Batman: Knightfall Part 1: Knightfall (2026) - elokuva-arvostelu

BATMAN: KNIGHTFALL PART 1: KNIGHTFALL

Ohjaus: Jeff Wamester

Näyttelijät: Anson Mount, Jack Griffo, Michael Mando, Pablo Schreiber, Jessica Camacho, Toks Olagundoye, Bruce Boxleitner, Jason Flemyng, David Dastmalchian, Mick Wingert, Andrew Morgado, Jeff Bennett, Bayardo de Murguia ja Adriana Isabel

Genre: animaatio, toiminta

Kesto: 1 tunti 18 minuuttia

Ikäraja: 16

Batman: Knightfall Part 1: Knightfall perustuu DC Comicsin Lepakkomies-sarjakuvatarina Knightfalliin, joka julkaistiin vuosina 1993 ja 1994. Lokakuussa 2025 New Yorkin Comic Conissa ilmoitettiin, että sarjakuva olisi kääntymässä animaatioelokuvien muotoon. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt trilogian ensimmäinen osa, hieman hassusti nimetty Batman: Knightfall Part 1: Knightfall on julkaistu. Itse olen tiennyt sarjakuvasta ja sen merkittävimmästä tapahtumasta jo vuosikaudet, mutten ole koskaan lukenut sitä, vaikka se on monesti houkutellut sarjakuvakauppojen hyllyillä. Kun sain kuulla leffasovitusten olevan tulossa, aloin odottaa niitä positiivisin mielin ja heti kun huomasin Batman: Knightfall Part 1: Knightfallin saapuneen vuokrattavaksi, pistin sen pyörimään.

Arkhamin mielisairaalan vangit pääsevät vapaaksi, mutta he eivät jää Batmanin isoimmaksi murheenaiheeksi, sillä Gothamiin on saapunut uusi vihollinen, joka voi käydä niin kaupungin kuin sen viittasankarin turmioksi.

Batman: Knightfall Part 1: Knightfallin kuvaus nimikkosankaristaan Batmanista, eli miljonääri Bruce Waynesta (äänenä Anson Mount) on sieltä hieman synkemmästä päästä. Ensiksi hänen ottopoikansa Dick Grayson, eli ensimmäinen Robin hylkäsi hänet, sitten toinen Robin, eli Jason Todd kuoli ja nyt hän ei tunnu tietävän, mitä tehdä uusimman Robinin, Tim Draken (Jack Griffo) kanssa. Syyllisyyden tunne ja unettomat yöt alkavat vihdoin käydä Brucen voimille ja hänestä on tullut kömpelömpi Batmanina, ottaen usein itsekin osumaa. Asiathan vain pahenevat, kun joku vapauttaa kaikki Arkhamin mielisairaalan vangit, jotka Batman on vuosien varrella passittanut tiilenpäitä lukemaan. Hahmon kuvaus on väkevä ja on kiinnostava nähdä tutusta yön ritarista tällaista uupunutta puolta. Tim Drake on myös oivallinen, joskin vielä tässä ensimmäisessä osassa ei päästä kaivamaan kunnolla syvemmältä siitä, miten nuorukainen näkee asemansa jo kolmantena Robinina.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Brucen uskollinen hovimestari Alfred (Simon Templeman), poliisikomisario Gordon (Bruce Boxleitner), etsivä Montoya (Jessica Camacho), päänsisäisten demoniensa kanssa kamppaileva Azrael (Pablo Schreiber), sekä Gothamin kaupunkiin saapunut uusi supervihollinen Bane (Michael Mando), joka aikoo haastaa Batmanin niin älyllisesti kuin raa'assa voimassa. Kun Batman esitetään jo valmiiksi väsyneenä, Bane tuntuu saman tien ylivoimaiselta vastukselta, rakentaen hyvää jännitettä aina saapuessaan ruudulle.

DC:n animaatioelokuvien taso on ollut mielestäni varsin ailahtelevaa ja näkemistäni leffoista suuri osa on ollut korkeintaan keskinkertaisia. Batman: Knightfall Part 1: Knightfall on kuitenkin selvästi sieltä paremmasta päästä. Vaikka kyseessä on tosiaan vasta trilogian avausosasta ja kestoa on vain noin tunti ja vartti, jo tämä avausosa ehtii kertoa väkevän ja synkeän tarinan näistä tutuista hahmoista. Kuten jo totesin, on erittäin kiinnostavaa nähdä omanlaisensa työuupumuksen partaalla oleva Batman, jonka alter ego Bruce Wayne käy jopa terapiassa juttelemassa vaikeista tunteistaan - toki peitellen sitä suurta salaisuuttaan. Hyviä ovat myös kohtaukset Batmanin ja Tim Draken välillä, joissa painaa aiempien Robinien kohtalot.

Mutta kaikista mielenkiintoisinta seurattavaa on kuitenkin Banen tarina, joka kerrotaan ytimekkäästi lapsuudesta lähtien. Banen elämä on ollut lievästi sanottuna rankkaa syntymästä asti ja miehen raivoa voi helposti ymmärtää. Hänen saapumistaan ja kohtaamista Batmanin kanssa rakennellaan myös tehokkaasti läpi keston ja kun tämä suunnilleen omakotitalon kokoinen äijä ottaa yhteen jo valmiiksi rikkinäisen viittasankarin kanssa, on luvassa yksi jännittävimmistä tappeluista, jonka Batmanin on nähty käyvän. Sarjakuvien ystävät toki tietävät, kuinka tarinassa käy, mutta lopetus vetää silti hiljaiseksi ja loppuvuodesta ilmestyvää Batman: Knightfall Part 2: Knightquestia (2026) jää odottamaan malttamattomana.

Visuaalisestikin elokuva on pääasiassa mainio, vaikka ajoittain hahmot ovatkin hieman jäykkiä liikkeissään. Animaatiojälki on muuten oivallista, matkien osittain sarjakuvista tuttua tyyliä. Elokuva ei ole onneksi vain teemoiltaan tumma, vaan se on myös visuaalisesti synkeä ja vaikka kyse onkin animaatiosta, mitään koko perheen kivaa Lepakkomies-piirrettyä on turha odottaa. Jo ensiminuutit ovat veriset ja menohan vain äityy brutaalimmaksi loppua kohti. Värien käyttö on taitavaa ja taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu John Jennings Boydin ja Eric V. Hachikianin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Batman: Knightfall - Part 1: Knightfall, Yhdysvallat, 2026, DC Studios, Warner Bros. Animation

His & Hers (2026) - sarja-arvostelu

HIS & HERS

Luoja: William Oldroyd

Näyttelijät: Tessa Thompson, Jon Bernthal, Sunita Mani, Marin Ireland, Pablo Schreiber, Rebecca Rittenhouse, Crystal Fox, Chris Bauer, Poppy Liu, Ellie Rose Sawyer, Mike Pniewski, Dave Maldonado, Kristen Maxwell, Leah Merritt, Tiffany Ho, Isabelle Kusman, Astrid Rottenberry ja Jamie Tisdale

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 39 minuuttia - 47 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 19 minuuttia

Ikäraja: 16

His & Hers perustuu Alice Feeneyn samannimiseen kirjaan vuodelta 2020. Heti samana vuonna Endeavor Content -yhtiö hankki kirjan filmatisointioikeudet ja projekti päätyi Netflixille. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt His & Hers -minisarja on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itselleni Feeneyn kirja ei ollut entuudestaan tuttu, mutta kiinnostuin sarjasta sen päätähtien ja premissin takia. Ryhdyinkin katsomaan His & Hersiä heti sen julkaisupäivänä. 

Dahlonegan pikkukaupungin metsässä tapahtuu julma murha. Naimisissa olevat rikostutkija Harper ja journalisti Anna kilpailevat siitä, kumpi saa tapauksen ensin selvitettyä.

His & Hersin päärooleissa nähdään Tessa Thompson ja Jon Bernthal. Bernthal esittää Harperia, rikostutkijaa, joka ryhtyy tutkimaan hurjaa murhaa pienessä kotikaupungissaan Georgian Dahlonegassa. Thompson taas näyttelee Annaa, journalistia, joka pyrkii tekemään paluun vuoden hiljaiselon jälkeen ja joka ensitöikseen lähtee Dahlonegaan raportoimaan murhasta, mikä taas häiritsee Harperin tutkimusta. Ja niin tosiaan, Anna ja Harper ovat naimisissa. Rakkaus vaikuttaisi kuitenkin haihtuneen aikapäiviä sitten ja hahmot ovat nykyään lähinnä katkeria toisilleen. Anna on muuttanut isompaan kaupunkiin, kun taas Harper asuu siskonsa Zoen (Marin Ireland) ja tämän tyttären Megin (Ellie Rose Sawyer) luona. Thompson ja Bernthal ovat kummatkin hyvät valinnat rooleihinsa ja he ovat erityisen vahvoilla, kun Anna ja Harper kohtaavat pitkän ajan jälkeen ja vaikeat tunteet puskevat eri tavoin pintaan.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Annan muistisairas äiti Alice (Crystal Fox), Harperin uusi työpari, rikostutkija Patel (Sunita Mani), sekä Annan kilpailija, uutisankkuri Lexy (Rebecca Rittenhouse) ja tämän mies, uutiskuvaaja Richard (Pablo Schreiber). Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa oivallisesti, etenkin Ireland aika heikosti pärjäävänä yksinhuoltajaäitinä.

His & Hers on kelpo jännäri, joka ei kuitenkaan mielestäni ihan yltänyt lupaavan alustuksen viitoittamaan potentiaaliin. On kiinnostavaa ryhtyä selvittämään tätä paikallisen naisen kuolemaa, etenkin kun hän liittyy jollain tavalla sekä Annaan että Harperiin, tehden tapauksesta henkilökohtaisen. Katsojaa johdatellaan varsin ovelasti osoittelemaan syyttävää sormeaan suurin piirtein jokaista hahmoa kohtaan - jopa pääkaksikkoa. Kaikilla vaikuttaisi olevan jotain salailtavaa ja luvassa onkin yhä enemmän ja yhä mojovampia paljastuksia tarinan edetessä.

Minisarja koostuu vain kuudesta, noin kolmen vartin mittaisesta jaksosta, mikä on oikein passeli mitta. Toisaalta vähän päälle neljän tunnin yhteiskestossa tarina pääsee hengittämään, mutta toisinaan tuumin, että kenties His & Hers olisi toiminut yhtä hyvin parin tunnin elokuvanakin. Tämä toisi tiettyä napakkuutta, mitä paikoitellen hieman löysäksi jäävä sarja kaipaisi. Finaalijaksossa sarja onneksi palkitsee vastauksillaan ja käänteillään, jotka kieltämättä nostavat kokonaisuutta hieman. Kaiken tämän murhamysteerin keskellä tarinan vahvinta antia on kuitenkin Annan ja Harperin vaikea suhde ja ajoittain sen selvittely on mielenkiintoisempaa kuin itse murhaajan henkilöllisyyden ja motiivin hoksaaminen.

Sarjan luoja William Oldroyd toimii myös yhtenä sarjan ohjaajista ja käsikirjoittajista. Oldroydin johdolla molemmat tiimit hoitavat menevästi tonttinsa, pitäen jännitettä passelisti yllä. Teknisestikin His & Hers toimii hyvin. Sarja on oivallisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat pätevät, puvustus mainiota ja maskeeraukset sopivan rujot. Äänityöskentely on kanssa vakuuttavaa ja Mac Quaylen säveltämät musiikit tuovat kelpo lisäyksensä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

His & Hers, Yhdysvallat, 2026, Campout Productions, Fifth Season, Freckle Films, Viva Maude

Arvostelu: Den of Thieves (2018)

DEN OF THIEVES

Ohjaus: Christian Gudegast

Pääosissa: Gerard Butler, O'Shea Jackson Jr., Pablo Schreiber, Curtis "50 Cent" Jackson, Evan Jones, Cooper Andrews, Maurice Compte, Brian Van Holt, Meadow Williams, Mo McRae, Kaiwi Lyman-Mersereau ja Dawn Olivieri

Genre: rikos, jännitys, toiminta

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Den of Thieves on Gerard Butlerin tähdittämä pankkiryöstöelokuva. Ohjaaja Christian Gudegast ja Paul Scheuring saivat idean elokuvaan jo 2000-luvun alussa ja tekivät diilin leffasta New Line Cineman kanssa. Projekti jäi kuitenkin pyörimään limboon moneksi vuodeksi, minkä aikana New Line Cinema jättäytyi projektista. Lopulta kuvaukset saatiin aloitettua tammikuussa 2017 ja Den of Thieves sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa vuotta myöhemmin, tammikuussa 2018. Suomeen elokuva saapui vasta myöhemmin samana vuonna, suoraan myyntiin ja vuokralle. Leffa oli pienimuotoinen hitti, joka ei kuitenkaan voittanut kriitikoita puolelleen. Minulta elokuva jäi täysin väliin, kun se julkaistiin. Vasta nyt, kun elokuva on saamassa jatko-osan Den of Thieves 2: Pantera (2025), päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa ensimmäisen leffan. 

Los Angelesin erikoispoliisiyksikkö ryhtyy tutkimaan rikollisryhmää, joka on ottanut kohteekseen kaupungin ainoan pankin, jota ei olla vielä onnistuttu ryöstämään.

Den of Thieves seuraa rikollisten ryhmää, jotka aikovat ryöstää Los Angelesin Federal Reserve -pankin, mitä pidetään mahdottomana tehtävänä. Ryhmää johtaa Pablo Schreiberin näyttelemä, vastikään vankilasta vapautunut Ray Merriman ja ryhmän muut jäsenet ovat hänen oikea kätensä, Curtis Jacksonin, eli rap-artisti 50 Centin näyttelemä Levoux, rap-artisti Ice Cuben pojan O'Shea Jackson Jr:n näyttelemä Donnie, Evan Jonesin esittämä Bosco, sekä Cooper Andrewsin esittämä Mack, joka toimii ryöstöissä teknikkona, auttaen ryhmää etäältä. Schreiberista löytyy oikeaa rosoisuutta joukon johtajaksi, mutta tiimin parhaaksi vetäjäksi nousee Jackson Jr., joka esittää hyvin hahmonsa vaikeaa paikkaa, kun tämä joutuu ristituleen rikollisryhmän ja hiillostavien poliisien väliin.

     Merrimenin miehiä on vastassa Gerard Butlerin näyttelemä Nicholas "Big Nick" O'Brien, Los Angeles County Sheriff Departmentin etsivä, joka paskat nakkaa sääntökirjojen noudattamisesta ja jota ei kiinnosta, millä keinolla rosvot saadaan nalkkiin. Hahmokattauksessa onkin kiinnostavinta se, että leffassa ei ole selkeitä hyviksiä ja pahiksia, vaan toisinaan poliisit saattavat näyttäytyä törkeämpinä tyyppeinä kuin rosvot. Butler on nappivalinta Big Nickiksi, johon katsoja ei pitkään tiedä, miten suhtautua. Haluaako katsoja nähdä miehen nappaavan rosvot, vai näkeekö katsoja itse asiassa hänet tarinan antagonistina?

Den of Thieves pääsi yllättämään erittäin mukavasti. Odotin elokuvasta latteaa kertakäyttökuonaa, mutta vastassa olikin oikein pätevästi tehty pankkiryöstötrilleri, joka piti yllättävänkin hyvin otteessaan yli parin tunnin kestonsa. Ei tämä nyt tasoltaan todellakaan mikään uusi Heat - ajojahti (Heat - 1995) ole, vaikka kyseinen leffa onkin päivänselvästi toiminut ohjaaja-käsikirjoittaja Christian Gudegastin innoittajana. Jos päättää tehdä elokuvan pankkiryöstöistä, miksipä ei lainaisi genren parhaalta teokselta? 

Elokuva nappaa mukaansa heti alussa, kun Merrimenin ryhmä varastaa panssaroidun auton ja ryöstön tietyt omalaatuisuudet herättävät etsivä Big Nickin huomion. On kiinnostavaa seurata, kuinka Nick alkaa hiljalleen päästä Merrimenin poppoon jäljille ja kuinka samalla jengi valmistautuu elämänsä vaativimpaan keikkaan. Donnien rooli kaiken keskellä on myös mielenkiintoinen. Pysyykö mies uskollisena Merrimenille, vai tuleeko tästä Nickin vasikka? Loppuhuipennuksena toimiva ryöstö on laadukkaasti työstetty jännitysnäytelmä, tarjoten niin tiivistunnelmaista soluttautumista kaikessa hiljaisuudessa kuin intensiivistä tulitaistelua ja joka jättää katsojan arvuuttelemaan loppuun asti. Onnistuuko ryhmä tavoitteessaan, vai onnistuuko Nick nappaamaan heidät? Leffalla on lopuksi parikin ässää hihassaan, jotka taas tuovat Heatin lisäksi mieleen toisen vuoden 1995 ryöstöleffan, Epäillyt (The Usual Suspects). Vaikka inspiraation lähteet ovat selvät, Den of Thieves tuntuu juuri ja juuri tarpeeksi omalta jutultaan. Toisaalta leffa toimisi ihan hyvin itsenäisenä teoksenaan, mutta olen silti utelias näkemään, mitä pian ilmestyvä jatko-osa Pantera tuo tullessaan...

Teknisiltä ansioiltaankin Den of Thieves toimii. Kameratyöskentely on pääasiassa onnistunutta ja vaikka kestoa onkin liki kaksi ja puoli tuntia, leikkaus on niin sulavaa, että kesto kulkee suurimmaksi osaksi ajasta kuin hujauksessa. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeerauksetkin mainiot. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Cliff Martinezin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla kelvollisesti, jäämättä kuitenkaan millään lailla mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.11.2024

Lähteet elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Den of Thieves, 2018, STX Films, Diamond Film Productions, Tucker Tooley Entertainment, G-BASE, Atmosphere Entertainment MM

Arvostelu: Skyscraper (2018)

SKYSCRAPER

Ohjaus: Rawson Marshall Thurber
Pääosissa: Dwayne Johnson, Neve Campbell, Chin Han, Roland Møller, McKenna Roberts, Noah Cottrell, Byron Mann, Adrian Holmes, Noah Taylor, Pablo Schreiber ja Hannah Quinlivan
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12

Skyscraperin teko alkoi vuonna 2016, kun Legendary Entertainment -yhtiö voitti kaupan, jolla he saivat leffan idean itselleen. Hyvin nopeasti yhtiö palkkasi Rawson Marshall Thurberin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi, ja kun tarina oli kasassa, päätähdeksi valittiin Dwayne Johnson. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 2017 ja nyt Skyscraper saa vihdoin ensi-iltansa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun näin sen trailerin. Vaikka idea vaikuttikin pöhköltä, löytyy Johnsonista tiettyä henkeä, miksi hänen leffojaan jaksaa katsella. Filmi vaikutti myös visuaalisesti tyylikkäältä ja jännittävän toiminnalliselta, jolloin aloin jopa hieman odottamaan elokuvan näkemistä. Vaikken uskonut näkeväni mitään tulevaa klassikkoa, menin positiivisin mielin katsomaan Skyscraperin, etenkin kun se näytettiin lehdistölle Finnkinon hienossa Scape-salissa 3D:nä!

Will Sawyerin työ on tarkistaa ennätyskorkean ja huipputeknologisen Pearl-pilvenpiirtäjän turvallisuus. Eräänä iltana Pearlin tunkeutuu rikollisia, jotka sytyttävät rakennuksen tuleen. Willin perhe jää vangiksi palavaan rakennukseen ja Willin täytyy päästä sisälle Pearliin pelastaakseen perheensä.

Pääroolissa Will Sawyerina nähdään 2010-luvun äijien äijä, Dwayne "The Rock" Johnson, joka sopii rooliin täydellisesti. Ei Johnson mitään erityisen ihmeellistä roolityötä tarjoa, mutta on vaikea kuvitella ketään muuta yhtä vakuuttavaa toimintastaraa pääosaan. Johnsonin leffoissa on aina ollut hauskaa, mitä selityksiä tekijät ovat keksineet Johnsonin lihaksikkuudelle ja tässä hänen hahmonsa Will on entinen FBI-agentti. Monet Willin suorittamista tempuista vaativat myös erinomaista kuntoa, minkä takia rooliin onkin tarvittu Johnsonin kaltainen järkäle. Will ei kuitenkaan onneksi ole mikään supersankari, joka selviää helposti kaikista tilanteista, vaan hahmoon on onnistuttu tuomaan inhimmillistäviä tekijöitä. Parissa kohtaa hahmo esimerkiksi jää hetkeksi makaamaan, sillä hän on kaiken toiminnan takia aivan poikki ja hengästynyt. Tämän lisäksi Willin toinen jalka on amputoitu ja sen tilalla on proteesi, minkä takia Will ontuu hieman koko ajan. Proteesi tarjoaa mukaan lisäjännitystä ja sille on parissa kohtaa keksitty hauskoja hyödyntämistapoja.
     Sen lisäksi, että pidin kovasti, miten tarinan sankarista oli tehty haavoittuvainen ihminen, pidin erittäin paljon myös siitä, ettei Willin vaimosta ole tehty tavanomaista "neito pulassa" -hahmoa. Tällaisissa elokuvissa on paha tapa esittää sankarin rakas heikkona, mutta onneksi Willin Sarah-vaimosta (Scream-elokuvista, 1996-2011, tuttu Neve Campbell) ei ole kirjoitettu sellaista. Sarahille on annettu taustatarinaa, että hän toimi sotakirurgina ja on saanut taistelukoulutusta, minkä ansiosta hänkin voi kolkata roistot, jos he uhkaavat hänen lapsiaan. Sarah ei jää odottelemaan pelastavaa miestään, vaan yrittää itse keksiä ratkaisun ongelmaan, mikä oli hienoa. Campbell sopii osaansa mainiosti ja niin sopivat myös pariskunnan lapsia esittävät McKenna Roberts ja Noah Cottrell. Lapsille ei ole paljoa keksitty tekemistä, mutta he toimivat silti hyvin filmissä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Pearl-tornitalon rikas omistaja Zhao Min Ji (arvokkaana miljonäärinä uskottava Chin Han), Willin vanha FBI-kamu Ben (Pablo Schreiber ei vakuuta ennalta-arvattavassa roolissaan), Pearlin turvallisuuspäällikkö Okeke (Adrian Holmes), tympeä herra Pierce (ärsyttävän roolityön tekevä Noah Taylor), poliisiylikomisario Wu (tylsästi näyttelevä Byron Mann), sekä rikollisia johtava Kores Botha (mainion pahisroolin tekevä tanskalainen Roland Møller) ja tämän tärkein avustaja (tehokkaasta tappajasta uskottavasti käyvä Hannah Quinlivan).

Jo useamman kuukauden ajan sosiaalisessa mediassa on vitsailtu siitä, kuinka Skyscraperin idea muistuttaa hyvin paljon toimintaklassikkoa Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988). Jollain tapaa poliisiin liittyvä sankarimies yrittää pelastaa rakkaansa tornitalosta, minkä on ottanut haltuunsa ryhmä roistoja. Kieltämättä filmit sisältävät selkeitä samanlaisuuksia, mutta Skyscraper onnistuu silti olemaan pätevä oma teoksensa. Leffa ei todellakaan saavuta Die Hardin tasoa, mutta kyseessä on juuri sellaista mukavan toiminnallista ja jännittävää aivot narikkaan popcornviihdettä, mitä trailerit ovat lupailleet. Siirappista hahmoesittelyä ja muutamaa hidastempoisempaa kohtausta lukuunottamatta elokuva viihdytti minua läpi kestonsa ja oli jopa toimivampi kokonaisuus kuin mitä odotin. Filmi yllätti minut normaalia paremmalla päähenkilöllään ja tavallista rohkeammalla vaimohahmollaan, mikä on jo iso plussa. Miinusta taas tuo hieman roistojen juoni; miksi he haluavat vallata rakennuksen ja sytyttää sen tuleen? Toisaalta syy ajaa asiansa, niin kuin aika pitkälti kaikki leffassa. Muutamia pieniä viilauksia olisi voinut tehdä siellä täällä, mutta muuten on vaikea kuvitella, että Skyscraperista edes voisi tehdä tämän laadukkaampaa elokuvaa.

Leffassa onneksi riittää toimintakohtauksia, mutta vaikka tulitukset ja käsikähmät ovat hätäisestä leikkauksestaan huolimatta viihdyttäviä, parasta antia toiminnan osalta ovat tietysti hetket, jolloin Will joutuu olemaan satojen metrien korkeudella kiipeilemässä Pearlia pitkin. Ne ovat ehdottomasti filmin jännittävimpiä hetkiä ja vaikken ole koskaan kokenut omaavani korkeanpaikankammoa, vatsassani tuntui oudolta, kun näytettiin, kuinka korkealla Will roikuskelee. Täytyy myös todeta, että minulle täytyisi maksaa aika mojova summa, jotta suostuisin katsomaan Pearlin korkeimman kerroksen ikkunasta alas. Hyi hyi! Mutta palatakseni Willin seikkailuihin pilvenpiirtäjän seinällä, olisin toivonut samanlaisia hetkiä lisää. Filmi ei edes sisällä tappelua, joka käytäisiin rikkinäisen ikkunan vieressä, jolloin olisi vaarana, että hahmot putoavat kuolemaansa - mikä hukattu mahdollisuus! Yhdessä kiipeilykohtauksessa Skyscraper yrittää selkeästi päihittää ikoniseksi nousseen kohtauksen Mission: Impossible - Ghost Protocolista (2011), missä Tom Cruisen näyttelemä Ethan Hunt kiipeilee maailman korkeimman rakennuksen, Burj Khalifan lasiseinällä. Skyscraper kuitenkin epäonnistuu yrityksessään pahasti, vaikka nostaa panoksia lisäämällä roihuavan tulipalon. Sen lisäksi, että kohtaus on kuvattu ja leikattu kehnommin kuin Ghost Protocolin kohtaus, on leffoissa se vissi ero, että Cruise oikeasti kiipeili todellista rakennusta pitkin, kun taas Johnson kiipeili studiossa vihreää kangasta vasten, mikä muutettiin jälkituotannossa pilvenpiirtäjäksi. Tästä huolimatta kohtaus on kieltämättä jännittävä.

Elokuvan on ohjannut Rawson Marshall Thurber, joka teki pari vuotta sitten Dwayne Johnsonin kanssa komedian Central Intelligence (2016). Thurber onkin aiemmin tehnyt vain komedioita, mutta Skyscraperilla hän osoittaa taitavansa myös kelpo toiminnan. Thurberin käsikirjoitus sisältää muutamia hölmöjä hetkiä ja repliikkejä, sekä kliseitä, mutta nehän juuri kuuluvat toimintaleffoihin. Filmi on muuten oivallisesti kuvattu, mutta olisin silti kaivannut enemmän kuvia, jotka näyttävät kuinka korkealla hahmot ovatkaan. Pidin kuitenkin siitä, että aina välillä kuvataan maan tasalla olevia ihmisiä, jotka kauhistelevat Pearlin tapahtumia uutisten kautta. Leikkaus on muuten sujuvaa, mutta toimintakohtausten aikana se muuttuu liian kiirehtiväksi. Maskeeraukset ovat mainiosti toteutetut ja lavasteet ovat tyylikkäät. Visuaaliset tehosteet ovat monessa kohtaa näyttävät, mutta paikoitellen digiliekit ovat liiankin tietokoneella tehdyn näköiset. Ääniefektit ovat huikeat, mutta Steve Jablonskyn säveltämät musiikit eivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: Skyscraper on oikein mainio viihdeleffa, jonka katsoo mielellään kesän kuumana päivänä viileässä teatterissa - vaikka elokuvan hahmoilla onkin aika kuumat oltavat. Leffan idea on hölmö, mutta toteutus on niin mukaansatempaava, että filmistä voi vain nauttia. Dwayne Johnson on nappivalinta päärooliin ja on hienoa, että hahmo ei ole pysäyttämätön supersankari, vaan hänelle on löydetty vikoja. On myös mahtavaa, ettei päähahmon vaimo ole tyypillisen avuton neitokainen, vaan Neve Campbellin Sarah-hahmo vetää turpaan siinä missä miehensäkin. Elokuva sisältää oivallisia - joskin kömpelöhkösti - leikattuja toimintakohtauksia ja parhaimmat jännitykset tarjoavat hetket, joissa Will kiipeilee Pearl-tornia pitkin. Ohjaaja Rawson Marshall Thurber on selkeästi toimintaleffansa katsonut ja kopioikin niitä täysin sujuvasti. Ei hän Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli -leffan kaltaista klassikkoa saa luotua, mutta on Skyscraper silti katsomisen arvoinen, jos haluaa nähdä puhdasta viihdettä vajaan parin tunnin ajan. Korkeanpaikankammoisille elokuva voi olla hyvinkin hurja kokemus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Skyscraper, 2018, Legendary Entertainment, Flynn Picture Company, Seven Bucks Productions