ei todellakaan ole pidettävä tapaus. Hän on lähinnä rasittava tympeän ja väkivaltaisen, sekä naisia vähättelevän luonteensa kanssa. Nuo ovat kuitenkin pikkuvikoja romanttisessa komediassa, sillä oih ja voih, kun Noah on lihaksikas ja pitkä ja hänellä on moottoripyöräkin! Hahmoa vain pahentaa Elordin puupökkelö roolisuoritus.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Stephen Jennings Ellen isänä, Carson White Ellen pikkuveljenä, sekä Bianca Bosch, Jessica Sutton ja Zandile Madliwa Mean Girlsiä (2004) päivänselvästi kopioivana pissisporukkana, Oliviana, Miana ja Gwynethinä, eli OMG:nä.

Voi pojat, että The Kissing Booth onkin surkea elokuva. En odottanut leffalta paljoa, mutta toivoin, että se onnistuisi edes hieman viihdyttämään. Ala-asteella tämän olisi varmaan katsonut sujuvana hömppänä, mutta nyt lähinnä kieriskelin kiusaantuneena ja tuhahtelin turhaantuneena. Leffa vain latoo kerta toisensa perään teineille suunnattujen romanttisten komedioiden kliseitä ja ongelmia, tietäen tasan tarkkaan, että oli se kuinka kehno tahansa, katsojakunta löytyy varmasti. Kyseessä on jopa sietämättömän pinnallinen ja teennäinen elokuva. Tekijät ovat uskoneet, että se riittää, jos päähenkilöt ovat tarpeeksi hyvännäköisiä (ja vielä jos heiltä saadaan riisuttua paidat mahdollisimman monta kertaa), sillä silloinhan heitä automaattisesti kannustaa yhteen. Ei! Kingin ja Elordin väliltä ei löydy lainkaan kemiaa ja alusta asti on selvää, että heidän suhteensa olisi mitä luultavimmin lähinnä toksinen Noahin paskamaisen asenteen takia.

Tämän lisäksi leffa ei ole hauska. Ei lainkaan. Monet hauskoiksi tarkoitetut hetket ovat myötähäpeällisiä täysin väärällä tavalla. Mukana ei ollut edes niin huonoa juttua, että se olisi naurattanut huonouden takia. Sitten leffa vielä kehtaa kestää lähes kaksi tuntia. Toivoin jo kymmenen minuutin kohdalla, etten olisikaan aloittanut The Kissing Boothin katselua, vartin kohdalla pohdin sen lopettamista ja jo puolen tunnin kohdalla olin tylsistynyt. Juonella kestää todella kauan käynnistyä ja leffa junnaa paikoillaan ärsyttävän paljon. Tapahtumat ovat mitä ennalta-arvattavimpia ja on turha odottaa, että elokuva yllättäisikin lopussa ja toisi genreen jotain uutta, perustellen oman pinnallisen olemassaolonsa. Ja tyypilliseen romanttisen komedian tapaan elokuva tietenkin romantisoi monia asioita, jotka tosielämässä olisivat väärin, inhottavia tai joita tuskin tapahtuisi. Esimerkiksi heti leffan alussa Elle päättää lähteä treffeille pojan kanssa, joka kouri häntä takapuolesta koulun pihalla kaikkien edessä. Jos elokuva edes yrittäisi oikeasti kommentoida Leen ja etenkin Noahin kautta sitä, kuinka usein miehet pyrkivät kontrolloimaan naisia, leffasta voisi löytyä edes jotain painoarvoa. Nyt se vain esittää tällaiset teot suloisena eleenä.

Sekä elokuvan ohjauksesta että käsikirjoituksesta vastaa Vince Marcello, joka on tehnyt pääasiassa vain samanlaisia teennäisiä teinileffoja kuin tämä. Marcello kopioi kaiken muualta, eikä tunnu edes yrittävän luoda mitään erityistä. Lisäksi minun on vaikea uskoa, että Beth Reekles olisi kirjoittanut mukaan näin monta kohtaa, missä Elle ottaa paitansa pois. Noin vartin välein King on pakko saada alusvaatteisilleen. Sentään The Kissing Booth on kuvattu sujuvasti. Lavasteet ovat oivalliset ja ääniefektit toimivat. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää ainakin vartilla. Patrick Kirstin säveltämät musiikit ovat juurikin sellaista tekopirteää jumputusta tai melodramaattista pimputusta, mitä näiltä rainoilta voikin odottaa.

Yhteenveto: The Kissing Booth on sietämättömän kiusallinen ja teennäinen turhake, mikä latoo toisensa perään romanttisten teinileffojen kliseitä. Itse päähenkilö on mitä tylsin ja vielä pahempi on hänen ihastuksensa. Tyypilliseen tapaan elokuva tietty romantisoi aika ikäviäkin juttuja ja vähät välittää miehen toksisuudesta ja väkivaltaisesta luonteesta, kunhan tämä on hyvännäköinen. Asiaa vain pahentaa, kuinka kökkö Jacob Elordi on ihastuksenkohteena. Joey King sentään yrittää pääroolissa, mutta käsikirjoitus ei anna hänelle paljoa tehtävää... muuta kuin riisua itsensä vähän väliä. Lähes kahden tunnin kestossaan elokuva on myös puuduttavan tylsä. Kaikki on ennalta-arvattavaa ja tympeää, mikä vain saa ajan tuntumaan pidemmältä. Elokuva ei ole edes hauska, vaan sen koomiseksi tarkoitettu myötähäpeä saa katsojan häpeämään koko työryhmän puolesta. Leffa on armottoman pinnallinen, eikä edes yritä olla mitään muuta kuin häikäilemätöntä soopaa. The Kissing Booth toimii hyvin varmasti kohdeyleisölleen, eli ala-astelaisille, mutta muita suosittelen pysymään kaukana tästä surkeudesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Kissing Booth, 2018, Komixx Entertainment, Netflix